keskiviikko 8. huhtikuuta 2020

VUODEN 2020 ENSIMMÄINEN NELJÄNNES



En olekaan pitkään aikaan summaillut kuukauden tai vuosineljännestenkään lukemisia yhteen. En ole ehtinyt, jaksanut, halunnut, ei ole ollut kuulumisia mitä kertoa tai on ollut niin paljon, ettei ole tiennyt mistä aloittaa, joten ei ole edes yrittänyt. Nyt aikaa kuitenkin on - koko maailma on pysähtynyt, ja kaikki tunteet, muutosten aiheuttamat stressit ja yleismaailmalliset kriisit jäävät seurakseni olohuoneeseeni, sillä niitä ei enää pääse pakoon. Vasta pysähtyessä huomaa, miten olen viimeiset puoli vuotta vain juossut, suorittanut vaiheita ja muutoksia, eteenpäin menemistä, valmistumista, uutta työtä, muuttoa paikkakunnalta toiselle, ihan kaikkea. Juossut työstämättä, ehkä jopa kliseisesti sanottuna paennutkin. Omaa päätä, lähinnä. Ja kuten yleensä, johtaa se pako vain nurinkuriseen asioiden pahentumiseen, pelkoon jäädä ajatustensa kanssa yksin. Ja nyt kun täällä ollaan - vain minä ja minun pääni - onkin olo ensimmäistä kertaa kevyempi. Vähän huvittunutkin. Että tätäkö pelkäsin, yksin olemista? Asiaa, jota myös rakastan enemmän kuin oikeastaan mitään muuta. Oma pää osoittautuu jälleen paradoksiksi, mutta se nyt ei toisaalta yllätä ketään.


A L K U V U O D E N   L U E T U T 

t a m m i k u u

2 Anna-Kaari Hakkarainen : Purkaus


h e l m i k u u 

5 Tove Jansson : Nukkekaappi ja muita kertomuksia



m a a l i s k u u


Koska oma pää on ollut täysi, en ole oikein löytänyt tilaa kirjoillekaan. Joillain tämä kai toimii toisin päin: kun omassa arjessa on hurja määrä käsiteltävää, paetaan sitä kirjallisuuden maailmaan. Minulle se ei toimi, minulle kirjat tarvitsevat aina tilaa ja ilmavuutta omassa päässä, jotta voin sinne vastaanottaa yhtään mitään uutta. Jotain nyt kuitenkin olen saanut luettua, alkuun lähinnä lyhyttä ja helppoa, nyt pikkuhiljaa myös paksumpaa ja upottavampaa. Ja omia vanhoja lemppareita uudestaan. Aloitin nimittäin juuri Täällä Pohjantähden alla -trilogian toisen lukukierroksen, 12 vuoden tauon jälkeen. Kun ulkoinen maailma on mullistuksia täynnä, vanhat lempikirjat tuntuvat parhailta mahdollisilta pakopaikoilta.

Alkuvuoden luetuista tärkeimpiä ovat olleet ehdottomasti Janssonin novellit, Stroutin Olive Kitteridge sekä Goethen Värioppi. Muuten kaikki on ollut enemmän tai vähemmän keskinkertaista. Rauhallinen tahti tuntuu nyt hyvältä, ei meillä ole kiire mihinkään. Ei kodeissa, mutta ei kansien sisälläkään.

Yleisesti ottaen tämä vuosi on  tosiaan ollut  vallan kummallinen. Henkilökohtaisesti itselleni, mutta samalla myös niin kollektiivisesti kaikille, että tuntuisi hieman oudolta yrittää hahmottaa tätä vain itsensä kautta. Kuvitella, että tämä koskisi vain minua, kun ei ole ihmistä, ketä tämä ei koskisi. Ja silti jokaisen henkilökohtainen kokemus tästä ajasta, tästä hetkestä kiinnostaa enemmän kuin aikoihin. Ymmärtää miten kukakin suuria kuvioita hahmottaa, vai käpertyykö vain pieneen piikikkääseen, siilimäiseen kerään suojautuen ulkomaailmalta. Jokainen käsittelee tätä tavallaan, ja toivoisinkin myös tälle lisää ymmärrystä. Kenenkään syyllistäminen ei auta, eikä toisaalta myöskään suurimmasta uhrautumisesta kannata tehdä kilpailua. Jokainen tekee todennäköisesti parhaansa, ja toivon, että se riittää tämän voittamiseksi. Niin, ettei yhtään ylimääräistä mielenterveyttä myöskään jouduttaisi uhraamaan matkalla.

Nyt taustalla pyörii Valokuvataiteen museon Vivian Maierin näyttelystä, siitä joka minunkin piti käydä katsomassa, mutten museoiden sulkeuduttua ehtinyt. Internet on täynnä taidetta, esityksiä, konsertteja ja oopperoita nyt muutenkin, tuntuu, että kaikki se, jonka takia yleensä edes jaksan poistua kotoa, on tuotu tänne minulle nyt. Tiedän olevani etuoikeutettu, tiedän olevani asemassa jossa moni muu ei ole; käyn edelleen töissä arkisin ja toisaalta yksin vietetyt illat ja viikonloput ovat arkea. Ne ovat minun tapani viettää aikaa ja hahmottaa elämää. Olla vain, lukea, ajatella, kirjoittaa. Kulkea tyhjillä kaduilla Elvin kanssa, kerätä jonkinlaisia ajatelmia muistioon, jotta niistä voi työstää enemmän. Artikkelia gradusta nyt näin aluksi, ehkäpä joskus vielä jotain laajempaakin.

Tämä kevät on niin kummallinen kuin kumma vain voi olla. Mutta tämäkin loppuu joskus. Ja sitä voi loppuakin voi pysähtyä vain odottamaan. Mitään ei ole nyt juuri pakko saada tehdyksi, sillä tämän ajan ei tarvitse olla produktiivista. Jos ahdistaa, ainoa asia, mitä pitää tehdä, on hengittää. Se riittää nyt.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti