ROXANE GAY : HUNGER - A MEMOIR OF (MY) BODY

ROXANE GAY : HUNGER - A MEMOIR OF (MY) BODY

280s. 

Corsair 2017

Tämä kirja on niin aukirevitty, herkkä, rujo ja kaikkensa antava, että oikeastaan kaiken kirjoittaminen tuntuu nyt erityisen lattealta. Kun kirja on näin vahva, ei siitä saa kuin laimeita sanoja.

Joten kirjoitan nyt näin: kiitos Roxane Gay. 

Kiitos, kun tuot näin rohkeasti esiin sen, mitä voi yhden ihmisen ylipainon takana piillä. Kiitos kun avaat omakohtaisuuden kautta sitä, miten omasta kehosta, sen koskemattomuudesta ja määräämisoikeudesta voi joutua luopumaan sinisilmäisen luottamuksen vuoksi, vain koska haluaa olla rakastettu. Kiitos kun näytät kaikille kirjaasi lukeville, miten tuollaisen trauman jälkeen ihminen tekee kaikkensa, ettei joudu kokemaan mitään sellaista uudelleen, eristää joko itsensä suojatakseen tai kasvattaa itselleen sellaisen muurin, että jo sitä valmistellessa tietää, ettei sitä voi kukaan, koskaan, missään murtaa. Toiselle se on jotain vähemmän konkreettista, sinulle se oli kymmenien ja taas kymmenien kilojen ylipaino.

Kiitos Roxane, kun näytät meille sen brutaalin maailman jossa me elämme, sen maailman, jossa ylipainosta on tullut julkista omaisuutta, julkinen paikka. Jossa ylipainoista ruumista vasten voi juosta julkisella paikalla, sen päälle voi konkreettisesti tallata, sen viemää tilaa voi internetissä suomalaissetämiesten tapaan kauhistella päivittelemällä pitkiä lentoja vierustoveriaan salakuvaten ja päästä pälkähästä edes pahoittelematta. Kiitos kun näytät miten vastenmielisiä laihdutusohjelmakonseptit ovat, kiitos kun näytät miten vaikea sinun on mahtua siihen muottiin, mitä yhteiskunta sinulta odottaa. Meiltä odottaa.

Kiitos siis, kun kritisoit tapasi mukaan lempeästi, mutta silti terävästi ylipäätään yhteiskuntamme painokeskeisyyttä, ylipainoa, alipainoa ja ihan vain painoa. Sitä, että mikään muu ei ole mitään, jos paino ei ole oikein, kukaan ei ole onnellinen, jos hänen kehonsa ei ole sitä mitä siltä odotetaan. Kiitos kun muistutat, miksi pelkkä kehopositiivisuus ei ole vielä avain asioiden muuttamiseen, vaan taistelu yleistä ilmapiiriä ja fat shamingia vastaan on. Kiitos kun kiinnität siihen huomiota, ja kiitos kun kiinnität minun huomioni sellaisiin asioihin, jotka ovat sinulle arkipäivää, mutta minä en edes ymmärrä niitä. Kiitos kun kerrot miten kamalaa on ahtautua tuoliin, johon et mahdu ja kiitos kun kerrot miten nöyryyttävää on saada itsensä raputtomalle lavalle. Kiitos kun uskallat tehdä yksityisestä julkista, kiitos kun avaat silmiä ja saat ymmärtämään.

Ja ennen kaikkea, kiitos Gay kun olet niin auki. Rehellisen, rikkirepivän avoin, kaikkensa antava, niin lähellä ja iholla, ettei tekstiäsi voi vain lukea, sitä elää. Kiitos kun annat koko elämäsi luettavaksemme, vaikka sen varjolla joku saa taas vain lisää aseita loukata sinua anonyymisti internetissä. Kiitos kun jaoit pimeimmät hetkesi, ne, joiden olemassaoloa voin vain vieressä henkeä pidätellen kauhistella ja ne, jotka tunsin eläneeni itsekin, aivan samanlaisina. 

Kiitos Roxane Gay kun kirjoitit tämän kirjan.

Hungerista muissa blogeissa: Polte, Nannan kirjakimara & Reader, why did I marry him?

HELMI KEKKONEN : SUOJATON

Helmi Kekkonen : Suojaton

160s.

Siltala 2014

Sateesta ja harmaudesta huolimatta, ihanaa ja kaunista Aleksis Kiven päivää kaikille! Jotkut juhlistavat sitä kotimaisilla klassikoilla, itse tartuin Helmi Kekkosen Suojattomaan, joka on jokaisen huomionosoituksensa ansainnut. Tokikaan sitä en etukäteen tiennyt, mutta jokin Kekkosen tekstissä  ja aihevalinnoissa on jo sellaista, joka tuntuu minua puhuttelevan, olevan minulle kirjoitettua. Olen aiemmin lukenut häneltä Vieraat, ja vaikka tuoreeltaan se tuntuikin liian joltain, liian paljolta tai vähän liian vähältä, en edes osannut kuvailla tarkkaan varsinaisesti miltä, on se yksi niistä kirjoista, jotka ovat kasvaneet ajansaatossa kokoaan huomattavasti suuremmiksi. Niitä on muutamia, sellaisia, joiden ei edes lukuhetkellä vielä tunnistanut olevan tulevia lempikirjoja. Sellaiset ovat vahvoja, ja pysyvät mielessä, vaikkei kummemmin yrittäisikään.

"Viikonloppuisin Hannele vaati Tomasta istumaan Isan kanssa, katsomaan, tulkitsemaan tämän eleitä ja ilmeitä, niitä muutamia sanoja. Useimmiten Tomas teki mitä pyydettiin, sanoi ymmärtävänsä Hannelea, mutta hänen mielestään Isa oli vain omalaatuinen, erityinen, heidän pitäisi kunnioittaa sitä. Heille sanottaisiin jos jotain olisi todella vialla. Hän uskoi lääkäreitä, miksei uskoisi? 

Hannele, kaikki on hyvin.

Tomaksen ääni oli niin vakaa, Hannele yritti tarttua siihen."

Helmi Kekkosen toiseksi uusin julkaisu on herkkä, surullinen ja kipeä pienoisromaani, joka kuvaa vuoroin äitiä, Hannelea, sekä hänen tytärtään, Isaa, jonka sanat eivät tule niin kuin muut ovat tottuneet, ja jonka maailma on hänen sisällään niin erilainen kuin toisten, eikä tästä todellisesta maailmasta tahdo löytyä siihen sopivaa tarttumapintaa eikä suojaa. Isa on lääkärien mukaan täysin normaali ja älykäs lapsi, mutta Hannele kipuilee oman roolinsa ja kyvyttömyytensä kanssa, suojelee ja tahtoo lähelle, vaikkei Isa päästäkään. Isan isä, Tomas, suojelee ja tuo turvaa omalla tavallaan, sillä millä hän osaa, parhaaksi näkee, vaikka se tuntuukin Hannelesta lähes petokselta. Meillä jokaisella on hyvin erilainen tapamme käsitellä vaikeita asioita, turvattomuutta, osaamattomuutta, vanhemmuutta, kun lapsi ei olekaan tavallinen hymytyttö muiden joukossa. Ja sitä tämä kirja osaa mielettömän hyvin kuvata.

Halusin ihan hurjasti lukea tätä kirjaa vain kirjana, kauniina, surusointuisena teoksena ilman oman ammatti-/opiskelutaustan rasitetta, ilman kosketusta erilaisiin ja erityisiin lapsiin, mutten ihan täysin siinä onnistu. Kun opiskelee erityispedagogiikkaa, tekee työtä lasten kanssa, joiden sisäiset maailmat eivät ole aina samat kuin ne niin sanonusti normien mukaisesti normaalina pidettyjen, voi olla haastavaa lukea aiheesta kirjoitettua fiktiota. Se minua tässä eniten pelotti, pelotti, että takerrun yksityiskohtiin ja pieniin epäloogisuuksiin, sillä itseni tuntien sellainen saattaa musertaa koko lukukokemuksen. Mutta se pelko oli turha. En takertunut, en löytänyt takerruttavaa. Löysin vain viiltävän kipeää ja tiheää, sellaista, jonka takia tätä myös haluan tehdä työkseni. Oppia ymmärtämään aina vain enemmän niitä, joita ei lähtökohtaisesti aina edes haluta ymmärtää.

Meillä jokaisella on oma tapamme käsittää maailmaa, ja oma tapamme haluta suojautua siltä. Maailma, yhteiskunta ja yhteisö ympärillämme pitää kuitenkin normaalin käsitettä niin kamalan pienenä, ohuena ja kiveenlyötynä, että piirun verrankin erilaisen on vaikea sitä omaa paikkaansa siinä valmiiksi määritetyssä maailmassa löytää. Ja silti se on kaikki, mitä ihminen tarvitsee: olla turvassa, olla hyväksytty. Olla olemassa sellaisena kuin on, ei vain toiveena siitä, millaisena muut haluaisivat hänen olevan. Ja sitä Isa tahtoo, olla kuten kaikki muutkin. Mutta kun ei ole itse kuten kaikki muutkin, tekevät kaikki muut siitä tahdosta varsin haastavaa.

Suojaton on elävä, viiltävä ja kipeä muistutus tuosta kaikesta, se on oman paikan etsimistä, se on erityisyyttä, kuulumattomuutta ja kaikkensa tekemistä, jotta kuuluisi kuitenkin. Kekkonen kirjoittaa painavia sanoja, sellaisia, joita ei voi jättää yhtään väliin, jos haluaa ymmärtää tarinan. Ja silti hän kirjoittaa niin herkästi, ilmavasti ja maailmoja eteentuovan kuvailevasti, ettei niitä haluakaan väliin jättää. Suojattomassa on jotain henkeäsalpaavan lohdutonta, mutta on siinä muutakin. Pilkahduksia harmaan keskellä, yritystä ymmärtää ja pitää kättä sen mustiin hiuksiin verhotun päälaen päällä ja sanoa, että minä olen tässä, tuli mitä tahansa. Se on lupa olla erityinen.

ALAIN MABANCKOU : PIKKU PIPPURI

ALAIN MABANCKOU : PIKKU PIPPURI

191s.

Fabriikki 2016

Alkuteos: Petit Piment

Suomentaja: Saana Rusi

Man Booker -ehdokkaiden pitkälle listalle mukaan päässyt Alain Mabanckoun Black Moses -englanninnos kiinnitti alkuvuodesta huomioni sen kekseliäällä ja kauniilla kannella. Englanninkielisen painoksen nimivalinta on sinänsä oma näkökulmavalintansa, koska suomennos  taas kääntyy suoraan alkuperäisestä ranskankielisestä nimestä, mutta tässä suomennoksessa minua taas hämää kansi. En edes alkuun huomannut näiden kirjojen olevan yksi ja sama, sillä tämän chilipaprikakannen kanssa odottaa lähinnä keskiluokkaista reseptiopusta, kun taas englanninkielisessä on sitä jotain romaanimaisuutta, ja se jopa viittaa aivan suoraan kirjan tarinaan, mitä toki hieman olisin peräänkuuluttanut kyllä tältä kotimaiseltakin versiolta enemmän. Vai mitä itse kansitaiteesta ajattelette? Sinänsähän tässä ei kantena varsinaisesti vikaa ole, mutta en silti ihan näin tarinastaan irrallisten ystävä itse vain ole.

"Kaikki alkoi siihen aikaan, kun minä teini-ikäisenä kummastelin Papa Mupelon, Loangon orpokodin pastorin minulle antamaa nimeä: Tokumisa Nzambe po Mose yamoyindo abotami namboka ya Bakoko. Pitkä patronyymi on lingalaa ja tarkoittaa 'Kiitetty olkoon Jumala, musta Mooses on syntynyt esi-isiensä maille', ja niin lukee syntymätodistuksessani tänäkin päivänä."

Palkitun ranskankielisen kongolaiskirjailijan poliittinen satiiri sijoittuu 1970-luvun Kongoon, jossa Mooses, myöhemmin Pikku Pippuri, on viettänyt 13-vuotisen elämänsä orpokodissa aivan ensimmäisistä elinviikoistaan lähtien. Kun sosialistinen vallankumous ajaa läpi päiväntasaajan alueen Afrikan, kääntyy päälaelleen niin nuorten olot kuin vuosikymmeniä orpokotia hyvä veli -järjestelmällä johtaneen johtajankin elämä. Vaikka kirjassa on sivuja alle 200, mahtuu noiden rivien väliin lähes koko Pikku Pippurin elämä aina orpokodista satamakaupunkiin, ahtaajasta muistin kieputtaviin kadotuksiin. 

Jos minun pitäisi kuvata Pikku Pippuria yhdellä sanalla, olisi tuo sana hyvin todennäköisesti mainio. Sillä sitä tämä on, mainio pieni tarina. Se on veijarimainen kasvutarina, pilke silmäkulmassa kirjoitettu poliittinen satiiri, ja sen lukemisesta nauttii niin, että oli kyseessä lukumaraton tai ei, sen todennäköisesti olisi joka tapauksessa hotkaissut hyvin lyhyessä ajassa. Asiat etenivät joutuisaan, ja kuten jotenkin aiemminkin lukemissani afrikkalaisissa romaaneissa, kääntyy lupaavakin alku lopulta yksilön tuhoksi yhteiskunnan murskaavan askelluksen alla. 

Afrikkalainen kirjallisuus on oikeastaan vasta viime vuosina noin ylipäätään lisääntynyt omassa lukuvalikoimassani, ja se on ollut varsin tietoinen päätös. Ennen omat kokemukseni ovat keskittyneet lähinnä Chimamanda Ngozi Adichien tuotantoon, ja vaikka hän toki yksi tärkeimpiä kirjailijoitani onkin, on se silti jotain erilaista kun nämä lähiaikoina lukemani. Tästä tulee jollain etäisellä tavalla mieleen yksi viime vuoden lempikirjoistani, Chigozie Obioman Kalamiehet, ehkä löydän jotain samaa kerronnassa, ehkä sen hilpeässä poukkoilevuudessa, joka onnistuu hienosti laajentamaan jos sun kenen sivuhenkilön roolia ja henkilöhistoriaa. Ja noista yhtäläisyyksistä minä tässä pidin, erityisesti.

Hauska ja suositeltavakin lukukokemus tämä kyllä oli, vaikka tuntuukin, että siitä saisi huomattavasti enemmän irti, jos Kongon, tai siirtomaiden sosialististen vallankumouksien historia ylipäätään olisi hieman tutumpaa. Mutta ilman sitäkin se oli piikikäs ja terävä. Yhtäältä se on tarina ystävyydestä, tulevaisuudesta ja sen omiin käsiin ottamisesta, toisaalta siinä kummittelee vastakkain alkuperäisten oma ja valkoisten tuotu kulttuuri, puutarhatontut ja dinosaurukset, valtaeliitin kähmintä ja oman edun tavoittelu. Se on oikein näppärästi ja osuvasti kirjoitettu, ja vaikka siitä jääkin hieman epämääräisen ulkopuolinen olo, on se silti, no, mainio. Sillä sitä se todella ensisijaisesti on.

Helmet-lukuhaaste 2017: 12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja

ANGIE THOMAS : VIHA JONKA KYLVÄT

ANGIE THOMAS : VIHA JONKA KYLVÄT

398s.

Otava 2017

Alkuteos: The Hate U Give (2017)

Suomentaja: Kaijamari Sivill

The Hate  U Give pyöri hurjan paljon kirjainstagrameissa koko alkuvuoden, kevään ja kesänkin. Olin laittanut sen kyllä merkille, mutta silti täysin yllättäen huomasin ihan muutama viikko sitten, että sehän on sekä suomennettu että saatavilla lähikirjastoni nuorten osastolta, joten ensimmäisenä lainaajana sen taisin uunituoreena käteeni käydä hakemassa, sitä kun ei oltu vielä edes ehditty hyllyttää. Varsin, harmillisenkin vähän ylipäätään yleensä luen nuorten- ja nuortenaikuisten kirjallisuutta, mutta tämän aiheen kohdalla siihen ei juurikaan epäiröittänyt tarttua.

"Faija sanoi mulle kerran, että jokainen musta mies on perinyt esi-isiltään raivon, joka on syntynyt sillä hetkellä kun ne ei ole pystyneet estämään sitä, että orjanomistaja satuttaa niiden perhettä. Faija sanoi myös, ettei oo mitään vaarallisempaa ku se, että se raivo herää."

Kun Starr oli 12-vuotias, hänelle on pidetty puhe paitsi kukista ja mehiläisistä, myös siitä mitä pitää tehdä, jos poliisi pysäyttää. Tee täsmälleen kuin poliisi käskee. Pidä kädet näkyvissä. Älä tee äkkinäisiä liikkeitä. Puhu vain kun sua puhutellaan. Neljä vuotta myöhemmin hän on palaamassa bileistä kotiin ystävänsä kanssa, ja joutuu kohtaamaan sen tilanteen, johon häntä on koko elämä valmisteltu. Kun kesken poliisitarkastuksen Starrin ystävä Khalil kurottautuu autoon kysymään onko Starrilla kaikki ok, ampuu poliisi hänet, hänen aseettoman ystävänsä, keskelle katua. 

Thomasin nuortenromaani lähtee liikkeelle vauhdilla, ja se kuvaa taitavasti 16-vuotiaan ghettotytön elämää keskellä parempiosaisten valkoisten lukiota, kiintiömustana rikkaiden maailmassa, tavallisena entisen jengiläisen tyttönä laitakaupungilla, jossa on lähes normaalia lähteä bileistä kotiin sen jälkeen kun joku on ammuttu. Kun Starr on silminnäkijänä paikalla jälleen kerran yhdessä poliisi ampuu aseettoman mustan nuoren -tilanteessa, keikahtaa hänen maailmansa raiteiltaan jo toistamiseen, murtuu kulissit ja kahden eri tytön roolit, joita hän on tottunut pitämään yllä niin kotona kuin koulussakin.

Thomasin keskeisimpänä teemana on rakenteellinen rasismi ja poliisiväkivalta- ja murhat, ja sitä hän tuo vallan voimakkaasti ja vaikuttavasti esikoisteoksensa sivuilla esiin. Nuortenromaani kun kyseessä on, tai esikoinen, tai mikä syy aihepaljouteen nyt ikinä onkaan, on siihen sivuun saatu myös aikamoisen vaikuttava sivuteemakirjasto: on ekojen kertojen odottamista poikaystävän kanssa, pohdintaa onko valkoisen poikaystävän kanssa oleminen ylipäätään rikos omaa yhteisöä kohtaan. On pompottelevat ystävät, jotka eivät edes näe olevansa rasisteja, koska hei vitsillä vain, miten sä vieläkin jaksat. On perhesuhteita, vanhempien välistä draamaa, oikeuskäyntejä, jengirikoksia, uhkailuja, vähemmistöliittoumia, musiikkia, koripalloa, hieman naivin tuntuisia kaikki järjestyy -kuvioita, slangia ja mellakoita. Itselle lukiessa meinaa niiden parissa tulla jo ähky, mutta sitten muistaa miltä itsestä vielä 14 vuotta sitten tuntui, ja tätähän se oli. Draamaa ja ähkyä, maailmantuskaa hieman joka suuntaan. Eli vallan realistista 16-vuotiaan elämää, vaikka itse sen elikin täysin erilaisissa oloissa.

"Siinä se ongelma onkin. Me annetaan ihmisten puhua mitä sattuu, ja kun ne sanoo tiettyjä [rasistisia] juttuja tarpeeksi usein, on pian ihan okei puhua niin ja se alkaa meistäkin kuulostaa ihan normaalilta. Mitä järkee, minkä tähden ihmisellä on ääni, jos se päättää olla hiljaa silloinkin kun ei pitäis?"

Vaikka välillä tunnuin hieman hukkuvan kaikkien eri aiheiden särppimisen keskellä, ja toisinaan taas puutuvani hieman tiivistystä kaipaavien kohtien kohdalla, jäin pohtimaan paljon sitä, mihin törmäsin aiemmin jo Ahavan uusimman romaanin parissa. Siinä, missä sen kanssa kaikki oli kaunokirjallisesti kohdallaan aina kieltä ja rakennetta myöten, iskivät näkökulmavalinnat, itsekritiikittömyys ja valta-aseman terällä leikittely niin vyön alle, ettei siitä enää voinut puhtaasti pitää. Tämän kanssa taas kävi hieman päinvastoin: kirja ei tuntunut kirjallisesti kovinkaan korkealaatuiselta, mutta sen sanoma oli niin suuri, voimakas ja aito, että kaiken tuollaisen hifistelyn puutteen antaa sille kyllä anteeksi. Sillä kun vain mietin, että mikä minä olen valkoisena hyvinvointilapsena sanomaan, minkälaista maailmankirjallisuuden kuuluu olla? Että kun viimein saamme sisältä kirjoitetun teoksen, ghetosta ghettoon ja samalla meille kaikille suunnatun, minäkö voin sanoa, että minusta se olisi kirjoitettu jotenkin väärin? Se kun ei vastaakaan sitä yleistä käsitystä laadukkaasta kaunokirjallisuudessa, koska siinä puhutaan, kuten ihmiset oikeasti puhuvat? Koska se tuntuu hieman epätasaiselta, kun ihan kaikkea ei vain itse ymmärrä, kun ei sitä arkea elä? Eihän kirjallisuus kuulu vain kirjaeliitille, se kuuluu kaikille. Ja jos se kirjaeliitti sattuu välillä jotain muutakin kuin itselleen suunnattua lukemaan, on se todennäköisesti vain tervetullutta. Siltä varmaankin niistä ulkopuolisista on tuntunut aina, että ihan kuin tätä ei olisi minulle kirjoitettu, ja silti siitä voi oppia jonkinlaista empatiaa. Ja se jos mikä tekee varsin hyvää.

Tärkeä ja tervetullut kirja tämä todella  on, yhdyn kyllä muitta mutkitta siihen kuoroon. Jos mahdollista, lukekaa tämä englanniksi. Vaikka suomennos olikin mitä mainioin, olen varma, että suurin osa tämän voimasta pääsee parhaiten esiin sen alkuperäisellä kielellä, niillä sanoilla ja sanonnoilla, joita meidän omassa kielessämme ei yksinkertaisesti ole. Ja jos englanti ei taivu, lukekaa se suomeksi. Kunhan luette, tämä on tärkeä. Ja tästä tehtävää leffaa odotellessa katsokaa myös Ylen Ulkolinjan USA ja rotusodan uhka -dokkari Areenasta, sekin oli varsin vaikuttava. Vielä kolmisen viikkoa se siellä katsottavana on. Näiden tarinoiden jälkeen en voi kuin ihmetellä, miten tuota sortoa on niin kauan kestetykin ilman suurempaa vastarintaa.

Helmet-lukuhaaste 2017: 42. Esikoisteos

KJELL WESTÖ : RIKINKELTAINEN TAIVAS

KJELL WESTÖ : RIKINKELTAINEN TAIVAS

459s.

Otava 2017

Alkuteos: Den svavelgula himlen 2017
Suomentaja:  Laura Beck
Arvostelukappale

Apua.

Jos Kjell Westö kirjoittaa jotain uutta, se on minulle asia, joka syrjäyttää kaiken muun. Kun kirja on käsissäni, en pysty tarttumaan toisiin, mutten uskalla aloittaa sitä, etten pettyisi. Ja kun viimein aloitan sen, luen välissä muutaman muunkin, jotta se ei vain loppuisi. Sellaisista lähtökohdista minä luen kaiken, minkä Westö vain jaksaa (romaanimuotoon) kirjoittaa. 

Mutta.

Nyt on sen ihan rehellisen apua-huudon hetki. 

En nimittäin tiedä, pidinkö tästä kirjasta.

"Ja juuri silloin Stella sanoi, äänellä joka oli edelleen uninen ja käheä, sanat joita pidin kauniina jo silloin, mutta jotka tuntuivat vieläkin tärkeämmiltä nyt, kun on kulunut joitakin vuosia ja lähestyn kertomukseni loppua:

Déjà-vu? Mä olen aina ajatellut että se on vain ahdistusta elämän epätodellisuuden edessä. Kaiken minkä muistamme olemme nähneet unessa."

Westön uusin romaani on sitä hänen tutuinta tyyliään. Se on sukupolviromaani Helsingistä, se on vaatimattomammista oloista tullut, nimettömäksi jäänyt nuori poika, joka tutustuu loistokkaan porvarisperheen nuoreen Alex-poikaan, hänen siskoonsa Stellaan ja elää elämänsä tuon voimakkaan sisaruskaksikon vierellä, tavalla tai toisella. Romaani lähtee liikkeelle hieman dekkarimaisesta murhayrityksestä, kelaa mitään paljastamma siitä aivan alkuun, ja luotaa läpi puolikkaan ihmiselämän aina 11-vuotiaasta viisikymppiseksi, lähiöistä  ja Taka-Töölöstä Lauttasaareen, riitojen, rakkauden ja muistojen kautta. Toisin kuin ehkä edellisissä, tämän kirjan vahvuus ja sanoma ovat pitkästä aikavälistä huolimatta tässä päivässä, ajankohtaisuudessa ja kantaaottavuudessa, ja silti samalla syvällä kahden perheen ja suvun, päähenkilön oman sekä Rabellin sisarusten, mikrohistoriasta, jonka kautta Westö maailmaa ja sen heilahduksia tyynesti sivusta seuraten kuvaa.

Palatakseni aiempiin Westön kirjoihin, luin ensimmäiseni, Leijat Helsingin yllä, jo 11 vuotta sitten Oslossa, ja rakastuin. Isän nimeen ja Älä käy yöhön yksin ovat olleet myös ihania ja tärkeitä kirjoja, mutta suosikiksini on noussut ehdottomasti Missä kuljimme kerran sekä Westön edellinen, hieman erilaisella lähestymistavalla kirjoitettu Kangastus 38. Westön tyyli on siis tuttu, rakas ja tärkeä, ja tuntuu, että lukisin vaikka aidanpäistä, jos Westö niistä keksisi kirjoittaa. Mutta suvuistahan hän lähinnä, kuten nytkin.

Alkuun tässä se tuttuus juuri hurmasikin. Se, etten edes tuskastellut hitauden ja alkukankeuden, runsaan henkilögallerian, kanssa, kun tiesin, että niin Westön kanssa nyt aina vain käy. Tutustuin hiljalleen päähenkilöön, Rabellien perheeseen, äitiin ja isään, heidän sukujensa tabuihin, sivuhenkilöihin, kaikkiin, ketä tässä lämpimästi mukaan jaksettiin ottakaan. Hyppäsin kyytiin metatasoihin, kirjoittamisesta kirjoittamiseen, näennäisen alkuperäisen kirjoittajan, Westön itsensä siis, kaltaiseen päähenkilöön, joka hän ei kuitenkaan ole. Onnistumisiin ja epäonnistumisiin, lapsen suhteeseen vanhempiinsa, ja suureen ja eroottiseen rakkauteen, joka kaatuu kerran jos toiseenkin omaan voimakkuuteensa.

Mutta se, mikä tässä oli hieman vaikeaa, olikin se, ettei se meinannut lähteä vielä puolivälissäkään. Tai jos lähti, lähti jotenkin hieman epätasaisesti pudoten taas kuoppaansa, hidastaen vauhtiaan, vähentäen voimakkuuttaan. Enkä tiedä, oliko tämä nyt enemmän ja syvemmin kirjoitettu kuin koskaan ennen vai vähän pakotettu ja teennäinen, henkilönsä ensimmäisen kerran ikinä etäälle ja yksipuolisiksi jättävä vai sittenkin jollain huomaamattomalla tavalla lähelle tuova. Ja oliko se Kangastus 38:n pienen juonitwistin ja erilaisen intensiteettitason jälkeen paluu tuttuun ja turvalliseen, vai toisintoon, joka oli jo kirjoitettu ei vain kerran, vaan ainakin kahdesti tai kolmesti. Ja oliko se sen vahvuus vai heikkous. Ja tykkäsinkö minä tästä. Vai voinko sanoa sitä edes vielä kun lopetin lukemisen 20 minuuttia sitten. Oliko siinä liikaa kaikkea vai liian vähän. Selviääkö se minulle vai onko selviämättä. Ja näinkö tosiaan aion kirjoittaa tämän postauksen loppuun saakka.

En ehkä sentään. 

Tämä uusin ei ollut Westön helpoin, siis minulle. Se ei ollut se, jonka parissa ollaan kuin vanhan ystävän kanssa 5 vuoden tauon jälkeen, kun kaikki jatkuu itsestään siitä mihin viimeksi jäätiin. Se on ennemminkin se tapaaminen, jossa kumpikin on osannut kaivata toista, mutta välissä ollaankin kasvettu ja muututtu, ja vaikka edelleen toisista pidetäänkin, ollaan pidetty lähinnä siitä mielikuvasta, joka kummallakin on menneestä minästä ja toisesta, eikä nykyisestä, kasvaneesta ja kokeneesta. Sellainen tapaaminen on varsin hankala. Ainahan sitä ymmärtää, että itse on henkisesti kypsynyt ja muuttunut, mutta että se toinenkin, tavalla jota ei osannut ennakoida. Ja sen käänteen voi joko kokea niin haastavana, että jatkaa mieluiten vain eri suuntiin tai sitten voi päättää, että tutustuu siihen uuteen toiseen uudelleen. Ja katsoo mihin se lähtee.

Että ehkä me nyt lähdemme Rikinkeltaisen taivaan kanssa hieman tutustumaan ja tunnustelemaan toisiamme, katsomaan ajan kanssa onnistuimmeko säilyttämään ystävyytemme. Ei tämän kuulukaan olla toisinto Leijoista, vaikka se välillä vähän kopiolta siitä tuntui, eikä pelkästään juonivetoinen, kuten edellinen enemmän oli. Se on ihan omansa. Ja vaikka sitä lukiessa olikin hauska etsiä tiettyjä yhteyksiä, samankaltaisuuksia ja siltoja aiempiin teoksiin, se oli silti täysin itsenäinen, eteenpäin kasvanut ja kypsynyt. Vaikka junnasikin paikoillaan. Tai oli junnaamatta. Mutta sitten yllätti lopun ajankohtaisuudellaan. Ja meinasi hermostuttaa tietynlaisena stereotypia kuvauksenia mustasukkaisesta ja omistushaluisesta muslimipojasta, ainahan ne sellaisia vain ovat. Mutta selittikin sen itse myöhemmin parhain päin. Vaikka onkin näin ristiriitainen. Mutta silti jo, ihan vähän ainakin, rakas ja tärkeä. Tämäkin.

KOKO HUBARA : RUSKEAT TYTÖT

KOKO HUBARA : RUSKEAT TYTÖT 

TUNNE-ESSEITÄ 

 236s. 

Like 2017 

Arvostelukappale 

Koko Hubara on kirjoittanut tärkeän kirjan. Hän ei ole kirjoittanut sitä minulle. Ja se on oikeastaan tärkeintä, mitä tästä kirjasta voin sanoa.

"Kutsun näitä esseitä nimenomaisesti ja tarkoituksella tunne-esseiksi. Viime aikoina olen törmännyt säännöllisesti lehtijuttuihin ja some-keskusteluihin, missä on mollattu tunteen perusteella päättämistä, minä-journalismia, arkisia tarinoita. Mutta tunteet ja järki eivät sulje toisiaan millään tavalla pois, kuten eivät vapaus ja vastuukaan." 

Kaiken muun sanominen tästä kirjasta on hyvin vaikeaa. Tämä ei ole minun tonttini. Nämä eivät ole minun kokemuksiani. Minä olen osa sitä valtavoimaa, enemmistöä, rakenteita, joiden vuoksi Ruskeat Tytöt on kirjoitettu muille Ruskeille Tytöille. Ja vaikken osaakaan kirjoittaa tämän edessä muita kuin päälauseita, se ei tarkoita sitä, etteikö tämä kirja olisi ollut hyvä.

Se oli mielettömän hyvä. Se oli terävä, tarkka ja lempeä, syyllistämättä. Se oli aivan järjettömän hyvin, tunteellisesti ja avoimesti kirjoitettu. Sen teksti soljui, oli laadukkainta mitä aikoihin olen lukenut. Se oli kirja, jonka toivoisin kaikkien sellaisten Tyttöjen ja Poikien lukevan, jotka jakavat Hubaran kokemukset, tunteet ja valkoisen enemmistön ehdoilla eletyn elämän. Sen, miten missään naistenlehdissä ei esitellä samaistuttavana kauneutena itsensänäköisiä ihmisiä, sen, että hyvälläkin tarkoittavat ihmiset aloittavat tutustumisen Hubaraan utelemalla miten hän on saanut alkunsa. Tulisiko minulle mieleenikään kysyä samaa kantasuomalaiselta? Että hei, onpa kiva tavata, missäs vanhempasi ovat tavanneet? Ei. Mutta se on jotain, mitä Ruskeilta Tytöiltä kysytään, minkälaisten ajatusten ajattelusta huomaan itsekin jääväni kiinni tämän kirjan luettuani. 

Minä en voi taistella kenenkään puolesta, heidän äänellään, siitä paikasta, jonka jokainen tässä yhteiskunnassa ansaitsisi. Mutta minä voin seistä heidän vierellään, tukea heitä, puuttua tilanteissa ja kyseenalaistaa normeja, olla hereillä yhtä tasavertaisesti kuin ihminen tuntuu "luonnostaan", eli valtanormien ja tiettyyn tapakulttuuriin kasvaneena, olevan sille, johon eniten samaistuu. Nähdä syrjivät rakenteet ja tehdä kaikkeni sen eteen, että ne voidaan purkaa. Puuttua, jos näen jotain niin äärimmäisen väärää, kuten seksuaalista häirintää tai ahdistelua, vaikka kaksinaismoralistinen yhteisömme, maamme ja uutisointimme ei pidäkään sitä yhtä  jos se tapahtuu valkoiselta mieheltä ei-valkoiselle naiselle, jos se ei uhriuta jotain muka minunkaltaistani. Rohkeutta nostaa muitakin kuin muka tutun näköisiä kasvoja esille, ylemmäs, ääneen. 

Mutta silti, nyt ei ole kyse minusta, nyt on kyse siitä, että moni sellainen ihminen, suomalainen, täysin vääristä syistä näkymötän ja äänetön, on saanut nyt Hubaran kautta äänen. Ja sen äänen en toivoisi hiljenevän. Ja siksi minusta jokaisen, myös muiden valkoisten ja etuoikeutettujen, pitäisi lukea tämä kirja. Ymmärtää, miten sanojen ja tekojen välillä on eroa. Ja ennen kaikkea, ihan vain ymmärtää. Muitakin kuin aina vain itseään ja näennäisesti itsensäkaltaisia.

Helmet-haaste 2017: 30. Kirjan nimessä on tunne (hieman väljä tulkinta juu, mutta näissä tunne-esseissä on niin paljon tunnetta, että se riittää alaotsikkonakin täyttämään minulle tämän kohdan.)

TONI MORRISON : MINUN KANSANI, MINUN RAKKAANI

TONI MORRISON : 

MINUN KANSANI, MINUN RAKKAANI

329s.

Tammi 2009

Alkuteos: Beloved, 1987

Suomennos: Kaarina Sonck

Olen halunnut lukea Morrisonia lisää siitä saakka, kun luin aivan blogini alkutaipaleella hänen uusimman teoksensa, Luoja lasta auttakoon. Tuo puolitoista vuotta sitten luettu pienoisromaani kuuluu siihen kokoaan ajan myötä kasvattavien teosten sarjaan, jotka jäävät mieleen ja löytävät jatkuvasti uusia muotoja ja näkökulmia kun siihen keskustellen tai ihan jo omassa pienessä päässään palaa. Pientä rimakauhua jostain syystä Morrisonin kohdalla on kuitenkin ollut ilmassa, mutta nyt viimein tuli aika tarttua hänen ehkä yhdellä tapaa kiiteltyinpään ja kenties tärkeimpäänkin teokseen. 

"Vuodenajat ovat Ohiossa teatraalisia. Jokainen niistä saapuu kuin primadonna varmana siitä että juuri sen esityksen takia maailmassa on ihmisiä. Kun Paul D oli pakotettu ulos 124:stä talon takana olevaan vajaan, kesä oli vihelletty ulos näyttämöltä ja veren- ja kullanvärinen syksy sai kaikkien huomion osakseen. Rauhaisaa taukoa ei ollut yölläkään, vaikka olisi pitänyt, sillä kuolevan maiseman äänet olivat läpitunkevat ja kovat."

Sethe on Ohiossa Yhdysvaltain sisällissodan jälkeen elävä karannut orja, joka asuu yhdessä anoppinsa sekä tyttärensä kanssa talossa, jonka vavahteleva henki pitää kaikkia asukkaita otteessaan. Karkumatkalla katosi Sethen miehen, pojat lähtivät myöhemmin kun ymmärsivät, ettei kaikkien haamujen kanssa ole pakko elää. Kun anoppikin on siirtynyt jo ajasta toiseen, ilmestyy Sethen elämään ensin mies menneisyydestä, Kultaisesta talosta ja yhteisistä taustoista, ja myöhemmin ruummillistuu myös hänen elämäänsä pahiten vainoava aave. Tukahtuneet tunteet nousevat pintaan, ja yhtaikaa sekä suoraan tapahtumien keskelle hyppäävä että silti hieman hitaasti käyntiin lähtevä tarina alkaa vyöryä loppua kohden sellaista vauhtia, että se pitää otteessaan, vaikka sydän särkyy lukijankin matkalla ties kuinka monta kertaa.

Morrison on uskomattoman taitava kuvaamaan kauhistuttavia tekoja inhimillisesti, niin, että yhtaikaa sekä kärsii uhrin että tekijän puolesta. Hän kuvaa värillisten kärsimyksiä sekä orjuuden keskellä että vapautumisen jälkeisessä yhteiskunnassa mestarillisesti ja voimakkaasti: kirja ei ole ehkä varsinaisesti vaikea, mutta helpolla se ei lukijaansa päästä. Sen hienous on realistisuudessa ja raadollisuudessa, sen todellisuuden kuvaamisessa, jota värilliset joutuivat elämään kun heidän ihmisarvonsa oli totaalisen riistetty, heidän mittojaan luetteloitiin kuin eläimen ominaispiirteitä eikä heidän ei edes kannattanut kiintyä lapsiinsa, koska ne vietäisiin heiltä kuitenkin pois, myytäisiin muualle, käytettäisiin kauppatavarana kuten jo omia vanhempia ja isovanhempia aikoinaan. Ihmisten mielet ovat niin rikki, että vapauduttuaankin vapaus tuntuu joltain aivan utopistiselta, ja vapaaksi päästyään äidinvaisto puolustaa lapsiaan omalta kohtaloltaan niin vahvalla voimalla, ettei sen edessä ole enää oikeaa ja väärää.

Orjuuden historia on omalla tavallaan rankkaa luettavaa, mutta sen paikka kirjallisuudessa on tärkeä. Se tuo esiin kaiken sen alistamisen mihin valkoinen omistaja syyllistyy, ja se näyttää sen polun ja historian, minkä takia rodullinen tasa-arvo on haastavaa vielä nykypäivänäkin. Vaikka sitä jollain tapaa voisi kuvitella ihmisen oppineen virheistään, kasvaneen jollain tapaa henkisesti, ei näiden asioiden edessä voi vain hymistellen olla hiljaa ja toivoa, että viimein olisi se aika, jollloin historia ei kaikessa kauheudessaan enää toistaisi itseään.

Minun kansani, minun rakkaani on voimakas, vahva, vertauskuvallinen, maaginen ja tärkeä kirja. Se näyttää miten yleinen murtaa yksilön, miten yksilön tarinasta tulee yleistä. Se on yhtaikaa raadollinen pelastustarina sekä Sethestä ja Rakkaimmasta että koko siitä kansasta, joka on alistettu eläimen lailla vallassa olevan tahtoon. Morrison kirjoittaa laadukasta ja tunteisiin menevää kirjallisuutta, jota haluaisi oikeastaan ihan kaikkien muidenkin lukevan.

Helmet-haaste 2017: 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja

KIMMO OHTONEN : KARHU - VOIMAELÄIN

KIMMO OHTONEN : KARHU - VOIMAELÄIN

178s.

Docendo 2016

Ostin viime jouluna korostetun monta kirjaa läheisilleni joululahjaksi. Kauniita romaaneja lukemista rakastavalle isotädilleni, dekkareita jännitystä kaipaavalle mummille, luontokirjan valokuvauksesta kiinnostuneelle isälleni. Korostetun paljon olen myös tässä lähiaikoina tullut viettäneeksi aikaa isäni kanssa (mittaamattoman suuri kiitos esimerkiksi muuttoavusta ja mökkiseurasta sinne suunnille!), ja koska luonto ja lukeminen kiinnostavat molempia, suositteli isä minua tarttumaan tähän lahjaksi saamaansa teokseen. Osuva oli kuulemma ollut kirjalahja, ja nyt ymmärrän itsekin miksi.

"Valtiovallan suurpetopolitiikkaan liittyviä päätöksiä seuratessa tulee usein kovin lohduton olo. Vaikka salametsästyksen olemassaolo ja sen vaikutus hauraisiin suurpetokantoihin tunnustetaan, sillä ei ole vaikutusta laillisten metsästyslupien myöntämiseen. Olemme erikoinen kansa, niin riippuvainen metsästä ja luonnosta. Silti tuhansilla niin tuotanto- kuin luonnonvaraisillakin eläimillä on tässä maassa huono olla; ne kärsivät, koska päättäjät sallivat niiden julman kohtelun taloudellisen kasvun tai kulttuurin nimissä."

34-vuotias luontotoimittaja ja -valokuvaaja Kimmo Ohtonen on viettänyt elämänsä aikana satoja tunteja niin metsässä kuin pienissä valokuvauskopeissa, oppien tuntemaan paremmin paitsi ympäröivää luontoa ja sen asukkeja myös itseään. Hän on kuvannut, seurannut ja havainnoinut karhuja, ja nyt hän lähteekin kirjan verran syventämään myös lukijoilleen sitä maailmaa, mitä hän noiden persoonallisten metsän kuninkaiden seurassa on oppinut tuntemaan. Kirja on yhtaikaa valokuvataidetta ja syvennys jokaisen omaan luontosuhteeseen Ohtosen omien kokemusten kautta.

Finlandia palkinnon Tieto-kategoriassakin viime vuonna ehdolla ollut kirja on vallan mainio sukellus maamme suurpetojen elämään. Ohtonen kirjoittaa mukavan sujuvasti, ja tuo väliin myös paljon raadollista henkilökohtaisuuttakin - väkivaltaista isää metsään paennut 10-vuotias poika kun löysi piilopaikastaan aivan uuden maailman, jonka parissa hän päätyi myöhemmin tekemään elämäntyötään. Lapsuuden pakopaikasta tuli jotain elämää suurempaa, ja se tunteenpalo näkyy tämän kirjan sivuilla. Eikä Ohtonen toki pelkästään omiin kokemuksiinsa syvenny, vaan tuo esiin jokaisen karhun yksilöllisen persoonallisuuden, lajityypilliset tavat, leikkisyyden, arkuuden ja inhimillisyyden, kaiken sen, joka usein suurpetokeskusteluissa tahtoo monilta unohtua. Hän ottaa myös kantaa salametsästykseen, ihmisen tekemiin viharikoksiin eläimiä kohtaan, jotka ovat yksi suomalaisuuden, etenkin tämän itärajalaisuuden suurimmista häpeäpilkuista. Miten häikäilemöttömästi salametsästäjät osaavatkin käyttää oikeita pelottelukeinoja ajaakseen omia agendojaan, lietsoakseen aivan turhaa petopelkoa pitääkseen yllä sallivaa ilmapiiriä petojen laittomaan hävittämiseen. Kritiikki ulkoistetaan etelän vetelien tietämättömyydeksi tai oikein perussuomalaisesti EU-direktiivien piikkiin, ja oma hauras petokantamme heikkenee ymmärtämättömyyden ja lietsottujen pelkojen edessä. Ihmisen pelko tuntematonta kohtaan on parasta polttoainetta mihin vihaan tahansa.

Vaikka Ohtonen käsittelee kirjassaan myös synkempiä teemoja, ei kirja lohduton ole, päinvastoin. Se tuo omalla panoksellaan tuota metsiemme kuningasta lähemmäksi lukijaansa, tekee siitä osan omaa historiaamme ja metsien ikiaikaisuutta. Sympaattisen sattumanvaraisesti nimetyt karhut aina Tuulista Brutukseen kulkevat omilla erämaillaan, ja toteuttavat sitä ikiaikaista kiertokulkuaan, johon heidät on alunperin luonto mukaan ottanut. Karhut tuntevat toisensa hajuista, leikkivät suolla ja puiden rungoilla, opettavat pentujaan suojautumaan vaaroilta ja puolustavat niiden oikeutta elää viimeiseen asti. Ne ovat tuntevia olentoja siinä missä me itsekin, ja heidän sielunmaailmastaan tiedetään vielä hurjan vähän. Jokainen karhu on oma yksilönsä, ja tärkeä osa metsiämme ja luontoamme. Tällaisten kirjojen avulla niiden tärkeä paikka on helpompi muistaa.

Helmet-haaste 2017: 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia

TERHI TÖRMÄLEHTO : VAIKKA VUORET JÄRKKYISIVÄT

TERHI TÖRMÄLEHTO : VAIKKA VUORET JÄRKKYISIVÄT

♥ ♥ ♥ ( ♥ )

288s.

Otava 2017

Arvostelukappale

Törmälehdon kaunis esikoinen, Vaikka vuoret järkkyisivät pyöri alkuvuodesta kirjablogeissa, ansaitsi kehuja ja kauniita sanoja. Se oli korkealla omalla lukulistalla jo silloin, mutta jostain syystä - ehkä pienestä yliannostumisesta kotimaiseen kirjallisuuteen yleisesti, ehkä vähän liiankin joka tuutista vastaantulleena tämä kuitenkin jäi. Jäi tähän asti, kunnes yritin kesäkuussa uudelleen.

"Lettipäinen vanhus ojentaa kärrystä päärynöitä liikemiehelle, mutta katsoo silmiin minua. Koululaisia maleksii myöhempään vuoroon, lapset tönivät toisiaan ja osoittelevat hiuksiani. Omalla kaistallaan kiitävässä pikabussissa sulaudun vielä joukkoon. Katsominen alkaa täällä, missä kadut ovat harmaita ja vuoret nousevat maiseman laitamilla kaukana idässä." 

Elsa käy lukiotaan Kainuussa, ja nuoruudenkasvukipujen keskellä löytää liikkeen, vastauksen ja kaiun, Hengen ja helluntalaisuuden. Vuosia myöhemmin hän asuu Bogotassa, vuorten ja sissiliikkeiden keskellä Kolumbiassa, jossa usko on vahvaa ja vierellä kulkeva, sissien vankina vuosia virunut Manuel odottaa kieliään. Tarina kulkee vuoroluvuin kummankin Elsan tarinassa, lukioaikojen Kajaanissa kolmannessa persoonassa, nykyhetken Bogotassa minämuodossa. 

Aloitin kirjan lukemisen ensimmäistä kertaa jo kuukausi takaperin, viimeisillä bussimatkoilla ennen kesäloman alkua. Siihen se hieman sitten jäikin, tyssäsi niin tyypillisen lyyrisiin sanoihin ja lausemuotoihin, että alkoi jo hieman ärsyttää. Luin tosiaan viime vuonna varsin hurjan määrän kotimaista kirjallisuutta, ja nyt pidempään käännöskirjallisuuden parissa pyörineenä törmäsin varsin voimallisestikin tämän kanssa hieman liiankin tuttuun tunteeseen: nuorehkon kirjailijan esikoiseen, äidinkielenopettajan ensiromaaniin, jossa kieli on niin hiotun kaunista, lyyristä, kumpuilevaa ja herkkää, että koko tarina tahtoo hieman jäädä sen jalkoihin. Ja niinpä kirja jäikin lojumaan, kuukauden päiviksi hyllyn reunalle, muiden alkaessa ja loppuessa siinä välissä. Mutta joku tässä silti jäi kaihertamaan niin vahvasti, etten sitä kesken raaskinut jättää.

Kirja oli täynnä herkänkaunista kuvausta, haikeutta, etsimistä ja kaipuuta. Elsa päähenkilönä oli hahmona ehjä ja kokonainen, kirjan todellisuudessa realistisen hukassa. Sivuhenkilökaarti oli ihailtavan taitava, hienosti tarinaan uppoava joukkio erilailla ajattelevia, uskovia ja tuntevia hahmoja. Elsan uskon ja vanhempien epäilyn välinen kuilu oli lähes käsinkoskettavissa, ja sen kipuisuus tuntui omaan aikaan asti, yli järkkyvien vuorten ja etsikkoaikojen, sen raastavuus oli jotain, mitä olisi voinut itsekin kuvitella nuorempana kokeneensa. Bogota-osiot taas olivat herkullisen runsaita, aistikylläisiä ja monitahoisia, ja rinnakkainen kerronta toimi varsin mainiosti.

Eniten tässä kirjassa, sen erityisen hienoista henkilöistä huolimatta, pidin ehdottomasti siitä suurimmasta lankakerästä, uskonnosta, uskomisesta ja uskosta, kaikista niistä ristiriidoista ja tavoista miten joku uskoo tai on uskomatta. Olla riehakkaasti tai päätöksellä uskossa mukana, hieman hurahtaneesti tai eilen kello viideltä kääntyneenä. Elsa oli kulkenut pitkän tien seurakuntanuoresta nuoreksi ja uskossaan kipuilevaksi naiseksi Kainuusta maailmankolkkiin, odottaen jotakuta kenen kanssa rukoilla yhdessä, saada kielet Hengestä, tehdä todeksi jotain, mikä ei jostain syystä ihan täysin päättämällä tule. Se oli jotain mihin pystyy samaistumaan, vaikkei täysin samaa kipua olekaan kokenut, jotain hieman vierestä vain. Mutta toisaalta, onko sillä lopulta uskoa etsiikö uskoaan Jumalaan, Pyhään henkeen vai elämään yleensä, kun se raastavimmillaan voi olla pitkä ja kipuileva tie kohti omaa tapaansa olla ja elää?

Vaikka vuoret järkkyisivät on kaunis ja vahva esikoisteos, joka uppoaa vahvasti kategoriaan haikean kauniit romaanit. Se nousee ylös välillä liiankin harkitusta kielestään ja kasvattaa tarinansa kerrontaansa suuremmaksi, ja onnistuu murtamaan epäileväisemmänkin mielen. Se ei ole höttöisen kepeä, muttei sorru liian raskaisiinkaan vesiin, se on sitä sellaista laadukkaan viihdyttävää kirjallisuutta, joka soi kauniisti ja jättää lukijalleen hyvän ja tunteikkaan olon. Se, riittääkö sen vahvuus erottumaan muista niin kovin samanlaisista edukseen, näyttää ehkä aika, mutta nyt sen takakansi on levollista laskea viimeisten sivujen päälle ja sanoa pitäneensä. Kukapa kauniista nyt ei pitäisi.

Helmet-haaste 2017: 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta

GARTH GREENWELL : KAIKKI MIKÄ SINULLE KUULUU

GARTH GREENWELL : KAIKKI MIKÄ SINULLE KUULUU

♥ ♥ ♥ ♥ ( ♥ )

216s.
Nemo 2017
Alkuteos: What Belongs to You, 2016
Suomennos: Juhani Lindholm
Arvostelukappale

Pride-viikon lukutempaus vei sittenkin mukanaan, ja nousi tärkeämmäksi kuin joku turhanpäiväinen lukujumi, ja niinpä asettauduin tiistaina mukavasti sängylle ja aloitin jo pitkään lukuvuoroaan odottaneen Kaikki mikä sinulle kuuluu -teoksen, viikon teeman hengessä. Ja noin puolitoista vuorokautta myöhemmin huomasin kääntäväni sen viimeisen sivun kiinni, sulkevan kannet ja olevani varsin vaikuttunut. Turhan kauaa tässä ei siis taistella tarvinnut, tämä kirja ui suoraan sydämeen.

"Seurasin monta minuuttia miehen edestakaista liikettä ja sitä miten kärpänen väliin katosi, väliin taas ilmestyi näkyviin. Melkein joka kerta kun takki siirtyi pois sen päältä, se siirtyi vähän ylemmäs kohti pistettä, jossa miehen olkapää painui lasia vasten. Älä mene sinne, kuiskasin hyvin hiljaa, se on väärä suunta. Oli totta kai naurettavaa välittää niin paljon mitättömästä kärpäsestä, mutta minulle sillä oli merkitystä ainakin niin kauan kun sitä katselin. Sitähän välittäminen juuri on, ajattelin, sitä että katsellaan jotakin riittävän pitkään, mitä merkitystä koolla siinä on?"

Kirjan kertoja, nimettömäksi jäänyt amerikkalaisopettaja tutustuu Mitkoon, bulgarialaiseen nuoreen mieheen Sofian kansallisen kulttuuripalatsin alakerrassa, miesten wc-tiloissa, jossa rahalla saa oikeastaan toiselta kaikkea mitä kuviteltavissa olla saattaa. Jo kohtaamishetkellä Mitkossa on jotain erilaista kuin muissa, jotain, jonka haluaisi pitää omanaan sitä silti koskaan saavuttamatta. Samalla kun ristiriitainen suhde liikehtii edestakaisella liikkeellä laineiden tapaan, risteilee päähenkilön omat halut, ristiriidat ja menneisyyden kokemukset taustalla osaamatta viedä tunteita koskaan täysin yhteen suuntaan, kulkien eteen ja taakse, jahkaten ja olemalla läsnä vain osittain ja silti jollain äärimmäisen ristiriitaisella tavalla ollen hyvin intensiivisesti läsnä. Mutta vain Mitkon seurassa. Kolmeen osaan jakautuva romaani kulkee niin nykyhetken Bulgariassa kuin päähenkilön nuoruusvuosien Yhdysvalloissa, ja se kutoo peitteensä tiiviisti tarinan ympärille. 

Täytyy kyllä myöntää, että en ehkä olisi lukenut tätä kirjaa lainkaan, jos en olisi lukenut siitä Ompun blogipostausta. Sen kannet ja ehkä hieman nimikin lupaa nimittäin kaikkea muuta miksi romaani lopulta osoittautui, kanteen painetut markkinointilauseet älykkään runollisesta rakkausromaanista ja sijasta 12 kirjallisuuden historian kaikkien aikojen eroottisimpien romaanien joukosta antoivat ymmärtää aivan toisenlaista kirjaa. Aivan kuin tämä olisi joku 50 Shades of Gray, gay-fiboilla vain.

Se, mitä tämä romaani sitten muille on, on toki niiden muiden asia, mutta minulle tämä oli kaikkea muuta kuin eroottinen, sillä sanan perimmäisellä merkityksellä ainakaan. Minulle tämä oli ennen kaikkea viiltävän kipeä, intensiivinen ja voimakas lukukokemus. Sen kieli ja vaivaton kuvaus herättivät Bulgarian pääkaupungin Sofian eloon, ja vaikka Greenwell ei edes kuvaillut esimerkiksi metrokohtausta kirjoittaessaan sen äänimaailmaa, vain Mitkon ja amerikkalaisen katseiden välistä oloa ja intensiteettiä, oli lukukokemus niin voimakas, että se tungos, kollektiivisen hiljaisuuden yhteisääni, vaimea keskustelu sekä metrovaunun kirskahtelu tulivat mukaan ihan kuin rivien välistä. Tilanne oli todella läsnä, kerronta jotain sellaista, että harvoin noin moniaistisesta saa nauttiakaan. 

Ja silti itse tarina oli niin voimallinen, ettei sillä ollut hetkeäkään vaaraa jäädä kauniskielisyytensä alle. Se oli tarkkanäköinen, ja siinä tarkkanäköisyydessään ehkä tosiaan runollisen älykäskin, mutta enemmän se oli tarina omista tunnetraumoista ja niiden vaikutuksesta myöhempiin ihmissuhteisiin kuin varsinaisesta rakkaustarinasta. Siinä oli jotain samaa kuin rakastamassani Pajtim Statovcin kerronnassa, ehkä pitkien ja realistisen kauniiden lauseiden takia, ehkä tavassa käsitellä asioita mutkattoman suoraan. Siinä oli myös ripaus Yanagiharan Pientä elämää, sitä kaipuuta iholle, mutta silti se oli jotain aivan omanlaistaan, voimakasta ja herkkää. Se oli tarina hyvin epätasapainossa olevasta ihmissuhteesta, sellaisesta, joita tosielämässä tuppaa huomattavasti Disney-henkisiä tarinoita enemmän olemaan. Oli se rakkaustarinakin, mutta se oli sitä niin kipeällä tavalla, ettei sana tuossa muodossa riitä kuvaamaan niitä kaikkia nyansseja, joita tarina itsessään sisällään piti. Se kertoi suoraan ja kaunistelematta, mutta tärkeimmän se silti antoi ymmärtää itse. Ja sitä minä tässä ehkä eniten rakastin.

Pride-viikko tai ei, lukekaa tämä romaani. Tämä oli ehdottomasti yksi suurimpia tänä vuonna käännettyjä kaunokirjallisia teoksia.

Helmet-haaste 2017: 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa

 

PAUL AUSTER : NEW YORK -TRILOGIA

PAUL AUSTER : NEW YORK -TRILOGIA 

♥ ♥ ♥ ( ♥ ) 

352s.

Tammi (1988 & 1989)

Alkuteos: The New York Trilogy (1985 & 1986)

Suomennos: Jukka Jääskeläinen & Jukka Sirola

Paul Austerin Sattumuksia Brooklynista hurmasi minut helmikuussa. Se oli ensimmäinen Austerini, satunnainen löytö kierrätyskeskukselta kauniin kansin ja lupaavin takakansitekstein. Nyt, ei edes ihan niin pientä lukujumia vastaan taistellessani ajattelin, että Auster voisi olla varsin hyvä luottokirjailija jatkaa matkaa ja taistella jumiutumista vastaan, ja niinpä nappasin edellisellä kirjastoreissulla mukaan New York -trilogian. Ihan vain koska ajattelin sen olevan sellainen kevyen helppo, vähän viihteellisempi Auster, jonka voisi hotkaista yhdessä viikonlopussa. Ja ah, kuinka väärässä sitä ihminen voikaan olla. 

"Se tässä onkin kiinnostavinta. Käsittääkseni Don Quijote johti eräänlaista koetta. Hän halusi koetella lähimmäistensä herkkäuskoisuutta. Hän mietti onko mahdollista nousta koko maailmaa vastaan ja syytää uhmakkaasti valhetta ja pötyä. Väittää tuulimyllyjä ritareiksi, parturinmaljaa kypäräksi ja sätkynukkeja ihmisiksi. Oliko mahdollista saada muut myöntämään väitteet todeksi, vaikka nämä eivät edes uskoneet häntä? Toisin sanoen, mihin asti ihmiset sietävät herjausta, jos se esitetään viihteenä? Ja vastaushan on ilmiselvä, vai mitä? Loputtomiin. Todisteena on sekin, että sitä kirjaa luetaan yhä. Sitä pidetään yhä erittäin hyvittavana. Ja sitähän jokainen loppujen lopuksi haluaa kirjalta: huvitusta."

Paul Austerin läpimurtotrilogia lupailee rikollisuutta, kirjallisuutta ja nykyihmisen identiteetti-kriisiä, ja se tarjoilee yksissä kansissa kolme nokkelaa pienoisromaania. Auster sijoittaa tarinansa 1950-1990-lukujen New Yorkiin, sen itselleni tutuille kaduille ja puistojen reunoille. Lasikaupungissa jännityskirjailija ottaa muutaman mutkan kautta itselleen vastaan yksityisetsivän tehtävän, ja joutuu keskelle niin omituista tapahtumaketjua, ettei hänen omissa jännityskirjoissakaan ole tapahtunut vastaavaa. Aavekaupungissa yksityisetsivä taas joutuu varjostamaan henkilöä, jonka elämässä ei tunnu tapahtuvan mitään ja Lukitussa huoneessa kadonnut lapsuudenystävä jättää kirjailijalle haltuunsa niin pöytälaatikkoteoksensa kuin oman perheonnensakin. Näistä aineksista koostuu niin tarinat yksittäin kuin lopulta myös yllättävän vahvasti yhteen kietoutuneina. 

En tiedä mistä olin saanut päähäni tämän kirjan näennäisen viihdyttävän helppouden, ehkä Sattumusten Brooklynin helppolukuisuudesta tai siitä ontuvasta stereotypiasta, että jos takakannessa mainitaan sekä rikos että yksityisetsivä, ollaan jonkun jännän ja kepeän parissa. Totuus oli kuitenkin hieman toinen, ja vaikka ensimmäisen osan, Lasikaupungin, jälkeen vielä kuvittelinkin hieman tässä lukuilluusiossa eläväni, romuttui se viimeistän toisessa osassa, Aavekaupungissa. 

Vaikka ensimmäisen osan koukku jo meinasi nostaa itsenikin jonkinlaiseen hurmioon, jätti toinen taas niin suuria kysymysmerkkejä ja tyhjiä aukkoja, että joudun ihan täysin myöntämään, etten ihan tiedä tajusinko koko osaa ollenkaan. Kolmannessa ensimmäisen osan koukuttavuus palaa, se luo taas sellaista tunnelmaa, joka saa pysymään kirjan kansien välissä, mutta kun siltä alkaa odottaa austermaista loppuratkaisutwistiä, keikahtaa kaikki taas aivan päälaelleen, ja yhtäkkiä sitä huomaakin lukeneensa yhtä tarinaa monesta eri näkökulmasta tai monta eri tarinaa yhdestä näkökulmasta tai yhtä näkökulmaa yhdestä tarinasta tai... sitten ei tiedäkään enää yhtään mitään. 

New York -trilogia on yhtaikaa haastava, tahmea, nokkela ja koukuttava. Se on vahva ja asteittain aukeava, ja yhtaikaa varsin älyllinen sekä pitkäveteinen. Goodreadsiin tämän arvosteltuani jopa kolme eri kaveriani kävi kommentoimassa, että ei joko saanut tätä edes luettua tai sai pahimmillaan välttemeään Austeria lopullisesti kaiken tahmaisuutensa jälkeen, joten helpolla se ei päästä, eikä kaikkia näemmä edes lähelleenkään. Ymmärrän tämän kohdalla täysin sen luotaantyöntävyyden, ja jos en itse olisi tätä vain päättäväisesti jatkanut, ei olisi ollut minullakaan kaukana tämän tarinan hylkääminen, niin oudoissa soissa sitä keskivaiheilla pyörittiin. Mutta itsepäisesti siitäkin suosta noustiin, ja lopulta voin sanoa tästä kirjasta pitäneeni, vaikken tiedä ymmärsinkö sitä ihan täysin. Siihen ymmärrykseen kun todennäköisesti tarvittaisiin vähintään toinen lukukerta, mutta ihan niin hurmaava tämä ei ollut, että sitä lähtisin heti perään kokeilemaan. Eikä tämä nyt ehkä sitä lukujumiakaan avannut, mutta eipä toisaalta myöskään pahentanut. Kekseliäs, identiteeteillä ja niiden häilyväisyydellä leikittelevä teos kaikkine erilaisine metatasoineen ja ristiviittauksineen vaati paljon, mutta onneksi se antoi paljon myös takaisin. Ja ainakin se alleviivasi sitä, mitä olen jo aavistellutkin, Paul Auster taitaa olla minun kirjailijani. Ainakin näiden kahden lukemani perusteella.

Helmet-haaste 2017: 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta

KAZUO ISHIGURO : OLE LUONANI AINA

KAZUO ISHIGURO : OLE LUONANI AINA
♥ ♥ ♥ ( ♥ )
394s.
Tammi 2005
Alkuteos: Never Let Me Go (2005)
Suomennos: Helene Bützow

Kazuo Ishiguro on yksi niitä kirjailijoita, jotka ovat jääneet nimenä mieleen kirjablogeista, Goodreadsista ja ohimennen heitetyistä kirjasuosituksista, mutteivat silti ole onnistuneet herättämään mitään lähtemätöntä mielenkiintoa. Kirjat ovat tuntuneet ihan lupaavilta, ja silti jääneet muiden varjoon, kiinnostaneet, mutta eivät tarpeeksi, että olisi tehnyt juuri mitään niiden lainaamisen eteen. Alkuvuoden kierrätyskeskuskierros toi kuitenkin eteen priimalaatuisen pokkarin eurolla, ja vaikka hieman on ollutkin itselläni ilmassa ylioptimistista ostelua siihen nähden, miten paljon/vähän todellisuudessa omasta hyllystä olen ehtinyt lukea, kiilasi tämä näemmä heti ohi niiden 10 muun oman hyllyn (muka) kiinnostavimman teoksen.

"Vaikutti todellakin siltä kuin hän olisi esittänyt Shakespearea ja minä olisin tullut näyttämölle kesken hänen esityksensä. Sanoin: 'Tommy, sinun hieno paitasi. Sinä sotket sen', mutta Tommy ei osoittanut mitenkään kuulevansa minua. 

Niinpä minä ojensin käteni ja laskin sen hänen käsivarrelleen. Muut olivat myöhemmin sitä mieltä että Tommy oli tehnyt sen tahallaan, mutta minä olin varma että se oli vahinko. Tommy huitoi käsivarsillaan, eikä voinut tietää, että aioin ojentaa käteni. Oli miten oli, kun hän heilautti käsivartensa ylös, hän sysäsi käteni pois ja osui kasvojeni sivuun. Se ei sattunut, mutta minä henkäisin, samoin useimmat tytöt takanani."

Kathy, Ruth ja Tommy ovat oppilaita idyllisessä sisäoppilaitoksessa, jossa kasvattajat ovat tiukkoja, mutta suojelevat kuitenkin lapsia lempeästi ulkomaailmalta valmistellen heitä asteittain siihen, mitä tulossa on. Vuosia myöhemmin, työskenneltyään jo 11 vuotta valvojana, Kathy palaa muistoissaan lapsuuteensa ja nuoruuteensa, ystäväkolmikon menneisiin tapahtumiin ja niihin käännekohtiin, jotka tietyllä tapaa vakiinnuttavat sen raiteen, jota pitkin heidän elämänsä jatkaa kulkuaan päätepysäkille saakka. Vaikka onnellinen lapsuus on taannut heille näennäisesti tasavertaiset mahdollisuudet hyvälle elämälle, on oppilaiden suurin unelma olla filmitähden sijaan ravintolan siivoaja tai työskennellä tavallisessa lasiseinäisessä toimistossa. Nekin haaveet alkavat tuntua kuitenkin jopa utopistisilta, kun sivujen edetessä tarina alkaa kiertää hiljalleen auki sitä taustaa, jota vasten lapsia ja oppilaita on koko elämä kasvatettu. Kirjaimellisesti.

Ole luonani aina on kirja, jonka vähän kaikki ovat jo lukeneet, useimmiten jo vuosia sitten. Kaipasin itse Bad Feministin aiheuttamien ajatustulvien jälkeen jotain verkkaisempaa ja tietyllä lailla keveämpää, ja ihan täysin hutiin ei intuitioni mennyt, kun hieman satunnaisesti kirjapinostani tämän luettavaksi valitsin. Ihastuin siihen, miten kirja hypähti jo ensi sivuilta suoraan keskelle tarinaa, sitä liikaa taustoittamatta tai selittämättä. Ja silti yllätyin jälkikäteen lempikohtaustani sitaatiksi etsiessäni, että se oli jo ensimmäisessä luvussa, sillä tuntui että kirjan lähes 400 sivusta 250 meni pelkkään käynnistymiseen. Joku voisi sanoa pitkäveteiseksi, minä ihanan rauhalliseksi ja voimiaan hiljalleen kerääväksi. Sain siis oikeastaan juuri sitä mitä etsin, en liian vahvaa ja vaikuttavaa, enkä silti heppoista ja helppouteen valahtavaa.

On tavallaan hassua, että vaikka tämä ei ihan hirveästi mitään sisällä liikauttanutkaan, pidin tästä valtavasti. Pidin sen haikean surumielisestä tunnelmasta, tajunnanvirtamaisesti etenevästä kerronnasta, joka hyppi ajassa kuin oma mieli keskittyen silti säntillisesti vain omaan tarinaansa. Se oli riisuttu, eikä siinä ollut oikeastaan mitään ylimääräistä, ja silti yhden pienen tarinan kerrontaan saatiin käytettyä monta sataa sivua. Se oli kauniin arkisesti kuvattu, ja silti taustalla oli niin suuri, jopa dystooppinen ajankuva maailmasta, jollainen periaatteessa voisi jo nyt olla olemassa, ja onkin ehkä jollain pelottavalla vertauskuvallisella tavalla. Mutta sillä ei sorruttu mässäilemään, se kerittiin auki pikkuhiljaa, taitavasti ja eleettömästi. Ja siitä tavasta kertoa, siitä minä tässä ihan ehdottomasti eniten pidin. Ishiguron tapa kuvailla maisemia, tunteita, ihmissuhteita ja niiden välistä psykologiaa hypnoottisen on taitavaa ja kaunista, ja se erityisesti nosti tämän kirjan keskiverrosta hyväksi. Se oli hieman kuin jollain tapaa käänteinen Haruki Murakami, päinvastainen vain, koska tämä oli melankolinen siinä missä Murakami enemmän taustaltaan valoisa. Paitsi ehkä Norwegian woodissa, joka hyvin etäisesti jossain tunnelmassa tästäkin mieleen tuli, alakuloisemmin vain.

Lohduton kirja tämä ei missään nimessä kuitenkaan ollut, ennemminkin haikean kaunis. En kuitenkaan usko, että tämä miksikään elämää suuremmaksi kirjaksi minulle kasvaa, mutta toisaalta sitä minä nyt kaipasinkin. Joskus nimittäin lukukokemuksessa parasta on juuri se, ettei se järisytä liikaa. Kun omassa elämässä on menossa paljon, rautoja on tulessa enemmän kuin niitä ehtii käsitellä, rauhallisuus ja eleettömyys saattaa olla juuri kaikkea, mitä eniten tarvitsee. Sitä nimenomaista vastapainoa, pakoa kaoottisuudesta. Ja tähän väliin, tämä kirja oli täydellinen. 

Helmet-haaste: 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta

HANYA YANAGIHARA : PIENI ELÄMÄ

HANYA YANAGIHARA : PIENI ELÄMÄ

♥ ♥ ♥ ( ♥ )

939s.

Tammi 2017

Alkuteos: A Little Life (2015)
Suomennos: Arto Schroderus

Arvostelukappale

"Jos se olisi ollut joku muu, Willem vakuutti itselleen, hän ei olisi epäröinyt. Hän olisi vaatinut vastauksia, olisi kutsunut paikalle yhteisiä ystäviä, olisi pannut kyseisen henkilön tuoliin istumaan ja huutanut ja anonut ja uhkaillut, kunnes olisi saanut tunnustuksen. Mutta Juden ystävänä tämä kuului sopimukseen: hän tiesi sen, Andy tiesi sen, he kaikki tiesivät. Ymmärrettiin, että todellisena ystävänä kuului pysyä loitolla, hyväksyä mitä sanotaan, kääntyä ja poistua, kun ovi suljetaan nenän edestä, eikä yrittää väkisin sisään."

Jude, JB, Willem ja Malcom ovat kämppiksiä collegesta, aikuisuuden kynnyksellä olevia nuoria New Yorkissa, joiden tiivis ystävyys siirtää heidän opiskelijaelämänsä mukanaan myös kampuksen ulkopuolelle. Malcom haaveilee arkkitehdin urasta, JB on taidemaalari, Willem odottaa ensimmäistä suurta rooliaan paremmassa teatteriproduktiossa samalla kun tarjoilee pienessä ravintolassa ja Jude on opiskellut lakia, työskentelee syyttäjänvirastossa ja muuttaa asumaan Willemin kanssa pieneen läävään Manhattanille, Lispenard Streetille. Ystävyksien välit ovat läheiset, ja vaikka erilaiset draamat, riidat, addiktiot ja nousukaudet tulevat ja menevät, ei Juden täydellisesti piilottama menneisyys pysy niin täydellisenä tyhjiönä, kuin hän ehkä ulospäin ajattelee sen näyttävän.

Pieni elämä on painava ja kunnianhimoinen, mutta vaikka sen tietynlainen raakuus ja pahuus onkin läsnä lähes 1000 sivua, taustalla soiva tummaeleinen pianomusiikki onnistuu kuitenkin välttämään toivottomuuden ja pimeyden tunteen läpi koko romaanin. Kirja on hienotunteinen ja taitava, ja vaikka se alkoikin loppuakohden kiertää ehkä hieman turhankin toistavasti samoja kehiä, tarjoilla jo vähän epäuskottavankin paljon pahaa yhdelle ja samalle, saaden toivomaan hieman hiotumpaa taustaa ja kauheutta, onnistui se silti pitämään otteessaan koko pituutensa verran, tarjoamaan tunteiden vuoristorataa ja totaalista tarinaan uppoamisen tunnetta. Se on välillä uuvuttavankin yksityiskohtainen ja hidas, mutta silti samalla niin läheinen ja todentuntuinen, ettei sen parissa pitkästynyt vaikka sitä tunnetta kieltämättä välillä lukiessa itsestään huomasikin etsivänsä. Vaikka ehkä vähän vähempikin pahuus yhdelle romaanihahmolle olisi riittänyt, tässä kun riitti aineksia lähes neljään eri, yhtäpitkään tarinaan traumoineen ja kauhuineen, pysyi kokonaisuus silti yllättävänkin kauniisti kasassa. Ja kun niihin taustoihin ei liikaa kiinnitänyt huomiota, pystyi keskittymään siihen, mikä kirjassa oli ehdottomasti vahvinta: selviytymiseen, oli se sitten ulkopuolisesta loogisesti elettyä tai ei.

Ja pitkästä aikaa tarinan edetessä minäkin elin sitä vuoristorataa, niitä tunteita, herkistymisiä ja pettymyksiä, joita fiktiivisten hahmojen ylle pyritään romaaneissa usein rakentamaan. En huomannut silmäkulmasta putoavia kyyneleitä ehkä niinkään niiden pikkuhiljaa auki purkautuvien, piilotettujen raakuuksien edessä, vaan niiden inhimillisyyksien vieressä, jota kirjan henkilöhahmot toisilleen osoittivat. Ja se oli ehdottomasti koko kirjan suurin hienous, kirkkain onnistuminen: sen vilpittömän ja silti rikkinäisen, ja silti niin arkisen rakkauden kuvaaminen toisiaan kohtaan. Yanagihara onnistuu luomaan niin taitavasti tunnelmia, dialogia ympäröiviä hetkiä, että ne kirjoittamatkin ilmeet, eleet, äänenpainot ja toiseen luodut katseet heijastuu silmille kuin hienosti leikatun elokuvan lähikuvat. Ne kannattelevat kirjaa, ovat valovoimaisia ja herkkiä, ja silti niin realistisia, että ne eivät kaadu omaan kauneuteensa.

Ihan en silti ole varma, miten paljon tästä kirjasta pidin, ja pidinkö tarinasta vai sen kehyksistä, henkilöistä, vai siitä miten heitä kuvattiin. Luulen, että Pieni elämä on kirja, jota täytyy sulatella päiviä, viikkoja, ehkä kuukausikin. Se on kirja, josta jää jonkinlainen olo jo nyt, mutta se todellisempi, objektiivisempi, kokonaisvaltaisempi tunne tulee vasta kun välissä on ehtinyt lukea muutakin. Sen tunnelma joko vahvistuu, kasvaa ja kehittyy kun siihen on saanut etäisyyttä, tai se hiljenee mielessä tasaisesti muiden jo luettujen kirjojen tasolle. Mutta oli se silti kaunis, haalenee tai tummenee se ajanmittaan. Sen parissa vietti mielellään toista viikkoa, luki sivuja, joiden sisään olisi mahtunut kaksi tai kolme keskimittaistakin romaania.

Ja niin, jälleen kerran muistin myös, miksi rakastan yli 500-sivuisia kirjoja. Olen toki tässä lähivuosina oppinut löytämään myös pienoisromaanien, novellien kuin niiden keskimittaistenkin tarinoiden salat huomattavasti paremmin, mutta silti näissä pitkissä, syvissä ja yksityiskohtaisissa tarinoissa vain on oma taikansa. Ne vievät mennessään, parhaimmillaan siis, upottavat täysin omaan maailmaansa, ja saavat kaikessa karussa inhimillisyydessään henkilöhahmonsa niin iholle, että heidän rinnalla tuntee oikeasti kulkevansa sen muutaman viikon ajan, kun kirjaan on täysin uppoutunut. Kun tarina ja kieli vielä vievät mennessään, ei kirjaa yhtaikaa malta laskea käsistään, muttei myöskään lukea loppuun, jottei sen henkilöistä vielä tarvitsisi luopua. Vaikka tämän kohdalla sekään ei ehkä ollut ongelma, omalla katkerankauniilla tavallaan.

Helmet-haaste 2017: 49. Vuoden 2017 uutuuskirja

HAN KANG : VEGETARISTI

 

 HAN KANG : VEGETARISTI 

 ♥ ♥ ♥ ♥ 

215s.

Gummerus 2017

Alkuteos: 채식주의자 (The Vegetarian), 2007
Suomennos englannista: Sari Karhulahti
Arvostelukappale

"Kunpa voisin nukkua. Kunpa voisin karkottaa ajatukset päästäni edes tunniksi. Asunnossamme on koleaa kaikkina niinä öinä, lukemattomina öinä, joina herään ja kävelen paljain jaloin edestakaisin. Huoneisto on kylmä kuin jäähtymään päästetty riisi tai keitto. Mustan ikkunan takana ei näy mitään. Käytävän tumma ovi kolahtaa aika ajoin, vaikka kukaan ei pyri sisään, ei todellakaan. Kun panen uudelleen makuulle ja työnnän käden täkin alle, kaikki lämpö on kaikonnut minusta."

Olen odottanut Vegetaristin lukemista enemmän tai vähemmän viime kesästä asti, siitä saakka, kun sen ensimmäistä kertaa Tainan Maaginen realismi -blogista huomasin lukulistalleni nostaa. Luin siitä sen jälkeen muutaman arvion, innostuin hurjana kevään kirjakatalogeja selaillessani huomatessani suomennoksen olleen tulossa, ja loppuajan välttelinkin jo muiden tämänkeväisiä postauksia kirjasta, jotta saan sukeltaa teoksen pariin mahdollisimmin tyhjänä tauluna, odotuksina oikeastaan ainostaan uuteen maailmaan sukeltaminen.Ja se odotus varsin mainiosti täyttyikin. Eteläkorealainen Han Kang kirjoittaa niin rujosti, että tähän kirjaan tartuttuani sitä oli enää hankala käsistään laskea. 

Yeong-hye on vaatimaton nainen, jonka aviomies on viehättynyt juuri hänen mitäänsanomattomaan tavallisuuteensa, nöyryyteensä ja kuuliaisuuteensa. Yhtäkkiä hän näkee kuitenkin unen, niin voimallisen ja rajun, että se saa Yeong-hyen luopumaan radikaalisti ja ulkoapäin katsoen selittämättömästi lihan syömisen, muuttumaan vegetaristiksi (tai oikeastaan vegaaniksi), lopettamaan nukkumisen ja lopulta nääntymään lähes hengiltä. 

Kirjan ensimmäinen osa kolmesta kertoo tarinaa Yeong-hyen aviomiehen näkökulmasta, sen hieman keskinkertaisen vätyksen oloisen miehen, jolle vaimon tehtävä on viikata aamulla vaatteet valmiiksi ja ruokkia herkullisilla liharuoilla ennen 12-tuntista työpäivää. Kun Yeong-hye kuitenkin kerrankin vastustaa miehensä käskyjä passiivisen päättäväisesti, joutuu mies ennennäkemättömän vaikeaan tilanteeseen, kun ei voi enää hallitakaan näennäisesti omaansa. Ja kun edessä on vielä Yeong-hyen perheen brutaali vastustus tyttärensä toimia kohtaan, naksahtaa jossain se viimeinen oksa, joka on pitänyt tiettyjä normeja sisälleen rajattuna, ja tapahtumien vyörynä lähtee liikkeelle niin voimallisesti ja rajusti, että lukijana voi vain vimmaisesti kääntää sivuja pysyäkseen kaiken mukana.

Tarinan toisessa osassa ääneen pääsee Yeong-hyen taiteilijalanko, ja viimeisessä taas Yeong-hyen isosiskon In-hye. Vegetarismin vaatimus kääntyy tarinassa pian ruummillisuuden kuvaukseksi, naisen oikeudeksi omaan kehoonsa, mieleensä ja elämäänsä. Tarinan rakenne on peruja kolmesta yksittäisestä novellista, ja vaikka sen osien väliin jää aukkoja, on kokonaisuus kuitenkin hämmentävänkin taitava ja ehjä. Vaikka Yeong-hye ei varsinaisesti tarinan aikana pääse lainkaan ääneen itse, on hän kolmen elämäänsä kuuluvan henkilön todellisuudessa niin läsnä, ettei omaäänisyyden puutetta edes huomaa. Näkökulmien vaihdokset kannattelevat tarinaa upeasti, ja vaikka kahden ensimmäisen miehen suhde äänettömään päähenkilöön onkin provosoivan vinksahtanut, siloittaa viimeinen siskon osuus kaiken kauniiksi ja entistä koskettavammaksi. 

Han Kang kirjoittaa rohkeasti ja rajusti, muttei silti syyllisty selittämiseen. Asiat ovat sellaisia, kuin ne on kuvattu, ja liika tulkinta vie niitä helposti väärään suuntaan. Kirjan upea tunnelma on taianomainen ja se tuo hienosti esiin myös riviensä pienissä sivulauseissa sen muunkin valtavan kontrollin, jonka sisällä jokainen ihminen yhteiskunnan osana joutuu elämään. Se mikä pyrkii ulkoa määrittelemään ja kontrolloimaan Yeong-hyen ruumista ja siihen liittyviä päätöksiä, näkyy pienemmässä mittakaavassa myös kaikkien muiden henkilöhahmojen elämissä. Kuka toisen päätökseen riuduttaa itsensä voi todella puuttua ja kenen tekojen motiivi on hyväksyttävin, senkö joka pakottaen pitää kulussit pystyssä vai sen, joka ymmärtää myös sisältäpäin?

Vegetaristi on hieno, hämmentävä ja upean erilainen lukukokemus, ja se on kokonaisuutenaan taiten rakennettu, ettei siitä tunnu puuttuvan mitään silloinkaan, kun sitä kriittisemmin yrittää ajatella. Hieno kirja, johon takuulla tulen palaamaan toistekin.

Helmet-haaste 2017: 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit

PETINA GAPPAH : MUISTOJEN KIRJA

PETINA GAPPAH : MUISTOJEN KIRJA

♥ ♥ ♥

307s.

Tammi 2017

Alkuteos: The Book of Memory, 2015
Suomennos: Tero Valkonen

Arvostelukappale

Yksi kevään eniten odottamiani uutuuksia, Gappahin Muistojen kirja saapui käsiini maaliskuun alussa, ja se siinä on nyt lukutyylilleni tyypillisesti pyörinyt parisen viikkoa, kärsien hieman hajanaisesta lukemisesta ja tauoista, mutta pitänyt silti pauloissa jo ensiavaamisestaan lähtien. Kannet ovat voimakkaan kauniit, ja varsin on voimakas kirjan jälkimakukin.

"Muistot ovat tulvineet koko sen ajan, kun olen täällä ollut. Jo kauan ennen kuin Verhan Sithole pyysi kirjoittamaan kaiken sinulle, minulla on ollut loputonta tilaa, jossa en ole voinut kuin ajatella ja puntaroida. Meidät suljetaan yöksi selleihin puoli viideltä iltapäivällä, ja sireeni soi puoli viidelta aamulla, eli siihen väliin jää kaksitoista tyhjää tuntia vailla mitään tekemistä. Luettavaa ei ole, paitsi Raamattu, enkä minä voi puhua kenenkään kanssa, koska minulla on oma selli."

Memory istuu Hararen pahamaineisessa vankilassa kuolemaantuomittuna varakkaan valkoisen miehen murhasta, joka on sattumoisin testamentannut hänelle koko omaisuutensa. Hän on itsekin valkoinen, mutta aivan väärällä tavalla, hän on albiinona syntynyt musta, joka joutuu elämään alistetun enemmistön vähemmistössä Zimbabwessa, silmiinpistävän vääränlaisena ja väärinymmärrettynä. Hän alkaa kirjoittaa tarinaansa  yhdysvaltalaiselle journalistille, ja toivoo edes saamansa huomion kautta käännettyä oman tuomionsa oikeampaan suuntaan, saadakseen reilun oikeudenkäynnin, jossa myös totuudella on väliä. 

Gappahin romani tuo Zimbabwen politiikan pauhun hienosti esiin tarinan taustalla, ja se saa sukeltamaan taas aivan uuteen maailmaan, sellaiseen, johon vain kirjojen sivuilla pääsee. Kolonialismi on ohi, mutta valkoiset ovat edelleen niitä etuoikeutettuja, hekin, jotka ovat taistelleet mustien kapinallisten puolella. Kun Memoryn toinenkin sisaruksista kuolee hukkumalla, äiti kuljettaa albiinolastaan ennustajalta toiselle kumotakseen päälle langetetut kiroukset ja maailma tuntuu lähinnä vain siirtyvän järkkymisestä seuraavaan, vie kohtalo hänet valkoisen professorin talouteen, yksityiskouluun, yliopistoon ja maailmaan, johon moni vain vaivoin pystyy kurottelemaan.

Memoryn tarina kuroo yhteen hänen oman henkilökohtaisen historiansa ajan poliittisen tilan kanssa, ja se sukeltaa tarinankerronnassaan myös afrikkalaisten myyttien maailmaan, jossa ngozit saavat äidit tappamaan lapsensa ja esi-isien murhat vaikuttavat vielä vuosikymmentenkin jälkeen kirouksenomaisesti. Se on tarina paitsi syyttömyydestä, myös valtavasta sisäisestä syyllisyydestä ja ketjuista, joiden syyt ja seuraukset menevät niitä eläessä varsin vahvasti sekaisin. Vaikutuin itse kirjassa erityisesti sen vahvuudesta kuvata zimbabwelaista arkea, niin etuoikeutetun vähemmistön helmoissa kuin siellä tomuisemmilla kaduilla, jossa kauniit vaatteet puettiin vain syntymäpäivien ja joulujen ajoiksi päälleen. Tarina, ajalleen tyypilliseen tapaan, eteni monessa eri aikatasossa, se kulki milloin lapsuudessa, milloin nuoruudessa, milloin ennakoiden jossain, jota taustoitettiin vasta myöhemmin. Se eli Memoryn elämää Lloydin kartanolla, mutta se asui myös lapsuudenkodissa, josta Memory lähti 9-vuotiaana. Se kuvasi myös karusti ja pistäväntuoksuisesti sitä vankila-arkea, joka Memorylle oli nykyhetki, ja se toi esiin myös monien sivuhenkilöidensä kohtalonväläyksiä ja tarinoita. Se oli ennen kaikkea tarina inhimillisten tapahtumien ketjuista.

Se, johtuiko näennäinen irrallisuuden tunne kirjan kanssa lopulta itse teoksesta vai omasta hieman joka suuntaan yhtaikaa särppivästä lukutavastani, ei ehkä minulle tule selviämään, mutta tätä kannattaa ehdottomasti muidenkin kokeilla. Vaikka kirja ei tunnetasolla niin vahvasti ihon alle tullutkaan kuin moni muu vastaava, on se silti tärkeä lukukokemus, sellainen, jonka parissa pystyy vaikuttumaan, vaikka seuraakin tapahtumia jopa hieman kliinisesti sivusta. Tarinassa, tematiikassa ja kokonaisuuden yhteenkietoutumisissa on kuitenkin voimansa, ja jos tätä rataa jatkaa muutkin kevään uutuudet, vahvoilla ollaan. Ja niinhän se menee, että välillä meille etuoikeutetuille länsimaisillekin tekee ihan hyvää olla se ulkopuolinen.

Helmet-haaste 2017: 23. Kirjassa selvitetään rikos

ROSA MERILÄINEN & SAARA SÄRMÄ : ANNA MENNÄ - OPAS HAUSKEMPAAN ELÄMÄÄN

 

ROSA MERILÄINEN & SAARA SÄRMÄ :

ANNA MENNÄ - OPAS HAUSKEMPAAN ELÄMÄÄN

♥ ♥ ♥ ( ♥ )

364s.

S&S 2016

Asioita, jotka ovat minulle vakavia: Työ. Työkaverit, lapset töissä, suhde esimieheen, työtehtävät, hauskojen asioiden tekeminen töissä. Tulevaisuus. Opinnot. Suorittaminen. Sen tietäminen, mitä teen seuraavan vaiheen jälkeen. Raha. Säästäminen. Tuhlaaminen. Tämä hetki. Mennyt hetki. Tuleva hetki. Hetki joka ei tullutkaan. Syöminen. Se, että syön rennosti. Se, että syön juuri niin kuin kuuluu. Se, etten syö. Feminismi. Vaatteet. Tatuoinnit. Nekin, joita en ottanut. Kirjoittaminen. Toisten kirjoitusten lukeminen. Kielioppi. Kirjojen loppuunsaattaminen. Kirjan kesken jättäminen. Se, että kaikki sujuu kontrollissa. Se, että jos kontrolli pettää, on lähtöisin muista kuin minusta. Tuoreet kukat. Sosiaalinen media. Piilossa pysyminen. Seuraajien saaminen. Rentoutuminen. Nipottaminen. Parisuhde. Harrastukset. Erilaisuuden hyväksyminen. Tämän listan tekeminen.

Näin muutama mainitakseni. Ja ehkä ei varsinaisesti tarvitse enää erikseen kertoa, mutta mitä ahdistuneempi arjessa olen, mitä vähemmän asiat ovat minun kontrollissani, mitä vähemmän pystyn yhtaikaa hallitsemaan muun muassa kaiken, sen enemmän suuntaan vakavamielisyyteni pieniin asioihin. Siihen, että vaatteet sijoitetaan oikeille paikoilleen. Perjantaisin siivotaan, ettei lauantaiaamuna tarvitse nähdä koirankarvaakaan lattialla. Että juon kahvini kauramaidolla, vaikka kermakin on kyllä aika hyvää. Ettei likaisia veitsiä ole pöydällä. Jos en voi hallita kokonaisuutta, hyökkään raivolla yksityiskohtien kimppuun ja alistan edes ne valtani alle. Hah.

"Minkälaisia ystäviä kannattaa vältellä:

Syyllistäjät: Kuinka sä voit lentää / syödä lihaa / ajaa autoa / jäädä hoitovapaalle! Vastaus: Helposti.

Suorasuut: Ihmiset, jotka eivät tarvittaessa kykene valkoisiin valheisiin, ovat itsekkäitä. "

En ihan lähtenyt lukemaan Meriläisen & Särmän kirjaa minään self help -henkisenä hyvänolonoppaana, vaan ihan vain vähän kevyempänä kirjana feminismistä. Toki se ensisijaisesti kai tuota jälkimmäistä pitkälle onkin, mutta voi miten vapauttava tämä kirja tähän, kuten rivien välistä ehkä huomaa, pikku asioista nipottavaan kontrollifriikki-väliin olikaan. Kaksi rohkeaa julkifeministiä ovat kirjoittaneet hauskan ja rennon kirjan siitä, miten kaikki voi olla hauskaa ja rentoa, feminismikin. He käsittelevät elämän aika laajalta kaarelta, ja aiheena ovat niin ystävyys, yhteiskunta, ruumiillisuus, työ kuin kotikin. He käyvät niin keskenään kuin lukijoillekin suunnattuna riemastuttavan älyllistä keskustelua, ja kaikkein tärkeintä ei olekaan se "ole itsellesi armollinen" -mantra, vaan että relaa. Suhtaudu asioihin hieman kevyemmin, jotta painavakin saa pontta. Nosta näitä asioita esille, pidä ääntä, mutta älä häpeä. Sillä millään muulla häpeästä ei eroon pääse kuin hurtilla huumorilla ja aivan mahtavalla elämänasenteella, jota varmaan kaikkein guruimmatkin joutuvat päivittäin harjoittelemaan. Toivo ei ole siis menetetty.

Olen toki ihminen, joka hokee että mielialansa ja elämänasenteensa voi valita, mutta olen myös lähiaikoina ymmärtänyt, että helppohan niin on sanoa kun elämän perustasapaino on kunnossa, etkä ole muun muassa eroamassa, lapseton tai masentunut. Mutta kun jää vellomaan siihen ajatukseen, että elämässä on jotain perustavaa laatua pielessä, siitä sellaista myös tulee, ihan pieleenmennyttä. Sukeltaessani humoristisfeministiseen maailmaan ja itsensävoittamisen ympyröihin tajusin, että tässä etuoikeutetussa maailmassa on lopulta aika turha istua ja nyyhkyttää kun ei voi kontrolloida koko elämäänsä. Minun oma murheeni on toki tärkeä, mutta maailman mittakaavan kannalta suoraan sanottuna täysin mitätön. Ja jos edes osan siitä energiasta, jonka märehtimiseen ja epämääräisiin "kontrolloin nyt edes puolisoni sukkalaatikkoa kun elämää en voi" -räpellyksiin käytän, suuntaisinkin hieman enemmän löysäämiseen ja niihin yhteiskunnallisiin epäkohtiin, olisi elämä aika paljonkin suunnitelmallisempaa. Puuttumatta siihen, miten paljon maailmassa ja yhteiskunnassa on kaikkea kontrollini ulkopuolella, voisi sinnekin välillä sukeltaa vähän korkeammalta uimahyppylaudalta. Ei ehkä pääedellä, mutta niin kuin itselle turvallisimmilta tuntuu.

Pidin tässä kirjassa erityisesti ystävyyden, yhteiskunnan sekä työn kappaleista. Meriläinen & Särmä suuntavat ihailtavalla vimmalla kohti norminpurkutalkoita, ja tekevät upeaa työtä jo sen tarpeen selittämisellä. Jos me kaikki toimimme aina "kuten tapana on", ja toteutamme järjettömän yksiviivaisia "mutta kun näin on aina tehty" toimintatapoja kykenemättä edes itse allekirjoittamaan niitä, myllerrämme keskellä sellaista sisäistä ristiriitaa, että eihän lopputuloksesta saa tolkkua enää kukaan. Meidät opetetaan pienestä pitäen häpeämään, nöyristelemään, olemaan hiljaa, piilossa ja näkymättömiä. Päiväkotien eteisissä saattajat tiuskivat lapsilleen, jotka ovat valinneet reiälliset housut, että johan sinulle nauraa koko päiväkoti. Tyttöjä kannustetaan olemaan hiljaa ja kuuliaisia, koska tuomalla itseäsi tykö olet vähintäänkin vastenmielinen tyrkky. Oli ripsesi tehty muovista tai olleet näkemättä ripsiväriä vuosiin, et ole oikea nainen.  Häpeä, häpeä, häpeä, olet vääränlainen, teet mitä tahansa. Että eläpä siinä sitten, pää pystyssä ja pyri samaan kuin muutkin. 

Häpeästä irrottautuminen on tärkeintä, kun haluaa saada asiansa nähdyksi ja kuulluksi. Mutta on se tärkeää myös arjessa, sillä jos etukäteen pelkää muiden reaktioita, ja jättää sanomatta tai tekemättä, ei ole kuin yksi pieni rikkahippunen, joka elää ikuisesti sisäisten ristiriitojensa vankina. Häpeästä irrottautuminen on myös feministinen teko, koska kun meitä enää ei painetakaan alas vain näennäisen sukupuolemme perusteella, voimme pistää vastaa. Vääntää kättä ja hypätä vierelle, sinne juuri, missä toiset ehkä luonnostaan osaavat ajatella vähemmän muiden ajatusten merkityksiä. Kuten ehkä Särmä  (tai sitten Meriläinen, mutta en nyt tarkasta, koska todistan etten ole kontrollifriikki, vaan niin rento, että voi esittää jopa faktan tällälailla epämääräisenä) sanoo, mitä sitten, jos joku paheksuu sinua ruutunsa takana tai työpaikan kahvihuoneessa, hänen ongelmansahan se on eikä sinun. Ja paheksumalla itse muita työnnät vain koko systeemiä tehokkaasti alaspäin, sillä vain olemalla rohkeasti paheksuttava, niistä normivankiloista voi luopua ja asioissa päästä eteenpäin. Ja se  tulee varsin tehokkaasti läpi tämän kirjan kansien välissäkin.

Ehkä ihan hieman objektiivisemmin arvioitaessa tämä kirja olisi ollut aika puhdas keskiverto kolmen tähden kirja, koska mitenkään kovin hurjasti se ei uutta tarjonnut eikä maailmaani muuttanut, ja sen viimeinen "ole se muutos, jonka maailmassa haluat nähdä" -henkinen kappale oli vähän päälleliimattu ja sen oloinen, että laitetaan nyt tää tähän kun täs kai kuuluu olla vähän tällainen. Mutta koska se tuli taas niin vakavaan väliin omaa elämääni, ja pitkästä aikaa nauroin ihan kunnolla ääneen, ja ainakin ehkä ihan vähän vapauduin jostain pakko pitää hävettää en kehtaa olla tekemättä kontrolli kontrolli kontrolli -tunnetiloistani, ja jätin IMUROIMATTA tämän kirjan innoittamana, koska kyllähän sitä nyt voi elää, vaikka pieniä karvatupsuja lattialla onkin, se ei vähennä minun asemaani hyvänä yhteiskunnan jäsenenä tai herranjestas, naisena, saa se nyt neljä. Tai ainakin melkein. Ja hei, opinpa nyt ainakin muutaman uuden asiankin, tai lähinnä kahden sanan poisjättämisen aktiivisesta sanavarastostani: guilty pleasuren, koska voi nyt elämä, ihanko tosiaan olen itsekin ollut aina mukana siinä, että en voi kuunnella JVG:ta tai Robinia tai katsoa televisiosta Made in Chelseaa, koska se ei ole tämän hetkisten sosiaalisten normien mukaista omassa punaviherkuplaisessa ikäluokassani Etu-Töölössä kauralatteparta ylähuulellani ja toisekseen naisellisuuden, etenkin kun sillä määritellään oikean- tai vääränlaista tapaa olla sitä, mitä sukupuolta ikinä edustaakaan, koska hei, kun olen nainen, kaikki mitä teen, on naisellista. Että kirja kainaloon, skumppa käteen ja norminpurkutalkoisiin ihmiset hyvät! Ei niitä rintaliivejäkään ole pakko polttaa, jos ei tahdo, mutta saa, tietysti. Sinustahan se kiinni on.

Helmet-haaste 2017: 04. Kirja lisää hyvinvointiasi