On ollut ehdottomasti yksi kauneimpia syksyjä ihmismuistiin. Vieläkin, lokakuun viimeisenä päivänä lähitienoon puut hohtavat keltaisina, ja jopa sumuisessa ja harmaassa ilmassa on tunnelmansa. Kotona kynttilät palavat jo iltapäivästä alkaen, aamut taas alkavat kirkasvalolampun helotuksessa. Olen aina, siis aivan aina, vihannut syksyä, mutta tässä yhdessä rankimmista onkin jotain kauneutta, sellaisella vähän kliseisen ärsyttävällä tavalla, josta kirjoittaessa toistaa lähinnä jo satoja kertoja kerrottua. Muuttuvan, pimeän ja pysähtymisen lohdullisuus, sitähän tämä kai kaikki lopulta on.
Olen jo vuosia, siis varmaan syksystä 2015 saakka haaveillut vain ja ainoastaan muutoksesta. Suhtautunut kaikkeen täysin väliaikaisena, niin hyviin kuin haastaviinkin asioihin. Saanutkin niitä, muutoksia siis, toteuttanut haaveen opintovapaasta, irtiotosta, paikkakunnan vaihdoksesta. Suhtaudun väliaikaisuuteen välillä jopa hieman pakonomaisesti: pidän niin kovin kiinni riippumattomuudestani, että kaiken epävarmuuden keskellä en joko osaa sitoutua mihinkään tai sitten vastaavasti tarraudun aivan irrallisiin asioihin sellaisella voimalla, etten ihan tiennyt itsekään haluavani moista. Tasapainoilen jatkuvasti pysyvän ja muuttuvan välillä, en kestä muutoksia, mutten halua mitään pitkäaikaistakaan. Olen oudossa välitilassa, jossa pitäisi kai rakentaa itselle parempaa arkea, mutta huomaan vain toivovani, että asiat ratkeaisivat minusta huolimatta, ja olisi jo joku maaginen X:n vuoden päästä, jolloin asiat olisivat hyvin, ja voisin onnellisena katsoa taaksepäin, että olipa se 2020 räveltämistä, onneksi ollaan jo siitä päästy. Mutta eihän elämä niin mene, ei se ala joskus, järjesty myöhemmin. Toki sitä voi ymmärtää vain jälkikäteen, mutta tässä ja nythän se juuri on. Näissä pienissä ohikiitävissä hetkissä, pysyvän ja muuttuvan väleissä. (Tässä sitä syyskliseetä, olkaapa hyvät.)
Sitä olen miettinyt nyt paljon. Elämää, omaa arkea, sitä miten se olisi tässä, miten tunnistaisin sen, mitä itse haluan ja tarvitsen. Ja kun on taas joutunut olemaan viikon eristyksissä kotona pikkuflunssan, on niitä asioita ehtinyt pohtia. Että mikä tekee minulle hyvää (juokseminen, se on uutta) ja mikä taas ei (pakoon juokseminen, hehee, olinpas runollinen nyt taas. Mutta se ei ole uutta). Ja yhtäkkiä: kaiken sähläämisen keskellä huomaan saavani töihin liittyvän tarjouksen, josta en osaa, saati edes halua kieltäytyä. Ja kun kirjoitan sähköpostia, jossa otan tarjouksen vastaan, ja huomaan, että sehän sitoo minut nykyiselle työnantajalleni vuodenvaihteeseen 2021–2022 saakka töihin, pohjimmainen olo onkin levollinen. Terapeuttini, tai joogaohjaajani, sanoin maadoittunut. Juurtuva. Sellaisella pehmeän omaehtoisella tavalla. Ja se saa katsomaan omaa arkea taas ihan uusin silmin. Se saa katsomaan jo omaa asuntoa kotina, ei väliaikaisena kämppänä, vaan paikkana, jossa toivottavasti olen myös ainakin sinne vuodenvaihteeseen 2021–2022. Omien, hyvien asioiden ympäröimänä. Juuri nyt, juuri tässä. Päivän toisen kahvikupin kanssa, samoja vuodenaikojen mukaan eläviä puita katsellen, vielä toivottavasti vuodenkin päästä. Ja kerrankin se tuntuu kutkuttavammalta kuin mahdollisuus mullistavaan muutokseen.
(Ja koska kyseessähän on muuten kai kirjablogi, tässä vielä alkusyksyn luetut kirjat yhteenvetona:
S Y Y S
(Ihan ok, mutta luin sellaisena hetkenä, että itkin. Paljon. Hyvällä tavalla. Jälkikäteen tosin kun luin samoja itkettäneitä runoja uudelleen, pohdin, että onpa latteaa. Mutta sitähän elämä on, oikeita ja vääriä hetkiä ennemmin kuin oikeita tai vääriä tekstejä.)
(Aivan ok tämäkin, ei mullistanut maailmaa, mutta ei turhauttanutkaan)
(Täydellinen kirja oikeana hetkenä luettuna. Muuten turhauttaisi ja p a l j o n. Sopii hyvin vertaistueksi, ei ratkaisuksi kuitenkaan mihinkään.)
L O K A
(i h a n a. i h a n a . ihana)
(Paikoin ihana, paikoin ei. Parhaimmillaan kuitenkin niin paras, että melkein kutsuisin tätä minulle tärkeäksi kirjaksi.
(Ei minun kirjani tämä.))
Onnea työtarjouksesta! :)
VastaaPoistaKauniisti kirjoitat syksystä, muutoksesta ja "välitiloista".
Itse luin lokakuussa Saara Cantellin Kesken jääneet hetket ja Terhi Kokkosen Rajamaan. Jälkimmäinen oli vakuuttava esikoinen, mutta genre ei erityisesti toimi minulle. Cantellin teoksessa oli myös hienoja elementtejä, jotka olisi ehkä kannattanut jakaa useampaan teokseen.
Mietin tässä hiljattain, että pitäisipä välillä lukea miesten kirrjoittamia kirjoja. Ja heti tämän ajatuksen perään tuli sisäinen moite: miksi krjailijat pitäisi kategorisoida naiskirjailijoihin tai mieskirjailijoihin? Olisikin jännittävää, kun tietäisi aina vaan kirjan nimen, mutta ei tekijää. Miten lukukokemus muokkautuisi?
Kiitos! :)
PoistaTotta tuokin tavallaan, varmasti mielenkiintoinen kokeilu! Toisaalta taas mitä syvemmälle erilaisiin intersektioihin mennään (sukupuolen kirjon lisäksi esim. seksuaalisuus, rodullisuus, vähemmistöpositio jne.), sitä ongelmallisemmaksi muuttuu näiden kaikkien tekijöiden häivyttäminen. Toki jonkun perusdekkarin kannalta on varmasti ihan sama, millaiseksi kirjailijan oma yhteiskunnallinen positio jää, mutta toisaalta minulle kirjallisuus taas heijastaa niin paljon suurempaa yhteiskunnallista merkityksellisyyttä, että mieluummin lähtisin monipuolistamaan lukemistoani kuin pelkästään keskittymään sukupuoliin. :)