torstai 28. lokakuuta 2021

AMANDA PALO : OUTOJA KALOJA

AMANDA PALO : OUTOJA KALOJA
96s.
Kosmos 2021
Saatu arvostelukappaleena

Amanda Palon esikoisteos Outoja kaloja on tiivis ja tarkkanäköinen kollaasi, hetkien keräelmä, jossa risteilee sisäiset ja ulkoiset maailmat. Miehet, naiset, ohikulkijat, ohikulkeva. Täydellisen läsnäolon metsästys ja mahdottomuus, tuntemattomat ihmiset kahvilan toisella puolella, oma alaston vartalo toisessa kiinni, häpeä kaiken päällä. Palon esikoinen on jonkinlainen sometapaus, tai siltä ainakin noin kuukausi sitten tuntui kun joka toinen vaikuttaja kyseisen kirjan käsiinsä markkinointimielessä sai. Ja sain itsekin, vähän kuin samaan joukkoon kuuluen mutta hieman ulkopuolelta. Odotin omaa lukuhetkeä, odotin rauhaa, sitä että olisi vain minun ajatukset ja tämä kirja. Löysin sen hetken, löysin tämän kirjan, löysin tästä kirjasta yllättävänkin paljon. Minua, ihmisiä ylipäätään, ihmisyyttä. Ja sen hypen, jonka kirjan julkaisu lukijoissaan aiheutti.

"Välillä hän unohtaa että maailmassa on miehiä. Tämä tapahtuu ehkä kahdesti vuodessa, kyseessä on jonkinasteinen mielenhäiriö. Niinä päivinä kun hän unohtaa että maailmassa on miehiä, hän unohtaa myös kehonsa muodot, sen aukot ja menneisyyden. Hänen vartalonsa tuntuu helpolta ja oikealta."

Palon lyhytproosa on vilahtelevia tuokioita, ohikiitäviä hetkiä, ja sellaisenaan jotenkin hurjan täyteläistä ja kokonaista. Ensin luin kirjaa yksi lyhyt, alle sivunmittainen luku kerrallaan, sitten suurempia kokonaisuuksia ahmien, ja aina näkökulma muuttui luentatavasta riippuen; joskus tuntui kuin olisin erillisissä maailmoissa, joskus yhdessä ja samassa tarinassa ja toisinaan en kummassakaan. Ja lähes aina Palo silti piti lukijansa tarinassa/tarinoissa, kertojassa/kertojissa kiinni, rumankauniilla rehellisyydellä, jota yleensä sanotaan häpeilemättömäksi, mutta minusta se ennen kaikkea on häpeän lävitse menevää. Häpeässä kulkevaa, sitä ennen kaikkea tunnustelevaa ja tarkkailevaa, ulkoistavaa ja oivaltavaa. Häpeä ei yleensä ole kenenkään oma, vaan se on ulkopuolelta iskostettua. Ja Palo kuvaa taiten sitä, miltä se tuntuu kun tuota ei välttämättä huomaa. Kun muiden äänestä tulee omaa ääntä, kun oma vääränlaisuus tai liikaa oleminen kasvaa omaksi ajatukseksi.

Palo on lyhytkerronnassaan taitava, ja hän kertoo erityisesti sanomatta jättämällä. Palo kuvaa esimerkiksi hylätyksitulemisenpelkoa niin viiltävän tiheällä tavalla, että jokin usein sanottamatta jäänyt muuttuu ihan uudella tavalla todeksi. Rakastaa nyt toista niin paljon, että tulee lähteneeksi itse, ettei toinen ehdi lähteä ensin. Tarvita niin kovin, että oikeastaan olisi parempi että hän kuolisi nyt eikä joskus tulevaisuudessa, kun itse on vielä nuori ja kykenevä toipumaan. Tarinan kertoja(t) on vahvasti itsetietoisuuden kuplassa, jossa oman pään ääni, jokin suuri ja hahmoton pelko, peittää huminallaan alleen todellisuuden, kiinnittymisen muihin ihmisiin, hetkiin, joissa kertoja(t) elää. Palo kirjoittaa tarkasti millaista on olla läsnä olematta läsnä, millaista on olla tyyni olematta tyyni. Miten paniikkikohtaus tulee pinnan alta, eikä kukaan tiedä mitään, miten katse kääntyy joko kokonaan itseensä tai merkityksettömiin yksityiskohtiin, takertuu niihin, tarkastelee kuin pientä esinettä kädessään, olematta ihan tässä, ja ankkuroiden itsensä osaksi todellisuutta vain päänsisäisten tarinoiden, havaintojen ja ulkopuolisuuden kautta. 

Palon kirja voisi jollain luennalla olla kirja nuoruudesta, oman paikan ja ihmisen etsimisestä, mutta minulle se on kirja äänestä, jonka joku/jokin muu on kytkenyt aikoja sitten päälle ja jonka sammuttamiseen käytetään alkoholia, ihmisiä, minuutta, aikaa ja kaikkea mitä käytettävissä on. Kaikki on vähän rikki ja vinksallaan, ja juuri se on lohdullisinta, surussa ja melankoliassa on helpointa kun pahin on tässä eikä vain tulossa. Joskus elämä oli kriisistä kriisiin kulkemista, nyt se on traumareaktiosta toiseen kulkemista, omaa kierrettään joko huomaamatta tai katkaisematta. Outoja kaloja on yksinäisyyden kupla, jossa me kaikki enemmän tai vähemmän olemme.

"Hän avaa silmänsä ja kaikki on ohi. Vedessä lipuu muovipussi ja hän huomaa ajattelevansa illallista. Tämä on jäävä hänen elämänsä ainoaksi kokemukseksi täydellisestä läsnäolosta. tämän jälkeen kaikki on oleva vain sameutta, arkista huminaa."



Helmet-haaste 2021: 39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia

2 kommenttia :

  1. Muut näkemäni jutut tästä ovat olleet niin ympäripyöreitä, etten ole oikein kiinnostunut, mutta nyt tuli innostus. :)

    VastaaPoista
  2. Tää pitää kyllä lukea hetimmiten.

    VastaaPoista