torstai 15. marraskuuta 2018

KIRJA MUISTIINPANOINA – MARIA VEITOLA : VEITOLA



MARIA VEITOLA : VEITOLA
352s. / 7h 21min
2018 / Johnny Kniga
kuunneltu äänikirjana
lukija: Maria Veitola

Nyt on selvästi kevyemmän ja helpomman kirjallisuuden kausi. Minulla siis. Marrasankeus vie taas täysin mennessään, ja varsin täydet koulupäivät takaavat, ettei pään sisällä mitään järisyttävän suurta toimintaa enää iltaisin ole. Vähän harmittaa, klassikkohaasteen kannalta ehkä etenkin, mutta toisaalta: ihan sama. Luen sitä, mitä huvittaa, ja nyt huvittaa helppous. Sekin on täysin ok, yritän itselleni väittää.

Niinpä otin eräästä kirjatoistopalvelusta muutaman viikon ilmaisen kokeilujakson, ja nappasin vuoroon Veitolan, jota en ollut edes ajatellut lukea, mutta joka äänikirjana jostain syystä kuitenkin kiinnosti. Ja koska joskus on kiva kokeilla jotain uutta, ajattelin pitää Veitolasta luku-, tai oikeastaan kuuntelupäiväkirjaa ja jakaa sen teillekin tällaisenaan. Se, mitä tästä vielä tulee, on minullekin tässä vaiheessa arvoitus. Aloitetaan!


 2.11.
kuunneltu päivän päätteeksi yhteensä noin 40 minuuttia

Aloitan Veitolan iltalenkillä, ja tajuan, että vaikken sitä tahtoisi myöntää, on kyseinen toimittaja ärsyttänyt minua aina. Veitolan puhuessa mummistaan mietin mistä se johtuu. Ehkä siitä mediapersoonasta, joka hänelle on vuosien aikana rakentunut, ehkä siitä, miten hän tekee viihdettä kiusaten Johanna Tukiaista TV:ssä kymmenen vuotta sitten. En tiedä voiko noin kauan sitten tehty TV-ohjelma todella häiritä vielä tänäänkin, mutta huomaan myös ärtyväni Veitolan puhuessa mummostaan. Kyseenalaistan hetken kuunteluvalintaani, mutta tulen lopputulokseen, että koska en haluaisi ärsyyntyä Maria Veitolasta, häneen paremmin tutustuminen liene ihan hyvä tapa aloittaa. Ehkä tämä postauskin päättyy sanoihin, että "ennakkoasenteestani huolimatta Maria Veitola on kyllä varsin siisti tyyppi."

x


Olen jo lopettanut kirjan kuuntelun tältä päivää, mutta huomaan pohtivani edelleen syitäni ennakkoasenteisiini. Kyseenalaistan ärsytysmotiivejani: ärsyynnynkö oikeasti Veitolasta vai ärsyynnynkö siitä normeja rikkovasta ja anteeksipyytelemättömästä olemuksesta, tietynlaisesta röyhkeydestä, jonka hänestä olen aistivinani? Ja jos kyse on jälkimmäisestä, ärsyynnynkö siis siitä, että hän ei ole sellainen kuin yhteiskunta odottaisi hänen olevan, naisena? Eli siis nöyrä, kuuliainen, kiltti ja mukautuva. Hiljainenkin, tietysti, sillä vaikka miten ekstroverttiutta julistetaan oikeanlaisuudeksi, väittäisin että harva suo suorapuheisuutta ja räiskyvyyttä aidosti kanssaolijoilleen. Oivallus ärsyttää minua, sillä ärsyynnyn itseeni kun jään tällaisesta ärsyyntymisestä kiinni. Päätän jatkaa Veitolan kanssa loppuun asti, sillä paperilla hän on juurikin se tyyppi, kenen puolesta jatkuvasti tasavertaisuusmonologeissani liputan. Ärsyttää. Mutta nyt tosiaan siis oma pääni.


3.11.
kuunneltu kokonaisuudessaan noin 1h 50 min

Edellisillan itseenimenemisten jälkeen tämä alkaa viimein sujua. Neulon samalla vuosi sitten kesken jäänyttä villahuivia, ja pääsen vihdoin sisään Veitolan ajatusmaailmaan. Isän kuolemasta ja omasta syömishäiriöistä kertovat tekstit saavat Marian kuulostamaan hauraalta kaiken voimakkuutensa alla, ja samalla mietityttää miksi ihmisistä täytyykin aina tietää heidän kipupisteitään voidakseen ymmärtää myös vahvuutta? Eikö ole aikalailla itsestäänselvää, että niitä on, onko kenelläkään oikeus vaatia silloin niistä tilille, jotta toinen olisi itselle inhimillisempi? En tiedä kumpaa nyt tämän kirjan kanssa pyrin enemmän ymmärtämään, itseäni vai Veitolaa, mutta tämä alkaa vaikuttaa varsin mielenkiintoiselta matkalta.


4.11.
kuunneltu kohtaan 2h 30min

Kirjoitan aamulenkillä muistiinpanoihin seuraavan lauseen: "tajusin (vauva-ajan kolumneista & ennen vauva-aikaa kirjoitetuista muiden vanhemmuuskolumneista), että Veitolan yksi leimaavimmista piirteistä on tuomitsevuus - hän istuu sivussa ja paheksuu muita ja listaa minkälaisia ihmisiä inhoaa tai miten on muuttunut inhoamakseen ihmiseksi ja se onkin ok". Onneksi Maria välikommenteillaan huomaa oman armottomuuden itsekin, mutta jälleen kerran päästään minuun: mitä minusta kertoo se, että inhoan ihmisiä, jotka inhoavat ihmisiä? Hah. Pohdin myös omaa tulkintaa Veitolan sanoista, ja sitä, minkä niin todeksi olen lähiaikoina erinäisissä internet-keskusteluissa huomannut: kun itse sanomme jotain, tiedämme, että emme ole niin ehdottomia, miltä kuulostamme ja ymmärrämme omien ajatustemme keskeneräisyyden. Parhaimmillaan siis, ainakin. Mutta kun toinen sanoo jotain ääneen, luemme sen helposti ehdottomana, muuttumattomana mielipiteenä, jota hän on tarkkaan harkinnut ja päättänyt nyt maailmalle julistaa. Vähän ristiriitaista, sanoisin. Miksi sitä toisia kohtaan onkin niin hurjan helppo olla armoton?

5.11.
kuunneltu kohtaan 2h49min

Veitolalla on ihania ajatuksia sukupuolisensitiivisestä kasvattamisesta, hän on jotenkin niin monella tapaa nykyisen empaattisemman kasvatuksen ytimessä katoamatta silti pelkästään äitiyteen. Enkä minä äitiyteen katoamistakaan sinänsä vierasta, ehkä enemmän sitä, että sieltä kadotuksesta huudetaan totuuksia niille, jotka siellä eivät syystä tai toisesta ole, tai halua olla. Ehkä ehdottomuus lopulta kääntyy aina hyvääkin sanomaa vastaan, ajattelen. Ja Veitolalta se ainakin tästä aiheesta tuntuu puuttuvan.

Ja hänellä on ihana ääni. Huomaa radiotoimittajataustan, koska hänen itse lukemanaan tätä äänikirjaa on erityisen mukava kuunnella.

8.11.
kuunneltu yhteensä noin 3h 50 min

Pari päivää vaivannut lukujumi siirtyy näemmä myös äänikirjan pariin, mutta se ei oikeastaan haittaa.  Ihastuttaa Veitolan ajatukset työelämästä, ja lisäksi oivallan hänen kauttaan miten olen sekoittanut sen tietyn TV-ohjelman tietyn Veitola-kuvan ns. oikeaan Mariaan, vaikka haastatteluiden ynnä muiden taustalla on kokonaisia tuontantoryhmiä. Tekee kyllä niin hyvää jäädä itselleen jatkuvasti kiinni vähän epäloogisista ajatuskeloista, sillä vain niin niitä voi työstää edes hieman paremmiksi.

x

Työ-osio loppui, ja rakastin hurjasti Veitolan heittämää ajatusta siitä, tehdäkö asioita siksi, että niistä saa itse jotain vai siksi, että näyttäisi tietynlaiselta muiden silmissä. Tätä olen vähän toisella tapaa itsekin sattumalta juuri pyöritellyt päässäni, ja Veitola onnistui sanallistamaan sen dilemman mainiosti. Myös Marian pohdiskelu rohkeudesta oli hurjan samaistuttava, ja näytti hänestä puolen, jollaista en kyseisessä julkisuuden henkilössä ollut ennen tunnistanutkaan. Äänikirjassa vähän häiritsee kuitenkin, kun ei aivan tiedä mitkä kommentit olivatkaan kolumnia ja mitkä nykypäivän puhetta, lähinnä siis siksikin, että puuhailen kuuntelun parissa muuta, enkä vain kuuntele, mutta onneksi sen kanssa voi kuitenkin ihan elää.

9.11.
kuunneltu 4h 39min

En edelleen ole täysin varma, mikä on jälkikäteen muisteltua ja mikä johonkin lehteen kirjoitettua, mutta ainakin kuunnellessa tuntuu, että jälkikäteen kirjoitetussakin on hämmentävän paljon toistoa: Maria kertoo monia asioita uusina, sellaisia, joista hän ihan vasta jo puhui. Jos toisto tulisi kolumneista, ymmärtäisin sen paremmin, nyt se tuntuu lähinnä huolimattomuudelta, koska korvaani se kuulostaa näiltä tänä vuonna kirjoitetuilta jälkihuomioilta.

Neljännessä osassa Veitola puhuu ihmis- ja rakkaussuhteissaan, ja samaistun moniin ajatuksiin. Hänen tarpeensa ymmärtää, miten muut ovat hänet tyttöystävänä nähneet on ihanan samaistuttava, vaikka se ääneen lausuttuna tuntuukin vähän itsekeskeiseltä. Pohtia nyt entisiä suhteita vain itsensä kautta, entisiä ihmisiä siten, miten he näkivät sinut. Mutta ymmärrän sen ajatuksen, tiedän sen ajatuksen ja tarpeen. Siksi on ihana, että joku sanoo sen ääneen.

Huomaan myös, että ihastelen Veitolaa eniten, kun hän puhuu asioista, jotka minäkin itsessäni tunnistan, vierastan eniten taas, kun hän ajattelee eri tavoin kuin minä. Silloin pidän häntä turhankin ankarana ja ehdottomana, kykenemättömänä ymmärtää asioita erilaisten ihmisten näkökulmasta. Vaikkapa niiden, jotka ovat olleet aina yhdessä ja samassa parisuhteessa, ja saaneet sen toimimaan. Mutta sitten mietin, että eihän se Marian vika ole, näinhän sitä ihminen vain ylipäätään toimii. Tulee vihaiseksi, kun joku ei automaattisesti ymmärrä omaa tapaansa olla, tai ilmaisee, että se on hänelle vieras. Teenhän niin itsekin. Enkä minä ole ajatellut hyökkääväni ketään vastaan, vaikka minua kohtaan niin tekeminen tuntuukin hyökkäykseltä.

12.11.
kuunneltu 6h 30min

Viidennessä osassa Veitola puhuu tyylistään ja ulkonäöstään. Hän tuo esiin mielettömän hyvin sen vääristyneen ja vastenmielisen ulkonäkökulttuurin, joka liittyy oikeastaan kaikkiin ihmisiin, jotka julkista työtä tekevät: kun julkisuuteen astuu, kuvittelee järjettömän moni, että toisen ulkonäön, naaman, painon, iän ja tyylin ruotiminen on sallittua. Ja he tekevät sitä sumeilematta, unohtaen, että arvostelun kohde on myös ihminen. Tavallaan minusta on myös sama arvosteleeko toisen ulkonäköä kotona piilossa vai tekeekö sitä suoraan kohteelle, yhtä väärin se on ja yhtä vääristyneessä, ulkonäkökeskeisessä mielentilassa sitä joka tapauksessa elelee. Jos toisesta ihmisestä ei löydä hyvää sanottavaa tai ajateltavaa, on surullista, että pahansuopuus tehdään edelleen niin monin paikoin hyväksytyksi tavaksi nähdä ja käsitellä ihmistä.

x

Kuudennessa osassa Veitola siirtyy ystävyys- ja ihmissuhteisiin, ja aihe tuntuu kiinnostavalta. Hänellä on taas sekä ihastuttavia että vieroksuttavia ajatuksia, mutta ne toki hänelle suotakoon. Alan jo itsekin ymmärtää, että Veitolan ei kirjoittaessaan tarvitse, tai edes kuulukaan ottaa kaikkia ja kaikenlaisia ihmisiä huomioon, eihän hän voi itsestään kirjoittaa muiden hyvinvointia ajatellen. Ei silloin voisi sanoa mitään.

Ystävyysosiossa pidän ehdottomasti eniten Marian tavasta puhua ystävyydestä yhtenä ihmissuhdemuotona, joka sisältää koko sen tunteiden vuoristoradan, mitä kahden ihmisen suhde nyt sisältää vain voi. Ystävyys ei ole itsestäänselvää, eikä huonoa käytöstä kuulu hyväksyä automaattisesti vain toisen ihmisen peruspiirteenä. Veitola alleviivaa toisen tasa-arvoista kohtaamista, mutta muistuttaa, että ystävyyteen kuuluu ihan samalla tavalla riitoja, erimielisyyksiä ja eroja kuin vaikkapa romanttisiin parisuhteisiinkin. Vaikka siitä ehkä osin puhutaan enemmän kuin ennen, on tällainen vaihtoehtoinen, realistisempi ystävyyskertomus huomattavasti kiinnostavampi kuin se, joka antaa ymmärtää, että ystävään ystävystyttyä ystävyys kestää elämän loppuun saakka, tai ihan korkeintaan vain haalistuu pois. Menee se joskus niinkin, mutta silloin sitä on varsin onnekkaassa asemassa. Jos löytää elämänvaiheystävän lisäksi elämän mittaisen ystävän.

13.11.
kuunneltu yhteensä 7h 21min

Veitola on lähivuosina tullut tunnetuksi myös bossladyna, ja vaikka sanaa vierasta, olen tämän roolin häneen omista ennakkoluuloistani huolimatta yhdistänyt aina suht positiivisessa merkityksessä. Maria näyttää miten tila otetaan haltuun, ja vaikka hän saa sen näyttämään helpolta, on tässä miehisessä yhteiskunnassa varsin itsestäänselvää, ettei se sitä ole. Omassa työelämästä kertovassa osiossa Veitola puhuu viisaita sanoja muun muassa naisen asemasta suhteessa työtä tekeviin miehiin - ja myös siitä, miten miesten valta-asema saa altavastaaja-asemassa olevan naiset kilpailemaan pikemminkin keskenään kuin yhdistämään voimansa tilan haltuun ottamiseksi. Pysäyttäviä ajatuksia, ja vaikka nämä toki onkin jo itselle tuttuja, on aina mahtavaa, että omaa tilaa käytetään näistä asioista puhumiseen.

Kirjan lopuksi

Olipahan matka. Sain melkein pari viikkoa tämän kirjan parissa kulumaan, mutta toisaalta siinä ajassa se ehti suureksi kasvaakin. Ei ehkä maailmaa mullistavaksi, mutta matkaksi vielä enemmän itseeni kuin Maria Veitolan ajatuksiin. Ja juuri siinä tämän kirjan hienous piilikin, oppia nyt ymmärtämään omia ajatusketjujaan paremmin. Ja jälleen kerran tajuamaan sen, miten monitahoisen kompleksisia hahmoja me ihmiset olemme, ja miten meillä on aina tapana tulkita heitä vain itsemme ja ennakkokäsitystemme perusteella. Jos joskus vain istuisimme ja kuuntelisimme aidosti mitä ja miten he asiansa sanovat, mitkä asiat heidän ajatuksiinsa vaikuttavat ja miten heistä on rakentunut vuosien saatossa juuri heitä, ymmärtäisimme maailmaa ehkä hieman paremmin. Oman navan kautta elämää kun voi ymmärtää hyvin rajallisen määrän vain.

Kirjoitan tähän nyt siis ilman minkäänlaista itseironiaa: ennakkoluuloistani huolimatta Maria Veitola on kyllä varsin siisti tyyppi. Ainakin näin itsensä kertomana.

Veitolasta muissa blogeissa: bookishteapartyReader, why did I marry him?, Books by Taru & Kirjanmerkkinä lentolippu 

8 kommenttia :

  1. No olipas mielenkiintoista pohdintaa sinulla tässä! En ole Veitolan kirjaa lukenut, koska se ei ollut saatavilla kirjastosta(oli koko ajan lainassa) viime suomireissulla. Myönnän, että minulla(kin) on hieman kahtiajakoinen "suhde" Veitolaan. En tosin tiedä hänestä juuri mitään ja minulle hän on tuttu vain Yökylässä-ohjelman kautta. Lisäksi katsoin jonkin keskusteluohjelman, jossa hän haastatteli Sara Sieppiä (siitä oli "kohua" ympäri nettiäkin). Minulle ei ole muodostunut Veitolasta kovin hyvää kuvaa (hän vaikutti ilkeältä) näiden perusteella. Olisi kyllä juuri siksi kiintoisaa lukea tämä kirja ja katsoa, miten itse reagoin hänen ajatuksiinsa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuohon tietynlaiseen ilkeyteen oma suhteeni mediapersoona-Veitolaan on myös pohjautunut, jo tosiaan sieltä lähes kymmenen vuoden takaa. Toki hän avaa näitä asioita osittain, ja muistuttaa oivallisesti, ettei hän TV-ohjelmiaan yksin tee saati käsikirjoita, mutta olen ehkä edelleen hieman sitä mieltä, että jokainen vetää itse kuitenkin lopullisesti sen oman rajansa, ja jos on valmis käsikirjoituksenkin myötä olemaan hyökkäävä tai ilkeä, kertoo se kuitenkin jotain ihmisestä.

      Mutta avartava kokemus tämän kirjan kuuntelu ehdottomasti oli, ehkäpä juuri siksi, että se herätti niin paljon omia ajatuksia eri tavoin ajattelevasta ihmisestä! Harvassa on läpeensä hyviksiä tai läpeensä pahiksia, ehkä kiinnostavuus syntyykin siitä, kun oppii näkemään hyvää niissäkin, kenestä ennakkoluuloisesti sellaista ei ajattelisi löytävänsä. Ihmisiä, monitahoisia ja kompleksisia kun tässä kaikki ollaan, ja sille ihmisyydellekin toivoisi enemmän tilaa maailmassa. :)

      Poista
  2. Tilaan itse Bookbeatia, ja ainakin siellä näitä muistelmia/elämänkertoja tuntuu nyt olevan ja tulevan tosi paljon. Oon itse viime aikoina vähän yllättäenkin huomannut, että mua kiinnostaa ne, ja myös sellaisten ihmisten, joista tiedän jo kirjaa lukematta että ajatellaan monesta asiasta varmasti eri tavalla. Oon kokenut, että se on juurikin myös mielenkiintoista matkaa itseen, vaikka välillä ärsyttää että miten tuo voi ajatella noin. Ihmiset on jänniä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se tekee hurjan hyvää, se matka itseensä ja eri tavoin ajattelevien ihmisten ajatuksiin! Olen itsekin huomannut, että pidemmän päälle turvallisesta kuplasta tekee ihan hyvää poistua kuuntelemaan maailmaa sen ulkopuolellekin, ja joskus erimielisiltä saakin parhaita ajatuksia myös omaan elämäänsä. Ihmiset todella on jänniä, ja se tuntuu Veitolankin uraa toimittajana kaikkein eniten koko hänen elämänsä aikana vieneen eteenpäin. :)

      Poista
  3. Onpa taas sulla ihan mahtavaa pohdintaa. Minäkin kuuntelin tämän kirjan ja tykkäsin ihan valtavasti. Tosin muutoinkin olen pitänyt Veitolaa hyvänä tyyppinä, joten olen jo lähtökohtaisesti otollinen tälle kirjalle.Vissiin olen sen verran sokeasti ihastunut Veitolaan, että en kuunnellessa ollenkaan pannut merkille niitä kohtia, jotka sinua epäröitytti ja joita ansiokkaasti analysoit, esim. toi tuomitsevuuskuvio on sellainen,jota en ollenkaan osaa liittää Veitolaan. Mutta siis, en tunne Maria Veitolaa, enkä tiedä, miten asiat todellisuudessa ovat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää on mun mielestä hurjan mielenkiintoista, että se, miten ihmisen näkee, vaikuttaa myös todella paljon siihen, miten häntä sanomisineen tulkitsee. Voihan tuomitsevuus olla täysin omien negatiivissävytteisten tulkintojen tuomaa, tai sitten tosiaan jotain, jota ei edes huomaa, jos tyypistä hurjasti pitää. Jos ihmisestä muodostaa mielikuvan vain julkisuuden kautta, se varmaan harvoin täysin paikkaansa pitävä voi edes olla.

      Mutta oli kyllä hieno kuuntelukokemus, opetti paljon paitsi Veitolasta, myös omista asenteista. Tätä voisi joskus selailla vielä ihan paperisena versiona myös, mutta ainakin toistaiseksi täällä Joensuussakin on niin hurjat kirjastojonot, että jäänee myöhemmäksi se. :D

      Poista
  4. Bongasin tekstistäsi pari kohtaa, joihin samaistuin ihan täysillä:

    "samalla mietityttää miksi ihmisistä täytyykin aina tietää heidän kipupisteitään voidakseen ymmärtää myös vahvuutta? Eikö ole aikalailla itsestäänselvää, että niitä on, onko kenelläkään oikeus vaatia silloin niistä tilille, jotta toinen olisi itselle inhimillisempi?"


    Tätä olen pohtinut itsekin. Ärsyynnyn toisista aika helposti, mutta heti kun kuulen heidän heikkouksistaan, käännän kelkkani ja osaankin katsoa heitä lempeämmin ja ymmärtäväisemmin. Olenkin alkanut muistuttelemaan itselleni aina ärsyyntyessäni, että "tämäkään ei sua niin ärsyttäisi, jos tietäisit mitä kaikkea muuta tässä on taustalla". Miksi sitä on vaan niin vaikea muistaa?

    Ja sit tämä:

    "kun itse sanomme jotain, tiedämme, että emme ole niin ehdottomia, miltä kuulostamme ja ymmärrämme omien ajatustemme keskeneräisyyden. Parhaimmillaan siis, ainakin. Mutta kun toinen sanoo jotain ääneen, luemme sen helposti ehdottomana, muuttumattomana mielipiteenä, jota hän on tarkkaan harkinnut ja päättänyt nyt maailmalle julistaa."

    Hah, aamen tälle! Luulen, että tää liittyy myös tuohon ensimmäiseen lainaukseen. Muut näyttäytyvät varmempina, vahvempina, kovempina kuin minä itse. Pitäisi yrittää muistaa, että harvoin ne oikeasti ovat maailmasta paremmin perillä. :-) Yhtä haparoivia ollaan kaikki.

    Kiitos tosi mielenkiintoisesta postauksesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toisten ihmisten heikkouksien ymmärtäminen on kyllä asia, josta ei ehkä ensinnäkään puhuta tarpeeksi, saati toisekseen sen ymmärtäminen edes itse ei tosiaan käytännössä ole niin helppoa kuin voisi oivallustensa perusteella ajatella. Tietty lempeys ja kyky nähdä ihmiset kokonaisina, vikoineen päivineen, ilman että heidän silti niitä jatkuvasti tarvitsee jakaa antaisi varmaan aika paljon enemmän avaimia kaikenlaiseen kommunikointiin. :) Sen kun vain muistaisi itsekin.

      Poista