maanantai 23. lokakuuta 2017

ANNI SAASTAMOINEN : DEPRESSIOPÄIVÄKIRJAT

ANNI SAASTAMOINEN : DEPRESSIOPÄIVÄKIRJAT
157s.
Äänikirja 2h20min
Kosmos 2017

Lokakuun alun Storytelin kokeilujakson aikana pääsi kuunteluun toinenkin lyhykäinen teos, sellainen, jonka varmasti tiesin ehtiväni siihen kahteen viikkoon kuunnella. Nappasinkin junamatkan ratoksi virtuaalikirjastosta vuoroon Saastamoisen Depressiopäiväkirjat, kuullen siitä ensimmäisen kerran tuon sovelluksen kautta, kiinnostuen aiheesta ja Twitterin kautta tutunkuuloisesta kirjailijanimestä. Rääväsuuta, aitoa ja raivorehellistä kirjallisuutta, mikä mainio tapa viettää junamatkaa, kun kirjan lukeminen ei onnistu jaloissa härväävän pikkukoiran vuoksi ihan niin sujuvasti kuin toivoa saattaisi.

(Jos edellinen kuuntelemani Everstinna pääsi oikeuksiinsa nimenomaan äänikirjana, tämä olisi ehkä kannattanut lukea. Tai se olisi ainakin kannattanut kuunnella pienemmissä pätkissä, neljän tunnin aikana kuunneltu lähes kaksi ja puolituntinen oli ehkä vähän turhan raskas, vähän liikaa ja vähän liian armoton kokemus tätä teosta kohtaan. Se ei päässyt parhaisiin oikeuksiinsa, tavallaan, koska sen maneerit tulivat vähän liiankin selväksi. Nyt esimerkiksi häiritsi vähän leikkaa-liimaa-systeemillä kokoon askarreltu, tauot väärissä kohdissa ja vääränpituisina sekaan putoileva kokonaisuus, mutta ehdottomat pisteet kuitenkin siitä, että Saastamoinen tämän itse lukee. Se tuo tarinan oikeasti lähelle.)

"Haluaisin kyetä selittämään, mistä kaikki alkoi. Se antaisi lohtua ja toisi jonkinlaista toivoa ja järkeä, saisi konkretiaa tähän sisuksissani hönkivään mörköön. Jos kykenisi löytämään psyykensä väleihin litistyneenä säilötyn fossiilin, joka paljastaisi kaiken paskuuden alkuperän, olisi hieman helpompaa. Supsuttelisin sellaisella arkeologin siveltimellä murentunutta pyykeä varovasti fossiilin ympäriltä ja rapsuttaisin sen rankaan mähjääntynyttä muistomassaa irti, kunnes saisin sen paljaaksi. Siinä olisi syy. Siinä hauraanraihnaisessa rangassa, siinä olisi kaiken mustuuden ja paskan ja sisällöttömyyden ja tunnottomuuden ydin."

Kyse on siis tosiaan Anni Saastamoisen henkilökohtaisesta depressiopäiväkirjasta, masennustarinasta, siitä, miten mieli murenee ja möröt saavat vallan lamauttaen kaiken muun ympäriltään. Saastamoisen suurin sanoma on, että masennus tuntuu niin painavalta, ettei mikään muu tunnu miltään, ja masennus on sairaus, joka voi viedä sellaisenkin ihmisen mennessään, jolla on näennäisesti kaikki hyvin. Aivan kuin syöpä voi iskeä kahden lapsen onnellisesti naimisissa ja hyvässä työssä käyvälle äidille, voi mielikin sairastua. Se ei paikkaa, aikaa ja elinoloja kysele, ja vaikka moni toki altistuu sille myös elämän suurien mullistusten ja menetysten kautta, sitä on myös toisenlaista, aina olemassa ollutta, mukanaan vievää, joka iskee, vaikka miten näyttäisi siltä, ettei tuolle nyt ainakaan.

Saastamoisen kieli ja tyyli on säpäkkä ja terävä. Se ei anteeksi pyytele, vaan purkaa vihaan naamioitunutta pahaa oloa menemään, päästelee ulos ja kyseenalaistaa kaiken, mitä masennuksen ympäriltä puhutaan. Se ravistelee suomalaista vaikenemisenkulttuuria, masennusta tabuna, hampaat irvessä pärjäilemistä, kun kukaanhan ei apua saa tässä maassa pyytää. Sitä onkin hurjan mielenkiintoista lukea, tai siis kuunnella, sillä Saastamoinen näkee ja kokee asiat jotenkin niin perustavanlaatuisesti päinvastoin kuin minä, on niin totaalisen erilainen, vaikka tutuista asioista kertookin. Se herättää miettimään, voiko toisen täysin erilainen näkemys vaikuttaa omaan mielipiteeseen kirjasta, sillä minähän koen kaiken aivan toisella tavalla, ja en samaistu lainkaan. Mutta jos en samaistu, miksi se olisi automaattisesti huono, sillä silloinhan minulla on mitä mainioin paikka ymmärtää, taas ihan vähän enemmän. Tätä lukiessa/kuunnellessa kannattaa kuitenkin muistaa, että tämäkin on vain yksi masennuksen ilmenemismuoto. Se on Saastamoisen henkilökohtainen tarina, ja siinä missä hän haluaa työntää kirjalistat ja kyselylomakkeet palavina perseeseensä, joku muu niistä hyötyy, pitää tärkeinä, kokee auttavina ja ilmaisee oman masennuksensa, depressionsa täysin toisella tavalla kuin kirjan kirjoittanut. Sekään ei tee hänestä yhtään sen vähempää masentunutta, väärällä tavalla, vaikka se ei leiskukaan ulos passiivisaggressiivisuutena tai pelottavuutena. Se tekee hänestä vain omanlaisensa.

Noin niin kuin kirjallisuutenahan tämä oli vähän kuin pitkäksi venynyt, kaikkensa yhteen päivitykseen latova Feissarimokiin päässyt julkaisu, jossa annettiin mennä, reviteltiin ja purettiin kaikki, mikä vuosien varrella padon taakse oli jäänyt kummittelemaan. Se ei pyydellyt anteeksi, mutta se jäi kuitenkin ihan vähän liikaa jumiin yksipuolisiin tehokeinoihinsa, jokaikisen lauseen pakotettuun, vittumaiseen nokkeluuteen ja pauhuun. En minä kirosanoja kirjoissa vastusta, tällaisissa ainakaan, mutta jos ne ovat ainoa tapa, jolla turhautumista ilmaistaan, alkaa ne menettää merkitystään pidemmän päälle, kulua ja kuulostaa lähinnä lapsellisilta. Tiedän kyllä, ettei tämän tarkoituskaan ole olla mitään korkeakirjallisuutta, eikä sen missään nimessä pidäkään olla mitään muuta kuin on, se on juuri niitä teoksia, joiden raatorehellisyys ja helpostilähestyttävyys on ehdottomasti muotoaan tärkeämpää. Mutta silti, ihan vähän jäin vain miettimään, että jos tämä olisi ihan himpun hiotumpi, ilman että menettäisi silti särmäänsä, himpun verran huolellisempi, ilman että persoonallisuus kuitenkaan katoaisi, voisiko se silloin olla myös himpun verran vaikuttavampi ja enemmän ihon alla?

Ja sitten taas toisaalta, vitut. Tämä oli aito, rehellinen ja hyvä juuri tällaisenaan, ei sitä oltu tehty muita miellyttämään. Ja siksi se loistava teos olikin.

Depressiopäiväkirjoista muita hienoja kirjoituksia: Rakkaudesta kirjoihin, UsvaKujerruksia  & Pieni kirjasto

6 kommenttia :

  1. Vitsit, että aloin odottamaan vielä innokkaammin tätä kirjaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. suositukseni tälle kyllä, tää on todella kirja paikallaan.

      Poista
  2. Kyllähän se haaste on lukea kirjaa, joka edustaa itselle jotenkin päinvastaista ajattelumallia. Sitä voi olla vaikea lähestyä ja siitä voi olla vaikea pitää. Toisaalta on kyllä hienoa, jos sen yli pääsee, katselee maailmaa toisesta näkövinkkelistä ja ehkä saa itselleen jotain irti siitäkin.

    Minusta tämä on edelleen virkistävä kirja masennuksesta. Hyvä, että on erilaisia. Kunpa vaan ne löytäisivät niiden luo, jotka niitä kaipaisi eniten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanos muuta. Tästä tuskin haittaa on kenellekään lukea, mutta ennen kaikkea se on tärkeä niille, joille vertaistuki tässä muodossa on enemmän kuin tarpeen. :)

      Poista
  3. Hyvä teksti :) Tämä oli sellainen kirja jonka luin yhteen pötköön, koska en varmaan olisi enää palannut tähän jos olisin keskeyttänyt. Kirjan ääni kuului hyvin luettuna.

    Nyt kun miettii niin tästä tosiaan sai vertaistukea. Näin itseni monissa samoissa tilanteissa Annin kanssa. Olen samoja ajatuksia huomaamatta läpikäynyt, en vain ole osannut nimetä: toisin sanoen terapeuttista luettavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla oli itseasiassa täysin sama juttu, kuuntelin ensin puoliväliin, ja tiesin jo siinä vaiheessa, että jos en jatka samalla loppuun, tuskin palaan koko kirjan pariin.

      Mutta mahtavaa, että sait, tällaisissa kirjoissa se juuri onkin parasta, jos löytää sen hetken että ymmärtää joko itsestään lisää tai vähintäänkin huomaa, ettei ole omien fiilistensä kanssa yksin. :)

      Poista