SWIMMING HOME // UIDEN KOTIIN

 DEBORAH LEVY : SWIMMING HOME

160s.

And Other Stories 2011

(suomennettu nimellä Uiden kotiin, Fabriikki 2016, suom. Laura Vesanto)

Löysin Deborah Levyn oikeastaan kunnolla vasta hänen Kuumaa maitoa -romaanin luettuani. Olin sitä ennen lukenut jo Levyn Living Autobiography -trilogian ja itseasiassa tämän samaisen Swimmin home -romaaninkin, mutta suomeksi, Uiden kotiin -nimellä. Koska kyseisen kirjailijan Kuumaa maitoa sekä uusin, vielä suomentamaton romaani August Blue, olivat molemmat yksiä viime vuoden lempikirjojani, ajattelin antaa Swimming homelle uuden mahdollisuuden: alkukielellä ja ehkä hieman enemmän tietoisena siitä, missä Levyn hienous itseasiassa piilee. Ensimmäisestä lukukerrasta on jo lähes seitsemän vuotta, ja muistan ainoastaan, että olin jotenkin kovin pettynyt tähän kirjaan ensilukemalla. Nyt, noin 440 välissä luettua kirjaa myöhemmin, hetki oli viimein sopiva (ja oma lukumakukin ajan myötä kultinoitunut?). 

"She was not a poet. Se was a poem. She was about to snap in half. He thought his own poetry had made her la la la la love him. It was unbearable. He could not bear it. She was still trying to remember how to say remember."

Swimming homessa ollaan 1990-luvun puolivälin Ranskassa, Nizzan laitamilla suuressa kesähuvilassa Jacobsin perheen, kuuluisa englantilainen runoilija-isä Joen, hänen sotajournalistivaimonsa Isabelin ja heidän 14-vuotiaan tyttärensä Ninan sekä heidän ystäväpariskuntansa Lauran ja Mitchellin kanssa. Eräänä päivänä heidän uima-altaassaan kelluu jotain. Jotain punaista ja alastonta. Se voisi olla karhu, mutta se onkin Kitty Finch, nuori nainen, joka livahtaa puoliviattomasti osaksi perheen huvilaelämää.

Swimming home on taitava perhedraama, lomaromaani ja tunkeilija-juonikuvio, jossa ylimääräinen ihminen paljastaa pikkuhiljaa jotain hyvinkin oleellista perheenjäsenistä sekä heidän välisestä dynamiikastaan. Romaani alkaa siitä, mihin se lähes loppuu, joten lukija tietää alusta asti mitä kohti Levy heitä kuljetaa, mutta hän on silti kirjoittana eri taitava jännityksen rakentaja ja ylläpitäjä. Kitty Finchin sekä muutaman taiten luodun sivuhahmon kautta Deborah Levy näyttää, tarkkailee ja paljastaa, sekä lukijalle että romaaninsa henkilöhahmoille. Swimming home on hallittu ja viehättävä tutkielma lapsuutta ja vanhemmuutta, mielenterveyttä ja itsetuhoisuutta, elossa pysymistä ja kuolemankutsua. 

Kuten muussakin tuotannossaan, Levy on ehdottomasti parhaimmillaan sanomatta jätetyissä merkityksissä. Hän kirjoittaa tyylipuhtaasti kahdella tapaa: kertoen ja kertomatta. Kuten etenkin Kuumaa maitoa ja August Blue, myös Swimming home on täynnä tietoisesti jätettyjä aukkoja, ihmisten käyttäytymisen kautta näytettyä toimintaa, hienovaraisia ja välillä aivan suoriakin vihjeitä tulevasta, jotka kuitenkin on rakennettu yksittäisten hahmojen ajatuksiksi, jolloin todellisuus itse jää täysin lukijan itsensä muovattavaksi. Niinpä Swimming home onkin romaani, joka haastaa lukijansa, kuten itsekin olen saanut huomata. Jos sitä lukee juonipohjaisena romaanina, siitä ei juurikaan saa irti sen hienoutta. Minullekin se vaati toisen lukukerran auetakseen kunnolla, mutta onneksi se aukesi. Tämä todella on juuri sellaista laatukirjallisuutta, jota kaikista eniten rakastan.

“Life is only worth living because we hope it will get better and we'll all get home safely. But you tried and you did not get home safely. You did not get home at all.”

Helmet-haaste 2024: 11. Kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä (ilma, vesi, maa tai tuli)

THE TROUBLE WITH HAPPINESS

TOVE DITLEVSEN : THE TROUBLE WITH HAPPINESS

AND OTHER STORIES

192s.

Penguin Classics 2022

Alkuteokset: Paraplyen, 1952 & Den onde lykke, 1963

Tanskasta englanniksi kääntänyt Michael Favala Goldman

Tanskalainen, vuonna 1917 syntynyt kirjailija Tove Ditlevsen on noussut kunnolla sekä maailmanmaineeseen että suomalaisten tietoisuuteen vasta viime vuosina, kun hänen Kööpenhamina-trilogiansa on viimein käännetty tanskasta paitsi englanniksi myös suomeksi. Työläisperheeseen syntyneen Ditlevsenin Lapsuus, Nuoruus ja Aikuisuus kuvaavat aikalaisittain hyvinkin rohkeasti kirjailijaksi pyrkivän Ditlevsenin omaa elämää autofiktiivisestä näkökulmasta, tuovat esiin naiseuden haasteet oman uran rakentamisessa maailmansotien keskellä, äitiyden, addiktion ja kirjoittamisen kiemurat maailmassa, jossa naisen rooli on ollut olla vain kotona, miestään varten. Ditlevseniltä on ilmeisesti aiemmin suomennettu joku novellikokoelma, mutta nyt tämän niin sanotun uuden buumin myötä englanniksi on ainakin viimein saatu kahden alunperin erillisen novellikokoelman, Paraplyenin (1952) sekä Den onde lykken (1963) yhteisnidos The Trouble in Happiness, vapaasti tanskasta suomennettuna siis Huonoa onnea.

Ditlevsenin novellit sijoittuvat kirjoitusaikaansa, erilaisiin perheisiin ja parisuhteisiin. Useimmiten Ditlevsen kuvaa aikalaisnäkökulmasta 1950- & 1960-lukujen parisuhteita, joko kotona olevan naisen tai työskentelevän miehen näkökulmasta. Naiset ovat kotiensa vankeja, miehet äkäisiä ja äkkivääriä. Joskus toisen mukaan karkaa äiti, yleensä mies, ja jälkeen jää joko katkeria kumppaneita tai pieni katras lapsia. Tarinoita kuitenkin yhdistää jonkin syvän, psykologisen ulottuvuuden tavoittaminen ja kuvaaminen, ihmismielen karvaan puolen esiin tuominen, pelko, ahdistus, itsekkyys ja oman edun tavoittelu, aina yleensä keskushenkilönsä ajatuksista käsin. Tässä mielessä Ditlevsen yhdistyykin jollain tapaa suurinpiirtein aikalaisiinsa Maria Jotuniin sekä Tove Janssoniin, joskin Ditlevsen ei ole ehkä aivan yhtä vinoon hymyilevä kuin Jotuni ja lempeä kuin Jansson. Terävä ja äärimmäisen taitava kuitenkin, ja vaikka kokoelman 21 novelliin mahtui mukaan muutaman heikompi tarina, kokonaisuus oli silti erityisen loistava, tarkkanäköinen ja ovaltava. 

Parhaimmillaan nämä novellit todella ovatkin pohjoismaisen kirjallisuuden klassikkokaanoniin kuuluvia tekstejä. Ditlevsen tarkkailee sellaisella älyllisellä ymmäryksellä ja psykologisella huomiointi kyvyllä, että heikommatkin ovat päässeet kirjallisuuden klassikkopaikoille aikojen saatossa. En siis voi olla heittämättä ilmoille kysymystä siitä, miltä paitsi kirjallisuuden historia että ihmiskäsityksemme ylipäätään näyttäisi, jos olisimme jo tuolloin 60–70 vuotta sitten nostaneet kirjoittavia naisia samalla tapaa kaanoniin kuin noita ihailtuja ja palvottuja mieskirjailijoita. Ditlevseniä lukeneena väittäisin nimittäin, että jos kirjallisuusperintömme monipuolisuus ei olisi vain nykyaikaisen keskustelun esiin tuoma tulos, ymmärtäisimme valtavasti monipuolisemmin paitsi ihmisyyttä myös järjen ja tunteiden kumman vastakkainasettelun moninaisuutta; Ditlevsenin tarinoissa niin miehet kuin naisetkin ovat tuntevia, ailahtelevia, äkkipikaisia ja omien päähänpistojensa mukanaan vieneitä, eli siis aitoja, kokonaisia, inhimilliä ihmisiä. Siinä missä aikalaismiehet nauttivat neron asemasta ihan vain kuvaamalla miesseikkailujaan tai kalasaaliitaan, yli 100 vuotta sitten syntyneet Ditlevsenin, Jotunin ja Janssonin kaltaiset naiset ovat tuoneet kirjallisuuteen jo omana aikanaan niin loistokasta moninaisuutta, että on järjetön harmi, miten marginaaliin he kuitenkin ovat suuressa klassikkopuheessa jääneet. Eikä toki edes aloiteta niistä äärimmäisen taitavista ja terävistä naisista, jotka eivät koskaan edes päässeet asemansa vuoksi kirjoittamaan kuten vaikkapa Ditlevsen lopulta pääsi.

Onneksi jotain voi kuitenkin korjata vielä nytkin, kiitos siis Ditlevsenin löytymiselle ja esiintuomiselle. Hänen tuotantoaan lukisin erityisen mieluusti lisääkin, niin suomeksi kuin englanniksikin. 

Helmet-haaste 2023: 07. Kirja on klassikkoteos Ruotsista, Norjasta tai Tanskasta

KESKUSTELUJA RAKKAUDESTA

NATASHA LUNN : 

CONVERSATIONS ON LOVE

289s. 

Penguin 2021

Brittikirjailijan Natasha Lunnin Conversations on love -teos on tullut vastaan useita kertoja kansainvälisessä kirjasomessa, ja sieltä jostain se tarttui omallekin lukulistalleni. Lukuvuoroon otin sen "hauskasti" Maggie Nelsonin julmuus-teoksen jälkeen, en sinänsä vastapariksi, mutta tavallaan jonkinlaisen laajemman temaattisen yhteyden löytämisen toivossa. Olen pohtinut rakkautta ja sen luonnetta jo pitkään. Ensimmäistä kertaa aloin kunnolla kyseenalaistaa nyky-yhteiskuntamme äärimmäisen kapeaa ja normatiivista rakkauskäsitystä kuutisen vuotta sitten rakkaan Liv Strömquistini parissa, kun ruotsalainen sarjakuvataitelija toi eteeni vahvan heteronormatiivisuuden kritiikin Prinssi Charlesin tunne -sarjiskokoelman muodossa. Täytyy myöntää, että tuolloin hyvinkin heteronormatiivisessa parisuhteessa, itseasiassa avioliitossa, olleena moni Strömquistin esiin tuoma asia tökki, ja huolella tökkikin. Ja juuri siksi tuosta sarjakuva-albumista on tullut itselleni se tärkein, koska se vei kaikkein suurimmalla voimalla pois mukavuusalueelta, kohti uudenlaista tapaa ajatella parisuhteita ja rakkautta ylipäätään.

Sittemmin olen eronnut, ollut uudessa suhteessa ja jälleen eronnut, ja löytänyt itseni päälle 3-kymppisenä miettimästä, että mikähän tässä jutussa oikein mättää, koska vaikka kiirehdin jatkuvasti suhteesta kohti seuraavaa, en ole oikeastaan kertaakaan viihtynyt moisessa. En ole ajatusteni kanssa ollut yksin, mitä Lunnia ja hänen kokemuksiaan kuuntelee, vaikka tavallaan se on karua sinänsä, kun miettii, että on aikuiselämästään ollut yhteensä kolmisentoista vuotta jonkinlaisessa parisuhteen tapaisessa, mutta kyllä, heteronormatiivinen kulttuurimme ylläpitää niin valtavan voimakasta ideaalia pitkästä, vakaasta monogamisesta suhteesta, että meni tosiaan aika hurjan monta vuotta ennen kuin tajusin, että vika ei tosiaan ollutkaan minussa, etten minä vain osannut olla suhteessa oikein, vaan että ne suhteet olivat minulle totaalisen vääriä. Suhdemuodot, parisuhderoolit, ja ihmiset – vaikka en sinänsä usko oikeisiin ja vääriin ihmisiin, niin suhteessa oleminen suhteen vuoksi ei välttämättä aivan saa niin sanotusti valitsemaan sitä kaikkein sopivinta tyyppiä rinnalleen, se hakee ennemminkin turvaa ja pysyvyyttä vaikka todellisuudessa turvan ja pysyvyyden tunne puuttui minulta nimenomaan itseni sisältä, ei ulkoisista tekijöistä.

No, niin tai näin, nyt olen ollut reilut puolitoista vuotta ihan vain itsekseni, ensin tarkoituksenani selvittää haluanko edes suhdetta ja jos haluan, niin millaista ja kenen kanssa (tämä vaihe sisälsi aika tolkuttoman määrän lopulta aika hupaisiakin Tinder-tarinoita ja vallattomia kohtaamisia), josta tämän vuoden alussa siirryin seuraavaan vaiheeseen; entä jos olisinkin terveessä ja turvallisessa suhteessa ihan itseeni ennen kuin lähden sohimaan oman mistään mitään tietämättömän pääni kanssa muiden ihmisten elämiä. Tähän paneutuu myös jo kirjan alkuun Lunn haastatellessaan filosofi Alain de Bottomia. Bottom nimittäin toteaa heti haastattelunsa aluksi seuraavaa:

"[The tragedy of being alone] suggests that if the search for a partner didn't work out then it would be a tragedy, that your life would essentially have been wasted. That sets up a frantic, unhelpful backdrop to the search of love. Th best frame of mind to be in – for anything you want – is an ability to walk away from it, were it not to come right. Otherwise you put yourself at the mercy of chance and people abusing your desperation. So the capacity to say, 'I could be alone,' is strangely on of the most important guarantees of one fay being with somebody else in a happy way."

Eli siis tiivistettynä suomeksi: "vain" kyky olla itsensä kanssa saa meidät lähtemään vääränlaisista suhteista, mikä on ainoa keino antaa itselleen vapaus ja tie löytää niitä oikeanlaisia suhteita. Lunn & Bottom jatkavat tästä myös kohti kulunutta ajatusta siitä, että ihmisen täytyisi rakastaa itseään ennen kuin voi rakastaa muita. Bottom oikeastaan kumoaa tuon uskomuksen todeten, että liiallinen itsensä jalustalle nostaminen jopa estää sen, mitä rakkaus niin sanotusti "oikeasti" kaipaa; kykyä heittäytyä ja olla haavoittuvainen. Siihen jokaisen tulee enemmän tai vähemmän kyetä saadakseen rakkautta myös ulkopuolelta, antautua voidakseen ottaa vastaan. Kun kuitenkin elämme yhteiskunnassa, joka on niin kyllästetty sanomalla, että etenkin naiselle yksin jääminen on (kuoleman ohella) pahimpia mahdollisia tragedioita, ja että yksinäinen nainen on säälittävä nainen, kurja vanhapiika, kenellekään kelpaamaton, ei siis ihme, että psyykkeemme käsitys rakkaudesta vääristyy herkästi, nostamme suojakuoriamme niiden laskemisen sijaan, ja olemme mieluummin kompromissisuhteessa kuin itseksemme, ollaksemme edes jotenkin "oikein" tässä tiukan normatiivisessa ja pitkiä monogamisia suhteita ihannoivassa ympäristössämme. 

Yksinoleminen täytyy siis opetella ajattelemaan toisin, sanoo sekä Lunnin haastattelemat asiantuntija että Lunn itse. Yksinoleminen kun ei ole automaattisesti synonyymi yksinäisyydelle, mitä syksyllä julkaistu kotimainen Marika Riikosen Yksin, kiitos -teoskin reippaasti juuri julisti. Usein nimittäin ihmisen rakkaudenkaipuu onkin erityisesti yhteydenkaipuuta, toteaa Lunnin kirjassa Bottom, ja yhteys taas on asia, jota voi saada niin äärimmäisen monilla muillakin tavoilla kuin romanttisessa suhteessa, että myös se täytyisi oppia ajattelemaan toisin. Meillä on pitkään ollut, haitalliseksi osoittautunut käsitys nimittäin siitäkin, että (monogamisesta) parisuhteesta kuuluu saada kaikki: emotionaalinen, fyysinen, älyllinen ja romanttinen, jotta suhde on täysi. Ja oi että, onhan se ihanaa, kun kohtaa ihmisen, jonka kanssa nuo kaikki kohdat niin sanotusti täyttyvät. Mutta sitä niin sanotusti odotellessa, yksinoloa voikin alkaa harjoitella ihan tietoisesti täyttämällä omaa yhteydenkaipuutaan myös pala kerrallaan. Omasta viimevuotisesta Tinder-syksystäni elämääni jäi esimerkiksi yksi upeimpia ystävyyssuhteita, joita olen vuosiin saanut. Ja se suhde täyttää täysin emotionaalisen ja älyllisen puolen. Fyysinen läheisyys taas ei kuulu siihen suhteeseen, mutta joihinkin toisiin se kuuluu, ilman sitten sitä emotionaalista puolta. Ja niinpä Lunniakin lainaten olemme tilanteessa, jossa yksinolo ei tarkoita yksinäisyyttä ja tarpeiden täyttämättömyyttä, ne vain täyttyvät eri tavoin, eri paikoista. Ja niin kliseistä kuin se onkin, se jos mikä on omiaan luomaan elämään sellaista vapautta ja aika-avaruudellista tilaa, johon mahtuu myös vaikkapa sitten romanttinen suhde täysin sen suhteen omilla ehdoilla. Se tulee silloin ikäänkuin paikkaan, jossa sille on luonnostaan tilaa elää ja kasvaa, eikä paikkaan, jossa se pakotetaan täyttämään KAIKKI hinnalla millä hyvänsä. 

Lunn haastattelee kirjaansa lukemattomia muita kirjailijoita, kirjoittajia, terapeutteja, psykologeja ja rakkauden kanssa muuten ajatustyötä tehneitä ihmisiä. Kirja etenee Lunnin oman tarinan ja näiden haastatteluiden vuorottelulla, ja itselle eniten ehdottomasti antoivat eri asiantuntijoiden ajatukset, haastot, heitot ja syvennykset. Lunn jakaa teoksensa kolmeen osaan: rakkauden löytämiseen, rakkauden säilyttämiseen sekä ekämään rakkauden jälkeen (/uuden rakkauden löytämiseen eron jälkeen). Tavallaan tyyli ja kerrontatapa on raikas, mutta pidemmän päälle se myös hieman puuduttaa.

Eniten tässä tosin kuitenkin puudutti se, että vaikka Lunn lähtee kunnianhimoisesti haastamaan länsimaista nykykäsitystä rakkaudesta, se tulee laajan toiston ja tietynlaisen moraalisen asemoitumisen kannalta vain tarjoamaan valmiin, uuden käsityksen entisen tilalle. Ennen etsittiin rakkautta hinnalla millä hyvänsä, mutta nyt kirjan rivien väliin mahtuu viesti, niin liberalismille ja nykyiselle yksilökeskeiselle tyypillinen, että vähän jo hirvittää: nimittäin kun vain ymmärrät tämän uuden rakkauden luonteen, se tulee sinulle itsestään. Kun osaat olla yksin, voit saada yhteyden muihin. Kun osaat jakaa rakkauden useamman ihmisen kanssa, se löytyy kyllä. Kun vain teet vähän paremmin, saat vähän enemmän. Lunn siis kompastuu siihen, mitä pyrkii haastamaan: kapeaan ja toisteiseen rakkaustarinaan, jossa epäonnistumisten ja väärien suhteiden jälkeen oivalletaan, mitä rakkaus oikeasti onkaan, rakastutaan hitaasti/nopeasti, mennään naimisiin ja perustetaan perhe. Ystäviä ja miesehdokkaita tulee ikkunoista ja ovista, on vain osattava valita! En ole lainkaan eri mieltä kirjan sanoman kanssa, mutta tällaiseen muotoon typistettynä se muuttuu enemmän taas uudenlaiseksi vaatimuslistaksi kuin todella vapauttaa meidät tarkastelemaan suhteita kokonaan uudestaan. Toki sitäkin tässä on, en sitä kiellä, mutta sitä olisi voinut olla enemmän, vahvemmin, kriittisemmin.

Kokonaisuutena kirja oli ihana, pumpulinen, puuduttava, hauska ja ihan mielenkiintoinen kokemus. Ihan vieläkään en löytänyt sellaista kirjaa rakkaudesta, jota olen enemmän tai vähemmän tietoisesti etsinyt, mutta jatkakaamme etsintöjä ihan rauhassa. Mikäli tämän kirjan filosofiaan uskoo, se saattaa tulla vastaan ihan vain lopettamalla etsimisen. :-)

PURE COLOUR – PUHDASTA TÄYDELLISYYTTÄ

SHEILA HETI : PURE COLOUR 

216s.

Vintage 2022

Onko maailma vain jumalan luoma beta-versio, luonnos ja hahmotelma jostain paremmasta ja täydellisemmästä? Ja jos on, minkälaisia hahmoja, tunteita ja tehtäviä siihen kannattaa sisällyttää? Miten jumalat saavat parhaiten tietoa seuraavaa versiota varten, kuka antaa parhaan kritiikin, ja minkälaisten tehtävien pariin elolliset kannattaa lopulliseen mukaelmaan laittaa? 

Entä mitä on Saturnuksen renkaiden takana? Miten kaksi partikkelia löytää toisensa miljoonien kuumien avaruusvuosien läpi? Miten valon pari, universumin toisella laidalla kulkeva puolikas aistii sen, että toista puolikasta tarkkaillaan erään aurinkokunnan pienellä sinivihreällä planeetalla? Onko valolla sielu ja mihin sielu menee kuoltuamme? Mitä meistä kuolee? Kuolemmeko me? 

Ja: kun Mira on syntynyt maailmaan linnun munasta, itsellisenä kriitikkona ja taiteen suurimpana kokijana, miltä tuntuu rakastua kalan munasta syntyneeseen, jolle yksilön sijaan enemmistön hyvinvoinnilla on suurin merkitys? Ja jos kaiken lisäksi oma isä on karhun munasta,  ymmärtääkö kukaan lainkaan toislajisiaan?

“It is only when you get older that everyone makes you feel bad about being alone, or implies that spending time with other people is somehow better, because it proves you to be likeable. 

 But being unlikeable wasn't the reason she was alone. She was alone so she could hear herself thinking. She was alone so she could hear herself living.”

Ymmärsitkö yhtään mitään, mitä aiemmin tässä kirjoitin? Ei se mitään, en minäkään ja rakastin silti jokaista sanaa, jokaista lausetta, jokaista kappaletta, jonka Sheila Heti romaaniinsa Pure Colour ylläolevien hahmotelmien tapaan kirjoitti. Pure Colour on romaani, joka on mahdoton tiivistää yhteen arvioon, ja toisaalta myös kokonainen pienoisuniversumi, jonka salat haluaakin lukijan antaa löytää itse. Minulle Hetin teos on kuitenkin upea kummajainen, monitasoinen tutkielma ihmisyydestä, inhimillisyydestä ja tietoisuuden sekä sielullisuuden merkityksellisyydestä tässä valtavassa universumista, josta emme oikeastaan tunne ripaustakaan. Heti hahmottelee tämän kaiken jumalan maalaukseksi, suurteoksen luonnokseksi ja testiversioksi, ja läpeensä lempeän humanistisella otteella hän tuo luonnontieteen ja ihmismielen selvittämättömät arvoitukset yhteen, esittää ikään kuin tarinan tai teorian siitä, miten ainakin yhdellä tapaa tätä kaikkea, mitä elämäksi kutsumme, voi ymmärtää. 

Hetin Pure Color on lämmin, viisas, syvä ja erikoinen tapaus, ja uskoakseni se jakaa lukijansa voimakkaasti, nekin, jotka saavat kiinni Hetin kynänjuoksusta. Minulle henkilökohtaisesti se sanottaa elämästä, kuolemasta, luopumisesta ja rakkaudesta sellaisia asioita, joiden en edes tiennyt vaivaava, minulle se on elämäni kirja, sellainen, joka ihan vähän muuttaa suuntaa sen suhteen miten itse maailmankaikkeutta hahmotan. Sheila Heti liikautti minua jo aiemmin tänä vuonna Motherhood-teoksellaan, mutta jopa siihen verrattuna Pure Colour oli kuin maanjäristys, jonka jälkeen kaikki väreistä taivaankanteen näyttää ihan hippusen erilaiselta. 

Vaikka Hetin teksti poikkelehtii, ottaa ihan uusia ulottuvuuksia, osaa hän kirjoittaa niin vaivattoman heleää, painotonta ja ilmavaa tekstiä, että harva pystyy samaan. Hetin lisäksi osaan itse nimetä Ali Smithin, jonka kirjojen kanssa tuntuu tältä, häikäistyneeltä siitä, miten joku osaakin käyttää kieltä mielen asioiden nimeämiseen, kertomusten kuljettamiseen, hahmottoman hahmottamiseen. Heti kirjoittaa niin kauniisti, ehkä Smithiä vähemmän arkisesti, lisäämättä mitään ylimääräistä, antaen jotain niin henkilökohtaista ja yksityistä, ettei ihan aina tiedä lukeeko kirjaa todellisuudessa vai näkeekö itse kummaa unta, jossa toisessa hetkessä sitä nukkuu läheisensä vieressä ja toisessa on muuttunut puunlehdeksi. Heti tutkii maailman merkityksellisiä asioita, ja palauttaa ne niin yksinkertaisiin koloihin, että se tuntuu lähes nerokaalta. Sanojen merkitys kasvaa symboliseksi ja toisaalta symboliikka muuttuu arkiseksi, enkä täysin ymmärrä, miten joku voi ymmärtää näin paljon.

Tunnistan tässä teoksessa siis ikuisuuslempparini, sielunkirjani sekä sen, etten koskaan osaa ensimmäisen lukukerran jälkeen muuta kuin hurmiossa hehkuttaa lukemaani. Todennäköisesti toinen lukukerta jäsentää, antaa struktuuria ja rajoja jo ihan uudella tavalla, ja uskon, että senkin aika on ennemmin kuin myöhemmin. Nyt kuitenkin vain haluan kellua siinä ihanassa olossa, jonka vain täydellisen upea ja osuva lukukokemus voi saada aikaan. Siinä olossa, jossa oma sielu on saanut sanoja, jossa toisen sanat ovat muuttaneet jotain peruuttamattomasti, siinä olossa, jonka ainoastaan taide voi parhaimmillaan saada aikaiseksi.

 “The last thing that's needed is to judge your own heart, but then that's the first thing you go and do. A heart rushes to judge itself. A heart should have better things to do. A heart doesn't.”

Helmet-haaste: 37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole

THE LONELY CITY

OLIVIA LAING : THE LONELY CITY –

ADVENTURES IN THE ART OF BEING ALONE

315s.

Picador 2016

Eräs ihminen elämässäni kysyi alkuvuodesta mikä on lempikaupunkini maailmassa. Vastattuani New Yorkin, hän halusi perusteluita, hän haluaa aina. Se on tavallaan raivostuttavaa, kyetä perustelemaan kaikki mahdollinen, etenkin yllättäen, etenkin kielellä, jota en puhu äidinkielekseni, mutta tässä tapauksessa vastaus tuntui itsestäänselvältä: New York on paikka, jossa yksinäisyys tuntuu kodikkaalta. New Yorkin valtava ihmismassa, Etelä-Manhattanin sata vuotta vanhat kapeat kadut, kaikki eksentrinen ja yllättävä, kiireiset työläiset, koko kaupunki aaltoilee, muuntuu ja elää koko ajan, ja tuon kaiken kohinan keskellä oman pään rauhattomuus pysähtyy. New York on paikka, jossa kaikki on väliaikaista ja muutoksessa, ja yksinäisyyskin. New Yorkissa ulkopuolisuus on kaikkialla, ei vain minussa. 

Olivia Laingin upea esseeteos, tutkielma yksinäisyydest', The Lonely City, sijoittuu samaan paikkaan, joskin omia New Yorkin käyntejäni huomattavasti aiempaan aikaan. Olivia Laing, brittitoimittaja ja kirjailija muuttaa New Yorkiin ihmissuhdepettymyksen jälkeen, ja on kaupungissa yksinäisempi kuin koskaan. Omista – ja tuhansien muiden saman kokeneiden – kokemuksista rakentuu lopulta järisyttävän hieno esseemonografia, joka sukeltaa niin syvälle yksinäisyyteen, että jokin yksityinen saa Laingin käsissä (jälleen) todella vahvan ja kuuluvan äänen. Maailmassa, länsimaissa, jossa yhteisöllisyys jää kerta toisensa jälkeen yksilöllisyyden alle, yksinäisyydestä on tulossa globaali sairaus.

Kuten muutama kuukausi sitten lukemassani Everybody – A Book about Freedomissa, myös tässä Lonely Cityssä Laing sukeltaa aiheensa pariin aivan omalla tyylillään, yhdistäen henkilökohtaisen kokemuksen universaaliin, tuoden oman elämänsä pienet palat yhteen taiteen tutkimuksen, taiteilijaelämäkerrallisuuden ja taideanalyysin kanssa. Lonely Cityssä Laing käsittelee yksinäisyyttä yksinäisten taitelijoiden, Edward Hopperin, Andy Warholin, Henry Dargerin sekä David Wojnarowiczsin kautta, kuljettaen lukijaa vuoroin näiden yksinäisten hahmojen elämään liittyvien anekdoottien ja heidän taiteensa kautta aiheensa ympärillä. Jokaisella taitelijalla on iso merkitys kokonaisuuden kannalta, mutta suurin taustalla yksinäisyyttä symboloiva tekijä on kuitenkin New York, tuo ikuinen, uneton kaupunki, sen vilkkuvat neonvalot, raju ristiriitaisuus kiiltävien pilvenpiirtäjien ja metrossa nukkuvien kodittomien välillä, sen valtava gentrifikaatio, vain vuosikymmenissä tapahtunut keskiluokan tilanvaltaus, sen loputtomuus ja alakulttuurien alati muotoaan muuttava todellisuus. 

“So much of the pain of loneliness is to do with concealment, with feeling compelled to hide vulnerability, to tuck ugliness away, to cover up scars as if they are literally repulsive. But why hide? What's so shameful about wanting, about desire, about having failed to achieve satisfaction, about experiencing unhappiness? Why this need to constantly inhabit peak states, or to be comfortably sealed inside a unit of two, turned inward from the world at large?”

Kuten tunteemme ylipäätään, myös yksinäisyys on vaiettu, salattu ja hävetty, torjuen ja kieltäen muotonsa saava tunne, joka nyky-yhteiskunnan yksilökeskeisyydessä valtaa alaa mitä enemmän sitä yritetään pitää poissa, mitä syvemmälle sosiaalista mediaa uppoamme, mitä kauemmas karkaamme yhteisöllisyydestä, yhteisöistä, toisistamme, kilpailun valtaamalta yhteistyöltä. Laing tutkii yksinäisyyttä kuitenkin nykypäivää laajemmalta skaalalta, hän näyttää miten se saa muotonsa normeihin mahtumattomuudessa Andy Warholin tapaan, miten lapsuusajan hylkäämiskokemukset syöksevät mahdottomuuteen koskaan kohdata Henry Dargerin tapaan. Yksinäisyys on suuri, psyykkinen tila, jossa jatkuva torjutuksi tuleminen muokkaa aivokemiaa, hylkäämisen pelko saa välttelemään tilanteita, joissa tulla torjutuksi, yhteyden puute muuttaa kommunikointia vihamielisemmäksi. Laing saa ymmärtämään yksittäistä ihmistä, joka ainoan ihmiskontaktinsa seurassa tiuskii ja on "hankala", hän näyttää, miten lapsena hylätyn on mahdoton luoda yhteyttä, jos korjaavaa kokemusta ei koskaan ole tullut. Yksilöpsykologiaa laajemmin Laing kuitenkin käsittelee yksinäisyyttä rakenteellisena ongelmana, yhteiskunnan tautina, joka eriyttää meitä yksitellen omiin poteroihimme, siirtää syrjään erilaisena pitämänsä, hyljeksii sairastuneita, kadottaa siteet yksilöiden välillä sulkiessaan silmät yksilöiltä, kohdellen muita kuin laskettavissa olevaa massaa. Jo käyttämämme kieli kuljettaa meitä erilleen puhumalla haitallisista, tartuttavista ja erityistä tukea tarvitsevista yksilöistä, mutta suurimman hallan tekee suorituskeskeisyys ja määrällisesti mitattavat ominaisuudet, joita jälkikapitalistinen yhteiskuntamme arvostaa niin sanotusti pehmeiden, laadullisten arvojen sijaan.

Laingin luoma kokonaisuus on taianomainen, ja The Lonely City onkin juuri se taideteos, joka tuo yksinäiset yhteen, joista hän itse puhuu esimerkiksi Warholin ja Hopperin taiteesta puhuessaan. Laing muisuttaa, että vaikka taide ei sinänsä paranna tauteja tai ratkaise ilmastonmuutosta, sillä on kyky luoda intiimiyttä, parantaa haavoja, ja mikä tärkeintä, näyttää ettei haavoista jääneet arjet ole rumia, vaan jo ne itsessään voivat olla taidetta. Laingin teos on kirjoitettu ennen maailmaa ravistellutta pandemiaa, ennen uudelle ulottuvuudelle levittäytyvää yksinäisyyttä, mutta se on silti ajaton, ajankohtainen niin kauan, kun yhteiskuntamme toimii yhteisöllisyyden sijaan muiden arvojen varassa. Ja silti, kaikessa syvässä lempeydessään ja ymmärtävyydessään sillä juuri on yhteisöllisyyttä rakentava voima, yhteen tuova vaikutus. Se on juuri sitä, mitä Laing kaikkein eniten arvostaa kirjassa käsittelemiensä taitelijoiden työssä.

“I don't believe the cure for loneliness is meeting someone, not necessarily. I think it's about two things: learning how to befriend yourself and understanding that many of the things that seem to afflict us as individuals are in fact a result of larger forces of stigma and exclusion, which can and should be resisted.”

Luen tämän kirjan loppuun omalla pihallani, auringon paisteessa myöhään syödyn aamiaisen seurana. Yleensä kuuntelen musiikkia, eristän itseni omaan maailmaani, mitta viime päivinä olen yrittänyt olla enemmän sen yhteisen sisällä, sen äänissä ja tapahtumissa. Kirjan rivejä alleviivatessani varpusen pienet hypyt nurmella päästivät hauskaa rahisevaa ääntä. Peipot laulavat tuttua peippolauluaan. Naapurin lapsi jää jumiin viereiseen syreeniin, josta aivan toinen naapuri käy pelastamassa hänet. Ympärilläni auringossa kaksi muutakin ihmistä lukee kirjojaan, vaahteran kukka päästää pienen pienen napsauksen pudotessaan viltilleni. Taloyhtiöni on täynnä pieniä, yksin asuvien ihmisten asuntoja, mutta tässä ja nyt, kaiken tämän keskellä olen vähemmän yksin kuin aikoihin. 

Helmet-haaste 2023: 48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat  samaan kaupunkiin tai ympäristöön

MAA JA TAIVAS

YAA GYASI : MAA JA TAIVAS

274s.

Otava 2020

Alkuteos: Transcendent Kingdom

Suomennos: Arto Schroderus

Ghana ja Yhdysvallat. Maahanmuuttajuus ja vitivalkoinen Alabama. Vahva, mutta poissaoleva äiti, läheinen mutta pakeneva isä. Tiede ja uskonto. Maailmat, joiden ei kuvittelisi kohtaavan, saati mahtuvan yhteen romaaniin, mutta jotka Gyasi niin taitavasti kutoo yhteen, että vuoden viimeisestä luetusta kirjasta tulee samalla yksi koko vuoden suurin.

Ghanalaistaustaisen, nykyisin Yhdysvalloissa asuvan himpun yli kolmekymppisen Yaa Gyasin esikoisromaani Matkalla kotiin hurmasi minut totaalisesti lähes neljä vuotta sitten. Nyt hänen uusin teoksensa Maa ja taivas, alkunimeltään Transcendent Kingdom, meinasi mennä kokonaan uutuustulvassa ohi, ja olisi mennytkin, ellei kirjastohenkilökunta olisi tätä nostanut Vallilassa suositushyllyyn toisen korona-aallon keskellä. Ja onnea on että nosti, sillä pitkän ja uuvuttavan syksyn jälkeen löysin tästä vihon viimein kirjan, johon ehdin vielä tämän vuoden sisällä aivan täydellisesti uppoutua.

"Olin pikkulapsena kuulemma äänekäs ja puhelias, siis täydellinen vastakohta sille hiljaiselle, ujolle ihmiselle, joka minusta tuli. Pienten lasten sanasujuvuutta on jo pitkään pidetty tulevan älykkyyden merkkinä, ja vaikka se pitää paikkansa minun suhteeni, minua kiinnostaa eniten tuo luonteenlaadun muutos. Kun näen tai kuulen nauhtoituksia itsestäni elämäni ensimmäisten vuosien ajalta, minusta tuntuu totta puhuen usein siltä kuin katsoisin aivan toista ihmistä. Mitä minulle tapahtui? Millainen nainen minusta olisi mahtanut tulla, jos puhelaisuus ei olisikaan muuttanut suuntaa ja kääntynyt sisäänpäin?"

Maa ja taivas on romaani Giftysta, nuoresta tutkijasta, Alabamaan syntyneestä ghanalaisparin tyttärestä. Gifty on lahjakas neurotieteiden jatko-opiskelija, tutkija, joka yrittää hiirten ja proteiinijuoman avulla selvittää, mitä tapahtuu niiden ihmisten aivoissa, jotka addiktoituvat esimerkiksi lääkkeisiin yhdestä kerrasta ja miten riippuvuutta voisi parantaa. Samalla se on myös monitahoinen kertomus perheestä ja siitä, miten neljästä tulee ensin kolme, kolmesta lopulta kaksi. Ja toisaalta myös: tieteestä ja uskosta, siitä miten kaksi riitelevää maailmaa todella voivat mahtua yhteen ja samaan mieleen. Ja vaikka tarinan voi ehkäpä typistää näin, se on silti niin suuri ja laaja, että sen rivien väliin mahtuu, oi kyllä, kokonainen maailma. 

Gyasi kirjoittaa suoraan ja taitavasti, liikaa maalailematta mutta silti sen verran hienovireisesti, että lukija saa itse ymmärtää asiayhteyksiä. Se on taito, sillä Gyasin kieli pitää otteessaan, ja hän osaa tarjoilla tarinansa pienissä osissa, hienovireisesti yhteen kietoutuen tekemättä siitä kuitenkaan liian siirappista tai toisaalta irrallistakaan. Täyteläinen tarina kun on niin täynnä pieniä yksityiskohtia, että se ei tarvitsisi kuin pienen halkeaman, jonka myötä kokonaisuus hajoaisi liian moneen suuntaan, mutta sitä ei tule, vaikka rosoja kylläkin on, mutta nekin sellaisia, että jollain tapaa enemmän tukevat kuin pirstaloittavat tarinaa. Se on yhtaikaa tarina niin monesta, ja silti kuitenkin yhdestä pienestä elämästä, ja sellaisenaan se on harvinaisen taitava.

Täyteläisyytensä lisäksi Maassa ja taivaassa hurmaa se hidas ja tutkaileva ote, jolla Gyasi kuljettaa päähenkilöään Giftyä eteenpäin. Häpeä, sisäänpäin kääntynyt uteliaisuus, valtavien muurien rakentaminen ja toisaalta myös pirskahteleva murtuminen on inhimillistä, mutta yleensä kirjallisuudessa ohitettua, liian pientä ollakseen suurelle yleisölle kiinnostavaa, ja toisaalta liian suurta saadakseen kuvattua sitä näin, puhtaasti ja silti äärimmäisellä lempeydellä. Ja se lempeys on äärimmäisen kiinnostavaa: sillä vaikka siinä missä Gifty paikoin piinaa itseään vääränlaisuudellaan, on tarinan suuremmalla äänellä nimi tälle kaikelle sisäänpäin kääntyneelle sortamiselle: ja se nimi on juurikin rakenteissa, yhteiskunnassa, ristiriidoissa ja odotuksissa, siitä mitä yhteiskunnan normeista poikkeaminen tekee yksilölle, miten se saa vääränlaisuuden tuntumaan henkilökohtaiselta ulkopuolisuudelta sen sijaan, että se paikantuisi sinne minne se todella kuuluu: suurten massojen ahdasmielisyyteen.

Lopulta ahmin romaanin vain muutamassa päivässä, vaikka sen aloittamisesta onkin jo viikkoja. Kaunis tarina vie mukanaan, ja vaikka lopussa on ehkä ihan pieni aavistus ylimääräisestä luvusta, sellaisesta hieman liian sulkevasta onnellisesta lopusta, joita yleensä itse vierastan, en jaksa edes välittää siitä. Suuri tarina ansaitsee suureellisen lopun, olkoonkin että se saattaa hieman keikahtaa jo miljoona kertaa kerrotuksi. Gyasin tapa yhdistää vastakkain pidettyjä maailmoja on niin kirkas ja kaunis, että se jaksaa hämmästyttää vielä pitkään kirjan takakannen sulkemisen jälkeenkin.

Helmet-haaste: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

SUUNTANA MERKITYKSELLINEN ELÄMÄ

FRANK MARTELA : 

ELÄMÄN TARKOITUS – SUUNTANA MERKITYKSELLINEN ELÄMÄ

192s.

Gummerus 2020

Kuunneltu äänikirjana

Lukija: Aarne Linden

Elämän merkityksellisyys sekä jonkinlainen meta-self-help-kirjallisuus on ehdottomasti ollut itselläni tämän vuoden jonkinlainen lukuteema. Lasken tähän niin tähtitieteestä kuin ihmiskunnan historiastakin kertovan kirjallisuuden, mutta myös anti-itseapukirjan Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan sekä jo selvemmin genreen kuuluvan Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsyneen. Kun läheinen ystäväni kertoi kuuntelevansa Martelan uusinta elämän tarkoituksesta kertovaa kirjaa, nappasin sen kuulokkeisiin itsekin myyränharmaan marraskuun iloksi.

Kuulun ehdottomasti siihen kategoriaan, jolle elämän merkityksellisyys syntyy siitä kosmisesta merkityksettömyydestä ja ihmisen pienuudesta, tähtipölymeiningistä ja kaiken sattumanvaraisuudesta. Omaa elämääni helpottaa tietää, että mikään, siis kerta kaikkiaan yhtään mikään, ei ole pysyvää, lopullista eikä siten myöskään automaattisesti kohtalokasta, ja toisaalta mittakaava-ajattelu laittaa viimeistään oman pääni aisoihin muistuttaen miten ohikiitävää kaikki tämä oma räveltäminen täällä on. Tällä en missään nimessä tarkoita kuitenkaan sitä hedonistisliberalistista ajatusta, että koska kerranhan täällä vaan eletään, kaiken saa laittaa itsekeskeisesti niin sanotusti ranttaliksi muiden ihmisten kustannuksella. Ehei, se, että olemme täällä vain mitättömän pienen silmänräpäyksen vastuuttaa meitä myös omasta näkökulmastani käyttämään tuon ajan hyvin. Hyvin niin itselle mutta ennen kaikkea kaikille niille muille, joiden kanssa tämän kosmisen pikkuhetken jaamme. 

Ja oi kyllä. Kaikenlainen filosofinen pohdinta sekä elämän tarkoituksesta (eli tarkoituksettomuudesta) ja merkityksellisyydestä kiehtoo minua valtavasti. Niin henkilökohtaisella kuin rakenteellisemmalla tasolla. Mutta koska jälkimmäistä teen jollain tapaa työkseni, puhun siitä päivittäin ja yritän viimeiseen asti saada myös ihmiset ympärilläni huomaamaan oman toiminnan reflektoinnin merkityksen suhteessa esimerkiksi erityisinä pidettyihin lapsukaisiimme, keskityn nyt enemmän henkilökohtaiseen tasoon. Tai no, en tiedä vielä. Mutta tästä kirjasta minä kyllä pidin.

Martela hahmottelee kirjan alkupuoliskon verran erityisesti elämän tarkoituksen kysymystä historiallisfilosofisena ajatuksena, ja tässä kohti filosofiaa ja osittain psykologisiakin tutkimuksia on kansantajuistettu varsin ihailtavalla tavalla. Tietenkin tässä voitaisiin taas ottaa mukaan se näkökulma, että näistä tutkimustuloksista soisi välillä kuultaa hieman enemmän yksilöpsykologian lisäksi myös sosiaalipsykologisetkin näkökulmat läpi, mutta yksilökeskeisessä maailmassa ajattelu jopa elämän tarkoituksesta on toki yksilökeskeistä. Martelan tekstissä tiede kohtaa kuitenkin hienosti käytännön ajattelun, ja sinällään onnistuu self help -henkiseksi kirjaksi purkamaan varsin eksistentiaalisiakin kysymyksiä lopulta pieniksi menettämättä niiden merkityksellisyyttä. Tulos tai ulos -keskeisessä yhteiskunnassa kun tuntuu välillä jopa vallankumouksellisen raikkaalta, että joku kertoo ääneen, miten merkityksellisyyden tunne voi syntyä vaikkapa oman kodin siistiksi saamisesta.

Loppupuolella Martela taas paneutuu enemmän siihen, mihin lopputuloksiin hän on itse niin muun kirjallisuuden kuin oman tutkimuksensa perusteella tullut: merkityksellisyyden kokemukseen ja ennen kaikkea siihen, ettei täyttä merkityksellisyyttä koskaan koeta tyhjiössä, vaan aina osana suurempaa ihmisryhmää, omaa sosiaalista ympäristöä. Martelan perustarpeisiin mukaan nostama hyvän tekemisen tarve on myös raikas tuulahdus jatkuvaan individualistisempaan tapaan hahmottaa ihmiseläintä, ja siitä johdetut jatkoajatukset toivatkin ainakin itselleni varsin vahvasti, no, merkityksellisyyden tunnetta. Ihmisen minuus ei ole olemassa tyhjiössä, joten kaikenlainen itsensä kehittäminen ja elämän näkeminen henkilökohtaisena projektina ei sitä myöskään ole. Tätä näkökulmaa soisi enemmän myös käsiteltävän, sillä kaikenlainen voimauttaminen, autonomian yhteisöllinen vahvistaminen sekä muiden ihmisten merkityksellisyyden kokemisen mahdollistaminen se vasta avain johonkin suurempaan onkin. Se on sitä henkilökohtaisella tasolla altruismin kautta, mutta ennen kaikkea se on valta-asetelmien näkyväksi tekemistä tavoilla, joilla sitä ei ole tavattu hahmottaa. Omalla alallani varhaiskasvatuksessa toki puhutaan välillä kyllästymiseenkin asti osallistamisesta, mutta mitä sillä aidosti tarkoitetaan, jos lapsen oikeutta autonomiaan ei aidosti mahdollisteta jokapäiväisessä arjessa? 

Martela auttaa parhaimmillaan reflektoimaan omaa elämää ja siihen liittyviä arvoja niin, että tuo oma ajatusketju johtaa merkityksellisyyden huomaamiseen oman (keskiluokkaisenko?) elämäni sisällä. Jälleen kerran kyse on kuitenkin Kolun kirjan tapaan mielialakirjasta, teoksesta joka osuu, kun sen lukee/kuuntelee oikealla hetkellä. Minua auttoi ehdottomasti se, että luin tämän rinnalla koko ajan myös Veikka Lahtisen & Pontus Purokurun Mikä liberalismia vaivaa? -teosta, sillä siinä itseapu on kerrankin rakenteellisella tasolla. Hassua sinänsä, mutta koska näistä muodostuu minulle päässä jonkinlainen toisiaan lävistävä kokonaisuus, Martela saa ehkä osakseen vähän vähemmän kritiikkiä kuin jossain toisessa hetkessä. Kirja-arvion kannalta ehkä hieman ongelmallista juu, mutta subjektiivisen lukukokemuksen kanssa ei niinkään. Sillä niinhän elämä etenee, sitä tulee otettua paloja sieltä ja täältä ja soviteltua niitä parhaansa mukaan yhteen omien näkemystensä kanssa. Parhaassa tapauksessa se rikastuttaa, tuo lisää monimuotoisuutta ja muistuttaa, ettei maailma etene mustavalkoisuuksissa vaan erityisesti jonkinlaisissa sisäisissä ristiriitaisuuksissa, jotka ihmismieli on vain opetellut sovittamaan keskenään toimeen tuleviksi. Se, että yksilökeskeisen ja luokkatiedottomuuden ongelmat ovat olemassa, ei yksilötasolla tee oman hyvän olon vaalimisen tärkeydestä yhtään vähempää totta. (Syväliberalismia much?)

"Jonakin päivänä elämä loppuu. Kaikkina muina päivinä se ei lopu."

Helmet-haaste 2020: 2. Iloinen kirja

SAMANTA SCHWEBLIN : HOUREUNI

SAMANTA SCHWEBELIN : HOUREUNI

121s.

Like 2018

Alkuteos: Distancia de rescate 2014

Suomennos: Einari Aaltonen

Arvostelukappale

Kesälomani kääntyy kohti loppuaan, vietän viimeisiä viikkoja mökillä ennen Joensuuhun paluuta. Käyn välissä piipahtamassa Helsingissä, viettämässä ystäväpariskunnan häitä Porvoossa, ja lähtiessä hätäännyn ja huomaan, ettei mukanani ole tarpeeksi kirjoja mökille, metsän keskelle, kaiken rauhaan. Nappaan mitä eteen sattuu, katsomatta ja miettimättä, pohtimatta mitä ehkä tekisi mieli lukea. Valinnat ovat satunnaisia, ja pino vaikuttaa mökillä hieman epämääräiseltä, ei lainkaan luonnon helmassa luettavalta.

Oikeastaan olen lukemassa Kytömäen Kultarintaa, mutta koska se on alkanut hieman tökkiä, valitsen epämääräisyyskasastani jonkun, ja tällä kertaa se on arvostelukappaleena postilaatikostani pudonnut Schwebelinin Houreuni. Se kiinnosti keväällä, oli jo hetken lainassakin, mutta unohtui ja jäi. Kultarinta puudutti kuitenkin niin pahasti, että jotain muuta oli luettava välissä, ja niinpä jäin koukkuun tämän kirjan painajaismaiseen, kuumeunimaiseen tunnelmaan ja luin laiturilla tietämättä oikein edes mitä.

"Miksi äidit tekevät sitä?

Mitä?

Yrittävät ennakoida kaiken ja luovat pelastusetäisyyden.

Se johtuu siitä, että ennemmin tai myöhemmin tapahtuu jotain kauheaa. Isoäitini teki sen selväksi äidilleni tämän lapsuudessa, äitini iskosti käsityksen minuun, ja minun tehtäväni on pitää huolta Ninasta."

Houreunen alkuperäinen nimi kääntyy suomeksi pelastusetäisyydeksi, ja pelastusetäisyys kirjaa kuvaakin paremmin. Jos en olisi tuota käännöstä aiemmin tiennyt, olisin todennäköisesti lukenut kirjankin erilailla: enemmän houreunena, viimeisen hetken sekavina ajatuksina, joista ei tahdo saada kiinni niin niiden kokija kuin kokemuksesta lukevakaan. Tavallaan tieto oli siis pelastus, sillä pelastusetäisyytenä tämä kirja oli kipeä, mutta jollain omaleimaisella tavalla myös kaunis.

Helppo tämä ei silti ollut. Schwebelin tiputtaa lukijansa suoraan keskelle painajaismaista unta antamatta juurikaan apua tai avaimia tarinan ratkaisemiseen. Käänteiden yhteensulauttaminen vaati keskittymistä ja rivien välin tarkkaa lukemista, ja silti luulen, että tämä on sen verran omalaatuinen teos, että sen syvin olemus aukeaa jokaiselle hieman erilaisena. Se oli sen verran vaativa, että jätti tavallaan myös etäälle, työnsi pois, ja silti samaan aikaan nurinkurisesti veti puoleensa, vaati yrittämään ja ylittämään itseään. Ei se ylivoimainen ollut, hieno ja hiottu, yksi taitavampia lukemiani pitkään aikaan, mutta silti niin omanlaisensa, että aina jostain kiinni saatuaan se katoaa unenlailla eteenpäin, lähtee karkuun ja jättää yhtä hämmentävän tunteen kuin kuumeunesta herätessä voi vain olla. Sen taitavuudesta kertoo sekin, että vaikka jostain syystä yksi epärelevantti inhokkiasia kaunokirjallisuudessani on unien kuvaaminen (ihan oikeasti, ketä kiinnostaa toisten unet? Paitsi tietysti kaikkia, ketkä kuuntelevat kun kerron omistani, hmm.), ei unenomaisuus, painajaisunimaisuus tässä häirinnyt lainkaan. Se jopa antoi paljon, sai pohtimaan toden, kuvitellun ja alitajunnan väliä sellaisissa mittakaavoissa, etten hetkeen moisiin olekaan uppoutunut. Siksi se niin hienolta tuntuukin, kun se antaa itselleen ja itsestäänkin jotain. Nyrjähtäneesti, mutta antaa kuitenkin.

Houreuni on ollut ehdolla Booker-palkinnon saajaksi vuonna 2017, eikä se todella ole ollut sitä suotta. Kirjan omaleimaisuus polttaa kuin vahva kahvi, se ottaa enemmän kuin antaa. Kun jossain palaset loksahtavat paikalleen, se palkitsee, kuten parhaimmat ja monikerroksisimmat yleensä. Vaikka oma lopputunnelmani on lähinnä hämmentynyt ja sekava, on se sitä yllättävän kutkuttavasti, jopa nautinnollisesti. Todennäköisesti tulen muistamaan tämän kirjan hyvin pitkään, mutten uskalla sanoa, mitä siitä puolen vuoden päästä pidän. Ehkä rakastan, ehkä suosittelen omaleimaisimpien lukemieni joukossa. Aika näyttää, millaiseksi tämän tarina hiljalleen päässäni kasvaa.

(PST! Haluaisitko lukea tämän kirjan? Ajattelin antaa tämän arvostelukappaleen eteenpäin seuraavalle luettavaksi, joten jos olet kiinnostunut, klikkaile itsesi instagram-tililleni @mitaluimmekerran ja käy kommentoimassa kuvaan, jossa tämä kirja esiintyy. Jos halukkaita on useampia, arvon kirjan kaikkien kommentoineiden kesken!)

Lue koko maailma -haaste: Argentiina

Houreunesta muissa blogeissa: Kirja vieköön!, Reader, why did I marry him?, Rakkaudesta kirjoihin, Kosminen K. & Eniten minua kiinnostaa tie

ANE RIEL : PIHKA

ANE RIEL : PIHKA

248s.

Aula & Co 2017

Alkuteos: Harpiks (2015)

Suomentaja: Katriina Huttunen

Ane Rielin Pihka on kerännyt mitä huikeimpia arvosteluita ympäri blogisfääriä, saanut lähes 4,2 tähteä Goodreadsissa ja voittanut pohjoismaisille dekkareille myönnetyn Lasiavain-palkinnon. Dekkarilta tämä ei tunnu, ei ihan täysin trilleriltäkään, kauhukin on vähän kaukana. En tosin tiedä miksi tämä täytyy nyt erityisesti edes yrittää tunkea johonkin kategoriaan, ehkä siksi kun luulin sitä genrekirjana lukevani. Mutta lähinnä luinkin romaanin. Kauhistuttavan, mysteerisen, mutta silti ihan vain kaunokirjallisen romaanin. Mitä sitä turhaan laittamaan keinotekoisia leimoja päälle.

"Valkoisessa huoneessa oli pimeää kun isäni tappoi isoäidin. Minä olin siellä. Myös Carl oli siellä, mutta häntä he eivät koskaan huomanneet. Oli jouluaatto ja satoi pikkuisen lunta, mutta kunnon valkeaa joulua ei tuona vuonna tullut."

Kuten toki monesta muustakaan kirjasta, tästä erityisesti ei tee mieli juonta tai alkuasetelmaa kuvata, ei tuota ylläolevaa kirjan ensimmäistä kappaletta enempää. Luulen, että tämä toimii parhaiten, kun ei lainkaan tiedä mitä lähtee lukemaan. Mutta jos jotain haluaa sanoa, ihan vain sellaiseksi pohjustukseksi, tämä on hiljalleen aukeava tarina perheestä. Erilaisuudesta. Erityisyydestä. Raakuudesta, mielenterveydestäkin. Ja rakkaudesta. Saaresta, jonka nimi on Pää, tytöstä, jonka nimi on Liv.

Pihka on tosiaan pokannut merkittävän palkinnon, ja kirjaa lukiessa sen kyllä ymmärtää. Riel kirjoittaa viipyilevää ja tarkkaa tekstiä, ja hän on luonut maailman, jonka tunnelma tuntuu alusta asti yhtä koukuttavalta kuin oman jännärilempparini, Evie Wyldin Kaikki laulavat linnut. Se tuntuu sopivan hitaalta, sellaiselta, että tihenevästä tunnelmasta nauttii mielellään pienin annoksin, ja se jättää tekstillään tilaa ympärilleen, jotta tarinalla on mahdollisuus kasvaa, miljööllä mahdollisuus muuttua todeksi. Se on kärsivällinen ja kärsivällisille lukijoille kirjoitettu, se antaa vain vähän kerrallaan, eikä sen kanssa kannata odottaa mitään yhdessä illassa hotkaistua jännäriä, joka huomiseen mennessä on jo unohtunut. Pihkan aiheet ovat raadollisia, syviä ja kipeitä. Rankkoja ja kauheitakin, sellaisia, joista lukiessa tekee mieli sulkea silmät, kääntää pää pois. Olla hengittämättä ilmaa, jossa tuoksuu kirjan sivuilta nouseva mädäntyneen ruumiin löyhkä.

Mutta niin. Vaikka Riel kirjoittaa kieltämättä hyvin realistisesti ja rankan tarinan ympäriltä, minä jäin tästä tarinasta todella etäälle. En kokenut toki kirjaa huonoksi, ja uskon vakaasti, että sen riipivä tunnelma pysyy mielessä vielä pitkään. Mutta silti se ei ihan riittänyt. 

En tiedä johtuiko pettymykseni siitä, että lähdin lukemaan tätä jännärinä, sillä siihen kirjan latistuminen ainakin kohdallani kulminoituu. Lisäksi, kuten bloggaaja-kaimani Lukuisa-blogin Laura toteaa, Riel ei minunkaan makuuni onnistunut luomaan hahmoistaan kiinnostavia tai syviä, saati sellaisia, joiden elävyys olisi saanut lukijan tuntemaan heitä kohtaan jotain. Tosiaan jopa päähenkilöiksi rakennetut Liv ja isänsä Jens jäivät hurjan latteiksi, eivät onnistuneet siinä psykologisen kuvauksen myllerryksessä kasvamaan samaistuttaviksi ja aidoiksi. Tuottamaan sellaista tunnelmaa, että tämä olisi juuri tällaisille henkilöille voinut tapahtua. Se typisti hahmonsa vain litteiksi paperinukeiksi, joiden kohtalot olivat lukiopsykologiaopein muka rakennettuja. Ja se jätti hurjan etäälle, kun aiheena oli kuitenkin yksittäisten ihmisten kivut ja traumaperäinen hajoaminen pieniksi palasiksi, omaan yksinäisyyteensä kietoutuneena. Riel ei onnistunut saavuttamaan sitä kipua, jonka hänen luoma tapahtumaketju olisi todentuntuisesti ihmisessä aikaan saanut.

Toisaalta taas jännärissä voisi kuvitella antavansa hieman heikomman hahmogallerian anteeksi, jos tarinan jännitys sen sijaan kestäisi. Mutta tässä senkin kaari paukahtaa katki kesken tarinan. Tiedä sitten miksi, mutta ne hurjimmatkin paljastukset olivat lopulta todella ennalta-arvattavia, takakannessa paljastettuja tai niin epäuskottavia, että niiden löytämisestä ei saanut sellaista hoksaamisen riemua, joka tämäntyyppistä kirjallisuutta voisi mainiosti kannatella. Ja kun lopulta kirjasta puuttuu sekä hahmot että vetävä tarina, ei käsiin mitenkään ihan hirveästi jää.

Mutta onhan tätä hehkutettu, joten saatan olla näkemykseni kanssa myös hieman yksin. Jos kiinnostus kirjaa kohtaan on herännyt, eikä rankatkaan aiheet vieroksuta, suosittelen ehdottomasti kokeilemaan, ehkä muut löytävät tästä jotain sellaista, joka minulle ei auennut. En väitä, että tämä ei olisi kehujaan ansainnut, mutta minä tästä en tällä kertaa mitään saanut irti. 

Pihkasta muualla: Lukuisa, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirsin kirjanurkka, Rakkaudesta kirjoihin, Opus eka

Lue koko maailma -haaste: Tanska

Helmet-haaste: 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

#lukemattomatnaiset-haaste: Naisen kirjoittama dekkari (vaikkei tämä nyt ihan täysiverinen dekkari tosin olekaan, mutta kai saa vähän soveltaa ja vetää mutkia suoriksi, jos tämä kuitenkin dekkarina on palkittu?)

ELIZABETH HARROWER : TIETYISSÄ PIIREISSÄ

ELIZABETH HARROWER : TIETYISSÄ PIIREISSÄ

223s.

Fabriikki 2016

Alkuteos: In Certain Circles (2014)

Suomentaja: Laura Vesanto

Tämän kirjan alkuun on syytä kertoa se samainen pieni tarina, jonka suurin osa tästä bloggaavista kirjoittaa myös omiin postauksiinsa: Harrower on kirjoittanut Tietyissä piireissä -romaanin jo vuonna 1971, mutta vain muutamaa kuukautta ennen sovittua julkaisuajankohtaa hän veti kirjan pois mitään selittävää syytä antamatta. Samoihin aikoihin Harrower lopetti itse kirjoittamisen ja vetäytyi pois julkisuudesta. Kun australialainen kustantamo Australian Text Publishing löysi teoksen uudelleen yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin, antoi kirjailija viimein luvan teoksen julkaisuun, ja nyt se on muutama vuosi siitä myös saatu meille Fabriikin kautta suomeksi.

"Zoe päästi epämääräisen inhon äännähdyksen. Hän pyöritteli päätään eikä näyttänyt toipuvan kuulemastaan. 'Pikku orpo! No jos hän on, niin sitten on hänen veljensäkin, ja tätä nyt et ainakaan voi väittää säälittäväksi.' Yhdellä kauniilla, arvaamattomalla liikkeellä Zoe siirtyi äitinsä rinnalle ovensuuhun, katsoi tätä hymyillen silmiin. Hän oli innoissaan ja vetoava, riehakas mutta hyväntahtoinen, kiusoitteleva mutta haavoittuvainen."

Tietyissä piireissä lähtee liikkelle sidneyläiseltä esikaupunkialueelta, jossa 17-vuotias Zoe tapaa veljensä Russellin ystävän Stephenin sekä tämän siskon Annan. Siinä missä Zoe ja Russell ovat kahden yliopistotutkijan rakkauslapsia, onnellisia ja etuoikeutettuja, kyseenalaistamatta rakastettuja, Anna ja Stephen taas ovat orvoiksi jääneet sisarukset, jotka ovat asuneet mielenterveydellisistaä vaikeuksista kärsineen tätinsä sekä häntä hoitaneen setänsä varjossa. He erkanevat kaikki neljä ympäri maata ja maailmaa, mutta pysyvät löyhällä siteellä yhdessä, kunnes vuosia myöhemmin kohtaavat uudelleen.

Pienessä, pehmeän valkoisessa pumpulissa kasvaminen on ihanaa. Se on helppoa, huoletonta ja maailmaa on ihan mahtava rakastaa, kun se on rakastanut aina sinua juuri sellaisena kuin olet, tukenut, kannustanut ja nauttinut jopa piikikkyydestäsi, onhan se raikasta vaihtelua akateemisuuteen ja ilkikurisuutta sinne, missä normaalisti tahdotaan olla vakavia viivasuita. Mutta kuten lähtökohtaisesti aina, ihmisellä on kummallinen tapa ymmärtää maailmaa hyvin omanapaisesti, käsittää se niin, että vaikka kaikki eivät ihan samanlaisista lähtökohdista tulisikaan, ainakin he kykenevät ihan samanlaisiin asioihin kun he hieman vain viitsivät panostaa. Ja jos taas et koskaan olekaan tuntenut itseäsi rakastetuksi, koskaan ennen rakastanut, on maailma pumpulin pehmeän ihmisen ympärillä vääristynyttä, tihenevää ja toisen lempeän yksinkertainen maailmankatsomus jopa loukkaus, alas tiputettava, omanlaisiisi osiin pilkottava. Hemmotellun nuoren naisen elämän ja sen vaikeamman taustan kasvatin kohtaaminen oli tässä kirjassa todella samaistuttavasti kuvattu, ja Harrower osaa harvinaisen hienosti näyttää näiden kahden maailman väliset säröt ja tahattomat väärinymmärrykset.

Australialaisen kirjailijan romaani on kuin hillitty draamaelokuva, rakkaustarina visuaalin kääntein. Se lähtee varsin rauhallisesti liikkeelle, mutta rakentaa tarinaansa kaarineen taitavasti, niin, että siihen koukuttuu jollain aivan omanlaisellaan tavalla yllättävän nopeasti. Henkilöhahmot ovat  moniulotteisia ja todella tarkasti kuvattuja, heidän inhimillisyytensä ja tekojensa syy-seuraussuhteet tulevat helposti lähelle. Syy-seuraussuhteet, tarkoitukset ja tarkoittamuudet ovatkin hienosti rakennettuja, joskin ehkä aavistuksen alleviivaavia, olisin ainakin itse halunnut ymmärtää rivien välistä ehkä vähän enemmän, näin paljon kertojan armeliasta apua ei välttämättä olisi kaivattu. Turhaudun yleensä kirjallisuuteen, jos koen sen liian helppona, mutta tässä nimenomaisessa oli silti joku hurja ristiriita: siinä, missä se yhdessä kohdassa alleviivasi, toisessa huomasin tippuneeni kärryiltä niin, että jouduin peruuttamaan muutamankin sivun taakse päin ymmärtääkseni mitä juuri tapahtui. Ehkä kaikki riippuukin siitä, kuka tarinaa milloinkin katsoo, mutta ei se lopulta ollutkaan niin itsestäänselvä, kuin joissain kohdin huomasin luulleeni.

Tämä kirja oli paljon, mutta sen loppu ei ollut ihann sitä  hillityn laadukasta  tasoa kuin aiempi kulku, sillä kun pohjustus, itse tarina, oli niin hallitusti ja moniulotteisesti rakennettu, lopussa tapahtunut happy ending -tyylinen ratkaisu jätti hieman liian ilmeisen jälkimaun. Jos minulta kysyttäisiin, veikkaisin, ettei kirjailijakaan ole tähän loppuun ollut tyytyväinen, ja hän on vetänyt siksi tarinansa pois, mutta taas toisaalta, ei se nyt niin huono ollut (tiedä sitten oliko se objektiivisemmin tarkasteltuna huono lainkaan), että sen takia kokonaan olisi kannattanut itsekin julkisuudesta kadota. No, niin tai näin, tämä on kirja niille viipyilevän ja tarkkanäköisen psykologian ystäville, jotka nauttivat siitä, että kaikki kääntyy parhain päin. Itsekin nautin tämän lukemisesta kyllä, ja onpahan taas yksi Helmet-haasteen kohtakin ylivedetty. Kannattaa kokeilla Harroweria, jos vielä uupuu sinultakin haasteesta oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Vielä ehtii tämän vuoden puolella!

Kirjasta muissa kirjablogeissa: Pieni kirjasto, Reader, why did I marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja & Ullan luetut kirjat

Helmet-haaste 2017: 46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja

ALBERT CAMUS : SIVULLINEN

ALBERT CAMUS : SIVULLINEN

160s.

Otava 2010

Alkuteos: L'étranger 1942

Suomennos: Kalle Salo

Klassikoista on aina omanlaistaan lähteä kirjablogiin kirjoittamaan, Nobel-palkituista sellaisista puhumattakaan. Tuntuu, että ensinnäkin kaikki mahdolliset ajatukset, tulkinnat ja näkökulmat on aivan varmasti jo jossain joskus ajateltu, ja toisaalta tuntuu myös, että kun kirjaa on tutkittu, käännelty ja väännelty vuosikymmeniä, palkittu, parjattu ja kehuttu, luen sen kuitenkin itse jotenkin väärin, tieteellisesti kestämättömästi tai ihan vain paljastan hupsuuteni, kun en ole tajunnut mistään mitään. Kyllä, se jo Hemingwayn kohdalla kokemani kirjallinen harrastelija-alemmuuden tunnehan se täällä todennäköisesti taas päätään nostaa, mutta yritän nyt kampata sen ja muistuttaa, että kai sitä kaiketi tällaistenkin teosten kohdalla on oikeus omaan tulkintaan, kun sitä on omien aikalaiskirjojenkin kanssa.

" 'Te olette nuori ja minun nähdäkseni sellainen elämä teitä varmaan miellyttäisi.' Myönsin, mutta sanoin, että pohjimmiltaan asia on minulle yhdentekevä. Hän kysyi sitten, eikö elämänmuutos minua kiinnostanut. Vastasin, ettei elämä koskaan muutu, ettei se missään tapauksessa ole elämää kummempaa ja että täkäläinen elämäni ei ole minusta lainkaan hullumpaa. "

Camus'n teosta tuntemattomille pieni alkukertaus: Sivullinen on romaani nuoresta algerianranskalaisesta miehestä Mersault'sta, joka ensin menettää äitinsä ja sen jälkeen tulee tappaneeksi miehen. Samalla sekä ympäristö kamppailee Mersault'n oletetun tunteettomuuden ja laskelmoivan kylmyyden kanssa kun taas Mersault itse kamppailee ymmärtämättömäksi tulemisen ja omanlaisensa tunteellisuuden kanssa. Aina kun ei vain ihan täysin kykene sanoittamaan sitä, mitä sanoitettava olisi.

Tapahtumia kuvataan koruttomasti, toteavan lakonisesti, sivusta katsoen. Se on toki eräänlainen tarina nuoresta miehestä, mutta ennen kaikkea se on olemassa olon sietämättömän merkityksellisyyden tuskaa sotien jälkeisessä yhteiskunnassa. Mersault'ia kuvaillaan monissa lähteissä yhdeksi välinpitämättömimmäksi ja apaattisimmaksi kaunokirjalliseksi henkilöksi, mutta itse luin häntä hieman eri tavalla: koin vahvasti, että hän oli lähinnä merkityksettömyytensä maailmankaikkeuden rinnalla täysin ymmärtänyt ihminen, sellainen, jonka yksittäisillä teoilla, sanoilla tai tunteilla tuskin on minkäänlaista merkitystä minkään kannalta. Miksi vaivautua kiusaamaan itseään niinkään inhimillisillä asioilla kuin tunteilla, kun ei niillä olemassaolon kannalta ole mitään väliä.

Kylmän ja tunteettoman oloinen Mersault aiheuttaa turhautumista ja pakottavaa käännyttämisen tarvetta ihmisissä hänen ympärillään, halua ravistella ja saada aikaiseksi jonkinlaista reaktiota. Hän onkin kuin viileästi toimiva yhteiskunta, itse yhteiskunta, joka porskuttaa menemään pienistä kansalaisistaan, tai ehkä Mersaultin tapauksessa yksittäisistä tuntemuksistaan huolimatta. Kävi miten kävi, näin nämä asiat vain ovat, minkäs sille mahtaa. Itseasiassa ei ole mitään ajatusta, johon ei lopulta tottuisi. Niin kai se kaikessa koruttomuudessaan todella on.

Ja samalla taas ei ole. En toki näin kyynisen viileään elämänkatsomukseen itse samaistu, mutta tavallaan koen, ettei Mersault saati tämä pienoisromaani lopulta kyynisen viileä välttämättä edes ollutkaan. Se, että tunteitaan ei osaa ilmaista niin, että muut niitä automaattisesti osaisivat tarkoituksenmukaisesti tulkita, ei niitä kaiketi lopulta mihinkään kadota. Kukapa meistä ihan aidosti, oikeasti todella osaisi motiivinsa ja vaikuttimensa täysin täydellisesti sanallistaa? Ja sen ehkä Camus'n taitavan tekstin ääressä ymmärrän paremmin kuin olisin ehkä itse osannut ajatellakaan. Eihän sitä merkitsemättömyyttäkään käy kieltäminen, ei etenkään kun ei itsekään sen kummemmin usko kohtaloihin, jumaliin saati yhden ihmisen erityisyyteen noin maailmankaikkeuden näkökulmasta. Toki ihan tällaisiin mittasuhteisiin oma ajatusmaailma ei taivu, ja tunneihmisenä ottaa tällaisetkin ajatukset hyvinkin erilaisina, mutta hurjan mielenkiintoinen teos tämä oli lukea, ajatuksia herättävä ja jopa ehkä muokkaava. Se olemassa olon silkka tyhjänpäiväisyyskin kun on lopulta ihan lohdullinenkin asia, asiat vain tapahtuvat tai ovat tapahtumatta, eikä niitä olisi voinut omalla toiminnallaan estää tai jälkikäteen toisenlaiseksi muuttaa. 

Sivullinen muualla kirjablogeissa muun muassa: Jokken kirjanurkka, Kannesta kanteen & Yöpöydän kirjat

MARIANNA KURTTO : TRISTANIA

MARIANNA KURTTO : TRISTANIA

330s. 

WSOY 2017

Kirjoitin lokakuussa Liksomin Everstinnaa koskevassa postauksessani, että Suomessa kirjoitetaan lähinnä kahdenlaista kaunokirjallisuutta: Everstinnan edustamaa inhorealistista sota-ajan kirjallisuutta, jossa visvat valuvat ja perkeleet pääsevät irti, ja sitten sitä hennonkaunista, putoavan herkkää ja eteerisen kaunista, että tuntuu kuin jokainen sanavalinta olisi niin merkityksellinen, ettei sitä ole voinut pakahtumatta kirjoittaa. Ja voi kyllä, tähän kategoriaan tipahtaa suoraan Marianna Kurton, aiemmin runoteoksia julkaisseen kirjailijan esikoisromaani. Sinne se putoaa ääntä päästämättä, koska tässä maailmassa kaikki on niin herkkää ja pehmeää, että tömähdyskin rikkoisi illuusion täydellisestä kauneudesta.

"Martha on kahdeksantoista vuotta, hänen maailmansa läpimitta on kaksitoista kilometriä ja hän tuntee sen. Kaikki perheet, kaikki eläimet ja jokaisen talon kylässä, jossa jokainen ikkuna osoittaa samaan suuntaan: pohjoiseen, josta tulee lämpö ja valo ja suuret reiteiltään eksyneet laivat."

Tristan da Cunha on pieni tulivuorisaari keskellä eteläistä Atlantin valtamerta. Sen 264 asukasta elävät eristäytynyttä elämäänsä, valitsevat puolisonsa siitä vähästä mistä voivat, kasvattavat lampaitaan ja elävät merelle, joka armotta heitä ympäröi. Toiset, kuten Lise ja Bert, ovat tyytyväisiä, ankkuroituneita, toiset, kuten Lars, lähtevät, koska eivät pysty elämään itsensä, saarensa eivätkä merensä kanssa, jättäen toiset odottamaan ilman vastauksia. Ja silti jääneet haaveilevat muustakin, lähteneet kaipaavat takaisin. Lokakuussa 1961 tulivuori kuitenkin yllättäen purkautuu, ja työntää sisältään laavan ja tuhkan lisäksi myös vaiettuja salaisuuksia ja väärinymmärryksiä yli säilyketehdaiden ja valtamerien.

Kuten sanottu jo alussa, Kurton kieli on kaunista, pehmeää ja hurjan taitavaa. Se soljuu, laskeutuu puroina, tarvittaessa laavajokinakin, ja pysähtyy vasta kun saavuttaa meren viilentävän esteen. Se koukuttaa, ja vie tarinaansa eteenpäin, avaa salaisuuksia ja vaiettuja asioita lähteneiden ja jääneiden näkökulmasta, elää elämiään rinnakkain tuhansien kilometrien päässä toisistaan. Se luo tunnelmansa ja ihmissuhteensa taitavasti, pitää otteessaan ja kääntelee heitä myös armottomasti ja odottamattomasti, rakentaen tulevaa rauhallisesti.

Kielen kauneus on ihana asia, se tekee oikeutta äidinkielelemme, muuntaa sen taiteeksi ja herkkyydeksi. Silti siinä on omat vaaransa, pahimmillaan se myös etäännyttää, vie pois tarinoista ja saa tunteet tuntumaan epätosilta, kun kaikki on suloista ja pehmeää silloinkin kun kuuluisi olla raakaa ja armotonta. Minulla tämän tarinan kanssa hieman nimittäin kävi niin, se jäi kauas, ulottumattomiini, koska se oli kiedottu niin taitaviin sanoihin, että tapahtumat niiden taustalla eivät tuntuneet enää merkityksellisiltä. Kun joku taistelee hengestään, ja silti runonomaisesti viimeisinä hetkinään pohtii aivan jotain muuta, tuntuu, etteivät nämä ole oikeita ihmisiä, oikeita ihmistarinoita, ja harvoin sitä itse samaistuu paperinukenohuisiin, keksityntuntuisiin kohtaloihin. Olisinkin kaivannut rohkeutta, heittäytymistä, vielä vahvempaa ilmaisua, sitä, että myös tapahtumien aika ja paikka olisi naulattu enemmän kulisseihinsa. Nyt oikea, säänpieksemä tulivuorisaarikaan ei päässyt täysin oikeuksiinsa, eikä päässyt 60-lukukaan, kun nämä asiat olisivat voineet tapahtua missä tahansa, milloin tahansa. Ja se jäi hieman harmittamaan, sillä vaikkapa Suomeen ja tähän päivään siirrettynä tämä tarina olisi vain ollut keskinkertainen, eikä sen juonikuviotkaan olisi kantaneet tarpeeksi. Siksi sen juurruttaminen, tapahtumapaikkojen kasvattaminen ja todeksi muuttaminen olisivat ainakin minulle olleet tärkeitä, luoneet ympäristöllään sen, mikä muuten jäi jo monesti kerrotun tuntuiseksi, joukostaerottumattomaksi.

Vaan eihän tämä kuitenkaan missään nimessä huono, tylsä tai suosittelemattomien pinoon joutava kirja ollut, ei missään nimessä. Itse en vain oikein siitä saanut sen täyttä voimaa irti, ja yritän pohtia miksi. Se on kuitenkin vain yhden ihmisen mielipide, ja uskon vahvasti, että vahvuus tämän kauniuden takana aukeaa muille paremmin, ja tiedän useammankin lukijan lähipiiristäni, kenelle tätä uskaltaisin suositella. Kunnianosoitus suomen kielelle se ainakin on, ja onhan sekin jo hurjasti.

Tristania on kuitenkin muita lähinnä ihastuttanut, sellaisia arvioita löytyy muun muassa täältä: Lumiomena, Kirja vieköön!, Kirjaluotsi & Täysien sivujen nautinto

LAURA RESTREPO : INTOHIMON SAARI

LAURA RESTREPO : INTOHIMON SAARI

315s.

Fabriikki Kustannus 2015

Alkuteos: La Isla de La Pasión (1989)

Suomennos: Laura Vesanto

Tänä syksynä pieni turkulainen kustantamo Fabriikki on ollut varsin vahvasti edustettuna kirjablogissani, ainakin heidän käännöskirjojensa määrään nähden. Ensin luin hauskan ja edelleen erityisen mainiona pitämäni Alain Macbanckoun Pikku Pippurin, sen jälkeen lukuhetkensä jälkeen hieman jopa parantuneen Deborah Levyn Uiden kotiin -pienoisromaanin. Jokin noissa kahdessa viehätti yhdessäkin, sillä edelliseltä kirjastoreissulta tarttui mukaan taas kaksi saman kustantamon käännöstä, ja nyt lukuvuorossa Restrepon Inhtohimon saari houkuttelevan aiheensa puolesta.

"Paholaisrausku pistää häntä, huusi Victoriano; varmaankin meduusoja, kirkui Faustinon vaimo. Lapset huusivat. Viisi miestä, neljä, kuusipa, kolme miestä ja kaksi naista juoksi kohti laituria. He näkivät Jesús Nerin, joka taisteli nyrkein hampain hyökkääviä mustia varjoja vastaan. He näkivät avuttoman Jesús Nerin, joka antoi periksi kasvoillaan hämmentynyt, ei vaan tuskainen, ei vaan armoa aneleva ilme."

On vuosi 1904 ja meksikolainen kapteeni Ramón Arnaud on juuri laskenut jalkansa pienen atollisaaren valkoselle hiekalle. Hän on nuoren vaimonsa ja tuoreen tukikohtansa sotilaiden kanssa keskellä itäistä Tyyntä valtamerta Clippertonin saarella, sillä samaisella, jonka nimeksi vuosisatoja aiemmin oli annettu kohtalokas Intohimon saari. Arnaud on toilaillut aiemmalla sotilasurallaan kerran jos toisenkin itsensä korkealta aina vain uudelleen alkuun, mutta tämän alun hän päättää olevan viimeinen, se paikka, jossa hän maataan palvelee ja tukikohtaansa suojelee ranskalaisilta. Vielä hän ei aavista saaren, Meksikon sisällissodan ja ensimmäisen maailmansodan kääntyvän vuorotellen kaikki häntä vastaan, ei näe sitä tulevaisuutta, josta yhdeksän vuotta myöhemmin hänen vaimonsa ja nälkiintyneet lapsensa haaksirikkoisina pelastetaan muiden unohtamina. Nyt saari on hänelle uusi alku, sen kolmetoista palmua, kallionkiellekkeet ja tuhannet suulat ja taskuravut jotain, jonka avulla hän voi kunniansa palauttaa.

Restrepon jo 1980-luvulla kirjoittama ja viimein muutama vuosi sitten suomeksi käännetty teos yhdistelee eri kerronnan tasoja, tosipohjaisia tapahtumia, faktoja ja fiktiota sumeilematta yhteen, ja saa luotua hurjan mielenkiintoisen romaanin, jota ei käsistään malta päästää. Pääosin kerronta painottuu Clippertoninsaarelle, mutta välillä se seikkailee metakertojan mukana nykypäivässä, 1980-luvun Meksikossa saarella eläneiden lasten nykyisyydessä tai heidän sukulaistensa luona valottamassa tapahtumien luonnetta heidän näkökulmistaan, vaihdellen sitä aina sen mukaan, kuka milloinkin sattuu tarinaa kertomaan, ja piipahtaapa se välillä myös 1700-luvun Intohimon saarella, jonne pahamainenen merirosvo Clipperton käy saaliinsa piilottamassa. Se luo jotenkin niin taitavan veijarimaisen, kujeilevan ja härnäävän epäluotettavan kertojan, että jo se pitää pauloissaan, ja kyllä tämän romaanin kielikin on hienoa, sellaista, että rikinhajuiset laguunit ja saaren yli pyyhkäisevät hurrikaanit voi todella tuntea itsekin. Se tässä kirjassa onkin ehdottomasti upeinta, tuon kertojan lisäksi siis, se realistisuus ja tunne siitä, kuin eläisi jotenkin itsekin autiosaarella 1900-luvun alun hahmojen kanssa. Söisi taskurapuja ja taistelisi keripukkia vastaan kookosvedellä, joka oli ainoa tuore asia koko pienellä atollisaarella. 

Olen jo hetken jälleen kärsinyt ihan pienimuotoisesta lukujumista, mutta kokenut, että nyt se on ennenkaikkea johtunut siitä, että kesken on liian hyviä, taitavia ja keskittymistä vaativia kirjoja ja oma keskittymiskyky taas kaikkien tenttien keskellä kovinkin olematon. Olen kaivannut jotain kepeämpää, menevämpää ja helpompaa luettavaksi, ja Restrepon Intohimon saari olikin siihen vallan mainio kirja. Ei se silti mitään totaalista hömppää ole, mutta viihdyttävän hienosti kirjoitettu, hieman kuin Bea Uusman Naparetki, mutta henkilöhahmot aidosti eloon herätettyinä. Jotenkin niin todellinen ja taitavasti rakennettu, että moni muu kalpenee rinnalle. Ja ehkä sillä sille antaakin hieman anteeksi loppupuolen kummallisen notkahduksen, sen pienen, mutta hyvin häiritsevän juonikäänteen, joka lopulta tuntui vain todella turhalta mässäilyltä ja raiskausfantasioilta liittymättä silti päätarinaan oikeastaan tarpeeksi hyvin lainkaan. Jonkin muun kirjan kanssa tuo olisi saattanut pilata pahemminkin koko lukukokemusta, mutta nyt sen pystyy suurinpiirtein työntämään taka-alalle ja leikkimään vaikka, ettei sitä ollutkaan. Sen verran tarttuva, mielenkiintoinen ja hieno kokonaisuus tämä tällaisena kirjana muuten nimittäin oli.

Intohimon saaresta muissa kirjablogeissa: Kirjapolkuni, Kohtaamisia, Unelmien aika & Eniten minua kiinnostaa tie

DEBORAH LEVY : UIDEN KOTIIN

DEBORAH LEVY : UIDEN KOTIIN

144s.

Fabriikki kustannus 2016

Alkuteos: Swimming Home (2011)

Suomennos: Laura Vesanto

Deborah Levyn pienoisromaani kuuluu siihen samaan sarjaan kuin edellinen loppuunlukemani romaani, Mabanckoun Pikku Pippuri. Se kiinnosti kun kuulin siitä, menetin kiinnostukseni kun näin kannen. Jos edellinen toi mieleen keskiluokkaisen keittiökirjan chili con carneineen, tästä tulee mieleen jotain hämmentävää historiallisen fiktion ja fantasiafanfictionin väliltä. Eikä se ihan hirveästi mairittele, vaikka tällä kertaa kannen kuva tosin liittyykin jo hieman enemmän tarinaan kuin Mabanckoun teoksessa. Ei ehkä ihan täysin sattumaa, että kumpikin hieman kriittisiä ajatuksia herättävä kansi on saman kustantamon tuotoksia, mutta toisaalta, olenpa oppinut, ettei näitä siis liian heppoisesti pelkän estetiikan takia kannata tuomita. Mikä nyt sinänsä ei ehkä ihan yllätyksenä tässä vaiheessa enää pitäisi tulla, kun kirjallisuudesta kuitenkin on kyse, ei kansitaiteesta.

"Taivas oli tummunut ja meri tuoksui jossain lähellä. Lokit kirkuivat hänen yläpuolellaan. Tien toisen laidan boulangerien makea hiivan tuoksu leijaili yli pysäköityjen autojen. Perheet palailivat rannalta kantaen muovipalloja ja tuoleja ja värikkäitä pyyhkeitä. Boulangerie oli äkkiä täynnä pizzapaloja ostavia teinipoikia. Tien toisella puolella mekaanikko kiihdytteli moottoripyöräänsä voitonriemuisesti. Isabel ei ollut valmis palaamaan kotiin ja jäljittelemään taas jotakuta, joka hän oli joskus ollut."

Levyn pienoisromaani nytkähtelee liikkelle pienen eteläranskalaisen huvilan pihalta, jonka uima-altaassa kelluu punatukkainen nuori nainen. Huvilan arki keskeytyy, ja sen vieraat, kuuluisa englantilainen runoilija, kusipäärunoilija tai ihan vain runoilijamestari Joe, hänen vaimonsa Isabel, 14-vuotias tyttärensä Nina sekä perheen vieraat Laura sekä Mitchell kietoutuvat tarinan edetessä tavalla tai toisella tuon kumman, änkyttävän tytön ympärille. Kaikkien yllätykseksi Isabel kutsuu tytön heidän vieraakseen, ja unenomainen tarina alkaa kieputtaa tietään eteenpäin.

Ihan rehellisesti sanoen olin jostain syystä käsittänyt hieman erheellisesti, että tulossa on murhamysteeri, ja uima-altaassa kelluu ruumis. Kun tuo tyttö varsin vahvasti, tai vahvasti ja vahvasti, kuitenkin eli, oli ja sotki tietyllä tapaa jo ennaltakin määrätyt kuviot, jouduin muuttamaan asennettani tätä kirjaa kohtaan varsin selkeästi. Kun on napannut mielestään dekkarimaisen pienoisromaanin käsiinsä ja saakin jotain ihan muuta, pitää hetki keräillä oman henkilökohtaisen erheensä palasia, jotta pääsi lukemaan tätä niin kuin se tosiaan oli tapahtumassa.

Deborah Levy kirjoittaa unentuntuisesti ja tarkasti, ja vaikka kirjassa on sivuja alle 150, tuntuu kuin olisin lukenut pidemmänkin romaanin. Sen sivuihin mahtui hurja määrä sivujuonteita ja kohtaloita, ja silti se kulki vääjäämättä kohti loppuaan sellaisella vauhdilla, että tätä kirjaa teki mieli säästellä ja lukea pienissä palasissa, kasvatella suuremmaksi ja antaa vaikuttaa. Niin ainakin itse yritin tehdä, ja silti se veti puoleensa jatkuvasti. Niin kuin kirja ja hyvä tarina parhaimmillaan tekee.

Mutta. 

Kun nyt tässä lähiaikoina näitä muttia on kirjojen kanssa riittänyt, tuli tämänkin kohdalle sellainen.  En nimittäin ihan tiedä, mitä tämän kirjan kanssa tapahtui. Oliko kyseessä se, että koska tätä on kehuttu varsin paljon muissa arvostamissani kirjablogeissa, odotin tältä jotain järisyttävän suurta ja sainkin vain tavallisen suurta pienessä mittakaavassa. Vai odotinko koko kirjan verran jotain suurta ja mahtipontista käännettä, ja petyin, koska olin jo alusta asti aavistanut sen loppuvan niin kuin se loppui. En ihan itsekään tiedä, mistä se johtui, todennäköisesti noista kahdesta yhdessä, mutta tässä on kirja, josta olisin ihan valtavasti halunnut pitää, mutten siinä onnistunut. Tai se ei onnistunut minun kanssani, miten päin sen nyt haluaakin sitten ajatella. Hieno se oli, jollain tapaa sellainen tulevaisuuden klassikko, mutta minulle se ei ihan niin auennut kuin olisin toivonut. Harmi. 

Mutta juu. Seuraavaksi luen jotain muuta, ihan joltain muulta kustantajaltakin. Että voisin vaikka vaihteeksi aloittaa postaukseni jotenkin muutenkin kuin tunnustamalla ennakkoluuloisuuteni enemmän tai vähemmän jännittävien kansivalintojen edessä. Ja jospa vielä vaikka löytäisin tähän syksyyn kirjan, jossa ei olisi niin paljon muttiakaan matkassa. Sitä odotellessa. Kokeilkaa te tätä jos on vielä teiltä lukematta, saatatte lukea sellaisen helmen, jonka arvo kasvaa vanhetessaan. Tai ainakin helmen ihan muuten vain. Potentiaalin sellaiseen sentään minäkin tässä tunnistin.