tiistai 5. huhtikuuta 2022

VALTA JA SUKUPUOLI – KAKSI ROMAANIA YHDYSVALLOISTA

           JOYCE CAROL OATES                                   SIRI HUSTVEDT           
KOSTO:RAKKAUSTARINA                         SÄIHKYVÄ MAAILMA
157s.                                                                                                431s.
Otava 2010                                                                                     Otava 2014
Alkuteos: Rape: A Love Story // 2003                                        Alkuteos: The Blazing World // 2014
Suomennos: Kaijamari Sivill                                                   Suomennos: Kristiina Rikma

Kevät Otavan kirjastossa jatkuu, ja viime viikonloppuun mahtui jopa kaksi kirjaa. Molemmat on kirjailijoilta, joita olen joskus vuosia sitten lukenut aiemminkin, molemmat sellaisia, jotka eivät aivan omilta kuitenkaan tuntuneet. Kirjagramin lukuhaaste antoi kuitenkin innostusta tarttua heihin uudelleen, ja kun molemmissa on jotain samaa, ei ehkä tyylillisesti eikä tarinallisesti, mutta sinänsä temaattisesti, ajattelin näitä nyt yhteispostauksena vielä hieman itselleni purkaa.

Joyce Carol Oatesin Kosto: Rakkaustarina on väkevä, raaka ja julma pienoisromaani 1990-luvun puolivälin Yhdysvalloista, yksinhuoltajaäidistä Teenasta sekä hänen 12-vuotiaasta tyttärestään Bethistä, jotka joutuvat itsenäisyyspäivän juhlinnoista palatessaan silmittömän väkivallan ja joukkoraiskauksen uhriksi. Oates kuvaa tapahtumia viiltävästi sivusta, Bethin kautta, ilman tunteita, tai tavallaan tunteet lukijalleen jättävänä. Tarinan keskiöön nousee myös Persianlahden sodan veteraani, poliisi Droomor, joka ei tyydy katsomaan sivusta kun oikeuslaitos kohtelee Teenaa siihen amerikkalaisimpaan tapaan, parhaan tarinankertojan sepustukseen uskoen.

Siri Hustvedtin Säihkyvä maailma taas on vuosituhannen vaiheeseen sijoittuva taiteilijaromaani, akateeminen ja intellektuelli tutkielma jo menehtyneestä kuvataiteilijasta Harriet Burdonista, jonka elämää elämäkertakirjailija lähtee kokoamaan fiktiivisten muistikirjojen, haastatteluiden, arvioiden ja muiden tarinoiden kautta. Harriet Burdon, tutummin myös Harry, on arvostetun taidekauppiaan leski, joka ei kuitenkaan koskaan ole saanut taidettaan kunnolla läpi. Niinpä hän vanhuuden päivillään kokeilee jotain uutta: taide siirtyykin taidemaailmaan kolmen pseudonyymin, eri ikäisen ja tyylisen miestaiteilijan kautta, ja lyö läpi tavoilla, joihin Harry ei ollut osannut varautua.

Romaaneina nämä kaksi kirjaa ovat aivan yhtä erilaiset kuin ylläolevat perusjuonitiivistykset jo näyttävätkin. Oates kirjoittaa tiivistä, tikkaavaa pienoisromaania, lyhyitä lukuja, lause lauseelta rakentavaa maailmaa, jossa ei ole mitään ylimääräistä. Se on viiltävä, suora, peittelemätön. Hustvedtin romaani taas on jo reilussa 400 sivussaan varsinainen runsaudensarvi: se ei pysy pelkästään Harryn tarinassa, vaan poukkoilee milloin jo edesmenneeseen puolisoon, lapsiin, psykiatreihin, loppuvuosien kumppaniin, pseudonyymeihin, vanhempiin, entisen puolison vanhempiin, aaveisiin, filosofiaan, taiteeseen, taidehistoriaan, dokumenttielokuviin, mitä nyt ikinä. Se maalaa, unohtuu sivupoluilleen, tulee takaisin, jos tulee, karkaa ja poukkoilee. Ja se mikä silti näille kirjoille on yhteistä, on se, miten taiten molemmat valitut tyylit todella tukevat tarinaansa, toinen tiukkaa traumaa ja siitä selviämistä, toinen rönsyillen sinne tänne niin kuin elämä nyt tapaa tehdä.

Ja se mikä näille sitten oli yhteistä, on se taustatematiikka, valta, patriarkaatti, naisen asema kumppaneiden, valamiehistön, taidekriitikoiden, lähiyhteisön, lastensa ja yhteiskunnan silmissä. Oates tutkii valtarakenteita uhrin näkökulmasta, ja siitä, kuka oikeastaan saakaan mitä kerjäsi, kun taas Hustvedt tutkii valtarakenteita laveammin taidemaailmassa, taiteilijuuden, identiteettien sekä taideteoksen ja taiteilijan keskinäisen suhteen välissä ja vierellä. Valta on täysin vastustamaton, yhteiskunta imaisee itsensä miesten puolelle, miehiseen maailmaan, miesten selityksiin kuin itsestään, ja kumpikin amerikkalaiskirjailija antaa omalla tavallaan omalla teoksellaan näytteen siitä, mitä se tekee vallan alle jääneille naisille. Uhreille ja toimijoille. Niille reunaehdoille, joiden sisällä ylipäätään on mahdollista elää.

Kumpikin näistä romaaneista tekee sen omalla, hienolla tavallaan, ja siksi niillä on jotain yhteistä, vaikka ne näennäisen kaukana muuten toisistaan tuntuvat olevankin. Valta on pysyvää, ja ratkaisu on kummallakin uhmata sitä yksilötasolla; toisessa tarinassa kaikki päättyy tosin paremmin kuin toisessa. Hustvedt kuvaa ehkä hieman paremmin sitä, miten mahdoton tehtävä yksilönä kokonaista rakennelmaa on lähteä haastamaan, Oates taas hieman sortuu vahvistamaan kritisoimaansa kuviota, kun kuvioihin astuu mies, joka pelastaa neidon pulasta. Jälkimmäinen ratkaisu on aika ontuva, sillä se muun kokonaisuuden kanssa tulee tuottaneeksi tilanteen, jossa kerrotaan jo satoja kertoja kerrottua: että on uhri ja on uhrin puolella oleva mies, joka tulee ja pelastaa tilanteen. Hustvedtin versio on hienovaraisempi, ja se yrittää jotain uudempaa, mutta toisaalta tämä romaani taas kompastuu omiin rönsyihinsä niin pahasti, että kaiken taide- ja kulttuurisnobbailun alla itse juoni taitaa unohtua itse kirjailijaltakin. Jos sellaista nyt alunperin olikaan.

Mutta varsin ajatuksia herättäviä lukukokemuksia nämä kumpainenkin. Valta on ja pysyy, ellei sitä tietoisesti kaadeta. Mutta nimenomaan rakennetasolla, sillä tämä romaanikaksikko osoittaa, että yksinäinen taistelu naisella kokonaista maailmaa vastaan on pahimmillaan enemmän tai vähemmän tuhoisa tie.


Helmet-haaste 2022: 
Kosto: Rakkaustarina: 28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen
Säihkyvä maailma: 47. Kaksi kirjaa, joiden kirjoittajat kuuluvat samaan perheeseen tai sukuun (oletan, että saan tälle pariksi vielä pian luettua jotain Hustvedtin kumppanilta Paul Austerilta)


2 kommenttia :

  1. Olen lukenut tuon Koston lukioiässä. Se on hyvin tärkeä romaani aiheeltaan ja kuvaukseltaan, mutta itsessään kirjana en siitä ainakaan silloin syttynyt. En enää oikein muista, että miksi. Hustvedtin kirjoista pidän kovasti, tuota en ole lukenut.

    VastaaPoista
  2. Mulle tää oli toinen Hustvedt, mutta molemmat kyllä jääneet aika etäisiksi. Kiva kuitenkin jos sinä olet pitänyt, käsittääkseni tää on aika tyypillistä Hustvedtia tämäkin teos. :)

    VastaaPoista