YHDELLÄ MEISTÄ ON KOKEMUS EPÄASIALLISESTA KOHTELUSTA

 

IRENE KAJO : 

YHDELLÄ MEISTÄ ON KOKEMUS EPÄASIALLISESTA KOHTELUSTA

224s.

WSOY 2024

Kun googlettaa Irene Kajon Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta -romaanin, törmää lähes poikkeuksetta arvioihin, jotka painottavat romaanin omakohtaisuutta, todenperäisyyttä, tottaolemista. Yksi arvio kertoo kirjan näyttävän, ettei #MeToo ole vieläkään ohi, toinen taas etsii koko tekstinsä ajan todisteita siitä, miksi on ihan ehdotonta, että tämä romaani on tositarina. Myös Goodreadsissa kirjaa luetaan faktana, kostotarinana, jota ainoastaan anonyymiys heikentää. Jos en olisi lukenut kirjasta juuri sattumalta muutamaa kuuakutta aiemmin Maaria Ylikankaan Kritiikistä-teoksesta, olisin takuulla mennyt itsekin samaan lankaan. Niin monet ovat. Sekä lukijat että ihan ammattikriitikotkin tuntuneet päättäneen jo heti alkusivuista lähtien (osin kustantamon harhaanjohtavan markkinoinnin takiakin?) tämän olevan anonymisoitu tositarina, ja lukevan tätä muistelma- ja kostokirjana, tositapahtumiin perustuvana faktana tai korkeintaan autofiktiona. Kirjailija itse taas nimenomaan on haastatteluissaan painottanut Yhdellä meistän olevan fiktiivinen teos, romaani, epätotta, epätosiin asioihin perustuva kaunokirjallinen tutkielma seksuaalisesta väkivallasta. Miksi meillä on sitten niin valtava tarve haluta uskoa, että juuri tämä kirja on totta? Että jossain Teatterikorkeakoulussa on mies, H, joka tekee tällaista seksuaaliväkivaltaa muille opettajille ja oppilaille? Miksi totuus on juuri tässä teoksessa se ehdottomasti korostettavin osuus? 

Kenties siksi, että niin usein nämä ovat totta. Vielä todennäköisemmin siksi, että tunnumme tässä ajassa rakastavan true crimeä, mehukkaita paljastuksia ja oikeita rikoksia. Osin varmaan myös siksi, että kirjailija ja teos on nyt jostain syystä vain niin viehättävää lukea yksi yhteen, kertomuksena oikeista tarinoista, oikeista rajattomuuksista, oikeasta seksuaalisesta väkivallasta. Koska fiktio ei nyt vain juuri tällä hetkellä ole muka muodikasta, paitsi Suurten Kirjallisuusportinvartijoiden mielestä, tietenkin. Ylikankaan kirjakritiikin luettuani yhdyn kuitenkin hänen näkökulmaansa: tämä kirja antaa enemmän juuri siksi, että se on romaani, ei siksi, että se on yksi yksittäistapaus tai kostokirja. Irene Kajon Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta on taitava tutkielma vallasta, sen väärinkäytöstä sekä instituutioiden rakenteellisesta tavasta lakaista ikävät hyväksikäyttötapaukset pöytien alle vuoraten ne yhdenvertaisuus- ja suostumusjargoniin, ohjeistuksiin ja toimintaohjeisiin, pois silmistä ja pois jaloista. Sana sanaa vastaan -retoriikasta, joka toimii ainoastaan jo valmiiksi valtaa pitävien ja toisaalta kulttiasemaan päässeiden Suurten Henkilöiden eduksi, jossa ei lopulta ollakaan yhtään sana sanaa vastaan, vaan rakenteet yksittäisen ihmisen kokemaa hyväksikäyttöä vastaan.

"Näytän opiskelijoilleni Hertzogin Karhumies-dokumentin. Olen nähnyt sen aikaisemminkin, mutta nyt katson sitä toisin. Dokumentti kertoo miehestä, joka eli karhujen läheisyydessä. Hän katsoi niiden pistäviin neulasilmiin ja tahtoi nähdä siinä kontaktin. Kuolemanvaara oli koko ajan läsnä. Hän kosketteli karhuja, meni lähemmäs, seurasi niitä, pakeni niitä naureskellen. Hän puhui karhuista kuin ystävistään. Hän katsoi iskuun kohoavaa tassua ja kätteli sitä. Hän iloitsi ja luuli olevansa karhujen ystävä. Hän katsoi tyhjää ja nälkäistä katsetta, makasi teltassa, keskellä suurta metsää, ystäviensä keskellä. Hän nukkui, kun karhu tunkeutu hänen telttaansa, raateli ja lopulta söi hänet."

Kajo kuvaa ansiokkaasti sitä todellisuutta, mikä yhtäältä ajaa suuret yhteisöt suojelemaan väärinkäytöksiin syyllistyineitä jäseniään että myös toisaalta saa yksittäisen ihmisen sokaistumaan vallan rajapinnoilla leikittelevien väärinkäyttäjien edessä – miten pelkkä valtaa pitävän itseensä kohdistuva katse tällaisessa hierarkisessa järjestyksessä altistaa väärinkäytöksille. Nähdyksi tulemista käsitteltiin myös hieman juuri tätä ennen lukemassani Helen Garnin kirjassa Vierashuone: Kajon keskittyessä seksuaaliseen väkivaltaan Garner taas näyttää katkeransuloisella tarinallaan miten helppoa palliatiivista hoitoa tarvitseva syöpäpotilaskin on saada täysin toimimattomien vaihtoehtohoitojen pariin ihan vain kuulemalla, kohtaamalla ja näkemällä ihminen sairauden tapaan. Sama psykologia vanginnee myös seksuaaliseen väkivaltaan pikkuhiljaa kaltevalla pinnalla valuvan uhrin – juuri sinä olet erityinen, kun tämä hoito/akti aiheuttaa sinussa juuri tällaisia tunteita, juuri sinun ahdistuksesi/kipusi/kärsimyksesi kertoo kaiken sen toimivan. Juuri sinussa on tämän kaiken salaisuus, kuiskaa puoskarilääkäri otsonisaunottaessaan kuolemansairasta syöpäpotilasta tai seksuaalinen vallankäyttäjä sitoessaan työparinsa taiteen nimissä ruoskattavaksi lattialle. H:n penis "elää omaa elämäänsä, siitä ei kannata välittää", Garnerin romaanin Nicolan lähes katatoniseen tilaan heittävät kivut C-vitamiinihoidon jälkeen itseasiassa kuuluvat asiaan vitamiinin pirstoessa syöpää palasiksi. 

Ihmismieli, etenkin nähdyksi ja kuulemattomaksi jäänyt sellainen, on siis helppo saada uskomaan asioita, kun sille sanoo asioita, joita me lajimme edustajina haluamme kaikista eniten kuulla – että juuri me merkitsemme, olemme merkityksellisiä ja olemme jotain, mitä muut eivät ymmärrä. Ja tätä hyväksikäyttää niin puoskarit kuin seksuaalisen väkivallan harjoittajat. Oli Kajon romaani sitten omakohtainen muiltakin kuin uraa koskevilta osilta, seksuaalista väkivaltaa joko muiden tai omien kokemusten avulla ammentava, on se romaanina joka tapauksessa hieno ja vimmainen näyte patriarkaatisen yhteiskunnan pimeistä puolista, jossa totuuden sana on aina valta-asemassa olevalla. Lukee tätä sitten kostoromaanina tai tietynlaisena pastissina tyylilajin kirjallisuudesta, on se voimakas, monikerroksinen ja onnistunut taideteos taiteen nimissä tehtävästä hyväksikäytöstä, kulttuurimaailman vinoista valtarakenteista ja yhteiskunnasta, joka suojelee vain omiaan.

KADONNEEN JÄRJEN METSÄSTYS

ANNA KONTULA : KADONNEEN JÄRJEN METSÄSTYS

231s.

Into 2024

Pyydetty arvostelukappaleena

"Politiikkaa voi olla vain siellä, missä ihmiset kokevat, että heillä on jotakin yhteistä, jokin syy sopia yhteisistä asioista. Maailmassa, jossa kaikki ongelmat sirpaloidaan yksilön ongelmiksi, ei ole sijaa politiikalle."

Sosiologi, poliitikko ja yhteiskunnan kriittinen kommentoija Anna Kontula on kirjoittanut uuden kirjan. Viimeksi hän pohti meidän jokaiseen sisään muuttanutta pikkuporvallisuutta pamfeltissaan, tällä kertaa kyytiä saa tunnepuheeseen ja yksilöpsykologiaan sirpaloitunut terapiayhteiskunta. Viiteen esseeseen jakautuva kokonaisuus kysyy, että missä nykyään on enää tilaa politiikalle, jos kaikesta tehdään voimavarakeskeistä yksilön paranteluun tähtävää hyvinvointiprojektia? Ja minne piiloutuu yhteiskunnallinen hallinta ja valta, kun puhumme asioista aina vain yksilön vastuun kannalta? (Yksilön subjektiviteettiin, sanoo allekirjoittanut koulututkija, yours truly eli minä itse ensimmäisessä tieteellisessä artikkelissani 😎.) 

Kuten aloituslainauksessa tulee ilmi, politiikkaa voi olla vain siellä missä on konflikteja. Kompromissit ja yhteiset ratkaisut tarvitsevat myös yhteistä tahtoa tehdä asioille jotain, ja ratkaisu taas vaatii aina keskustelua, kiperistäkin aiheista. Kontula esittää jo johdannossaan, että yksi vastaus "parempaan politiikkaan" olisi palata klassisen retoriikan kolmijakoon: puhujan luonteeseen (ethos), kuulijan tunne- tai mielentilaan (pathos) sekä järkeen eli itse argumentaatioon (logos). Kontula kun (ihan aiheellisestikin) esittää, että nykyajan poliittinen keskustelu, oli kyseessä sitten edustuksellinen demokratia ja sen kansanedustajat tai kansalaisyhteiskunnan omat keskustelut, kompastuu korostamaan kahta ensimmäistä, ethosta ja pothosta logoksen kustannuksella. Näemme siis arvon sillä kuka sanoo ja miltä asiat tuntuvat, mutta emme ole enää edes kiinnostuneita, onko asialla loogisia perusteita. Asiat nyt vain koetaan näin, sanoo hallitukseen nykyään kuuluvan puolueen kansanedustaja kun lepakot eivät räjähdelleetkään tuulivoiman takia, vaikka hän toisin väitti, ja toisaalta ei tarvitse katsoa kuin meren taakse, eräskin presidenttikandidaatti väittää pakolaisten syövän kissoja ja koiria, ja joillekin riittää pelkästään se, että sanoja on Trump. 

"Trendin kääntöpuolena on irtaantua monista sellaisista käsitteistä, jotka perinteisesti ovat määrittäneet sosiaalityötä. Esimerkiksi köyhyys ja siihen liittyvät valtasuhteet ovat edelleen tärkeä ihmisen hyvinvointia ja mahdollisuuksia määräävä tekijä. Edelleen sosiaalityön arkea on tarkistaa, että kaapissa on ruokaa ja lapsen sängyssä petivaatteet.  

Edes soaalisen hyvinvoinnin asiat eivät lopulta ole näistä perusasioista irrallisia. Esimerkiksi perheen sosioekonominen asema vaikuttaa verraten suoraan myös lapsen hyvinvointiin ja terveyteen. Köyhissä perheissä lapset syövät epäterveellisemmin ja heillä on vähemmän mahdollisuuksia harrastaa. Kansainvälisen tutkimuksen mukaan pienetkin lapset tunnistavat luokkaeroja ja valitsevat leikkikavereitaan sen perusteella. Alakouluikäiset luokittelevat ihmisen luonteenpiirteitä näiden sosioekonomisen aseman muukaan.

Kaikki tämä jää piiloon lähestymistavassa, jossa keskitytään muokkaamaan yksilön persoonalliosuutta, ihmissuhteita ja toimintatapoja. Tällaisten itseänäisiä valintoja tekevään yksilöön nojaava näkökulma voi olla voimauttava, mutta samalla suljetaan silmät kontrollimekanismeilta, joiden tiedetään vaikuttavan ratkaisevasti ihmisten kokemaan hyvinvointiin."

Kontula jatkaa analyysiaan syvemmälle käsitellen sitä muun muassa sosiaalityön kautta. Siinä missä sosiaalityö on saanut alkunsa kirkollisesta köyhäinavusta, jossa köyhää pidettiin pitkälle 1900-luvulle saakka olemuksellisesti köyhänä, ei siis olosuhteidensa seurauksena vaan syntymässään annettuna jonkinlaisena, tuli Kontulan mukaan jo 1970-luvulla akateemisissa piireissä sosiaalityöhön mukaan affektiivinen ulottuvuus, eli laaja terapiapuhe. Köyhyys ymmärrettiin rakenteelliseksi eriarvoisuudeksi siis hyvin vähän aikaa, kun se jo lipsahti takaisin yksilöpuheen ja -hallinnan valtapiiriin. Ja tässä kohti väitän: tätä samaa on myös nykyään suomalainen peruskoulu. Sen sijaan, että sekään laajana yhteiskunnallista normistoa ylläpitävänä ja tuottavana instituutiona kykenisi tarkastelemaan omia eriarvoistavia rakenteita ja käytänteitään, se ulkoistaa haasteet lähes aina joko yksilön tai perheiden ongelmaksi.

Terapiapuheen, jatkuvan tunnetaitojen kehittämisen ja itsensä täyteen potentiaaliin saamisen pohja-ajatuksen voi tietenkin nähdä olevan kaunis, sanoo Kontula, ja sanon koulututkijana minäkin. Mikään asia ei ole mustavalkoinen: olemme tulleet pitkälle siitä tunteensa täysin tukahduttavasta kulttuurissa, jossa ei saa näkyä ilo eikä suru. Nyt niitä opetellaan tunnistamaan jo varhaiskasvatuksesta asti, ja samalla niitä oppivat me millenniaaliopettajat ja -vanhemmat lastemme ohessa, viimein. Mutta jos tunne- ja terapiapuhe on ainoastaan tunteiden lähteenkin kääntämistä itseensä – siis esimerkiksi aggressiota aiheuttavien rakenteiden poistamisen sijaan "tunteiden nimeämistä ja tunnistamista", ollaan aika kaukana siitä, että tunteet saataisiin jälleen politiikan keskiöön. Ja tämän ilmiön voi hyvinkin analysoida foucault'laisen kriittisen katsannon kautta olevan osa yksilöön kohdistuvaa valtaa ja hallintaa.

Kun puhumme kasvatuskumppanuudesta varhaiskasvatus- ja koulukontekstissa tai voimavara- ja ratkaisukeskeisestä viitekehyksestä sosiaalityössä, annetaan toiselle osapuolelle näennäinen tasaveroisuus institutionaalisen tiedon ja toimen rinnalle. Mutta avainsana on näennäinen: kuka voi muka väittää, etteikö sekä sosiaali- että kasvun ja koulutuksen alaa leimaa varsin vahva muutosvaatimus ja viranomaiskontrolli: käyttäydy kuten vaadimme tai otamme teiltä jotain teille kuuluvaa pois. Sosiaalityössä katkolla voi olla taloudelliset tuet, koulussa lapsen oikeus tasa-arvoiseen kohtaamiseen tai jopa annettuun oppimisen tukeen. Kontula kirjoittaa, että "- - valtasuhteiden tunnistaminen on eettisesti kestävän sosiaalityön ehto. Jos myönteisyyttä julistavat teoriat eivät anna sille tilaa, ne eivät voi toimia eettisen sosiaalityön perustana". Ja täysin sama opetussuunnitelmiin perustuvassa kasvatuksen ja koulutuksen työssä: jos me emme opettajina paitsi näe että myös lausu jollain tapaa julki omaa yhteiskunnallista valta-asemaamme, sen piiloisemmaksi hallinta menee ja sen eriarvoisempaan asemaan perheet sen edessä joutuvat. 

Terapiapuhe, yksilöpsykologisointi ja jatkuvaan tunnetaitokasvatukseen vetoaminen tunteita aiheuttavien rakenteiden muuttamisen kustannuksella on siis piilottamaan vallan ja hallinnan kokonaan, jolloin yksilöt ovat hyvin yksin yhteiskunnallisen kontrollin kohteina, kyvyttömiä vastustamaan vallan vinoja muotoja muuten kuin heittämällä oman elämänsä lekkeriksi tai kieltäytymällä jyrkästi yhteistyöstä. Tätä ei kuitenkaan nähdä terapiayhteiskunnassa vallan vastustamisena vaan yksilön heikkoutena, millä seuraavassa hetkessä oikeutetaan tuen purkaminen. Mitäs ei lähde, sanotaan, ja lopetetaan perheeltä tukipalvelut sen sijaan, että syvennyttäisiin aidosti siihen, mitkä rakenteelliset tekijät mahdollisesti estävät perhettä toimimasta yhteiskunnan instituuttien vaatimilla tavoilla. 

Tosielämän esimerkkinä vaikkapa näin: Yle julkaisi pari viikkoa sitten artikkelin, jossa joukko lääkäreitä esitti, että ADHD- ja autismidiagnoosien sijaan perheiden kotiolot täytyisi laittaa kuntoon.  Ja mitä se kuntoon siis itseasiassa tällaisella pikadiskurssianalyyttisella otteella voisi tarkoittaa? Keskiluokkaistamista, hyvin todennäköisesti. Kyllä, jokainen lapsi ansaitsisi kodin, jossa ei ole väkivaltaa, jossa nukutaan puhtaissa petivaatteissa ja jossa arjella on jonkinlainen struktuuri. Ja kyllä, myös erilaisten neuropiirteiden medikalisaatio on huolestuttava kehitys, ja perheiden tuki on asia, johon on tärkeä kiinnittää huomiota. Mutta olettekos kuulleet neuvolasta? Varhaiskasvatuksesta, perhesosiaalityöstä? Niinpä. Ihan kuin meillä itseasiassa olisi jo ehdotetut tukisysteemit, mutta yhtäkkiä puhe ei koskekaan niiden arvonpalautusta vaan ainoastaan perheitä, pienintä mahdollista yksilöryhmää.

Tämänkään ehdotuksen kohdalla on siis kovin vaikea tehdä muuta tulkintaa kuin jälleen huomattaa, että jälleen kerran yhteiskunnallisia ongelmia ulkoistetaan kodin eli yksilön itsensä hoidettaviksi. Miksi perheessä ei ole resursseja struktuuriin? Voisikohan itseasiassa sielläkin  olla periytyvää neuromoninaisuutta? Tai jopa rakenteellista köyhyyttä, vähävaraisuutta, ylisukupolvistuneita traumoja? Kumuloitunutta heikko-osaisuutta, jossa voimavarat ovat vähissä? Nyt siis vaaditaan jälleen kerran ryhtiliikettä ei tukea antavalta yhteiskunnalta vaan yksilöiltä, joilla on kaikista vähiten resursseja ja (sosiaalista & kulttuurista) pääomaa lähteä toivomaan niin sanotusti toivotulla eli siis yhteiskunnallisesti normitetulla tavalla. Koska niin kauan, kun arjen rakenteet täytyy saada diagnoosin saadakseen kuntoon vain ja ainoastaan kotona, ei esimerkiksi varhaiskasvatuksessa, koulussa tai työpaikoilla, jossa diagnoosia hakeva mahdollisesti myös kokemukseni mukaan kaikista eniten oireilee, ei kyseessä ole niin vilpitön auttamisen halu kuin saattaisi kuulostaa, vaan itseasiassa yhteiskunnallisen vallan ja hallinnan ulottaminen perheen arkirutiineihin asti. Eli jälleen: terapiaa ja arjen struktuurivalmennusta yksilöille, jotta ahdistusta, aggressiota, aistiyliherkän pahaa oloa ja epätasa-arvoista kohtaamista arjen tilanteissa ei vain missään nimessä tarvitsisi käsitellä rakenteellisesti.

x

Mutta takaisin kirjaan: traumapuhekritiikissä Kontula on terävimmillään, etenkin muita ajattelijoita lainatessa ja sosiaalityöhön soveltaessaan. Kokonaisuutena Kadonneen järjen metsästys kuitenkin hieman horjuu, sillä Kontula hyppää yhtäkkiä tosi oikeistolaisen (/x-sukupolvelaisen?) turvallisen tilan -käsitteen tulkintaan, ja alkaa seuraavissa teksteissään rakentaa hyvin hämmentävää olkiukkokokoelmaa, joissa sekä femninisti-ikoni Simone de Beuavoir oltaisiin lähes canceloimassa ja turvalliset tilat estävät ilmastokatastrofin yhteisratkaisun.

Ok, mitä?

Peruutetaanpa hieman. Kärjistän, tietenkin. Mutta niin kärjistää Kontulakin, eikä edes tunnusta/tunnista sitä itse.

Turvallisen (/turvallisemman) tilan -käsite on puhututtanut pitkään, ja etenkin oikeistoon kallellaan olevat kulttuurihahmot (enää ei saa edes Kalevalaa lukea!) ja epäoikeudenmukaisuusaktivistit (minua syrjittiin kun en saanut pitsulia Ylen bileissä!) tykkäävän väittää sen olevan erimielisyyden kieltämistä. Ja on ihan tuhottoman laiskaa ja keskustelua tahallaan tyhmentävää, että Kontula lähtee mukaan tähän nimenomaiseen tulkintaan, sillä, sadannen viidennen toista kerran: turvallisessa tilassa on kyse siitä, että ihmisellä on perustuslain mukainen oikeus tulla kohdatuksi ilman häneen kohdistettuja rodullisia, uskonnollisia, seksuaalisen tai sukupuolen suuntautumisen tai minkään muun tahansa hänet vähemmistöasemaan asettavan piirteen takia syrjityksi (Suomen YK-liitto). Turvallinen tila tarkoittaa tilaa, jossa ketään ei kiusata, ivata tai pilkata, vaan häntä ja hänen vakaumuksiaan kohdellaan kunnioittavasti. Siis ihan peruskauraa, jota on tavattu kutsua myös käytöstavoiksi. Poliittiseksi korrektiudeksi, jossa asiat riitelevät, ei henkilöt. Jossa voidaan käydä kiivastakin keskustelua, mutta ei toista ihmistä tai ihmisryhmää pilkaten. Tämähän on ihan meillä myös siis perustuslaissa, syrjimättömyys, kiusaamattomuus ja kielto kiihottaa esimerkiksi kansanryhmää kohtaan. 

Kontulaa pitkään seuranneena on todella vaikea uskoa, että hän olisi eri mieltä siitä, saako toisen ihmisyyttä loukata kiivaassakaan keskustelussa saati häneen rakenteellisesti osuvia, risteäviä elämän palikoita tai ominaisuuksia käyttää häntä vastaan. Mutta jostain hieman erikoisesta syystä hän ei tätä käsitettä kuitenkaan lähde tutkimaan, saati tarkastelemaan samalla moniulotteisella kritiikillä kuin muita kirjansa käsitteitä, vaan hyökkää varsin yksisilmäisesti sitä vastaan. Kyllä, ihan varmasti ko. käsitettä on joskus käytetty "väärin", muun muassa silloin, jos tunnepuhetta tarjotaan ratkaisuksi ilmastokatastrofiin, kuten Kontula itsekin kirjassa esittää. Se on ongelmallista, että ilmastosta huolissaan olevien nuorten ohjataan ennemmin käsittelemään omaa tunnereaktiota kuin että ketään  sitoutettaisiin toimimaan ilmastonmuutosta hidastavilla tavoilla. Totta kai silloin ollaan väärällä tiellä, jos se on ainoa toimi. Mutta yhtäkkiä Kontula unohtaakin terapia- ja tunnepuheen ja päätyy väittämään asiallisen keskustelun törmäävän "useinkin seinään", tai tässä tapauksessa turvallisen tilan vaatimukseen, kun "ilmapiiri muuttuu ikäväksi", tai että, suora lainaus tämäkin, "kaverusten tilityksiä fiiliksistään on alettu kuvata yhteiskunnalliseksi keskusteluksi". Näissä haiskahtaa ehkä hieman ennakkoasenne ja, no, logoksen puute, sillä todennäköisesti näin käy huomattavasti harvemmin kuin Kontula antaa ymmärtää, tai sitten joku aivan muu kuin vaatija on ollut on itseasiassa itse pathoksen, eli liian tunteen vallassa ylitettyään keskustelussa sellaisia soveliaisuuden rajoja, joissa ei itseasiassa olekaan enää kyse tunteista vaan toisen ihmisen oikeudesta myös henkiseen koskemattomuuteen – esimerkiksi sen kannalta, kuka milloinkin on oikeutettu käsittelemään toisen ihmisen sukupuoli-identiteettiä tai saako ilmastonmuutospuheessa vaikkapa esittää umpirasistisia ehdotuksia. 

Kontula huomauttaa kyllä näissä teksteissään asiallisesti, että politiikan teon estää jos asioista aletaan puhua ilmiöiden kautta pelkkien identiteettien kautta. En ole tästä eri mieltä, ja tunnistan kyllä tällaiseksikin kärjistyneitä keskusteluja. Ihmiselle tekee hyvää, ettei ihan kaikesta tule identiteettiä, sillä silloin aiheeseen liittyvä kritiikki on tosiaan haastavampi ottaa vastaan. Ja kun puhun "ihan kaikesta" ja identiteeteistä samassa lauseessa, tarkoitan esimerkiksi kissaihmisyyttä, autojen käyttöä tai asemaa työelämässä. En syntymässä saatuja identiteetin osia, kuten rodullisuutta, seksuaalista tai sukupuolista suuntautumista. Sehän meille oli aivan selvää vielä kymmenen vuotta sitten –  siis että keskustellessamme esimerkiksi tasa-arvoisesta avioliitto-oikeudesta, keskustelimme ihmisoikeuksista, mutta nyt yhtäkkiä tunne- ja identiteetti puheen tultua myös laitaoikeiston kaappaamaksi yhtäkkiä autoiluunkin suhtaudutaan ihmisoikeusasiana, jonka osana "loogisesti" on yhtäkkiä pensan hinta. Ja kivittäkää, jos haluatte, mutta autoilijat eivät tarvitse turvallista tilaa. Seksuaalivähemmistöt tarvitsevat, koska 98% nykykeskustelusta on turvatonta tilaa ja hyökkäystä heidän identiteettiään kohtaan. Auton omistajuuden ja identiteetin suhde taas on paljon välineellisempi, ja siksi myös poliitikkojen pitäisi aktiivisesti irtaantua "ihmisoikeuspuheesta" fossiilipäästöistä puhuttaessa. 

Ja nostan tämän esiin siksi, että tämä jos mikä tunnepuhe olisi ollut tärkeä ottaa kriittiseen, tieteellisesti ja argumentaatioiltaan kestävällä tavalla käsiteltäväksi: tässähän kun ei ole kyse niiden turvallista tilaa vaativien tunteista, vaan niiden ihmisten tunteista, joita loukkaa kirjaimellisesti vaatimus olla kiusaamatta, ivaamatta ja syrjimättä ketään käydessään tiukkaakin (poliittista) debattia. Ja se jos mikä on vaarallista: se on kiusaamisen, ivaamisen ja pilkkaamisen mahdollistamista. Sillä se, kiusaava, ivaava ja pilkkaava puhe, on peräisin ihan muualta kuin vasemmistopiireistä. Meidän poliittinen puheemme, ihan siis politiikan laidalta laitaan, on ollut vuosikymmeniä turvallista tilaa, jossa mielipiteet ovat vastakkain, ei ihmiset. Ääri- ja laitaoikeisto on se instanssi, joka turvattoman puheen on tässä yhteiskunnassa normalisoinut, ja nyt kun jo ns. "tältäkin laidalta", vasemmalta, aletaan kyseenalaistaa kiusaamattomuuteen ja syrjimättömyyteen perustuvaa tilaa, ollaan aika hämmentävillä vesillä. 

No, jossain on halla-aholaiset todella Suomessa onnistuneet, kun ovat tämänkin termin onnistuneet demonisoimaan. Ei vinoilta ennakkokäsityksiltä, tunteisiin perustuvilta sellaisilta, siis kukaan ole vapaa, ei Kontula itsekään. Mitä (henkilökohtaisesti) hankalammasta aiheesta on kyse, sen herkemmin itse kukin sortuu heittämään logoksen suohon, ja syyttämään vastaväittäjää omasta argumentaatiovirheestään – klassinen valtakeino keskustelussa sekin. On kuitenkin kaksi täysin eri asiaa "vaatia täydellisyyttä" kuin saada toistuvasti asiallista palautetta vaikkapa tietyn ihmis-/sukupuoliryhmän jatkuvasta ohittamisesta. Niinpä pieni itsekriittisyys olisi kuitenkin tällaisissakin teoksissa paikallaan, sillä ei riitä, että mainitsee "ihmisten lähellään, oman aatteensa piirissä" syyllistyvän samaan, jos ei omassa tekstissään näe tekevänsä sitä myös itse. 

x

Lopuksi Anna Kontula siirtyy kissoihin, ja niiden vapaan ulkoilun monisyisiin kieltoihin ja mahdollisuuksiin. Niin ihanan random aihe kun se tässä kokoelmassa onkin, se on taas Kontulaa parhaimmillaan: monta kymmentä sivua pohdiskelevaa, analysoivaa, eettisiä perusteita etsiviä ja ihmisen eläinsuhdetta pohtivaa älykästä tekstiä. Kontula paitsi tietoisesti näyttää että näin argumentoidaan rationaalisesti mutta kriittisesti, tunteet (tässä tapauksessa sisäkissan kohonneet mielenterveyspulmat ja ihmisen pelko, että ulkona kissalle sattuu jotain) taiten argumentaatioon joka puolelta mukaan ottaen. Kontula punoo yhteen hienon yhdistelmän omakohtaisuutta, eri etiikan muotoja, ympäristö-, lajikato- ja eläinoikeudellista näkökulmaa, ja alan tutkimusten perkaaminen ja yhdistäminen muuhun eläinkeskusteluun on vertaansa vailla: siinä missä isot eläinoikeusjärjestötkin puoltavat kissan täyttä sisälläpitoa, jopa tehotuotantoeläimille on olemassa lakisääteisempi oikeus ulkoiluun. Tämä herättää epäilevämmänkin tarkastamaan omia kantojaan, mikä on laadukkaan retoriikan tavoitekin, väittäisin. Kissan oikeudesta lajityypilliseen elämään kun on varsin vähän keskusteltu, ottaen huomioon miten lyhyessä ajassa myös ajatus ja hyvinkin äärimmilleen poteroituneet mielipiteet kissan vapaasta ulkoilusta keskustelua hallitsee. Tähän tekstiin on hyvä lopettaa, se on tarkkaa, terävää ja uudistavaa. Ja sitä vasten luettuna turvallista tilaa demonisoivien tekstien yhtä laadukkaan ja useampia puolia tarkalla kriittisellä silmällä tarkastelevan otteen puuttuminen tuntuu vain entistä laiskemmalta. Kun tietoa, taitoa ja rohkeutta selvästi löytyy, on kokonaisuuden kannalta suuri puute, että se jätetään näinkin oleellisen käsitteen kanssa käyttämättä.

HALUN POLITIIKKA

AMIA SRINIVASAN :

HALUN POLITIIKKA – 2020-LUVUN FEMINISMI

344s.

Gummerus 2022

Alkuteos: To Right to Sex // 2021

Suomennos: Laura Lahdensuu

Pyydetty arvostelukappaleena

Valtavirtafeminismin julkinen kritiikki on nousussa – ja se on äärimmäisen hyvä asia. Luin lokakuussa Alison Phippsin Minä, et sinä -teoksen, ja aloitin melkein heti perään tämän Amia Srinivasanin Halun politiikan, joka itseasiassa liikkuukin varsin samoilla vesillä Phippsin kirjan kanssa. Terävää, herättelevää intersektionaalista feminismiä, halua, seksiä, pakkovaltaa ja incel-kulttuuria huomattavasti mediafeminismiä monimuotoisemmassa paketissa. 

Srinivasan viisi laadukasta ja laajaa esseetä halusta, seksistä, vallasta ja yhteiskunnasta. Aloitusessee, Miesten vastainen salaliitto, risteää niin paljon juuri tätä ennen lukemani Phippsin teoksen kanssa, että se menee jo omassa päässänikin hieman sekaisin, enkä ole ihan varma kuka argumentoi mitäkin, mutta joka tapauksessa se on hyvä aloitusteksti tuleville. Onko feminismi siis todella jonkinlainen miesvihamielinen salaliitto, vai voisiko siinä sittenkin olla kyse jostain laajemmasta?

Puhun opiskelijoilleni pornosta sekä Oikeus seksiin -esseet taas alkavat olla jo vahvemmin omaäänisiä, monipuolisia ja sekä feminismin historiaa, sen kehitystä että nykypäivää ruotivia tekstejä, jossa haastetaan vallan hienosti vallalla olevia käsityksiä niin pornosta, suostumuksesta kuin incel-kulttuurin esiin nostamasta käsityksestä, että seksi olisi jotain, mihin jokaisella meistä on oikeus samalla tavalla kuin ihmisellä on oikeus perusturvaan, ruokaan ja kotiin. Srinivasan käsittelee aiheitaan monipuolisesti, tarkasti ja terävästi, ja etenkin incel-tekstilleen kirjoittamassa Huomioita ja päätelmiä -jälkikirjoituksessaan hän ruotii myös hyvinkin syvällisesti esseestään saamaansa palautetta ja palautteen pinnallista argumentointia. Srinivasanin tapa kirjoittaa on rauhallinen, mutta silti hän uskaltaa haastaa: on voitava yhtaikaa irtisanoutua siitä incel-liikkeen ajatuksesta, että naiskeho kuuluu otettavaksi kenelle tahansa mutta myös haastettava käsitystä siitä, mitä me pidämme haluttavana nyky-yhteiskunnassamme. Porno-essee onkin incel-esseelle hyvä pari, sillä halusta puhuessamme on oleellista tarkastella, kuka päättää mitä me haluamme. Srinivasanin argumentti onkin vahva: sinun halusi ei ole sinun. Se, että "satut" pitämään tietyn näköisistä, värisistä, pituisista ja painoisista ihmisistä, ei ole sisäsyntyistä, vaan se on kulttuurin tuotos. Ja tämän tuotoksen seurauksena on myös incel-kulttuurin itse itseään ruokkiva arvoasetelma; heidän kohdallaan kun ei ole kyse siitä, etteivät he saisi seksiä ylipäätään, vaan ennemminkin siitä, etteivät he saa seksiä kapitalistisen arvoasteikon "ylimmän tason naisilta". Ajatus on karmaiseva, mutta kuten Srinivasan argumentoi, se on silti koko incel-yhteisön yhteinen pohja, jossa patriarkaaliseen arvoasteikkoon, alfamiehistä sigmamiehiin, uskominen itseasiassa on syy heidän "ahdingolleen", ei seuraus, kuten he haluavat itse asian kääntää. Naisvihan ja samalla naiskehon itselleen vaatiminen on paradoksi, mutta kaikessa monitahoisuudessaan syvä ja feminismiäkin kaipaava ongelma. Halu on poliittista, halutaan sitä myöntää tai ei, ja siksi sekä oman että etenkin yhteiskunnallisen halun kohteita on opittava tarkastelemaan kriittisesti.

Toisaalta Srinivasanin esseet Ei sänkyyn opiskelijoiden kanssa sekä Seksi, pakkovalta ja kapitalismi laajentavat näkökulmaa halusta taas aivan uusiin suuntiin. Opettaja-opiskelijasuhteita ruotiva essee on raikas ja hieno, ja Srinivasan tuo siihen näkökulman psykoterapiasta, jonka soisi kuuluvan pedagogisiin opintoihin automaattisesti. Opettajaa ja terapeuttia kun yhdistää samankaltainen valta-asema suhteessa opetettavaan/terapia-asiakkaaseen, mutta vain jälkimmäistä ammattikuntaa velvoitetaan tarkastelemaan syvemmässä laajuudessa vastuuta ja valtaa omasta asemastaan, kun tilanteeseen eri psykologisin perustein mahtuu myös tunteita ja halua. 

"Se, että feministit kannattavat rangaistusmentaliteettiin perustuvia ratkaisuja – kadulla partioivia poliiseja, vankilaan lähetettäviä miehiä – tarjoaa hallitsevalle luokalle tekosyyn olla ottamatta kantaa rikosten syvimpiin syihin: köyhyyteen, rodullisiin valta-asetelmiin, rajoihin ja kasteihin. Nämä ovat myös naisten epätasa-arvon syvimpiä syitä sikäli, että nämä voimat ja niiden lieveilmiöt – pula asunnoista, terveydenhoidosta, koulutuksesta, lastenhoidosta ja kunnollisista työpaikoista – aiheuttavat suurimman osan naisten kurjuudesta."

Pakkovaltaa käsittelevä essee tuo esiin oivallisia näkökulmia rangaistusfeminismin nurinkurisuudesta, uskostamme siihen, miten kapitalistinen ja patriarkaalinen oikeusjärjestelmä voisi korjata ongelmat, joita se itseasiassa tuottaa. Srinivasan osoittaa selkeästi, että oikeuslaitokseen ja poliisiin sokeasti uskova feminismi itseasiassa syventää eriarvoisuutta, sillä vaikka se onnistuu puuttumaan silloin tällöin valkoisiin vallankäytön ongelmiin, tulee se samalla aiheuttaneeksi ongelmia vahvemmin rodullistettujen, köyhien ja paperittomien keskuudessa. Ja kyllä, tätä tekee myös tällä hetkellä meidän mediamme ja hallituksemme: kerää kaduille lisää poliiseja ja suunnittelee vahvempia rangaistuksia nuorisorikollisille sen sijaan, että aidosti keskittyisi pohtimaan, mistä nuorten niin sanottu "jengiytyminen" ja rikollisuus maamme suurimmissa kaupungeissa todella johtuu. Mutta kuten Srinivasan esittää, näin huomio kiinnittyy yksittäisten pahisten rankaisemiseen ja häivyttää taustalta sen eriarvoisuuden ongelman, johon esimerkiksi segregoitunut koulujärjestelmämme on pääkaupunkiseudulla ajautunut. Nuoret voivat yhtä huonommin, ja nyt heitä myös rangaistaan siitä. Valkoinen, hyvinvoiva keskiluokka voittaa näennäisellä turvallisuuden tunteella, kaikki muut häviävät kun politiikan pitkän aikavälin leikkaustoiminnan seuraukset vain kumuloituvat nyt myös vankilakierteiden jälkijanassa.

Amia Srinivasan on filosofi ja politiikan tutkimuksen professori Oxfordista. Tieteellinen tausta näkyy hänen argumentoinnissaan, ja Halun politiikka onkin hieno kurkistus akateemisempaan feminismiin, joskin hyvin helpostilähestyttävällä ja yleistajuisella tavalla. Srinivasanin teos onkin äärimmäisen hyvä intersektionaalisen feminismin perusteos, jota tekee mieli suositella kaikille, joille feminismi on vielä vain ja ainoastaan valkoisen cis-naisen liike. On aika siirtyä eteenpäin, niin feminismissä kuin yhteiskunnassakin, kohti solidaarisempaa ja yhteisöllisempää politiikkaa.

MATARA

MATIAS RIIKONEN : MATARA

307s.

Teos 2021

"Askel painuu maahan, päkiän ulkosyrjä edellä, sitten sisäsyrjä, tunsi risun ja jähmettyi, kuin eläin, siirtyi toiseen kohtaan ja painautui maahan, ulkosyrjä, sisäsyrjä ja kantapää, edelliskesän lehdet rahisivt, ja askel nousi."

Pikkuveli seuraa isoveljeä, on ensimmäistä kesää tiedustelijasotilaana Matarassa, valtiossa, jota hallitsevat muinaiset lait. Yksi tärkeimmistä säännöistä on, että ulkopuolelle ei viitata, toinen taas se, että kun puinen miekka viiltää kurkun auki, huutaa ei enää saa, sillä silloin on kuollut ja joutuu pelistä pois. Ja mitä kesän lopussa on, siitä seuraavana kesänä jatkaa, olit sitten soturi, orja tai menehtynyt.

Matias Riikosen Matara tarttui lukuun Finlandia-palkintolistalta, erityisesti siksi, kun HeidiBee sitä instagramissa suositteli. Ja onneksi tarttui, sillä Matara oli vinha, omaleimainen ja silti jotenkin ajattoman tarkka yhteiskuntakuvaus, kirja, jota tekee mieli suositella vähän kaikille. Matara on yhtaikaa totisinta totta, se on oodi lapsuudelle ja mielikuvituksen rikkaudelle ja toisaalta se on yksi suuri leikki, johon yhteiskunta toisensa jälkeen tuntuu vuorotellen kompastuvan. Matara on valtio ja kokonainen maailma.

Matara on taianomainen yhdistelmä totuutta ja kuvitteluleikkiä. Riikosen romaanissa 10–15-vuotiaat pojat ovat luoneet kokonaisen maailman, Rooman valtakuntaa muistuttavan valtion, jossa senaattorit juonittelevat lakanoista tehdyissä toogissaan ja auguurit tulkitsevat luonnonmerkkejä tulevista hyökkäyksistä. Kun Kaius-niminen poika saa aikaan kansankokouksella verohelpotuksia, vaihtuu valta huomaamatta vanhoillisista käsistä jonnekin, missä harva olisi sen uskonut olevan.

Riikonen kirjoittaa upeaa tarinaa täysin omintakeisella tavalla. Kirjaa lukee yhtaikaa kasvutarinana, poika-ajan seikkailuromaanina, jossa pikkupojista kasvaa jos nyt ei ihan vielä miehiä, niin isoja poikia ainakin ja toisaalta kertomuksena valtioista ja väkivaltakoneistoista, leikistä, joka ei koskaan pääty, kun tarjolla on valtaa ja keinoja sen kaappaamiseen. Leikki ei koskaan ole vain leikkiä, se on yhteiskuntaa pienoiskoossa, se on valtaa, väkivaltaa ja rajojen etsimistä, toisaalta roolien antamista ja niihin jämähtämistä. Riikonen muistuttaa romaanissaan taitavasti, että lapsi meistä ei katoa yhtään minnekään aikuiseksi kasvaneenakaan, ja se jättää jälkeensä kysymyksen siitä, kuka lopulta jäljitteleekään ketä, lapset aikuisten maailmaa vai aikuiset oman lapsuutensa tyhjiä aukkoja? Riikonen kirjoittaa tästä kaikesta suurella taidolla, ja kun kokonaisuuden kruunaa vielä upea luontokuvaus, linnunlaulut ja saniaislajit, henkiin herännyt metsä, joka voi olla mitä tahansa hehtaarinkokoisesta ikimetsästä helsinkiläiseen kuudentoista puun ryteikköön, joka täyttyy laudanpätkistä metalliromuun, nousee romaani yhdeksi vuoden vahvimmista lukemistani teoksista.

Riikosen Matara on heittämällä parempi kuin viime vuoden Finlandia-ehdokaskumppaninsa Sinun, Margot ja tekisipä mieli Viikilää lukematta sanoa, että voittajaakin hienompi. Olisipa meillä useammin uskallusta palkita tällaisia omintakeisia, kerrontaa uudistavia, hieman keskittymistäkin vaativia teoksia, eikä aina sitä yhtä ja samaa muottia. Mutta vaikka tämä ilman palkintoa sitten jäikin, onneksi oli ehdolla, muuten olisi saattanut minultakin mennä ohi. Ja se olisi ollut suuri harmi.

Helmet-haaste 2022: 38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave

HÄVITYS : TAPAUSKERTOMUS

IIDA RAUMA : 

HÄVITYS – TAPAUSKERTOMUS

400s.

Siltala 2022

Pyydetty arvostelukappaleena

Juoksulenkillä A, yläkoulun historian opetussijaisuuksia tekevä turkulainen päähenkilömme, näkee menneisyydestä tutun hahmon, ja tajuaa, ettei menneisyys katoa koskaan. Alkaa kilpajuoksu, hengästyttävä purkaus, kuin nelisataasivuinen lause, tutkielma ja matka menneisyyteen, peruskouluun, kiusaamiskulttuuriin, henkiseen väkivaltaan ja siihen äärimmäiseen valtahierarkiaan, johon jok'ikinen kouluinstituutiomme läpikäynyt on tavalla tai toisella iskostettu.

"A sanoi, että Ranskan suuren vallankumouksen huumassa vallankumoukselliset päättivät vapauttaa Salpêtrièren mielisairaalan onnettomat naiset, he kiipesivät kivimuurien yli, rikkoivat portit ja mursivat ovet, ja tavatessaan vihdoin sairaalan saastaiset ja oudosti käyttäytyvät asukit he tyrmistyivät ja kauhistuivat niin, että vapauttamisen sijaan alkoivatkin surmata naisia.

A sanoi, että tämä pieni historiallinen kuvaelma – humalaiset ja villiintyneet vallankumoukselliset teurastamassa Salpêtrièn naisia – tuntui tiivistävän sen, miten ihmisen pohjimmiltaan suhtautuvat kärsimykseen. Pintapuolisen myötätunnon ja ääneenlausutun auttamishalun alla levittäytyvät sadismin ja torjunnan katvealueet, jokin ihmispsyyken räme, halu nujertaa nujerrettua, kiusata kiusattua, mitä muuta vapauden, veljeyden ja tasa-arvon ulottaminen hulluihin naisiin olisi voinut olla kuin känninen päähänpisto, joka kaikessa älyttömyydessään oli määrätty kääntymään silmittömäksi väkivallaksi?"

Iida Rauman pyörryttävä, traaginen ja ahdistavuudessaan jopa hypnotisoiva romaani Hävitys on dokumentaatio, romaani, paljastus ja kaikkien nähtävillä oleva totuus tuhoamisen kulttuurista. Rauman romaanissa tuhotaan Turku, kerta toisensa jälkeen, historia itseään toistaen, kadotetaan kerros kerrokselta joko polttaen, turmellen tai purkaen. Siinä tuhotaan ihminen, lapsi, systemaattisessa traumaa tuottavassa ja uusintavassa kulttuurissa, peruskoulussa, jossa kaikki on vinossa, kun keskiössä ei ole koskaan se, kenelle peruskoulua näennäisesti järjestetään: lapsi. Ja lopulta siinä tuhotaan planeetta, paikka jossa elämme, hitaasti ja varmasti, niin että loppu on itseasiassa jo tullut.

Rauman romaani on vimmainen, se haisee, purkautuu kuin paise, vyöryttää eteen ihan kaiken. Ja se onnistuu lähes mahdottomassa: se onnistuu kuvaamaan koulua siitä näkökulmasta, josta siitä ei koskaan suostuta puhumaan: kiusatun, sivuun jätetyn, rakenteellisesti syrjäytetyn ihmisen asemasta. Rauma liittää yhteen traagiset koulumuistot mässäilemättä, näyttäen, pakottamaan kerrankin katsomaan kohti. Ja hän tekee sen äärimmäisellä taitavuudella; ei millään melodramaattisilla, hennoilla ja väärinymmärretyillä lapsikertojilla, tai susilaumana suojelevina vanhempien kauhukokemuksena, ei psykologisoiden vaan nimenomaan haastaen, suostumatta olemaan hiljaa, nujertumatta, vaikka henkinen väkivalta painaa painaa painaa A:n niskaa, pakottaa, nöyryyttää, haastaa ja rankaisee, tahallaan, tarkoituksella, vuodesta toiseen, juuri niin kuin peruskoulumme on rakennettu, hajottamalla ja hallitsemalla, vangitsemalla normatiiviseen muottiin, muistuttamalla kuka on auktoriteetti, ketä totellaan ja miten suosioon päästään – sattumalta, etuoikeuksin, mutta silti jatkuvasti kuvitellen että sankaruus lähtee itsestä, että me teimme sen, me jotenkin ansaitsimme valkoisuutemme heteroutemme neuronormaaliutemme tämän kaiken.

Rauma on kirjoittanut romaanin, jonka jokaisen opettajan ja opettajaksi aikovan pitäisi lukea, analysoida ja tenttiä. Rauma on kirjoittanut siitä päivittäisestä valta-asetelmasta, jonka alle lapsemme kouluissa pakotetaan, pahoinvoinnista suomalaisessa priimuslaitoksessa, koulusta koululaisen kulmasta. Rauma haastaa opettajakoulutuksen, pedagogiset opinnot, kiusaamiskirjallisuuden, opettajien jatkuvan opettajakeskeisyyden ja syystä: näistä kaikista asioista myös minun tekisi mieli huutaa jatkuvasti, huutaa tuulimyllyille, huutaa tuuleen, minne tahansa. Koska aina kun koulusta puhutaan, päädytään puhumaan opettajista. Uupuvista, väsyvistä, niistä, jotka ansaitsevat enemmän. Jos oppilas mainitaan, hän korkeintaan on se sijaiskärsijä opettajan uupumuksesta, aina se reunalla häilyvä hahmo, aina se joka unohtuu, opettajilta, koulutuspolitiikasta päättäviltä, koulukeskustelusta, kiusaamiskirjallisuudelta, tutkimukselta. 

Rauma tuo järisyttävällä romaanillaan esiin sen, miten erilaisuus on itseasiassa puheessa tuotettua todellisuutta, harha, johon päätämme yhdessä uskoa. Hän ruotii painajaismaisella tahdilla etenevässä romaanissa niitä rakenteita, jotka saavat uhrinsa suohon, hitaasti upottavaan, sellaiseen syvään ja kosteaan, jota täytyy kestää päivästä viikosta vuodesta toiseen, pääsemättä pois, sillä mitä enemmän sitä tulee rimpuilleeksi, sen syvemmälle sen silmään vajoaa. Rauma näyttää, miten kokonainen ikäluokan kerrallaan kattava instituutio on itseasiassa syvien traumojen lähde, miten paljon pahoinvointia uusintava laitos peruskoulu löyhkävimmillään on, miten jokainen on osa sitä kiusaamiskulttuuria, sitä valtasuhteiden verkostoa, aina jonkin hierarkiaportaan partaalla, kilpailemassa, työntämässä kumoon, järjestämässä itselleen paikkaa, jossa ei ainakaan ole se alin. Ja kaikessa tässä Rauma onnistuu ilmiömäisesti, hän kirjoittaa mahdottomasta kokonaisen romaanin. Lauseet syöpyvät, kieppuvat, lamauttavat ja paikantavat jotain, mille ei ole ollut sanoja, ja yhtäkkiä henkilökohtainen onkin universaali kokemus. Kaikessa niljakkuudessaan.

Helmet-haaste 2022: 21. Kirja liittyy lapsuuteesi

VALTA JA SUKUPUOLI – KAKSI ROMAANIA YHDYSVALLOISTA

           JOYCE CAROL OATES                                   SIRI HUSTVEDT           

KOSTO:RAKKAUSTARINA                         SÄIHKYVÄ MAAILMA

157s.                                                                                                431s.

Otava 2010                                                                                     Otava 2014

Alkuteos: Rape: A Love Story // 2003                                        Alkuteos: The Blazing World // 2014

Suomennos: Kaijamari Sivill                                                   Suomennos: Kristiina Rikma

Kevät Otavan kirjastossa jatkuu, ja viime viikonloppuun mahtui jopa kaksi kirjaa. Molemmat on kirjailijoilta, joita olen joskus vuosia sitten lukenut aiemminkin, molemmat sellaisia, jotka eivät aivan omilta kuitenkaan tuntuneet. Kirjagramin lukuhaaste antoi kuitenkin innostusta tarttua heihin uudelleen, ja kun molemmissa on jotain samaa, ei ehkä tyylillisesti eikä tarinallisesti, mutta sinänsä temaattisesti, ajattelin näitä nyt yhteispostauksena vielä hieman itselleni purkaa.

Joyce Carol Oatesin Kosto: Rakkaustarina on väkevä, raaka ja julma pienoisromaani 1990-luvun puolivälin Yhdysvalloista, yksinhuoltajaäidistä Teenasta sekä hänen 12-vuotiaasta tyttärestään Bethistä, jotka joutuvat itsenäisyyspäivän juhlinnoista palatessaan silmittömän väkivallan ja joukkoraiskauksen uhriksi. Oates kuvaa tapahtumia viiltävästi sivusta, Bethin kautta, ilman tunteita, tai tavallaan tunteet lukijalleen jättävänä. Tarinan keskiöön nousee myös Persianlahden sodan veteraani, poliisi Droomor, joka ei tyydy katsomaan sivusta kun oikeuslaitos kohtelee Teenaa siihen amerikkalaisimpaan tapaan, parhaan tarinankertojan sepustukseen uskoen.

Siri Hustvedtin Säihkyvä maailma taas on vuosituhannen vaiheeseen sijoittuva taiteilijaromaani, akateeminen ja intellektuelli tutkielma jo menehtyneestä kuvataiteilijasta Harriet Burdonista, jonka elämää elämäkertakirjailija lähtee kokoamaan fiktiivisten muistikirjojen, haastatteluiden, arvioiden ja muiden tarinoiden kautta. Harriet Burdon, tutummin myös Harry, on arvostetun taidekauppiaan leski, joka ei kuitenkaan koskaan ole saanut taidettaan kunnolla läpi. Niinpä hän vanhuuden päivillään kokeilee jotain uutta: taide siirtyykin taidemaailmaan kolmen pseudonyymin, eri ikäisen ja tyylisen miestaiteilijan kautta, ja lyö läpi tavoilla, joihin Harry ei ollut osannut varautua.

Romaaneina nämä kaksi kirjaa ovat aivan yhtä erilaiset kuin ylläolevat perusjuonitiivistykset jo näyttävätkin. Oates kirjoittaa tiivistä, tikkaavaa pienoisromaania, lyhyitä lukuja, lause lauseelta rakentavaa maailmaa, jossa ei ole mitään ylimääräistä. Se on viiltävä, suora, peittelemätön. Hustvedtin romaani taas on jo reilussa 400 sivussaan varsinainen runsaudensarvi: se ei pysy pelkästään Harryn tarinassa, vaan poukkoilee milloin jo edesmenneeseen puolisoon, lapsiin, psykiatreihin, loppuvuosien kumppaniin, pseudonyymeihin, vanhempiin, entisen puolison vanhempiin, aaveisiin, filosofiaan, taiteeseen, taidehistoriaan, dokumenttielokuviin, mitä nyt ikinä. Se maalaa, unohtuu sivupoluilleen, tulee takaisin, jos tulee, karkaa ja poukkoilee. Ja se mikä silti näille kirjoille on yhteistä, on se, miten taiten molemmat valitut tyylit todella tukevat tarinaansa, toinen tiukkaa traumaa ja siitä selviämistä, toinen rönsyillen sinne tänne niin kuin elämä nyt tapaa tehdä.

Ja se mikä näille sitten oli yhteistä, on se taustatematiikka, valta, patriarkaatti, naisen asema kumppaneiden, valamiehistön, taidekriitikoiden, lähiyhteisön, lastensa ja yhteiskunnan silmissä. Oates tutkii valtarakenteita uhrin näkökulmasta, ja siitä, kuka oikeastaan saakaan mitä kerjäsi, kun taas Hustvedt tutkii valtarakenteita laveammin taidemaailmassa, taiteilijuuden, identiteettien sekä taideteoksen ja taiteilijan keskinäisen suhteen välissä ja vierellä. Valta on täysin vastustamaton, yhteiskunta imaisee itsensä miesten puolelle, miehiseen maailmaan, miesten selityksiin kuin itsestään, ja kumpikin amerikkalaiskirjailija antaa omalla tavallaan omalla teoksellaan näytteen siitä, mitä se tekee vallan alle jääneille naisille. Uhreille ja toimijoille. Niille reunaehdoille, joiden sisällä ylipäätään on mahdollista elää.

Kumpikin näistä romaaneista tekee sen omalla, hienolla tavallaan, ja siksi niillä on jotain yhteistä, vaikka ne näennäisen kaukana muuten toisistaan tuntuvat olevankin. Valta on pysyvää, ja ratkaisu on kummallakin uhmata sitä yksilötasolla; toisessa tarinassa kaikki päättyy tosin paremmin kuin toisessa. Hustvedt kuvaa ehkä hieman paremmin sitä, miten mahdoton tehtävä yksilönä kokonaista rakennelmaa on lähteä haastamaan, Oates taas hieman sortuu vahvistamaan kritisoimaansa kuviota, kun kuvioihin astuu mies, joka pelastaa neidon pulasta. Jälkimmäinen ratkaisu on aika ontuva, sillä se muun kokonaisuuden kanssa tulee tuottaneeksi tilanteen, jossa kerrotaan jo satoja kertoja kerrottua: että on uhri ja on uhrin puolella oleva mies, joka tulee ja pelastaa tilanteen. Hustvedtin versio on hienovaraisempi, ja se yrittää jotain uudempaa, mutta toisaalta tämä romaani taas kompastuu omiin rönsyihinsä niin pahasti, että kaiken taide- ja kulttuurisnobbailun alla itse juoni taitaa unohtua itse kirjailijaltakin. Jos sellaista nyt alunperin olikaan.

Mutta varsin ajatuksia herättäviä lukukokemuksia nämä kumpainenkin. Valta on ja pysyy, ellei sitä tietoisesti kaadeta. Mutta nimenomaan rakennetasolla, sillä tämä romaanikaksikko osoittaa, että yksinäinen taistelu naisella kokonaista maailmaa vastaan on pahimmillaan enemmän tai vähemmän tuhoisa tie.

Helmet-haaste 2022: 

Kosto: Rakkaustarina: 28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen

Säihkyvä maailma: 47. Kaksi kirjaa, joiden kirjoittajat kuuluvat samaan perheeseen tai sukuun (oletan, että saan tälle pariksi vielä pian luettua jotain Hustvedtin kumppanilta Paul Austerilta)

KALTAINEN VALMISTE

SUVI AUVINEN : KALTAINEN VALMISTE

208s.

Kosmos 2021

Saatu arvostelukappaleena

Kun Suvi Auvinen sanoo, kirjoittaa tai twiittaa jotain, sanoo, kirjoittaa tai twiittaa Suvi Auvinen, eikä ajatuksen sisältöön enää osata pureutua. Päivystävänä anarkistina, aktivistina ja yhteiskunnallisena vaikuttajana tunnettu Auvinen on hahmo, jonka taustalta inhimillisyys on helppo karsia, jotta häntä kohtaan on helpompi hyökätä. Jotta ajatuksista saadaan rakennettua parempia olkiukkoja, jotta sanomaa ei tarvitsisi ottaa vakavasti. Kun Auvinen puolustaa markkinatalouden lainalaisuuksiin nojaavaa Oatlya sen taustalla olevista suursijoittajista huolimatta, ei keskustelu käänny Oatlyyn tai suursijoittajiin, vaan Auvisen henkilökohtaisiin yhteyksiin kyseiseen yritykseen. Kun Auvinen pyrkii vaikuttamaan yhteiskunnallisesti, ei huomio pysy Auvisen sanomassa, vaan esiin nousee kortti siitä, että Auvinen on töissä kokoomustaustaisessa viestintäyrityksessä. Ja kun Auvinen kirjoittaa kirjan, ei enää luetakaan sitä mitä Auvinen sanoo, vaan valtakunnallisessa päivälehdessä ruoditaan sitä, millainen Auvinen on. Joten luepa siinä sitten arvovapaasti Suvi Auvisen ajatuksia, kun jopa arvoneutraalia mediaa larppaava Hesari alittaa jo vasemmistokeskustelussa valmiiksi kovin alhaalla olevan rimansa eikä näe ajatuksia ajattelijalta.

"Sanoipa sitten että poliisi, työ tai parisuhteet kaipaavat ravistelua, ihmiset vastaavat heti että NO MIKÄ SITTEN ON SE PAREMPI VAIHTOEHTO? Ei voi olla niin, ettei nykyistä järjestystä saa kritisoida, jos ei ole esittää puolueohjelmaa sitä korvaamaan. Anarkismin idea nimenomaan on se, että minä en päätä, sinä et päätä, puolue tai liike ei päätä siitä, mikä olisi hyvä. Sen sijaan me yhdessä päätämme. Johtajan äänestäminen ei ole yhdessä päättämistä."

Auvisen esseekokoelma Kaltainen valmiste on ylläolevasta asetelmasta johtuen itsellenikin hieman sellainen ensisijaisesti kirjailijansa kirja. Anarkismin kasvo, höystetty pienellä ennakkoasenteella. Asenteista on kuitenkin osattava luopua, henkilökuvasta päästettävä irti. Ja sen Auvinen kirjoittajana, kirjailijana, tekee helpoksi: kun Kaltaista valmistetta alkaa lukea, uppoaa yhtäkkiä salaliittoteorioiden maailmaan, vakoojapuluihin, symboliikkaan, omaelämäkerrallisuuteen, aktivismiin ja anarkismiin sellaisella tarkkuudella, että harvoin esseitä tulee ihan näin intensiivisesti edes luettua. Auvinen kuljettaa lukijaa mukana elämänsä käänteissä, mutta tekee klassisesti niistä henkilökohtaisista kokemuksista suurempia, poliittisempia, anarkistisempia. Omien kokemusten käyttäminen tuo mukaan jotain samastumisen kaltaista, mutta Auvisen nokkeluus ja terävä itsereflektio pitävät kuitenkin huolen siitä, ettei tässä nyt pysähdytä vain huokailemaan yhden aktivistianarkistin elämäntarinalle. Tässä pysähdytään jonkin suuremman äärelle, ja se joku suurempi on solidaarinen rakkaus kaikkea elävää kohtaan.

"Ajatus todellisuudesta ilman kontrollia on vaaralinen mutta kiehtova. Ihmistä ei voi vapauttaa kukaan muu kuin ihminen itse. Viimeinen kaltainen valmiste, josta voi päästä eroon, on häpeä."

Auvinen ei erottele solidaarisuuden ulkopuolelle ketään, vaan esseitä yhdistää laajempi ajatus siitä, ettei tasa-arvo ole jotain vähän enemmän jollekin vaan tasapuolisesti kaikkea kaikille. Auvisella on ollut omanlaisensa tie ideologiansa toteuttamiseen, ja nämä älykkäät esseet ovat osa sitä: ne purkavat valtaa paikoista, joissa emme ole sitä edes huomanneet olevan, pilkkovat normatiivisuutta rakenteista, joissa se on ollut vuosikausia piilossa. Kun Auvinen pilkkoo ministeriötasoisen ääriliiketutkimuksen paloiksi, ja nostaa esiin valtiollisesti hyväksytyn ajatusmallin siitä, että äärioikeiston väkivaltaisuus nähdään samantasoisena rikkeenä äärivasemmiston tarrojen liimailun kanssa, ollaan varsin vahvasti vallan ytimessä. Sen vallan, jota käyttämämme kieli rakentaa jatkuvasti uudelleen ja uudelleen. Sen joka on niin vahvoina lonkeroina olemassa, että koko ajattelumme on kyllästetty sillä.

x

Luin alkuvuodesta ehkä pitkästä aikaa eniten tajuntani mullistaneen feministisen esseeteoksen, Minna Salamin Aistien viisauden, ja olen huomannut katsovani maailmaa, valtaa ja valtasuhteita sen jälkeen jatkuvasti hieman erilaisessa valossa. Uutta järjestystä, sitä aitoa lopputulosten tasa-arvoa, ei saavuteta pelkästään tökkimällä olemassa olevia valta-asetelmia, vaan kielellistämällä muutos; elämällä muutos. Häpeän ja vallan vastakohta ei ole häpeämättömyys ja vallattomuus, vaan rakkaus ja solidaarisuus. Radikaalein teko ei ole vastata valtaan vallalla vaan rakkaudella. Suurinta muutosta ei saada aikaan (pelkästään) kritisoimalla olemassa olevaa, vaan toimimalla aktiivisesti solidaarisuuden kautta kohti uudenlaista tapaa toimia. Aktiivinen muutos vaatii aktiivisia toimia, mutta niin, että kohteena on muuttuva maailma, ei rakastuminen omaan aktivismiinsa. Ja siitä Salamin lisäksi kirjoittaa upeasti myös Auvinen. Näiden kahden ajattelijan jalanjäljissä myös oma työ, ajatusmaailma ja vähän arvomaailmakin vahvistuu. Pieni askel kerrallaan. Yksi vallattu talo, muutettu kertomus ja haltuun otettu tila on alku. Alku jollekin uudelle tavalle toimia. Sillä valta on valtaa, vaikka se toimisi esimerkiksi feminismin sisällä. Valtasuhteiden kääntäminen päälaelleen ei ole muutos, se on vain järjestyksen vaihto. Ja siitä ei anarkismissa, feminismissä saati solidaarisuudessa lopulta koskaan ole kyse. Se ei ole tasa-arvoa, se on vain sama asia erilaiseen kaapuun piilotettuna. Joten ensimmäinen askel on luopua vallasta. Ja ottaa tilalle jotain aivan muuta.

"Jos rakkaus on rikos, niin sitten olen syyllistynyt rikokseen."

Helmet-haaste 2021: 40. Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista

NAOMI ALDERMAN : THE POWER

NAOMI ALDERMAN : THE POWER

341s.

Penguin 2017

Kuvittele päivä, jolloin naisilla on yhtäkkiä sisäsyntyinen voima, jonka avulla he voivat satuttaa jopa kuolettavasti muita. Etenkin miehiä.

Kuvittele päivä, jolloin naiset ympäri maailman huomaavat voimansa, ja sen seurauksena kaiken sen alistuneisuuden, jonka he tähän asti ovat eläneet.

Kuvittele se päivä, jolloin he ymmärtävät, että tuo voima on valtaa.

Aldermanin The Power on romaani naisista, joilla yhtäkkiä tuo voima on. 

"Power doesn't care who uses it."

Alderman maalaa dystopiansa historialliseksi fiktioksi, tarinaksi siitä, miten matriarkaatti syrjäytti patriarkaatin. Teinitytöt ympäri maailmaa huomaavat lähes samanaikaisesti, että heidän sisällään virtaa jonkinlainen voimanlähde, power, jonka avulla he voivat viimein puolustaa itseään. Nousta korkeammalle, jopa alistaa itse. Voima tulee ja menee, mutta sitä voi opetella kontrolloimaan ja hallitsemaan. Ja mikä kiinnostavinta, sen voi antaa eteenpäin, tytöltä tytölle, naiselta naiselle.

The Powerissa tuodaan esille valtakuvioita, ja sitä minkälaisen valtajakauman keskellä me tälläkin hetkellä elämme. Mielenkiintoisen näkökulman kirjaan tuo jo sanan power suomennos: se kun englanniksi tarkoittaa sekä voimaa että valtaa. Alderman on ottanut sanan kumpaisenkin merkityksen hyvin mielenkiintoisella tavalla tarinansa keskiöön, ja näyttää sen hieman karunkin todellisuuden, että vallassa ovat usein ne kaikkein voimakkaimmat. Eikä voima välttämättä aina ole fyysistä, se on usein myös rahallista, yhteiskunnallista tai tietyssä asemassa olemista. Kirjailija jakaa vallan eri päähahmojensa kautta myös aloille, jolla se eri tavoin todellisuudessakin vaikuttaa: uskontoon, politiikkaan, journalismiin sekä niin sanottuun mustaan, hyvinkin laittomaan talouteen. Jokainen päähenkilö symboloi jollain tapaa yhtä vallan aluetta, ja se on varsin mainio ratkaisu noin yhteiskunnallisestikin: noissa neljässähän se valta meidänkin kulttuureissamme on yleensä tavannut kulminoitua.

Vallan sijainnin näyttääkseen Alderman kääntää kaiken ylösalaisin, ja vaikka naiset toteuttamassa samankaltaista kollektiivista miesten alistamista kuin he ovat itse joutuneet kokemaan, on toki ehkä osittain jopa turhankin helppo ratkaisu, tekee se ainakin äärimmäisen näkyväksi sen, minkälainen valta miehillä on kautta aikain ollut. Se särähtää silmiin ja tuntuu uskomattomalta, kun sen pukee naisten vaatteisiin, naishahmojen käytösmalleihin, mutta toisaalta mitä raaemmalta se tuntuu, sen terävämmin sen kykenee näkemään olevan aivan patriarkaalisessa nyky-yhteiskunnassakin totta. Kun miehet joutuvat pelkäämään turvallisuutensa ja fyysisen koskemattomuutensa puolesta, herää lähes väkisinkin huomaamaan, miten paljon pelko naisten elämää edelleen koskettaa. Ihan täällä Suomessakin. Tästä nimittäin tulee mieleen eräs muutaman vuoden takainen Twitter-keskustelu: mitä sinä tekisit, jos miehet katoaisivat jostain syystä kokonaan kaduilta tai julkisilta paikoilta? Miten sinä liikkuisit, missä tuntisit itsesti turvalliseksi? Lähtisitkö kaduille öisinkin, oikaisisitko puistojen kautta? Kulkisit ilman, että ketään tarvitsee väistää ja pukeutuisit ehkä juuri niin kuin aina olisitkin pukeutunut? Olisiko pelko toisenlaista tai olisiko sitä enää lainkaan? Jokaisella tähän lienee omat vastauksensa ja ajatuksensa, mutta pohjimmiltaan idea on sama: tiedostimme sitä tai emme, tila ja tilat ovat usein edelleen miesten hallussa, ja ilman heidän valtaansa katumme todella näyttäisivät toisenlaisilta.

x

Mutta itse kirjaan palatakseni täytyy tosin sanoa, että en ehkä ollut varsinaisesti niinkään tämän sen kovin suuri fani.  Tämä romaani ei ehkä ollut toteutettu niin hienosti kuin toivoa olisi saattanut, ja  olisin kaivannut hieman reflektiivisempää otetta vallan jakautumista ja päälaelleen kääntymisestä sekä vähän vähemmän raflaavan juonikuvion, jotta oikeasti mielenkiintoisen tematiikan äärelle olisi maltettu pysähtyä. Alderman ei oikein malttanut luoda hahmojaan kunnolla, ja välillä vähän joka suuntaan räiskiminen veti voiton mielenkiintoisiltakin ajatuksilta. Mutta vaikka The Power kirjana olikin lopulta aika keskivertokastia, sitäkin enemmän sen jälkeen jättämät ajatuskelat ovat pyörineet jo pitkään päässäni, ja sekin on kaunokirjalliselta teokselta varsin suuri saavutus jo se. En siis täysin tuomitse, ja jos tämä esimerkiksi jossain vaiheessa suomennetaan, suosittelen kokeilemaan. Sen verran kiinnostava tämän kirjan ydin on. (edit. Ja suomennetaankin, Gummeruksen kustantamana, ilmeisesti vielä tämän vuoden puolella/vuoden 2019 alussa, nimellä Voima!)

Ja loppuun vielä lainaus oivaltava lainaus tämän kirjan Goodreads-sivuilta:

"Q: What would happen if an author wrote a book about men having the power to electrocute to death, women? 

A: it would be under history category -Natalie"

The Powerista muualla kotimaisissa kirjablogeissa: Lukuisa, Kirjapolkuni & Reader, why did I marry him?

SUSINUKKE KOSOLA : VARISTO

SUSINUKKE KOSOLA : VARISTO

TUTKIELMA TYHJYYDESTÄ HYLLYJEN TAKANA

111s.

2018

Susinukke Kosolan uusinta teosta, Varistoa, ei voi ostaa. Se täytyy lunastaa. Lunastus tapahtuu yhtä anonyymisti jätettyä tunnustusta vastaan, sellaista, jonka syvyyden saa itse määritellä, sellaisen, jonka painavuutta vastaan on valmis ajatuksensa Varistoon vaihtamaan. Lisää tietoa keinoista saada tämä omaksi löytyy Variston omilta nettisivulta. Tuota linkkiä siis painamalla, esimerkiksi.

Kuten aiemminkin, Susinukke Kosolan teksteissä on jotain maagisen häiritsevän hienoa. Ensinnäkin hän kirjoittaa kirjallisuutta, jota minun ei kaiken (oman) järkeni mukaan kuuluisi ymmärtää sanaakaan, koska olen taipuvainen ylitulkitsemaan kaikkea lukemaani ja tulkitsen ne niin puhki, etten pysy enää itsekään perässä. Kosola saa kuitenkin unohtamaan täysin mitä ja miten luen, ja minä vain luen ja luen ja ah. Ostan, hyväksyn ja otan vastaan kaiken, minkä Susinukke muotoilee. Sellaisenaan. Mitä tahansa hän kirjoittaisi, kuvittelisin samaistuvani ja ajattelevani näiden sanojen olevan osa omaa elämääni. Se on varsin suuri taito.

Taito nimittäin sanoittaa sellaisia asioita, joiden olen tiennyt olevan totta ja jotka ovat häirinneet, piinanneet tai pohdituttaneet äärettömästi myös minua, mutten koskaan ole oikein saanut laitettua niille reunoja, raamitettua mitä ne ovat. Kosola tekee sen niin viiltävän itsestäänselvästi, mutta silti ilman minkäänlaista itsetarkoituksellisuutta, että tunnen kieltämättä olevan näiden tekstien rinnalla hieman, no, yksinkertainen. Mutta ei se mitään, onneksi tämä 1990-luvun sukupolven ääni on se, joka näkee selvemmin ja voi käsitteellistää minunkin puolestani. Otan sen vastaan erityisen mielelläni. (No ok tässä voidaan toki ehkä myös muistuttaa itseään, että Susinukkea vain vajaat neljä vuotta vanhempana kai kuulun samaan sukupolveen itsekin, mutta se ei kuulosta yhtä dramaattiselta kuin puhua eri vuosikymmenenä syntyineistä, hah.)

Susinukke Kosolan Varisto on siis mahtava. Hieno, upea, terävä, taitava ja tietenkin tärkeä. Se on tutkielma tyhjyydestä, mutta myös vallasta, ihmisyydestä ja sen nurinkurisista puolista. Se on sitä tuttua Kosolaa, jota olen palavasti rakastanut tähänkin asti, ja silti se on jotain vielä syvempää, sillä tällä kertaa, omin käsin kirjoitetussa teoksessa, viimeisissä osissa, päiväkirjamaisissa merkinnöissä Kosola päästää lähelle, syvemmälle, pidemmälle kuin missään aiemmissa teoksissaan. Se, onko otteet  kirjoittajan omasta sisimmästä, tuntuu yhdentekevältä, sillä ne ovat niin paljaan hauraita ajatuksia, että ne vetävät jo valmiiksi korkealla olleet odotukset sellaisiin sfääreihin, että omat sanat jo tahtovat loppua. Samalla se luo jonkinlaista haikeaa surumielisyyttä, sillä ei maailmaa näe näin täydellisesti olematta jollain tapaa totaalisen ulkopuolinen.

Tunnustus on tästä teoksesta lopulta pieni, mutta sitäkin sopivampi hinta. Palan itseään paljastamalla saa jotain niin laadukasta ja silti paljasta, että tekisi mieli lähettää perään vielä rakkauskirjekin. Mutta ehkä en kehtaa. Tunnustelen rakkauttani vain täällä, html-koodin ja persoonattoman internet-identiteettini takana.