maanantai 30. toukokuuta 2022

CARACASISSA ON VIELÄ YÖ

KARINA SAIZ BORGO : 
CARACASISSA ON VIELÄ YÖ
208s.
Aula & Co 2019
Alkuteos: La hija de la española

Karina Saiz Borgon Caracasissa on vielä yö on venezuelaislähtöisen kirjailijan tiivis ja kipeä kuvaus Venezuelasta, romahtavasta yhteiskunnasta ja yksilöistä sen sisällä. Romaani alkaa hautajaisilla, kustannustoimittajana toimivan Adelaidan opettajana toiminut äiti menehtyy syöpään, eikä hoitoja juurikaan ole. Maassa, jossa hyperinflaatio romuttaa rahan arvon ja diktatuurimainen hallinto ihmisyyden, kaaos on kollektiviinen kokemus. Adelaidalla ei ole enää vaihtoehtoja, ja juurikin tulevaisuuden täydellinen puuttuminen saa ihmiset jonkin raa'an ja brutaalin kamppailun valtaan, jossa näköalattomuus ei anna kenellekään armoa.

"Ruumiinvalvojaisten kustannusten hoitaminen oli vielä hankalampaa kuin äidin viimeisten päivien rahoittaminen klinikalla Pankkijärjestelmää ei käytännössä enää ollut. Hautauskappelin henkilökunnalla ei ollut pankkikortinlukijaa eivätkä he hyväksyneet tilisiirtoja, eikä minulla ollut niin paljon käteistä, että olisin voinut maksaa heidän pyytämänsä summan, joka oli noin kaksituhatta kertaa kuukausipalkkani. - - - Rahasta tuli urbaani legenda. Sadan bolivarin seteleitä oli oltava parin tornin verran, jos halusi ostaa pullon öljyä, silloin kun sitä oli saatavilla, ja toisinaan kolme tornia neljänneskilosta juustoa. Arvottomia pilvenpiirtäjä, sitä oli kansallinen valuuttamme, silkkaa silmänlumetta."

Caracasissa on vielä yö kulkee kahdessa aikatasossa, nykyhetkessä sekä Adelaidan lapsuudessa, ajassa, jolloin hyvinvoinnin kohentuminen yhdessä maailman suurimmista öljynporaajamaista oli vielä suhteellisen realistinen haave. Elintason nousu on ollut aivan käsivarren mitan päässä, odotettavissa, ja Venezuelan pääkaupunki Caracas onkin täynnä siirtolaisia, niin muualta Etelä-Amerikasta kuin manner-Espanjastakin. Caracas oli lupaus paremmasta, mutta lopulta sen riisti globaalin talouden muutokset yhdistettynä itsevaltaisiin, korruptoituneisiin johtajiin, poliittiset kriisit yhdistettynä kaoottiseen hyperinflaatioon, joka lopulta on lähes romahduttanut koko yhteiskunnan. Romaanissa yhteiskunta näkyy äidin ja tyttären elämässä, joka lopulta johtaa vain toivottomuuteen.

Tietyllä tapaa kirjan kirjan kieli ja juoni jäävät niin etäisiksi, että hetkittäin romaania lukiessa tulee mieleen, että onko käsissä taas kirja, joka ratsastaa lopulta vain ultimaattisen kurjuuden voimalla. Tuo kurjuuskirjallisuus, joskus kurjuuspornoksikin kutsuttu, on kaunokirjallisen maailman laji, joka ymmärrettävästi jakaa mielipiteitä. Toivottoman kauheuden kuvaaminen on raakaa, ja kaikessa raakuudessaan todella koukuttavaa: se mahdollistaa tirkistelynomaisen katsomisen ilman oman elämän järkkymistä, luo tilaisuuden kauhistelulle oman kodin turvallisten seinien sisällä. Se antaa tilaisuuden paheksua ja todeta, ettei "meillä onneksi ainakaan", ja lopulta kirjan suljettua omaan elämään sukeltaminen voi tuntua jälleen lempeän pehmeältä. Viihteenä kurjuuskirjallisuus tuokin eteen varsin kyseenalaisia puolia mässäilevästä tavastamme kuluttaa kulttuuria, katsoa yhtaikaa kun pidämme silmämme kiinnni. 

Toisaalta taas voidaan ajatella toki, että trauman käsittelyllä kulttuurin kautta on aina paikkansa – emme kai me Suomessa muuten edelleen suhtautuisi niin fanaattisesti vuosien 1918 sekä 1930–1940-lukujen sotiin vielä tänäkin päivänä – jolloin on oleellisempaa kysyä, onko kirja enemmän kirjailijan vai lukijan oma. Jos Caravasissa on vielä yön ajattelee jälkimmäisellä tavalla, voi tulkita kirjoitustyylin kuvaavan upeasti sitä hätäännystä, lamaantunutta selviytymistä, jossa ei ole aikaa tuntea, tunnustella tunteitaan vaan juosta eteenpäin kirjaimellisesti henkensäpitimeksi. Ei pakolaisuutta voi pakottaa tarinaksi, eheäksi ja virtaviivaiseksi kaunokirjallisuudeksi, ja vaikka muoto haastaa lukijaa, on tällainen kirjallisuus kuitenkin ehkä enemmän tosiaan kirjoittajansa omaa. Onnelliset loput, täpärät pelastukset, vaikeuksien kautta voittoon – ne ovat utopiaa maassa, jossa jäljellä on vain dystooppinen nykyhetki.

Helmet-haaste 2022: 44. Kirjan nimessä on kaupungin nimi

2 kommenttia :

  1. Pysähtynyttä mietteliäisyyttä jälkeensä jättänyt lukukokemus...

    " Ihminen kuuluu sinne, minne hänen vainajansa on haudattu."
    Saattaa pitkälti noin ollakin, kun tarpeeksi synnyille syville sukelletaan.
    Silti suurta hämmästystä, ihailua ja iloa herättää lukiessa ihmisen lajinsäilytyksen takavaa, ikiaikainen sinnikkyys, elämänhalu ja ne voimavaran rippeet,
    joista hän onnistuu puhaltamaan liekkiin energian, jonka varassa jättää entinen ja matkustaa kohti uutta, - ylipääsemättömiltä tuntuvista vaikeuksista huolimatta.

    VastaaPoista