ÄLÄ JÄTÄ HYVÄSTEJÄ

HAN KANG : ÄLÄ JÄTÄ HYVÄSTEJÄ

268s.

Gummerus 2024

Alkuteos: 작별하지 않는다, 2021

Suom. Taru Salminen

Saatu arvostelukappaleena

Sydämeni on rikki. 

Ja samalla: yksikään kirjaa lukiessani suunnittelemista tavoista kirjoittaa tästä kirjasta ei enää päde.

Älä jätä hyvästejä -romaanin jälkeen sanat, määritelmät pakenevat yritystä arvioida. Yritystä tulkita, etsiä symboleja, selittää. 

Älä jätä hyvästejä tekee sen kaiken itse, joten juuri mikään ei tunnu enää miltään, yksikään sana ei riitä, tee oikeutta, kerro eikä näytä todellisuutta.

Sanoja kyllä on. 

Mutta niiden käyttämäninen tuntuu mahdottomalta.

"Luin lapsuudessani, että lumihiutaleen syntymiseen tarvitaan äärimmäisen pieni pöly- tai tuhkahiukkanen. Pilvet eivät koostu ainoastaan vesimolekyyleistä, vaan ne ovat täynnä veden haihtumisen myötä maasta kohonneita pöly- ja tuhkahiukkasia. Kun kaksi vesimolekyyliä yhdistyy ja muodostaa lumikiteen, pöly- tai tuhkahiukkasesta tulee sen ydin. Molekyylikaavan mukaan kuusisakaraiset kiteet törmäävät laskeutuessaan toisiin kiteisiin, joiden kanssa ne yhdistyvät. Mikäli pilvien ja maan välinen etäisyys olisi ääretön, lumihiutaleetkin suurentuisivat äärettömiin, mutta laskeutumiseen ei kulu tuntia enempää aikaa. Lumikiteiden keveys on lukuisissa yhdistyimisissä sakaroiden väleihin syntyneen tyhjän tilan ansiota. Äänet imeytyvät tyhjään tilaan, jolloin ympäristökin vaimentuu. Kiteet näyttävät valkoisilta, koska sakarat heijastavat valoa äärettömän moneen suuntaan."

Älä jätä hyvästejä on tuoreen nobelistin uusin, suoraan koreasta äärimmäisen taiten Taru Salmisen suomentama romaani kuolemasta, joukkomurhista, vaietuista sukutraumoista ja höyhenen keveistä asioista, jotka symboloivat paitsi korealaisessa kulttuurissa surua ja sen puhtautta, luovat myös oksymoronisen törmäyksen, törmäyttämisen, sen äärimmäisen hiljaisen tilan, jossa kaikkein järkyttävin on lumihiutaleen ytimen pöly- tai tuhkahiukkanen ja lapsen kasvoille sulamattomat kuusisakaraiset kiteet saavat hiljaisuuden huutamaan. 

"Vesi ei katoa vaan kiertää ikuisesti. Ei voida sanoa, etteivät kasvoilleni putoilevat lumihiutaleet ole samoja, joita putoili Inseonin kasvoille tämän lapsuudessa. Päästän irti polvistani, kun mieleeni muistuvat seuraavaksi ihmiset, jotka Inseonin äiti oli nähnyt koulun hiekkakentällä. Pyyhin turran nenäni ja silmäluomeni. Ei voida sanoa, ettei käteeni nyt tarttunut lumi ole lunta, jota kerrostui silloin heidän kasvoilleen."

Han Kang on kirjoittanut paljon. Suomennettu näitä teoksia on neljä, joista osin kahden kanssa limittyy, yhdistyy, kiteytyy Älä jätä hyvästejäkin: se palaa toisaalta äärimmäisiin Ihmisen tekoihin, ja jatkaa niistä Valkoisen kirjan surun fragmentteihin. Se on yhtaikaa täysin uutta, jälleen eri tavoin maailmaa lähestyvää Kangia kuin aiemmat suomennokset ja silti tuttua, melankolista, hiljaista omantunnon ääntä, näyttämistä ja muistuttamista. Kun Valkoinen kirja käsittelee ennen kertojan syntymää kuolleen isosisaruksen jälkeen jättämää ikuista valkoista suruverhoa, Ihmisen teot on taas brutaali kuvaus 1980-luvun Gwangun opiskelijamielenilmauksista, jotka Etelä-Korean hallinto tukahdutti ennennäkemättömän verisesti. Älä jätä hyvästejä taas on maagisen kaunis kertomus edellisen kirjansa painajaisista pääsemättömän Gyeonghan yrityksestä ehtiä ajoissa Jejun saarelle: pieneen syrjäiseen taloon, jossa Souliin tuodun, pahasti loukkaantuneen ystävänsä Inseonin pieni valkoinen lintu, Ami, on jäänyt ilman vettä ja hoivaa kun hänen tajuton huoltajansa on kuljetettu hoitoon. Samalla perille päästyä – vai sen jälkeen vai ennen sitä vai yhtaikaa ? – auki alkaa kiertyä Jejun saaren omat sanoinkuvaamattomat hirveydet juuri ajalta ennen hiljaista ja lännessä unohdettua Korean sotaa, sitä samanlaista jota lännen kylmäveriset käyttivät jälleen vain oman keskinäisen pullistelunsa sivunäyttämönä. Älä jätä hyvästejä on kuin kaksi aiemmin mainittua kirjaa yhdessä – brutaalia kauheutta ja sydäntä särkevää surua.

Kun Älä jätä hyvästejä on luettu, maailma näyttää taas toiselta. Kiteyden väliin jäävä hiljaisuus on ääretön. Ytimen julmuus särkisi kaiken, jos sitä ei suojaisi yhdessä päätetty huutamattomuus.

Kaiken tämän päälle on jälleen rakennettu yksi demokratia. Kaikki tämä on laskettu lännessä, Etelä-Koreassa, yhteisessä päätetyssä totuudessa onnistumiseksi. Kaikesta tästä ja tämän kaltaisen toistumisesta vuosikymmenestä toiseen me kaikki olemme kollektiivisessa vastuussa niin kauan kun hiljaisuus on se äänekkäin ääni mikä ytimen ympärille kiertyy.

Helmet-haaste: 34. Kirjan nimessä on käsky tai kehotus

VIIDES VUODENAIKA

ALI SMITH : VIIDES VUODENAIKA

251s.

Kosmos 2024

Alkuteos: Companion Piece // 2022

Suomennos: Kristiina Drews 

Saatu arvostelukappaleena

On koronasulun aika, ja Sandin isä joutuu sairaalaan – ei viruksen, mutta sydänvaivojen vuoksi. Sand hoitaa isän koiraa, väistelee ihmisiä, piiloutuu maskiin, lopettaa uutisten kuuntelun ja niistä välittämisen. Yhtäkkiä koulututtava vuosikymmenten takaa soittaa, kun ei kenellekään muulle osaa. Vain Sand voi ratkaista arvoituksen, jonka keskelle hän itse on jäänyt jouduttuaan lentokenttäviranomaisten tutkimuksiin, unohduttuaan seitsemäksi tunniksi yksin tutkimushuoneeseen, jonka ovea ei saa sisältä päin auki. Jotain kummaa murtuu paikoiltaan, maailmassa, yhteiskunnassa ja Viidennen vuodenajan hahmojen elämässä.

Kuten blogini pitkäaikaisemmat lukijat tietävät, Ali Smith on yksi ehdottomia lempikirjailijoitani. Rakastuin Oli kerran kello nollan myötä, olin täysin myyty vuodenaikakvartetin jälkeen. Nyt juuri suomeksi Kristiina Drewsin kääntämänä ilmestynyt Viides vuodenaika on itsenäinen (ish?) jatko-osa edelliselle vuodenaikanelikolle, jokin niiden taiteellinen sisarus, vikuroiva sukulainen, laatikkoon ja määritelmällisyyteen mahtumaton lempitäti Skotlannista. 

"Yksi kielen jännittävimpiä piirteitä on, että kielioppi on yhtä taipuisa kuin elävän puun vihreä oksa. Sillä jos sanat ovat meille eläviä, myös merkitykset ovat eläviä, ja jos kielioppi on elävää, niin sen kautta toteutuva yhteys, pikemmin kuin meidän keskinäiset jakolinjamme, energisoi kaiken tavalla tai toisella. Se tarkoittaa, että yksilö voi olla yhtaikaa yksikössä ja monikossa. Ja minä olen aina uskonut, että meillä on reilusti liikkumavaraa määrittelemättömyyden hyväksymiseen."

Ali Smith kertoo Olivia Laingin Funny Weather -teoksen sisältämässä haastattelussaan kirjoittavansa, koska vain uusilla ymmärtämisen tavoilla voi saada uusia lopputuloksia. Maailma koostuu tarinoista, hän muistuttaa, ja yleensä normatiivisimman aseman, totuuden arvonimen, saa se tarina, jota kerrotaan systemaattisimmin ja häpeilettömmimmin aina uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Ja nykyistä tarinaa – yksilön yltiökeskeisyyttä, luontokatoa, kapitalismia, rasismia ja laitaoikeiston nousua, velkapaniikkia ja leikkauspolitiikkaa – vastaan voi puhua vain paremmalla tarinalla. Ja niinpä Ali Smith tekee sitä romaaneissaan uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Kertoo ja kirjoittaa solidaarisuudesta, ihmisten yhteyksistä, läheisistä välittämisestä, maan alla kulkevista pakolaisia auttavista verkostoista, vaihtoehdoista ja rakkaudestan. Ja kuten aiemminkin, myös Viides vuodenaika on tarina perheestä, henkisesti kaukana toisistaan elävästä isästä ja seksuaalivähemmistöön kuuluvasta, jo viisikymppisestä tyttärestä, meluisasta ja oudosta perheestä, jonka äiti herää eloon nähtyään Sandin kautta jotain uutta, lukosta, joka on matkannut maailman halki ruton ajasta koronamayhemiin.

Ali Smith on yhtaikaa niin viehkeää ja vetävää ja samalla silti ehkä vähän hankalaa kirjallisuutta, ainakin kun näitä kaikkein määrittelemättömämpiä lukee. Smithin kirjat jakaakin lukijakuntaa, ja veikkaan että eritoten sen tekee tämä nimenomainen. Osin juonettomuuttaan, osin sellaista tietoista hahmottomuuttaan, jossa pienet osat eivät tule pakotetuiksi annettuihin raameihin. Suurin taika piilee kielessä; se kujeilee, leikkii, etenee ja villiintyy samalla kun kummalliset tämän päivän tarinat putoavatkin yhtäkkiä 1500-luvun ruttoepidemiaan tai 1930-luvun Irlantiin. Viides vuodenaika ei siis sinänsä ole siitä helpoimmasta päästä, mutta voi äitimaa miten nautinnollinen, kaunis, älykäs ja silti niin lempeän lämmin se onkaan, kun keskittyy vain kieleen, kerrontaan, tunnelmaan, kuviin, omituisiin tapahtumiin, omintakeisiin kohtaamisiin. Kun päästää irti ajatuksesta, ettei yhtäkkiä voi olla 2020-luvun Iso-Britanniassa koronapandemian  ja 1500-luvun ruttopandemian keskellä samaan aikaan. Ja Smith jos joku kutsuu päästämään irti, kutsuu kuvittelemaan toisin.

Helmet-haaste 2024: 2. Kirjassa tehdään taikoja

TYHJYYSPÄIVÄKIRJA

EMI YAGI : TYHJYYSPÄIVÄKIRJA

170s. 

Otava 2023

Alkuteos: 空芯手帳 (Kūshin techō), 2020

Suomennos: Raisa Porrasmaa

Japanilaisen Emi Yagin viime vuonna suomeksi julkaistu Tyhjyyspäiväkirja alkaa tilanteesta, jossa toimiston ainoan naisen on jälleen tehtävänä laittaa palaverin jälkeen pöydät paikalleen, siivota tuhkakupit ja haisevat kahvikupit. Päähenkilöä, 34-vuotiasta Shibatoa, väsyttää ainainen metatyön kasautuminen hänelle, naiselle, joten hän huomaakin vastaavansa jaostopäällikölle, että ei voi tehdä kyseistä työtä, koska jätteiden haju etoo häntä. Onhan hän raskaana. Raskaus on yllätys niin sanotusti sankarille itselleenkin, mutta kun tällainen valkoinen (?) valhe nyt tuli heitettyä, alkaa Shibato kiinnittää huomiota siihen, miten eri tavoin ympäristö häneen suhtautuu tämän näennäisen, jokaiselle osapuolelle yhtä suurena yllätyksenä tulleen raskauden myötä. Niinpä hän alkaa seurata raskauttaan viikko kerrallaan sitä lukijallekin avaten, ja mitä pidemmälle raskaus käy, sitä enemmän naisten ja miesten tasa-arvoerot työelämässä alkavat käydä selväksi. 

Kirjan ansiokkaasti suomentanut Raisa Porrasmaa kertoo romaanin nimiösivulla, että kirjan japaninkielinen nimi Kūshin techō on viittaus Japanin terveys-, työ- ja sosiaaliministeriön Boshi techō -kirjaseen ("äidin ja lapsen päiväkirja"), joka lähetetään jokaiselle raskaana olevalle naiselle. Kirjaseen on tarkoitus kirjata ylös raskauteen ja lapsen terveyteen liittyviä asioita aina siihen saakka, että lapsi täyttää 17 vuotta. Boshi-sanan sijaan kirjan alkuperäisessä nimessä oleva sana Kūshin tarkoittaa kirjaimellisesti kääntäen "tyhjää ydintä". Tyhjyyspäiväkirja on siis hyvin monimerkityksellinen nimi, ja Porrasmaa onnistuu kääntämään sen taiten, onhan yhdellä jos toisellakin suomalaisella äidillä tapana kirjoittaa myös raskauspäiväkirjaa.

Ja jotain tyhjyydestä, tyhjiöstä ja siitä iänikuisesta, ja silti aina niin valitettavan ajankohtaisesta naiseudesta Yagi terävästi kirjoittaakin. Tyhjyys ja tyhjä kohtu ovat pienoisromaanin keskiössä paitsi fyysisesti myös metaforisesti: nainen on yhtä kuin kohtunsa, ja lapsetonkin nainen on aina olemassa suhteessa lapseen tai siihen, ettei niitä ole. Ei ole olemassa naista naisena, on olemassa nainen potentiaalisena äitinä, äitimässä joko jälkeläistä tai toimiston miehiä. Naisen paikka on tyhjiö, nainen on tyhjiö, paitsi kun on olemassa muita varten.

Yagi kirjoittaa (ja Porrasmaa suomentaa) romaaniaan raskausviikko kerrallaan, heleän lakonisesti, sivumäärään nähden varsin tiiviistikin. Paikoin Yagi alleviivaa, sukupuolieroja, -rooleja ja -odotuksia etenkin, ja toisaalta hän häivyttää, erityisesti Shibaton omaa elämää tuoden sen näytille toki päivä ja askare kerrallaan, mutta siirtäen suuremmat tunteet, motiivit ja todellisuuden ja maagisen realismin välisen leikittelyn lukijan itsensä tulkittavaksi. Valinta on onnistunut, sillä tämä merkillinen kirja jättää jälkeensä viehättävän hämmennyksen tunteen, juuri sellaisen, johon tekee mieli palata, kerraten tai keskustellen. Kirja sopisikin eri hienosti esimerkiksi lukupiiriluettavaksi, sen verran paljon tässä on pieneksi kirjaksi purtavaa ja purettavaa.

"Ensin oli siirrettävä syrjään tiskirätti, joka oli valloittanut tiskialtaan ja kuivausritilän väliin jäävän olemattoman työtilan. Ei aavistustakaan, kuka rättiä käytti, mutta se piti aina hallussaan tuota kallisarvoista kohtaa ja haisi kammottavalta. Tänään riepu löyhkäsi siltä kuin sillä olisi pyyhitty maitoa. Tartuin rättiin kynnenkärjilläni nakatakseni sen syrjään, että pääsin viimein asettamaan pahvilaatikon tasolle avattavaksi. Tiiviisti kiinni liimatut saumakohdat kulmissa olivat yllättävän tiukassa. Yrittäessäni repiä niitä väkisin auki kynteni vääntyivät, joten jouduin kaivamaan taskuun sujauttamani veitsen. Mattoveitsi on modernin ajan siunaus! Viiltelin mielessäni kollegojeni naamoja samalla kun leikkasin laatikkoa auki."

Tyhjyyspäiväkirja seuraa Shibatoa niin työssä, yllättäen lisääntyneellä vapaa-ajalla, kotona, supermarketeissa kuin raskauden puolivälin jälkeen mamma-aerobicissäkin. Yagi kuljettaa Shibatoa läpi sen urbaanin arjen, jota yksin elävä nainen suurkaupungissa elää, näyttää väläyksiä muiden ihmisten suhteista ja suhtautumisista, äitiysryhmien heleää yhteisöllisyyttä, miehiä jättäviä ystäviä ja lapsettomaksi jääneitä työkavereita. Jokaisella pienellä sivuhuomiolla on kuitenkin merkityksensä, ne kommentoivat aina jollain uudella kulmalla joko lisääntymistä tai lisääntymisestä johtuvaa räikeää epätasa-arvoisuutta, joka on ihan yhtä totta 2024 vuoden Suomessa kuin se tuntuu olevan saman ajan Japanissakin.

Tyhjyyspäiväkirja on ihana, vinkeä pienoisromaani, joka tuntuu ehkä paikoin erikoiseltakin näin länkkärinäkökulmasta, mutta yhdistää voimansa muun muassa Sayaka Muratan Lähikaupan naisen sekä Mieko Kawakamin Breasts and Eggsin kanssa. Murata ja Kawakami tekevät omissa romaaneissaan hyvinkin selväksi, miten kaukana vielä länsimaisesta tasosta sukupuolten välinen tasa-arvo Japanissa on, ja miten se näkyy etenkin äitiyden, työelämän ja sukupuolirooliodotusten mutkikkaassa maailmassa. Yagi yhtyy kahteen maannaiseensa, mutta omalla tavallaan: siinä missä kaksi edellistä ovat kritiikissään suorempia, Yagi näyttää todellisuutta satiirisimmin keinoin. Eikä nämä asiat nyt niin kaukaisia täällä meilläkään ole: onko muka olemassa työpaikkaa, jossa metatyö siivoamisesta kahvinkeittoon ei kuuluisi odotuksen mukaan tiimin naisjäsenelle? Taukotilaa, jonka tiskit pesisi omatoimisesti joku johtoportaan miehistä? Jossa ei olisi palkattu siivoojaksi naista (tai maahanmuuttotaustaista henkilöä), vaan työn metatyötkin kuuluisivat ihan kaikille. Jossa esihenkilö sanoisi joskus sanat keitäpä poika meille kahvit, niin saa naiset rauhassa jutella?

(Emi Yagin Tyhjyyspäiväkirja tarttui muuten lukuun, kun seuraajani instagramissa suosittelivat sitä muutamaankin eri Helmet-haasteen kohtaan pulmaillessani mistä ihmeestä löydän kiinnostavaa luettavaa lapsi- tai harrastusaiheeseen. Ko. teos olisi muuten ehkä minulta ohi mennytkin, joten kiitos sekä haasteelle että teille vinkkaajille, tämä oli mainio löytö!)

Helmet-haaste 2024: 14. Kirjassa harrastetaan

OUR WIVES UNDER THE SEA

JULIA ARMFIELD : 

OUR WIVES UNDER THE SEA

230s.

Picador 2022

Koska ihminen hahmottaa maailmaa ja ympäristöään parhaiten luokittelemalla, nimeämällä ja kategorisoimalla, voi myös valtameren hahmottaa eri kerrosten avulla: päällimmäinen, noin 200 metriin yltävä kerros on valoisa eli esipelaginen kerros, jonka valo läpäisee, jossa elää monet tuntemamme eläin-, levä- ja korallilajit. Valoisassa kerroksessa ihminenkin voi sukeltaa, laitteilla tai ilman, tutkia ympäristöään, havannoida ja tehdä laji- ja ympäristöluokituksiaan. Valoisan kerroksen me tunnemme, kuten miten kuten sen seuraavankin, noin kilometriin yltävän mesopelagisen eli iltahämärän kerroksenkin.  Kaikessa tutkijuudessaankin ihminen alkaa kuitenkin olla melko rajoittunut tiedoiltaan, mitä syvempiin kerroksiin tulee: neljään kilometriin yltävä keskiyön kerros eli batypelaginen kerros on jo valon ja yhteyttämisen ulottumattomissa, samoin kuin aivan syvimpiin kerroksiin yltävät abyssopelaginen sekä ainoastaan merenpohjan hautavajoamien pohjiin kurottava hadopelaginen kerros. Näiltä alueilta meri on meille tuntemattomampi kuin lähiavaruus, vaikka kilometreissä se ei yletykään 'kuin' noin 11 kilometrin syvyyteen. Vaikka matkana 11 kilometriä vastaa mummolareissua tai lentokoneen lentokorkeutta, syvän meren pohjassa vedenpaineen ansiosta se on kauempana kuin voisi ajatellakaan. 

Ja jonnekin sinne, näiden kerrosten allegorioiden kautta, kurottaa Julia Armfield lyyrisessä kauhuromaanissaan Our Wives Under the Sea.

“I used to think there was such a thing as emptiness, that there were places in the world one could go and be alone. This, I think, is still true, but the error in my reasoning was to assume that alone was somewhere you could go, rather than somewhere you had to be left.”

Miri ja Leah ovat aivan tavallinen, rakastava aviopari, jossa toisen rauhallisuus tasapainottaa toisen ahdistuneisuutta, toisen lempeys toisen äkkivääryyttä. Miri ja Leah tapasivat juhlissa, lähellä Mirin äidin kuolemaa, jo hieman kauempana mereen tyttärensä tutustuttaneen Leahin isän kuolemasta. Miri ja Leah ovat kaunis, toisiaan tukeva yksikkö, suurempia yhdessä kuin erikseen. Kunnes kerran meribiologina työskentelevä Leah lähtee tutkimusmatkalle sukellusveneellään, eikä palaakaan kolmen viikon jälkeen kuten olisi pitänyt. Ensin Miri ei ole huolissaan, onhan Leahin työnantaja, Keskus, häneen säännöllisesti yhteydessä, ilmoittaa vain lähes odotetusta viivästyksestä, ei sen kummemmasta. Kuukaudet kuluvat, ja Mirin ahdistus alkaa kasvaa, vaikka Keskus vakuutteleekin kaiken olevan normaalisti. Viiden kuukauden kohdalla Miri on varma, että Leah on kuollut, ja kun hänen vaimonsa viimein kuuden kuukauden jälkeen palaa, hän ei ole enää varma saiko hän lopulta kumppaniaan takaisin vai ei.

Our Wives Under the Sea on tarina kahdesta vaimosta, pinnalle jääneestä ja pinnan alle uponneesta. Our Wives on romaani rakkaudesta, pelosta, menetyksestä, kumppanuudesta, katoamisesta, palaamisesta, kauhusta ja mielen murtumisesta. Mutta ennen kaikkea Our Wives on tarina surusta, surun vääristämästä todellisuudesta ja irtipäästämisestä.

Our Wives Under the Sea on yksi kauneimpia kaunokirjallisia tarinoita, jonka olen pitkään aikaan lukenut.

“I think,” Juna says after a pause, “that the thing about losing someone isn’t the loss but the absence of afterwards. D’you know what I mean? The endlessness of that.” She looks sideways at me and sniffs. “My friends were sad, people who knew my sister were sad, but everyone moves on after a month. It’s all they can manage. It doesn’t mean they weren’t sad, just that things keep going or something, I don’t know.” She rolls her shoulder, shakes her head. “It’s hard when you look up and realise that everyone’s moved off and left you in that place by yourself. Like they’ve all gone on and you’re there still, holding on to this person you’re supposed to let go of.”

Julia Armfieldin romaani hidas, pienin vedoin aukeava mysteeri, joka vaatii ehkä alkuun hieman enemmän keskittymistä, mutta nappaa mukaansa jo varsin pian, eikä päästä otteestaan. Armfield kirjoittaa heleän kaunista ja syvää proosaa, elää ja hengittää yhtaikaa paitsi Mirin ja Leahin rakkaustarinaa, myös valtamerta, sen arvaamattomuutta ja itsepintaista omantunnonarvoa, joka ei nöyrry eikä kumarru ihmisen edessä. Meri on tässä romaanissa sama mitä se on ihmisille ylipäätään: kiehtova, valtava ja niin suuri, ettei meidän kykymme ja ymmärryksemme riitä sen selvittämiseen edes ensimmäisiä kerroksia pidemmälle. Katsomme mieluummin taivaisiin kuin syviin vesiin, ja sille on syynsä: vaikka olemme kirjaimellisesti merestä tulleita, merta ja sen muistoa edelleen sisällämme kantavia, emme kestä sen painetta, sen pimeyttä, sen loputonta täynnä oloa. Meri on antanut meille kaiken, ja kuten ilmastonmuutoksen aikaan huomaamme, se voi myös viedä meiltä kaiken. Se voi vallata elinympäristömme, se voi vyöryttää maan jalkojemme alta, se voi kääntää virtansa, emmekä voi sille mitään. Me samaan aikaan kunnioitamme merta että käännämme siltä katseemme, koska se on meille liikaa, liian täysi. Liian vaikea hallita, kesyttää ja kaapata omiin tarkoituksiimme.

Our Wives etenee seuraten kirjan vaimoja vuorotellen: Miriä pinnalla yrittäen ymmärtää, mitä Leahille on tapahtunut ja miksi tämä ei palattuaankaan enää ole läsnä ja Leahia pinnan alta muistikirjan kautta, avaten hiljalleen kaikkea, jota hän ja muut miehistön jäsenet, Matteo ja Jelka, joutuivat pinnan alla kuukausien aikana kokemaan. Vaikka romaani etenee kohti mysteerimäistä ja kauhuelementeinkin terästettyä loppuaan, se ei silti ole tyypillinen genre-kirja: se ei rakenna jännitettä jännitteen vuoksi vaan kasvaa pikkuhiljaa. Se ei typisty juoniromaaniksi, vaan yhdistää taiten mysteerin, kauhun, selittämättömän ja selvittämättömän elementtejä tarinaan surusta ja surun valtavasta, lähes Mariaanien haudan vedenpainetta vastaavan voiman vääristävä vaikutusta. Miten olla toista varten, kun ei oikein ymmärrä mitä toinen on kokenut, ja miten olla enää pinnalla, kun jotain jäi pysyvästi meren pohjalle?

Armfieldin taituruus romaanissa on paikoin hengensalpaavaa ihastusta, mykkää ihailua psykologisten ulottuvuuksien keskellä. Our Wives onkin oikeastaan kaksi tarinaa yhdessä: se on surukirja ja tutkielma surun psykologiasta sekä selviytymiskirja, sukellus kolmeen erilaiseen tapaan reagoida katastrofiin, mielen keinoihin rationalisoida kaikkein kauhein, kaikkein kauheimman jälkeisen pelastumisen ruumiillistuma.

“I used to think it was vital to know things, to feel safe in the learning and recounting of facts. I used to think it was possible to know enough to escape from the panic of not knowing, but I realise now that you can never learn enough to protect yourself, not really.”

Armfieldin tummavireinen mysteeri on niin kaunis, että se särkee lähes lukijansakin sydämen. En tiedä sekoittaako kauhugenren alle laittaminen sen lukijoiden mielet, kun tähän on suhtauduttu tympeämminkin, onko joku erehtynyt markkinoimaan sitä juoniromaanina ja kirjaimellisempana kuin itse sitä ainakaan koen. Our Wives ei kuitenkaan suostu typistymään yksittäisten avainsanojen tai kategorioiden alle, ne ovat yhtä keinotekoisia tapoja yrittää ymmärtää tätä romaania kuin ihmisen tapa asettaa meren eri kerroksille tarkkaviivaisia rajoja, nimetä syvyyksiä oman ymmärryksensä tueksi. Parhaimmillaan nimet antavat meille lisää ymmärrystä, mutta pahimmillaan ne suuntaavat katseen ilmeisimpään niin, että todelliset arvoitukset jäävät meiltä tutkimatta. 

Helmet-haaste 2024: 8. Kirjan nimessä on perheenjäsen

VEDESTÄ JA SURUSTA

SALLI KARI : VEDESTÄ JA SURUSTA

227s.

Siltala 2024

Pyydetty arvostelukappaleena

Olen miettinyt tänä kesänä paljon veden kannattelevaa voimaa. Sisäistä – sitä miten se kaikessa yksinkertaisuudessaan pitää meidät hengissä, kehomme vireessä, valmiina ja valppaana. Ulkoista – sadetta, joka tekee saman luonnolle kuin juomavesi meille, pisaroiden valkoista kohinaa, joka rauhoittaa hermoston ja uneen. Ja erityisesti fyysistä – kun antautuu veden kannattelemana selälleen keuhkot täynnä happea, kelluu osana jotain suurempaa, jotain, mikä kiertää, voitelee, parantaa ja pitää yllä elämää. Taivas saa näkökentän pyöreät reunat kun sitä katsoo veden pinnalta käsin, ja koko elämän perspektiivi on hetken hieman erilainen. Kun katson pinnan alla leijuvia käsiäni, olen enemmän elossa kuin koskaan.

Tätä – ja nuorempana sairastettua rintasyöpää – miettii, pohtii, tutkii ja kuljettaa myös Salli Kari syksyn autofiktiivisessä uutuudessa, esikoisteoksessaan Vedestä ja surusta. 

x

Salli Karin Vedestä ja surusta on kahteen tasoon kurkottava heleän kaunis, ja jollain aivan omanlaisella tavallaan hento tarina naiseudesta, kehollisuudesta ja ruumiista, joka lopettaa nuoruuden aivan liian aikaisin ja vaihtaa elämänjanon pelonsekaiseen loppuelämään. Karin romaanin päähenkilö lähtee kahdeksi kuukaudeksi residenssiin Islantiin, keskellä ei mitään olevan saaren keskellä ei mitään olevaan kaupunkiin. Siellä hän alkaa ensimmäistä kertaa käsitellä mennyttä, sairautta ja myös traumaa, joka kuoleman kosketuksesta ja kirurgin veitsestä jäljelle jää. Vedestä ja surusta vuorottelee Islanti- ja sairausjaksojen kanssa, katsoo nykyhetkestä menneeseen, josta taas ei koskaan uskalla enää kurkistaa tulevaan. Päähenkilö on lukossa, jumissa, painava kuin kivi, aivan veden kannattelemattomissa. Ympärillä on elämää, residenssivieraita ja Islannin aivan omalla tavallaan karu luonto, ja päähenkilö alkaa pikkuhiljaa avautua. Avata itseään, antautua kannettavaksi ja kannateltavaksi. Veden ja elämän.

"Siirryn matalaan lämpöaltaaseen ja asetun pitkäkseni. Sisälläni velloo jälleen valtameren kokoinen levottomuus. Haluan ajatella mitä tahansa muuta, kunhan olisi kevyttä, mutta kaikki painuu pohjaan, en tiedä mikä taas yhtäkkiä vaivaa. Ärsyttää etten tiedä, ärsyttää että tiedän kuitenkin.

Terve nainen ja sairas nainen, he asuvat molemmat minussa, kilpailevat tilasta, eivät mahdu samaan kehoon. Minä joudun raahaamaan sairasta naista kaikkialle. Ja kuitenkin: en olisi täällä ilman häntä."

Kari käsittelee teoksessaan hyvinkin naistyypillistä aihetta, rintasyöpää ja sen aiheuttamaa traumaa. Miltä tuntuu, kun nuori aikuisuus katkeaa kuolemanvaaraan, millaista on elää kehossa, jonka solut muuttuvat hengenvaarallisiksi? Miten muutama väärin kasvanut solu voikaan viedä paitsi palan naiseudesta, myös kehosta ja elämästä? Toipuuko siitä koskaan, ja jos toipuu, miten?

Kari kuvaa sairastumista, hoitoja ja jäljelle jäänyttä traumaa hennolla, mutta varmalla otteella. Esikoisenakin Vedestä ja surusta on taitava, eheä ja tarkkarajainen kokonaisuus, joka huojuu tuulessa kauniisti. Karin vahvuus – ja toisaalta varmaan mielipiteitä jakava puoli – on kielessä, jokainen lause on kuin pieni helmikoru, sellaisenaan myös mietelauseena toimiva. Osalle se tuo rankkaan aiheeseen lempeää lähestyttävyyttä, toiselle se saattaa taas etäännyttää. En tiedä mihin joukkoon kuulun itse, mutta kielen ansiosta tai siitä huolimatta Kari onnistui näyttämään kirjallaan jotain, johon samastumatonkin voi löytää uuden ikkunan, saman kokeneen vertaistuesta nyt puhumattakaan. Mutta ei, ei kirja silti ole terapiakirja, ei sellaisena kuin kyseistä termiä on tavattu käyttää. Varmasti se on toiminut paitsi terapeuttisena kirjoittaa myös jollekin lukea, mutta se on myös kaunokirjallisesti niin taiten tehty, ettei se typisty vain yhdeksi tarinaksi muiden keskellä, se on laaja meri joka näyttää että tältäkin elämä voi tuntua. Ja on aivan sattumanvaraista, millaiset vedet ketäkin kantavat. Osa selviää, osa ei selviä selviämisestä. Mutta kaikki tämä on osa tarinaa, kasvua koetun äärellä.

Helmet-haaste 2024: 35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa 

MIKÄ INTERNETIÄ VAIVAA?

VEIKKA LAHTINEN & PONTUS PUROKURU:

MIKÄ INTERNETIÄ VAIVAA?

264s. 

Kosmos 2024

Saatu arvostelukappaleena

Internet – ja erityisesti sosiaalinen media – mietityttää, puhututtaa, huolettaa ja laittaa jopa moraalipaniikit liikkeelle: meillä on yhtäältä takana eurovaalikampanjakevät, jossa erään puolueen hyvinkin näkyvän ehdokkaan suurin kärki oli pyrkiä kieltämään sosiaalinen media nuorisolta ja toisaalta pari päivää sitten Hesari julkaisi jälleen yhden vauvakatouutisen, jossa syyksi esitettiin, yllätys yllätys, sitä, että ihmiset ovat vain kännyköillä. Sosiaalinen media vaikeuttaa keskittymistä, viestipalvelut kilisevät jatkuvasti ja suoratoistomediat nappasivat piratismin markkinaraon haltuunsa. Kuka meitä ja meidän halujamme oikein ohjaa, ja olemmeko tosiaan vain aivottomia lampaita, joita tulisi hallinnoida ylhäältä kun emme parastamme ymmärrä? Ja ratkaisisiko aikuisten somekielto lisääntymispulmat? Tätä ensimmäistä lähti selvittelemään Veikka Lahtinen ja Pontus Purokuru kevään uutuuskirjassaan Mikä internetiä vaivaa, joka on mainiota jatkumoa kaksikon aikaisemmalle Mikä liberalismia vaivaa -teokselle.

Mikä internetiä vaivaa? -tekstikokoelma nivoo yhteen pinon internetiä eri kulmista käsitteleviä tekstejä, laajan käsitekirjaston sekä vielä loppusanat tekoälystä tutkija Mikael Brunilalta. Kirjaa voi lukea konkreettisena esseekokoelmana tai vaikkapa välipaloina sieltä täältä; itse vietin kirjan kanssa koko kesän aina toukokuusta asti, mikä ehkä hieman leimasi hajanaisuudessaan lukukokemustani. Mutta se menee minun, ei niinkään kirjan piikkiin, luulisin. Sen verran tiivis ja Lahtinen & Purokuru -parivaljakon muuta tuotantoa kirja noudattelee niin laatu- kuin syvyystasoltaankin. (Eli esim. Mikä meitä vaivaa? -podcastia kuuntelemattomille avaan, että tämä on siis kehu. Lahtinen & Purokuru esittelevät, taustoittavat ja ehdottavat, välillä vähän meinaavat karata ratkaisemaankin, mutta jättävät pääosin ratkaisut kollektiivisemman vastuun varaan. Kun vain malttavat!)

Koska oma lukukokemukseni on irrallinen, tässä muutama "irrallinen" ajatus kirjan teemoista: 

1. Kirjan teksti Hämärä tietokanta pysäyttelee enemmänkin internetissä elämäänsä viettänyttä. Lahtinen ja Purokuru käyttävät hämärän tietokannan käsitettä kaiken sen internetistä etsittävän ja googlattavan tiedon rippeiden laajempana kokonaisuutena, jonka joku vaivaa nähdessään voi murusia yhdistellessä lähes meistä kestä tahansa kursia yhteen. Herättelevä osuus ei kuitenkaan ollut se, että niin voi faktuaalisesti tehdä, vaan se, että koska niin voi faktuaalisesti tehdä, omaksumme jo valmiiksi vahvan itsekontrollin, jolla pyrimme varmistamaan, että tieto on meidän itsemme kannalta mahdollisimman suotuisaa. Se toki on ymmärrettävää, sillä onhan internet yksi iso CV, eikä varmaan ole jäljellä montaakaan rekryä tekevää henkilöä, joka ei vähintään haastateltaviaan netin hakukoneilla etsisi. Ongelma muodostuu kuitenkin sisäistetyn tietokannan ylläpidon kontrollissa: mitä tietoisempia olemme, että kaikkea mitä olemme koskaan sanoneet, voidaan käyttää meitä vastaan, sitä suurempi kynnys meistä itse kullakin on ottaa poliittista kantaa, ilmaista omaa seksuaalisuuttamme, olla solidaarisesti sorretun puolella ja se voi jopa rajoittaa mielipiteen ilmaisua. Hämärän tietokannan tuottama hallinta yksilöllistää ihmisen ja saa meidät varovaisiksi, rajoittamaan riskejä ja olemaan mahdollisimman poliittisesti korrekteja – eli siis mahdollisimman mauttomia, hajuttomia ja värittömiä ajassa, jossa vain vastarinta ja vahva toiminta voi haastaa nykyistä järjestelmää. Vastauksen ei siis pitäisi olla se, että rajoitamme ja kontrolloimme itseämme enemmän vaan se, että teemme sitä todella paljon vähemmän, jolloin kaikki uskaltaisivat ilmaista itseään, kaikki olisivat poliittisesti aktiivisia, kaikki menisivät riskejä päin, eikä tätä tietoa enää voitaisi käyttää yhtä yksittäistä internetkäyttäjää vastaan. 


2. Ajatus, jossa kännykät ja sosiaalinen media kiellettäisiin kokonaan alle 16-vuotiaille on sekä absurdi että naurettava. Se pohjaa nimittäin suureen ajatusharhaan, jossa kuvittelemme, että on jokin maaginen, yhteisesti määriteltävä ikä ja valmius alkaa käyttää jotain laitetta, ja se valmius tulisi vaikka siihen asti oltaisiin eletty tyhjiössä. Eli käytännössä siis niin, että kun vasta 18-vuotias saa varmasti aivan perustelluin perustein ajaa autoa, mutta olisi silti ollut myös täyskielletty paitsi matkustamaan aiemmin autoilla myös näkemään liikennettä. Populismin ja moraalipanikointiin perustuva puhelinten ja sosiaalisen median täyskielto on siis maailma, jossa asioita ei opita rauhassa koko elämää, turvallisessa ympäristössä turvallisten aikuisten ohjauksessa, vaan kontrolli, säännöt ja toimintatavat opittaisiin ainoastaan omaan aivokehitykseen perustuen. Todellisuudessa ajokorttivertausta mukaillen liikenne tulee kuitenkin lapselle tutuksi pienestä taaperosta asti, kun teitä ylitetään yhdessä huoltajan kanssa, matkat taitetaan joko jalan jalkakäytävillä tai turvaistuimissa auton takapenkillä. Kun lapsi saa kasvaa yhdessä aikuisen kanssa turvalliseen tapaan käyttää jotain laitetta, on kyse autosta tai puhelimesta, liikenteestä tai sosiaalisesta mediasta, oppii hän tarvittavan nimenomaan käyttämällä ei kieltämällä. Ja kyllä – kuten liikenteessä sattuu jatkuvasti onnettomuuksia, ylilyöntejä ja uhkarohkeaan käytökseen pohjautuvia kuolonkolareita, sattuu ja tapahtuu myös sosiaalisessa mediassa. Mutta liikenneonnettomuuksia ei estetä kieltämällä vaan valistamalla ja tekemällä asioita turvallisiksi. Ja ennen kaikkea: sääntelemällä ja rajoittamalla. Vaatimalla autoteollisuutta tekemään autoista turvallisempia. Asettamalla turvavyöpakkoja. Sakottamalla autoa tappovälineenä käyttäviä, ei auton alle jääviä.


3. Ehkä meidän vauvakatoa ei vaivaakaan kännykät vaan itseasiassa yhteiskunnan raunioituminen? Me itseasiassa haluamme mieluummin omaa aikaa kuin lapsia tässä maailmantilassa, ja tämä maailmantila selittää todellisuudessa sitä haluttomuutta huomattavasti enemmän kuin mikään muu. Lahtinen ja Purokuru argumentoivat halujen virtoja ja sitä seuraavaa pääoman kulkua tästä näkökulmasta: sen sijaan, että internet itsestään olisi aiheuttanut nykyään tilaa vievää masennusta ja alakuloa, nykyinen pätkätöiden, epävarmuuden ja romahduksen partaalla olon tila vain kuljettaa masennuksen ja alakulon sinne missä me eniten olemme. Eli siis loogisesti internetiin, sosiaalisen median eri kanaville. Niinpä internetin demonisoinnin sijaan olisi huomattavasti oleellisempaa kiinnittää huomiota sisältöön, mikä siellä milloinkin trendaa. Ja siis kun tarkoitan kiinnittää huomiota, tarkoitan, että suhtautua kiinnostuneen analyyttisesti. Se, että nuoret kuvaavat toisiaan kiusaamassa heikompia, ei ole uusi ilmiö. Se vain tuli esiin, kun aikuisillakin on pääsy kanaviin, johon videot julkaistaan. Se, että naiset kärsivät ulkonäköpaineista ja ihmiset vertaavat itseään toisiinsa ahdistuneisuuteen saakka, on ollut olemassa ihan jo siellä internetittömässä 80-luvun lapsuudessakin, nyt se vain on meidän kaikkien nähtävillä. En kiellä, etteikö netti ja sosiaalinen media varmasti antaisi monille ilmiöille vähintään ekstrakierroksia, ja korostaisi asioita mittasuhteisiin, joihin ne ei analogisessa maailmassa pääsisi, mutta silti: me ihmiset kaikkine haluinemme, tarpeinemme, epävarmuuksinimme ja ahdistuksinemme teemme internetin, ei se meitä. Aivan varmasti puhelimenkäyttöaika ja lapsettomuus korreloivat. Mutta kuten kaikki tilastotieteen alkeita ymmärtävät tietävät: korrelaatio ei tarkoita vielä kausaatiota, eli vaikka kaksi asiaa on yhteydessä toisiinsa, se ei tarkoita, että ne selittäisivät toisiaan. Minäkin olen eniten puhelimella ahdistuneena, mutta ruutuaikani on tippunut murto-osaan kesän aikana, kun olen ollut lempeä, onnellinen, tasaisessa tilassa. Eikä sillä ollut mitään tekemistä internetin ja sen sisällön muuttumisen kanssa. Eli jos haluatte ihmiset pois internetistä, tarjotkaa parempaa arkea, solidaarisempaa ja pehmeämpää todellisuutta. Ei kepeillä ihminen ole ennenkään yhtään mistään luopunut, päinvastoin. 

Palaan vielä lopuksi Lahtisen & Purokuron teoksen johdantoon: "Jos internet olisi pelkästään esimerkiksi valvontakapitalistinen koirakoulu tai mielenterveyden teurastamo, se tuskin pysyisi käynnissä niin tehokkaasti kuin se pysyy. Tuomitsemisen ja netinräjäyttämisfantasioiden sijaan tehtävänä on internetin mielekkäiden juonteiden vapauttaminen pääoman ja alistavan poliittisen hallinnan vallasta."

Helmet-haaste 2024: 49. Kirja on julkaistu vuonna 2024 

NAISISTA, TAITEILIJUUDESTA JA NAISTAITEILIJUUDESTA – RACHEL CUSK : PARADE

RACHEL CUSK : PARADE

198s.

Faber & Faber 2024

Arvostettu taiteilija on uransa kanssa jonkinlaisessa hitaassa ja vaivaavassa suvantovaiheessa, kunnes alkaa yhtäkkiä maalata teoksensa ylösalaisin. Sitten hän maalaa vaimonsa – rumaksi. 

Lupaava autofiktiivistä maalaustaidetta tekevä taiteilija G on uraa uurtava kehollisuuden ja häpeän kuvaaja, jolle juuri läpimurron kynnyksellä ehdotetaan avioitumista – nainen kun ei taidemaailmaa kestä ilman tukipilaria.

Erään toisen taitelija G:n näyttelyn avajaiset joudutaan sulkemaan etuajassa, kun mies heittäytyy ylimmästä kerroksesta alas keskelle atriumia. Näyttelyn koonnut porukka lähtee illallistamaan yhdessä, ja keskustelu pyörii niin itsemurhan, taiteen kuin kehollisuudenkin ympärillä.

Nainen kuolee, hitaasti, niin että koko perhe on joutunut jo palaamaan omaan arkeensa sairasvuoteen ympäriltä. Kun kuolinilmoitus viimein tulee, suurin tragedia onkin siinä, ettei äidin kuolema tunnu lainkaan tragedialta.

x

Rachel Cuskin tänä kesänä ilmestynyt Parade on genrehybridi, ikäänkuin novellikokoelma tai fragmentaarinen romaani. Tarinat, kertojat ja henkilöt vaihtuvat, osa kesken lukujen, osa vuorotellen lukujen sisällä. Paraden rakenne on sirpaleinen tai ei. Paraden rakenne on palapeli, jossa osat eivät sinänsä istu toisiinsa, mutta silti jollain kummalla tapaa viimeisen sivun luettua huomaa, että edessä on eheä, valmis kuva. Se koostuu niin hienostuneista, älykkäistä ja tarkkanäköisistä katkelmista, ettei sen terävyyttä voi nähdä ennen kuin koko palapeli on lopullisesti valmis.

Yksi kirjahyllyni luetuimpia kirjailijoita oleva Rachel Cusk on käsitellyt samoja teemoja avioliitosta ja avioerosta aiemmin kertovassa esseekokoelmassaan Aftermath, jonka Paraden kannalta oleellisimmat tekstit löytyvät myös koottujen esseiden suomennetussa teoksessa Mykkäkoulu. Aftermathista on jo 12 vuotta, mutta teema seuraa Cuskia – taitelijuuden, naiseuden ja naistaiteilijuuden monimutkainen yhdistelmä. Paradessa Cusk marssittaakin paikalle joukon naisia taiteen ympäriltä: taiteilijan vaimon, taiteesta ja taiteilijanaisista lukevan naisen, jonka kimppuun hyökätään kadulla, kuvataiteilijanaisen, naisen, jonka mies on päättänyt muuttaa perheensä maalle elämään aitoa elämää. Lähes kaikki muut hahmot ovat nimettömiä, paitsi maalla asuva mies on Mann, ja kaikkiiin taiteilijoihin, sukupuolisuudestaan huolimatta, viitataan ainoastaan G:na. Näin Cusk häivyttääkin taiten persoonallisuuden ja yksilöllisten piirteiden merkityksen laajemmassa sukupuolten välistä toimijuutta tutkivassa teoksessaan. Ei ole oikeastaan siis väliä, kuka nainen tai mies yksilönä on, sillä sukupuoliroolit- ja performanssit ohjaavat meidän toimintaamme yksilöllisiä piirteitä enemmän, tulee Cusk sanoneeksi teoksessaan.

Siinä missä Cusk on käsitellyt naiseutta, taiteilijuutta ja äitiyttä aiemmin esseemuodossa, siirtyy hän tässä näyttämään teoretisointiaan enemmän toteen kaunokirjallisuuden avulla. Cusk näyttää moninaisten henkilöhahmojensa avulla, miten patriarkaalisessa yhteiskunnassa – ja taidemaailmassa sen sisällä – mies on paitsi kuri ja kontrolli nainen myös omalla toiminnallaan on niin ehdollistunut tähän ajatukseen, että hän tulee (ympäristön ohjaamana) ajaneeksi itse itsensä tämän tutun ja turvallisen kontrollin alle. Se tapahtuu hiljaa ja vaivihkaa, näyttää yksilön omalta valinnalta, mutta tässä kohden Parade kysyy rivien välistä, onko oma tahto oma tahto, jos se noudattaa täsmälleen samaa kaavaa kuin viimevuosisataiset sukupuoliroolit ovat noudattaneet?

Cusk kirjoittaa taiten, jälleen Ääriviivat-trilogiasta tutulla tavalla sivusta seuraten. Cusk kertoo välillä tarinaa selvästi jonkun näkökulmasta, toisinaan kaikkitietävänä kertojanakin, mutta taitavimmillaan hän on kohtauksissa, joissa hän kirjoittaa me-muodossa. Me-kertoja on paikalla, ja havainnoi ympärillä olevia henkilöhahmoja ulkoa päin, tarkkaillen ja tulkinnan väliin jättäen. He kertovat tilanteet niinkuin he sen näkevät: sivusta, mykkinä katsojina, jotka jättävät oman osuutensa keskusteluista mainitsematta, omat suhteensa muihin henkilöihin paljastamatta, mutta ovat paikalla, näkevät lasia naputtavat kynnet, kuulevat raskaat huokaukset. He istuvat, ovat niin intensiivisesti läsnä, että he ovat osa kertomusta ilman, että tiedämme heistä yhtään mitään. Sillä keitä nuo me ovat, sitä ei lainkaan saada tietää. He paljastavat kuitenkin enemmän kuin ulkopuolinen, mutta jättävät vihjeet, sanomatta jääneet asiat, tunteet ja eleet lukijan löydettäväksi. He ovat läsnä olematta keskiössä – kuin mykät naiset miesten salongeissa konsanaan.

“We acquired things and used them and disposed of them. What we liked best was disposing of them. It felt like disposing the bad and burdensome parts of ourselves. It felt momentarily, like disposing of our own bodies. Sometimes we sensed that we were living counter to nature, were at odds with it, and this manifested itself as intolerable feeling of material chaos and disorder, to which a material solution could usually be found.”

Eräs kiinnostavimpia yksityiskohtia kirjassa oli erään kuvatailteija G:n maalaustaide, joka sai voimansa siitä syvästä häpeästä, johon jokainen (naistyypillinen) keho on systemaattisesti yhteiskunnassamme kasvatettu. G:n taide on rujoa, rumaa ja se lyö läpi; mutta se tulee sekä taiteilija G:n itsensä että yleisön silmissä luetuksi autofiktiona. Tämä herättää mielenkiintoisia jatkoajatuksia: kun nainen kirjoittaa autofiktiivisen kirjan, jostain syvästä komerosta kaivautuu aina esiin Hesari-setä, joka kertoo, että autifiktio on epäkiinnostavaa, ei tarjoa mitään uutta, ketään ei kiinnosta tampoonin narut ja esivaihdevuosista kertova kirjakin on puuduttavaa lätinää, joka ei tarjoa aiheeseen mitään uutta. Kun nainen siis tekee taidetta juuri hänen omasta sukupuolispesifistä ja silti yleismaailmallisesta kokemuksestaan, asettuu mieslukija jalustalle kertomaan, että väärin näytetty, kerrottu ja koettu. Eli siis: häpeä häpeääsi, siinä ei ole mitään miestä kiinnostavaa. Tekisi mieli kuitenkin kysyä: eikö se kiinnosta vai onko kuitenkin niin, että "tuttu lätinä" ei olekaan lainkaan tuttua, eikä mies ole tottunut tällaiseen kirjallisuuteen? Ja sen sijaan, että hän osaisi tutkia uutta, nähdä uudenlaista, hän tuleekin lytänneeksi ja arvottaneeksi, koska oma empatiakuilu on liian suuri, koska oma annettuna tullut auktoriteettiasema on niin uhattu, koska hän kerrankin tuntee maailmassa itse sitä ulkopuolisuutta, jota on aiemmin ainoastaan tottunut tuottamaan muille? En tiedä, enkä tiedä tarvitseeko minun sitä tietääkään. Mutta kovin monen miehen ehkä soisi sitä tutkivan.

x

Cusk kirjoitti jo Aftermathissa vuonna 2012, että naisten kirjoittama kirjallisuus on aidosti tasaveroista miehen kanssa vasta sitten kun se vapautuu patriarkaalisesta pakosta kirjoittaa miesaiheista. Hänen väitteensä vaatii pureskelua, mutta alkaa olla helppo ottaa vastaan: eihän pörssiyhtiön johtoon päässyt nainen ole sinänsä mikään feministinen ikoni, jos hän on edennyt sinne nimenomaan miestapaisen alan sääntöjä noudattaen. Ja sama pätee kirjallisuuteen: niin kauan kun väheksymme naiskirjoittamista, naisellisina pidettyjä aiheita, naisten kirjoittamaa autofiktiota tai naiseuden käsittelyä noin ylipäätään, olemme siinä syvässä patriarkaalisessa kuopassa itsekin. Jos arvioimme kirjallisuutta niin sanotusti mieskriteerein, voi nainen kirjoittajana sinne toki yltää, mutta jos kriteerit eivät pysty lukemaan naisten kehoista, vapaudesta ja elämästä kertovaa kirjallisuutta Suurena Kirjallisuutena, klassikoina ja universaaleina tarinoina (terkkui vaan esim. Majanderin Antti ja Raivion Herman), on sekä kirjallisuuskenttä palkintoraateineen että päivä- ja viikkolehtikriitikoineen edelleen täynnä itselleen sokeaa naisvihaa. Ja Cuskin Paraden luettua siltä on enää kenenkään vaikea ummistaa silmiään. 

Muu Rachel Cuskin tuotanto blogissa:

The Last Supper x Aftermath x Mykkäkoulu x Toinen paikka x Ääriviivat-trilogia

Helmet-haaste 2024: 43. Kirjalla ei ole päähenkilöä

THE SEVEN MOONS OF MAALI ALMEIDA

SHEHAN KARUNATILAKA : 

THE SEVEN MOONS OF MAALI ALMEIDA

386s.

Sort of Books 2022

35-vuotias sotavalokuvaaja Maali Almeida herää kuolleena, jossain tietoisuuden ja todellisuuden tuolla puolen. Kuoleman jälkeinen elämä ei olekaan paratiisi, vaan itseasiassa aivan tyypillinen srilankalainen verotoimisto. Julkisen viraston tapaan etenemään pääsee vasta kun on suorittanut byrokraattisen koneiston välivaiheet, eli puhdistanut korvansa ja listannut syntinsä. Maali Almeidalla on jäljellä seitsemän kuuta, ja vasta sitten hän voi siirtyä Valoon.

“Humans believe they make their own thoughts and possess their own will. This is yet another placebo that we swallow after birth. Thoughts are whispers that come from without as well as within. They can no more be controlled than the wind. Whispers will blow across your mind at all times and you will succumb to more of them than you think.”

Tunnustan: Shehan Karunatilakan The Seven Moons of Maali Almeida (myöhemmin tässä postauksessa Maali Almeidan Seitsemän kuuta) on ollut minulla yhteensä vuoden lainassa kirjastossa. Ensin se oli jo maksimiuusimismääränsä, eli puolisen vuotta, kunnes sen kerran jo fyysisesti palauttaen nappasin sen kirjaston englanninkielisestä hyllystä itselleni takaisin. Maali Almeidan seitsemän kuuta tuntuu tiiliskiveltä ja keskittymistä vaativalta lukuromaanilta, joka on parhaimmillaan mahdollisimman tiiviisti luettuna, joten oikeaa lukuhetkeä todella piti etsiä. Ja kuten yleensä, kesälomallahan se usein on.

Ennakkokäsityksistä huolimatta Maali Almeidan seitsemän kuuta ei kuitenkaan ole varsinaisesti tiiliskivi (onhan se alle 400-sivuinen) eikä myöskään erityistä keskittymistä vaativa, vaan se todella imaisee mukaansa. Keskittymistä se vaatii ainoastaan siinä mielessä, että sen maailmaan uppoutuminen vaatii hetkensä, kuten tällaisten runsaudensarvien kanssa noin yleensäkin. Seitsemän kuuta kun on yhtaikaa tarina paitsi Sri Lankan verisestä sisällissodasta ja sen osapuolista, politiikasta, korruptiosta ja terrorismin määritelmästä kuin ihmissuhteista, työstä, rakkaudesta, ystävyydestä ja homoudesta 1990-luvun saarivaltiossa. Kaikesta yltäkylläisyydestään huolimatta – ja pitkälti myös sen ansiosta – opus on kuitenkin erityisen koukuttava, houkutteleva ja vahva, se todella vie lukijansa miljööseensä ja rakentaa henkilöhahmonsa ihailtavalla huolellisuudella, oli kyse sitten päähenkilöstä tai hänen sivuhahmoistaan eri läheisyyden kehillä. 

“You know why the battle of good vs evil is so one-sided, Malin? Because evil is better organised, better equipped and better paid. It is not monsters or yakas or demons we should fear. Organised collectives of evil doers who think they are performing the work of the righteous. That is what should make us shudder.”

Shehan Karunatilakan englanti soljuu ja kuljettaa mukanaan, kerronta on lempeän kaikkitietävää, rakenteellisia ratkaisujaan taiten hyödyntävää sekä ihanan nokkelaa, mustalla huumorilla ja omilla syvyyksillään leikittelevä. Se ei kompastu aiheuden paljouteen, vaan onnistuu rakentumaan taitavaksi jännäriksi ja rikosmysteeriksi, jossa Maali Almeidan kuollutta hahmoa käytetään hänen oman potentiaalisen murhansa selvittämiseen. 

Karunatilakan runsas romaani jättää myös miettimään maagisen realismin ja fantasian käsitteitä sekä sitä, miten me valkoiset länsimaalaiset niihin suhtaudumme. Toukokuisessa Helsinki Lit -tapahtumassa käytiin nimittäin tätä sivuavaa keskustelua kun Silvia Hosseini haastatteli argentiinalaista Camila Sosa Villadaa hänen Yöeläimiä-romaaninsa tiimoilta, ja kysyi kirjailijalta mitä mieltä hän on meidän valkoisten länkkärien näkemyksestä tulkita kirjaa maagisen realismin käsitteen kautta. Sosa Villada naurahti, ja sanoi olevansa mieluummin köyhän naisen scifi-kirjailija, kirjoittavansa omasta kulttuuristaan sen omalla kielellä tieteisfiktion elementtejä käyttäen. Keskustelu lähti Litissä aika pian jo toiseen suuntaan, mutta jätti minut pohtimaan tämän srilankalaisen kirjan kohdallakin esiin nousseita ajatuksia: kuka ja mikä määrittää realismin, entä sen "maagisuuden" elementit? Miksi meidän kirjallisuutemme on totta ja realistista, mutta ei-länsimaisen tarinankerronnan aivan elementaarisetkin piirteet taas jotain ei-totta, maagista ja käsittämätöntä, joka täytyy jo käsitteiden tasolla erottaa tositodesta? Onhan kuoleman jälkeisen elämän kuvaaminen toki varmasti määritelmällisesti juurikin fantasiaa, mutta kuka tarkastelee sanojen välistä valta-asetelmaa, kun ei-valkoinen kerrontaperinne laitetaan ei-toden alle ja länsimainen kerrontaperinne taas saa puhdasverisen realismin viitan ylleen? Ja kun tästä tulee odotus, siis siitä, että ei-länsimaiset kertovat meille viehättäviä ja epärealistisia tarinoita, jotka paketoivat ruman totuuden sisäpolitiikasta viehkeään maagisuuteen, mitä muuta maaginen realismi on kuin yltäkylläinen tapa eksotisoida kaikki ei-lännestä tuleva?

No, palatakseni Maali Almeidan seitsemään kuuhun, Karunatilaka pyrkii kyllä välttämään viimeiseen asti itse omaa eksotisointiaan. Seitsemän kuun Sri Lanka on kirjassa nimenomaan realistisen monikerroksinen: se on täynnä hähmäisiä poliittisia verkostoja, sisällissodan tarkkarajaisia mutta yksilön kannalta epämääräisen fanaattisia osapuolia, verta, kyyneleitä ja syvää homofobiaa. Ja samalla se on rakkautta, kauneutta ja huolenpitoa, yhteisyyden ja ymmärryksen voimaa. Karunatilaka kietoo yhteen niin monta eri teemaa niin taitavasti, etten lainkaan ihmettele tämän kirjan Booker-palkinnon voittoa vuodelta 2022. Näin laadukasta lukukirjallisuutta paitsi lukee myös suosittelee erityisen mielellään ihan jokaisen lukupinoon.

“Do not be afraid of demons; it is the living we should fear. Human horrors trump anything that Hollywood or the afterlife can conjure. Always remember this when you encounter a wild animal or a stray spirit. They are not as dangerous as you.”

Lue koko maailma: Sri Lanka

Helmet-haaste 2024: 3. Booker- tai Pulitzer-palkinnon voittanut kirja

MIES JOKA NÄKI KAIKEN

DEBORAH LEVY : MIES JOKA NÄKI KAIKEN

262s.

S&S 2024

Alkuteos: The Man Who Saw Everything, 2015

Suom. Sari Karhulahti

Saatu arvostelukappaleena

Luin viime kuussa uudelleen Deboreah Levyn Uiden kotiin -romaanin, ja muistin jälleen miksi Levy on noussut viime vuosina yhdeksi uudeksi lempikirjailijakseni: Levyn taitava ja psykologisesti uskottava henkilöhahmojen luomiskyky yhdistyy niin ihanan vikuroivaan huumoriin, taitavaan rakenteelliseen leikittelyyn sekä laajempien yhteiskunnallisten ilmiöiden käsittelyyn yksittäisten hahmojen kautta, että harva nykykirjailija pystyy samaan terävyyteen. Minulla Levyä on vielä jonkin verran onneksi myös lukematta, mutta nyt heinäkuun lukuvuoroon pääsi alkukesästä suomeksi ilmestynyt Mies joka näki kaiken.

x

Mies joka näki kaiken -romaanin päähenkilö, aloitteleva historiantutkija Saul Adler, matkustaa Itä-Saksaan vuonna 1988, muutamia hetkiä ennen muurin ja maailmojen romahtamista. Hän tutkii Saksan sivistyneistön suhtautumista Natsi-Saksaan, mutta todellisuudessa muutaman vuoden alle kolmikymppinen Adler keskittyy lähinnä maailmaan sekä siihen, miten hän itse sen kokee: mahdollisuutena itselleen, omille toiveille, haaveille ja haluilleen. Juuri ennen lähtöä lahjakas valokuvaajalupaus Jennifer jättää Saulin tämän kosittua tyttöystäväänsä, ja nyt elämä on auki ja mahdollinen nuorelle ja rakkautta janoavalle Adlerille. Saksassa hän tapaa kauniin Walterin, kääntäjänsä, asuu tämän äidin ja siskon luona, ja yrittää ymmärtää paitsi kommunistista järjestelmää myös sitä isänsä ja veljensä karsastamaa, menehtyneen äitinsä helmiä käyttävää pikkupoikaa, joka hän on joskus ollut.

Mies joka näki kaiken on kahteen osaan, syyskuuhun joitain kuukausia ennen Berliinin muurin kaatumista sijoittuvaan ensimmäiseen osioon sekä toiseen, vuoden 2015 Brexit-Britanniaan sijoittuvaan osioon. Molemmat osiot alkavat samalla tapaa: Saul jää auton alle Abbey Roadilla, sillä samaisella suojatiellä, jossa The Beatles levyn kannessaan poseerasi. Alkuun romaani on näennäisen helppo, lineaarisesti etenevä kasvutarina, mutta hieman ennen puoliväliä Levy heittää kaiken kutkuttavalla tavalla ympäri. Ja taiten heittääkin.

 Vaikka odotukseni alkavat olla verraten korkealla, Levy onnistuu lunastamaan ne jälleen. Hän rakentaa romaaninsa henkilöistä, Saul Adlerista ja etäisen tuntuisesta tyttöystävästä Jennifer Moreausta sekä saksalaisesta tulkista Walter Müllerista niin kokonaisia, inhimillisiä ja eheän rikkinäisiä hahmoja, että heidän fiktiivisyytensä sekoittuu todellisuuteen vaikuttavin keinoin. Se mikä on kirjan ensimmäisessä osassa totta, näyttäytyykin toisen osan luettua aivan uudelta, jos enää edes todenmukaiselta. Ja tätä kautta Levy näyttää myös sen viiltävän inhimillisyyden, mikä meissä jokaisessa piilee: sen tiukan ja kipeän projisoinnin, jonka kautta näemme muissa ihmisissä lähinnä omia vikojamme, jonka avulla selitämme itsemme ja elämämme sankareiksi ja omilla tavoillaan välittävät lähimmäiset meitä vastaan rikkoneiksi. Olemme todella oman elämämme parhaita asianajajia itsellemme ja toisten elämien kipeimpiä tuomareita toisillemme.

Romaani on Levylle tyypilliseen tapaan toisaalta mahdollista lukea myös pelkän juonivetoisen ihmissuhdetarinan sijaan huomattavasti laajemmassakin mittakaavassa: Saul Adler kun kasvaa Levyn sosialistiseen DDR:ään sijoittamana kommunisti-isän poikana myös vertauskuvaksi kapitalistisesta yhteiskuntajärjestelmästä, jossa kaiken täytyy aina olla suurempaa, kauniimpaa, parempaa ja onnellisempaa. Kuten meidän markkinavetoisessa maailmassamme, onni on aina jossain muualla, jonkun muun puun takana kuin sen, jonka äärellä hän silloisenkin kumppaninsa kanssa istuu. Meitä, kuten Saul Adleriakin, ohjaa lähinnä omat, egoistiset ja hedonistiset halumme, emmekä välitä niiden seurauksista tai pitkittäisvaikutuksista, jos ne tuovat meille lyhyellä tähtäimellä helpotuksen. Ja tässäpä on iskevä silta hieman sivulauseessa mainittuun päähenkilö-Adlerin väitöskirjatutkielmaankin: ei ole vaikea myöntää juuri Natsi-Saksan ylimystön kannattaneen rotuerottelua ja ihmisoikeusrikoksia, koska se hyödytti heitä suoraan: juutalaisten omaisuus jaettiin uudelleen, ja se jaettiin juuri heille, niin kulttuurisessa, sosiaalisessa kuin taloudellisessakin mielessä. Samahan tapahtuu maailmassa myös juuri nyt, kun kotimainen natsivitsihallituksemme haalii yhteisen omaisuuden jo valmiiksi varakkaille ja samalla tekee suoraa asekauppaa kansanmurhaa toteuttavan valtion kanssa. Minä minä minä, ei koskaan kukaan muu, sanoo kapitalismi, sinimusta hallitus sekä Levyn romaanin Saul Adler.

Adler ihmishahmona, kirjan päähenkilönä ei toki ole yhtä armoton ja karu, ja Levy kuvaakin häntä lempein ja ymmärtävin ottein. Ihminen on sitä miksi hän kasvaa ja tulee kasvatetuksi, ja tässä maailman tilassa valkoisen miehen on helppo kasvaa oman napansa ympärille. Sivuun jää muu totuus – niin sen entisen tyttöystävän, jonka työstä ei tulla koskaan kysyneeksi kuin itäsaksalaisen rakastajankin, sillä vaikka toinen huutaisi korvaan vaihtoehtoista totuutta, ei aikamme valkoinen mies sitä kuule. Ei hänen tarvitse, hänellä on jo kaikki. Ja samalla hän viimeiseen hengen vetoon asti kysyy, että miksi aina minä, miksi aina minulle, miksen minä saa koskaan tarpeeksi.

Miksiköhän.

Muut Levyn teosten arviot täällä: 

Living Autobiography -trilogia x Uiden kotiin x August Blue x Kuumaa maitoa

Helmet-haaste 2024: 39. Kirjassa on bi- tai panseksuaalinen henkilö

3 x DYSTOPIA // I WHO HAVE NEVER KNOWN MEN, THEY & THE WALL

Olen osallistunut tänä vuonna instagramissa Lukien läpi vuosikymmenten -lukuhaasteeseen, jossa jokaisena kuuna luetaan yksi kirja aina alenevalta vuosikymmeneltä: tammikuun 2010-luvun kirjasta joulukuun 1900-luvun kirjaan. Säännöt eivät sitä vaadi, mutta itselleni olen vielä lisähaasteeksi asettanut ehdon, ettei kirjailijan tule olla (valkoinen) mies, joten niinpä siis vaan myös klassikkokaanonia uudistamaan. Yllätyksekseni olen pysynyt haasteessa sekä mukana että aikataulussa koko vuoden ensimmäisen puolikkaan ja vielä sen lisäksi tullut valinneeksi lukemista oman tyypillisimmän mukavuusalueen ulkopuolelta: dystopiakirjojen maailmasta, joita edustaa nyt kaikki nämä kolme yhteenniputettua teosta, I Who Have Never Known Men, They sekä The Wall (suomennettu nimellä Seinä). 

Kaikkia näitä kolmea yhdistää siis paitsi genre, myös naiskirjailijuus, astetta vanhempi alkuperäinen julkaisuhetki sekä dystopioille tyypillinen maailmanjärjestyksen muuttumisen turha selittelemättämyys. Muuten yhtäläisyyksiä ei juuri olekaan; I Who Have on omaperäinen, synkkä tarina nuoresta nimettömästä naisesta, joka joutuu kasvamaan pimeässä sellissä 39 muun naisen kanssa miesvartijajoukon heitä kaltereiden toisella puolella tiiviisti vahtien. Belgialaisen Harpmanin dystopia on todella dystooppinen: se on ilman tunne- ja emotionaalista hoivaa jääneen naisen kertomus ensin tarkkailija- sittemmin ja toimijapositiosta, viileä, vähätunteinen ja silti etäisyydestään huolimatta vahva. I Who Haven pohjavire on tummanharmaa ja kolkko. Brittäisen Dickin They taas on tiivis dystopia maailmasta, jossa he ovat ottaneet vallan. He ovat etäällä, kun Theyn päähenkilö ystävineen yrittää elää rauhassa yhteiskunnan kireäksi ja suljetuksi muuttuneiden sääntöjen keskellä. He eivät sinänsä hallitse tai ole näkyvillä paikoilla, mutta he rankaisevat: polttavat runoilijoiden kädet, repivät kuvataiteilijoilta ne irti, vievät puolisojaan surevat ikkunattomaan torniin. Jossain Theyn rivien välissä on kuitenkin pyyteetön vastarinta, ja vaikka tunnelma on kuolemankauhuinen, jää kyseisestä pienoisromaanista silti jollain tapaa toiveikas pohjavire mieleen. Itävaltalaisen Haushoferin The Wall taas alkaa, kun noin 4-kymppinen nainen herää itävaltalaiselta alppimökiltä koiran kanssa, ja huomaa että hänen ja muun maailman väliin on ilmestynyt näkymätön seinä. Seinän sisäpuolella, naisen ja koiran kanssa, mikään ei ole muuttunut, mutta muualla kaikki on kuolleet. 

Vaikuttavia, mieleenpainuvia ja hyvin voimakkaita teoksia nämä kaikki kolme siis. Se, ettei kahta ensimmäistä ole edes suomennettu, ja se, että vaikka viimeisin on, se on lähes mahdoton enää löytää mistään, eikä kukaan siitä juuri puhu, kuvaa kuitenkin varsin piinaavalla tavalla sitä faktaa, miten miespainotteinen kirjallisuuden klassikkokaanon edelleen on. 2010–2020-luku ja sen tasa-arvokeskustelut on saanut (englanninkielisiä) kustantamoita sitä jonkin verran korjaamaan julkaisemalla uusintapainoksina näitä osin unohdettuja ja osin jopa löytämättömiä helmiä, mutta Suomessa kyseistä ilmiötä saa vielä tunnetusti odotella hetken jos toisenkin. Se on tärkeää, ja kulttuurisesti hyvin merkityksellistä: nämäkin kolme upeaa romaania ovat jääneet piiloon kirjailijan sukupuolen vuoksi, osa pidemmäksi ja osa lyhyemmäksi aikaa. 

Mutta kyse ei ole pelkästään siitä, että nämä olisi unohdettu ja nyt uusintajulkaisukierroksella korjattu. Tämä on tärkeä liike, sitä en kritisoi, mutta se ei paikkaa sitä, missä me itseasiassa voisimme kokonaisena yhteiskuntana olla jo nyt, jos nämäkin teokset satojen ja satojen sisartensa aikalaisteostensa tapaan olisi jo silloin julkaisuaikana osattu lukea laadukkaana kirjallisuutena naiskirjallisuuden sijaan. Kirjallisuuden historiassa tarina kun ei ole pelkästään mennyt niin, ettei naiset saaneet tilaa julkaisukentällä vaan heidän kirjansa on myös kautta aikojen, nykypäiviin saakka (heippuli vain Hesarin paatuneet kriitikkosedät!) tupattu lukea naiseuden kuvauksina, kun miesten kirjoittamat kirjat ja hahmot taas ovat Suuria, Yleisinhimillisiä Ja Sukupuolettomia Hahmoja, Joihin Kuka Tahansa Voi Samaistua (SYJSHJKTVS:iä siis :--). SYJSHJKTVS:t ovat värittäneet minunkin 1990-luvulla lapsuutensa eläneen ihmisen ymmärryksen tarinoista ja toimijuudesta, ja he kelmit ovat antaneet minunkin ymmärtää, että aktiivinen toimijuus ja tekijyys on rakennettu sisään SYJSHJKTVS:n, ja naiseuteen on rakennettu sisään vain ja ainoastaan objektius ja tunteellinen hömppyys. Ei meistä ole yleisesti samaistuttaviksi, mutta voihan naiset toisilleen nyt muutaman tunnekirjan kirjoittaa, jos siltä tuntuu!

Tämä kolmkkko on kuitenkin kaikkea muuta kuin naiskirjaillisuutta naisilta naisille. Nämä kaikki ovat yleisinhimillisiä, monia aikalaismiehiään tarkemmin yhteiskuntaa, ympäristöä, kapitalismia ja esimerkiksi ihmisen luonto- ja taidesuhdetta tarkastestelevia teoksia, joista soisi tehtävän kirjallisuuden graduja ja aikuisia kouluesseitä yläkoulusta lukioon. Harpmanin päähenkilön toimijuus, aktiivinen suunnitelmallisuus ja solidaarisuus ryhmää kohtaan, Dickin päähenkilön rakkaus läheisiä, taidetta ja kauneutta kohtaan sekä Haushoferin luonnon armoilla selviytyjänä elävän päähenkilön luonto- ja eläinsuhde ovat jotain, josta saisi mitä upeimpia analyyseja aikaiseksi. Eikä kukaan, yksikään kirjan hahmoista typisty naiseksi, niinkuin miehet naisista 1960–1990-luvuilla ovat kirjoittaneet. Näiden kirjojen jokainen hahmo on ollut voimakas, aktiivinen ja silti ilman tunkkaisen maskuliinisuuden yliarvottamia ominaisuuksia myös osa luontoa: helliä, hoivaavia, omistautuvia ja solidaarisia. Se ei ole naiseutta, se on Yleisinhimillisyyttä Ja Sukupuolettomia Hahmoja, Joihin Kuka Tahansa Voi Samaistua. Missäpä lie yhteiskuntana jo olisimmekaan, jos olisimme voineet hahmottaa yleisinhimillisyyden jo vuosikymmeniä näin.

Helmet-haaste:

Harpman: 30. Kirja, jossa ei ole nimettyjä tai numeroituja lukuja

Dick: 46. Kirjan kannen pääväri on musta tai kirjan nimessä on sana musta

Haushofer: 13. Kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu 

Lue koko maailma -haaste:

Harpman: Belgia

Haushofer: Itävalta

LOVE ISLAND

 AMANDA PALO : LOVE ISLAND

165s.

Kosmos 2024

Saatu arvostelukappaleena

Amanda Palon esikoinen Outoja kaloja oli yksi vuoden 2021 lempikirjojani, ja tämä hänen toisinkoisensa, Love island sen myötä erityisen odotettu teos. Pidän valtavasti Palon tavasta tarkastella ja havainnoida maailmaa, kommentoida kontroversiaaleinakin pidettyjä asioita mediassa ja toisaalta myös siitä järkkymättömästä oikeudentunnosta ja solidaarisuudesta, jota hän pitää yllä instagram-tilillään. Tätä kaikkea löytyy myös Love islandista, ihanan omanlaisestaan yhdenkrapulapäivänromaanista, jossa Palo yhdistelee yhdenpäivänromaanin rakennetta niin yhteiskuntaan, feminismiin kuin siihen kulttuurikuvastoon, jossa tietyn verran yli kolmikymppisen naisen enemmän tai vähemmän edelleen odotetaan olevan.

Love island lähtee liikkeelle juhlien jälkeisestä pahasta olosta, päälle vyöryvästä krapulasta ja valveunesta, joka on mitä vastenmielisin tapa olla taju kankaalla. Nimettömäksi jäävä kertoja käy läpi edellisillan juhlia, niiltä osin kun sitä nyt sattuu muistamaan. Häpeä ja fyysinen paha olo vellovat yhtaikaa ja kokonaisvaltaisesti, mutta kun selaa yhtaikaa kännykkää ja käynnistää brittien Love Islandin yhdeksännen tuotantokauden viimeisimpiä jaksoja, ei huomio onneksi riitä kovin pitkään omaan oloon.

Lyhyt, vain hieman päälle 160-sivuinen romaani etenee hitaasti, ja pitää sisällään paljon sivujaan enemmän. Palon havainnoiva ja tarkkaileva silmä toimii tässäkin erityisen hyvin, ja vaikka kokonaisuus lukiessa vaikuttaakin hieman poukkoilevalta, puristuu se kauniisti yhteen mitä pidemmälle kirjaa päästään. Palo kommentoi ja tutkii kirjassaan taiten niin vanhenevan naisen osaa, alkoholia ja sen kuluttamista kuin tosi-tv-sarjojen ihmiskuvaa, ja erityisesti sitä valtavaa ristiriitaa, mikä mielessä pyörii kun toinen toistaan fyysisesti täydellisemmät nuoret hahmot kuvataan täydellisissä juhlissa täydellisen rakkauden keskellä, kun tosi elämässä ihminen lähinnä pelkää haisevansa, kuolaavansa tai kuolevansa.

Mielenkiintoisimman lisän romaaniin antaa kertojahahmon (kuviteltu) rakkaustarina Sophien, entisen mallin ja valovoimaisen tosi-tv-hahmon kanssa, ajalta kun kertoja on jättänyt miehet taakseen ja päättänyt seurustella jatkossa vain naisten kanssa. Sophien hahmo on etäinen (kuin) päiväun, jonka kautta myös kertoja elää jollain tapaa toive-elämäänsä. Sophie on jättänyt kertojan, mutta miten ja miksi, se jää lukijalle ihanan seitinohuesti ilmaan. Kertoja kuvittelee läheistensä kuolemia, harjoittelee niihin reagoimista aina sisäistämisestä hautajaisiin saakka todeten, ettei ole menettänyt koskaan kuolemalle ketään, mutta Sophieta ei enää ole, sekin on yhtaikaa totta. Sophie, alkoholi, huumeetkin, kuoleman odottaminen ja toisaalta ikuinen väistely, kaikki se muodostaa synkän ja tuhruisen kokonaisuuden, joka kuitenkin on kokonainen elämä.

Love islandin rakenne on villin nerokas, se todella on kuin pitkä ja piinainen krapulapäivä, tahmainen, eritteinen, koko ajan hieman vellovan pahoinvoiva, kunnes se löytää tasoittavan, ja sitä kautta uuden, kuplivan nousun. Kerronta mukailee taiten päivän kulkua, hitaita ja nihkeitä lakanoita, toistaa tahmoen paksussa yhteenliimautuneessa vaiheessaan, ja loppua kohden lähtee taas poreilevaan nousuun, lyhyisiin, innokkaampiin lukuihin ja terävämpiin havaintoihin. Palon tarkkanäköinen yhteiskuntakommentointi jää rivien väliin, ja se jos mikä on kaunista lukijaan luottamista.

Helmet-haaste 2024: 1. Kirjan nimessä on erisnimi 

KOULU JA ERIARVOISUUS

SONJA KOSUNEN, SARA JUVONEN, HEIDI HUILLA & MARJA PELTOLA (toim.) :

KOULU JA ERIARVOISUUS

280s.

Gaudeamus 2024

Saatu arvostelukappaleena

Millainen on 2020-luvun suomalainen koulu? Miten yhteiskunta ja koulu liittyvät toisiinsa? Kuka koulua käy, entä kuka päättää miten sitä käydään? Miten opetussuunnitelmat toteutuvat arjessa, ja onko siihen perustuva laadukas pedagogiikka edelleen kaikkien saatavilla? Jos ei, kuka sen ulkopuolelle jää? Miten yhteiskunnan tilastollisestikin todennettavissa oleva eriarvoistumiskehitys liittyy kouluun? Ja: Onko 1970-luvulla alkunsa saanut tasa-arvoa lisäävä peruskoulueetos tullut viimein päätökseensä, ja kasvatammeko me kouluissa itseasiassa kahden luokan kansalaisia, pärjääjiä ja pärjäämättömiä?

Muun muassa näihin kysymyksiin vastaa alkuvuodesta ilmestynyt 11 lukuun jakautuva, vertaisarvioitu teos Koulu ja eriarvoisuus. 

x

Kuten blogini pitkäaikaiset seuraajat tietänevät, olen itsekin opettaja. Ensin varhaiskasvatuksen ope, sittemmin erityisopettaja ja nykyään koulututkija, väitöskirja-aiheenani aggressiivisena pidetty käyttäytyminen ja sen sosiaaliset rakenteet nykykoulussa. Koulu on valtava pakkolaitos, jota jokaikisen on lain velvoittamana kymmenen vuotta käytävä. Koulu koskee siis ihan jokaista, joko itsensä tai lastensa tai sitten oman työnsä kautta, kuten allekirjoittaneella. Koulu ei ole yhteiskunnasta irrallinen vaan itseasiassa sen hyvinkin keskeinen osa. Kun puhumme siis koulusta, emme voi olla puhumatta myös koulusta yhteiskunnassa. Sekä pahimmillaan että parhaimmillaan koulu on yhteiskunta, paikka, jossa lasten ja nuorten yhteiskunnallinen toimijuus joko juntataan paikalleen tai autetaan yhteiskunnallisesti sensitiivisen opettajuuden kautta täyteen potentiaaliinsa.

Kun puhumme koulusta, sekä koulua käyneet että koulussa opettavat tulevat ylikorostaneeksi nykyisessä kilpailu- ja yksilökeskeisessä yhteiskunnassa lähinnä sen akateemista, oppimissisältöihin painottuvaa puolta. Tämä on kuitenkin vain pieni siivu sekä opetussuunnitelmasta, perusopetuslaista kuin koulun arjestakin, ja etenkin koulutussosiologinen tutkimus on jo pitkään yrittänyt palauttaa koulua siihen kontekstiin, jossa sitä käydään: yhteiskuntaan, yhteisöihin ja yhteiskuntaluokkiin. Tähän samaan jatkumoon liittyy myös tämä uudehko Gaudeamuksen kouluteos Koulu ja eriarvoisuus. Koulu ei siis tosiaan pelkästään ilmennä vaan paikoin jopa tuottaa ja syventää eriarvoistumista. Miksi näin on ja mitä sille pitäisi tehdä, siihen Kosunen, Juvonen, Huilla ja Peltonen kumppaneineen pyrkii ottamaan tieteen näkökulmasta kantaa.

x

Julkisesta keskustelusta poiketen koulu on siis paljon muutakin kuin arvosanat ja se, miten lapset ja nuoret nykyään käyttäytyvät. Julkinen keskustelu heijastelee kuitenkin paitsi tämän kirjan, myös oman väitöskirja-aineistoni mukaan sitä ymmärrystä, miten myös opettajat työpaikkansa hahmottavat: akateemisten valmiuksien ja tulosten valossa. Jo kirjan johdannossa huomautetaan että, "yhteiskuntaluokittuneen eriarvoistumisen ymmärtämisen soisi kuitenkin olevan keskeinen osa opettajakunnan ja muun kasvatusalan ammattilaisten osaamista, koska on olennaista ymmärtää, millä tavoin erot oppilaiden koulutuspoluissa ja oppimisessa sekä opetusryhmien ja koulujen välillä noudattelevat yhteiskuntaluokkien välisiä eroja ja miten tämä tulisi ottaa huomioon opetuksessa". Koulu on siis valtava, monitasoinen ja tavoitteidensa kautta yhteiskuntaan limittyvä ja lomittuva vyyhti, jota on oleellista tarkastella yhteiskunnallisesta näkökulmasta.

Kosusen ym. kirja jakautuu aiheen tiimoilta kolmeen osaan: Kouluun ja kaupunkiin, kouluun ja nuoriin sekä kouluun ja aikuisiin. Ensimmäinen osio koostuu kahdesta segregaatiota avaavasta artikkelista, ja näyttää sen nykytodellisuuden, jossa lapsemme ja nuoremme kouluaan käyvät. Toinen osio taas keskittyy nuorten omiin näkemyksiin ja kokemuksiin erityisesti eriarvoisuuden keskellä: miltä tulevaisuus näyttää huono-osaisemmalla oppilaaksiottoalueella ja miten sitä hahmottaa niin keskiluokkaistaustaiset, korkean sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman taustoista tulevat oppilaat verrattuna heikko-osaisemmista taustoista tuleviin oppilaisiin? Miten osallisuus jakautuu kouluissa oppilaiden yhteiskuntaluokkataustan mukaan, entä miten moninaisella oppilaspohjalla varustettu koulu onnistuu sekoittamaan esimerkiksi etnisyyteen tai yhteiskuntaluokkaan perustuvia rajoja – vai onnistuuko se ollenkaan? Viimeinen osio taas avaa vahviten sitä, mitä me opettajat voisimme tehdä toisin paitsi päivittäisessä arjessa oppilaiden kanssa myös rakenteellisesti koulua uudistaessa ja sen ääneen lausumattomia normeja toistaessa. 

Koulu ja eriarvoisuus on tärkeä yhteiskunnallinen puheenvuoro. Koulueetosperinteeseemme on kuulunut ajatus siitä, että kuka tahansa voi olla mitä tahansa, koska meillä kaikilla on kuitenkin yhtäläiset mahdollisuudet käydä peruskoulua. Kun peruskouluun tarkennetaan kuitenkin lähemmäs ja yksityiskohtaisemmin, osoittaa sekä vanhempi että Kosusen ym. tuore tutkimus, ettei tämä oletus pidä tässä ajassa enää paikkaansa. Se eetos kuitenkin elää sen verran vahvana, että pahimmillaan oikeutamme sillä itsemme olemasta huomioimatta oppilaan taustaan liittyviä rakenteellisia tekijöitä. Mitä sitten voitaisiin tehdä toisin, ja kenestä sen muutoksen pitäisi lähteä? Aihe on syvä ja moninainen, päätöksen monesti poliittisia ja kansallisia, mutta koulu ei voi myöskään itse jäädä kädet levällään odottelemaan ulkoa tulevia pelastustoimenpiteitä.

Parhaan esimerkin opettajien toimivuuden merkityksellisyydestä Koulussa ja eriarvoisuudessa antaakin kirjan viimeinen luku, jossa Juvonen käsittelee yhteiskunnallisesti sensitiivistä opettajuutta. Hän hahmottelee teoreettisen lähestymistapansa paitsi Pierre Bourdieun sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman kautta myös erityisesti Gert Biestan koulun kolmen ulottuvuuden, sosialisaation (koulun sosiaalistava ja käyttäytymisnormeja opettava tehtävä), kvalifikaation (koulun mitattavia taitoja opettava tehtävä) sekä subjektivikaation (oppilaan toiminnan valmiuksia tukeva tehtävä) kautta. Juvonen huomauttaa aiheellisesti, että suomalaisessa koulussa voidaan nähdä kvalifikaation ottaneen toisinaan liikaakin alaa koulun kahdelta muulta tehtävältä, ja sen lisäksi, että tulemme painottaneeksi lähes ainoastaan koulun akateemisia ja mitattavia taitoja opettavaa puolta, nimittää Juvonen kvalifikaation logiikaksi sitä toimintaa, jossa mitattavuus valuu myös sekä sosialisaation että subjektivikaation puolelle muodostaen niistä mitattavia osaamisalueita. Käytännössä tämän voisi siis nähdä tarkoittavan esimerkiksi sitä, että sen sijaan, että tiedostamme opettavamme oppilaalle paitsi koulun normatiivisia sosiaalisia sääntöjä ja toimijuuden taitoja, oletammekin niiden tulevan osittain annettuina ja alamme arvioida oppilaan omatoimista kykyä päästä näihin taitoihin niin sanotusti opettamatta. Tämä on oman, käyttäytymistä ja sen soveliaisuuden rajoja ja niihin liittyvää tukea tutkivan väitöstutkimukseni kannalta erityiskiinnostava näkökulma, sillä se haastaa ajattelemaan käyttäytymistä aivan uudella tavalla: sen lisäksi, että opettajat ovat koulussa se faktuaalinen auktoriteetti, joka määrittää (yhdessä yhteiskunnallisten normien kautta) oppilaan sopivan käyttäytymisen ja esimerkiksi aggressioenergian esiintyvyyden rajat, tulee opettajat toisinaan myös arvottaneeksi ja mitanneeksi oppilaan käyttäytymistä kvalifikaation logiikan perusteella. Niinpä oppilaan reaktio, oli kyseessä sitten reagointi toisiin koulutovereihin, epäselviin sääntöihin tai opettajan tunnetilaan, muodostuukin asiaksi, jonka perusteella oppilaan toimintaa arvioidaan määrällisesti. Reaktiivinen ja aggressiivisena pidetty oppilas onkin siis paitsi normatiivisesti väärin myös graaveimmillaan hyvin yksin oman tunneilmaisunsa hillinnän tukena, kun käyttäytyminen ulotetaan itsekseen opeteltavaksi taidoksi.

Kuten Juvonen huomauttaa, "kasvatustoiminnassa subjektivikaatio toteutuu pitkälti tasapainoilussa vapauden ja vastuun antamisen välillä" ja se pitää aina sisällään myös mahdollisuuden epäonnistua, kun taidot koetella omia ideoita ja harkintakykyä eivät ole vielä kehittyneet niin sanotusti koulun määrittelemälle optimaaliselle tasolle. Yhteiskunnallisesti sensitiivinen opettaja kuitenkin tunnistaa, että epäonnistuminen on osa toimijuuden harjoittelua, ja suhtautuu siihen lempeästi ja kannustaen, ei nöyryyttäen ja rankaisten. Kun oppilaalla on vielä lisäksi taustassa tuplasti enemmän lastia kuin keskiluokkaisella, korkean kulttuurisen ja sosiaalisen pääoman taustasta tulevan valkoisen lapsen harteilla on, on opettajan erityisen tärkeä mukauttaa omat odotukset ja sosialisaation sekä subjektivikaation vaade yksilöllisesti oppilaan taustan ja taitojen kanssa sopivaan linjaan. Jos tämä taas jää väliin, muistuttaa Juvonen, että oppilaita arvioidaan heidän sosiaalisen (tai oma lisäykseni: tunnesäätelykompetenssien) mukaan, jolloin suurena riskinä on, että sosiaalisen taustan merkitys heidän koulupoluilleen voimistuu. 

x

Kirjaa lukiessani kuuntelin alkuviikosta tohtoriksi väitelleen, edellisen luvun kirjoittajan Sara Juvosen väitöstilaisuun, jossa hän sanoi oivallisesti, että kritiittinen katse kouluun on ainoa tapa viedä asioita eteenpäin. Kun vastaväittäjänä toimiva Antti Saari kysyi Juvoselta, mitä hän vastaisi opettajien voihkaisuun, että tämäkinkö minun pitää vielä jaksaa tehdä, Juvonen vastaa vapaasti muotoillen, että kyllä, meidän opettajien täytyy jaksaa ajatella työtämme. Sillä sen kummemmasta tässä ei kentällä toimivalle ole kyse, kuin paluusta perustyöhön. Paluu ajatteluun ja oman kasvatusnäkemyksen itsekriittiseen tarkasteluun: mitä minä opetan, ketä minä opetan ja millaisia tapoja ja arvoja minä opetuksellani siirrän eteenpäin. Se kaikki kuuluu jo nyt meidän työhömme, eikä käytännön kiireet ja resurssipulat ole keino väistää opetussuunnitelmiin ja virkavastuuseen kirjattua velvollisuutta olla tietoinen tasa-arvoasioista. Se, miten yhteiskunta taas muuttuisi yhtenvertaisemmaksi, enemmän ihmisyyttä kuin akateemisuutta painottavaksi, ei taas ole yksittäisen opettajan käsissä. Sitä työtä tehdään yhdessä - niin kenttää, tutkijoita, asiantuntijoita kuin poliitikkojakin vastuuttaen. 

Helmet-haaste 2024: 15. Kirja, jolla on vähintään kolme tekijää

SWIMMING HOME // UIDEN KOTIIN

 DEBORAH LEVY : SWIMMING HOME

160s.

And Other Stories 2011

(suomennettu nimellä Uiden kotiin, Fabriikki 2016, suom. Laura Vesanto)

Löysin Deborah Levyn oikeastaan kunnolla vasta hänen Kuumaa maitoa -romaanin luettuani. Olin sitä ennen lukenut jo Levyn Living Autobiography -trilogian ja itseasiassa tämän samaisen Swimmin home -romaaninkin, mutta suomeksi, Uiden kotiin -nimellä. Koska kyseisen kirjailijan Kuumaa maitoa sekä uusin, vielä suomentamaton romaani August Blue, olivat molemmat yksiä viime vuoden lempikirjojani, ajattelin antaa Swimming homelle uuden mahdollisuuden: alkukielellä ja ehkä hieman enemmän tietoisena siitä, missä Levyn hienous itseasiassa piilee. Ensimmäisestä lukukerrasta on jo lähes seitsemän vuotta, ja muistan ainoastaan, että olin jotenkin kovin pettynyt tähän kirjaan ensilukemalla. Nyt, noin 440 välissä luettua kirjaa myöhemmin, hetki oli viimein sopiva (ja oma lukumakukin ajan myötä kultinoitunut?). 

"She was not a poet. Se was a poem. She was about to snap in half. He thought his own poetry had made her la la la la love him. It was unbearable. He could not bear it. She was still trying to remember how to say remember."

Swimming homessa ollaan 1990-luvun puolivälin Ranskassa, Nizzan laitamilla suuressa kesähuvilassa Jacobsin perheen, kuuluisa englantilainen runoilija-isä Joen, hänen sotajournalistivaimonsa Isabelin ja heidän 14-vuotiaan tyttärensä Ninan sekä heidän ystäväpariskuntansa Lauran ja Mitchellin kanssa. Eräänä päivänä heidän uima-altaassaan kelluu jotain. Jotain punaista ja alastonta. Se voisi olla karhu, mutta se onkin Kitty Finch, nuori nainen, joka livahtaa puoliviattomasti osaksi perheen huvilaelämää.

Swimming home on taitava perhedraama, lomaromaani ja tunkeilija-juonikuvio, jossa ylimääräinen ihminen paljastaa pikkuhiljaa jotain hyvinkin oleellista perheenjäsenistä sekä heidän välisestä dynamiikastaan. Romaani alkaa siitä, mihin se lähes loppuu, joten lukija tietää alusta asti mitä kohti Levy heitä kuljetaa, mutta hän on silti kirjoittana eri taitava jännityksen rakentaja ja ylläpitäjä. Kitty Finchin sekä muutaman taiten luodun sivuhahmon kautta Deborah Levy näyttää, tarkkailee ja paljastaa, sekä lukijalle että romaaninsa henkilöhahmoille. Swimming home on hallittu ja viehättävä tutkielma lapsuutta ja vanhemmuutta, mielenterveyttä ja itsetuhoisuutta, elossa pysymistä ja kuolemankutsua. 

Kuten muussakin tuotannossaan, Levy on ehdottomasti parhaimmillaan sanomatta jätetyissä merkityksissä. Hän kirjoittaa tyylipuhtaasti kahdella tapaa: kertoen ja kertomatta. Kuten etenkin Kuumaa maitoa ja August Blue, myös Swimming home on täynnä tietoisesti jätettyjä aukkoja, ihmisten käyttäytymisen kautta näytettyä toimintaa, hienovaraisia ja välillä aivan suoriakin vihjeitä tulevasta, jotka kuitenkin on rakennettu yksittäisten hahmojen ajatuksiksi, jolloin todellisuus itse jää täysin lukijan itsensä muovattavaksi. Niinpä Swimming home onkin romaani, joka haastaa lukijansa, kuten itsekin olen saanut huomata. Jos sitä lukee juonipohjaisena romaanina, siitä ei juurikaan saa irti sen hienoutta. Minullekin se vaati toisen lukukerran auetakseen kunnolla, mutta onneksi se aukesi. Tämä todella on juuri sellaista laatukirjallisuutta, jota kaikista eniten rakastan.

“Life is only worth living because we hope it will get better and we'll all get home safely. But you tried and you did not get home safely. You did not get home at all.”

Helmet-haaste 2024: 11. Kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä (ilma, vesi, maa tai tuli)