LOKAKUUN LUETUT JA MUUT KUUKAUDESSA OIVALLETUT ASIAT

Lokakuu on aikaa, jolloin minä kävisin talviunille, jos se ihmiselle edes hieman lajityypillisempää käytöstä olisi. Nappaisin makuuhuoneen nurkkaan paksun peiton, söisin muumien tapaan kuusenneulasia vatsan täyteen, iskisin unimaskin silmille ja nukahtaisin herätäkseni vasta kevään ensimmäisenä päivänä, sinä samaisena, jolloin västäräkit palaavat Suomeen, lumi on vain hiljainen muisto talvesta ja joku soittaisi sillankaiteella kauniita kevätlauluja, huuliharpulla tietenkin. Mutta koska se nyt ei ihan sosiaalisten normien mukaan jostain kumman syystä ole täysin ok, hautaudun muuten vain kotiin (ihan kuin en olisi sinne hautautunut 11 muuankin kuuna vuodesta, hmm), katson TV:sta tolkutonta hömppää ja yritän nukkua vähintään sellaisia yöunia, joilla juuri ja juuri selviää sosiaalisesti aika vaativasta työstä, mielellään vähän niistä opinnoistakin ja jos todella hyvä tuuri käy, jonkinlaisesta sosiaalisesta elämästäkin. Vaikka harvemmin kyllä käy, varsinaisesti. Mutta sekin on ihan ok.

 

Mitä pimeämpää on, sen enemmän annan ulkoisten asioiden vaikuttaa itseeni. Sään, uuvuttavan ilmapiirin, tekemättömien tehtävien, vaikka toisin kuin ikinä aiemmin, olen niistäkin tehnyt 90% viikkoja ennen viimeistä takarajaa. Tähtään nykyään vähän liian korkealle, tavallaan, en tyydy "olen vain töissä täällä asenteeseen", vaan uppoudun niin intensiivisesti, ettei muulle jää tilaa. Teen päälle koulutehtävät ajatuksella, että vain kiitettävä kelpaa kun nyt kerran taas ollaan opiskelemaan päästy. Olen aina ollut jossain syvällä sisimmissäni varsin tunnollinen, ennen se ei tosin ole hirveästi opinnoissa näkynyt. Ja nyt kun se näkyy, kaipaan sitä vanhaa, rennompaa otetta, sitä, jossa arvosana on toissijainen asia, liian usea torkutus aamuluentoa tärkeämpi, sellainen hälläväliä-asenne yleisempi tässäkin asunnossa. Yhtäkkiä olen muuttunut äärimmäisiin vieväksi nipottajaksi, ja se näkyy niin koulutehtävissä kuin siinäkin saako astiat olla sohvapöydällä viittä minuuttia sen jälkeen kun niiden käytön on lopettanut. Ei muuten saa. Ja siitä, jos mistä tulee itsellekin pää vähän kipeäksi. Siitä nipottamisesta siis.

'

Nyt viikonloppuna päätin, että saa riittää. Tai oikeastaan päätin sen jo toissaviikon viikonloppuna, mutta se päätös taisi unohtua jo maanantaiaamupäivään mennessä. Mutta nyt istahdin Kirjamessujen bloggaajatapahtumiin takariviin, kävin muutaman kohteliaan small talkin, poistuin paikalta hieman ennen muita, jätin yhteismiittingit väliin ja nautin ihan vain kirjailijoiden kuuntelusta sekä uusien kirjojen painosta kangaskassissani. Nautin siitä ilmapiiristä, joka noissa kirjabloggaajatapahtumissa oli, siitä, että sain rauhassa olla sosiaalisesti vähän kauempana, hymyillä ehkä ujosti tutuille kasvoille, moikata kaikkein tutuimpia, mutta ihan silti vain olla. Toki jonain hieman vähemmän väsyneenä aikakautena olisi oikeasti ollut erityisen ihana myös tutustua toisiin bloggaajiin, ottaa hieman enemmän kontaktia, saada aidosti kasvoja upeiden blogien taakse, mutta nyt minusta ei siihen ihan varsinaisesti ollut. Eikä se edes ihan kamalasti harmittanut, ei, koska tiesin, että omat sosiaaliset panokseni ovat sen verran lopussa, että ne keskustelut ja tapaamiset eivät olisi siihen kaikkein hedelmällisempään osaan edes osaltani päässeet. Ehkä ensi kerralla, toisissa tapahtumissa, uusilla messuilla, kenties. Ja täällä blogeissa, edelleen, koska täällä se on itsellenikin kaikkein luontevinta. Rauhassa, kotona, hyvän olon ympäröimänä ilman ihmisvilskettä ja hulinaa. 

Ja ainoa hetki kun oma pienimuotoinen rajoittuneisuuteni harmitti, oli messuilta poislähtiessä kun Tommi Kinnunen tuli pressitilan narikoilla vastaan ja katsoi pitkään silmiin. Siinä olisi voinut vaikka jotain hieman sanoakin, mutta jäi sitten sanomatta. No, ensi kerralla sitten, sitäkin.

(Niin, ja luin minä muuten lokakuussa muutaman kirjankin. Ihan sopivan määrän, jos miettii, että saman kuun aikana tuli tehtyä neljä opintokäyntiä, kuunneltua 15 tuntia luentoja, luettua lähes kokonainen tenttikirja aamubussissa ja sen kaiken päälle vielä muutettua ihan järjetön määrä pahvilaatikoita 30m2 pienempään asuntoon kuin se, jossa oli viimeiset 1,5 vuotta asunut. Ja ne kirjathan ovat tuttuun tapaan postauslinkkeineen tässä. Paitsi viimeisin, josta kirjoitin juuri postauksen, onnistuin kadottamaan sen, enkä jaksanut motivoitua kirjoittamaan samaa uudelleen. Yritetään myöhemmin tällä viikolla uudelleen.

Riikka Pulkkinen : Paras mahdollinen maailma

Chigozie Obioma : Kalamiehet

Joel Haahtela : Katoamispiste
Muriel Barbery : Siilin eleganssi

Obiomasta pidin, kovasti, sitä suosittelisin esimerkiksi kaikille. Haahtela olisi saattanut toimia jonain toisena hetkenä, ehkä esimerkiksi juuri sieltä talviunilta nousseena. Pulkkinen taas lässäytti kaikki odotukset maan rakoon, ja päätin ottaa hieman etäisyyttä koko kirjailijaan. Ei meissä ehkä sittenkään ole lempikirjailijamaista ainesta yhdessä hänen kanssaan, vaikka Totta pysyykin edelleen yhtenä vuoden tärkeimmistä kirjoista. Paras mahdollinen maailma oli taas ehkä yksi suurimmista pettymyksistä, mutta onpahan meriittejä sitten Pulkkisella suuntaan jos toiseenkin.)