WE HAVE ALWAYS BEEN HERE

SAMRA HABIB :

WE HAVE ALWAYS BEEN HERE – A QUEER MUSLIM MEMOIR

220s.

Penguin Canada 2019

Elokuussa luetaan Lue maailma vuodessa -haasteeseen kirjoja aasialaisilta kirjailijoilta, joiden kotimaan nimi loppuu -stan. Omaksi haastekirjaksi valikoitui pakistanilaistaustaisen, lapsena Kanadaan muuttaneen Samra Habibin muistelmateos We have always been here – a queer muslim memoir. Kahdeksankymmentäluvun alussa syntynyt Habib asui melkein kymmenvuotiaaksi Lahoressa, Punjabin provinssissa Pakistanista. Hän kuuluu perheensä kanssa ahmadimuslimeihin, muslimiyhteisössä syrjittyyn ja hyljeksittyyn uskonnolliseen vähemmistöön. Köyhyydestä isän maa- ja talokaupoilla rikastunut perhe joutuukin pakenemaan Pakistanin kiristyneen poliittisen tilanteen ja suoran uskonnollisen vainon vuoksi globaaliin pohjoiseen, aloittamaan alusta täysin vasten tahtoaan. Samra ei olisi halunnut muuttaa, hänellä oli Pakistanissa kaikki, mitä hän kaipasi.

Habibin muistelmissa Pakistan on toki arvoiltaan ja uskonnollisten säännösten vuoksi vanhoillinen, mutta solidaarinen maa, jossa naiset muodostavat oman sosiaalisen piirinsä, elävät ja kuuluvat näkyvimmin toistensa keskellä miesten kontrollin poissaollessa. Vähemmistöuskontoon kuuluva perhe ei kuitenkaan voinut elää enää turvassa, joten sijainti vaihtui pohjoiseen Torontoon – jonne perheen kanssa muutti myös Samran serkku, jonka kanssa hänet myöhemmin naitetaan. Torontossa elämä onkin kaksijakoista: koulussa Samra elää vapaampaa, vahvaa ja omaäänistä elämää, kun kotona hänen taas odotetaan perheen esikoisena asettuvan perinteiseen naisen rooliin, miehen hallinnan alle, edustamaan sekä lapsuudenperheensä että uuden avioliittoonsa kunniaa. Vahvalle ja määrätietoiselle Samralle tämä ei riitä – länsimaiden vapaus on jo näyttänyt hänelle mitä kaikkea muuta hänen elämäänsä voisi mahtua.

Kirjana We have always been here on vahva ja omaääninen emansipaatiotarina, omilla jaloillaan täysin seisovan aikuisen Habibin muistelmat siitä, miten juuri hänestä on tullut hän – queer-muslimi, uskontonsa vakaa edustaja ja silti sen tiettyihin konservatiivisiin sääntöihin sulloutumaton oma itsensä. Habibin rikas kieli pitää lukijan koko kirjan ajan mukanaan, ja vaikka hän käsitteleekin rankkoja aiheita aina itsetuhoisuudesta perheen hylkäämiseen, olemus on kuitenkin enemmän raporttimainen kuin tunnepitoinen. Tunteet näkyvät järkeistyksen ja etäisyyden kautta, mikä on raikas tuulahdus laajempaan, vallalla olevaan tunne- ja traumapohjaiseen kirjallisuuteen. 

Tietty ajallinen ja tyylillinen etäisyys on toimiva, mutta toisaalta jättää mielenkiintoisen asetelman kertojan luotettavuuden näkökulmasta: muistelmien Habib kun on omassa vahvuudessaan aina oikealla tiellä, tavallaan sillonkin kun ei ole. Hän kokee vääryyttä, mutta oikeuttaa toimintansa omilla kerronnallisilla keinoillaan. Kaunokirjallisuudessa tällainen jättäisi kenties jälkeensä laajemmankin kyseenalaistuksen – voiko sellaiseen kertojaan luottaa, joka on itse aina tietyllä tapaa oikeassa, aina se, jota gashlightataan, aina se, joka osaa ajatella parhaan mahdollisen lopputuloksen kaikille? Tuskin – ja samalla Habibin muistelmissa epäluotettavaksi julistaminen tuntuisi vähintäänkin epärehelliseltä.

Kyllä muistelmien Habib oman toimintansa seuraukset ymmärtää, ja on kenties jo käsitellytkin, etenkin suhteessa lapsuudenperheeseensä. En tiedä mitä ja mistä oma itsekriittisyyden kaipuuni kertoo, sillä en kuitenkaan mitään nöyristelyä minäkään tähän kaipaa. Habib on joko tietoisesti tai tiedostomatta valinnut vahvuus- ja vahvistavuuskeskeisen tulokulman, ja näinkin moneen marginaalin marginaaliin kuuluvan ihmisen tarinassa sekin on raikasta, ihanaa ja voimauttavaa – ja ihan ennen kaikkea varmasti kaikille muille, ketkä vastaavissa asemissa yhteiskunnassa elävät. Habibin kerronta onkin raikasta ja voimakkuudessaan myös tietynlainen kieltäytyminen uhriasemasta. Ehkä se onkin enemmän vaatimus lukijalle – miten luottaa kertojaan, joka ei suostu asettumaan valmiiksi annettuihin lokeroihin. Ja laajemmin: ehkä se onkin vaatimus globaalin pohjoisen lukijoille, opetella näkemään kaltaistaan itseluottamusta ja vahvuutta sielläkin, mitä on ennen pyrkinyt ainoastaan näkemään alisteisen aseman kautta.

Lue maailma vuodessa: Kirjailija on Aasian maasta, joka loppuu -stan

SILENCE IS A SENSE

LAYLA ALAMMAR : SILENCE IS A SENSE

256s.

The Borough Press, 2021

“Religious conflict is sexy. It’s easy to sell, the way it fits into the simple, dichotomous way people prefer to view the world. It’s easy for news producers and politicians to frame it in terms of a cosmic war being waged in a land far, far away. But it isn’t real. This isn’t a religious conflict—or if it is now, it certainly didn’t start out that way.”

The Voiceless, äänetön on nuori syyrianpakolainen Isossa-Britanniassa. Hän asuu pienessä asunnossa tornitaloissa, joiden ikkunoista hän seuraa muiden asukkaiden elämää. Hän nimeää naapurinsa heidän ominaisuuksien perusteella: on No-lights-Man, The Juicer, The Dad. Nimetön kertoja seuraa koko elämää sivusta nyt kun hän on viimein päässyt turvaan. Ainoana läheisistään.

Kuwaitilaisen väitöskirjatutkija Layla AlAmmarin romaani Silense is a sense on pienistä paloista koostuva kertomus pakolaisuudesta, traumoista, Syyrian sisällissodasta ja uudesta elämästä turvassa. Kirjan päähenkilö on nuori nainen, Euroopan läpi salakuljettajien mukana Isoon-Britanniaan saapunut syvästi traumatisoitunut henkilö, joka on sekä sodan kauhujen että pakomatkan epäinhimillisyyden vuoksi menettänyt kokonaan kykynsä puhua. Uudessa kotimaassaan hän lähinnä tarkkailee, niin naapureitaan kuin maailmaakin. Samalla hän alkaa myös kirjoittaa The Voiceless-nimimerkillä lontoolaiselle lehdelle kolumneja pakolaisarjesta ja ajatuksista sen takana. Erilaiset sattumukset naapurustossa pakottavat kuitenkin päähenkilön päättämään, miten pitkään hän voi olla vain tarkkailija ja milloin hänen täytyy olla myös osallinen.

AlAmmarin romaani käsittelee suuria teemoja, eikä se päästä lukijaansa kaikkein helpoimmalla. Tarina kulkee useammassa aikajanassa, ja se vaatii etenkin alkuun hieman keskittymistä sen suhteen kuka kertoo nyt ja mistäkin. Minua se ei tempaa oikein missään vaiheessa mukaansa, ja sen lukeminen on hieman hankalaa - osin siksi, että kaikki on hieman palasina mutta enemmän siksi, että pienen paineen alla lukemisesta tulee keskittymätöntä harppomista. Tuntuu, että tämä kirja joko ansaitsisi enemmän lukijaltaan tai kaipaisi ihan hieman vähemmän kirjoittajaltaan: kunnianhimoisesta kokonaisuudesta olisi saanut jo tällaisenaan kaksikin erillistä tarinaa niin, että pääteemat olisivat saaneet suuremman rauhan rakentua.

Kiinnostavimmillaan romaani kuitenkin kysyy tärkeitä kysymyksiä, jotka AlAmmar tuo lontoolaislehden editorin ja päähenkilön kirjeenvaihdon muodossa näkyviin: teos pohtii vaikuttavasti sitä narratiivia, joita me valkoiset länsimaalaiset haluamme aina pakolaistarinoista kuulla. The Voiceless haluaisi käsitellä yhteiskunnallisia aiheita, uskontoa ja sotaa ilmiönä, mutta editor painostaa häntä jatkuvasti antamaan enemmän henkilökohtaista, enemmän tunnetta, enemmän samastuttavaa. Ja kun kertoja viimein tekee niin, täyttyvät kommenttikentät epäilyksestä: ei näin kuuluisi tuntea ja nähdä. Tämä on epäuskottavaa.

Ja tätä tematiikkaa olisin suonut kirjaan vielä enemmänkin: minkä me uskomme todeksi ja miksi yksilön yksittäinen, tunteisiin vetoava tarina on aina suurempi kuin se ihmismassoja koskeva totuus pommituksiin, kansanmurhiin ja eurooppalaisiin meriin hukkuneista elämistä? Miksi nimettömyys ei saa olla ihmisen suoja, vaan meidän täytyy aina tuntea kirjoittaja tekstien takaa? Miksi me elämme ainoastaan karuista, traumatisoivista tarinoista, mutta käännämme katseemme muualle, kun traumatisoivat tapahtumat tapahtuvat parhaillaan tuhansille ja tuhansille ihmisille? 

AlAmmar käsittelee teemaa taiten romaanissaan, mutta sitten tulee mutta: hän sortuu Silence is a sensen kokonaisuudessa hieman samaan, mitä päähenkilö tarkasti teoksen sisällä kritisoi. Hän antaa tälle fiktiiviselle teokselleen nimenomaan sen tunteisiin vetoavan, henkilölähtöisen voiman, traumat traumojen perään, mikä usein, väitän, kääntää lukijan itseasiassa tarkoituksellista sanomaa vastaan. Sillä sen sijaan, että yksittäisen ihmisen tarina kääntyisi suureksi esimerkiksi ja laajennettavaksi empatiaksi, typistyy se juuri siksi mitä se on: yksittäisen ihmisen tarinaksi, yksittäistapaukseksi. Tragediaksi, jolla on selkeät käännekohdat ja onnellinen loppu. Eli toisin sanoen, saduksi maailmassa, jossa sekä Syyrian sisällissodassa että tälläkin hetkellä sen naapurimaassa Palestiinassa yksilön loppu on todennäköisesti raaka kuolema ja joukkohauta kuin kenenkään onni.

Lue maailma vuodessa: 4. Lähi-itään kuuluvan maan kirjailijan kirjoittama kirja // Kuwait

ILLAN EPÄMUKAVUUS

MARIEKE LUCAS RIJNEVELD : ILLAN EPÄMUKAVUUS

286s.

S&S 2022

Alkuteos: De avond is ongemak, 2018

Suomennos: Taru Luojola

Saatu arvostelukappaleena

Kymmenvuotiaan Jasin isoveli Matthies lähtee luistelemaan, kohti vastarantaa, mutta palaa kotiin kahden kyläläisen kantamana. Maalaispitäjän suru ei ole yhteinen, se ei ole edes lehmätilalla elävän Jasin perheen yhteinen. Suru repii rikki, perheen, perhesiteet ja eloon jääneet sisarukset. Alkaa kipeä ryöpytys, kun Rijneveldin romaani Illan epämukavuus lähtee kunnolla käyntiin. Kun äiti lopettaa syömisen ja isä katoaa navettaan, mitä tapahtuu Jasille, Hannalle ja Obbelle, kolmelle jäljelle jääneelle lapselle? 

Marieke Lucas Rijneveldin viime syksynä suomennettu Illan epämukavuus on palkittu teos, ensimmäinen muunsukupuolisen International Booker Prize -voittaja, Rijneveldin esikoinen. Illan epämukavuus on Édouard Louisin hollantilainen pikkuserkku, Pajtim Statovcin juhlaseuralainen. Se on kurjuus maximus, ilman hoivaa ja huolta jäänyt sisaruskatras, vinoon kasvava psyyke torjuvan kiintymyssuhteen alla. Se on ilmeisen tietoinen valinta näyttää vain surun ja epäonnen rumimmat kasvot, joiden keskellä pako on ainoa vaihtoehto. Se on vastenmielinen ja iso tarina siitä, mitä lapselle tapahtuu, kun hän jää yksin, mutta toisaalta myös tarkkaan harkitun oloinen trauman kuvaus uskonnollisen epäonnen keskellä.

Kuten Johanna Valjakka kirjoitti jokin aika sitten Vita Nuova -kollektiivin sivuilla oivallisessa Taotaan kun trauma on kuumaa -tekstissään, trauma ja tunteisiin vetoava viihde, kirjallisuus mukaanluettuna, trendaa tällä hetkellä hyvin vahvasti. Traumakirjallisuudella on varmasti paikkansa, ja kuten Valjakkakin kertoo, se ei toki ole millään tapaa uusi ilmiö. Mutta Illan epämukavuutta kirjaimellisen epämukavuuden vallassa lukiessa ei voi kieltää ajatusta siitä, etteikö tällaisten kirjojen jatkuva palkitseminen kerro jotain suurempaa ajastamme. Miten pitkälle kustannusmaailma on valmis menemään herättääkseen lukijansa tunteita? Mitä traumalle tapahtuu, kun se kaupallistetaan näin voimallisesti? Miten kirjan arvo mitataan, jos se kertoo vain sanoinkuvaamattomasta kauheudesta, ilman minkäänlaista pilkahdusta itsekriittisyydestä? Kuten Valjakka toteaa, traumakirjallisuuden suhteen on oltava sinällään myös kriittinen, sillä toiston kautta Pontus Purokurun käsite traumasubjektista vain vahvistaa todellisuutta, jossa ollaan jatkuvasti yhtä traumojensa kanssa, eletään niiden tuottamasta bensiinistä, erillään kaikista muista, paitsi ehkä toisista traumatisoituneista. Traumasubjekti toimii jo identiteetin tavoin, ja kulttuuri alkaa luoda jatkuvalla toistollaan kuvaa siitä, että ihminen on yhtä kuin traumansa, traumojensa selitettävissä. Vaikka voisi kuvitella, että vaikeista asioista puhuminen, ja tabujen rikkominen on sinällään ehdottoman tärkeää, trauman keskellä se on vain kieputtava selviytymistaistelu, jolla ei ole juurikaan voimaa vaikuttaa asioihin. Se vaatii vain varomaan ja käpertymään traumatisoidun ehdoille, ja trauma viihteenä vahvistaa tätä siinä näkökulmassa, että se luo kuvaa joistain teoksista niin tärkeinä, että itse traumatisoitumisesta tulee moraalisesti arvokasta, jotain mistä joko selviytyy (jolloin traumatisoitunut on voittaja) tai ei (jolloin myös läheisillä on syy traumatisoitua).

Traumakirjallisuudesta siitäkin voi toki olla montaa mieltä, mutta Illan epämukavuuden kuuluminen kyseiseen "genreen" ei juurikaan ole kiistettävissä. Lopulta en myöskään voi olla pohtimatta, miten Illan epämukavuus jatkaa sitä työväenluokkaista kaanonia, jossa luokkatausta kuvataan ainoastaan tällaisen trauma-/kurjuuspornon kautta. Vähän kuin masennuskirjallisuus saa jatkuvasti kritiikkiä siitä, että se kertoo synkimmästä vasta "selviämisen" jälkeen, putoaa myös Illan epämukavuus siihen täysin samaan muottiin, josta suuri osa nykykirjallisuuden luokkatietoisesta kaunosta toistaa; on luokkanousun tehnyt poikkeuslapsi, joka tarkastelee taustaansa tai kasvuympäristöään hyvin tumman prisman läpi, nähden heijastuksena vain surua, kurjuutta, hyväksikäyttöä, rakkaudettomuutta ja halua paeta. 

Älkääkä ymmärtäkö väärin – kokemuksenahan se on aivan yhtä inhimillinen kuin se, ettei keskellä syvää masennusta nyt ihan ensimmäisenä nouse sängystä ja ala kirjoittaa sykähdyttävää proosaa. Yksittäisellä kirjailijalla on oikeus toki näyttää luokkatodellisuutta haluamassaan valossa, mutta kun valo on kaikilla sama, ketä tällainen luokkakirjallisuus lopulta palvelee? Muita, ketkä samastuvat ja haluavat nousta? Vai kuitenkin keskiluokkaa, joka lukee tietynaisesta tirkistelyn halusta, ammentaen kirjoista itselleen vierasta kurjuutta, jota voi paeta yksinkertaisesti sulkemalla kannet sivujen päälle? Tuleeko tällainen yhtä kaavaa toistava tapa toistaa tuttua tarinaa siis lopulta laajentaneeksi kirjallisuutta, kuten sen monesti sanotaan haluavan tehdä, vai alleviivaako se vain entisestään, että lopulta keskiluokkaiset arvot ovat todella se status quo, johon kaikkien tulee yltää?

Helmet-haaste 2023: 26. Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostakin syystä

RAINBOW MILK

PAUL MENDEZ : RAINBOW MILK

384s.

Dialogue Books 2020

Paul Mendezin Rainbow Milk oli yksi viimekesäisiä Pride-teemaisia suosituksia, joita kirjagramiini sain. Se on keikkunut siitä asti lukulistoilla, muistaakseni kai myös kirjaston varauslistalla, josta sen viimein alkuvuodesta kävin itselleni kotiin luettavaksi hakemaan. Visuaalisesti kaunis kansi houkuttaa, mutta ennen kaikkea houkuttaa kirjan asetelma: 19-vuotias entinen Jehovan todistaja Jesse etsii paikkaansa 2000-luvun alun Lontoossa, yksin ja seksuaalisuudestaan hieman eksyneenä.

Rainbow Milk alkaa hieman yllätyksellisesti 50-luvun Englannista, jonne entinen nyrkkeilijä Norman Alonso on vaimonsa kanssa muuttanut. Muutaman luvun jälkeen tarinan keskiöön siirtyy 2000-luvun Jesse, kastettu Jehovan todistaja, musta poika, joka on valkoisen miehen ja uskonnon kasvattama. Taustalla soi vahvasti vuosituhannen alun listamusiikki, ja musiikki tarinaa omalla tavallaan pidemmälle kantaakin.

Mendezin esikoisteos on monitasoinen kasvukertomus, jonka sisään mahtuu niin uskontoa, seksuaalisuutta, rodullistamista, rasismia niin näkyvissä kuin rakenteellisissakin muodoissa, seksiä, seksityöläisyyttä, aidsia, rakkauden kaipuuta, ulkopuolisuutta kuin esimerkiksi luokkaerojakin. Paljon paljossa, niin sanotusti. Puoliväliin asti rakastin tätä kirjaa, sen vimmaista kasvua ja paikan etsimistä, poukkoilevuutta ja pieniä selittäviä välähdyksiä. Mendez kirjoittaa hyvin elokuvallisesti, kirja kadut ja taustahälyn kuulee kyllä korvissaan.

Monitasoisuus ja -tahoisuus tosin on kaatua myös tämän esikoisen kohtaloksi: se on niin paljon ja niin monessa kerroksessa kaikkea, ettei se oikein meinaa olla mitään tarpeeksi. Etenkin puolivälin jälkeen Mendezillä tuntui olevan jo ihan hirveä kiire loppua kohti, niin kova, ettei minkään äärelle enää kunnolla pysähdytty, asioita vain tapahtui, eikä kirja meinannut rakenteellisesti tätä hoppua oikein kestää. Se särppii sieltä täältä, raapaisee yhtä pintaa, mutta jättää sen sikseen, koputtelee toista, mutta palaa taas 2000-luvun alun musiikkiin, hypähtää takaumaan ja kääntyy tekemään yksittäisen huomion rakenteellisesta rasismista. Ihan äärimmäisen mielenkiintoisia keloja kaikki, mutta kun mihinkään ei oikein keskitytä, tuntuu aiheiden latelu lähinnä hieman teemadroppailulta, että katsokaa, tämänkin otin huomioon. Ja silti, vaikka jossain toisessa kirjassa tämä olisi ehdoton kauneusvirhe, tässä semielämäkerrallisessa se muistuttaa, että sitähän meidän elämämme on. Vaikka ihmismieli on miten taipuvainen tarinallistamaan kaiken, rakentamaan yhteyksiä täysin irralisten asioiden väliin, kaipaamaan selkeitä ja lineaarisia selityksiä sielläkin missä sitä ei todella ole, näin elämä oikeastaan menee: irrallisesta hetkestä toiseen. Kirjallisuudessa sellaisiin Suuriin Tarinoihin ja Järjettömän Hienoihin Oivalluksiin ollaan vaan niin totuttu, että pintaraapaisut tuntuvat liian helpoilta tai ties miltä, ja lopulta palasistakin koostuva mosaiikki, jota elämäksikin kutsutaan, pakotetaan kansien välissä selkeäksi tarinaksi, jossa on alku, käännekohta ja loppu. Onnellinen tai onneton, ajanhengestä ja muotivirtauksista riippuen.

Ja sitä Rainbow Milk siis ei ole. Se on niin monta yhteen tarinaan liitettyä yksityiskohtaa, että kansien välissä se kieltämättä tuntuu irralliselta, mutta oikeassa elämässä täysin normaalilta. Ja juuri sellaisen tempoilevuuden kuvaamisessa Mendez kieltämättä onnistuu - vaikka ehkä paikoin tuntuukin, että hieman tahattomasti. Niin tai näin, lukemisen arvoinen esikoinen tämä oli, ja jos englanti vain lukukielenä taipuu, suosittelen tämän lukemaan. Toki mahdollista käännöstäkin aina voi jäädä odottelemaan, mutta Mendez käyttää niin taiten erilaisia englannin dialekteja esimerkiksi luokkaerojen kuvaamisessa, että en ihan tiedä miten se kääntyisi parhaiten suomeksi. 

Helmet-haaste 2021: 47. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta

MAA JA TAIVAS

YAA GYASI : MAA JA TAIVAS

274s.

Otava 2020

Alkuteos: Transcendent Kingdom

Suomennos: Arto Schroderus

Ghana ja Yhdysvallat. Maahanmuuttajuus ja vitivalkoinen Alabama. Vahva, mutta poissaoleva äiti, läheinen mutta pakeneva isä. Tiede ja uskonto. Maailmat, joiden ei kuvittelisi kohtaavan, saati mahtuvan yhteen romaaniin, mutta jotka Gyasi niin taitavasti kutoo yhteen, että vuoden viimeisestä luetusta kirjasta tulee samalla yksi koko vuoden suurin.

Ghanalaistaustaisen, nykyisin Yhdysvalloissa asuvan himpun yli kolmekymppisen Yaa Gyasin esikoisromaani Matkalla kotiin hurmasi minut totaalisesti lähes neljä vuotta sitten. Nyt hänen uusin teoksensa Maa ja taivas, alkunimeltään Transcendent Kingdom, meinasi mennä kokonaan uutuustulvassa ohi, ja olisi mennytkin, ellei kirjastohenkilökunta olisi tätä nostanut Vallilassa suositushyllyyn toisen korona-aallon keskellä. Ja onnea on että nosti, sillä pitkän ja uuvuttavan syksyn jälkeen löysin tästä vihon viimein kirjan, johon ehdin vielä tämän vuoden sisällä aivan täydellisesti uppoutua.

"Olin pikkulapsena kuulemma äänekäs ja puhelias, siis täydellinen vastakohta sille hiljaiselle, ujolle ihmiselle, joka minusta tuli. Pienten lasten sanasujuvuutta on jo pitkään pidetty tulevan älykkyyden merkkinä, ja vaikka se pitää paikkansa minun suhteeni, minua kiinnostaa eniten tuo luonteenlaadun muutos. Kun näen tai kuulen nauhtoituksia itsestäni elämäni ensimmäisten vuosien ajalta, minusta tuntuu totta puhuen usein siltä kuin katsoisin aivan toista ihmistä. Mitä minulle tapahtui? Millainen nainen minusta olisi mahtanut tulla, jos puhelaisuus ei olisikaan muuttanut suuntaa ja kääntynyt sisäänpäin?"

Maa ja taivas on romaani Giftysta, nuoresta tutkijasta, Alabamaan syntyneestä ghanalaisparin tyttärestä. Gifty on lahjakas neurotieteiden jatko-opiskelija, tutkija, joka yrittää hiirten ja proteiinijuoman avulla selvittää, mitä tapahtuu niiden ihmisten aivoissa, jotka addiktoituvat esimerkiksi lääkkeisiin yhdestä kerrasta ja miten riippuvuutta voisi parantaa. Samalla se on myös monitahoinen kertomus perheestä ja siitä, miten neljästä tulee ensin kolme, kolmesta lopulta kaksi. Ja toisaalta myös: tieteestä ja uskosta, siitä miten kaksi riitelevää maailmaa todella voivat mahtua yhteen ja samaan mieleen. Ja vaikka tarinan voi ehkäpä typistää näin, se on silti niin suuri ja laaja, että sen rivien väliin mahtuu, oi kyllä, kokonainen maailma. 

Gyasi kirjoittaa suoraan ja taitavasti, liikaa maalailematta mutta silti sen verran hienovireisesti, että lukija saa itse ymmärtää asiayhteyksiä. Se on taito, sillä Gyasin kieli pitää otteessaan, ja hän osaa tarjoilla tarinansa pienissä osissa, hienovireisesti yhteen kietoutuen tekemättä siitä kuitenkaan liian siirappista tai toisaalta irrallistakaan. Täyteläinen tarina kun on niin täynnä pieniä yksityiskohtia, että se ei tarvitsisi kuin pienen halkeaman, jonka myötä kokonaisuus hajoaisi liian moneen suuntaan, mutta sitä ei tule, vaikka rosoja kylläkin on, mutta nekin sellaisia, että jollain tapaa enemmän tukevat kuin pirstaloittavat tarinaa. Se on yhtaikaa tarina niin monesta, ja silti kuitenkin yhdestä pienestä elämästä, ja sellaisenaan se on harvinaisen taitava.

Täyteläisyytensä lisäksi Maassa ja taivaassa hurmaa se hidas ja tutkaileva ote, jolla Gyasi kuljettaa päähenkilöään Giftyä eteenpäin. Häpeä, sisäänpäin kääntynyt uteliaisuus, valtavien muurien rakentaminen ja toisaalta myös pirskahteleva murtuminen on inhimillistä, mutta yleensä kirjallisuudessa ohitettua, liian pientä ollakseen suurelle yleisölle kiinnostavaa, ja toisaalta liian suurta saadakseen kuvattua sitä näin, puhtaasti ja silti äärimmäisellä lempeydellä. Ja se lempeys on äärimmäisen kiinnostavaa: sillä vaikka siinä missä Gifty paikoin piinaa itseään vääränlaisuudellaan, on tarinan suuremmalla äänellä nimi tälle kaikelle sisäänpäin kääntyneelle sortamiselle: ja se nimi on juurikin rakenteissa, yhteiskunnassa, ristiriidoissa ja odotuksissa, siitä mitä yhteiskunnan normeista poikkeaminen tekee yksilölle, miten se saa vääränlaisuuden tuntumaan henkilökohtaiselta ulkopuolisuudelta sen sijaan, että se paikantuisi sinne minne se todella kuuluu: suurten massojen ahdasmielisyyteen.

Lopulta ahmin romaanin vain muutamassa päivässä, vaikka sen aloittamisesta onkin jo viikkoja. Kaunis tarina vie mukanaan, ja vaikka lopussa on ehkä ihan pieni aavistus ylimääräisestä luvusta, sellaisesta hieman liian sulkevasta onnellisesta lopusta, joita yleensä itse vierastan, en jaksa edes välittää siitä. Suuri tarina ansaitsee suureellisen lopun, olkoonkin että se saattaa hieman keikahtaa jo miljoona kertaa kerrotuksi. Gyasin tapa yhdistää vastakkain pidettyjä maailmoja on niin kirkas ja kaunis, että se jaksaa hämmästyttää vielä pitkään kirjan takakannen sulkemisen jälkeenkin.

Helmet-haaste: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

ULLA-LENA LUNDBERG : JÄÄ

ULLA-LENA LUNDBERG : JÄÄ

366s.

Teos // Schildts & Söderström 2012

Alkuteos: Is

Suomennos: Leena Vallisaari

Jos rakastat perinteisiä kotimaisia historiallisia fiktiota, rakastat todennäköisesti Jäätä. Jos taas kaipaat yllätyksiä ja uusia näkökulmia, etsi jotain muuta luettavaa. Niitä ei tästä Finladia-voittajasta juurikaan löydy.

x

Lundbergin Jää on yksi kirjahyllyni vanhimpia teoksia. Ei siis niinkään iällisesti, toki isovanhemmilta ikuisuuslainatut klassikot ovat painovuodeltaan huomattavasti vanhempia. Mutta noin niin kuin hyllynlämmittäjämuodossa Jää peittoaa nekin kaikki. Jää on ollut oman hyllyni himotuin jo vuonna 2016, mutta se silloin autuaan lukemattomana jäi pitämään vielä kolmeksi seuraavaksi vuodekseenkin paikkaa lähinnä värijärjestyksen mukaan sijaintiaan vaihtelevana teoksena. Hurjan pitkään olen ajatellut tämän lukevani, mutta aina se on jäänyt. Aina on ollut väärä aika, aina on tuntunut, ettei ole sopiva hetki hitaasti aukeavalle teokselle. Kunnes tuli uusivuosi, Helsingin reissu ja Helsinki-kodin kirjahyllyt. Aika napata jotain omaa luettavaksi, kun mukaan otetut teokset oli jo luettu. Kiinnostavimmat kirjat minulla on täällä Joensuussa, joten koska ne eivät olleet viemässä tilaa tältä, oli viimein Lundbergin vuoro.

"Kuuntele, millä tavalla jää natisee. Älä pelkää, sillä silloin et selviä minnekään. Älä ole uhmakas, sillä silloin sinun käy huonosti. Meri on kylmä, paina se mieleesi, ja syvä."

Petter Kummel saa itselleen papin viran Luodoilta, kaukaa karttojen ulkopuolelta Ahvenanmaan karussa saaristossa. Elämäniloinen ja jopa hieman lapsellisen innokas pappi tuo saareen vaimonsa ja pienen tyttärensä Sannan, ja jo ensi askeleillaan hän päättää viihtyvänsä tässä karussa ympäristössä lopun elämäänsä. Petter tuntee tulleensa Jumalan paratiisiin. Aika kuluu ja pian hän jo voittaakin kahtiajakautuneen seurakuntansa puolelleen, on kuin ei eripuraa huomaisikaan, yhdistää kuin silta, joka Luodoilta on pitkään puuttunut. Oman mausteensa tarinaan tuo lääkärinä Luodoilla toimiva Irina  Gyllen sekä sekalainen sakki luotolaisia, juroja ja luokseenpäästämättömiä. Heidän elämäänsä Lundberg kuvaa lähes neljäsataa sivua, vajaan neljän vuoden ajan. 

Olin jostain syystä saanut päähäni tämän olevan juonivetoinen romaani, ja täytyy sanoa, että vasta kaksi kolmannesta luettuani taisin kunnolla tajuta, ettei se sitä lainkaan olekaan. En tiedä olisinko lukenut Jäätä eri tavalla, jos asetelman olisin jo aiemmin huomannut, ehkä en. En nimittäin luonut ennakkokuvaa niinkään tietoihini tai oletuksiini perustuen, vaan puhtaasti henkilöhahmojen yksinkertaisuudesta ammentaen. Se kun yleensä on nimenomaan juoniromaaneille tyypillistä, rakentaa tällaisia karikatyyreja, joilla on maksimissaan kaksi eri puolta: Monalla äksy, mutta tehokas, Petterillä naiivi, mutta rakastettava. 

Mutta sitä tämä ei siis ollut, juonivetoinen, vaan ennemminkin kiinni (ohuissa ja ennalta-arvattavissa) hahmoissaan ja heidän näennäisen pienessä arjessaan. Luodot olivat myös suuressa osassa, kuten toki perinteisessä kotimaisessa kirjallisuudessa kuuluukin. Sotakin siellä taustalla vielä muistutteli olemassaolostaan, toki jo menneestä, mutta jokaisen arkea omalla tavallaan leimaavana. Pientä ja karua, kuten ulkosaariston saarielämäkin toki on varmasti 1940-luvun lopun Ahvenanmaalla ollut.

Tavallaan se jopa harmittikin, etten tästä oikein saanut mitään irti, pitänyt niin paljon kuin olisin toivonut. Ahvenanmaan luonto ja karu arkisuus sinällään toki kiinnosti, mutta kummastakin aiheesta olen hurjasti vahvempia ja oivaltavampia romaaneja lukenut. Tästä olisi voinut poistaa vaikka puolet, eikä kukaan olisi mitään huomannut, niin paljon turhaa, epäolennaista ja joutokäyntiä kansien väliin mahtui. Se oli harmi, sillä Lundbergillä olisi varmasti potentiaalia ollut väkevämminkin hahmoistaan kirjoittaa. Nyt kaikkea vain tapahtui, mihinkään ei syvennytty kunnolla, tai jos syvennyttiin, se oli satunnaisia kirkkotekstejä, jotka minua vain pitkästyttivät. Tavallaan ihmettelen tämän Finlandia-palkintoja, ja tavallaan en lainkaan: niin täydellisen perinteinen versio kotimaisesta historiallisesta fiktiosta tämä oli. Tätähän täällä on tavattu rakastaa, ja näemmä siihen ei tarvitse edes tuoda mitään uutta, että sillä pärjää. Ja ymmärrän sen kyllä, maailmassa todella kaipaa välillä tuttua ja turvallista, helppoa ja upottavaa. Sellaista, jonka reunoilla saa turvallisesti tuntea jotain ilman, että se järkyttää omaa elämää. Harmi vain, että tähän asetelmaan luotu sadunomaisuus vesitti pois kaiken aidon tunteen ja menetyksen kivun. Se jätti jälkeensä lähinnä hailakan kangastuksen, eikä liikauttanut minussa mitään.

Alan olla yhä varmempi siitä, että minun ja historiallisen fiktion aika alkaa olla jo ohi. Suhteemme oli kaunis ja lämmin, mutta joskus tutustua ja turvallisestakin tekee hyvää lähteä kauemmas, jottei siihen hukkaa omaa itseään. Tai siirtyä lähemmäs edes aikalaiskuvauksia, Sally Salmisen tapaiseen väkevään realismiin. Sellaisten jälkeen Lundbergin Jäät eivät oikein tunnu enää miltään.

Kirjasta on kirjoitettu sen ilmestymisen aikaan paljonkin kirjablogeissa, joista tässä muutamia muita postauksia: Luettua elämää, Luetut, lukemattomat, Lumiomena & Rakkaudesta kirjoihin

MARGARET ATWOOD : ORJATTARESI

MARGARET ATWOOD : ORJATTARESI

436s.

Tammi 2017

Alkuteos: The Handmaid's Tale // 1985

Suomennos: Matti Kannosto

Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaastetta starttaillessani pidin oikeastaan itsestäänselvänä, että oman hyllyn himoituimpiinikin kuuluva Margaret Atwoodin klassikkodystopia pääsisi mukaan lukemistoon. Hetki tämän pariin siirtymisessä meni, mutta kun muuttaa kauemmaksi kirjastosta, voi näemmä ihan vahingossakin tulla lukeneeksi enemmän kirjoja myös omistamiensa lukemattomien joukosta. Monta haastetta siis samalla iskulla, jälleen kerran!

"Serena Joyn puheet käsittelivät kodin pyhyyttä, sitä että naisten tulisi pysyä kodin seinien sisällä. Serena Joy ei itse pysynyt, hän kulki sen sijaan puhumassa, mutta hän sanoi tämän oman vajavaisuutensa olevan uhri, jonka hän antoi kaikkien hyväksi.

Suunnilleen samoihin aikoihin joku yritti ampua hänet mutta ei osunut; surmansa sai Serena Joyn sihteeri, joka oli seissyt hänen takanaan. Sitten joku toinen pani pommin hänen autoonsa mutta se räjähti ennen aikojaan. Väitettiin tosin että hän olisi sijoittanut pommin itse autoonsa kalastaakseen myötätuntoa. Siihen pisteeseen asiat olivat jo silloin kehittyneet."

Sekä Atwoodin Orjattaresi että Orwellin Vuonna 1984 ovat puhututtaneet niin Amerikoissa kuin Euroopassakin lähivuosina, eikä vähiten siksi, että kummankin dystooppinen maailma tuntuu 2010-luvulla olevan enemmän käsillä kuin kukaan osasi pelätäkään. Siinä missä Orwellin maailmaa valvoo Iso veli ja totalitarismin alla ovat kaikki, on Atwoodin version keskiössä naiset, koteihinsa ja kasteihinsa vangitut.

Frediläinen (alunperin Offred), erään komentajan ja tämän Serena Joy -vaimon synnytyskoneeksi vuokrattu orjatar kulkee lähitulevaisuuden ajan Yhdysvalloissa, vaikka moisella nimellä kukaan ei fundamentalistien valoittamaa valtiota enää kutsukaan. He pukeutuvat punaisiin säkkimäisiin mekkoihin ja suurisiipisiin päähineisiin, kulkevat kaduilla vain asioilla ja muuten valmistautuvat seremonioihin, joiden tarkoituksena on tuottaa isäntäperheelle jälkeläisiä. Maailmaa on kohdannut katastofi jos toinenkin, mutta suurin on ehdottomasti se hiljaa ja määrätietoisesti toteutettu joukkotuho, joka hävittää toisen sukupuolen kokonaan näkyvistä. Ei miehilläkään hyvin mene, ei, jos he ovat toisinajattelijoita, mutta kuten patriarkaattisessa yhteiskunnassa yleensä, eivät he kaikkein suurimmiksi hävijöiksi joudu.

Frediläinen elää lamauttavaa elämäänsä ilman valon pilkahduksia, kulkee ostoksille Gleniläisen kanssa, antaa itsensä enää harvoin muistella vanhaa elämäänsä, sitä vapaata, johon kuului itse valittuja miehiä ja jopa pieni tyttö. Päivät kuluvat ja aivopesu toimii, jos ei itseensä, niin kaikkeen muuhuun ympärillä. Mitä tällaisessa tilanteessa enää voikaan tehdä?

Atwoodin dystopia aukeaa yllättävänkin hiljalleen, mutta silti niin koukuttavina palasina, että sen muodostamaa mysteeriä tahtoo lähteä jo alkusivujen jälkeen pian selvittämään. On helppo ymmärtää miksi siitä on tehty HBO-sarja: tarinan elokuvallisuus paistaa sivuilta, ja visuaalisesti toteutettuna tämä todennäköisesti vangitsisikin mukaansa aivan toisella tavalla. Ja kyllä, sanamuoto on tarkoituksellinen: vangitsisi.

Jotain kummaa tämän tarinan ja minun välillä nimittäin tuli: toisin kuin ehkä kaikki muut tämän tarinan lukeneet, en oikein päässyt itse kirjan imuun mukaan. Ensin tökki sen simppeli ja vähän häiritsevällä tavalla kuvaileva kieli, ja vaikka siihen tottui yllättävänkin pian, seuraavaksi huomasin, etten jaksanut kiinnostua päähenkilön elämästä ja käänteistä oikeastaan ollenkaan. Tai no, ollenkaan on turhan jyrkkää, sanoisin, että kiinnostuin kyllä, mutta sellaisella väljähtyneen teen laimeudella. Etäisesti ja kaukaisesti, enemmän ilmiönä kuin nimenomaisena tarinana. Ja se vei minulta pois, valtavasti. En jaksanut välittää, miten tilanteeseen oltiin tultu tai miten siitä voisi päästä pois. En hätkähtänyt seremonioita, en ilmapiirin aiempaa kiristymistä, en edes pelastajaisia. Kirja tuntui siis lähinnä kädenlämpöiseltä, haalealta ja laimealta, ja se jos mikä yllätti minut varsin suuresti.

Sillä paperillahan tämä oli juuri sitä, mitä minun olisi pitänyt rakastaa. Feministinen dystopia, klassikkokirja naisten asemasta, kauhisteltavan tuntuinen ja kauhistuttavan ajankohtainen. Lukiessani en osannut nimetä häiritseviä tai puuttuvia asioita sen kummemmin, mutta jos nyt jälkikäteen jotain miettisin syyksi tähän haljakkuuteen, sanoisin sen olevan ihan vain nykymaailma. Patriarkaattinen yhteiskuntamme. Se, että ihan pian on vuosi 2019, ja maailmassa tapahtuu edelleen naisille paljon pahempiakin asioita, kuin tässä kirjassa. Pian on vuosi 2019, ja naiset nähdään Suomessakin edelleen ensisijaisesti synnyttäjinä (tai huoltosuhteen ylläpitäjinä). Pian on vuosi 2019, ja maailmassa on edelleen maita, jossa naiset ovat piilossa kokonaan.

Tavallaan ennustuksenahan tämä kirja on varsin hyytävä, ja ehkä tietynlaisessa visuaalisuudessaan sellainen, että toimisikin jopa paremmin TV-ruudulla. Tällaisenaan, tässä ajassa luettuna se oli kuitenkin liian keksitynoloinen tarina liian keksitynoloisista kohtaloista, joka ei kiinnitä huomiota tarpeeksi siihen, millaisten epäkohtien keskellä ei-miehet jatkuvasti yhteiskunnassamme elävät. Miten orjattaria vieläkin olemme ja miten moni tätä tällaistakin elämää pitää vain luonnollisuutena, kyseenalaistamattomana asiana, jolle ei muutoksia tarvitse ajaa. Ja jos joku ajaa, joutaa hän samanlaiselle kuvainnolliselle siirtokunta-alueelle kuin kirjankin huonokäytöksiset orjattaret. Aika osuvaa sinänsä, muttei tarpeeksi, tällä kertaa. Tekee mieli vain huutaa, että ettekö te näe, tämä maailma on ollut koko ajan olemassa. Silmiemme alla. Ilman, että kukaan kauhistelee sitä, ihan vain koska ei ole tullut kiinnittäneeksi tarpeeksi huomiota.

Mutta niin. Ei se ole vain tämä kirja, se olen lähinnä minä. Ja dystopiat ylipäätään. En jaksa kauhistua kauhisteltavaksi tarkoitetusta, jos se on keksittyä, etenkin kun maailmassa on jo jotain tällaista. Jos sinulla kuitenkin tämä edelleen on lukematta, ja se kiinnostaa, anna mennä, uskon kyllä että se vakuuttaa lukijoitaan edelleen. Sukupuoleen tai sukupuolettomuuteen katsomatta.

(Tästähän on muuten tulossa lähivuosina toinen osakin, jatkoa, mikäli Atwoodin omista Goodreads-lisäyksistä jotain ymmärsin. Täytyy sanoa, että tätä jatko-osaa ymmärrän kaikkein vähiten, sillä jos joku tässä oli onnistunutta, niin rohkean avoin loppu. Sille en minkäänlaista seuraavaa osaa olisi kaivannut, mutta toisaalta, lukekoot ne ketkä kaipaavat. Minä kuvittelen, että tämä loppui tähän, tai annan TV-sarjan viedä eteenpäin. Jos joskus siis vielä pettymyksistäni yli pääsen, haha.)

Orjattaren tarinasta hehkuttavia postauksia löytyy ympäri internetin, mutta tässä muutama: Kirjavarkaan tunnustuksia, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjaluotsi, Lukujonossa & Yöpöydän kirjat

JOHANNES ANYURU : HE HUKKUVAT ÄITIENSÄ KYYNELIIN

JOHANNES ANYURU : HE HUKKUVAT ÄITIENSÄ KYYNELIIN

303s.

S&S 2018

Alkuteos:De kommer att drunkna i sina mödrars tårar (2017)

Suomennos: Outi Menna

Arvostelukappale

Johannes Anyurun He hukkuivat äitiensä kyyneliin on palkittu vuonna 2017 ruotsalaisella Augustus-palkinnolla, ja se on kirjailijan toinen suomennettu teos. Kiinnitin siihen vain ohimennen huomiota syksyllä kustantamoiden kevätkatalogeja selaillessa, sen nimi yhtaikaa vaikutti ja toisaalta myös etäännytti. Kauneudellaan todennäköisesti teki niitä kumpaakin. Nyt saadessani sen arvostelukappaleena en osannut kuitenkaan ohittaa, vaikken vielä loppusivuillakaan ollut aivan varma mitä olin juuri lukemassa.

"Vartija, joka talutti minut käsivarresta kiinni pitäen parkkihallin läpi, oli mustatukkainen ja näytti siltä kuin toinen sen vanhemmista olisi tullut Afrikasta, ja ajatuksissani se mies edusti petosta, jonka kuvaamiseen minulla ei ollut sanoja.

Ruotsalaiset olivat päättäneet, että se oli ruotsalainen."

Äitiensä kyyneliä on kenties helppo lukea, mutta sitäkin vaikeampaa kuvata. Jollain rankalla yksinkertaistuksella sen voisi sanoa olevan tarina ruotsalaiseen kirjakauppaan suunnatusta terrori-iskusta, jonka kaoottisuuden keskellä yksi iskun tekijöistä ymmärtää olevansa mukana eri syystä kuin muut: estämässä sellaista tulevaisuutta tapahtumasta, jossa hän on itse nuoruutensa joutunut elämään. Kaksi vuotta iskun jälkeen kirjailija istuu tuon nuoren naisen viereen oikeuspsykiatrian klinikalla, ja yrittää saada kiinni siitä, mistä nainen on tulossa ja kuka hän on ollut ennen veristä helmikuun seitsemännentoista iskua.

Anyuru lähtee kertomaan tarinaansa metatasolla, kirjailijana, joka kirjoittaa kirjansa iskun tapahtumista. Osin tarina kulkeekin kirjailijan näkökulmasta, osin taas kirjailijan haastatteleman terrori-iskuun osallistuneen tytön, joka tahollaan kirjoittaa tapahtumista omaa tarinaansa. Näiden näennäisen sekavanoloistenkin kuvioiden väliin kuitenkin mahtuu paljon, ja vaikka aluksi onkin aivan sekaisin mistä ja kenestä milloinkin lukee, oppii kielen rekistereistä pian tunnistamaan kuka kertoo ja mitä. Kenen maailmassa Ruotsi on se maa, jollaisena me olemme oppineet sen tuntemaan, ja kuka taas on kasvanut Ruotsissa, jossa totalitäärisyys on ottanut vallan ja ihmiset jakautuvat kansalaisiin ja valtionvihollisiin. Vapaisiin ja niihin, jotka asuvat sokeassa pisteessä vapaiden silmien alla apartheid-yhteiskunnassa ja vankileireillä.

"Suljin silmäni. Me oltiin synnytty Ruotsissa olematta ruotsalaisia, ja se oli tehnyt meistä epätodellisia. Tiesin, että meistä voisi tulla todellisia ainoastaan kuoleman kautta."

Äitiensä kyyneliä lukiessa ymmärtää kyllä täysin, miksi tämä kirja on naapurimaamme sydämet valloittanut, Finlandiaa vastaavat kirjallisuuspalkinnot voittanut. Anyuru kirjoittaa älykkäästi ja monikerroksisesti tekemättä kirjastaan kuitenkaan liian vaikeaa ja taiteellista. Se osuu nykyajan suurimpiin kipupisteisiin: muukalaisvihaan, erilaisuudenpelkoon, eriarvoistumiseen ja oikeaan ruotsalaisuuteen/kansalaisuuteen, jossa ihonväri ja uskonto näyttelevät paljon tärkeämpää osaa kuin se, onko esimerkiksi maassa asunut syntymästä asti ilman, että muuta identiteettiä olisi koskaan itselleen saanutkaan kasvattaa. Se on myös taitava, sillä siinä missä hetken jo kuvittelee tarinan kompastuvan uskonnolliseen ristiriitaan tulevaisuuden kauheuksien lähtöpistettä kuvatessaan, Anyuru ikään kuin huomaa sen itsekin. Tarttuu siihen ja jättää tunteen, että olemme samalla sivulla, yhdessä. Voisiko yhteiskunta todella olla tällainen, jos nykyinen pelon ilmapiiri edelleen jatkuu? Jos viime viikollakin uutisoitu valtava poliisin tekemä etninen profilointi on vain alkua jollekin? Rasismi on niin rakenteellista, että me valkoiset toteutamme sitä, vaikka yrittäisimmekin pysyä hyvien puolella?

Äitiensä kyynelet sisältävät suuria aiheita ja Anyuru tarttuu tärkeään tematiikkaan. Hän ei tuo sitä kuitenkaan liian saarnaavasti esiin, vaan antaa aiheidensa kasvaa tarinansa kautta, alleviivaamatta ja osoittelematta. Alkuun sekavankin oloinen romaani kasvaa sivu sivulta suuremmaksi, ottaa kantaa ja saa lukijan asettumaan hieman epämukavaan asentoon, huomaamaan olevansa yksi niistä, joka olisi ehkä voinut jotain estää, mutta ei sitä ymmärtänyt tehdä.

Anyurulla on taustaa myös runoilijana, ja sen huomaa soljuvasta ja sujuvasta kielestä, joka kantaa synkkien dystooppisten kuvausten läpi loistaen taustalla kuin se pieni toivon valo, jonka tästä pimeästäkin tarinasta lukija onnistuu löytämään. Helppolukuinen teos ei tunnu kuitenkaan helpolta, se jopa onnistuu työntämään luotaan niin, etten osannut vielä viimeisilläkään sivuilla päättää luenko tätä loppuun vai en. Se tuntuu nurinkuriselta, sillä juuri tällaisesta kirjallisuudesta minun pitäisi innostua, juuri tällaisesta vaikuttavuudesta saada kiinni. Tahmea taistelu kuitenkin palkitaan, sillä lopussa valtaa tunne, että tämä täytyisi aloittaa alusta. Ei siksi, että ymmärtäisin paremmin, sillä koen jollain ohuella langalla saaneeni kiinni kyllä kokonaisuudesta, vaan siksi, että löytäisin hienouden, nyt kun tietäisin mistä sitä kannattaa etsiä. Kun minulla olisii viimein hallussa ne kaikki koukut, jotka vain loppuun lukemalla käsiinsä voi saada.

En kuitenkaan aloita alusta, sillä minun ja tämän kirjan välillä on jotain, jota en osaa selittää. Jotain torjuvaa, jonka haluaisin osata murtaa, mutten tiedä miten. Jotain samanlaista se kuitenkin on kuin kirjan tarjoama tematiikkakin, kaikessa pelottavuudessaan.

ANNASTIINA STORM : ME TÄYTYTÄÄN VALOSTA

ANNASTIINA STORM : ME TÄYTYTÄÄN VALOSTA 

204s. 

S&S 2017 

Arvostelukappale

Annastiina Stormin esikoisteos on yksi vuoden kiinnostavimpia kotimaisia uutuuksia. Se, kuten aiemmin tässä kuussa lukeani Helmi Kekkosen Suojaton, liippaa läheltä, sillä olen nyt jotenkin erityisen syvällä lasten maailmassa, erityispedagogiikan ja erilaisen syrjäytymisen tematiikan kautta ihan jo opintojenkin puolesta. Tavallaan haluan lukea näitä ihan vain lukijana, mutta silti näille jollain tapaa löytää niin vahvan kaikupohjan kaikesta oppimastaan ja käsittelemästään, ettei niitä ihan voi irroittaa siitä omimmasta ammatillisesta kiinnostuksesta. Mutta niin kai se menee, harvoinpa lukukokemukset lopulta kovin objektiivisa voivat olla. 

"Kopkopkop. Kopkopkop. 
Sellaista vaan, että jos isä tulee hakemaan sua tanhuista yksin, tai ei tule ollenkaan, niin tulethan hakemaan mut sieltä kirjastosta? Loppu. 
Sovittu. Loppu."

Stormin romaani on vahva esikoinen, jonka lukija joutuu kokoamaan paloista yhteen itse. Se kertoo tarinaansa usean eri henkilöhahmon näkökulmasta, mutta painottuu lapsiin, jogurttipurkkipuhelimenkin kautta kommunikoiviin 8-vuotiaaseen Siljaan sekä esikoululaiseen Santtuun, jotka elävät ydinperheensä keskellä ymmärtäen asiat omasta vinkkelistään ja kuvaten sitä maailmaa, jossa he ovat koko pienen elämänsä eläneet. Äiti on tuimana, mutta alistuneena aina vain hiljaa, isä saattaa raivostua milloin tahansa, pikku pikku veli putoaa mustaan aukkoon, ja puutarha täytyy täyttää dinosauruksilla, jotta se osaisi takaisin Siljan ja Santun luokse. Isoäiti Eeva toivoo miehensä kuolemaa, ja edustaa sitä sodanjälkeisen sukupolven tiukkaakin tiukempaa kontrollihulluutta, jolle Jeesuksen tulo ja ihmeen kokeminen olisivat olleet kehnoa avioliittoa parempia kokemuksia, epäkelvoista ja väärin kasvaneista tyttäristä nyt puhumattakaan. On siis kahden sukupolven ydinperheidyllit, jotka pitävät sisällään sitä kaikkea, mistä yleensä lähinnä ollaan hiljaa oltu. 

Kuten nyt tässä jo edellistenkin kotimaisten kanssa on huomattu, täällä meillä Suomessa kirjoitetaan lähinnä sodasta, masennuksesta ja perheiden pahoinvoinnista. Siihen samaan melankoliseen, synkkään ja marraskuumaiseen kategoriaan tämäkin kirja uppoaa, mutta onneksi se osaa tehdä sen sen verran taitavasti ja erityisen omaleimaisesti, että sille antaa sen vähitellen anteeksi. Stormin romaani on tarkka ja tummasävyinen, mutta kiitän sitä kerrankin uskottavasti ja aidonoloisesti luodusta lapsikertojasta, sellaisesta, jonka ei edes huomaa olevan aikuisen kertoma, päälleliimattu tai tehokeinona käytetty. Storm onkin tässä harvinaisen taitava, ja jo sillä yksityiskohdalla tämä tarina pääsee sellaisiin ulottuvuuksiin, joihin ihan jokainen proosa ei ylläkään. Se on myös kaikessa eleettömyydessään ja alleviivaamattomuudessaan taitava tuomaan esille sitä tabujen kotimaassamme vaiettua turvattomuutta ja kotipahoinvointia, joka on niin hiljaisen vahvalla tavalla jatkuvasti olemassa, monien lapsien kasvupaikka, ahdinko, josta kasvaa vain sukupolvesta toiseen kohtaloaan toteuttavia ihmisenalkuja. Se on se omalle toiminnalleen niin totaalinen silmien ummistaminen, kun lapsi kerran purkaa pahan olonsa silmittömällä raivokohtauksella, ja se on kieltämisen kulttuuri, kun lapsen raivo ulkoistetaan vanhemmuuden ulkopuolelle, pahimmassa tapauksessa jopa syyksi sille kehälle, miksi itsellään on huono olla. Kaikkea tätä Storm kuvaa, muttei oikeastaan lainkaan suoraan, vain tulee lähinnä tunne, että näin minä sen luen. Ja se on taitava lähestymistapa kirjailijalta.

Omppu kuvaa blogissaan tätä romaania Ikea-romaaniksi, ja sitä tämä todella on. Ja sitähän tavallaan elämäkin on, asioiden yhteen liimailua näennäisen helppojen kokoamisohjeiden avulla. Välillä kaikki tuntuu helpolta ja osat menevät paikoilleen ilman ohjeitakin, välillä taas vasta valmiin kohdalla huomaa kahden muka ylimääräisen osan odottavan edelleen paikkaansa lattialla. Ja joskus, vaikka kaiken olisi mielestään tehnyt oikein, kokonaisuus huojuu vaarallisenoloisesti kaikesta tarkkuudestaan huolimatta. Siihen tämäkin romaani tarkasti pureutuu, pienin paloin, runoin, loruin ja sadunkappalein, ja se tuntuu samalta kuin ahdinko holtittomasti sulavan jäätelön kanssa tai tanhuesitys tanssia paheksuvan isoäidin edessä.

Tämä romaani on erilaisten surujen ja toteutumattomien toiveiden kehä, mutta on se jotain muutakin, pilkahdus toivosta ja yhdestä rohkeammasta, kaiken muuttavasta askeleesta. Kunhan sen oikeasti vain uskaltaa tarpeeksi ajoissa ottaa. Siitä minä pidin, sekä siitä, miten vaikuttava ja lopulta avoin koko kirjan loppukin oli. Se oli rohkeaa, ja sen tasoista, että olisi kuvitellut Stormin kirjoittaneen tällä varmuudella jo useampiakin kirjoja. Toivottavasti saamme häneltä vielä lisää kaunokirjallisuutta lukea.

Romaanista lisää muun muassa seuraavissa ihanissa kirjablogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Sivulauseita & Aina joku kesken

TERHI TÖRMÄLEHTO : VAIKKA VUORET JÄRKKYISIVÄT

TERHI TÖRMÄLEHTO : VAIKKA VUORET JÄRKKYISIVÄT

♥ ♥ ♥ ( ♥ )

288s.

Otava 2017

Arvostelukappale

Törmälehdon kaunis esikoinen, Vaikka vuoret järkkyisivät pyöri alkuvuodesta kirjablogeissa, ansaitsi kehuja ja kauniita sanoja. Se oli korkealla omalla lukulistalla jo silloin, mutta jostain syystä - ehkä pienestä yliannostumisesta kotimaiseen kirjallisuuteen yleisesti, ehkä vähän liiankin joka tuutista vastaantulleena tämä kuitenkin jäi. Jäi tähän asti, kunnes yritin kesäkuussa uudelleen.

"Lettipäinen vanhus ojentaa kärrystä päärynöitä liikemiehelle, mutta katsoo silmiin minua. Koululaisia maleksii myöhempään vuoroon, lapset tönivät toisiaan ja osoittelevat hiuksiani. Omalla kaistallaan kiitävässä pikabussissa sulaudun vielä joukkoon. Katsominen alkaa täällä, missä kadut ovat harmaita ja vuoret nousevat maiseman laitamilla kaukana idässä." 

Elsa käy lukiotaan Kainuussa, ja nuoruudenkasvukipujen keskellä löytää liikkeen, vastauksen ja kaiun, Hengen ja helluntalaisuuden. Vuosia myöhemmin hän asuu Bogotassa, vuorten ja sissiliikkeiden keskellä Kolumbiassa, jossa usko on vahvaa ja vierellä kulkeva, sissien vankina vuosia virunut Manuel odottaa kieliään. Tarina kulkee vuoroluvuin kummankin Elsan tarinassa, lukioaikojen Kajaanissa kolmannessa persoonassa, nykyhetken Bogotassa minämuodossa. 

Aloitin kirjan lukemisen ensimmäistä kertaa jo kuukausi takaperin, viimeisillä bussimatkoilla ennen kesäloman alkua. Siihen se hieman sitten jäikin, tyssäsi niin tyypillisen lyyrisiin sanoihin ja lausemuotoihin, että alkoi jo hieman ärsyttää. Luin tosiaan viime vuonna varsin hurjan määrän kotimaista kirjallisuutta, ja nyt pidempään käännöskirjallisuuden parissa pyörineenä törmäsin varsin voimallisestikin tämän kanssa hieman liiankin tuttuun tunteeseen: nuorehkon kirjailijan esikoiseen, äidinkielenopettajan ensiromaaniin, jossa kieli on niin hiotun kaunista, lyyristä, kumpuilevaa ja herkkää, että koko tarina tahtoo hieman jäädä sen jalkoihin. Ja niinpä kirja jäikin lojumaan, kuukauden päiviksi hyllyn reunalle, muiden alkaessa ja loppuessa siinä välissä. Mutta joku tässä silti jäi kaihertamaan niin vahvasti, etten sitä kesken raaskinut jättää.

Kirja oli täynnä herkänkaunista kuvausta, haikeutta, etsimistä ja kaipuuta. Elsa päähenkilönä oli hahmona ehjä ja kokonainen, kirjan todellisuudessa realistisen hukassa. Sivuhenkilökaarti oli ihailtavan taitava, hienosti tarinaan uppoava joukkio erilailla ajattelevia, uskovia ja tuntevia hahmoja. Elsan uskon ja vanhempien epäilyn välinen kuilu oli lähes käsinkoskettavissa, ja sen kipuisuus tuntui omaan aikaan asti, yli järkkyvien vuorten ja etsikkoaikojen, sen raastavuus oli jotain, mitä olisi voinut itsekin kuvitella nuorempana kokeneensa. Bogota-osiot taas olivat herkullisen runsaita, aistikylläisiä ja monitahoisia, ja rinnakkainen kerronta toimi varsin mainiosti.

Eniten tässä kirjassa, sen erityisen hienoista henkilöistä huolimatta, pidin ehdottomasti siitä suurimmasta lankakerästä, uskonnosta, uskomisesta ja uskosta, kaikista niistä ristiriidoista ja tavoista miten joku uskoo tai on uskomatta. Olla riehakkaasti tai päätöksellä uskossa mukana, hieman hurahtaneesti tai eilen kello viideltä kääntyneenä. Elsa oli kulkenut pitkän tien seurakuntanuoresta nuoreksi ja uskossaan kipuilevaksi naiseksi Kainuusta maailmankolkkiin, odottaen jotakuta kenen kanssa rukoilla yhdessä, saada kielet Hengestä, tehdä todeksi jotain, mikä ei jostain syystä ihan täysin päättämällä tule. Se oli jotain mihin pystyy samaistumaan, vaikkei täysin samaa kipua olekaan kokenut, jotain hieman vierestä vain. Mutta toisaalta, onko sillä lopulta uskoa etsiikö uskoaan Jumalaan, Pyhään henkeen vai elämään yleensä, kun se raastavimmillaan voi olla pitkä ja kipuileva tie kohti omaa tapaansa olla ja elää?

Vaikka vuoret järkkyisivät on kaunis ja vahva esikoisteos, joka uppoaa vahvasti kategoriaan haikean kauniit romaanit. Se nousee ylös välillä liiankin harkitusta kielestään ja kasvattaa tarinansa kerrontaansa suuremmaksi, ja onnistuu murtamaan epäileväisemmänkin mielen. Se ei ole höttöisen kepeä, muttei sorru liian raskaisiinkaan vesiin, se on sitä sellaista laadukkaan viihdyttävää kirjallisuutta, joka soi kauniisti ja jättää lukijalleen hyvän ja tunteikkaan olon. Se, riittääkö sen vahvuus erottumaan muista niin kovin samanlaisista edukseen, näyttää ehkä aika, mutta nyt sen takakansi on levollista laskea viimeisten sivujen päälle ja sanoa pitäneensä. Kukapa kauniista nyt ei pitäisi.

Helmet-haaste 2017: 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta

ELIZABETH GILBERT : EAT PRAY LOVE

 

ELIZABETH GILBERT : EAT PRAY LOVE 
♥ ♥

392s.

Otava 2010

Alkuteos: Eat Pray Love (2006)

Suomentaja: Taina Aarne

Eat Pray Love taisi hurmata massoja jo vuosia sitten, mutta omakohtaisesti en siitä juurikaan ole koskaan ollut kiinnostunut. Jo sen alkuperäiset kannet työntävät luotaan hömppäydellään, näistä leffakansista ja self help -henkisestä maineesta nyt puhumattakaan. Olen työntänyt sen armotta kategoriaan ei minulle tarkoitetut -kirjat, antanut olla ja pysyä siellä. Aina siihen asti, kun se tosiaan eurolla tuli kierrätettynä vastaan, ja kun sen takakansiteksi yhtäkkiä olikin juuri sitä, mitä tarvitsen juuri nyt. Ja niinpä, erittäin ennakkoluuloisena, aloin sitä kuitenkin lukea. Ja joskus, kuten sitä erehtyväisenä ihmisenä on huomata saatannut, sitä ei aina voikaan etukäteen tuomita kaikkea, mitä ei tunne. Hassua sinäänsä. 

"Ensin tehtävä vaikutti lähes mahdottomalta. Ettäkö hallita ajatuksiaan? Ai, ettei se muka menekään toisin päin? Mutta ajatella jos pystyisinkin? Eikä nyt ole kyse tunteiden tukahduttamisesta tai kieltämisestä? Tukahduttamisessa ja kieltämisessä on kyse siitä, että teeskentelee ettei kielteisiä ajatuksia ja tunteita olekaan. Richard tarkoitti sitä, että nimenomaan myöntää kielteiset ajatuksensa, koettaa ymmärtää mistä ne johtuvat ja miksi ne syntyvät ja sen jälkeen - armollisesti mutta järkähtämättä - jättää ne omaan arvoonsa."

Elizabeth Gilbert on onneton avioliitossaan, ja siitä päästyään enemmän rikki kuin koskaan aiemmin. Selvästi "hieman" etuoikeutetun asemansa ansiosta maksettuaan mansikoita erojuristeille hänellä on kuitenkin varaa ottaa vuosi sapattivapaata, ja lähteä parantelemaan haavojaan oikein olan takaa. Ja koska maailmassahan hienointa on sekä nautinto että hengellisyys, päättää hän omistaa vuoden elämästään sekä niiden että niiden välisen tasapainon löytämiselle. Niinpä "Liz" suuntaakin ensin neljäksi kuukaudeksi Roomaan opiskelemaan italiaa komeiden italianojen keskelle, sieltä neljäksi kuukaudeksi Intiaan meditoimaan gurun opastuksella ja sieltä vielä Indonesian Balille etsimään vastauksia ja tasapainoa kaiken tämän väliseksi sillaksi. 

Tartuin kirjaan hyvin puhtaasti saadakseni askellukseni pois tahmaisesta lukujumistani. Tartuin siihen myös ennakkoluuloisesti, ja juu, kyllä se niihin ennakkoluuloihinkin vastasi. Koska ihan oikeasti nyt hei, "mikään maailmassa ei ole vaikeampaa kuin erota New Yorkissa". Niin, siellä ensimmäisessä maailmassa ehkä. Mielenterveysongelmia, huonoa parisuhdetta ja hyvinvointivaltiossa elävän nykyihmisen ongelmia mitenkään missään nimessä vähättelemättä tämä kirja sai kyllä välillä ihan oikeasti raivostumaan kaiken prinsessamaisen kiukuttelun keskella. Koska pahimmillaan tämä oli yhden minäminäminä-ihmisen nelisataasivuinen monologi miten HÄN sitä ja HÄN tätä. Hän oli myös hämmentävän sokea omalle etuoikeudelleen, ja hämmentävän alentuva puhuessaan esim "höppänöistä ja suloisista poppamiehistä", joiden luokse hän noin vain Balille ajatteli muuttaa. (Enkä edes aloita siitä, että kirjassa on esimerkiksi väitetty pokkana päälauseen kera, että [avioliiton solmimiseen liittyvä] patriarkaalinen järjestelmä lakkautettiin antamatta mitään propseja siitä kenen työllä siitä oikeasti on otettu askelia eteenpäin ja jatkaen pienellä valittavan kaihoisalla sävyllä siitä, että nyt hänen pitää ihan itse tietää minkälainen hyvä mies on kun isi ei enää auta... Juuuuu sisäinen feministini huutaa ja kovaa. Ymmärrän todella miksi tällainen yksipuolinen tarina on kyseenalaistamatta jopa hieman vaarallinen.) Hän myös pystyy tuosta vain ottamaan vuoden vapaata, ja tarjoaa sitten satumaisen kauniina valaistumisen ratkaisuna sitä hiljaa riveillään muillekin. Että hei, lähdetääs nyt vaan kimpassa meditoimaan Intiaan niin mielet pysyy balanssissa, uskontoshoppaillaan vähän ja palataan sitten myöhemmin omaan, neuroottisen itsekeskeiseen elämään, jota länsimaissa lopulta eniten ihannoidaan.

No juu. Mutta sitähän sitä löytää aina mitä odottaakin löytävänsä, ja sen taisi tämä kirjakin jossain välissä jollain tapaa sanoa, hah. Ja kaikesta huolimatta jatkoin eteenpäin.

Ja hyvä että jatkoin. Kirja jakautuu kolmeen osaan, Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan. Italia oli vielä hyvin täynnä tuota raivostuttavaa minäminä-ihmisen jalustalle nostoa, mutta Intiassa se hieman rauhottui. Ja siitä eteenpäin minä jopa voin myöntää nauttineeni kirjan lukemisesta. Teksti oli soljuvaa (ja Gilbert ei enää käyttänyt ihan jokaiseen lauseeseen itse keksimiään "huikeita" vertauskuvia, joka toiseen vain), ja vaikka se ampui muutenkin kuin vertauskuvien kanssa jatkuvasti räikeästi yli, oppi ajan myötä siitäkin olemaan välittämättä. Ja niin, kyllähän se laittoi ihan mukavasti myös omia pitkään hyvin eksyksissä olleita ajatuksia taas niille raiteille, joissa ne hyvinä kausina ovat olleet. Se muistutti siitä, miten onni ja tasapaino ovat ihmisessä aina, ne täytyy vain saada kaivettua itsestään esille, oli kyse sitten jumalallisuudesta tai ihan vain omasta hyvinvoinnistaan. Ja se muistutti siitä, että itseään ja ajatuksiaan voi hallita, ainakin siis jos on etuoikeutettu valkoinen enemmistön jäsen, jolla sellaiseen kuplailuun ja itsensä kehittämiseen on aikaa ja resursseja. Ja onhan toki meillä monella, ja kyllä se tekee ihan hyvää huomata silloin kun itsekin on jäänyt vähän jumiin kaikkeen negatiiviseen ihan vain tavan vuoksi, ei niin sanottujen oikeiden ongelmien takia. (Koska ah, toisin kuin minä itse esimerkiksi viitisen vuotta sitten, ymmärrän nyt varsin vahvasti, että mantrat "oman mielialansa voi valita", "keskity vain positiiviseen" ja "kuka tahansa voi luoda itselleen fotogeenisen kauniin ja harmonisen elämän, jossa omia jalkojaan kuvataan pellavalakanoilla tuoreen pionikimpun kera" on aika, no, hyvinvointikuplautuneen ihmisen puhetta, sellaisen, jonka aivojen serotoniinitasot ovat luonnostaan hyvät, ja joiden suurin huoli on luonnonvalon vääränlainen siivilöityminen verhojen välistä silloin kun aamiaisbrunssi on juuri katettu siihen sängylle. Sellainen elämä on aika etuoikeutettua, ja siitä elämästä on ehkä aika ylimielistäkin huudella, että "no mutta itsepä olette elämänvalintanne tehneet". Ihan kaikkea kun ei aina vaan voi valita. Mutta niin, se siitä sivuraiteesta sitten tällä erää.)

Mutta niin, tavallaan myös näin on hyvä poistua joskus sieltä mukavuusalueeltaan, omasta kuplastaan, ja kohdata ihmisiä tai heidän ajatuksiaan, jotka todella eroavat omistaan. Tai ihmisiä, jotka eivät vain, no, ajattele. En minä tätä kirjaa kirjallisuuden vuoksi kenellekään suosittelisi, mutta viihteeksi, ajanvietteeksi ja tietynlaiseksi muistutukseksi siitä, että kun asiat ovat hyvin, voi siihen hyvyyteen yrittää muistaa keskittyäkin. Jos jatkuva liioittelu ja yliampuvat sanavalinnat eivät juuri haittaa, kannattaa tätä kokeilla. Kesäkirjana ehkä, tai silloin kun mieli on vähän maassa ja kaipaa pientä voimaannuttamista. Ihan hauska ja ajatuksia herättävä teos se viihteellisempikin voi olla, ja vaikka tässäkin aika hattaraisiin kliseisiin onnistuttiin jatkuvasti kaatumaan (pehmeän suloisesti, tietenkin, eihän pumpulisessa tarinassa nyt muuta voi olla), ei se ihan liikaa ärsyttänyt. Minua ainakaan. Tässä hetkessä. Ehkä. 

Ihan siedettävä kirja tämä oli, jos siis osaa lukea sitä tietynlaiset laput silmillä, en ehkä myy heti sitä pois. Ja saatan jopa lukea joitain kappaleita joskus uudelleenkin. Jos Pinterestin self help -lauseet vaikka alkavat kyllästyttää.

Helmet-haaste 2017: 25. Kirja, jossa kukaan ei kuole

KIRJOJEN SUOMI: HANNU RAITTILA : EI MINULTA MITÄÄN PUUTU (1998)

HANNU RAITTILA : EI MINULTA MITÄÄN PUUTU 

♥ ♥ ♥ ♥

261s. 

WSOY 1998

Kun 101 kirjaa -projektissa odoteltiin arpaonnea, toivoin luettavakseni joko viimeisen vuosikymmenen sisään kirjoitettuja kirjoja tai teoksia ennen jatkosotaa. Jotain, mistä olen automaattisesti kiinnostunut, jotain, jonka parissa saan ehkä yleissivistää itseäni, mutta pysyä silti mukavuusalueellani. Kun suuri sattuma sitten latoi kohdalleni vuoden 1998 ja kirjakseni Raittilan Ei minulta mitään puutu, en ehkä ihan hihkunut onnesta. Kaikki seitsemänkymmenluvulta yhdeksänkymmentäluvulle on ehkä epäkiinnostavinta mitä tiedän, joten täysin normaalisti ajattelin myös silloin kirjoitetun kirjan sitä olevan. Mutta niinpä niin, vannomatta paras ja kaikki muut samankaltaiset kliseet tähän perään, niin sitä jälleen kerran oltiinkin varsin erilaisilla vesillä, mitä omat ennakkoluulot antoivat olettaa. Joten ehkä tässä vaiheessa voisi sanoa vain kiitos, ja hypätä huomaamaan, että myös yhdeksänkymmentäluvun lopulta voi löytää alueen, jossa on mukava olla.

"Muistelin Akselin, Johanneksen isän, kertoneen, että pappa luki kolmekymmentäluvulla kotona ääneen vuorotellen Laestadiuksen postillaa ja saksalaista sähköfysiikan yleisesitystä. Molemmista se oli yhtä innostunut. 

Papalle lestadiolaisuus ja sähkötekniikka olivat yhden ja saman asian kaksi puolta, joiden piti poistaa ikävyys ja pimeys Suomen mäkituvista ja torpista."

Lestadiolaisten suviseurat päätetään järjestää oman kanta-alueen ulkopuolella, ja paikallisilta vuokrataan mitä otollisin pelto jopa 80 000-henkisen yhteenkokoontumisen tapahtuma-alueeksi. Toinen toistaan suuremmat teltat kohtaavat kuitenkin haasteen jos toisenkin, kun sade piiskaa peltoa, ja luonnonolot meinaavat kirjaimellisesti vesittää suunnitelmat niin ylhäältä kuin alhaaltakin kun vesi painaa kuplahallin kattoa kasaan ja pelto alla muuttuu saveksi.

Ei minulta mitään puutu kuvaa yhden päivän ajan suomalaisia suviseuroja ja suurimman mahdollisen teltan pystytystä suurimmalle mahdolliselle yleisömäärälle, ja sukeltaa taitavasti samalla hyvinkin sekalaisen hahmojoukkonsa maailmaan. Kertojaääni vaihtelee luvuissa useammankin kerran, ja vaikka kirjan päähenkilö on enemmän yhteisö kuin yksittäinen henkilö, on sen sisäkertomukset taitavia ja mielenkiintoisia. Ne eivät kasvaneet tarinaansa suuremmaksi, mutta antoivat kauniin silauksen kokonaisuudelle. Tekivät siitä inhimillisen ja koskettavankin, sen pienen ja kauniin yksilönkuvauksen, siinä missä taas suurtelttahanke taas oli selkeämpi yhteiskunnallinen kuva. 

Ja siitä inhimillisyydestä minä eniten pidinkin. Pidin lämminhenkisyydestä, ja vaikka velallisen petokset, oman edun tavoittelu ja kapitalistinen opportunismi leimasivat yhtä jos toistakin hahmoista, oli sanoma silti varsin armollinen, anteeksianto jotain, joka kuului jokaiselle, vaikkei sen taustalla aina kaikkivoipa jumala olisikaan. Sillä niistähän meidän elämämme oikeastaan koostuu, inhimillisistä erheistä ja vääristä poluista, yksioikoisista näkemyksistä ja omanapaisuudesta, mutta myös armollisuudesta niin itseämme kuin läheisiämmekin kohtaan. Ei aina voi olla vain se itsensä paras puolustusasianajaja ja muiden ankara tuomari, sillä koskaan ei tiedä, mitä toisen todellisuus ja sisin oikeastaan pitääkään sisällään. Ja vaikkei se tämän kirjan sivuilta ehkä ihan päivänselvästi silmille hyppinytkään, sen minä sieltä rivien välistä poimin. Armollisuuden, sen, jonka perään maailmassa välillä saa huutaa hurjan kovasti.

Ja toinen mielenkiintoinen aspekti kirjassa oli tuo suuremmuuden tavoittelu, ajalleen tyypillinen jatkuvan kasvun hamuaminen, oman nykyajan anteeksiantamaton ahneus. Ihminen se ei historiastaan ja sen tarinoista opi, sillä vaikka Babylonin torni on kerran rakennettu ja mahdottomuuteensa hajoitettu, yritetään sitä tehdä jatkuvasti uudelleen. Jostain kumman syystä mikään ei riitä, aina halutaan enemmän, suurempaa ja mahtavampaa, mutta kun unohdetaan sen tahtomisen varjopuoli, se, minkä kustannuksella kaikki mahdollinen yritetään saada, on lopputulos syystäkin varsin raamatullinen. Ja kauniin lempeästi Raittila siitäkin kirjoittaa, maalaamatta mitään kammottavia uhkakuvia, mutta tarjoillen hieman lisää ajateltavaa, hieman uskonnollisen vertauskuvallisesti, ehkä. Sillä siinä missä koko lestadiolaissuviseurojen perustaja katselee hämmästyneenä itse aikoinaan jatkuvasti kasvattamaansa kokoontumista, huomaa hän elämänsä viimeisillä hetkillä yhtäkkiä tuntevansakin olonsa kotoisaksi pienessä ja tietyllä tapaa jopa tunnelmallisessa körttiläisessä seurakunnassa, jossa keskiössä onkin usko henkilökohtaisella tasolla.

Täytyy myöntää, että luin tätä alkuun varsin nihkeämielisesti, ja vielä puolivälin paikkeilla valittelin, ettei ole kyllä lainkaan minun kirjani. Mutta oli se. Lämpimän piikittelevä, ironinen ja silti hyvin lempeä, kokoaan suurempi. Ehdottomasti paikkansa satavuotisessa kirjallisuushistoriassamme ansainnu. Tämä kannattaa lukea, erityisesti, jos se ei oikein tunnu kiinnostavalta. Se on ehkä sitten juuri sitä mukavuusalueelta poistumista, mutta se on tämän kanssa varsin hienoa. Ihana projekti, ihana kirja, suosittelen lämmöllä. 

Helmet-haaste 2017: 19. Yhdenpäivänromaani
Kirja on osa Ylen & kirjabloggaajien 101 kirjaa -projektia 100-vuotiaan kotimaamme kunniaksi

JAAKKO HÄMEEN-ANTTILA : ISLAMIN KÄSIKIRJA

JAAKKO HÄMEEN-ANTTILA : ISLAMIN KÄSIKIRJA

♥ ♥ ♥ ♥

256s.

Otava 2004

Yksi lempiaineistani koko kouluhistoriani ajan on ollut uskonto. Ei niinkään se oppi Jeesuksen eri vaiheista, vaan nimenomaan uskontotieto, se sellainen oppiaine, jonka henkilökohtaisesti toivoisin kauttaaltaan syrjäyttävän sen oma uskonto vastaan elämänkatsomustieto -opetuksen peruskouluissa. Omalla tavallaan lempiuskontojani on ollut aina buddhalaisuus sekä ikivanhat muinaisuskonnot, mutta lähiaikoina olen ollut koko ajan vain enemmän kiinnostunut myös islamilaisuudesta, ja juurikin nimenomaan siitä kiihkottomasta mystiikasta, joka kaiken länsimaisen mediamyllytyksen taakse täysin piiloon jää. Ja kun bongasin Eniten minua kiinnostaa tie -blogin tietohaasteen ja sitä kautta sain muistutuksen tästä Hämeen-Anttilan Islamin käsikirjasta, nappasinkin sen heti seuraavalla kirjastoreissulla kotiin luettavakseni.

"Euroopan 1900-luvun alkupuoli lienee kiistatta maailmanhistorian verisin aikakausi, eikä 1800-lukukaan tarjoudu hyväksi malliksi maailmanrauhalle. Tästä ei silti yleisesti tehdä johtopäätöstä, että Euroopan syvimmässä olemuksessa on sisäänrakennettu ylitsepääsemätön verisyys, saati sitten, että tuo aikakausi riittää todistamaan kristinuskon poikkeuksellisen raa'an ja sivilisoimattoman luonteen. Silti vastaavat johtopäätökset hyväksytään vastalauseitta Lähi-Idän huomattavasti vähemmän veristen vuosikymmenien perusteella."

Jaakko Hämeen-Anttila ei ole mikään aivan turha heppu. Tuo Helsingin ylipiston arabian kielen ja islamin tutkimuksen professori on kirjoittanut aiheesta yhden jos toisenkin teoksen, ja sen lisäksi kääntänyt suomeksi myös niinkin kevyet teokset kuin Tuhannen ja yhden yön tarinat sekä Koraanin. Ajattelin ottaa tämän teoksen sellaiseksi useamman viikon välikirjaksi, välipalaksi, jota luetaan luku silloin ja toinen tällöin, mutta yhtäkkiä huomaankin ahmineeni siitä alle viikossa kolme neljäsosaa, ja viimeiset sivut putkeen puistonpenkillä auringossa istuen. Kirja onkin varsin hiirenkorvilla (anteeksi kirjasto), ja monien kohtien, seuraava mukaanlukien, kohdalla en meinannut malttaa olla alleviivaamatta tekstiä: "Keskustelussa huntupakon oikeudenmukaisuudesta on hyvä välttää sitä erehdystä, että hunnuttamisella ja naisen asemalla katsottaisiin olevan ehdoton yhteys. --- Hiukset peittävä mutta kasvot paljaaksi jättävä hunnuttaminen ei eristä naista yhteiskunnasta sen enempää kuin suomalainen talvipipokaan. Mikäli nainen on eristetty tai heikommassa asemassa kuin mies, syitä tähän on etsittävä yhteiskunnan rakenteista, ei pukeutumismalleista." Ihan kun jo suvaitsevaisissakin tarkoituksissa keskustelu lähtee usein niin kauhistelevalle tai länkkäriläisittäin maailmaa hyväksyvälle linjalle, jossa kaikki erilainen on jotenkin väärää, sortavaa tai muuten omaa maailmankuvaa tuhoavaa. Ei se niin mene, mutta jos ymmärrys tavoista ja taustoista puuttuu, tulee hyvääkin tarkoittavista aikeista vain itsensä vastaisia kun yhtäkkiä se hunnun käyttäminen onkin kaiken sorron symboli.

Vaikka tämä kirja on jo yli kymmenen vuotta sitten kirjoitettu, se on edelleen äärimmäisen avartava, ajankohtainen ja täydellisen kaivattu vastapaino nykyisen klikkihuorausmedian yksipuoliselle islam-kuvalle. Se on rauhallinen ja kiihkoton islaminuskon perusteos, joka kolmessa pääosassaan paneutuu niin islamin uskon historiaan, islamin oppiin kuin nykytilaankin. Se on eheä, sivistävä ja ennen kaikkea äärimmäisen kiinnostava. Se kansantajuistaa, saa oivaltamaan ja pitää yllä sitä vastakeskustelua, jota tällä hetkellä ihan jo täällä Suomessakin erityisen paljon kaivataan. Kun Suomessa ja Euroopassa ylipäätään vallitsee tällä hetkellä raivostuttava me vastaan te -asetelma ja rasistinen vihapuhe ja käyttäytyminen on sallitumpaa kuin koskaan pienen olemassa oloni aikana, tarvitaan teoksia ja keskusteluita, jotka paneutuvat oikeasti uskonnon historiaan ja ilmiöihin niiden takana. Kuten Hämeen-Anttila myöhemmässä Islamin miekka -teoksessaan toteaa "On älyllistä epärehellisyyttä poimia omasta viiteryhmästään vain parhaat ja kauneimmat piirteet ja verrata niitä vastapuolen varjokohtiin." Ja siihen hän vastaa vahvasti jo tässä kirjassaan. Hyvä ja ajatuksia herättävä teos, jonka pitäisi olla jollain tapaa pakollinen peruskoulun uskontotiedon opetuksessa. Lukekaa tämä, jos sitä ette vielä ole tehneet. Ei minä vastaan muut, vaan me ihan täällä yhdessä, samalla maapallolla. 

MIKA WALTARI : FELIKS ONNELLINEN

 

MIKA WALTARI : FELIKS ONNELLINEN 

♥ ♥ ♥ ( ♥ ) 

194s. 

WSOY 1958

Kaksi kesää sitten kahdeksankymmentävuotiaan isotätini luona vieraillessani tartuin taas vaihteeksi pieneen tuputtavaankin kehoitukseen ottaa mukaan kaikki, mitä kirjahyllystä vaan itseäni kiinnostaa. Kaksi Waltaria rikkaampana palasin Helsinkiin, ja tämä on juuri toinen niistä, se nimenomainen, jonka sisäkannen omistuskirjoituksen mukaan isotätini on vuonna 1959 antanut äidilleen iltalukemisiksi. Ja nyt se aarre on omassa hyllyssäni, ja viimein ihan siellä luettujenkin puolella.

Feliks onnellinen on neljäs Waltarini Valtakunnan vihollisen, Suuren illusionin sekä Sinuhe egyptiläisen jälkeen. Se on "vain" parisataa sivuinen pieni, suuri kirja uskonnosta ja Jumalasta, siitä kamppailusta, jonka tieteeseen uskova nykyihminen voi kokea uskon äärellä. Ja  hurjan ajankohtainen se vain on ollakseen kirjoitettu lähes 60 vuotta sitten.

Waltarin kirja kertoo keski-ikäisestä miehestä, Feliks Tienhaarasta, Feliks onnellisesta, jonka sisään on tullut pakottava tarve käydä kerran päivässä kertomassa tuntemattomalle kanssaihmiselle, että tämän synnit on anteeksi annettu, jos toinen vain tahtoo. Ja tätä tehtäväänsä tuo pieni tilastovirkailija toteuttaa päivästä toiseen, kunnes törmää vanhaan koulutoveriinsa Erkkiin, professorismieheen, jonka maailmankatsomukseen ei uskonto mahdu.

Feliks onnellinen on älykäs pieni kirja, mutta sen vaarana on se, ettei lukija olekaan ihan samalla tasolla kirjan kanssa. Ja silloin tuntuu, että se hienous jää ihan juuri ja juuri ulottumattomiin, johonkin, mihin ihan omat rahkeet eivät riitä, ylähyllylle, jonne ei ainakaan kurkottamatta yletä.

Tai siltä minusta ainakin juuri lukemisen lopetettuani tuntui. Että nyt on käsissä oikeasti hieno kirja, mutta minun oma pieni pääni ei ihan sen avaamiseen riitä. Ja se ei varsinaisesti mikään maailman mairittelevin tunne ole, kokea, ettei ihan nyt ollut tälle kirjalle tarpeeksi fiksu. Tai, kuten sen jo omassa päässä käänsi, että oli tälle kirjalle ihan vain liian tyhmä. Eli ihan juuri se sama fiilis kuin minulla aina kun yritän lukea runoja. Että onhan nämä hienoja, mutta helvetti kun en tajua edes vähää alusta mitä tälläkin nyt ajettiin sitten takaa. 

Onneksi hieman kirjaa sulateltuaan sen lämpö ja näennäinenkin painavuus hieman jo sentään helpottaa, muistuttaa siitä, että ei kaikkea välttämättä tarvitsekaan ylitulkita. Tai tulkita tulkitsemisen ilosta ainakaan. Feliks onnellinen oli ihana kirja, se oli jotenkin aika voimaannuttava lukukokemus uskosta ja siitä, mitä uskoakseen voikaan tarvita. Joku tarvitsee todistuksen, joku henkisen kosketuksen, joku taas tarvitsee enemmän todisteita että ei uskoisi. Ja juuri tässä uskonnollisessa pohdinnassa tämän hienous piili, niin kuin on piillyt aiemmissakin Waltareissa, kuten Valtakunnan salaisuudessa (joka oli aivan mahtava kirja). Siinä samaisessa, joka on julkaistu vain vuosi tämän teoksen jälkeen. Ei tämä kirjailija suotta yksi lempikirjailijoistani ole, mutta nyt voisin ehkä vaihteeksi lukea taas vähän jotain himpun kevyempää. Jotain, jonka kanssa ei ehkä tule niin kyseenalaistettua omaa päätään (vaikka sekin kyllä tekee ihan hyvää aina silloin tällöin).