ONNEA ON

Koska on maanantai, loma ja sellainen pieni self help -henkinen olo, eikä seuraavaa luettavaa kirjaa ole näillä hieman joka suuntaan jakautuneilla keskittymisillä nyt ihan hetkeen näkyvissä tänne blogiin blogattavaksi (ja ennen kaikkea koska minun pitäisi nyt kirjoittaa kymmensivuista esseetä vuorovaikutuksesta ja autismin kirjosta), ajattelin vanhojen hyvien tapojen mukaan listailla muutamia asioita, jotka tekevät minut onnelliksi, nimenomaan juuri nyt, juuri tässä hetkessä, koska niitä sitä on ainakin itsensä kaikkein haastavin nähdä. Joten oi maanantai, täältä pesee.

♥ No se loma. Ei ehkä tarvitse erikseen perustella, mutta paitsi että se tulee tarpeeksi levon kannalta, se tulee tarpeeseen niin monella muullakin tapaa, etten ehkä edes uskoa voisi. Ja se tulee tarpeeseen myös, koska olen ensimmäistä kertaa vuosiin pimittänyt yhtä kirjaa itselläni niin kauan, että olen siitä jo euroja velkaa kirjastolle. Ja anteeksipyynnön velkaa seuraavalle tunnolliselle opiskelijalle, joka halunnee siitä myös pian esseensä kirjoittaa.

♥ Kahvi. Oi kahvi!! Vannoutunut teenjuoja on kääntänyt tänä vuonna kelkkansa, mutta taistelen edelleen sitä vastaan, että joisin kahvia arkena. Koska ikuinen taipumukseni koukuttua liikaa asioihin, haluan olla edelleen jatkossakin ihminen, joka pääsee töihin ilman kofeiinimyrkytystä.

♥ Tuleva syksy. Ok, se miten se tekee nyt onnelliseksi, on ehkä lähinnä käsitteellistä onnea, tietoa jostain tulevasta muutoksesta, mutta yllättävän hyvin se potkii silti jaksamaan arkea kun tietää, että edessä on ihan jotain muuta. Jotain sellaista, että tätä hetkeäkin saattaa joskus tulla ikävä.

♥ Kolme kirjaa kesken, eikä se edes harmita. Luen yhtä romaania (Augustus!), yhtä tietokirjaa (Sapiens!) ja yhtä runokirjaa (!!!!!) (Nähty. Elämä.), ja koska kaikki on niin erilaisia, ei haittaa syventyä aamubussissa romaaniin, iltaisin tietokirjaan ja kaiken muun välissä yksittäisiin runoihin, joiden seurassa kerrankin en tunne itseäni runotyhmäksi*. 

♥ Se, että itseasiassa minulla on Goodreadsin mukaan neljä kirjaa kesken, mutta koska kirjoitin yhden niistä tilapäivitykseen, että "tämä on niin huono, että lopettaisin kesken, jos en lukisi Helmet-haastetta varten", päätin lopettaa kesken. Ja se tekee onnelliseksi, koska pinttynyt tapani lukea kaikki kurakin loppuun asti alkaa viimein murtua. En toki halua kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä kirjoista, mutta alan viimein ymmärtää, etten myöskään halua tuhlata aikaani huonojen lukemiseen. Vaikka ne miten maagisesti voisikin "yllättää lopuksi". Harvapa jo ensimetreillä huonolta vaikuttava niin on tehnyt.

♥ Uudehko kirja-instagramtilini, @mitaluimmekerran. Kerrankin saa postata vaikka päivittäin, ilman että  kirjakuvan jälkeen katoaa 2-5 seuraajaa. Kirjakuvat, oman henkilökohtaisen ig-profiilini selfiet. (Okei, ne saa myös aina pienen kadon aikaan, mutta sen ilmiön sentään tunnistan itsessänikin seuraajana.)

♥ Se, että käytin juuri tunnin instagramissa, täällä blogissa ja ihan ruokapöydän tuolilla tätä hetkeä kuvaten ja kuvaillen, enkä tehnyt lainkaan sitä, mitä kuvissani väitin, eli kirjoittanut esseetä. Eikä siitä tullut huono omatunto, koska ehtiihän sitä. 

(*runotyhmä on ihminen, joka on opetettu yläkoulussa ja lukiossa, että jokainen luettu runo pitää ehdottomasti tulkita, koska muuten olet ihan vain huono. Ja se pitää myös tulkita oikein, koska alitulkinta saa sinut näyttämään laiskalta ja ylitulkilta vähän sekapäiseltä. Itse kallistuin aina jälkimmäiseen.)

GEORGE SAUNDERS : JOULUKUUN KYMMENES

GEORGE SAUNDERS : JOULUKUUN KYMMENES 

♥ ♥ ♥ ♥ ( ♥ )

230s.

Siltala 2015

Alkuteos: Tenth of December (2013)
Suomennos: Markku Päkkilä

Saunders hurmasi minut loppuvuonna vasta käännetyllä esikoisteoksellaan, Sotapuiston perikadolla. Tuo novellikokoelma oli takakantensa perusteella "kuin happopäisen Walt Disneyn maailmasta", ja sitä se olikin, verinen tarantino-henkinen pläjäys irtokäsineen päivineen, niin syvällä mustassa ironiassa, ettei pahimmillaan mitään kovin valoisaa sivuilla näkynyt. Sekapäinen, mutta sitäkin vaikuttavampi. Se oli hyvä, niin hyvä, että nappailin kirjaston varausjonoon heti tämän aiemmin suomennetun, ja nyt viimein oli sen aika päästä lukuvuoroon. 

"Sain eräänlaisen Kuoliniskun, joka hupsuuttani vain entisestään korosti. Sen antoi itse Martha, joka Matkaviestimeeni otti yhteyden ja mulle lausui sulaa tuskaa äänessään mua syvästi satuttaen: Kiitti vaan, Ted. Sikäli jos et satu muistamaan, tämä on aika hemmetin pieni kylä. Voi taivas. Voi taivas!"

Siinä missä Saundersin esikoinen oli rouhean ja kiinnostavan kamala, tarttuu Joulukuun kymmenes aiheisiinsa himpun verran seesteisemmin. Ei se niistä välttämättä rauhallisempia tai miellyttävämpiä tee: kun aiheina on muun muassa itsemurhat, teinitytön sieppaukset, raiskaus ja sotaveteraanin raivoisa arkeenpaluu, on asetelma väkisinkin hieman dystooppinen. Mutta toisin kuin pelkäsin, Joulukuun kymmenes ei jää Sotapuiston varjoon, ei vähääkään. Siinä missä tuon edellisen lukemani kokoelman novellit jopa ahdistivat, näiden näennäinen tasaisuus toi tematiikkaansa huomattavasti lähemmäs. Se tarjoilee aiheensa niin huolella ja harkitusti, että harvojen tarinoiden lukemisesta nauttii näin paljon, näkee kaiken synkkyyden läpi paitsi kaksinaismoralismin, myös inhimillisyyden ja ihmisyyden. Samaistettavuudenkin, vaikkei sodasta koskaan olekaan palannut kotiin vaimon jo vaihdettua uuteen.

Harva teos pystyy tarjoamaan tällaista määrää ajattelunaihetta, mihin Joulukuun kymmenes kykenee. Se ottaa myös vahvasti kantaa, mutta tekee sen taitavasti ja ihan kuin ohimennen: kun nimikkonovellissa syöpää terminaalivaiheessa sairastava mies vaeltaa pakkaseen jäädyttämään itsensä hengiltä, poistumaan tietoisuuden maailmasta, jotta ei päätyisi enää yhtään enempää läheistensä tuskaksi, on yhtäkkiä pysähtynytkin ajattelemaan eutanasiaa, sen moninaisuutta ja suurta harmautta kaiken mustavalkoisen keskellä. Keskeyttäisinkö minä itsemurhan jos voisin? Jos joku muu tekee sen, onko se pettymys vai helpotus? Kuuluuko kuolevana miettiä miltä näyttää muiden silmissä, vai elää vielä niitä viimeisiä onnenpisaroita varten, omaa itseään varten loppuun saakka, olisihan itsekin valmis suomaan sen omille läheisilleen? Ja mistä me oikeasti puhumme, kun puhumme Semplica-päiväkirjat -novellissa köysillä pihaan ripustetuista koristesiirtolaisista, joiden tehtävänä on meitä viihdyttää, jotka muka haluavat viihdyttää, koska kotona on ollut alunperin asiat vieläkin huonommin?

Joulukuun kymmenenen novellit ovat mitä tahansa kahdesta sivusta reiluun kolmeenkymmeneen. Niiden taikaa voi maistella oikeastaan vain yksi kerrallaan, niin paljon pureskeltavaa jokaisesta tarinasta jää. Ja vaikka novellit ovat kauttaaltaan erittäin hienoja ja laadukkaita, toimivat niin yksittäin kuin erikseenkin, on silti kaikkein eniten pakko ihastella Saundersin tapaa käyttää kirjallisuuden tehokeinoja sekä kieltä, niitä ei vain yksinkertaisesti voi olla rakastamatta. Näkökulmat vaihtelevat, kuten kaikessa kunnon 2000-luvun kirjallisuudessa kuuluukin, mutta tuntuu, että tässä kerrankin niillä vaihdoksilla on paikkansa ja tarkoituksensa. Ne eivät vaihtele, jotta samaa purukumia voidaan jauhaa useammassa suussa, ne vaihtelevat, koska ne oikeasti tuovat uutta makua ja vivahteita joka ikiseen pieneen eteen tarjoiltuun yksityiskohtaan. Ja se kieli. Se on hienoa, vivahteikasta, runsaan monipuolista ja silti koko ajan täysin kiinni fokuksessa. Sen rekisterit vaihtuvat viuhuen ja niin taitavasti, että kerrankin jonkun sisäisen puheen tai teinivuodatuksen keskellä ei tunne lähinnä myötähäpeää liiasta yrittämisestä. Se on notkeaa ja jatkuvasti tilanteen tasalla, ja ennen kaikkea se tarjoilee sanomansa niin hienovaraisin metaforin, ettei aina kesken tarinan edes huomaa mistä on lukemassa. Ja kun yksi novelli loppuu, tekee mieli tulevia vielä säästellä, jotta tästä kokoelmasta ei tarvitsisi luopua. 

Jos mahdollista, Joulukuun kymmenes on minulle vielä onnistuneempi kokoelma kuin Sotapuiston perikato. Se on hieno ja moniääninen, ja sen jokaisesta bloginäkyvyydestä ei voi olla kuin onnellinen.  Se on täydellinen todiste siitä, että novellit eivät ole tekstilajina kuolleet, eikä nykykirjallisuudella mene huonosti. Joten jos et ole vielä Saundersiin tutustunut, tee se. Olen aika varma, että et todellakaan tule katumaan.

Helmet-haaste 2017: 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan

CHIMAMANDA NGOZI ADICHIE : HUOMINEN ON LIIAN KAUKANA

CHIMAMANDA NGOZI ADICHIE : HUOMINEN ON LIIAN KAUKANA 

♥ ♥ ♥ ♥ ( ♥ )

271s.

Otava 2011

Alkuteos: The Thing Around Your Neck (2009)
Suomennos: Sari Karhulahti

Chimamanda Ngozi Adichie on yksi lempikirjailijoitani kautta aikojen. Aloitin lukemisen Puolikkaasta keltaisesta auringosta, ja sen jälkeen kahlailin varsin lyhyellä aikavälillä kaikki muutkin Adichien romaanit läpi. Ja tämän novellikokoelman myös, tammikuussa 2012 olen sen näemmä Goodreadsin mukaan viimeksi loppuun lukenut. Muistan tästä pitäneeni, ja vaikka muistan havahtuneeni vasta muutaman novellin jälkeen siihen, että nämä ovat tosiaan novelleja, ei yksi pitkä, yhteinäinen tarina, en silti muista itse kertomuksista mitään. Mitään muuta kuin siis sen, että jollain alitajuisella tavalla tästä on varsin vahva ja hyvä muistijälki jäänyt, tai ehkä enemminkin jälkimaku, koska nyt näitä lukiessani tuntui kuin olisin lukenut ensimmäistä kertaa. Mutta en kyllä missään nimessä viimeistä.

"Edward pureskeli piippuaan miettiväisenä ennen kuin sanoi, etteivät tämäntyyppiset homotarinat oikeastaan kuvanneet Afrikkaa. 

'Mitä Afrikkaa?' Ujunwalta pääsi.

Musta eteläafrikkalainen vaihtoi asentoa. Edward pureskeli taas piippuaan. Sitten hän katsoi Ujunwaa kuin lasta, joka ei suostu olemaan hiljaa kirkossa, ja sanoi, ettei puhunut Oxfordin koulutettuna Afrikan tutkijana vaan ihmisenä, joka on kiinnostunut oikeasta Afrikasta eikä länsimaisten aihdein sijoittelusta afrikkalaisiin yhteyksiin. Zimbabwelainen, tansanialainen ja valkoinen eteläafrikkalainen alkoivat pudistella päätä hänen puhuessaan.

'Me elämme tietysti vuotta 2000, mutta miten afrikkalaista se on, että nainen kertoo perheelleen homoseksuaalisuudestaan?' Edward kysyi."

Adichie sukeltaa kokoelmansa kahdessatoista novellissa upeasti taas sellaisiin maailmoihin, joiden mukaan ei itse koskaan täysin tule pääsemään. Se avaa nykyaikaa Nigeriassa, Amerikka-haaveita paremman onnen perässä. Se kuvaa yhden perheen tarinaa poliittisen sekasorron aikana, ja sitä toiseuden tunnetta, kun oman kotimaan asioita voi seurata vain pienistä sivu-uutisista maailman toiselta reunalta. Se sukeltaa myös rohkeasti välillä täysin päähenkilönsä nahkoihin ja toisaalta taas niihin menneisiin aikoihin, jotka koko tulevan historian ovat Nigeriassa määritelleet. Ja kuten tavallista, Adichie kirjoittaa värikylläisiä novelleja, herättää sellaisiakin tunteita riviensä välissä eloon, joita ei osaisi kuvitella kirjasta lukemalla tuntevansa. Ja tunteidensa lisäksi nämä ovat myös hurjan tärkeitä tekstejä. Kokoelmassaan Adichien rivien väliin piirtyy hänen TED-puheensa, puhe yhden tarinan vaarasta sekä puhe siitä, miten meidän kaikkien tulisi olla feministejä. (Ja jos ette ole noita puheita kuunnelleet, kuunnelkaa. Nyt. Ne löytyvät täältä.) Hän osaa tuoda sanottavansa esiin niin, että sitä saa ymmärtää ja huomata itse, sitä ei alleviivata eikä sen alle uhriuduta. Adichie osaa kirjoittaa yhtaikaa etäältä ja läheltä, tuoda sellaisen kokemuksen omaksi, josta ei ole ennen kuullutkaan.

Ja kuten arvata saattaa, hehkuttavien kirjapostausteni putki tuntuu sen kuin jatkuvan ja jatkuvan, mutta taas kerran minä rakastin tätä. Haltioiduin muutamasta novellista niin paljon, etten pysty ymmärtämään miten olen voinut unohtaa ne niin tyystin, ja pidin tasaisesti niin paljon kaikista, etten tiedä miksen ole palannut tämän pariin aiemmin. Osa Adichien novelleista jätti ulkopuolikseksi - ja sekin on rohkeutta. Rohkeutta kirjoittaa toiselle samoin kokeneelle, ei sille suurimmalle mahdolliselle yleisölle: geneerisen suvaitsevaiselle, lukevalle valkoiselle naiselle, joka on saanut elämänsä kaiken varsin helposti, koska on yksi etuoikeutetuista. Yksi valkoisista. Vaikka se hieman harmittaa, kun syvin ei aina aukea, on silti samalla vain myönnettävä, että ei kaiken tule ollakaan kirjoitettu meille, meidän näkökulmasta, meidän luoksemme. Kuten Adichie yhdessä novellissaan kirjoittaa: "Afrikasta liian vähän pitävät valkoiset ja liian paljon pitävät valkoiset ovat samanlaisia - alentuvia". Enkä millään haluaisi kuulua siihen joukkoon, kuvitella omien kokemusteni olevan vastaavia, ymmärtävinäni sitä toiseutta, jota meidän elämässämme ei ole tarvinnut tuntea. Ja silti tunnistan pienen vihlauksen: miten me todella näyttäydymmekin täällä välillä niin mustavalkoisina, joko muukalaisvastaisina ja ennakkoluuloisina, tai päälleliimatun ymmärtävinä, kun kyse on kuitenkin toisista ihmisistä, toisista yksilöistä, ei syrjittävistä tai holhottavista massoista? 

Mutta ei Adichie silti maalaa maailmaa, jossa etuoikeutetun valkoisen kuuluu tuntea syyllisyyttä omasta etuoikeudestaan. Se vain tarjoilee sen toisen todellisuuden, josta ihmisen on oltava tietoinen, jotta pystyy pitämään kiinni omasta inhimillisyydestään, jotta pystyy kasvattamaan omaa empatiakykyään. Niin se on oltava, sille ei tule edes tarjota vaihtoehtoja. Adichieta voi lukea ajattelematta (kuten olen tainnut tehdä viisi vuotta sitten) ja rakastaa, ja sitä voi lukea ajatellen ja rakastaa vielä enemmän. Ja sitten sitä täytyy lukea jo pian seuraava kirja lisää.

Helmet-haaste 2017: 01. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis

VUOSI KIRJABLOGGAAJANA

 

Tänään (tai siis eilen, koska unohdin julkaista tämän postauksen seitsemäs päivä..) on tullut täyteen vuosi siitä kun kirjoitin tämän postauksen. Blogini ensimmäisen. Sen, josta käytän röyhkeästi tismalleen samat kuvat tämän ensimmäisen synttäripostauksen kuvittamiseen, koska ne on kivat enkä jaksa ottaa uusia. Ja itseni tuntien samat koristaa varmaan vuoden päästä kirjoitettavaakin. Sillä ensimmäistä kertaa ikinä, oikeasti, lähes yhdeksänvuotisen bloggaajaidentiteettielämäni aikana aion kirjoittaa blogia myös vuoden päästä. Se on paljon ihmiselle, jonka pitkäjänteisyys on yhtä pitkää kuin helsinkiläisten taksikuskien pinna liikenneruuhkassa. Eli ei siis kovin. 

Tämä kirjablogi onkin varmaan ollut vastaus siihen kaikkeen, mitä kaipasin jo tuolla elämäntapabloggaajaurani taipaleella: se on paikka, johon purkaa ajatuksia, suoltaa mitä ikinä haluaa silti olematta velkaa yhtään kenellekään. Vaikka siihen hämmentävän monta vuotta menikin ymmärtää, en minä ole koskaan elämääni halunnut jakaa, vaan ajatuksiani, ja niitäkin mieluiten toisten ajatusten kautta heijastellen, oivaltaen siitä hirveän suuresta kirjallisuusmäärästä jotain, jota nykyään itsekin vuosittain kahlaan. 

Ja niin, koska sain myös, öh, joskus, joltain ja jonkinlaisen haasteen, jossa muistaakseni pyydettiin antamaan vinkkejä aloitteleville kirjabloggaajille, kertoisin itse eteenpäin seuraavat: tee rakkaudella, tee itsesinäköistä ja tee sisäisestä motivaatiosta, älä tavoitteellisuudesta, se syö luovuuden, rakkauden ja innon hurjan nopeasti. Kerro mitä ajatuksia kirja sinussa herätti, juuri sinussa, eikä siinä sinussa, jonka ajattelet olevan muiden mielestä mielenkiintoinen. Tee pitkiä postauksia, jossa paneudut antaen kaiken tai tee lyhyitä postauksia, joissa saat tärkeimmän ajatuksen ylös. Tee simppeli ulkonäkö, jos rakastat minimalismia, tee runsas ja rönsyilevä miljoonin sivupalkein, jos se kuvastaa sinua. Älä kuuntele muiden vinkkejä, vaan toteuta itseäsi, koska vain sellaiset blogit erottuvat joukosta. Jätä kilpailu ja kasvamisen halu jonnekin muualle, tuo esiin omaa rakkauttasi lukemiseen, kirjoihin, teatteriin tai vaikkapa salilla juoksemiseen, jos se on se mitä sinä rakastat.

Ja kommentoi, kommentoi ahkerasti, tule mukaan tähän mielettömän hienoon kirjabloggaajayhteisöön, joka ottaa jokaisen uuden tulijan avosylin vastaan ystävänä, ei kilpailijana. Tätä kirjoitetaan ensisijaisesti toisilleen, ei ylhäältä alas lukijoille, ja se näkyy. Tule mukaan ja nauti. Täällä on jo vuoden jälkeen sellainen olo, että olisi ollut mukana aina. 

Ai niin, ja tavoitteitako seuraaville kirjabloggausvuosille? Jatkaa juuri näin. Ja ehkä myös viimein aktivoitua saamaan sen mitaluimmekerran.fi-osoite toimimaan, olenhan hankkinut sen itselleni jo toukokuussa. Mutta se on oman aikansa murhe, ja onhan tuohon hankkimisvuosipäivään vielä pari kuukautta aikaa. Että jos toukokuuhun mennessä, jos vain aikaiseksi saan. Onhan näinkin ihan hyvä.

BEA UUSMA : NAPARETKI - MINUN RAKKAUSTARINANI

BEA UUSMA : NAPARETKI - MINUN RAKKAUSTARINANI

♥ ♥ ♥ ♥

290s.

Like 2015

Alkuteos: Expeditionen : Min kärlekhistoria
Suomennos: Petri Stenman

Vuonna 1897 Salomon Andrée lähtee kolmihenkisen tutkimusryhmänsä kanssa kohti Pohjoisnapaa vetyilmapallolla. Matkaan on yritetty jo edellisvuonna, mutta koska palloa kuljettava tuuli ei suostu kääntymään oikeaan suuntaan, ja napajäätikön talvi on tuloillaan, joutuu seurue lykkäämään lähtöään ensi kesään. Heinäkuussa 1897 kuitenkin lykästää, tuuli kääntyy etelästä kohti pohjoista, ja valtavalla silkkikankaalla verhoiltu vetyilmapallo täytetään, köydet irroitetaan ja matka kohti pohjoista voi alkaa. Ihan putkeenhan se tosin ei mennyt, laskelmat olivat kiltisti kutsuttuna hieman ylioptimistiset, kukaan ei muistanut huomioida laahausköysien irtoamismahdollisuutta, ja 30 päivän odotettu, hallittu ilmalento 150 metrin korkeudessa muuttui yhtäkkiä paikoillaan leijailuksi 700 metrissä ja lopulta täysin hallitsemattomaksi etenemiseksi vuotavalla vetyilmapallolla ahtojäiden yli. Varsin pian kunnianhimoisesta tutkimushankkeesta jäikin jäljelle tarina vain siitä, kuinka kaikki meni kerralla, no, vituiksi.

"Jää ei ole itseasiassa lainkaan valkoista. Matkallamme pohjoiseen jään väri muuttuu valon mukana jokaisella ohittamallamme leveysasteella. Joka aamu, kun katson ulos hyttini ikkunasta, päätän mikä saa olla päivän väri. Minä valitsen värinäytteen, joka sopii mahdollisimman tarkasti jään väriin, ja tulostan sen tulostimellani. -- Tapetoin seinät kaikilla värinäytteilläni päivä toisensa jälkeen. Minä vaihdan ja parantelen. Minä pidän kiinni päältä katsoen merkityksettömistä yksityiskohdista. Tavattoman pikkutarkkaa tutkimusta. Tosissaan, ja kuitenkin leikillään."

Bea Uusma on ruotsalainen lääkäri, kirjailija ja kuvittaja, joka otti sattumoisin tylsissä juhlissa käteensä Andrée-tutkimusmatkasta kertovan kirjan, ja lievästi sanottuna hurahti. Hän omisti elämästään 15 vuotta lähes pakkomielteiselle tutkimukselle, selvitykselle siitä, miksi kaikki meni niin kuin meni, miten noinkin kunnianhimoisesti alkanut suunnitelma kääntyi siihen pisteeseen, että viikkokausia jäälautoilla tarponeen kolmihenkisen tutkimusryhmän tarina päättyi Valkosaarelle, viimein löytyneelle kiinteälle maalle. Päiväkirjamerkinnät loppuivat lähes samantien saaren löydyttyä, ja pian, tavalla tai toisella kaikki kolme kuolivat. Yksi löytyi haudattuna kallionkolosta, toisen luut istuivat kallionkielekkeellä, kolmas vaipui syvään uneen makuupusissaan. Tai niin on ainakin arvailtu. 

Uusma nappaa lukijansa mukaan omaan maailmaansa aivan ensimetreiltä asti. Kirjaan tarttuessa tuntuu melkein uskomattomalta, miten yhtäkkiä asia, josta ei ole etukäteen tiennyt mitään, saati millään tasolla ollut siitä edes oikeastaan kiinnostunut, vetää Uusman palossa mukaansa, saa yhtäkkiä janoamaan vastauksia, kehittelemään omia skenaarioita, täyttämään niitä aukkoja, jota tutkimusryhmän päiväkirjat, edellisten tutkijoiden teoriat ja ruumiinavaustiedot väleihinsä jättävät. Kirja on visuaalisesti kaunis, se on kirjoitettu niin mielenkiintoisesti, että omaakin mieltä piinaa kolmen ruotsalaismiehen arvoituksellinen kohtalo. Se on leikkaus paitsi epäonniseen tutkimusmatkaan, se on myös tutkielma jäästä, aikavyöhykerajoilla leikkimistä Pohjoisnavalla, matkasta oman itsensä sisälle. Mutta ennen kaikkea on se on kertomus niin suuresta intohimosta,  sellaisesta, joka saa ihmisen vaihtamaan ammattia ymmärtääkseen enemmän, hyppäämään viikkokausiksi jäänmurtajalle, käyttämään satoja tunteja omasta elämästään selvittääkseen jotain, mihin kukaan ei ole voinut antaa varmaa vastausta. Se on tarina pakkomielteestä, jonka ehkä jo paikoin aavistelee olevan hieman epätervekin, mutta silti se on kaunis ja lempeä, muistutus siitä, että ne, keillä on jollain tapaa hieman erilainen tapa katsoa ja tutkia maailmaa kuin meillä keskiverroilla, on myös pakkomielteisyytensä lisäksi taipumus synnyttää uutta. Luoda tarinoita, kirjoja, taidetta, tutkimusta. Ja juuri sitä meidän maailmamme tarvitsee saadakseen itselleen kauniit raamit.

Ihan täysin en tämän kirjan matkassa kuitenkaan hurahtanut, en rakastanut sitä sillä palolla, jollaisesta monesta muusta kirjablogista saa lukea. Hurjan mielenkiintoisen se oli, jopa niin, että se täytynee omaksi hankkia, mutta siinäkin puhutteli silti eniten se kirjan visuaalisuus, paperin tuntu sormissa. Mutta lukea tämä ihan ehdottomasti kannattaa. Etenkin jos naparetket eivät voisi vähempää kiinnostaa.

Helmet-haaste 2017: 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista

PAUL AUSTER : SATTUMUKSIA BROOKLYNISSA

 PAUL AUSTER : SATTUMUKSIA BROOKLYNISSA 

♥ ♥ ♥ ♥ ( ♥ )

363s.

Tammi 2008

Alkuteos: The Brooklyn Follies (2004)
Suomennos: Erkki Jukarainen

Yleensä heti kirjan luettuani minulla on tasan yksi paikka minne rynnätä, oikeastaan suunapäänä, olinpa lukuhetken päätökseen saanut missa tahansa. Ja sehän on tokikin tämä blogi nimittäin. En tiedä onko se aina ihan hyvä asia, että suollan kypsymättömät ajatukseni suoraan lukukokemuksen jälkeen virtuaalipaperille ja julkaisen ne muidenkin luettavaksi, mutta se on minun tapani, ja se on ollut varsin toimiva sellainen. Puran tunteet heti, ja jos joku ajatus muuttuu ajan kuluessa, se jää lähinnä ilahduttamaan itseäni, tai parhaimmillaan kommentteja, joita teidän kanssa postauksen jälkeen aiheesta vaihtelen. Mutta jotain Austerin kirjasta kertoo nyt se, että vaikka sain kirjan loppuun viime torstaina,  ja vaikka juu, eihän siitäkään ole kuin kaksi päivää, uskaltaudun palaamaan postauksen muodossa sen maailmaan vasta nyt. Enkä oikeastaan vieläkään tiedä olisinko valmis. Mutta katsotaan.

"Isukki tuli paikalle. Tilanteen tukaluudesta huolimatta minua huvitti kovasti se että partakone surisi ja tärisi veden allakin. Pytystä kuuluva omituinen ja itsepintainen ärsyttävä ääni oli kuin perverssiä säestystä muutenkin eriskummalliselle ja ehkä peräti ennennäkemättömälle ongelmalle. Tuo särinä teki siitä sekä eriskummallisen että hilpeän. Nauroin kun näin mitä oli tapahtunut, ja kun Rachel ymmärsi etten nauranut hänelle, hän nauroi mukanani. Jos joutuisin valitsemaan yhden hetken, yhden päänupissani pysyvän muiston kaikista niistä hetkistä, jotka olen viettänyt hänen kanssaan kuluneiden 29 vuoden aikana, uskon että se olisi juuri tuo."

Nathan Glass muuttaa Brooklyniin, kun kuulee että se on sopiva paikka hänen perimmäiselle tarkoitukselleen. Hänen perheensä on muuttanut sieltä pois hänen ollessaan kolme, ja nyt vajaa kuusikymmentä vuotta myöhemmin se vetää puoleensa magneetin lailla. Nathan on juuri myynyt talonsa avioeron tuoksinnoissa sekä viettää syöpänsä kanssa sitä vaihetta, jossa odotetaan lupausta lopullisesta paranemisesta. Nathan on elämänsä elänyt, hän ei kaipaa asuinpaikaltaan enää mitään muuta kuin että siellä on rauhallista kuolla.

Mutta kuten tästä alkuasetelmasta ehkä jo päätelläkin saattaa, eihän se ihan niin mene. Nathan törmää sattumalta uusilla kotikulmillaan sisarenpoikaansa Tomiin, jonka lupaava tohtorisura kirjallisuuden parissa on kaatunut väitöskirjan myötä kuin tuuleen heitetty paperikasa, ja tuo kolmekymppinen sukulaispoika istuu harvinaisten kirjojen keskellä divarin apupoikana, ajettuaan edelliset vuoden New Yorkin taksia. Asioita mutkistaa Tomin mystisesti ilmestyvän ja katoilevan siskon Auroran tytär Lucy, joka yhtäkkiä koputtaa enonsa ovelle, siihen tuo lisämaustetta kauniit naapurin äiti-ihmiset, joiden eteerisyyttä uskaltaa ihailla vain kaukaa. Kirjakaupan pitäjän, Tomin pomon Harry Brightmanin entiset, ja hieman ehkä nykyisetkin, hämärähommat vetävät koko koplan enemmän tai vähemmän mukaansa, ja yhtäkkiä maailma onkin täynnä elämää, kuhinaa, sattumuksia ja huvittelua, juuri niitä kaikkia, joita Nathan kuvitteli jo pääseensä elämänsä loppusivuilla kokonaan pakoon.

Sattumuksia Brooklynissa on kepeän hauska. Sen eteneminen tuo jotenkin kaukaisesti mieleen toisen suosikkikirjailijani Murakamin, ei tosin outouden tai tyylin perusteella ehkä niinkään, vaan enemminkin sen tunteen, joka näiden kahden miehen kirjoja lukiessa mielen valtaa. Niiden parissa kun tuntee vähän niin kuin kliseisesti olevansa kotona. Ihan hirveästi ei tapahdu, ja silti tapahtuu enemmän kuin yhteen kirjaan uskoisi mahtuvan, mutta kaikki tuo tarjoillaan niin mukavan sopivassa paketissa, että on vaikea kuvitella hetkeä, johon tämä kirja ei sopisi. Sattumukset tapahtuvat niin kuin oikeassa elämässä, ja vaikka mukana on ihanan kirkkaita värikyniä ja sopivaa saippuaoopperaa, ei tarina silti sorru liika liioittelun puolelle. Se tuntuu helpolta ja varmalta, ja juuri ennen loppua ehkä sitten kuitenkin hieman liiankin. Tätäkö tämä nyt oli, näin ennalta-arvattavastiko tämä kaikki nyt sitten lopulta kääntyi? Ihmissuhteita ja yhteisön tilaa kuvatessa on toki vaikea keksiä aina mitään kovin mullistavaa, mutta näinkö idioottivarmoihin happy ending -ratkaisuihinko tämä todella sortuu? Yhtäkkiä alkaakin ärsyttää kirjassa kaikki, stereotypiset henkilöhahmot, se, etten lukenut kirjaa englanniksi, koska moni pakolla suomennettu vitsi ei vain toiminut käännettynä, liiallinen sanoilla kikkailu, koska voisiko joskus sanoa ihan vain ravintola paikallisen ravitsemusalanliikkeen sijaan, päähenkilön miehisen pateettinen pöyhkeilevyys. Apua.

Ja sitten. Tulee sydänkohtaus, tai oikeastaan ei. Mutta sairaalareissu kuitenkin, kuoleman hipaisu, ne tyypillisimmät hetket, jolloin tajuaa ehkä vastentahtoisestikin olevansa elossa, onnellisempi kuin kukaan joka on ikinä elänyt. Ja se tapahtuu juuri ennen kuin lopusta jollain kumman tavalla tuleekin yhtäkkiä taas alku. Mutta millainen alku, se tässä ehkä sitten lopulta vetikin itseltäkin jalat alta.

On olemassa kirjailijoita, ja sitten on Kirjailijoita. Toki nämä kirjailijat ja Kirjailijat ovat varsin subjektiivinen tuntemus, mutta ehkäpä tiivistän oman kokemukseni siitä näin: aika moni pystyy kirjoittamaan vetävän tarinan, ja parhaillaan sekin toki vetoaa tunteisiin ja muuttaa maailmankatsomusta. Tarjoaa sellaisia maailmoja, johon ei muuten pääsisi, ei ainakaan ellei viettäisi vuodestaan vähintään puolta elämällä aivan toisissa kulttuureissa, jotenkin niin sisällä päin, etten edes tiedä miten se on mahdollista. Tavallisesti niissäkin kirjoissa puhuu joko tarina tai sitten soi sanat niin kauniisti, että sen lukemisesta nauttii, usein ne ovat tietenkin kirjoittajistaan kiinni, mutta silti jotain sellaista, että kirjan loputtua voit lopulta hymähtää, syventyä hetken ja tarttu sitten taas seuraavaan. Ja sitten on ne minun Kirjailijani. Niitä on ollut nyt lähiaikoina monta, se paljon jankattu Statovci, Hemingway, Kettukin. Ja nyt Auster. Nimittäin jos osaa yhdellä ainoalla kappaleella, kirjan viimeisessä luvussa, juuri ennen niitä viimeisiä sanoja, kääntää koko tarinan päälaelleen, antaen ensin ymmärtää, että lukija luulee koko ajan lukevansa kepeää ihmissuhderomaania, mutta tekeekin tavallaan täyskäännöksen ja napauttaa koko kirjan täysin ympäri ja uuteen uskoon, nousee silmissäni varsin korkealle. Sellaiselle tasolle, ettei tästä kierrätyskeskuslöydöstä edes tarvitse haaveilla koskaan luopuvansa. Sydämeni on kirjoille näemmä hieman pohjaton, mutta silti, tervetuloa Sattumukset Brooklynissa muiden lempikirjojeni joukkoon. Siellä on hyvä pysyä.

Helmet-haaste 2017: 14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella