KUULUMME TOISILLEMME

MIKAEL BRUNILA, VILJA SAARINEN & VALTER SANDELL :

KUULUMME TOISILLEMME – KIRJEITÄ JA KIRJOITUKSIA YSTÄVYYDEN POLITIIKASTA

272s.

Khaos Publishing 2023

Akateemisia ja kommunistisia kirjeitä ystävyyden, yhteenkuuluvuuden ja Muumi-filosofian kautta esitettynä, kohti parempaa, lempeämpää ja mukaanottavampaa yhteiskuntaa? Kyllä kiitos. Mikael Brunilan, Vilja Saarisen ja Valter Sandellin keskinäinen, esseistiikkaa lähentelevä kirjeenvaihto päättää lukuvuoteni 2024, mutta kasvaa samalla yhdeksi vuoden (ja viime vuosien) merkityksellisimmäksi lukukokemukseksi. Me puhumme niin valtavasti siitä, mitä nykymaailmassa on vikana, jäämme kiinni kysymykseen, mitä meidän sitten pitäisi kaiken tämän tuhoavan kapitalismin keskellä tehdä, että emme muista, että ratkaisumme on jo täällä. Me olemme se ratkaisu. Ja Brunilaa, Saarista ja Sandellia lainaten, ehkä onkin aina kysyä, että miten me alamme muutosta tehdä. Tässä ja nyt.

"Ystävyys tai ystävän hahmo toimii itsessään, kuten sanoit, eräänlaisena eettisenä mittatikkuna maailmassa olemiselle. En kuitenkaan ole ihan varma siitä, voidaanko ystävyyttä ja poliittista ystävyyttä erottaa toisistaan. Vaikka jotkut väittävät ihmisten olevan pohjimmiltaan itsekkäitä tai kilpailuhenkisiä, ajattelen, että juuri se, miten toimimme ystäviämme kohtaan – olivat nuo ystävyydet poliittisia tai eivät – viittaa päinvastaiseen."

Kuulumme toisillemme on neljään kokonaisuuteen jaettu kirjeenvaihto, joka hahmottelee miten maailma voisi toimia toisin. Kirjoittajat viittaavat muihin menneisiin, mutta erityisesti aikamme ajattelijoihin ja antikapitalisteihin, muun muassa Giorgio Agambenin valtateoriaan, Rojavan autonomiseen, feministiseen ja antikapitalistiseen kurdihallintoon, antropologi David Graeberiin sekä Tove Janssoniin, niin taiteilijana ja ajattelijana kuin antikapitalistisen, jopa kommunistisen Muumilaakson luojana. Kirjeistä kasvaakin paitsi laaja kulttuurinen ja yhteiskunnallinen katsaus, myös täydellinen muistutus siitä, että toisin paitsi on toimittu myös jatkuvasti toimitaan, eikä mikään estä tätä tapahtumasta uudelleen. 

Paljon toisin toimiminen kuitenkin vaatii – se vaatii ensin sairauden tunnistamista, ennen kuin siitä edes voi alkaa yhdessä parantua. Ahdistuneessa, pelottavassa ja jatkuvasti yhteistä moraalikoodistoamme rikkovassa maailmassa myös eettisesti toimivien mahdollisuushorisontti alkaa pienentyä, ja keskellä olevan aukon mustuus vetää myös ystävyyksiin uskovilta valon mukanaan. Se saa meidät taistelemaan toisiamme vastaan: se saa poliittisuutemme suuntaamaan jo valmiiksi samalla tavalla ajatteleviin puuttuen heidän yksittäisiin sanavalintoihinsa tai tykkäyshistoriaansa. Se saa feminismimme etsimään virheitä sieltä, missä niitä on jo valmiiksi vähän, kritisoiden joko menneitä tai tämänhetkisiä hyvänmielen, varsin vähäongelmaisia kulttuurituotteita, reagoimaan jatkuvasti (ja ymmärrettävästi) rasistisen, fasistisen ja ihmisvihamielisen hallituksemme toimiin sen sijaan, että tekisimme itse aktiivisesti toisin. Se saa median kyttäämään yksittäisiä tuomitsemisia tai anteeksipyyntöjä sen sijaan, että se uutisoisi laajasti vahingollisten päätösten pitkittäisvaikutuksista tai tieteellisesti epäpätevistä läpiajoperusteista. 

Se saa meidät toisiamme vastaan, koska se tuntuu helpoimmalta. Mutta kuten helpot vaihtoehdot aina, se itseasiassa pahentaa tilannetta, ei lainkaan paranna sitä. Kun huomio menee omien virheiden paikantamiseen ja kaitsimiseen, saa moraalittomat romuttaa yhteisiä sääntöjämme, tuottaa aidosti naisvihamielisiä sisältöjään ja normalisoida aidosti rasistista päätöksentekoa tai legitimoida kansanmurhia. Yksittäisen ihmisen silmänliikkeillä ei ole silloin mitään merkitystä, kun kokonaisuus uhkaa kaatua käsiin. Siksi meidän on toimittava yhdessä, erilaisuutta ja epätäydellisyyttä keskuudessamme vaalien. Kuin toistaan rakastavat ystävät konsanaan, meidän on opeteltava sietämään erimielisyyttä, keskeneräisyyttä, kasvamista, epäonnistumista ja toiminnan korjaamista. Tai itseasiassa, ei sietämään: arvostamaan, vaalimaan ja pitämään toiminnan kannalta keskeisenä.

Kuulumme toisillemme yhtyy siihen kauniisti soljuvaan, hiljalleen voimistuvaan virtaan, joka yhdistyy ainakin Minna Salamin Aistien viisauden, Audre Lorden Sisten, Outsiderin ja Anna Lowenhaupt Tsingin Lopun aikojen sienen sanomiin: vähemmän erheiden osoittelua ja olemassa olevan kritiikkiin kiinnittymistä ja enemmän aktiivista toisin tekemistä, tässä ja nyt. Toisin toimisen, aktiivisen rakastamisen, ystävyyden, toveruuden, sisaruuden ja antikapitalististen laikkujen kasvattamisen voi aloittaa missä vain milloin vain – sillä kuten Hanna Kuusela Syytös-kirjassaan Hopi-heimoa siteeraa, "me olemme ne, joita olemme odottaneet." Brunila, Saarinen ja Sandell muistuttavat samaa: sinä voit valita ystävyyden politiikan juuri nyt, juuri siellä missä olet, ja alkaa kasvattaa ihmissuhde, kohtaaminen ja vuorovaikutustilanne kerrallaan niitä kommunistisia, antikapitalistisia ja ystävyyteen perustuvia alueita, jotka lopulta haastavat tuhoon ja sortoon perustuvia kapitalistisia järjestelmiä. Pikkuhiljaa ne kasvavat, ottavat tilaa ja kaappaavat alaa, ja mitä useampi meistä tekee niin, sen paremmin laikut kasvavat ja tavoittavat jopa toisensa. 

"Eettisesti eläminen edellyttää eräänlaista sankarillisuutta, jatkuvaa tasapainoilua periaatteen ja käytännön välillä – sekä muistamista että unohtamista. Se edellyttää, että etenemme pikemminkin esittämällä kysymyksiä kuin valmiita vastauksia; että uskallamme viipyä epävarmuudessa ja luopua osasta kiinteää minuuttamme. Yhdessä."

Ystävyyteen – niin arkiseen kuin poliittiseenkin – kuuluu sietää myös keskeneräisyyttä. Ystävä ei kerro ehtoja, miten maailmassa ollaan, vaan ohjaa lempeästi kohti yhteisiä, toisiaan kunnioittavia rajoja. Ystävä ei valitse sanoja, mitä maailmassa saa käyttää, vaan neuvottelee yhdessä niiden merkityksistä. Ja ennen kaikkea: ystävä ei positioi itseään toista ylemmäs, vaan ottaa kädestä, ja nostaa muutkin samalle jakkaralle seisomaan. Rinta rinnan. Ja juuri siksi me tarvitsemme ystävyyttä myös politiikkaan enemmän kuin koskaan – väitän, että solidaarisia, eettisiä ja yhteiseen moraaliin uskovia on enemmän kuin hajoittaen hallitsevia. Meidän täytyy vain toimia, tässä ja nyt. Meidän täytyy luoda liittoja, ottaa mukaan, luopua dogmeista ja nähdä toistemme kauneus juuri keskeneräisyydessä, epävarmuudessa, vielä matkalla ollessa. Huomenna se voi olla jo liian myöhäistä.

ALAISET – 2100-LUVUN TYÖPAIKKAROMAANI

 OLGA RAVN : ALAISET

 – 2100-LUVUN TYÖPAIKKAROMAANI

128s.

Kosmos 2022

Alkuteos: De ansatte, 2018

Suom.: Sanna Manninen

On absoluuttisesti mahdotonta ehtiä lukea elämänsä aikana kaikkia haluamiaan kirjoja, kokeilla edes kaikkia kirjailijoita, joita tahtoisi ehtiä lukemaan. Priorisointi, valinta ja valitsemisen pakko jättää ulkopuolelle varmasti ihan valtavan määrän itselleen täysin sopiviakin teoksia, aika on yksinkertaisesti yhden elämän aikana liian rajallista.

Jostain syystä Olga Ravn oli jäänyt minulla tähän ohitettuun, tarkoituksella sivuun jätettyyn kategoriaan. Olen kyllä kiinnittänyt huomiota hänen kirjoihinsa aina Kosmoksen julkaisukatalogeissa, huomannut monen näitä kehuneenkin. Kaikkea ei ehdi, kaikkea ei pysty, mietin, ja jatkoin muiden parissa. Kunnes Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuma julkaisi ensimmäisen esiintyjäkiinnityksensä. Yhtäkkiä yhden viime vuosien suurimman lempikirjailijani Olivia Laingin rinnalla Olga Ravninkin nimi alkoi kiinnostaa aivan uudella tavalla.

"Minulla ei ole mitään kuolemaa vastaan. Minulla ei ole mitään mätänemistä vastaan. Minusta pelottavaa on se, mikä ei koskaan kuole eikä muuta muotoaan. Siksi olenkin ylpeä siitä että olen ihminen, ja minulle on kunnia tietää että varmasti kuolen. Juuri se erottaa minut tietyistä muista täällä."

Olga Ravnin ensimmäinen suomennettu teos, spekulatiivinen/tieteellisfiktiivinen pienoisromaani Alaiset on dystooppinen kertomus 2100-luvun työpaikasta, typötyhjässä ja pimeässä avaruudessa kulkevasta 6000. aluksesta, jonka henkilökunta koostuu sekä ihmisistä että ihmisenkaltaisista. Kun alukselle tuodaan Uuslöydön laaksosta outoja esineitä, ihmisenkaltaisillekin alkaa kehittyä ihmisenkaltaisuutta aivan uudella tapaa – he alkavat paitsi tuntea perustunteita myös kaipuuta, nostalgiaa, Maata. Vaikka he eivät ole syntyneet, eivätkä välttämättä Maassa käyneetkään, jokin uusi kaltaisuuden muoto valuu myös heihin. 

Ravnin Alaiset kertoo tarinansa todistajalausuntoina. Ravn kutoo 6000. aluksen henkilökunnan nauhoutetuista lausunnoista pienen mutta sitäkin voimakkaamman tarinan, joka kommentoi paitsi elollisuuden, ihmisyyden, kaltaisuuden, elottoman, luodun ja tehdyn välisiä rajapintoja myös nykyisen työkulttuurin äärimmilleen viemistä, suorittamista, itsensä antamista ainoastaan yhteiselle missiolle. Millaista on olla ihmisenkaltainen, joka on rakennettu ainoastaan työntekijäksi? Entä millaista on olla ihminen, avaruusaluksessa jo niin kaukana Maasta, ettei sitä enää pysty edes kaukoputkella erottamaan muista avaruuden tähdistä? Olla osa jonkinlaista tulevaisuuden projektia ja tutkimusta, jossa uskollisuutta täytyy osoittaa komitealle ja komentokeskukselle, jossa säästä puhuminen, säästä itsestä puhumattakaan on suurinta nostalgiaa? 

Jossain vaiheessa todistajalausunnoista alkaa muodostua hyytävä kokonaisuus, joka avaa 6000. aluksen miehistön kohtaloa. Jotain on tapahtunut, ja ihmiset sekä ihmisenkaltaiset alkavat eriytyä toisistaan. Ihmiset vetäytyvät hologrammilastensa tykö, jos heille onnekkaasti sellainen on myönnetty, ihmisenkaltaiset hiljaisesti keskenään yhteen. Uhka, jos sitä edes tunnistaa, on hiljainen ja hidas pohjavire, jolta pystyy kyllä kääntämään katseensa kun tarpeeksi vain osaa itseään harhauttaa. Kaikki kuitenkin tuntuu menevän kohti tuhoaan, ja monen asian ymmärtää kertoneen siitä vasta kun niitä tarkastelee jälkikäteen.

En ole varma kumman välttämättömästä tuhosta Ravn kirjoittaa paremmin, fiktiivisen 2100-lukukaisen miehistön vai todellisen 2000-luvun ihmisen. Se jääköön jokaisen lukijan itsensä päätettäväksi.

ÄLÄ JÄTÄ HYVÄSTEJÄ

HAN KANG : ÄLÄ JÄTÄ HYVÄSTEJÄ

268s.

Gummerus 2024

Alkuteos: 작별하지 않는다, 2021

Suom. Taru Salminen

Saatu arvostelukappaleena

Sydämeni on rikki. 

Ja samalla: yksikään kirjaa lukiessani suunnittelemista tavoista kirjoittaa tästä kirjasta ei enää päde.

Älä jätä hyvästejä -romaanin jälkeen sanat, määritelmät pakenevat yritystä arvioida. Yritystä tulkita, etsiä symboleja, selittää. 

Älä jätä hyvästejä tekee sen kaiken itse, joten juuri mikään ei tunnu enää miltään, yksikään sana ei riitä, tee oikeutta, kerro eikä näytä todellisuutta.

Sanoja kyllä on. 

Mutta niiden käyttämäninen tuntuu mahdottomalta.

"Luin lapsuudessani, että lumihiutaleen syntymiseen tarvitaan äärimmäisen pieni pöly- tai tuhkahiukkanen. Pilvet eivät koostu ainoastaan vesimolekyyleistä, vaan ne ovat täynnä veden haihtumisen myötä maasta kohonneita pöly- ja tuhkahiukkasia. Kun kaksi vesimolekyyliä yhdistyy ja muodostaa lumikiteen, pöly- tai tuhkahiukkasesta tulee sen ydin. Molekyylikaavan mukaan kuusisakaraiset kiteet törmäävät laskeutuessaan toisiin kiteisiin, joiden kanssa ne yhdistyvät. Mikäli pilvien ja maan välinen etäisyys olisi ääretön, lumihiutaleetkin suurentuisivat äärettömiin, mutta laskeutumiseen ei kulu tuntia enempää aikaa. Lumikiteiden keveys on lukuisissa yhdistyimisissä sakaroiden väleihin syntyneen tyhjän tilan ansiota. Äänet imeytyvät tyhjään tilaan, jolloin ympäristökin vaimentuu. Kiteet näyttävät valkoisilta, koska sakarat heijastavat valoa äärettömän moneen suuntaan."

Älä jätä hyvästejä on tuoreen nobelistin uusin, suoraan koreasta äärimmäisen taiten Taru Salmisen suomentama romaani kuolemasta, joukkomurhista, vaietuista sukutraumoista ja höyhenen keveistä asioista, jotka symboloivat paitsi korealaisessa kulttuurissa surua ja sen puhtautta, luovat myös oksymoronisen törmäyksen, törmäyttämisen, sen äärimmäisen hiljaisen tilan, jossa kaikkein järkyttävin on lumihiutaleen ytimen pöly- tai tuhkahiukkanen ja lapsen kasvoille sulamattomat kuusisakaraiset kiteet saavat hiljaisuuden huutamaan. 

"Vesi ei katoa vaan kiertää ikuisesti. Ei voida sanoa, etteivät kasvoilleni putoilevat lumihiutaleet ole samoja, joita putoili Inseonin kasvoille tämän lapsuudessa. Päästän irti polvistani, kun mieleeni muistuvat seuraavaksi ihmiset, jotka Inseonin äiti oli nähnyt koulun hiekkakentällä. Pyyhin turran nenäni ja silmäluomeni. Ei voida sanoa, ettei käteeni nyt tarttunut lumi ole lunta, jota kerrostui silloin heidän kasvoilleen."

Han Kang on kirjoittanut paljon. Suomennettu näitä teoksia on neljä, joista osin kahden kanssa limittyy, yhdistyy, kiteytyy Älä jätä hyvästejäkin: se palaa toisaalta äärimmäisiin Ihmisen tekoihin, ja jatkaa niistä Valkoisen kirjan surun fragmentteihin. Se on yhtaikaa täysin uutta, jälleen eri tavoin maailmaa lähestyvää Kangia kuin aiemmat suomennokset ja silti tuttua, melankolista, hiljaista omantunnon ääntä, näyttämistä ja muistuttamista. Kun Valkoinen kirja käsittelee ennen kertojan syntymää kuolleen isosisaruksen jälkeen jättämää ikuista valkoista suruverhoa, Ihmisen teot on taas brutaali kuvaus 1980-luvun Gwangun opiskelijamielenilmauksista, jotka Etelä-Korean hallinto tukahdutti ennennäkemättömän verisesti. Älä jätä hyvästejä taas on maagisen kaunis kertomus edellisen kirjansa painajaisista pääsemättömän Gyeonghan yrityksestä ehtiä ajoissa Jejun saarelle: pieneen syrjäiseen taloon, jossa Souliin tuodun, pahasti loukkaantuneen ystävänsä Inseonin pieni valkoinen lintu, Ami, on jäänyt ilman vettä ja hoivaa kun hänen tajuton huoltajansa on kuljetettu hoitoon. Samalla perille päästyä – vai sen jälkeen vai ennen sitä vai yhtaikaa ? – auki alkaa kiertyä Jejun saaren omat sanoinkuvaamattomat hirveydet juuri ajalta ennen hiljaista ja lännessä unohdettua Korean sotaa, sitä samanlaista jota lännen kylmäveriset käyttivät jälleen vain oman keskinäisen pullistelunsa sivunäyttämönä. Älä jätä hyvästejä on kuin kaksi aiemmin mainittua kirjaa yhdessä – brutaalia kauheutta ja sydäntä särkevää surua.

Kun Älä jätä hyvästejä on luettu, maailma näyttää taas toiselta. Kiteyden väliin jäävä hiljaisuus on ääretön. Ytimen julmuus särkisi kaiken, jos sitä ei suojaisi yhdessä päätetty huutamattomuus.

Kaiken tämän päälle on jälleen rakennettu yksi demokratia. Kaikki tämä on laskettu lännessä, Etelä-Koreassa, yhteisessä päätetyssä totuudessa onnistumiseksi. Kaikesta tästä ja tämän kaltaisen toistumisesta vuosikymmenestä toiseen me kaikki olemme kollektiivisessa vastuussa niin kauan kun hiljaisuus on se äänekkäin ääni mikä ytimen ympärille kiertyy.

Helmet-haaste: 34. Kirjan nimessä on käsky tai kehotus

YKSINÄISTEN KAUPUNKI

OLIVIA LAING : YKSINÄISTEN KAUPUNKI – 

TUTKIMUSMATKA YKSINOLON TAITEESEEN

335s.

Teos 2024

Alkuteos: The Lonely City, 2016

Suomennos Sirje Niitepõld

Saatu arvostelukappaleena

Olen kirjoittanut tästä kirjasta jo kerran. Kirjoitin mykistyneen ihailun, huumaantuneen nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tunteen sisältä. Kirjoitin haltioituneena siitä, miten joku voikin tehdä yksinäisyydestä tällaista taidetta. Tehdä yksinäisyydestä kertovasta taiteesta taidetta. Olla taide.

Nyt, vain himpun yli vuosi myöhemmin, kirjoitan tästä taas. Olen lukenut Laingini tähän asti englanniksi, mutta kun Teos tarjosi minulle tätä yhtä ehdotonta elämäni lempikirjaa arvostelukappaleena, luin sen. Luin sen kuin olisin lukenut ensimmäistä kertaa, mutta silti niin, että liikutuin jo valmiiksi siitä mitä on tulossa. Sain yhtaikaa kirjan uutena ja uudestaan. Erilaisella äänellä kuin olin kuvitellut, hieman. En Laingin suoraan kirjoittamana vaan Sirje Niitepõldin taidokkaana suomennoksena. Sellaisena, joka ei kadota mitään, mutta oli vain erilainen kuin olin ehkä ajatellut. Kuin olin päässäni kuullut. 

Yritän kirjoittaa tästä nyt uudelleen. Yritän kirjoittaa sitä, mitä toinen lukukerta vahvisti: yksinäisyyden kollektiivisuutta, yleisyyttä ja paradoksaalisuutta: vastentahtoisen yksinäisyyden eristävää voimaa ja mieltä vinouttavaa tuskaa. Yritän kirjoittaa mitä näen Laingin kirjoituksessa samalla tapaa kuin Laing kertoo, mitä näkee käsittelemässään taiteessa: yksinäisyyden paradoksaalista näkyvyyttä (Edward Hopper), kielen ja erityislaatuisen erilaisuuden luomaa absoluuttista erillisyyttä (Andy Warhol), naamioita ja omaan elämään katoamista.

"Erilaisten yksinäisyys, epähaluttujen yksinäisyys, yksinäisyys joka syntyy siitä, ettei pääse yhteyden ja hyväksynnän taikapiiriin – sosiaalisiin ja ammatillisiin ryhmiin, syleilevien käsivarsien otteeseen."

Aika alussa kirjaa Laing sukeltaa yksinäisyystutkimukseen, sen vähäisyyteen ja myöhäiseen ilmestymiseen psykologiankin alalle. Laing kertoo yksinäisyystutkimuksen pioneeria Robert Weissiä ja häntä seuranneita tutkijoita lainaten hypervigilanssista, psykologisesta ylivalppaudesta, jonka yksinäisyys aktivoi. Tässä tilassa ihmisen aivot kirjaimellisesti asemoituvat toisin suhteessa ympäröivään maailmaan: ne kokevat maailman yhä negatiivisemmin ja asennoituvat odottamaan jo valmiiksi epäkohteliaisuuksia, hankauksia ja torjuntaa. Lisäksi aivot tallentavat pienetkin edeltävän kaltaiset vastoinkäymiset mieleen supertallennusteholla, jolloin niiden merkitys kasvaa huomattavasti miellyttäviä tai ystävällismielisiä kohtaamisia suuremmiksi. Näin syntyy siis se arkinen noidankehä, jossa yksinäinen ihminen eristäytyy entisestään, koska hänen ylivalppautensa saa hänet näkemään maailman hankalana, hankaavana ja vihamielisenä. 

"Tämä tarkoittaa sitä, että mitä yksinäisemmäksi ihminen muuttuu, sitä taitamattomammin hän suunnistaa sosiaalisten suhteiden poluilla. Yksinäisyys kasvaa hänen ympärilleen kuin home tai turkki, suoja, joka estää yhteyden toisiin ihmisiin janosi sitä miten paljon hyvänsä. Yksinäisyys kasaantuu, levittäytyy ja syvenee. Ja kun se tarraa ihmiseen kiinni, sitä ei todellakaan ole helppo irrottaa. Siksi olin yhtäkkiä niin yliherkkä kritiikille ja tunsin itseni jatkuvasti paljaaksi, kuljin kyyryssä silloinkin kun kävelin anonyymina kaduilla sandaalit läpsyen."

Ilmiön ymmärtäminen auttaa ymmärtämään naapurini aina niin kovin vihamielistä rouvaa, jolla on ainoastaan vihaista sanottavaa naapureilleen. Usein lapset leikkivät hänen lähellään väärin, emmekä me aikuisetkaan koskaan onnistu – kun ulkoilutin koiraani, sain huomautuksen, että pidän hihnaa liian kireällä, ihmisethän voivat pelätä. Seuraavan kerran samaisen naapurin kohdatessa otin koirani lähemmäs minua kävelemään, jolloin sama rouva tuohtuen huomautti, että koirani on huono olla, kun se niin kovin kireässä hihnassa kulkee. Ärsyynnyn. En sano mitään, mutta olen varma että kasvoistani näkee kyllä, etten ihan kamalasti arvosta jatkuvaa huomauttelua. En muutaman kuukauden päästäkään, kun pihalla on liukasta, kävelen yksin, ja saan kuulla, että kävelen väärin. Kaadun, mahdollisesti, ja aiheutan terveydenhuollolle kuormitusta. Vanhusten edellä, rouva lisää. Olen lukenut Weissin tutkimuksesta tässä välissä. Hymyilen, ja kiitän huolenpidosta. 

Laingin kuvaama yksinäisyys on fyysinen kiputila, mutta pahempi: kun kipu on mielessä, se normalisoituu kehollista kipua herkemmin. Se muuttuu itselle yhtaikaa niin tuskaiseksi, ettei sen seurassa saa henkeä mutta se kuitenkin muokkaa yllämainituin tavoin aivokemiaamme niin, että se eristää itse itsensä, itsensä itseensä. Laingin yksinäisyys on kaupunkien yksinäisyyttä, kielen eristävää voimaa. Se on sosiaalisia rakenteita, joiden ylläpidosta olemme kollektiivisesti vastuussa. 

Yksinäinen ei pääse kuplastaan ilman muita ihmisiä. Ilman läheisyyttä, kohtaamista ja nähdyksi tulemista. Yksinäisyys tappaa. Se on kehon krooninen stressitila nostaa verenpainetta, kiihdyttää ikääntymistä, heikentää unenlaatua, huonontaa immuunijärjestelmää ja kognitiivisia kykyjä. Sitä ei korjata digipalveluilla, jotka muistuttavat nukkumaanmenoajoista tai lääkkeiden otosta. Yksinäisyys sairastuttaa tutkimusten mukaan, koska yksinäisyyden subjektiivinen kokemus, tunne itsessään kuluttaa kehoa. Ja juuri tästä syystä maailman yksinäisin ihminen saattaakin olla se vilkkaassa naapuristossa asuva iäkäs rouva. Ja toisaalla erakkomökissään, ilman yhtään ihmiskontaktia asuu hyvinkin onnellinen ja hyvinvoiva yksinolija. Yksin olo ja yksinäisyys kun ovat jo fysiologisesti kaksi aivan eri asiaa.

x

Kuuntelin tämän toisen lukukerran oikeastaan koko ajan repeatilla Oh Wonder -duon All We Do -kappaletta, minun omaa yksinäisyyden sävelmääni. Laing siteeraa Yksinäisten kaupungissa Robert Weissiä, ja kertoo, että ihmisellä, joka on ollut aiemmin yksinäinen, on hyvin vähän keinoja päästä takaisin siihen itseensä, joka yksinäisyyden koki. Niinpä ihmiseltä siis katoaa tietynlainen empatia muita yksinäisiä kohtaan; hän saattaa jopa reagoida toisiin yksinäisiin ilman ymmärrystä ja jopa ärtyneesti. Yksinäisyyden aura on pelottava. Ja koska pelon voittaa parhaiten empatialla, on inhimillinen empatiakuilu välillä meille liikaa. Mutta siksi meillä on taide: se minkä päämme tiedostamattaankin tahtoo unohtaa ja haudata, tuo taide takaisin näytille. Muistuttaa mieleen ja palauttaa kehoon. Ja herättää henkiin syvälle piiloutuneen empatian, ymmärryksenkin kenties. Ja se on yksi taianomaisimmista asioista, mitä ihminen voi välillisesti toiselleen tehdä, auttaa häntä ymmärtämään toisia paremmin.

Ja siinä, erityisesti siinä, Olivia Laing on yksi aikamme suurimpia kirjallisia mestareita.

YELLOWFACE

REBECCA F. KUANG : YELLOWFACE

336s.

Teos 2024

Alkuteos: Yellowface 2023

Suom. Helene Bützow

Saatu arvostelukappaleena

Kansainvälistä instagramia jo toista vuotta puhuttanut ilmiö on täällä, suomeksi Helene Bütsowin taitavana käännöksenä: se on trillerimäinen mysteeri, kirja kirja-alasta, rodullistetun amerikankiinalaisen kirjailijan kirjoittama kirja valkoisesta naisesta, joka kirjoittaa rodullistetusta amerikankiinalaisesta kirjailijasta. Ja sen tapauksen nimi on Yellowface. 

Yellowface on ollut lukulistallani jo kauan, siitä asti kun se alkoi näkyä tiuhaan kansainvälisen kirjainstagramin puolella. En tiennyt siitä etukäteen paljoa, mutta ainahan ilmiöt kiinnostavat: jotain kirjassa on oltava, kun sitä lukee kaikki. Eikä vain siis määrällisesti kaikki, vaan kaikki joita itse seuraan, jotka lukevat muutenkin kanssani paljon samaa kirjallisuutta. Ja vaikka kirjan kirjoittamisesta kertovat kirjat ovatkin pahimmillaan/parhaimmillaankin usein kiinnostavia vain kirjoittajille itselleen, on tässä niin paljon nykyajan muutakin kommentointia, että Kuang onnistuu ylittämään kirjat kirjoista -raamit mennen tullen, nostamaan teoksensa kiinnostavaksi monelle muullekin.

Yellowface saa alkunsa kun Junie on viettämässä iltaa menestyneen amerikankiinalaisen Athena Liun kanssa. Liu on juuri saanut solmittua rahakkaan Netflix-sopimuksen eräästä kirjastaan, ja hän on muutenkin Yhdysvaltain kirjallisuuden kirkkaimpia tähtiä. Junie ja Athena ovat tunteneet toisensa jo pitkään, Yalen yliopiston kirjoittajaopinnoista saakka, tosin Junie epäilee Athenan olevan hänen ystävänsä lähinnä siksi, ettei hänestä ole tähdelle todellista uhkaa: siinä missä Liu kirjoittaa korkeakirjallista ja arvostettua kirjallisuutta kirja toisensa jälkeen, floppasi Junien oma ura jo esikoisen kohdalla. Ilta saa kuitenkin traagisen käännöksen, kun Athena kuolee tapaturmaisesti Junien silmien edessä. Tragedia – kuoleman näkeminen, ei Athenan kuolema sinänsä – seuraa Junieta, mutta toisaalta niin seuraa myös Athenan kirjoituspöydältä kuoliniltana laukkuun salaa napattu julkaisematon mestariteos Viimeinen rintama. 

"Kirja on parempi kuin mitä itse saisin koskaan aikaiseksi, ehkä koko elämäni aikana.

'Pidätkö?', Athena kysyy.

Häntä hermostuttaa. Silmät ovat selällään ja melkein pelokkaat; hän hypistelee kaulakoruaan katsoessaan minuun. Onko tuo hänen tavallinen esityksensä? Ja kuinka paljon hän saa sillä ylistystä osakseen?

Olen niin halpamainen, etten suo hänelle sitä iloa. Tuo peli menee täydestä kriitikoihin ja faneihin, mutta minuun se ei uppoa. 

'En osaa sanoa', vastaan sävyttömästi. 'En pysty lukemaan kännissä.'"

Mysteerin, trillerin, korkeakirjallisuuden ja genrekirjallisuuden rajapinnoilla leikittelevä, poukkoileva mutta silti hämmästyttävänkin eheä Yellowface kysyy suuria kysymyksiä: kuka omistaa taiteessa käsitellyt aiheet, niiden keksijä, alkuperäisen tilanteen kokija vai se, joka lopulta kirjoittaa tekstin kansien väliin? Mikä ero on varastamisella ja plagioinnilla? Onko toisen kirjan nimiinsä ottaminen kunnianosoitus vai törkeä ryöstö? Ja: kuka kelpaa kapitalistisen maailman tähdeksi kustannusalalla? Onko kirjoittajuudella, taidoilla tai edes idean omaperäisyydellä väliä, jos kirjailija on lopulta raadollisen markkinatalouden tuote? Kuang käsittelee etenkin ensimmäisen kolmanneksen ajan vahvasti kateutta, menestystä ja menestykseen tarvittavaa koneistoa – ihmillisiä tunteita, sankarikulttuurin kääntöpuolia sekä sitä, miten kapitalismi kääntää luovuuden ja taitavuuden sivuseikoiksi, jos kirjailijan brändi vain on tarpeeksi vahva.

Toisessa kolmanneksessa painopiste muuttuu – Junie, nyt uudelta kirjailijabrändiltään Juniper Song, alkaa kohdata kritiikkiä ja epäilyjä tarinoidensa alkuperästä. Junie on valkoinen nainen, Juniper Song tarkoituksellisen häivytetty tuote. Onko hänellä oikeutta kirjoittaa ensimmäisen maailmansodan kiinalaissotilaista? Onko se ainoastaan kiinalaistaustaisten oikeus? Ja lopulta: kenen tarina tämä todella on, Athenan, Juniperin vai itseasiassa jonkun aivan muun? Teemat siirtyvät kustannusmaailmasta internetin laumailmiöihin: Twitter-kuohuntaan, julkiseen tuomioon, puolien valitsemiseen ja cancel-kulttuuriin. Kun saavuttaa kaiken mistä on haaveillut, miltä tuntuu menettää se raivoavan somelauman itseään toteuttavan tuomion seurauksena? Kuang siirtyy taiten käsittelemään sosiaalisen median hyökyaaltoja, yksilön voimattomuutta, tuomioistuimia ja cancelointia. Voiko kollektiivisesta ulossulkemisesta selvitä ja onko kollektiivinen ulossulkeminen edes koskaan keino muuttaa asioita, vaikuttaa kulttuuriin tai yhteiskuntaan? Yhdelle ihmisellehän se on pahin mahdollinen rangaistus, mutta onko sekään koskaan lopullista ajassa, joka elää kohusta ja canceloinnista toiseen, joka unohtaa edellisen ennen kuin on saanut nykyistäkään loppuun? 

"Useimmat Twitterin käyttäjät eivät ole lainkaan kartalla mitä on tekeillä, sillä kukaan ei tunne syvällisesti Kiinan historiaa eikä politiikkaa eikä ole lukenut Athenan tuotantoa niin tarkasti, että pystyisi arvioimaan sitä kriittisesti. Heidän havaintonsa ja päätelmänsä ovat simppeleitä: Athena Liu = Ongelma."

x

Välikuriositeettina pohdin myös kirjan suomennosratkaisuja: ajassa, jossa uudis- ja lainasanoja valuu Suomen kieleen loputtomana virtana, rakastin sitä, miten taiten Bützow otti finglismit mukaan tarinaan. Kun doomscrollaus on kirjassa ihan vain doomscrollausta eikä jotain keinotekoista "tuomioselailua", ollaan jotenkin raikkaalla tavalla kiinni ajassa ja ilmiöissä, joista kirjoissa nimenomaan puhutaan. Internet-kieli on meille kaikille monen kielen viehättävää sekoitusta, ja itse juuri tällaisen luonnollisen kielenkehityksen fanina pidin valtavasti Bützowin ratkaisuista. Jossain kohti cancel-kulttuurista puhuttiin juurikin cancel-kulttuurista, jossain toisaalla (verbinä) Bützow taas oli suomentanut sen mitätöinniksi. (Juniper Song on mitätöity vs. alkuperäisen kielen Juniper Song Is Canceled). Ehkä olisin itse jotenkin tässäkin kohti ottanut cancel-sanan mukaan, tai jopa käyttänyt muotoa "Juniper Song on canceled" – tai jotain, en ole ammattikääntäjä, enkä todella koe, että tämäkään käännös jäi mitään vaille. Cancel-sana on ärsyttävä ja kömpelö tuollaisenaan, ja sen kääntäminen eri kohdissa on haastavaa, mutta kuten sanottua, pidin Bützowin tavasta sekä ottaa se ilmiötasolla mukaan että lopulta siitäkin, ettei sitä alettu liikaa kömpelösti käyttämään lauseessa. Mitä uudempaa lainasanastoa on, sen hankalampi on varmasti vakiinnuttaa näinkin suoraan englannista tulevien sanojen lainoja omaan kieleemme.

x

Kirjaan itseensä palatakseni, ylläolevat teemat kiinnostavat, ja Kuang käsittelee niitä mielenkiintoisella tavalla. Rodullistettu kirjailija kirjoittaa valkoisesta joka kirjoittaa rodullistetuista -asetelma antaa Kuangille kiinnostavat raamit käsitellä asiaa monelta eri kannalta, asettaa paitsi "käänteisen rasismin" kaltaiset käsitteet tarkastelun keskiöön kuin pohtia sitä, miten valkoisuus kääntyy ylipäätään jollain tapaa tällaisen puheen seurauksena uhriudeksi. Kuang jättää kuitenkin moraalisoinnin lukijalle, ja antaa hän tuo taiten teemansa esiin niitä valmiiksi pureskelematta. Nautin tästä valtavasti, ja kun sen yhdistää sivuja kääntämään pakottavaan juonen kuljetukseen, tulee kirja ahmittua varsin pikaiseen tahtiin. 

Jos jotain kriittistä kirjasta vielä haluaisi sanoa, kertoisin, että varsinainen kertomus, siis taustalla kulkeva juoni ja etenkin lopun käänteet eivät ole ehkä taitavuudeltaan aivan samaa tasoa kuin kirjan yhteiskunnallinen ulottuvuus. Kuangilla on teemojen puolesta erityinen taito sitoa samaan vyyhtiin hurjasti erilaisia elementtejä muuttamatta niitä sekavaksi kokonaisuudeksi, mutta itse juoni hieman puuroutuu kirjan viimeisen kolmanneksen aikana. Ei se huono ole, mutta olen yhtäältä sitä mieltä että vähempikin riittäisi ja toisaalta taas, että "jotain" jäi puuttumaan. Oletan, että se "jokin" on kahden ensimmäisen kolmanneksen yhteiskunnallinen taustavire, sillä kun se riisutaan, huomaa varsinaisen kertomuksen olevan himpun köykäisempi kuin aeimmin tajusikaan. Twistit ovat banaalimpia kuin ehti jo toivoa, kun vahvuutena pitämäni elementit eivät enää kannattele yksilöpsykologisia ja hieman yliampuvia juoniratkaisuja. Plussan puolelle tämän kanssa silti ehdottomasti jäädään, ja Kuangin romaani toimikin täydellisenä "välipalakirjana" Sally Rooneyn ja seuraavaksi lukuun ottamani Anna-Kaari Hakkaraisen Marraseliö-tiiliskiven välissä puhdistamaan ajatuksia laajemmista maailmoista. Näillekin kirjoille on ehdottomasti paikkansa, ja juuri siksi tätä omalla kepeällä tavalla rakastinkin lukea.

INTERMEZZO

SALLY ROONEY : INTERMEZZO

454s.

Otava 2024

Alkuteos: Intermezzo,  2024

Suom. Cristina Sandu

Saatu arvostelukappaleena

Isä on kuollut, pitkien syöpähoitojen päätteeksi. Hautajaisissa veljekset Peter, hieman yli 3-kymppinen asianajaja ja hänen kymmenen vuotta nuorempi, juuri teoreettisesta fysiikasta valmistunut, keskitason shakkitaituri Ivan tapaavat pitkästä aikaa. Peter pyytää nuoruudenrakkauttaan Sylviaa väliin, jottei tarvitsisi jäädä oudon ja erikoisen Ivanin kanssa kahden, Ivan taas etsii kotia koiralleen Alexeille, jonka hoidosta hetkellisesti vastaava veljesten äiti tekee hyvinkin suuren show'n. Peterillä ja Ivanilla ei ole mitään yhteistä vanhempien lisäksi. Ei ole koskaan ollut, te tule koskaan olemaankaan. Jos surun jälkeistä suvantovaihetta, elämän välisoittoa, meneillään olevaa intermezzoa ei lasketa.

Irlantilainen Sally Rooney on noussut lyhyessä ajassa, alle kymmenessä vuodessa sellaiseen maailmanmaineeseen, johon harva kirjailija pystyy koko uransa aikana. Hänen kolme aiempaa romaaniaan, Keskusteluja ystävien kesken, Normal People sekä Kaunis maailma, missä olet ovat myyneet jokainen aivan ilmiömäisiä määriä, kahdesta ensimmäisestä on tehty tv-sarjat, ja voisin vaikka vannoa, että niin tehdään jossain vaiheessa vielä ainakin Intermezzostakin. Kaunis maailma, missä olet -teosta arvioidessa HS:n Eleonoora Riihinen nostaa kritiikissään esiin, että Rooneyn lukemisesta on tullut jopa eräänlainen statussymboli. Ja se on helppo uskoa, sen verran tukossa on niin kotimainen kuin etenkin kansainvälinen media kirjagrameineen Sally Rooneyta, niin uusien kirjojen tultua kuin niiden välissäkin. Jopa Longplay järjesti kirjapiirin, ja laittoin Oskari Onnisen, Silvia Hosseinin sekä Anu Silfverbergin lukemaan Intermezzon.

"Ajatus kohoaa hänen mieleensä tyynesti: olisinpa kuollut. Varmasti kaikki joskus. Siis ajattelevat niin. Sitä muistaa jotakin noloa mitä teki vuosia sitten ja ajattelee heti perään: se siitä, minä tapan itseni. Paitsi että hänen tapauksessaan noloa on hänen elämänsä. Ei se tarkoita, että hän oikeasti haluaisi. Tai vaikka haluaisi, ei hän tekisi sitä. Vain ajattelee, tai ei edes ajattele vaan sattuu kuulemaan sanat mielessään. Outo helpotus kuin vapautetulla saalilla: kunpa. Haluista syvin ja lopullisin."

Intermezzo on kirja surusta, perheistä, sisaruussuhteista sekä normiin sopimattomista rakkaustarinoista. Sally Rooney kuljettaa tähänastisen uransa pisintä romaania vuoroin Ivanin ja hänen shakkiturnauksessa tapaamansa 13 vuotta vanhemman Margaretin sekä heidän suhteensa näkökulmasta ja vuoroin Peterin, kahden naisen, Sylvian ja Ivanin ikäisen Naomin, sekä oman kipunsa väliin jääneen rimpuilun perspektiivistä. Ivan oli isän kanssa läheinen, teininä juro ja outo, Peter enemmän perheensä jättäneen äidin kaltainen, isälle ja Ivanille vieras ja liian tunteva. Surun voisi ajatella yhdistävän, mutta veljet surevat niin eri tavoin, toisiaan ja toistensa ymmärtämättömyyttä syyttäen. Rooney sukeltaakin syvälle veljesten mieliin ja omiin, jumiutuneihin näkökulmiin, käsityksiin siitä, että vain itse kehittyy ja kasvaa, mutta perheenjäsenet eivät muutu, vaikka todellisuus toista todistaisikin.

Tunnen jonkinlaista pakahtuvaa onnea tätä kirjaa lukiessani. Etenkin Ivanin osuuksissa, siinä, miten taiten Rooney tavoittaa sosiaalisesti kömpelönä itseään (ja veljensä) pitävän, mutta sekä emotionaalisesti että tunnetaidoiltaan äärimmäisen älykkään nuoren miehen sielunmaiseman. Ja samalla: miten hän tavoittaa Peterin itsetuhoisuuden, vihan, ryöppyävän pahan olon, jota lääkitään viinalla, huumeilla ja merkityksettömillä suhteilla. Rooney sitoo kauniisti näennäisen pienen tarinan, yksittäisen harmaan ja sateisen loppuvuoden runsaaseen romaaniin, jossa hän todella malttaa pysähtyä ja makustella: hieman yli 450-sivuinen teos on pintatasoltaan pieni, mutta psykologialtaan suuri: siihen mahtuu kokonaisia elämiä väärin- ja oikeinymmärryksineen. Rooneymaiseen tapaan muutamia yksityiskohtia, monisuhteisuutta ja kapitalismikritiikkiä käydään ehkä läpi hieman päälleliimatusti, mutta koska kyseessä on kirjailijan oma, lempeän tuttu maneeri, sekin ennemmin kuuluu kuin olisi kuulumatta kokonaisuuteen. Erityisen nautinnollista lukeminen olikin, kun Rooney malttoi pysyä perusasioissa: tikkaavalla tahdilla kulkevissa Peterin osuuksissa ja psykologisessa tiheydessä, ja kokonaisessa teksti- ja kielireksiterien muutoksilla näyttääkseen Ivanin pohdiskelevamman ja läsnäolevamman tavan nähdä ja hahmottaa asioita. Intermezzo onkin viehättävän perusteellinen ja rauhallinen, se malttaa maalata pohjamaalinsa ennen päälle sutimista. Joku sanoi jossain tylsäksi, minä sanon rohkeaksi, rauhalliseksi ja syväksi ajassa, joka menee muutenkin liian kiireellä eteenpäin.

Rooney kirjoittaa niin syviä, psykologisesti eheitä ja inhimillisiä henkilöhahmoja, ettei niiden ääressä voi kuin istua ja lukea, ihastella ja jatkaa, tuntea lähes voivansa koskettaa Ivania, koskettaa Peteriä, sitä surua, erillisyyttä, väärinymmärtämistä, itsensä kautta katsomista. Ja missä Rooney on erityisen taitava, missä hän tekee itseasiassa yhden kirjallisuushistorian tarkimman havaintonsa, on aggression, vihan ja väkivallan kuvaus. HUOM., JATKAN LOPPUKAPPALEEN KIRJAN LOPPUPUOLEN TAPAHTUMIEN ANALYYSILLA, SKIPPAA JOS ET HALUA TIETÄÄ/KIRJA ON VIELÄ LUKEMATTA. Kun Peter lähtee vihaisena, loukattuna ja torjuttuna Sylvian luota, ja päätyy Naomia etsiessään isänsä asunnolle, jossa vastassa onkin Ivan, on Rooneyn luoma psykologinen jännite todellisen tuntuinen, että osaan kuvitella sekä itseni että keholliset tunteeni Peterin asemaan. Ja etenkin: kun Ivan ja Peter viimein kohtaavat, kun he viimein riitelevät isästä, kun Ivan tönäisee Peteriä ja Peter lyö Ivania, saa Ivanin maahan ja on pahoinpitelemässä häntä vakavamminkin, Rooney tavoittaa jotain järisyttävän inhimillistä ja meissä jokaisessa asuvaa pimeyttä, jota harva saa näin taiten tekstillä ilmaistua, tuotua kirjan sivuille. Rooneyn tapa kuljettaa Peteriä leimuavasta vihasta oman väkivaltaisuutensa pelkoon, Ivanin aneleviin silmiin ja niiden säikäyttämään Peteriin, ja toisaalta alistuvuuden aiheuttamaan häpeään Ivanissa, on jopa ilmiömäistä. Ihailen, samastun, saan kiinni, siitä mustasta, myllertävästä pahasta olosta, joka ennen on kääntynyt itseen, itsensä rankaisemiseen, itsemurha-ajatuksiin, ja joka nyt valuu ulos kuin jokin pidäkkeetön olento, musta, ruma ja öljyinen, joka valtaa kaiken, saa näkemään kaiken vain itsensä ja oman kärsimyksensä näkökulmasta. Se jokin asuu sisällä meissä kaikissa, mutta on vain elämästä, olosuhteista ja sattumuksista kiinni aktivoituuko se koskaan juuri sinussa. TAPAHTUMIEN KUVAUS PÄÄTTYY. 

Joten niinpä sanon: Rooney on todella kulttikirjailija-asemansa ansainnut, lunastanut, uudistunut, ja hän näyttää jälleen, että hänestä on todella muunkin kuin yhden tarinan kertojaksi. Ja sinne Longplayn kirjapiirin Onniselle, Hosseinille sekä Silfverbergille terveisiä: en tiedä ketä te olette lukeneet elämänne aikana ja milloin, mutta Rooneyn Intermezzon typistäminen viihdekirjaksi osoittaa vain ja ainoastaan teidän ymmärryksenne rajat, ei mitään siitä, mitä Sally Rooney todella on. Melko alkeellinen virhe sanoisin, Hosseinia itseään lainaten.

SYYTÖS

 

HANNA KUUSELA : 

SYYTÖS – MUUAN AKATEEMINEN KOMITRAGEDIA

181s.

Vastapaino 2024

Eräs maailman mittakaavassa korkeintaan keskikokoinen yliopisto, eräässä pienessä pohjoisessa revontulien, porojen ja kahden järven yhdistävien koskien maassa, eräässä maansa mittakaavassa suurehkossa kaupungissa päätti, että nyt on aika kehittyä! Olen ollut pitkään vakaa, kokooni nähden arvostettu ja toimiva laitos, mutta olen kuullut, että muutakin on. Olen kuullut huipuista, tähdistä ja rankingeista. Olen tehnyt tieteen eteen paljon, olen kouluttanut, sivistänyt ja opettanut jo vuosikymmeniä. Sellainen minäkin haluan olla! Minäkin haluan olla parempi! Suurempi! Tehokkaampi! Tähti! Ei... sekään ei riitä, yliopisto mietti. Minä haluan..... Huippuyliopistoksi! 

"Huomenna olisi ainoan siskoni häät. Vietän juhlia edeltävän yön yliopistollisen sairaalan päivystyksessä seuraten sykkeeni tärähtelyä ruudulta. Tuskin minussa mitään elimellistä vikaa on. Kuten niin usein läntisessä kulttuurihistoriassa, hysteerinen nainen vain reagoi ruumiillaan. Rytmihäiriöideni syy on todennäköisesti sydäntäni yksinkertaisempi. Sairauteni nimi on yliopisto."

Sosiologian apulaisprofessori sekä taloussosiologian ja mediakulttuurin dosentti Hanna Kuusela on tullut tunnetuksi muun muassa Anu Kantolan kanssa kirjoittamasta Huippurikkaat-kirjastaan, joka hermostutti monet rikkaat sekä rikasmieliset ympäri internetin ja median, ja leimattiin lukematta paskaksi. Kohua kuohutettiin, mutta silti komeilla jaloillaan seisoo yksi hyvinkin keskeinen suomalaisten raharikkaiden mielenmaisemaa kuvaava yhteiskunnallinen tiedekirja. On Kuusela muutakin tutkinut, konsulttiyhteiskuntaa, taloutta, kulttuuria ja demokratiaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Hän kuuluu siis aikamme nimekkäisimpiin tutkijoihin, ja kaikista ihmisistä juuri hän sattui olemaan töissä tuossa eräässä maailman mittakaavassa korkeintaan keskikokoisessa yliopistossa, eräässä pienessä pohjoisessa maassa, kun tuo eräs yliopisto päätti, että on aika mennä eteenpäin ja muuttua Huippuyliopistoksi yhtäältä säätiöitymällä ja toisaalta heittämällä yliopistodemokratian roskiin.

Ja sehän ei yliopistolaisille itselleen ihan tuosta vain sopinut. Kuusela, yksi yliopiston konsistoreista, oli yksi heistä, joka näki talousjargonin ja markkinatalouden sääntöjen valumisen yliopistoon huolestuttavana, ja alkoi yhdessä muiden kanssa vastustaa jos nyt ei vain muutoksia niin ennemmin muutosten ajamaa yliopistodemokratian hajottamista. Ja lopputuloksena syntyi Syytös, lyhyehkä autofaktateos, joka yhdistelee sivistystä, demokratiaa, antiikin Kreikkaa ja sen tarustoa erääseen maailman mittakaavassa korkeintaan keskikokoiseen yliopistoon ja sen epädemokraattisiin selkkauksiin. Sekä säätiömuotoinen, ei-yliopistolaisten johtama Tampereen korkeakouluyhteisö.

x

Syytös on juuri sitä mitä se nimensä mukaan jo lupaa – syytöskirjelmä, täyslaidallinen yliopistokritiikki, oikeutettu kantelu ja hyvin syvällinen pahanmielenkirja. Ja kaikki tämä on juuri sen vahvuutta. Syytös näyttää, miten patriarkaalinen kapitalismi toimii niin yksilö- ja rakennetasolla, miten se mitätöi ja vähättelee kritisoijansa piiloon, miten se ottaa kyselemättä haltuun jotain ennen yhteisesti ja sopimuksiin perustuen vaalittua. Syytös on kirjaimellinen kuvaus siitä, miten yritysmaailma syö sivistyksen, miten se näennäisesti tekee yhteistyötä, mutta todellisuudessa kadottaa, surkastuttaa ja siirtää syrjään, kun on kalunnut tämänkin resurssin loppuun. Syytös ei ole tulevaisuuden uhkakuva vaan se on tarkkarajainen kuvaelma tästä päivästä, hälytys nykytilasta ja siitä viimeisestä hetkestä, kun väärään suuntaan lähteneen kehityksen voisi vielä pysäyttää. Syytös on vastuun takaisin heitto niille, kenellä on valta, Syytös on paljastuskirja, ilmestyskirja, jossa vitsauksia ovat nihilismi, rahanahneus, voitontavoittelu, itsekkyys ja sivistyksen tuho. Syytös ei lupaa ihmisten jakamista taivaaseen ja helvettiin, se takaa yhteisen tuhon henkiä säästämättä.

”Kun kysyn, miksi yliopisto jätti yt-neuvotteluista viestiessään kertomatta julkisuuteen, että yliopiston tulos ei suinkaan ole tappiollinen vaan voitollinen, rehtori vastaa: ’Kaikkea ei saa mahtumaan tiedotteeseen.’”

Syytös on ennen kaikkea demokratian, sivistyksen ja hyvinvointiyhteiskunnan kiihkeä puolustuspuhe ajassa, jossa yritystoiminta alkaa aidata ihmisen perustarpeita osaksi kapitalistista järjestelmäänsä ja hallitukset jättävät auki mahdollisuuksia yksityistää vesi. Kuusela esittää terävästi argumentoiden, mitä tapahtuu, jos annamme yliopistot kilpailu- ja voitontuottoyhteiskunnan käsiin, ja miten tällainen sivistyksen kadottaminen on aina johtanut ennemmin tai myöhemmin yhteiskuntien romahdukseen. Kuuselan sanoessa ollessaan varma, että "jos yliopistot nykytalouden tai nykytyöelämän pelissä mukana - - , ne muuttuvat merkityksettömiksi." Rahaan kun ei tarvita sivistystä – sen voi katsoa jokaisen koulunsa keskeyttäneen it- ja teknologia-alan yrittäjän ansioluettelosta. Rahaan ei tarvita myöskään sääntöjä ja lakeja – sen taas näkee jokaisen työntekijää riistävän alustatalousyrityksen, henkilöstönvuokrausfirman toiminnan tai lakko-oikeuden ja ammattiliikkeiden alasajoa ajavien hallitusten toimia tarkastelemalla. Ja jos – tai itseasiassa kun – voitontavoittelu saavuttaa koulutuksen korkeimmalta asteelta varhaiskasvatukseen, me tiedämme jo, että itse sivistystyö muuttuu mahdottomaksi. Opettajat yliopistoista peruskouluun ja varhaiskasvatukseen uupuvat, koska eettinen stressi taloudellisen niukkuuden ajassa väsyttää jokaisen, joka yrittää tehdä määrällisillä mittareilla mitattavaa laadullista työtä mahdollisimman hyvin. Ja jos alakouluun valuu asenne, jossa väsyneet opettajat irtisanoutuvat kasvatustyöstä odottaen että jokainen lapsi itse korren kekoonsa kantakoot, emmehän me enää luo yhtään minkään muunlaista maailmaa kuin kilpailuyhteiskuntaa, jossa vahvat kirjaimellisesti syövät hitaat.

Joten silläkin uhalla, että kuulostan akateemiselitistiseltä, kysynpähän vaan: miten rikki demokratian oikeasti täytyy olla, kun maamme korkein sivistyneistö, yliopistolaiset, käyttäytyvät sen edessä kuin pahaiset kakarat, kuin kaikenmaailman tusinakokoomuslaiset, joita ei erota perussuomalaisista, kuin kaikki ne sijoitusjäbyt, joiden mielestä tiedettä ei oikeastaan edes tarvitse ottaa vakavasti, koulut voi jättää kesken, kaiken voi tuhota, kunhan vain on handsdown eeppisintä pöhinää, allokointia, annualisoituja synergiaetuja ja effektiiviset tuotot vetämässä vähän nannaa äijille. Ai niin, mutta. Hehän ovatkin businesmiehiä, eivätkä yliopistolaisia. Muutosjohtajia. Ammattijohtajia. Maakuntajohtajia. Ihmisiä, jotka ajattelevat, että kunnioitus otetaan, ei saada, kuten Kuusela kirjoittaa. Eli kirjaimellisesti; juuri niitä aikamme suurimpia twitter-räksyttäjiä, jotka teoillaan ja toisten tekojen mitätöinnillä keräävät yhteiset varat omaan sijoitussalkkuunsa kenestäkään muusta mitään välittämättä.

"Koulutusta, sivistystä ja yliopistoja tarvitaan silloin, kun halutaan ylittää työelämän tai nykyisen talousjärjestelmän tarjoamat mahdollisuudet tai sen asettamat rajoitteet ja vaatimukset. Korkeinta tutkimusta ja yliopistoja tarvitaan silloin, kun nykytodellisuutta halutaan korjata sellaisella tavalla, joka ei suhtaudu välinpitämättömästi toimintansa inhimillisiin ja ympäristöllisiin seurauksiin. Tutkimuksen ja koulutuksen tavoitteena on oltava muutos ilman hajaannusta ja sekasortoa, ilman ympäristön ja ihmisyhteisöjen kärsimystä. Emme tarvitse yliopistoja, jos ne pyrkivät tekemään saman kuin inhimillisiä ja ympäristöllisiä katastrofeja tuottava työelämä, talousmalli ja kulutuskulttuuri. Tarvitsemme niitä kääntääksemme tämän kehityksen."

Kuuselan Syytös on kahdentoista esseen kokonaisuus, joka syytää, suoltaa ja syyttää. Se on terävä, ja jokaisen, joka koskaan on saanut nauttia esimerkiksi suomalaisen koululaitoksen yleissivistävästä luonteesta ja demokraattisen hyvinvointiyhteiskunnan eduista, täytyisi lukea se. Kuusela on kaiken tämän kovaääninen puolustaja, mutta maassa, jossa vahvin hiljentää sen, kuka yrittää pitää säännöistä kiinni, Kuusela tarvitsee huomattavasti laajemman, rohkeamman ja solidaarisemman joukon taakseen. Syytös näyttääkin hyvin vahvasti mitä tapahtuu, kun oikeutettu kritiikki kehystetään valitukseksi ja kritisoija hulluksi akaksi, se näyttää miten valta toimii ja miten vinossa se tällä hetkellä on. Ja ennen kaikkea, se näyttää miltä hyvien hiljaisuus kuulostaa.

x

Kuuselan on suomentanut puolisonsa kanssa hopi-heimon sanonnan, joka muistuttaa, että "me olemme ne, joita olemme odottaneet." Ei ole ketään ulkopuolista, joka tulee ja pelastaa. On vain me, tässä ja nyt.

TAITEEN HISTORIA (ILMAN MIEHIÄ)

KATY HESSEL : 

TAITEEN HISTORIA ILMAN MIEHIÄ

512s.

Nemo 2024

Alkuteos: The Story of Art Without Men, 2022

Suomennos: Sini Linteri

Pyydetty arvostelukappaleena

Jonkin määritelmän mukaan taiteeseen ja taiteilijuuteen kuuluu vahvasti sekä taiteen tekniikoiden että taiteen historian, sen suuntausten, vaikutteiden, pioneerien ja laajemman yhteiskunnallisen kontekstin tunteminen. Näin tulkiten esimerkiksi saksalaisen taaperon värikylpyteoksia ei voi pitää taiteena vaan ennemminkin internet-ajan ilmiönä, olkoonkin että niistä maksetaan jo kymmeniä ellei jopa satojakin tuhansia euroja. Mutta onko taide taidetta, jos taidehistoriasta, sen pioneereista alkaen tuntee vain yhdenlaiset ihmiset: valkoiset miehet ja heidän hengentuotoksensa?

Tämä kysymys herää vahvana mieleen, kun luin arvostelukappaleena saamaani, keväällä Sini Linterin suomentamaa ja Nemon julkaisemaa Katy Hesselin Taiteen historia ilman miehiä -teosta, joka tarjoaa lähes ensi kertaa laajan, yli viisisataasivuisen katsauksen taiteen historiaan, jossa kerrankin keskiössä on muutkin kuin miehet. (Tai no, suoraan sanoen, naiset, sillä taiteen ja taidehistorian tutkimus ei ole vielä niin pitkällä että tunnistaisi binäärin ulkopuolelle jääviä tekijöitä, ja onhan sukupuolen moninaisuudelle toisaalta saatukin sanat vasta viime vuosikymmenen aikana laajempaankin käyttöön.) Taide kun on – ja on aina ollut – niin paljon enemmän kuin mitä viime vuosisatojen historioitsijat ja kronikoitsijat ovat antaneet ymmärtää: se on täynnä naisia, naisten luomaa, naisten opettamaa, naisia eturintamissa. (Toki olosuhteet, misogynia, naisten asema ja lastenhoitoon katkennut taiteilijuus tekee heistä harvalukuisempia, mutta se ei tarkoita, ettei heitä olisi ollut.) Naisten taiteilijuus on kuitenkin historian saatossa pyritty lyömään alas, kuvaamaan "söpöksi puuhasteluksi" tai harrastajaksi, mutta kun joukkoon mahtuu miehiäkin taitavampia tekijöitä, on aikalaisetkin joutuneet myöntymään, että kyse on jostain muusta, kyse todella on taiteilijuudesta, tasaveroisesti miesten kanssa. (Tämä tosin ei estä nykymiehiä jättämästä silti näitä aikanaan arvostettujakin taiteilijanaisia pimentoon kokoelma- ja historian kirjoja kirjoittaessaan, mutta se nyt tuskin yllättää yhtään ketään. Historia on aina kirjoittajansa näköistä, joten miltäpä se muulta näyttäisi kuin mieheltä, joka tarinaansa on yhteiskunnan rakenteiden myötä aina helpommin päässyt kertomaan.) Naiset ja taiteilijuus on siis jo vuosisatoja vahvasti olemassa ollut ilmiö, ja sellaiseksi Hessel sen muiden muassa tällä taidehistoriakirjallaan myös paikoilleen junttaa. Eikä kyse ole vain siitä, että myös naiset tekivät, vaan hyvin laajalti siitä, että naiset tekivät myös aktiivisesti toisin kuin miehet.

Tämä tulee erityisen hyvin esiin kahdessa Artemisia Gentileschin teoksessa, kun niitä tarkastellaan aikalaismiesten tekemien versioiden kanssa rinnakkain. Teosparissa Judith surmaa Holofreneen Gentilechin työn vasemmalla puolella nähdään Caravaggion kuuluisampi versio (kuvapari linkin takana), ja toisessa kaksikossa taas voidaan vertailla Gentilechin versiota teoksesta Susanna ja vanhimmat vaikkapa tähän Guercinon tai tähän Tintoretton versioon. Judith-kuvaelmissa Gentilechi on tehnyt oman version vanhan testamentin tarinoinnista, jossa juutalaisleski Judith tosiaan pelastaa oman kansansa surmaamalla vihollispäällikön Holofreneen. Kun kuvia katsoo rinnakkain, Caravaggion versiossa Holofrenes on kuitenkin se aktiivinen ja voimakas toimija, ja Judith katsoo häntä lähes säikähtäneenä, passiivisesti oman veritekonsa mieskatseen hempeänä kohteena. Gentilechin versiossa Judith taas on nimenomaan se aktiivinen toimija, se, joka raamatun tarinassakin päämäärätietoisena kuvataan. Gentilechin Judit palvelijansa kanssa ovat aktiivisia toimijoita, ja vihollisarmeijan päällikö Holofrenes todella sen viekkaan juonen uhri, jonka Judith on hänen päänsä menoksi virittänyt. Ja sama tosiaan toistuu toisella tapaa Gentilechin Susanna-kuvauksessa: siinä missä Guercino ja Tintoretto kuvaavat kylpynsä kesken ahdistelluksi joutuneen Susannan viettelevänä ja ikään kuin jopa tirkistelystä nauttivana passiivisena katseen kohteena, nostaa Gentilechin Susannan – teoksen naisen – kokemuksen ahdistuksineen työnsä keskiöön.

Ei siis ole lainkaan yhdentekevää, miten naiset on tavattu taiteessa kuvata. Koska Gentilechin oli nainen, hänen työnsä jäivät marginaaliin, vaikka hän toki arvostettu onkin. Gentilechin versio on kuitenkin vain yksi kymmenistä, ja jos kaikki muut toisintavat mieskatseen voimalla kuvattua passiivista naiskuvastoa, ei yhden naisen panos vielä riitä muuttamaan laajempaa narratiivia. Ne herättävät kuitenkin miesten tekemien versioiden vierellä yhden historian oleellisimmista kysymyksistä: jos emme olisi katselleet jo vähintäänkin 1600-luvulta saakka naisista näitä miesversioita, missä tasa-arvo, muiden kuin miesten toimijuus ja sukupuolikuvastomme olisikaan 2020-luvun länsimaissa? Toki voi aina yrittää käyttää korttia siitä, että miesten versiot olivat aikansa kulttuurin tuotteita, mutta niinhän oli Gentilechinkin? Argumentti hajoaa siis palasiksi omaan mahdottomuuteensa, jos tarkastelemme vain yhden, kapean ihmisryhmän ajankuvaa. Ja juuri siksi nämä historiaa täydentävät taidehistoriakirjatkin ovat edelleen arvokkaita ja jopa ehdottomia vielä tässäkin ajassa, jota jollain tapaa olemme modernina tottuneet pitämään.

Hessel muistuttaa itsekin, ettei kyse ole siis mistään tarkoituksesta korvata aiempaa taidehistoriaa, vaan nimenomaan laajentaa se vastaamaan sitä todellista moninaisuutta, joka taiteessa on vuosisatojen aikana oikeasti vallinnut. Monet taiteilijanaiset aina 1600-luvusta tähän päivään ovat olleet yhteisöissään arvostettuja, merkittäviä tekijöitä, mesenaattien suosikkeja ja taidetta eteenpäin vieviä pioneereja, mutta kun historiaa on tavannut koota kansiin miehet, on historian kerronnastakin tullu vain ja ainoastaan miesten näköistä. Hessel argumentoi, että juuri siksi näitä kirjoja tosiaan tarvitaan, rinnalle, täydentämään, rinnakkain tarkasteltavaksi. Ja hän muistuttaa, ettei tämäkään matka ole todellakaan valmis: me tarvitsemme myös taidehistoriaan yhtä enenevissä määrin sekä tutkimusta että popularisointia mitä tulee rodullistettujen ihmisten, sukupuolibinäärin ulkopuolisten henkilöiden, kolonialisoitujen maiden alkuperäisväestön ja muiden marginaaliin siirrettyjen ihmisten taiteeseen. Taidekäsityksemme on hävyttömän eurooppakeskeistä, ja Hessel myöntää sen näkyvän myös omassa kirjassaan, sillä (taide-)historian tutkimus ei ole vielä tarpeeksi pitkällä näyttämään mitä muualla tehtiin joko ennen kolonialistisen riiston tai sen aikana vielä tähän päivään asti. Miltä näyttää esimerkiksi Saharan eteläpuoleisen Afrikan taidehistoria? Miltä tuntuu kapitalismin halpatyövoimana käyttämien Etelä-Aasian maiden taide? Milloin väli- ja eteläamerikkalaisten alkuperäiskansojen ja Australian alkuperäisväestön taide tunnistetaan taiteeksi, kun sitä ei kohdattaisikaan enää vähätellen "taidokkaana käsityöläisperinteenä", jossa teokset lähinnä eksotisoidaan länkkärille upeiksi unimaailmoiksi tai typistetään uskonnollisten riittien välineiksi. Mitä muuta Caravaggion tai Gentilechin raamatun kohtauksia kuvaavat teot sitten ovat, jolleivät uskonnollisten riittien välineitä?

x

Tätä Hesselin teosta lukiessa saa lempeän muistutuksen siitä, että vaikka konservatiiviset arvot, seksisti, naisviha ja rasismi jyllää maailmanlaajuisestikin politiikassa (ihan myös jokaisten "sivistysporvarien" täydellä hyväksynnällä), mennään kulttuurin alalla sentään eteenpäin. Otetaan mukaan syrjään siirrettyjä, kirjoitetaan historiaa vastaamaan sen todellista moninaisuutta, luodaan turvallista, eheää ja inklusiivista tilaa, jonne jokainen mahtuu keskustelu keskustelulta paremmin. Ja toisaalta – tämän huomioonottaen eipä lie ihme, että juuri kulttuuri (ja korkeakoulutus) on niitä aloja, joita vastaan konservatiivit hyökkäävät. Ei kyse ole siitä, etteivätkö he ymmärtäisi mitä kulttuuri on, päinvastoin he ymmärtävät hyvinkin. Eheys ja moninaisuus on niin suuri uhka, että he mieluummin tuhoavat sen kuin antavat tilaa kenellekään muulle kuin itsensä näköiselle. 

VIIDES VUODENAIKA

ALI SMITH : VIIDES VUODENAIKA

251s.

Kosmos 2024

Alkuteos: Companion Piece // 2022

Suomennos: Kristiina Drews 

Saatu arvostelukappaleena

On koronasulun aika, ja Sandin isä joutuu sairaalaan – ei viruksen, mutta sydänvaivojen vuoksi. Sand hoitaa isän koiraa, väistelee ihmisiä, piiloutuu maskiin, lopettaa uutisten kuuntelun ja niistä välittämisen. Yhtäkkiä koulututtava vuosikymmenten takaa soittaa, kun ei kenellekään muulle osaa. Vain Sand voi ratkaista arvoituksen, jonka keskelle hän itse on jäänyt jouduttuaan lentokenttäviranomaisten tutkimuksiin, unohduttuaan seitsemäksi tunniksi yksin tutkimushuoneeseen, jonka ovea ei saa sisältä päin auki. Jotain kummaa murtuu paikoiltaan, maailmassa, yhteiskunnassa ja Viidennen vuodenajan hahmojen elämässä.

Kuten blogini pitkäaikaisemmat lukijat tietävät, Ali Smith on yksi ehdottomia lempikirjailijoitani. Rakastuin Oli kerran kello nollan myötä, olin täysin myyty vuodenaikakvartetin jälkeen. Nyt juuri suomeksi Kristiina Drewsin kääntämänä ilmestynyt Viides vuodenaika on itsenäinen (ish?) jatko-osa edelliselle vuodenaikanelikolle, jokin niiden taiteellinen sisarus, vikuroiva sukulainen, laatikkoon ja määritelmällisyyteen mahtumaton lempitäti Skotlannista. 

"Yksi kielen jännittävimpiä piirteitä on, että kielioppi on yhtä taipuisa kuin elävän puun vihreä oksa. Sillä jos sanat ovat meille eläviä, myös merkitykset ovat eläviä, ja jos kielioppi on elävää, niin sen kautta toteutuva yhteys, pikemmin kuin meidän keskinäiset jakolinjamme, energisoi kaiken tavalla tai toisella. Se tarkoittaa, että yksilö voi olla yhtaikaa yksikössä ja monikossa. Ja minä olen aina uskonut, että meillä on reilusti liikkumavaraa määrittelemättömyyden hyväksymiseen."

Ali Smith kertoo Olivia Laingin Funny Weather -teoksen sisältämässä haastattelussaan kirjoittavansa, koska vain uusilla ymmärtämisen tavoilla voi saada uusia lopputuloksia. Maailma koostuu tarinoista, hän muistuttaa, ja yleensä normatiivisimman aseman, totuuden arvonimen, saa se tarina, jota kerrotaan systemaattisimmin ja häpeilettömmimmin aina uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Ja nykyistä tarinaa – yksilön yltiökeskeisyyttä, luontokatoa, kapitalismia, rasismia ja laitaoikeiston nousua, velkapaniikkia ja leikkauspolitiikkaa – vastaan voi puhua vain paremmalla tarinalla. Ja niinpä Ali Smith tekee sitä romaaneissaan uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Kertoo ja kirjoittaa solidaarisuudesta, ihmisten yhteyksistä, läheisistä välittämisestä, maan alla kulkevista pakolaisia auttavista verkostoista, vaihtoehdoista ja rakkaudestan. Ja kuten aiemminkin, myös Viides vuodenaika on tarina perheestä, henkisesti kaukana toisistaan elävästä isästä ja seksuaalivähemmistöön kuuluvasta, jo viisikymppisestä tyttärestä, meluisasta ja oudosta perheestä, jonka äiti herää eloon nähtyään Sandin kautta jotain uutta, lukosta, joka on matkannut maailman halki ruton ajasta koronamayhemiin.

Ali Smith on yhtaikaa niin viehkeää ja vetävää ja samalla silti ehkä vähän hankalaa kirjallisuutta, ainakin kun näitä kaikkein määrittelemättömämpiä lukee. Smithin kirjat jakaakin lukijakuntaa, ja veikkaan että eritoten sen tekee tämä nimenomainen. Osin juonettomuuttaan, osin sellaista tietoista hahmottomuuttaan, jossa pienet osat eivät tule pakotetuiksi annettuihin raameihin. Suurin taika piilee kielessä; se kujeilee, leikkii, etenee ja villiintyy samalla kun kummalliset tämän päivän tarinat putoavatkin yhtäkkiä 1500-luvun ruttoepidemiaan tai 1930-luvun Irlantiin. Viides vuodenaika ei siis sinänsä ole siitä helpoimmasta päästä, mutta voi äitimaa miten nautinnollinen, kaunis, älykäs ja silti niin lempeän lämmin se onkaan, kun keskittyy vain kieleen, kerrontaan, tunnelmaan, kuviin, omituisiin tapahtumiin, omintakeisiin kohtaamisiin. Kun päästää irti ajatuksesta, ettei yhtäkkiä voi olla 2020-luvun Iso-Britanniassa koronapandemian  ja 1500-luvun ruttopandemian keskellä samaan aikaan. Ja Smith jos joku kutsuu päästämään irti, kutsuu kuvittelemaan toisin.

Helmet-haaste 2024: 2. Kirjassa tehdään taikoja

KUKA PELKÄÄ SUKUPUOLTA?

JUDITH BUTLER : KUKA PELKÄÄ SUKUPUOLTA?

426s.

Kosmos 2024

Alkuteos: Who's Afraid of Gender? 2024

Suom. Anna Nurminen

Judith Butler on yksi sukupuolentutkimuksen ehdottomasti suurimpia nimiä, pioneeritutkijoita, mitä tulee kulttuurisen sukupuolen, genderin, tutkimukseen. Hän on ollut yhdessä muiden 1980–1990-lukujen taitteen tutkijoiden kanssa kehittämässä gender-teoriaa, joka näyttää, miten paljon enemmän, laajempaa ja monimutkaisempaa sukupuoli yhteiskunnassamme on kuin pelkkä "syntymäsukupuoli", sex, on. Kuten tämän kirjan taidokkaasti suomentanut Anna Nurminen, käytän tästä eteenpäin itsekin tässä sanaa sukupuoli tarkoittaen sanaa sex ja sanaa gender, kun puhun sosiaalisesta sukupuolesta. Ja kyllä, gender on juuri se asia, josta maailmalla ollaan aivan valtavan peloissaan, hysteerisen huolissaan tai jopa väkivaltaisen tuomitsevia – aina Vatikaanista trumpilaisuuteen, äärioikeistolaisuudesta transeksklusiiviseen "feminismiin". Uusimmassa kirjassaan Kuka pelkää sukupuolta? Judith Butler lähtee ottamaan tarkalla silmällään selvää, mitä gender-pelkoiset ihmiset oikein kammoavat ja mihin tämä kammo tuppaa perustumaan.

Suomi on pohjoismaana muutamassakin mielessä hieman poikkeus, sillä gender-vihamielinen politiikka ei ole meillä aivan yhtä vahvaa ja toisaalta niin selkeästi esimerkiksi äärioikeiston keskiössä kuin se on vaikkapa katolisissa tai Itä-Euroopan maissa, Briteissä ja Jenkki-konservatiivien keskuudessa. Osin meitä suojaa sekularisaatio – Butler kun näyttää vahvasti, että gender-pelonlietsonnan alun voi paikantaa varsin selkeästi Vatikaaniin, Paaveihin ja muihin uskonisiin, jotka jollain kummalla tapaa kuvittelevat sukupuolen olevan jumalan antama, muuttumaton asia, jonka kyseenalaistaminen kyseenalaistaa myös jumalan luomistyötä. Keppihevosena käytetään trans- ja ei-binääristen ihmisten potentiaalista vaarallisuutta, eli siis käytetään klassista "syytä toista omista tavoistasi" -retoriikkaa, kun väitetään tämän ei-binäärisen sukupuolijärjestelmän tuottavan juuri sellaista hyväksikäyttöä, johon aivan binääriin vahvasti uskovat katoliset papit tasolta tasolle suhteellisen järjestelmällisesti ovat vuosikymmeniä (vai -satoja) toteuttaneet.

Mutta mietitäänpä: jos sukupuoli todella olisi niin luonnollinen, ilman yhteiskunnan kanssa vuorovaikuttava tekijä, kuten vaikkapa planeettojen vetovoima tai vuorovesi on, me tuskin tarvitsisimme tällaista määrää sukupuolittavaa rituaalikäyttäytymistä sen äärelle. Nythän me tutkimme jo sikiötasolla, millaiset sukuelimet syntymättömällä lapsella on, ja valitsemme paitsi nimen myös lapsen vaatekerran tuon pelkän yhden näkyvän tekijän vuoksi. Me ostamme peniksellisille autopaitoja, ja jännitämme sukupuoliennustetta loppuun asti, koska ajatus tytöstä autobodyssa on ihan absurdi. Ja kun me annamme tyttövauvalle ensimmäiseksi lahjoiksi vauvanukkeja ja pojalle pikkuautoja, me emme siis pelkästään toimi rituaalisesti sukuelinten ympärillä, vaan me Butleria lainatakseni kuvittelemme ja tuotamme ne tulevaisuudet, joita kukin yksilö alkaa omaa sukupuoltaan suorittaa elämänsä edetessä. Kaikki tämähän olisi ihan täysin turhaa, jos "biologinen" sukupuoli on ainoa sukupuolemme, jos sukupuoli ei olisi missään vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa, jos se toimisi vetovoiman lailla pitäen meidät maan pinnalla ilman minkäänlaista riittiä tai uskomusjärjestelmää. Vuorovettä ei kiinnosta, uskommeko siihen vai emme, lopputulos on silti tismalleen sama: kuu vetää meriä puoleensa ja erityisen voimakkaasti täysikuun aikana. Sukupuolta taas ei ole olemassa ilman yhteiskuntaamme, sillä lajimme sisäinen moninaisuus varioi sukupuolisuutta niin vahvoilla tavoilla, ettei meillä edes ole keinoja kuvitella, millainen todellisuus olisi jos päättäisimme yhdessä lopettaa sukupuoliin uskomisen. Jo se, että naiseus ja naiseuden odotukset vaihtelevat eri kulttuurien väleillä, on osoitus siitä, ettei luonnollista sukupuolta ole olemassa ilman kulttuurista sukupuolta.

Kun ruumis yritetään erottaa ympäristöstään, oletetaan ettei ympäristö olisi jo ruumiissa, sen koostumuksessa. Jos ”ympäristö” ymmärretään ympäröiväksi ulkoiseksi todellisuudeksi, joka on erillään biologisesta itsestä, käy oikeastaan mahdottomaksi selittää tämän biologisen itsen kehitystä ja muotoutumista. Biologinen ruumis elää ja pysyy hengissä yhteiskunnallisten ja taloudellisten infrastruktuurien ja elämänprosessien maailmassa. Tässä maailmassa elämä on kietoutunut yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin instituutioihin, jotka ovat yhteydessä toisiin elämänmuotoihin. Biologinen ruumis voi elää vain, jos se on kytköksissä muihin elämänmuotoihin ja joukkoihin yhteiskunnallisia järjestelmiä ja voimia.

Ja lyhykäisyydessää, tästä gender-teoriassa on kyse; biologian, kehon ja kulttuurin toisiaan läpäisevästä, limittäisestä ja vuorovaikuttavasta todellisuudessa, jossa toista ei ole olemassa ilman toistaan. Butler muistuttaa, että se ei tee siitä yhtään luonnottomampaa tai epätotta. Se vain ottaa pelkkää yksisilmäistä genitaaleihin katsomista paremmin huomioon sen, miten monimutkaisista asioista sukupuolisuus todella koostuu. Sukupuoli on performanssi, mutta se ei ole esitys – se on kantajalleen täysin totta, oma sisäinen kokemus, johon kenelläkään ei tulisi ulkopuolella olla valtaa. 

No, tämä ei toki gender-kriittisiä innosta, koska kuten Butler toteaa, heidän keskuudessaan on vahvoilla ajatusmalli, jonka mukaan gender-teoriaan aidosti tutustuminen tarkoittaa "aivopesun vaaraa", joten he eivät siis tietenkään edes tunne oman kritiikkinsä kohdetta. Klassikko sekin. Butler muistuttaa, että "kun antigender-liike sanoo, että gender tulee ja vie ihmisiltä heidän sukupuolisen identiteettinsä, he yrittävät viedä tietyltä ihmisryhmältä heidän sukupuolisen identiteettinsä." Tässä kohden Butler muistuttaakin oivallisesti, että kuten aiemmin mainittu vaarallisuudella pelottelu, myös tämä toimii pohjana jollekin, missä syytetään toista omasta aseesta: gender-pelkoiset kun nimenomaan pyrkivät omaan uskomukseensa vedoten rajoittamaan, estämään, kieltämään ja tukahduttamaan sellaista, joka on jo olemassa väittäen, että sen olemassa olo itsessään on vaara. 

Teoksessaan Butler käsittelee genderiä monesta eri näkökulmasta; miten se limittyy uskontoon, kolonialismiin, rasismiin ja äärioikeistoon. Hän purkaa J.K. Rowlingin julmaa sukupuolikampanjaa, Olympalaisten urheilupiireissä verraten edistyksellistäkin ymmärrystä poistaa testosteronirajoitukset (ne kun vastoin uskomuksia eivät korreloi urheilusuoritusten kanssa) ja vahvana pohjavireenään esittää, että gender-pelkoa lietsotaan tarkoituksen mukaisesti äärioikeiston ja toisaalta kirkon valtaa vahvistaakseen. Molemmat liikkeet kun saavat polttoaineensa pelosta ja vihasta, ahdistuksesta ja epävarmuudesta. Butler esittääkin, että ajassa, jossa meillä ei muuta kuin epävarmuutta ja pelkoa olekaan tarjota riistokapitalismin, julkisen hyvinvointiturvan leikkausten, pätkätoiden ja ilmastokatastrofin muodossa, valjastaa kirkko ja oikeisto näiden todellisten uhkien luoman kauhun tasapainon omaan käyttöönsä, ja äärimmillään jopa väittää että kaikki nuo itseasiassa limittyvät yhteen gender-teorian kanssa. Eli siis maailma, jossa ihminen saa ilmaista sukupuoltaan vapaasti, johtaa epävarmuuteen ja koska yhtäältä ihmisoikeusliikkeet ovat huolissaan vahvasti, no, ihmisoikeuksista sekä maapallon tulevaisuudesta, kaiken takana onkin salaliittomaisesti jokin karmea gender-juoni. Ja koska anti-gender-liikettä ei tosiaan voi saada lukemaan tutkimusta tai kuuntelemaan mistä oikeasti on kyse (koska aiemmin mainittu "aivopesu"), on pelkojaja ahdistusta äärimmäisen helppo lietsoa valmiiksi heikommassa asemassa olevien keskuudessa. On helppo väittää, että niin maahanmuuttotaustaiset kuin transihmisetkin vievät juuri sinun työsi, on helppo väittää, että maailma tuhoutuu vieraan ja pelottavan vaikutuksesta.

Kokonaisuudessa Kuka pelkää sukupuolta? on vimmainen, turhautunut ja ihanan purkava/purkautuva teos, jonka tunteisiin on helppo samastua. Kokonaisuutena se on hieman toisteinen, ehkä kiireessä markkinoille viety, mutta silti äärimmäisen terävä, syvä ja tässä ajassa jälleen yksi niitä tärkeimpiä tasa-arvoa, ihmisoikeuksia ja humaania ihmiskäsitystä tukevia teoksia, joita on julkaistu.

x

Butler toteaa jo johdannossa, että "kun tehtaillaan pelkoja, joiden tarkoituksena on riistää transihmisiltä itsemääräämisoikeus, valjastetaan todellisuudessa pelko oman sukupuoli-identiteetin mitätöimisestä palvelemaan toisten sukupuoli-identiteettien mitätöimistä." Eli toisin sanoen: ihmisten pelottelu gender-ideologialla ja sen keksityllä tavoitteella kadottaa perinteisinä pidetyt sukupuolikäsitteet ja -roolit toimii vain ja ainoastaan pyrkimyksenä kadottaa transihmisten sukupuolikäsite ja -roolit. Ja tässä kohden haluaisin palata Suomeen – emme me täällä missään nimessä turvavyöhykkeellä tältäkään öyhötykseltä ole. Hesari kirjoitti viime viikolla Suomen raamattuvyöhykeestä: siis Etelä-Pohjanmaasta, jossa uskonto ja anti-gender-liike kulkevat käsikädessä. Samaan aikaan sukupuoli- ja seksuaalikasvatusta vastustava Kasvurauha-lakialoite saanut yli 10 000 allekirjoitusta kansalaisaloitepalvelussa. Priden yhteydessä olevia drag-satuhetkiä on peruttu väkivallan uhan vuoksi. Lisäksi yhtä maamme merkittävintä nuorispsykiatrisia palveluita, eli siis muun muassa transpolia Tampereella johtava ylilääkäri on kiedoksissa englanninkieliseen anti-gender-liikkeeseen; hän on paitsi heidän lähteensä myös heidän lähteidensä käyttäjä – transpolia siis johtaa anti-gender-ideologian kanssa vähintäänkin flirttaileva henkilö myös ihan täällä koto-Suomessammekin. Vaikka gender-kauhu ei olekaan samalla tapaa meillä politiikan keskiössä, kohtaavat sekä trans- että ei-binääriset ihmiset myös meillä aktiivista vaimentamista, syrjintää ja olemassaolon kieltämiseen pyrkivää toimintaa, joka todella vahingoittaa ja haavoittaa ihmisiä hyvinkin syvältä. 

Jotain olisi siis tehtävä. 

"Tehtävä ei olekaan vain paljastaa [anti-genderliikkeen] juonia hiotummalla analyyttisilla taidoilla, jäljittää heidän strategioitaan ja todistaa heidän olevan väärässä. Tehtävä on auttaa synnyttämään maailma, jossa voimme liikkua ja hengittää ja rakastaa ilman pelkoa väkivallasta, jossa moraaliksi naamioitu moraalinen sadismi ei enää vallitsisi. Meidän on toisin sanoen tuotettava houkutteleva eettinen ja poliittinen näköala, joka paljaistaisi liikkeellä olevan julmuuden ja tuhon ja vastustaisi sitä. - - - 

Liittoutuminen ei ole koskaan helppoa. Liittoumien sisällä tapahtuu yhteentörmäyksiä ja ne voivat kaatua riitoihin ja julmuuteen. Mutta sielläkin missä konflikteja ei voi ratkaista, liikkeet voivat silti suunnata yhdessä sinne, missä yhteisesti koetun sorron lähteet piilevät. Liittoumat eivät edellytä vastavuoroista rakkautta. Ne edellyttävä vain jaetun käsityksen siitä, että sortavat voimat on mahdollista kukistaa toimimalla yhdessä ja käymällä kamppailuun erimielisyyksistä huolimatta ja niiden lopullista ratkaisua edellyttämättä."

Lopuksi Butler lainaa Bernice Johnson Reagonia, ja sanoo, että "jos olet liittoutunut ja olosi on mukava, voit olla varma, että liitto ei ole tarpeeksi laaja." Jo aiemmin Butler puhuu kirjassaan hengenvaarallisten ihmisten kanssa liittoutumisesta, eli siitä, miten vähemmistöt tarvitsevat aina myös enemmistöjen tuen ja liittolaisuuden saadakseen itseään koskevia epäkohtia ja ihmisoikeusvaatimuksiaan läpi. Liittojen täytyy jakaa sama päämäärä, ja seinien pitää pitää ulkona selvä pahantahtoisuus ja ihmisoikeuksia rikkovat näkemykset. Mutta ne eivät myöskään saa typistyä liian pieniksi, liian samanmielisiksi piireiksi. Sellaiset ovat toki tärkeitä vertaistuen näkökulmasta, mutta yhteiskunnalliseen liikkeeseen tarvitaan enemmän. Cis-aktivistien on siis kyettävä avartamaan toimintaansa niin, että transaktivistit mahtuvat heidän toimintaansa mukaan. Heteroaktivistien täytyy olla kannatteleva voima seksuaalivähemmistöjen liittolaisena, valkoisten mustien aktivistien liittolaisena. Ja ennen kaikkea: miesten ei-miesten liittolaisina. Me tarvitsemme meitä ihan kaikkia, jotta liittoumat, solidaarisuuden rintamat ja vastavoima kaikenlaiselle taantumukselliselle politiikalle on tarpeeksi vahva murtamaan sen narratiivit, tavat ja normitetut säännöt.

"[Paremman] tulevaisuuden kuvittelu on pikemminkin potentiaalin vapauttamista aistisen välittäjän kautta, mutta tämä välittäjä ei ole pelkkä kulkuväline jo valmiiksi luodulle idealle. Sen sijaan se on kasvualusta idealle, joka voimistuu, hakee muotoaan, sointiaan ja tekstuuriaan ja päästää valloilleen oman potentiaalinsa."

Vain yhdessä me voimme olla enemmän ja paremmin. 

MITÄ ISRAEL PELKÄÄ?

RAJA SHEHADEH : MITÄ ISRAEL PELKÄÄ? 

ISRAEL-PALESTIINA KYSYMYKSEN HISTORIA, NYKYHETKI JA TULEVAISUUS

127s.

Kosmos 2024

Alkuteos: What Does Israel Fear From Palestine? 2024

Suomennos: Koko Hubara, suomenkielinen esipuhe: Noora Dadu

Saatu arvostelukappaleena

Ihmisoikeusjuristi, yksi aikamme merkittävimpiä edelleen elossa olevia palestiinalaiskirjailijoita, Raja Shehadeh on kirjoittanut tiiviin, mutta sitäkin informatiivisemman kirjan Gazan sodasta, joka on nyt hyvinkin tuoreeltaan saatu jo suomeksi Koko Hubaran taitavana suomennoksena, Noora Dadun upealla esipuheella. Kun Israel on lännen silmien alla paitsi miehittänyt, sortanut ja ajanut maanpakoon palestiinalaisia viimeiset 76 vuotta myös nyt viimeisen vuoden kansanmurhannut ihmisiä Gazassa, alkaa tilannetta seuranneena ihan tavan kansalaisenakin olla usko ihmisyyteen ja länsimaiseen oikeudentuntoon varsin vähissä vesissä. Gazan sota ja Israelin systemaattisesti toteuttama kansanmurha tulee silmille ihan jokaiselle, joka ei erikseen ole asialta silmiään sulkenut, mutta silti länsimedia, Suomi mukaan luettuna, puhuu siitä epämääräisenä sotilasoperaationa, suoraan Israelin sotapropagandaa myötäillen. Vaikka alueen todellinen historia on kaikkien saatavilla, juuri kukaan Palestiinaa tukevien aktivistijoukkojen ulkopuolella ei tunnu olevan siitä kiinnostunut. Vähintäänkin etnistä puhdistusta toteuttava Israel tekee tätä valkoisen lännen tuella, ja Suomi on osaltaan mukana tukemassa kyseissä hirmuvaltaa asekaupoillaan. Asia on monimutkainen, väittävät. Ihmisiä mystisesti, passiivimuodossa kuolee, kirjoittavat. Mutta yksittäisiä ääniä lukuunottamatta meilläkään ei sotarikoksista saati kansanmurhasta vieläkään suostuta puhumaan, vaikka monet ihmisoikeusjärjestöt ovat siitä jo lähes vuoden ajan vedonneet kirjoittamaan.

Shehadehin kompakti teos Mitä Israel pelkää? jakautuu kahteen osioon: tilanteeseen, joka on johtanut meneillään olevaan silmittömään ja edelleen länsimaiden osin kieltämäänkin kansanmurhaan sekä itse tapahtumaan, joka myös nimellä Gazan sota tunnetaan. Shehadeh on itse syntynyt muutama vuosi nakban, vuoden 1948 suuren katastrofin jälkeen, mutta elänyt paitsi sen jättämän trauman varjoissa että myöhempien Israelin laajentumisten, tuhovoiman ja apartheid-hallinnon paaluttamisen aikana. Shehadehin katse on Israelissa: siinä, mitä Israel on tehnyt, tavoitellut ja missä se on onnistunut. Shehadeh avaa selkeästi, miten alueen historia kirjoitettiin uudelleen. Hän näyttää, missä rauhanneuvottelut epäonnistuivat, ja miksi Etelä-Afrikan apartheidin murtuessa Israelissa ei kyetty samaan – vaan siellä itseasiassa oltiin juuri käyty ottamassa bantustaneista mallia, ja pyrittiin vakiinnuttamaan tuota samaa järjestelmää omille alueille. Israelia johtaa vähintäänkin laita- ellei jopa äärioikeistolainen hallitus, mutta se ei ole liittolaisia – Yhdysvaltoja ja Suomeakaan – koskaan häirinnyt. Shehadeh muistuttaa, että itseasiassa juuri israelilaisvasemmiston rapistuminen ja Yhdysvalloista valuva rahavirta ovat mahdollistaneet laajamittaiset siirtokuntalaisäänestäjäblokit, jotka paitsi pitävät Netanjahua vallassa varmistavat myös ettei minkään israelilaishallituksen ole mahdollista vetäytyä laittomasti miehitetyiltä alueilta. Ennen Gazan sotaa toki sisäinen liikehdintä ja jakolinja maltillisempien vasemmistoisraelilaisten sekä kiihkeiden ja fasististen äärioikeistolaisisraelilaisten kanssa on uhannut maan tilaa, mutta mikäpä muukaan kuin yhteinen vihollinen, palestiinalaiset, yhdistäisikään paremmin ja nostaisi sisällissodan partaalla olevan israelilaisväestön paremmin saman linjan taakse. 

"Väliaikaista sotitaallista miehitystä voidaan perustella välttämättömyydellä tai jopa laillisena, mutta kolonialismi ja apoartheid ovat laittomia sekä epädemokraattisia. Sen sijaan, että Oslon rauhanprosessi olisi tehnyt miehityksestä lopun, se vain vakiinnutti sen. Kansainvälinen yhteisö on yli viidenkymmenen vuoden ajan suvainnut Israelin tekemiä kansainvälisen oikeuden rikkomuksia ilman, että se on koskaan langettanut seuraamuksia, kuten se on tehnyt lukuisille muille maille niiden rikottua kansainvälistä humanitaarista lakia."

Kirjassa valoitetaan myös tähänastisia rauhanneuvotteluita, ja esimerkiksi sitä, miksi Oslon rauhansopimus itseasiassa jopa saattoi pahentaa alueen tilannetta parantamisen sijaan. Shehadeh muistuttaa, että vaikka suurin osa siirtokunnista on kansainvälisen oikeudenkin laittomaksi tuomitsemia, tällä hetkellä (tai ainakin ennen Gazan sotaa) Israelin suhde palestiinalaisalueisiin muistuttaa enemmän kolonialismia kuin pelkkää miehitystä. Oslon sopimus junttasi paikalleen tilanteen, jossa esimerkiksi Länsirannalla asuu rinnakkain kaksi yhteisöä, Israelin juutalaiset ja Palestiinan arabit, mutta heitä koskee eri lait ja oikeusjärjestelmä. Palestiinalaisilla on omalla maallaan ainoastaan osittainen kansallisuus, ja ihmisestä/ryhmästä riippuen hyvinkin erilaisia oikeuksia ylipäätään liikkua kaupunkien välillä. Osalle kyseistä oikeutta ei ole myönnetty laisinkaan. Siinä missä israelilaissiirtokunnat on yhdistetty moderneilla teillä, tunneleilla ja muilla jo 1980-luvulta asti valmistelluilla verkostoilla, on Israel samalla eristänyt palestiinalaisalueet toisistaan enklaaveiksi, jossa muurit ja tarkastuspisteet valvovat ja säätelevät palestiinalaisten kulkemista ihan jo omien perheiden luokse ja takaisin. 

"Todellinen rauha - - tarkoittaisi, että myytti, jolle koko Israelin valtio on perustettu, pitäisi luoda uudelleen. Siitä saattaisi seurata valtavia vahingonkorvauksia palestiinalaisille, jotka menettivät omaisuutensa, kotinsa ja oikeutensa valtiota perustaessa, sekä tietenkin myös maan jakaminen heidän kanssaan."

Israelin valheeseen ja historian vääristelyyn (& raamatun tarinoihin) perustuva olemassa olo on siis mennyt jo niin pitkälle, että sen myöntäminen myytiksi alkaa olla aivan liian kallista kyseiselle valtiolle. Ja mitä keisari tekee, kun huomaa olevansa todellisuudessa alaston? Ei, hän ei myönnä virhettään, vaan kukistaa viimeisenkin totuuden kertojan, jotta voi säilyttää maineensa ja kasvonsa hirmutuhojenkin keskellä. Mikään ei uhkaa autoritäärista hirmuvaltiasta yhtä raa'lla tavalla kuin totuus.

Tämä ajassa hyvinkin tärkeä kirja muistuttaa, että vaikka asia todella on monimutkainen, monitasoinen ja historian saatossa hyvinkin sotkuisten elementtien, aina holokaustista syvään rasismiin ja arabien toiseuttamiseen, varaan rakennettu, yksi asia on kuitenkin hyvin selkeä: se, mitä Israel tällä hetkellä Gazassa, ja nyt jo Länsirannalla sekä Libanonissa tekee, on kansainvälisten oikeuksien vastaista, sotarikos, ihmisoikeusrikos ja hyvin todennäköisesti rikos ihmisyyttä vastaan. Ja sen ääneen sanomisen ei pitäisi olla niin mahdottoman vaikeaa, kuin se lännen Israel-liittolaisille on. Koska jos jokin mittaa todellisia arvoja, niin se on tilanteet, joissa ne arvot maksavat jotain. On helppo tuomita kaukaa, kun tilanne ei ole aktiivinen, mutta on toista toimia kun tilanne on päällä. Ja kun Suomi valitsee asekauppatoveruuden Israelin kanssa, on ulkopoliittiset arvomme kaikkkien nähtävillä: oma perse ja talous on muiden ihmisten olemassaoloa ja kansanmurhan estämistä tärkeämpiä.

x

Ja silti, samalla: kun siirrymme kirjan viimeiseen osaan, jossa Shehadeh kuroo yhteen nykytilannetta, kansainyhteisön reaktioita sekä syitä, miksei kansainvälinen oikeus edelleenkään päde tai velvoita israelilaisia palestiinalaisten suhteen, näkyy rivien välissä muutakin kuin mustaa, muutakin kuin huutavia lapsia räjähdysjätteen harmaaksi värjääminä. Loppusummaus on terävä, kipeä mutta silti jollain mystisellä tavalla äärimmäisen toiveikas. Parempaa näkevä, toivoa ylläpitävä. Ja se tuntuu jopa ihmeelliseltä, kauniilta ja uskomattomalta, näinkin kaukaa sivusta tilanteen synkkyyttä katsoen. Mutta niin kauan kun on toivoa, on elämää. Ja jos Israel ja sen suorittama kansanmurha ei ole sitä pystynyt nujertamaan, voi toisenlainenkin lopputulos olla mahdollinen. 

Meitä kaikkia, koko maailman yhteisöä, sen luomaa painetta, taloudellista apua ja aktivismia se kuitenkin tarvitsee. Palestiinalaisten tuki on juuri nyt vähintä, mitä voimme tehdä.

FREE PALESTINE,

auta ihmisiä sodan keskellä

Auta Gazan lapsia - UNIFEC

SPR-katastrofirahasto

Pelastakaa lapset Gazassa

Lääkärit ilman rajoja

Lisätietoa tilanteesta

Sumud.fi

KADONNEEN JÄRJEN METSÄSTYS

ANNA KONTULA : KADONNEEN JÄRJEN METSÄSTYS

231s.

Into 2024

Pyydetty arvostelukappaleena

"Politiikkaa voi olla vain siellä, missä ihmiset kokevat, että heillä on jotakin yhteistä, jokin syy sopia yhteisistä asioista. Maailmassa, jossa kaikki ongelmat sirpaloidaan yksilön ongelmiksi, ei ole sijaa politiikalle."

Sosiologi, poliitikko ja yhteiskunnan kriittinen kommentoija Anna Kontula on kirjoittanut uuden kirjan. Viimeksi hän pohti meidän jokaiseen sisään muuttanutta pikkuporvallisuutta pamfeltissaan, tällä kertaa kyytiä saa tunnepuheeseen ja yksilöpsykologiaan sirpaloitunut terapiayhteiskunta. Viiteen esseeseen jakautuva kokonaisuus kysyy, että missä nykyään on enää tilaa politiikalle, jos kaikesta tehdään voimavarakeskeistä yksilön paranteluun tähtävää hyvinvointiprojektia? Ja minne piiloutuu yhteiskunnallinen hallinta ja valta, kun puhumme asioista aina vain yksilön vastuun kannalta? (Yksilön subjektiviteettiin, sanoo allekirjoittanut koulututkija, yours truly eli minä itse ensimmäisessä tieteellisessä artikkelissani 😎.) 

Kuten aloituslainauksessa tulee ilmi, politiikkaa voi olla vain siellä missä on konflikteja. Kompromissit ja yhteiset ratkaisut tarvitsevat myös yhteistä tahtoa tehdä asioille jotain, ja ratkaisu taas vaatii aina keskustelua, kiperistäkin aiheista. Kontula esittää jo johdannossaan, että yksi vastaus "parempaan politiikkaan" olisi palata klassisen retoriikan kolmijakoon: puhujan luonteeseen (ethos), kuulijan tunne- tai mielentilaan (pathos) sekä järkeen eli itse argumentaatioon (logos). Kontula kun (ihan aiheellisestikin) esittää, että nykyajan poliittinen keskustelu, oli kyseessä sitten edustuksellinen demokratia ja sen kansanedustajat tai kansalaisyhteiskunnan omat keskustelut, kompastuu korostamaan kahta ensimmäistä, ethosta ja pothosta logoksen kustannuksella. Näemme siis arvon sillä kuka sanoo ja miltä asiat tuntuvat, mutta emme ole enää edes kiinnostuneita, onko asialla loogisia perusteita. Asiat nyt vain koetaan näin, sanoo hallitukseen nykyään kuuluvan puolueen kansanedustaja kun lepakot eivät räjähdelleetkään tuulivoiman takia, vaikka hän toisin väitti, ja toisaalta ei tarvitse katsoa kuin meren taakse, eräskin presidenttikandidaatti väittää pakolaisten syövän kissoja ja koiria, ja joillekin riittää pelkästään se, että sanoja on Trump. 

"Trendin kääntöpuolena on irtaantua monista sellaisista käsitteistä, jotka perinteisesti ovat määrittäneet sosiaalityötä. Esimerkiksi köyhyys ja siihen liittyvät valtasuhteet ovat edelleen tärkeä ihmisen hyvinvointia ja mahdollisuuksia määräävä tekijä. Edelleen sosiaalityön arkea on tarkistaa, että kaapissa on ruokaa ja lapsen sängyssä petivaatteet.  

Edes soaalisen hyvinvoinnin asiat eivät lopulta ole näistä perusasioista irrallisia. Esimerkiksi perheen sosioekonominen asema vaikuttaa verraten suoraan myös lapsen hyvinvointiin ja terveyteen. Köyhissä perheissä lapset syövät epäterveellisemmin ja heillä on vähemmän mahdollisuuksia harrastaa. Kansainvälisen tutkimuksen mukaan pienetkin lapset tunnistavat luokkaeroja ja valitsevat leikkikavereitaan sen perusteella. Alakouluikäiset luokittelevat ihmisen luonteenpiirteitä näiden sosioekonomisen aseman muukaan.

Kaikki tämä jää piiloon lähestymistavassa, jossa keskitytään muokkaamaan yksilön persoonalliosuutta, ihmissuhteita ja toimintatapoja. Tällaisten itseänäisiä valintoja tekevään yksilöön nojaava näkökulma voi olla voimauttava, mutta samalla suljetaan silmät kontrollimekanismeilta, joiden tiedetään vaikuttavan ratkaisevasti ihmisten kokemaan hyvinvointiin."

Kontula jatkaa analyysiaan syvemmälle käsitellen sitä muun muassa sosiaalityön kautta. Siinä missä sosiaalityö on saanut alkunsa kirkollisesta köyhäinavusta, jossa köyhää pidettiin pitkälle 1900-luvulle saakka olemuksellisesti köyhänä, ei siis olosuhteidensa seurauksena vaan syntymässään annettuna jonkinlaisena, tuli Kontulan mukaan jo 1970-luvulla akateemisissa piireissä sosiaalityöhön mukaan affektiivinen ulottuvuus, eli laaja terapiapuhe. Köyhyys ymmärrettiin rakenteelliseksi eriarvoisuudeksi siis hyvin vähän aikaa, kun se jo lipsahti takaisin yksilöpuheen ja -hallinnan valtapiiriin. Ja tässä kohti väitän: tätä samaa on myös nykyään suomalainen peruskoulu. Sen sijaan, että sekään laajana yhteiskunnallista normistoa ylläpitävänä ja tuottavana instituutiona kykenisi tarkastelemaan omia eriarvoistavia rakenteita ja käytänteitään, se ulkoistaa haasteet lähes aina joko yksilön tai perheiden ongelmaksi.

Terapiapuheen, jatkuvan tunnetaitojen kehittämisen ja itsensä täyteen potentiaaliin saamisen pohja-ajatuksen voi tietenkin nähdä olevan kaunis, sanoo Kontula, ja sanon koulututkijana minäkin. Mikään asia ei ole mustavalkoinen: olemme tulleet pitkälle siitä tunteensa täysin tukahduttavasta kulttuurissa, jossa ei saa näkyä ilo eikä suru. Nyt niitä opetellaan tunnistamaan jo varhaiskasvatuksesta asti, ja samalla niitä oppivat me millenniaaliopettajat ja -vanhemmat lastemme ohessa, viimein. Mutta jos tunne- ja terapiapuhe on ainoastaan tunteiden lähteenkin kääntämistä itseensä – siis esimerkiksi aggressiota aiheuttavien rakenteiden poistamisen sijaan "tunteiden nimeämistä ja tunnistamista", ollaan aika kaukana siitä, että tunteet saataisiin jälleen politiikan keskiöön. Ja tämän ilmiön voi hyvinkin analysoida foucault'laisen kriittisen katsannon kautta olevan osa yksilöön kohdistuvaa valtaa ja hallintaa.

Kun puhumme kasvatuskumppanuudesta varhaiskasvatus- ja koulukontekstissa tai voimavara- ja ratkaisukeskeisestä viitekehyksestä sosiaalityössä, annetaan toiselle osapuolelle näennäinen tasaveroisuus institutionaalisen tiedon ja toimen rinnalle. Mutta avainsana on näennäinen: kuka voi muka väittää, etteikö sekä sosiaali- että kasvun ja koulutuksen alaa leimaa varsin vahva muutosvaatimus ja viranomaiskontrolli: käyttäydy kuten vaadimme tai otamme teiltä jotain teille kuuluvaa pois. Sosiaalityössä katkolla voi olla taloudelliset tuet, koulussa lapsen oikeus tasa-arvoiseen kohtaamiseen tai jopa annettuun oppimisen tukeen. Kontula kirjoittaa, että "- - valtasuhteiden tunnistaminen on eettisesti kestävän sosiaalityön ehto. Jos myönteisyyttä julistavat teoriat eivät anna sille tilaa, ne eivät voi toimia eettisen sosiaalityön perustana". Ja täysin sama opetussuunnitelmiin perustuvassa kasvatuksen ja koulutuksen työssä: jos me emme opettajina paitsi näe että myös lausu jollain tapaa julki omaa yhteiskunnallista valta-asemaamme, sen piiloisemmaksi hallinta menee ja sen eriarvoisempaan asemaan perheet sen edessä joutuvat. 

Terapiapuhe, yksilöpsykologisointi ja jatkuvaan tunnetaitokasvatukseen vetoaminen tunteita aiheuttavien rakenteiden muuttamisen kustannuksella on siis piilottamaan vallan ja hallinnan kokonaan, jolloin yksilöt ovat hyvin yksin yhteiskunnallisen kontrollin kohteina, kyvyttömiä vastustamaan vallan vinoja muotoja muuten kuin heittämällä oman elämänsä lekkeriksi tai kieltäytymällä jyrkästi yhteistyöstä. Tätä ei kuitenkaan nähdä terapiayhteiskunnassa vallan vastustamisena vaan yksilön heikkoutena, millä seuraavassa hetkessä oikeutetaan tuen purkaminen. Mitäs ei lähde, sanotaan, ja lopetetaan perheeltä tukipalvelut sen sijaan, että syvennyttäisiin aidosti siihen, mitkä rakenteelliset tekijät mahdollisesti estävät perhettä toimimasta yhteiskunnan instituuttien vaatimilla tavoilla. 

Tosielämän esimerkkinä vaikkapa näin: Yle julkaisi pari viikkoa sitten artikkelin, jossa joukko lääkäreitä esitti, että ADHD- ja autismidiagnoosien sijaan perheiden kotiolot täytyisi laittaa kuntoon.  Ja mitä se kuntoon siis itseasiassa tällaisella pikadiskurssianalyyttisella otteella voisi tarkoittaa? Keskiluokkaistamista, hyvin todennäköisesti. Kyllä, jokainen lapsi ansaitsisi kodin, jossa ei ole väkivaltaa, jossa nukutaan puhtaissa petivaatteissa ja jossa arjella on jonkinlainen struktuuri. Ja kyllä, myös erilaisten neuropiirteiden medikalisaatio on huolestuttava kehitys, ja perheiden tuki on asia, johon on tärkeä kiinnittää huomiota. Mutta olettekos kuulleet neuvolasta? Varhaiskasvatuksesta, perhesosiaalityöstä? Niinpä. Ihan kuin meillä itseasiassa olisi jo ehdotetut tukisysteemit, mutta yhtäkkiä puhe ei koskekaan niiden arvonpalautusta vaan ainoastaan perheitä, pienintä mahdollista yksilöryhmää.

Tämänkään ehdotuksen kohdalla on siis kovin vaikea tehdä muuta tulkintaa kuin jälleen huomattaa, että jälleen kerran yhteiskunnallisia ongelmia ulkoistetaan kodin eli yksilön itsensä hoidettaviksi. Miksi perheessä ei ole resursseja struktuuriin? Voisikohan itseasiassa sielläkin  olla periytyvää neuromoninaisuutta? Tai jopa rakenteellista köyhyyttä, vähävaraisuutta, ylisukupolvistuneita traumoja? Kumuloitunutta heikko-osaisuutta, jossa voimavarat ovat vähissä? Nyt siis vaaditaan jälleen kerran ryhtiliikettä ei tukea antavalta yhteiskunnalta vaan yksilöiltä, joilla on kaikista vähiten resursseja ja (sosiaalista & kulttuurista) pääomaa lähteä toivomaan niin sanotusti toivotulla eli siis yhteiskunnallisesti normitetulla tavalla. Koska niin kauan, kun arjen rakenteet täytyy saada diagnoosin saadakseen kuntoon vain ja ainoastaan kotona, ei esimerkiksi varhaiskasvatuksessa, koulussa tai työpaikoilla, jossa diagnoosia hakeva mahdollisesti myös kokemukseni mukaan kaikista eniten oireilee, ei kyseessä ole niin vilpitön auttamisen halu kuin saattaisi kuulostaa, vaan itseasiassa yhteiskunnallisen vallan ja hallinnan ulottaminen perheen arkirutiineihin asti. Eli jälleen: terapiaa ja arjen struktuurivalmennusta yksilöille, jotta ahdistusta, aggressiota, aistiyliherkän pahaa oloa ja epätasa-arvoista kohtaamista arjen tilanteissa ei vain missään nimessä tarvitsisi käsitellä rakenteellisesti.

x

Mutta takaisin kirjaan: traumapuhekritiikissä Kontula on terävimmillään, etenkin muita ajattelijoita lainatessa ja sosiaalityöhön soveltaessaan. Kokonaisuutena Kadonneen järjen metsästys kuitenkin hieman horjuu, sillä Kontula hyppää yhtäkkiä tosi oikeistolaisen (/x-sukupolvelaisen?) turvallisen tilan -käsitteen tulkintaan, ja alkaa seuraavissa teksteissään rakentaa hyvin hämmentävää olkiukkokokoelmaa, joissa sekä femninisti-ikoni Simone de Beuavoir oltaisiin lähes canceloimassa ja turvalliset tilat estävät ilmastokatastrofin yhteisratkaisun.

Ok, mitä?

Peruutetaanpa hieman. Kärjistän, tietenkin. Mutta niin kärjistää Kontulakin, eikä edes tunnusta/tunnista sitä itse.

Turvallisen (/turvallisemman) tilan -käsite on puhututtanut pitkään, ja etenkin oikeistoon kallellaan olevat kulttuurihahmot (enää ei saa edes Kalevalaa lukea!) ja epäoikeudenmukaisuusaktivistit (minua syrjittiin kun en saanut pitsulia Ylen bileissä!) tykkäävän väittää sen olevan erimielisyyden kieltämistä. Ja on ihan tuhottoman laiskaa ja keskustelua tahallaan tyhmentävää, että Kontula lähtee mukaan tähän nimenomaiseen tulkintaan, sillä, sadannen viidennen toista kerran: turvallisessa tilassa on kyse siitä, että ihmisellä on perustuslain mukainen oikeus tulla kohdatuksi ilman häneen kohdistettuja rodullisia, uskonnollisia, seksuaalisen tai sukupuolen suuntautumisen tai minkään muun tahansa hänet vähemmistöasemaan asettavan piirteen takia syrjityksi (Suomen YK-liitto). Turvallinen tila tarkoittaa tilaa, jossa ketään ei kiusata, ivata tai pilkata, vaan häntä ja hänen vakaumuksiaan kohdellaan kunnioittavasti. Siis ihan peruskauraa, jota on tavattu kutsua myös käytöstavoiksi. Poliittiseksi korrektiudeksi, jossa asiat riitelevät, ei henkilöt. Jossa voidaan käydä kiivastakin keskustelua, mutta ei toista ihmistä tai ihmisryhmää pilkaten. Tämähän on ihan meillä myös siis perustuslaissa, syrjimättömyys, kiusaamattomuus ja kielto kiihottaa esimerkiksi kansanryhmää kohtaan. 

Kontulaa pitkään seuranneena on todella vaikea uskoa, että hän olisi eri mieltä siitä, saako toisen ihmisyyttä loukata kiivaassakaan keskustelussa saati häneen rakenteellisesti osuvia, risteäviä elämän palikoita tai ominaisuuksia käyttää häntä vastaan. Mutta jostain hieman erikoisesta syystä hän ei tätä käsitettä kuitenkaan lähde tutkimaan, saati tarkastelemaan samalla moniulotteisella kritiikillä kuin muita kirjansa käsitteitä, vaan hyökkää varsin yksisilmäisesti sitä vastaan. Kyllä, ihan varmasti ko. käsitettä on joskus käytetty "väärin", muun muassa silloin, jos tunnepuhetta tarjotaan ratkaisuksi ilmastokatastrofiin, kuten Kontula itsekin kirjassa esittää. Se on ongelmallista, että ilmastosta huolissaan olevien nuorten ohjataan ennemmin käsittelemään omaa tunnereaktiota kuin että ketään  sitoutettaisiin toimimaan ilmastonmuutosta hidastavilla tavoilla. Totta kai silloin ollaan väärällä tiellä, jos se on ainoa toimi. Mutta yhtäkkiä Kontula unohtaakin terapia- ja tunnepuheen ja päätyy väittämään asiallisen keskustelun törmäävän "useinkin seinään", tai tässä tapauksessa turvallisen tilan vaatimukseen, kun "ilmapiiri muuttuu ikäväksi", tai että, suora lainaus tämäkin, "kaverusten tilityksiä fiiliksistään on alettu kuvata yhteiskunnalliseksi keskusteluksi". Näissä haiskahtaa ehkä hieman ennakkoasenne ja, no, logoksen puute, sillä todennäköisesti näin käy huomattavasti harvemmin kuin Kontula antaa ymmärtää, tai sitten joku aivan muu kuin vaatija on ollut on itseasiassa itse pathoksen, eli liian tunteen vallassa ylitettyään keskustelussa sellaisia soveliaisuuden rajoja, joissa ei itseasiassa olekaan enää kyse tunteista vaan toisen ihmisen oikeudesta myös henkiseen koskemattomuuteen – esimerkiksi sen kannalta, kuka milloinkin on oikeutettu käsittelemään toisen ihmisen sukupuoli-identiteettiä tai saako ilmastonmuutospuheessa vaikkapa esittää umpirasistisia ehdotuksia. 

Kontula huomauttaa kyllä näissä teksteissään asiallisesti, että politiikan teon estää jos asioista aletaan puhua ilmiöiden kautta pelkkien identiteettien kautta. En ole tästä eri mieltä, ja tunnistan kyllä tällaiseksikin kärjistyneitä keskusteluja. Ihmiselle tekee hyvää, ettei ihan kaikesta tule identiteettiä, sillä silloin aiheeseen liittyvä kritiikki on tosiaan haastavampi ottaa vastaan. Ja kun puhun "ihan kaikesta" ja identiteeteistä samassa lauseessa, tarkoitan esimerkiksi kissaihmisyyttä, autojen käyttöä tai asemaa työelämässä. En syntymässä saatuja identiteetin osia, kuten rodullisuutta, seksuaalista tai sukupuolista suuntautumista. Sehän meille oli aivan selvää vielä kymmenen vuotta sitten –  siis että keskustellessamme esimerkiksi tasa-arvoisesta avioliitto-oikeudesta, keskustelimme ihmisoikeuksista, mutta nyt yhtäkkiä tunne- ja identiteetti puheen tultua myös laitaoikeiston kaappaamaksi yhtäkkiä autoiluunkin suhtaudutaan ihmisoikeusasiana, jonka osana "loogisesti" on yhtäkkiä pensan hinta. Ja kivittäkää, jos haluatte, mutta autoilijat eivät tarvitse turvallista tilaa. Seksuaalivähemmistöt tarvitsevat, koska 98% nykykeskustelusta on turvatonta tilaa ja hyökkäystä heidän identiteettiään kohtaan. Auton omistajuuden ja identiteetin suhde taas on paljon välineellisempi, ja siksi myös poliitikkojen pitäisi aktiivisesti irtaantua "ihmisoikeuspuheesta" fossiilipäästöistä puhuttaessa. 

Ja nostan tämän esiin siksi, että tämä jos mikä tunnepuhe olisi ollut tärkeä ottaa kriittiseen, tieteellisesti ja argumentaatioiltaan kestävällä tavalla käsiteltäväksi: tässähän kun ei ole kyse niiden turvallista tilaa vaativien tunteista, vaan niiden ihmisten tunteista, joita loukkaa kirjaimellisesti vaatimus olla kiusaamatta, ivaamatta ja syrjimättä ketään käydessään tiukkaakin (poliittista) debattia. Ja se jos mikä on vaarallista: se on kiusaamisen, ivaamisen ja pilkkaamisen mahdollistamista. Sillä se, kiusaava, ivaava ja pilkkaava puhe, on peräisin ihan muualta kuin vasemmistopiireistä. Meidän poliittinen puheemme, ihan siis politiikan laidalta laitaan, on ollut vuosikymmeniä turvallista tilaa, jossa mielipiteet ovat vastakkain, ei ihmiset. Ääri- ja laitaoikeisto on se instanssi, joka turvattoman puheen on tässä yhteiskunnassa normalisoinut, ja nyt kun jo ns. "tältäkin laidalta", vasemmalta, aletaan kyseenalaistaa kiusaamattomuuteen ja syrjimättömyyteen perustuvaa tilaa, ollaan aika hämmentävillä vesillä. 

No, jossain on halla-aholaiset todella Suomessa onnistuneet, kun ovat tämänkin termin onnistuneet demonisoimaan. Ei vinoilta ennakkokäsityksiltä, tunteisiin perustuvilta sellaisilta, siis kukaan ole vapaa, ei Kontula itsekään. Mitä (henkilökohtaisesti) hankalammasta aiheesta on kyse, sen herkemmin itse kukin sortuu heittämään logoksen suohon, ja syyttämään vastaväittäjää omasta argumentaatiovirheestään – klassinen valtakeino keskustelussa sekin. On kuitenkin kaksi täysin eri asiaa "vaatia täydellisyyttä" kuin saada toistuvasti asiallista palautetta vaikkapa tietyn ihmis-/sukupuoliryhmän jatkuvasta ohittamisesta. Niinpä pieni itsekriittisyys olisi kuitenkin tällaisissakin teoksissa paikallaan, sillä ei riitä, että mainitsee "ihmisten lähellään, oman aatteensa piirissä" syyllistyvän samaan, jos ei omassa tekstissään näe tekevänsä sitä myös itse. 

x

Lopuksi Anna Kontula siirtyy kissoihin, ja niiden vapaan ulkoilun monisyisiin kieltoihin ja mahdollisuuksiin. Niin ihanan random aihe kun se tässä kokoelmassa onkin, se on taas Kontulaa parhaimmillaan: monta kymmentä sivua pohdiskelevaa, analysoivaa, eettisiä perusteita etsiviä ja ihmisen eläinsuhdetta pohtivaa älykästä tekstiä. Kontula paitsi tietoisesti näyttää että näin argumentoidaan rationaalisesti mutta kriittisesti, tunteet (tässä tapauksessa sisäkissan kohonneet mielenterveyspulmat ja ihmisen pelko, että ulkona kissalle sattuu jotain) taiten argumentaatioon joka puolelta mukaan ottaen. Kontula punoo yhteen hienon yhdistelmän omakohtaisuutta, eri etiikan muotoja, ympäristö-, lajikato- ja eläinoikeudellista näkökulmaa, ja alan tutkimusten perkaaminen ja yhdistäminen muuhun eläinkeskusteluun on vertaansa vailla: siinä missä isot eläinoikeusjärjestötkin puoltavat kissan täyttä sisälläpitoa, jopa tehotuotantoeläimille on olemassa lakisääteisempi oikeus ulkoiluun. Tämä herättää epäilevämmänkin tarkastamaan omia kantojaan, mikä on laadukkaan retoriikan tavoitekin, väittäisin. Kissan oikeudesta lajityypilliseen elämään kun on varsin vähän keskusteltu, ottaen huomioon miten lyhyessä ajassa myös ajatus ja hyvinkin äärimmilleen poteroituneet mielipiteet kissan vapaasta ulkoilusta keskustelua hallitsee. Tähän tekstiin on hyvä lopettaa, se on tarkkaa, terävää ja uudistavaa. Ja sitä vasten luettuna turvallista tilaa demonisoivien tekstien yhtä laadukkaan ja useampia puolia tarkalla kriittisellä silmällä tarkastelevan otteen puuttuminen tuntuu vain entistä laiskemmalta. Kun tietoa, taitoa ja rohkeutta selvästi löytyy, on kokonaisuuden kannalta suuri puute, että se jätetään näinkin oleellisen käsitteen kanssa käyttämättä.