sunnuntai 25. helmikuuta 2018

KÄTLIN KALDMAA : ISLANNISSA EI OLE PERHOSIA

KÄTLIN KALDMAA : ISLANNISSA EI OLE PERHOSIA
352s.
Fabriikki 2017
Alkuteos: Islandil ei ole liblikaid (2013)
Suomennos: Outi Hytönen

Joskus kirjan edessä vain jää sanattomaksi. Se voi olla merkki siitä, ettei saanut mitään, tai merkki että sai, muttei tiedä mitä. Joskus se voi olla merkki siitä, että tietää mitä, muttei saa sitä sanoiksi. Ja joskus sai niin paljon, ettei sille edes ole sanoja. 

Jotain näiden kaikkien väliltä oli Kätlin Kaldmaan Islannissa ei ole perhosia -romaani.

Se oli
sukusaaga
kansantaru
runo
eikä ollutkaan
Se ei ollut 
helppo
vaikea
eikä kumpaakaan

Jos se jotain on,


sellaista,

mikä

 pitää

kokea

itse.




"Eikä se mies kääntänyt koko kuulustelun aikana katsettaan Gudrunista. Äkkiä Raudhollin Ragnhildur katsoi häntä terävästi syvälle silmiin, niin että miehestä tuntui kuin hän olisi nielaissut palavan miekan, joka olisi henkitorvessa muuttunut tulikuumaksi, notkeaksi käärmeeksi. Hän hypähti pystyyn, punastuneena, haukkoi henkeä ja sanoi jotain hevosista, niin että miehet saivat kerrasta jalat alleen ja kompuroivat peräkanaa ulos ovesta. Ovi jäi selälleen. Oviaukosta näkyi vuori. Korkea, loputon."

Kaldmaa leikittelee upeasti kansantaruilla, nykypäivällä, maagisella ja realismilla, ja hänen kerrontansa on niin keveää ja kaunista, ettei sen kanssa edes huomaa olevansa täysin vierailla vesillä. Eikä sen kanssa olekaan, vaikka välillä huomaa hämmentyneensä kun oli mielestään jossain muualla vielä juuri äsken.

Mutta ennen kaikkea ollaan Islannissa, pienellä, karuluontoisella saarella tuulen, vuorten, peikkojen ja meren ympäröimänä. Kaldmaa herättää miljöönsä henkiin, ja se todella henkii jotain ikiaikaista, suurta ja tarunhohtoista, joka hiljalleen kulkee kohti tätä päivää, tämän päivän ongelmia, lumeen jumiutuvia autoja ja yksin jääneitä valkoisia taloja. Islanti on itsekin niin vahva päähenkilö tarinassa, että se elää kansantarujen ja koko tarinan läpi kuin hengittäen itsekin. Ja sen kaikennähneellä pienellä niemenkärjellä elää ja hengittää myös Gudrun ja Jón, kaksin, täysin eristyksissä, aloittamassa jotain, joka vyöryy väistämättä kohti tätä päivää jättäen aina jälkensä niihin, jotka edellisiä seuraavat.

Juonesta, tarinasta, ympäristöstä tai kielestä en oikein osaa enkä haluakaan sanoa mitään. Tyydyn tässä kohti Lumiomena-Katjan tapaan vain toteamaan, että lukekaa tämä kirja, kokekaa tämä itse. Minulle tämä ei ollut helppo, se vaati aikansa, keskittymisensä, heittäytymisensä. Välillä ehkä liiankin kanssa, sillä etäännyin tarinasta, en ehkä tuntenut sitä niin kovin kuin olisin voinut. Toisaalta se harmittaa, toisaalta ei haittaa, sillä ei kai kaikkien kirjojen tarvitse olla omia tunnekirjojaan, ei kai kaikkia tarvitse suunnattomasti rakastaa ihaillakseen niiden kauneutta. Sillä sitä tämä ennen kaikkea oli, kaunis ja visuaalinen. Niin monella tapaa.

Vaikka tällä kertaa sanoja on puolet vähemmän kuin yleensä, en ehkä jatka tämän enempää.

Paitsi että kiitän. Kirjailijaa kirjasta, tietenkin, mutta 
myös Fabriikkia kustantamisesta. 
On ilo, onni ja kunnia, että 
Suomeenkin käännetään tällaista kirjallisuutta, sitä, jonka 
kanssa ei välttämättä rahallisesti paistattelemaan pääse, mutta joka vie kirjallisuutta sellaisiin suuntiin, ettei niistä aiemmin tiennytkään. 
Sitä, tätä, me tarvitsemme enemmän kuin mitään muuta. 

Islannin perhosista muualla: Tekstiluola & Täysien sivujen nautinto
Lue koko maailma -haaste: Viro
Helmet-haaste 2018: 08. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja

3 kommenttia :

  1. Hienosti rakennettu teksti - taas! Olen samaa mieltä siitä, että tällaista kirjallisuutta tarvitaan. Siksi(kin) nostin Kaldmaan kokeellisen romaanin yhdeksi Blogistanian Globalia -ehdokkaakseni. Tämä on kaikin tavoin kiehtova kirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ja tämä oli sinnekin tärkeä nosto, harmi kun en itse saanut luettua tätä aiemmin, olisin todennäköisesti äänestänyt itsekin. :) Fabriikki tekee upeaa työtä kääntäessään tällaista kirjallisuutta!

      Poista
  2. Tämä romaani vei mukanaan ja ihastutti minut itseensä, vaikka helpolla se ei päästänyt, paikoin puuduttikin ja huomasin pudonneeni autuaasti myyttien kärryiltä, vaan kyllä sinne aina takaisin pääsi, kunhan antoi mennä vaan.

    VastaaPoista