perjantai 12. tammikuuta 2018

MARI MANNINEN : YHDEN LAPSEN KANSA

MARI MANNINEN : YHDEN LAPSEN KANSA -
KIINAN SALAVAUVAT, PIKKUKEISARIT JA HYLÄTYT TYTTÄRET
205s.
Atena 2016

Mannisen Yhden lapsen kansa on kiinnostanut siitä saakka kun se julkaistiin, vieläkin enemmän sen jälkeen kun se voitti Tieto-kategorian Finlandia-palkinnon reilu vuosi sitten. Tosin tässä lienee täytyy myöntää, että kyseinen kirjahan on ollut jo ennen voittoa omassa hyllyssäni. Eli siis reippaan vuoden. Ja nyt joululomalla, väärin arvioidun ja kesken loppuneen kirjapinon kanssa kun piti valita Helsingin hyllystä luettavaa, tuli ensimmäistä kertaa aidosti mieleen tarttua tähän. Että juu, kiinnostanut on hurjasti kyllä, mutta se ei näemmä takaa ihan hurjasti vielä minkäänlaista toiminnallista puolta.

"Lillä on kyllä selvä näkemys syntyvyydensääntelyn merkityksestä niin Kiinalle kuin itselleenkin.
-Minusta yhden tai kahden lapsen politiikka estää Kiinaa kehittymästä humaanimmaksi kansakunnaksi. Teen kaikkeni, jotta tämä politiikka lopetettaisiin ja siihen käytetyt rahat käytettäisiin paremmin. Uskon, että Jumala muodostuu maailman seitsemästä miljardista ihmisestä. Olen yksi osa sen sielusta ja teen nyt osani."

Manninen on muuttanut Kiinaan miehensä kirjeenvaihtajapestin vuoksi ja on itse taustaltaan toimittaja. Pekingissä asuessaan hän kiinnostui Kiinan yhden lapsen politiikasta, ja haastatteli kunnioitettavan määrän paikallisia, jotka olivat niin politiikan puolella kuin sitä vastaan. 1970-luvulla alkunsa saanut syntyvyydensäätely on koskettanut jollain tapaa jokaista tälläkin hetkellä elävää kiinalaista, yli miljardia ihmistä, eli käytännössä joka viidettä maapallon ihmistä. Luku on valtava ja vaikka politiikka on muuttunut kahden lapsen politiikaksi, on pakkoaborteilla, sterilisoinnoinneilla ja hylättyjen lasten kokemilla kohtaloilla pitkät ja rankat jäljet.

Yhden lapsen politiikka on todella siis koskettanut huomattavaa määrää maapallomme asukkaista, ja siitä on kirjoitettu lukemattomia kertoja länsimaisessa mediassa. Eräs Mannisen haastatteltavistakin tosin totesi olleensa jo kyllästynyt iänikuiseen näkökulmavalintaan, kauhisteluun ja arvosteluun länsimaisin silmin. Toki Kiinastakin löytyy yhden- ja kahden lapsen politiikankin vastustajia, mutta on toki totta, että länsimaalaisten näkemys tästä on varsin yksisilmäinen ja omista lähtökohdista sitä katsovat. Siksi olikin mielenkiintoista tietää, pystyykö suomalainen, ei edes kovin tieteellinen artikkelikokoelma antamaan aiheeseen mitään uutta.

Nyt ajatus lennähtää hetkeksi hieman kirjasta ohi, mutta tieteellisyyteen tai sen puutteeseen viitatessa en kuitenkaan halua kompastua liikaa tietokirjallisuuden määritelmään. Tästä taisi olla viime vuodenkin Finlandian Tieto-kategorian kohdalla puhetta, ennen kaikkea koska kaikki ehdokkaat olivat toimittajien, ei tieteentekijöiden ja tieteilijöiden kirjoittamia. Suomen kielessä tietokirjallisuus on terminä kuitenkin hieman ongelmallinen, sen englanninkielinen vastine non-fiction ajaa minusta paremmin asiaansa. Toki olen ehdottomasti tutkitun ja neutraalin tiedon, tieteellisenkin, kannattaja, mutta eihän tietokirjan aina tarvitse olla tieteellinen, jotta se voi tuoda esiin muutakin kuin fiktiota. Toimittajien, tavallisten kansalaisten, muidenkin kirjailijoiden tekemää tietokirjallisuutta, ei-fiktiivistä kirjallisuutta tarvitaan, ja sille on oma paikkansa, ja tiedettäkin on välillä varsin hyvä kansantajuistaa, jotta se on kaikkien saatavilla. Mutta asenteellista ja ennakkoasenteita vahvistavaa se ei saa minun mielestäni olla, oli lähtökohta enemmän tutkitussa tai sitten hieman hutkitussa tiedossa.

Ja nyt Manniseen palatakseni. Hän toteaa kirjassa tahtovansa oikaista yhden lapsen politiikkaan liittyviä stereotypioita, mutta koska aiheesta on jo kirjoitettu paljon, olisin kovin kaivannut näiden artikkeleiden lisäksi joko tutkittua tietopohjaa tai neutraalisti kuvattua tietoa. Valitettavasti hän kuitenkin onnistuu kompastumaan samaan kuoppaan kuin niin moni muukin länsimaalaistoimittaja: näin valtavat länsimaalaislasit silmillään hän tulee vahingossa sekä vahvistaakseen stereotypioita että karnevalisoidakseen koko ilmiön. Se näkyy pienen sanavalinnoin ja näkökulmien kautta: aborttikampanjaan osallistuneet ns. pahikset väittävät asioita, kun taas sopivasti sympaattisemmat uhrit kärsivät, huokaavat ja katsovat pois. Näitä Mannisen "hyviksiä", ilmeisesti oikein ajattelevia ei myöskään ylitulkita, mutta kieli ja kertoja antavat ymmärtää, että tämä on totta. Samaa kohtelua eivät enää saa kuitenkaan ne, kenestä haastattelija ei pidä, vaan Manninen mutuilee ja aika armottakin leimaa heidät epäluotettaviksi. Ajatellen ehkä antavansa lukijalle tietoa siitä, miltä käyttäytyminen tilanteessa vaikuttaa, kenties, mutta harvoinpa olen näin puolensa valinnutta tietokirjaa itse lukenut.

Liekö syy selkeän ja tieteellisesti päteväksi osoitetun teoria- ja tutkimustiedon puuttumisessa pohjalta vai ylipäätään sensaatiohakuisessa kauhistelussa, mutta minusta tämä kirja oli paikoin varsin osoitteleva. Mannisella oli kummallinen tapaa useampaan otteeseen vetää matto haastateltaviensa alla ylitulkitsemalla, ja se valitettavasti söi valtavasti uskottavuutta myös paremmilta kohdilta, joita toki kirjassa oli roppakaupalla. Kuitenkin kuittaamalla nuori teinipoika onnettomaksi ilman, että se välittyy luonnollisesti haastatteluvastauksista (ja kuka sen onnellisuuden sitten määrittelee, länsimaalainen moraalikäsityskö?) sekä tuomitsemalla suoraan erään valittamiskierteessä olevan lääkärin sellaiseksi "jolta en itse uskaltaisi varata aikaa", Manninen otti kantaa niin tarpeettomasti, että lopulta kuuluvin ääni oli kirjan kirjoittajan, ei haastateltavien. Länsimaisten arvojen parempana pitäminen olikin niin läpinäkyvää, että tuntuu kirjan tunkeutuneen luvatta sellaiselle tontille, josta sen olisi parempi pysyä kaukana, ronkkivan aihetta, josta lukisi mielellään kiinalaisen toimittajan, tutkijan tai kirjailijan ajatuksia. Jos tietokirjan taustaääni ei tunnu uskottavalta, koska kirjoittaja ei osaa olla arvailematta, onko se silloin oikeasti puolueetonta tietoa? Ja millainen maailmastamme tulee, jos "näin ihmiset sen vain kokevat" -mututieto muuttuu täysin päteväksi ja varteenotettavaksi pohjaksi tehdä esimerkiksi poliittisia päätöksiä?

Tästä Mannisen kirjasta tuli hieman mieleen jokunen vuosi sitten lukemani ruotsalaiskirjailija Jenny Nordbergin Kabulin tyttöjen salaisuus - vaietun vastarinnan jäljillä Afganistanissa. Se oli tärkeästä ja mielenkiintoisesta ilmiöstä kirjoitettu, aivan kuten Yhden lapsen kansakin, ja näille molemmille on ehdottomasti yhteistä se, että tällaisellekin täällä Suomessakin on erityisen tärkeä osata pitää silmänsä auki, oppia ymmärtämään myös muiden kulttuurien erilaisuuksia ja taustoja. Mutta kuten Kabulin tyttöjä, leimasi tätä Mannisen teosta sama, kauhisteluun kutsuva näkökulmavalinta: ei ollut edes yksi kerta, kun Manninen oikein käskee lukijansa itsensä kanssa samalle puolelle.

"Kuulostaako uskomattomalta? Ja vielä uskomattomammaksi menee!" 

Vai olenko ainoa, joka näkee tällaisissa kohdissa lähinnä tabloid-lehdistön kirkuvankeltaisen taustakuvan, ja kadottaa oikeastaan kaiken luottamuksen tähän "tietoon"?

Maailma ei ole vain meidän, tänne mahtuu myös paljon sellaista, joita ei meidän moraalikäsityksemme kannalta ehkä pitäisi.  Aito ymmärrys ei kuitenkaan synny paheksumalla ja kauhistelemalla vaan inhimillisyydellä sekä ymmärtämällä, että maailmassa mikään ei ole mustavalkoista, eihän se meillä länsimaissakaan sitä ole. Tunnistan tämän kirjan kieltämättä yrittäneen ottaa siihen kantaa myös näin, mutta valitettavasti Mannisen oma ääni huusi niin kovaa, että jälleen kerran valkoisen länsimaalaisen alle jäivät ne, kenen ääntä oikeasti olisin halunnut kuulla. Ensimmäisen maailman ongelmia, ehkä, mutta vaikea niistä muista maailmoista on kuulla, jos heidän päälleen puhutaan jatkuvasti. En usko, että mikään ihmisryhmä kaipaa etuoikeutetusta enemmistöstä puolesta puhujaa itselleen, tärkeämpää lienee olisi rohkeasti astua sivuun ja antaa heidän kertoa itse, mikä mättää ja mikä ei.

Yhden lapsen kansa on hurmannut myös kirjabloggaajat, sillä se voitti viime vuonna myös Blogistanian Tieto-palkinnon. Niinpä siitä on bloggauksia vaikka millä mitalla, joita itse kukin voi googlettamalla löytää, mutta tässä silti muutama siitä kirjoitettu: Pieni kirjasto, Kirjasähkökäyrä, Hemulin kirjahylly & Kirjanurkkaus

Helmet-haaste 2018: 45. Palkittu tietokirja

6 kommenttia :

  1. Tässä on kyllä kiinnostava aihe, joten harmi, että sitä on sitten käsitelty tällä tavoin :(

    Oon kans sitä mieltä, että hyvää tietokirjallisuutta voi kirjoittaa kuka tahansa taustasta riippumatta. Minulle ei ole väliä, onko kirjailija tutkija vai toimittaja, akateemisesti koulutettu vai ei. Tietokirjassa täytyy kuitenkin olla jokin ns. taso. Puolueettomuus on yksi tärkeä asia (siis tämän tyyppisessä tiedossa, muistelmat jne. on asia erikseen), mutta toisaalta kukaan ei voi koskaan olla täysin objektiivinen. Kuvailemasi kaltaista asenteellisuutta ja ilmeisesti aika perustelematonta mutuilua ei voi kuitenkaan antaa anteeksi. Sensaatiohakuisuus ja kauhistelu ovat myös luotaantyöntäviä elementtejä. Yritin viime vuonna lukea Terho Miettisen ja Raija Pellin Harhaanjohtajia, mutta jo johdannossa tökkäsi, sillä se ei ollut kovin hyvin kirjoitettu ja siitä paistoi heti liika asenteellisuus aihetta kohtaan. Vaikka olisikin samaa mieltä kirjoittajien kanssa käsiteltävistä asioista, se ei siltikään ole hyvä juttu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos Manninen olisi edes jollain tavalla perustellut asenteellisuuttaan, aidosti tutkinut asiaa tai tuonut edes jo tutkittua faktaa sen pohjaksi, olisi sen voinut vielä ymmärtää, mutta nyt oman mielipiteen esiintuominen ja puolueellisuus meni vielä varsin mutu-huttuiluksi, joten tämä aiheutti nyt vain valtavan vastareaktion, vaikka lähtökohtaisesti kiinnostava teos olikin.

      Ja nimenomaan, jaan itsekin kaiketi Mannisen kanssa varsin samanlaisen arvomaailman, mitä tähän aiheeseen tulee, mutta haluan silti muodostaa sen itse tietoon perustuen, ei vain toisen asennetta omaksuen. Jännä, että tällaisia pääseekin näin tietokirjoihin tippumaan, mutta toisaalta, ehkä se osaltaan myös lisää sitä myytävyyttä, kun puoletkin valitaan jo lukijan puolesta valmiiksi, mene ja tiedä. :D

      Poista
  2. Itse pidin tästä ja kirja toimi kohdallani, koska rehellisesti sanoen en ole tiennyt aiheesta juuri mitään. Vaikka Mannisen oman mielipiteen voi kirjaa lukemalla ymmärtää, niin kyllä itseäni yllätti se, että miten paljon politiikkaa on myös kannatettu. Eli itse sain uutta näkökulmaa, vaikka se olikin länsimaalaisen näkökulmasta kirjoitettu. Toisaalta en itse oikein muuta odottanutkaan, kun valitsin luettavakseni tämän kotimaisen kirjoittajan teoksen. :D

    Mutta ymmärrän näkökulmasi, koska joitain juttuja muistan itsekin miettineeni (esim. haastateltavien kommentoinnin vähän outoon sävyyn) ja olisihan se hyvä lukea aiheesta tieteellisempikin teos tai edes teos, joka on kirjoitettu kulttuurin sisällä. Mutta eivät ne kovin paljon haitanneet ilmeisesti, koska kokonaisuudesta pidin ja myös tästä artikkelimaisuudesta. Kutsuin tätä itse tietopohjaiseksi teokseksi, haha.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha joo, tiedä mitä itse tältä odotin sitten, liikaa hieman varmaan, mutta tipuin kyllä kovaa ja korkealta. :D Olen toisaalta myös lukenut niin järjettömän kasan varsin "kovaa" tieteellistä tekstiä nyt jo opintojenkin puolesta viime ajat, että ehkä sekin kuilu jollain tapaa lisäsi ärsytykseni tunnetta. Ja en oikein pääse yli siitä, että vaikka kannattajia ja jopa tällä politiikalla leipänsä tehneitä ihmisiä kyllä haastateltiin, niin tuntui, että Manninen piti heitä jotenkin täysin vääränlaisina, epäluotettavina tai vastenmielisinä, ja se kai se lopulta johtikin sitten siihen, että aloin pitää kirjoittajaa itseään vähintäänkin yhtä epäluotettavana tietolähteenä. "Hassua" sinänsä, harvoin edes tietopohjaisessa tekstissä näin selvästi tulee koko ajan viitattua kirjailijan ajatuksiin ja asenteisiin, eikä itse aiheeseen!

      Poista
    2. Niin toisaalta mietin vielä sitä, että onhan sekin tavallaan hyvä, että Manninen teki oman kantansa selväksi, niin ihan hyvä. Lukija voi sitten itse sen jälkeen päättää, miten suhtautuu hänen tekstiinsä ja miten paljon siinä vaikuttaa kirjoittajan mielipide.

      Mutta eihän tämä nyt mikään tieteellinen teos ole. Ehkä pitää lukea sellainen aiheesta tosiaan.

      Poista
    3. Mmm, totta sekin, mutta minusta Manninen ei ilmaise kantaansa selvästi, vaan ujuttaa sen tekstiin valiten lukijallekin puolen valmiiksi.. :D

      Nyt ne mielipiteet on työnnetty vaivihkaa sanavalintoihin, asenteisiin ja haastateltavien kuvaamiseen, joten minusta ainakin hieman vähemmän kriittisesti lukevan on niitä haastava erottaa, jolloin tekstin luotettavuus alkaa lähestyä nollaa, etenkin kun soppaan vielä lisää useammankin mutuilulta vaikuttaneen "faktan", jota hän kirjassaan esitti. Olen tälle ehkä nyt tarpeettomankin armoton, mutta niin, eihän tämä tosiaan millään tavalla tieteellinen ole, minusta tosin ei melkein edes tieto-sanan alle mahtuva... :D

      Poista