lauantai 1. elokuuta 2020

KEVÄÄN JA KESÄN KIRJAT JA EHKÄ PIENET KUULUMISETKIN


Voi elämän kevät, millainen oletkaan ollut. Luulin joskus maaliskuussa, että on kummallista, mutta sitten siitä kummasta tulikin normi, ja olin täydellisessä kotikuplassa melkein kahdeksan viikkoa, neljän seinän sisällä, hämmentyneenä mitä asiasta edes pitäisi ajatella. Kuten toki koko muukin maailma - mutta itse kuulun siihen osaan, joka tuollaisessa tilanteessa vain lamautuu. Ei saa tehtyä sitäkään vähää, mitä olisi voinut, ei tartuttua siihenkään, mihin kerrankin olisi ollut aikaa. Ylipäätään  huhti-toukokuuta ajatellessa tuntuu, kuin muistelisi jotain toista todellisuutta. Muistan sen olleen piinallisen pitkä ja kiduttava aika, joka kesti ja kesti, mutta nyt tuntuu, kuin se olisi vain joku hetkellinen aikakapseli, joka on täysin irrallinen kaikesta muusta kokemusmaailmastani. Ja vaikka siitä on jo kauemmin kuin itse aika kesti, tuntuu, että siitä ehkä toipuu viimein vasta nyt. Syksyn kynnyksellä, oikean loman aikana, kun vapaa-aikaankin ei kuulu stressi siitä, ettei elämä ole niin kuin sen pitäisi. (Miten sen sitten pitäisi olla, on toki ajatuskulku sinänsä, mutta ei tuollaista pysähtynyttä ja täydellisen epätietoista ainakaan. Sen nyt ainakin voin sanoa.)


Ja kun maailma tuntui kummalta, kirjat tuntuivat kummalta. Lukemistahti hidastui ja sitten vaihtui vimmaiseen äänikirjavaiheeseen, jossa olen saattanut kuunnella sängylläni työpäivän verran Yuval Noah Hararia. Huhtikuun Muratasta toukokuun Mansoniin kaikki paitsi Anu Kaajan Katie-Kate olivatkin äänikirjoja, tunti toisensa jälkeen.

h u h t i k u u 

1 Sayaka Murata : Lähikaupan nainen
Anu Kaaja : Katie-Kate
Ann Patchett : The Dutch House


t o u k o k u u

Yuval Noah Harari : Sapiens – Ihmisen lyhyt historia
Yuval Noah Harari : 21 oppituntia maailman tilasta
Yuval Noah Harari : Homo Deus – Huomisen lyhyt historia
Neil deGrasse Tyson : Tähtitiedettä kiireisille
Stephen Hawking : Lyhyet vastaukset suuriin kysymyksiin
6 Mark Manson : Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan


k e s ä k u u



h e i n ä k u u 


Keväältä oli hankala valita lempikirjoja, sillä tunnelma oli levoton ja keskittymiskyky täysin olematon. Ehkä kuitenkin Hararit muuttivat eniten omia ketjuja, toivat lisää, haastoivat ja joutuivat haastetuiksi. Tähtitiedekin ilahdutti, ehkä osin siksi, että olen niin vakaasti aina kuvitellut kaikenlaisen fysiikan olevan oman ymmärrykseni saavuttamattomissa. Mutta ei se sitten ollutkaan, ainakaan täysin. Hauskaa. Kesäkuussa rakastin Kajastetta sekä erityisen lämpimästi ikuista lempikirjailijaani Maggie Nelsonia, heinäkuu taas oli hieman tasaisempi siinä mielessä, ettei kirjat herättäneet varsinaista hurmioitumista. Se tuli muualta, vapaaehtoisesta pysähtymisestä, mikä toisaalta kuulostaa hieman nurinkuriselta: kaivata nyt pysähtymistä noin pysähtyneen kevään jälkeen, mutta se tosiaan tuli enemmän kuin tarpeeseen. 


Ensimmäisinä kolmena lomaviikkonani en kyllä pysähtynyt juurikaan, Helsingissä menin paikasta toiseen, näin vuorotellen lähes kaikkia siellä asuvia ystäviäni, vietin iltoja ulkona, puistoissa ja piknikeillä. Sen jälkeen ehdin olla muutaman päivän mökillä, mutta siitäkin suuntasin Lappiin: pitkään haaveissani siintäneisiin tunturimaisemiin. Rovaniemelle, Sodankylään, Pyhälle ja Pallas-Ylläkselle. Täydelliseen tunturinrauhaan, keskiyön aurinkoon, paikkaan, jossa ihmisistä näkyi vain jälkiä. Oli ihanaa, juuri sellaista kuin olin odottanut. Vaelluskärpänen iski taas vimmaisella voimalla, mutta sitten viimeisellä lomaviikolla en jaksanutkaan yhtään mitään. En mitään muuta kuin maata ja levätä, pois sitä menoa ja henkistä epävarmuutta, joiden keskellä koko vuosi tähän saakka oli enemmän tai vähemmän mennyt. Ja se oli ihanaa. Olla vain. Täysin jouten. Välittämättä siitä, etten jaksanut toteuttaa puoliakaan lomaviikolle asettamista suunnitelmistani. Tai jos täysin rehellisiä ollaan: oikeastaan yhtäkään. Eikä harmita yhtään.

Vaikka elokuu on minulle vielä täyttä kesää, lempeää rajaa oikean kesän ja tulevan syksyn väliltä, huomaan taas kaipaavani entistä enemmän oman kodin rauhaan, uutta lukuvuotta ajatuksissani valmistellen. Töissä on mielenkiintoista ja kivaa, ja toivottavasti taas läsnä enemmän lapsia kuin keväällä. Siellä pidän kiireestä ja monista peräkkäisistä tapaamisista, tapahtumista, tunteesta, ettei kelloakaan ehdi katsoa. Sitä toivon tältä syksyltä, pimenevien iltojen vastapainoksi meneviä työpäiviä, uusia haasteita, uusia lapsia, uusia asioita työyhteisöön. Inhoan syksyä vuosi vuodelta vähemmän. Jospa tästä tulisi jo vaikka varsin hyvä.

6 kommenttia :

  1. Kuvaat mainiosti kuluneen kevään ja kesän tunnelmia sekä yleisesti että lukemisen parissa haahuilun suhteen. Olo on ollut epätodellinen kuin kuplassa, eikä mihinkään oikein ole saanut otetta eikä tartuttua...

    Napapiirin paremmalla puolella on tilaa aatoksille ja tunturien leppeät tuulet antavat sielulle rauhaa ja mielelle tilaa levätä sekä jopa hakea ja löytää uusia ajatuksia ja ideoita. Hyvää alkanutta elokuuta, kesätuoksua, pimeneviä iltoja ja kauniita kuutamoita sekä lähdetään siitä, että tästä syksystä tulee vähintäinkin hyvä:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kovasti, ja sitä samaa sinnekin. Helpompaa syksyä odotellessa!

      Poista
  2. Varasin Nelsonin Argonautit ja Jane/ Punaiset osat tämän blogin innoittamana.
    Argonautit sai hakea melkein heti ja se on kyllä hetkeen hämmentävintä luettavaa, mitä on vastaan tullut. Meinasin nimittäin lopettaa jo ensimmäisellä sivulla. En nyt ala tänne internetin ihmeelliseen maailmaan kuvailemaan, mikä tilanne siinä oli, mutta jätin aikanaan Antti Holman "Järjestelijän" samasta syystä kesken: monenlaista kestää lukea (jopa "Pienen elämän" masokismin tai "Kätilön" tietyt traagiset kohdat), mutta joitakin juttuja ei vaan halua mieleensä kuvina.
    En luovuttanut, koska olin ymmärtänyt, että jonkinlaista älyllistä karusellia on myöhemmin luvassa. Nyt olen melkein puolivälissä, ja kaikki se intertekstuaalisuus menee pääosin yli hilseen (Winnicott on kyllä kohtalaisesti hallussa, mutta kaikki runous-, kirjallisuus- ja intersektionaalisuus- sivistys puuttuu).
    Tällaista tämä harrastelija- lukijan elämä on; kamppailua sen kanssa, milloin jaksaa lukea, miltä materiaalilta haluaa suojautua ja mikä on vaan yksiselitteisesti jätettävä kesken. Kesken jäänyt kirja on jotenkin kahdella tavalla epäonnistuminen: en antanut kirjalle mahdollisuutta, enkä "saa tätäkään asiaa valmiiksi(!)".
    Muutamakin bloggaaja on kirjoittanut sellaisesta jälkiväsymyksestä, jota mennyt kevät on aiheuttanut. Taitavat muistuttaa kriisin vaiheita ja tietysti monia muitakin mielen järjestelmiä; epätodellinen olo on osa shokkia, lamaannus suojaa sillä tavalla, että ehtyneitä voimavaroja kulutettaisiin säästellen, ahdistus osaltaan työntää ihmistä ratkaisujen suuntaan (ja toivottavasti lähemmäksi toisia ihmisiä edes jonkin yhteydenpitotavan muodossa).
    Ikävä kyllä- mielellä on taipumus myös lähteä epäreiluun vertailuun. Kuka kärsii eniten lyhyellä ja pitkällä aikavälillä? Kenen selviytyminen ja tulevaisuuteen kiinni pääseminen on tärkeintä? Pörssiyrityksille lisää tukea (koska globaali talous), pienyrittäjille tekohengitystä (koskaan ei kuitenkaan yrittäjää ole tarpeeksi tuettu), ulkomailta työvoimaa pelastamaan pellot ja metsien marjat? Entäpä lapset ja nuoret? Lisää rahaa digioppimiseen, jotta kaikki lapset ottavat itsenäisen opiskelun haltuun mielellään jo heti, kun päiväunet, vaipat ja kurahaalarit on narikassa.
    Terveydenhuollosta ei oikein viitsi edes puhua. Tai pari sanaa ehkä kuitenkin; edes pahin pandemia sitten ruton ja Espanjan taudin ei onnistunut muuttamaan sitä yhteiskuntamme häpeätahraa, että sairaanhoitajan palkka on ala- arvoinen. Suomella on yksi maailman parhaimmista terveydenhuoltojärjestelmistä, minkä soisi kansalla pysyvän mielessä, kun selailemme älypuhelimia ja verkkokalvolle piirtyy maailman tila.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Argonauttien kanssa minulla auttoi ajatus, että annoin yli hilseen menevien kohtien vain mennä, enkä takertunut niihin liikaa. Välissä oli niin paljon upeaa ja inspiroivaa, että väliäkös tuolla jos jostain ei ihan 100-prosenttisesti aina saa kiinni.

      Ja onhan tämä niin valtava globaali kriisi, että ihmekös tuo, ettei siihen yksiselitteistä vastausta löydy. Ei auta kuin itsekin kasvatusalalla jatkaa sitä, mitä jo teki. Palkkakuoppia on koko naisvaltainen kunta-ala täynnä, siitä ei pääse mihinkään. Se on varsin suuri ongelma, sairaanhoitajineen päivineen.

      Poista
  3. Viime kevättä kun ajattelee, niin melko painajaismaiselta se tuntuu – ja todellakin ihan kuin muistelisi jotain toista todellisuutta! Vaikka viihdyn yksin, muut rajoitukset (mm. ulkona liikkumista rajoitettiin täällä) ahdistivat todella. Se maailman kutistuminen kasaan.

    Kauniit ja tunnelmalliset kuvat. Suomi jäi nyt minulta väliin kokonaan tämän vuoden osalta, samoin jäänee vuotuinen patikkareissu Pohjois-Englantiin. Haikeaa, mutta kaikkeen sitä sopeutuu. Lapissa en ole koskaan käynyt, mutta olisi mahtava joskus sinne päästä ja nimenomaan patikoimaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ja siltä se tosiaan tuntuu - hassun oudolta ja irralliselta, ja silti isolta painajaiselta. Täysin samaa pohdin paljon itsekin, että on tosiaan täysin eri asia olla yksin, kun sen ainakin näennäisesti itselleen valitsee. Yhtä sopeutumistahan tämä on ollut, mutta jospa se olisi sen arvoista!

      Poista