KUVAMUISTOJA

 

 

Vuosi sitten istuin yksin lentokoneeseen, ja olin ihan varma, että joko tulen tulevalla matkallani valashain syömäksi tai katoan maailman lentokentille. Vaihdoin lentoa New Yorkissa, onnistuin saamaan ajoissa niin itseni kuin matkatavaranikin seuraavaan koneeseen, ja muutamia tunteja myöhemmin olin Cancunin lentokentällä varma, ettei siskoni tulekaan minua vastaan. Vasta pienessä ja kuumassa hostellissa Cancunin sivukaduilla aloin uskoa, että olen täällä ihan oikeasti ja taisin ehkä ihan hengissäkin kaikesta selvitä.

Kaksi viikkoa Meksikossa, siellä vaihdossa olevan siskon kanssa, oli ehkä maagisimmat lomaviikot, jotka olen koskaan viettänyt. Matkustimme bussilla ja lautalla maailman viehättävimmälle paratiisisaarelle Isla Holboxiin, uimme valashaiden kanssa, söimme vain katukeittiöissä, joissa oli muovituolit ja maailman parasta ruokaa. Jatkoimme matkaa Meridaan, koukkasimme taas uudelleen turistihelvetti Cancuniin saattelemaan yhden matkalaisista kotiin ja jatkoimme kaksin Tulumiin. Snorklasimme niin maanalaisissa joissa kuin Akumalin kilpikonnienkin kanssa, kiipesimme Maya-pyramidille ja nukuimme riippumatoissa. Kävelin suoraan suihkusta ravintolaan syömään, paljain jaloin, hostellit vaihtuivat rinkka kalaliemeltä tuoksuen muistona kuoppaisesta linja-automatkasta. Vaikka mukavuudenhalu ja mökkilaituri tuntuu aina voittavan kaiken, voi ihan hippusen olla ylpeä, kun saa itse voitettua muutoksen pelkonsa, pakattua kimpsunsa ja suunnata maailmalle. Kotona olisi aika monta kokemusta jäänyt kokematta.