KEVÄÄN REUNALLA

Milloinhan lie olisin viimeksi kirjoitellut jotain muuta kuin kirjoista, viime syksynä, marraskuun kynnykselläkö varmaan? Aika on yhtaikaa maailman hitainta ja armottominta, mikään ei etene, ja kaikki tuntuu vain yhdeltä samalta päivältä, viikolta, kuukaudelta, ja sitten taas toisaalta tuntuu, että vuodentakaisesta koronakeväästä on ikuisuus, aika tekee siinäkin jonkinlaisen tempun, kun kaikki sulautuu yhteen eikä kiinnekohtia ole, se tuntuukin jälkikäteen tarkasteltuna jollain kierolla tapaa nopeammalta, kaiken syöneeltä, jonnekin käsittämättömiin koloihin kadonneelta. En tiedä olisinko selvinnyt, jos joku olisi tasan vuosi sitten sanonut, että näitä koronakeväitä on enemmän kuin yksi, enkä tiedä selviänkö vieläkään, jos joku nyt osaisi kertoa, etteivät ne jää kahteen. En halua tietää, en halua spekuloida, pohtia tai viedä tätä ajatusta yhtään kauemmas, suljen uutispalvelut, poistan sovellukset puhelimesta ja uppoudun vain syvemmälle tähän outoon ja odotan, että vielä joskus tämäkin menee ohi. Kaikki menee, hyvät ja huonot, ihanat ja onnettomat, ja se lohduttaa, kosminen merkityksettömyys lohduttaa, kun se on meissä kaikissa eikä vain minussa.

Ja kirjat, ne on lohduttaneet myös, pitkästä aikaa. En meinaa oikein jaksaa innostua, tai siis haluaisin jaksaa, mutta huomaan, että uuvun nykyään pienimmästäkin, siitäkin, että olen innoissani. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni opetellut säästelemään omia voimiani, olemaan toimimatta jatkuvasta toimimisen tarpeesta, vähentää myös ihania asioita, etteivät ne vie kokonaan mukanaan. Mutta kirjat ovat jollain tapaa tulleet takaisin, saan taas kiinni hienoista ajatuksista, niiden virrat vie mukanaan, oma ajatus kasvaa ja kirkastuu, ja on taas jotain mistä ottaa kiinni. Olen lukenut jo nyt alkuvuonna niin hienoja kirjoja, ettei kahteen edelliseen vuoteen taida mahtua edes yhteensä näin montaa uutta lempparia, ja toivon valtavasti, että tämä intuitiivinen tapa valita lukemistoaan kantaa vielä pitkälle, kesään asti, siitäkin kauemmas. On jotain mikä lämmittää, ja se on ihanaa.

t a m m i k u u 

1 Aura Nurmi : Leijonapatsailla

2 Édouard Louis : Ei enää Eddy

3 Milja Sarkola : Pääomani

4 Minna Salami : Aistien viisaus

5 Minja Koskela & Elina Tuomi : Toisin tehty

h e l m i k u u 

1 Elizabeth Strout : Pikkukaupungin tyttö

2 Paul Mendez : Rainbow Milk

3 Han Kang : Valkoinen kirja

4 V.S. Luoma-aho : Delete

5 JJ Bola : Naamiotta – Millaista miehuus voisi olla?

6 Reni Eddo-Lodge : Miksi en enää puhu valkoisille rasismista

m a a l i s k u u 

1 Pauliina Vanhatalo : Tuntemani maailma

2 Rafael Donner : Ihminen on herkkä eläin

3 Sigri Sandberg : Pimeys – Tähtiä, pelkoa ja viisi yötä yksin tunturissa

4 Silvia Hosseini : Tie, totuus ja kuolema

Tammikuun kirjoja leimasi sosiaalisen pääoman pyörittely, niin monin eri tavoin, ja esimerkiksi tuo Sarkolan Pääomani on kasvanut mielessä hienoksi, hienommaksi vielä kun juuri luettuani. Ehdoton lempikirja siltä kuulta kuitenkin oli Minna Salamin Aistien viisaus, niin viisas, suuri, niin paljon omaa ajatusta tukeva, kannatteleva, eteenpäin vievä. Sellainen, jonka parissa saa kasvaa, kirja jota en ollut edes osannut odottaa kohdalle tulevan. Tammikuu oli muutenkin näistä kuukausista kevein, jälkikäteen ehkä tosin ymmärrän, että hieman pakotetunkin kevyt, sellainen kumma totuuden ja oman väsymyksen kieltävä kuukausi, kun sain aikaan, mutta se kostautui myöhemmin. 

Helmikuussa kuitenkin vielä jaksoin, moniakin asioita, kirjoja erityisesti. Sieltä kirkkaimmaksi nousee Valkoinen kirja, niin kaunis ja herkkä, heleä ja täydellinen. Maaliskuu taas kaikessa liiallisella kirkkaudessaan, armottomassa kevätvalossaan yhdistettynä uuteen eristymiseen, mielen ja kehon väsymiseen, tahmeuteen ja loskaisuuteen tuntui ihan kamalan hankalalta, mutta pinnalla piti taas kirjallisuus, ystävien lisäksi. Vanhatalon Tuntemani maailma oli kuin se empaattinen ja kuunteleva ystävä, vertaistuki ja oman pään sanoittaja kun itsestä kaikki tuntui hieman liian sekavalta. Ja Sandbergin Pimeys, se se vasta osuikin oikeaan kohtaan. Suurimmaksi helmeksi nousee silti Hosseinin esseet, ne virkistivät, toivat uusia ajatuksia, kulmia ja oivalluksia, ja jaksoin pitkästä aikaa vähän haastaakin, sekä itseäni että lukemaani.

Nyt kevään reunalla, huhtikuun alla kaikki tuntuu vielä vähän tunkkaiselta, mutta valoisissa iloissa, kevään ensimmäisissä mustarastaissa ja terhakasti ylöspäin nousevissa keltaisissa leikkotulppaaneissa on jotain pienen pientä lupausta taas paremmasta, toivon. En näe sitä ehkä ihan vielä itse, mutta on se siellä jossain, kaiken mudan ja mullan alla. Tulossa, jälleen. Toivottavasti. Ja sitä odotellessa voi aina kaivautua koiramuorin seuraksi sängyn nurkkaan ja lukea taas yhtä uutta kirjaa. Ne eivät onneksi lukemalla tästä maailmasta loppumaan pääse.