Näytetään tekstit, joissa on tunniste lähihistoria. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lähihistoria. Näytä kaikki tekstit

maanantai 2. kesäkuuta 2025

IF AN EGYPTIAN CANNOT SPEAK ENGLISH

NOOR NAGA : IF AN EGYPTIAN CANNOT SPEAK ENGLISH
186s.
Graywolf Press, 2022 


“Question: If an Egyptian cannot speak English, who is telling his story?”

Kesäkuun Lue maailma vuodessa -haastekirja on täällä, ja tällä kertaa lukuvuoroon valikoitui jo useamman vuoden kirjaston varauksissa jäädytettynä ollut alexandrialaiskirjailijan Noor Nagan If an Egyptian Cannot Speak English (tästä eteenpäin If an Egyptian). Naga on itse kahden egyptiläistaustaisen vanhemman lapsi, ja hän on kasvanut niin Yhdysvalloissa, Dubaissa kuin Kanadassakin, ja asuu nykyään Kairossa, Egyptissä.  If an Egyptian on hänen tunnetuin romaaninsa, palkittu tarina kahdesta nuoresta: ensinnä Nagan itsensä kaltaisesta, yhdysvalloissa syntyneestä ja kasvaneesta 20-vuotiaasta naisesta, joka päättää "palata" vanhempiensa kotimaahan, Egyptiin ja Kairoon, jossa hän päätyy työskentelemään suurlähetystöön englannin opettajaksi. Toisena keskushenkilönä taas on egyptiläisestä kylästä Shobrakheitista kotoisin oleva nuori mies, melkein kaksimetrinen entinen kuvajournalisti, joka elätti itsensä Arabikevään aikana myymällä valokuviaan ulkomaisille uutiskanaville. Hiuksensa kokonaan ajaneen naisen sekä pitkähiuksisen miehen rakkaustarina kasvaa romaanissa kuvaksi globaalin pohjoisen ja etelän törmäyskurssista, jossa juuri kenenkään ei ole mahdollista ymmärtää toistaan. Ei etenkään, kun amerikkalaisen tytön arabia on kuin päiväkoti-ikäisen, eikä egyptiläinenkään poikakaan puhu englantia, hyvä jos kylässään sai edes perustason opetusta kouluaikoinaan.

“I’m caught between my desire to understand and my desire to appear as though I already understand”

Noor Nagan romaani on kunnianhimoinen sekä esteettisesti että rakenteeltaan: Naga rakentaa moninaisesta ja kompleksisesta rakkaustarinastaan kielellisesti korkeatasoista proosaa ja uskaltaa yhdistää siihen monenlaisia kerronnan eri tapoja aina vuoropuhelusta teoksen kolmannen osan litteroituun kirjoittajapiirikeskusteluun. Kieli soljuu ja kuvaa kauniisti rumuuttakin ympäriltään: ymmärtämättömyyttä, esteitä ja erimielisyyksiä, rakenne taas kulkee kolmen osan välillä kolmeen eri tapaan: kysymys-vastaus-muodossa, alaviitteinä ja kirjoituskurssidialogina. Etenkin vuorotellen kirjan keskushenkilöiden, nimettömäksi jääneen Amerikkalaistytön ja Pojan Shobrakheitista, etenevät osiot kaksoisvalottavat arabikevään jälkeisen kairolaistodellisuuden monimutkaista luonnetta – heidän välillään ei ole ainoastaan kielimuuria vaan myös valtava kulttuurisen ymmärryksen muuri, joka yhtäältä estää heitä ymmärtämästä toisiaan kovinkaan syvällisesti mutta toisaalta myös saa etenkin länsimaisen tasa-arvotoiminnan performatiivisen luonteen hyvinkin vahvasti näkyviin. Kun intersektinaalinen feministi irroitetaan New Yorkista 2020-luvun Kairoon, ei sosiaaliset säännöt, yhdenvertaisuuden vaatimukset ja parisuhdedogmit enää päde, kun välissä on voimakas pyristely elää aivan toisenlaisen todellisuuden ehdoilla. Tämä ei ole kuitenkaan pelkkää kritiikkiä länsimaiselle tasa-arvo- ja feminismitaistelulle, se on ennemminkin Saharan ja saasteiden hiekkaan peittynyt todellisuus postkoloniaalisista sosiaalisista normeista, joiden alla on ihmisten aivan toisenlaiset tarpeet, toiveet ja halut. Yhteiskunnat syntyvät aina omista historioistaan, eikä mitään voi siirtää suoraan sellaisenaan toisaalle ottamatta näitä historioita huomioon. 

“To wake up from a dream you have been dreaming since birth is powerful. But to wake up from a dream you have been dreaming from birth with almost a hundred million people, brothers and strangers alike, a collective nightmare, a nightmare we had been imbibing all our lives and passing around to one another, feeding innocently to our newborns—that we are worthless, that we deserve no better than the filth we live in . . . If there is a Judgment Day, this was it.”

If an Egyptianin todellisuus ei siis ole 2020-luvun globaali pohjoinen, vaan vuoden 2011 arabikevään jälkeinen Kairo. Kairo, reilu kymmenen vuoden takaisen kansannousun veteraanit käsittelevät traumojaan, addiktioitaan sekä sitä kivuliasta todellisuutta, ettei mikään oikeastaan koskaan muuttunut - Hosni Mubarak vaihtui ehkä Abdel Fattah Al-Sisiin, mutta korruptio, talous ja yhteiskunnallinen jakautuneisuus vaihtui jopa edellistä pahempaan. On käynyt hieman kuin usein suurten yhteiskunnallisten vallankumousten jälkeen käy: vanha näyttäytyykin nostalgiasta käsin katsottuna parempana, yhteiskunnallisesti tasa-arvoisemmalta ja mahdollisuuksiltaan parempana, kun luvattua autuutta ja lopputulosten tasa-arvoa ei saatukaan. Kapitalisti tai diktaattori korvasi vain toisen, ja yksittäisen vallanpitäjän lisäksi ainoastaan tavalliset kansalaiset menettivät jotain sellaista, mikä on ollut jopa syy elää. Kairo ei "herää henkiin aistivoimaisesti", kuten usein näissä länkkäreille suunnatuissa, eksotisoiduissa romaaneissa on tapana, vaan se elää vahvasti kertojansa omin ehdoin – se on rakkaustarina jälkikolonialistisesta maailmasta, jossa länsimaiset normit eivät sellaisenaan päde. Naga ei moralisoi, ehkä hieman alleviivaa ja osoittelee, mutta luottaa pääosin lukijaansa juurikin kaksoisvaloituksen avulla. 

“If you have documented a revolution, how can you bring yourself to capture anything else on those same streets where your brothers stained the asphalt with their lives?”

Kirja kokonaisuutena on vetävä, paikoin jopa trillerimäisen jännittävä. Se tekee mieli ahmia, luen sitä joka välissä kun vain ehdin (ja vähän silloinkin kun en ehtisi). Jossain kohti, ehkä keskivaiheilla, uuvun jo alaviitteisiin ja jatkuvaan selittämiseen, toivoisin Nagan antavan lukijan ymmärtää itse enemmän. Mutta toisin kuin esimerkiksi Goodreadsin arvioiden perusteella muut lukijat, minä taas rakastin lopun käännettä, joka vei metatekstin ja alleviivaamisen aivan omiin sfääreihinsä: viimeisessä osassa Naga oikein nostaa länsimaiset silmälasit ja tulkintakehykset, dogmatisoituneet tasa-arvokäsitykset ja performatiiviset tulkintakehykset keskiöön muistuttaakseen, miten mikä tahansa yksi totuus on lopulta haitallista aatteelle kuin aatteelle. Ja kun viimeinen sivu on käännetty, tekisi kirja mieli aloittaa jo uudestaan, uusien vihjeiden, uusien kohtien, uusien enemmän tai vähemmän epäluotettavan kertojan vinoutuneisuuden paljastamiseksi.

Lue maailma vuodessa: 6. Kirjassa käsitellään maahanmuuttotaustaisuutta tai se on diasporakirjallisuutta


sunnuntai 27. huhtikuuta 2025

RIKKOMUKSIA

LOUISE KENNEDY : RIKKOMUKSIA
367s.
S&S 2025
Alkuteos: Trespasses, 2022
Suomennos: Maija Heikinheimo
Saatu arvostelukappaleena

Pohjois-Irlanti vuonna 1975. Vuosikymmeniä kestäneet Pohjois-Irlannin kolonialisaation seuraukset näkyvät jatkuvasti kasvaneissa levottomuuksissa, kun alueen alkuperäinen väestö, katolilaiset alkavat vaatia 1960-luvun lopulla tasavertaisia oikeuksia protestanttien kanssa. 24-vuotias katolinen Cushla, alkoholisti äidin nuorin lapsi ja alakoulun opettaja, tuuraa aina silloin tällöin perheen pubissa. Eräänä iltana hän tapaa siellä lähes edesmenneen isänsä ikäisen naimisissa olevan Michaelin, liberaalin asianajajan. Protestantin. Michael pyytää Cushlaa iirin kielikerhon tueksi. Mutta salaiseksi rakkaustarinaksihan se kaikki nopeasti menee.

"Pohjois-Irlannin asioiden ministerin mukaan viime aikoina lisääntyneet surmat kaupungin länsiosissa ilmenivät tasavaltalaisaatteen sisäistä vihanpitoa. Hän painotti IRA:n aselevon olevan edelleen voimassa. 

Puolisotilaallinen ryhmittymä Protestant Action Force on ottanut vastuulleen kahden miehen ampumisen kuoliaaksi baarissa New Lodgen asuinalueella Belfastissa.

'Bye Bye Baby' on edelleen listaykkösenä.

Minun isäni voi jo paremmin, Davy sanoi."

Louise Kennedyn esikoisromaani Rikkomuksia on kiihkeä lukuromaani Pohjois-Irlannista. Se sukeltaa miljööseensä yksittäisten henkilöiden, lähinnä Cushlan, hänen perheensä, rakastajansa, yhden työtoverinsa ja työssä tutuksi tulleen 7-vuotiaan Davyn perheen kautta. Levottomuudet eli kansalaisliikkeestä alkunsa saaneet kapinat, pommi-iskut, salamurhat ja kostonkierteet ovat lähinnä taustalta kuuluvaa kumua, Cushlan opettaman luokan aamupäivän uutiskatsauksen aiheita. Aina välillä osuu jonnekin lähistölle, mutta suurimmaksi osaksi elämän keskiössä on kuitenkin kielletty rakkaus, äidin syöksykierre sekä Davyn perheen autteleminen minkä töiltään ehtii. Rikkomuksia keskittyy lähinnä Cushlan ja Michaelin suhteeseen, kahden eri uskontokunnan stereotypioiden kohtaamiseen, poliittisesti ja ajan moraalikäsityksen kannalta hyvinkin arveluttavalle ihmissuhteelle.

Alkuun romaani viekin täysin mukanaan: se on välillä kielellisesti jopa lapsekas, mutta jostain syystä tällaisen kerronnan antaa vilistää ohi, sen verran hyvin tarina alkuun vetää mukaansa. Jossain kohtaa tulee kuitenkin stoppi: Kennedy on eittämättä taitava kirjoittaja ja belfastilaisena 1970-luvun tapahtumien kuvaaja, mutta henkilöhahmot alkavat muuttua niin puuroisen epäuskottaviksi ja ohuiksi karikatyyreiksi että kyllästyn. Puran tuntojani tuohtuneena kumppanilleni: tuntuu, että tämä on enemmän elokuvakäsikirjoitus kuin kirja – rivien välit ovat täynnä aukkoja, jotka visuaalisesti olisi selitettävissä pienillä vilkaisuilla, äänenpainoilla ja kuvakulmilla, mutta jotka paperilla tuntuvat avaavan auki vain itsestään selviä asioita ja unohtavat kertoa niitä, jotka juuri kirjallisesti, kirjallisuudellisesti, ansaitsisivat tulla käytetyiksi. Jätän kirjan kesken, kokonaiseksi kuukaudeksi. 

Puuhaan muuta. Luen muuta – välillä en lue ollenkaan. Jumitun töihin, pelaan Playstation-pelejä. Vaihdan ns. omiin kirjoihin: Samantha Harveyhin, Sheila Hetiin, esseisiin eläimistä ja tatuoinneista. Olen pääosin muualla kuin Helsingissä, enkä pakkaa Kennedya edes mukaani. Mutta kun palaan pääsiäiseltä pitkästä aikaa kotiin, viikoksi ihan itsekseni pikkuyksiööni, en jaksa aloittaa mitään uutta. Väsyttää ja uuvuttaa. Ja yhtäkkiä Rikkomukset alkavat vetää uudelleen. Kyllä, Rikkomusten kieli on edelleen jotenkin vähän turhan kepeää ja kerroksetonta makuuni. Kyllä, asiat tapahtuvat edelleen vähän epäuskottavasti tai ainakin liian heppoisesti pohjustettuina. Mutta juuri se itseasiassa saa kaiken perinteisen kevätväsymyksen takia aivot jopa lepäämään: on ihanaa kun ei tarvitse ajatella mitään. On ihanaa, kun asiat vain tapahtuvat, ja vihjettä tulevasta ei tarvitse edes yrittää havannoida, koska ei sellaista oikeastaan ollutkaan. Elokuvallisuuskin muuttuu mahdollisuudeksi – saan kuvitella itse katseet ja äänenpainot! Ja niinpä ahmin kirjan toisen puoliskon muutamassa päivässä loppuun.

Loppua kohden Rikkomuksia saakin uusia kierroksia, kun aiemmin taustalla kumunneet hankaluudet osuvat niin sanotusti kohdalle. Kennedy kietoo poliittisen ja henkilökohtaisen yhteen, joskin vähän kömpelösti, mutta kietoo kuitenkin. Ja jokin tässä kirjassa todella vetää puoleensa – se on yhtaikaa kiinnostavaa lähihistoriaa hirvittävine yksittäisine ihmiskohtaloineen, sotaa muistuttavine todellisuuksineen ja silti myös todellisuuspakoa ja ihanan juoksuttavia juonikuvioita vähän pehmenneen pään lepohetkiin. Ja vaikka lopulta annan kirjalle vain muutaman tähden kirjalistaussovelluksissa, tekee mieli suositella tätä kirjaa kovinkin paljon eteenpäin – tässä todella on viehättävä lukuromaani sellaisten parissa viihtyville. On aivan ihana olla yksi heistä juuri nyt.

Lue koko maailma, extra: Pohjois-Irlanti

sunnuntai 15. joulukuuta 2024

ÄLÄ JÄTÄ HYVÄSTEJÄ

HAN KANG : ÄLÄ JÄTÄ HYVÄSTEJÄ
268s.
Gummerus 2024
Alkuteos: 작별하지 않는다, 2021
Suom. Taru Salminen
Saatu arvostelukappaleena

Sydämeni on rikki. 

Ja samalla: yksikään kirjaa lukiessani suunnittelemista tavoista kirjoittaa tästä kirjasta ei enää päde.

Älä jätä hyvästejä -romaanin jälkeen sanat, määritelmät pakenevat yritystä arvioida. Yritystä tulkita, etsiä symboleja, selittää. 

Älä jätä hyvästejä tekee sen kaiken itse, joten juuri mikään ei tunnu enää miltään, yksikään sana ei riitä, tee oikeutta, kerro eikä näytä todellisuutta.

Sanoja kyllä on. 

Mutta niiden käyttämäninen tuntuu mahdottomalta.

"Luin lapsuudessani, että lumihiutaleen syntymiseen tarvitaan äärimmäisen pieni pöly- tai tuhkahiukkanen. Pilvet eivät koostu ainoastaan vesimolekyyleistä, vaan ne ovat täynnä veden haihtumisen myötä maasta kohonneita pöly- ja tuhkahiukkasia. Kun kaksi vesimolekyyliä yhdistyy ja muodostaa lumikiteen, pöly- tai tuhkahiukkasesta tulee sen ydin. Molekyylikaavan mukaan kuusisakaraiset kiteet törmäävät laskeutuessaan toisiin kiteisiin, joiden kanssa ne yhdistyvät. Mikäli pilvien ja maan välinen etäisyys olisi ääretön, lumihiutaleetkin suurentuisivat äärettömiin, mutta laskeutumiseen ei kulu tuntia enempää aikaa. Lumikiteiden keveys on lukuisissa yhdistyimisissä sakaroiden väleihin syntyneen tyhjän tilan ansiota. Äänet imeytyvät tyhjään tilaan, jolloin ympäristökin vaimentuu. Kiteet näyttävät valkoisilta, koska sakarat heijastavat valoa äärettömän moneen suuntaan."

Älä jätä hyvästejä on tuoreen nobelistin uusin, suoraan koreasta äärimmäisen taiten Taru Salmisen suomentama romaani kuolemasta, joukkomurhista, vaietuista sukutraumoista ja höyhenen keveistä asioista, jotka symboloivat paitsi korealaisessa kulttuurissa surua ja sen puhtautta, luovat myös oksymoronisen törmäyksen, törmäyttämisen, sen äärimmäisen hiljaisen tilan, jossa kaikkein järkyttävin on lumihiutaleen ytimen pöly- tai tuhkahiukkanen ja lapsen kasvoille sulamattomat kuusisakaraiset kiteet saavat hiljaisuuden huutamaan. 

"Vesi ei katoa vaan kiertää ikuisesti. Ei voida sanoa, etteivät kasvoilleni putoilevat lumihiutaleet ole samoja, joita putoili Inseonin kasvoille tämän lapsuudessa. Päästän irti polvistani, kun mieleeni muistuvat seuraavaksi ihmiset, jotka Inseonin äiti oli nähnyt koulun hiekkakentällä. Pyyhin turran nenäni ja silmäluomeni. Ei voida sanoa, ettei käteeni nyt tarttunut lumi ole lunta, jota kerrostui silloin heidän kasvoilleen."

Han Kang on kirjoittanut paljon. Suomennettu näitä teoksia on neljä, joista osin kahden kanssa limittyy, yhdistyy, kiteytyy Älä jätä hyvästejäkin: se palaa toisaalta äärimmäisiin Ihmisen tekoihin, ja jatkaa niistä Valkoisen kirjan surun fragmentteihin. Se on yhtaikaa täysin uutta, jälleen eri tavoin maailmaa lähestyvää Kangia kuin aiemmat suomennokset ja silti tuttua, melankolista, hiljaista omantunnon ääntä, näyttämistä ja muistuttamista. Kun Valkoinen kirja käsittelee ennen kertojan syntymää kuolleen isosisaruksen jälkeen jättämää ikuista valkoista suruverhoa, Ihmisen teot on taas brutaali kuvaus 1980-luvun Gwangun opiskelijamielenilmauksista, jotka Etelä-Korean hallinto tukahdutti ennennäkemättömän verisesti. Älä jätä hyvästejä taas on maagisen kaunis kertomus edellisen kirjansa painajaisista pääsemättömän Gyeonghan yrityksestä ehtiä ajoissa Jejun saarelle: pieneen syrjäiseen taloon, jossa Souliin tuodun, pahasti loukkaantuneen ystävänsä Inseonin pieni valkoinen lintu, Ami, on jäänyt ilman vettä ja hoivaa kun hänen tajuton huoltajansa on kuljetettu hoitoon. Samalla perille päästyä – vai sen jälkeen vai ennen sitä vai yhtaikaa ? – auki alkaa kiertyä Jejun saaren omat sanoinkuvaamattomat hirveydet juuri ajalta ennen hiljaista ja lännessä unohdettua Korean sotaa, sitä samanlaista jota lännen kylmäveriset käyttivät jälleen vain oman keskinäisen pullistelunsa sivunäyttämönä. Älä jätä hyvästejä on kuin kaksi aiemmin mainittua kirjaa yhdessä – brutaalia kauheutta ja sydäntä särkevää surua.

Kun Älä jätä hyvästejä on luettu, maailma näyttää taas toiselta. Kiteyden väliin jäävä hiljaisuus on ääretön. Ytimen julmuus särkisi kaiken, jos sitä ei suojaisi yhdessä päätetty huutamattomuus.

Kaiken tämän päälle on jälleen rakennettu yksi demokratia. Kaikki tämä on laskettu lännessä, Etelä-Koreassa, yhteisessä päätetyssä totuudessa onnistumiseksi. Kaikesta tästä ja tämän kaltaisen toistumisesta vuosikymmenestä toiseen me kaikki olemme kollektiivisessa vastuussa niin kauan kun hiljaisuus on se äänekkäin ääni mikä ytimen ympärille kiertyy.

Helmet-haaste: 34. Kirjan nimessä on käsky tai kehotus

perjantai 26. heinäkuuta 2024

THE SEVEN MOONS OF MAALI ALMEIDA

SHEHAN KARUNATILAKA : 
THE SEVEN MOONS OF MAALI ALMEIDA
386s.
Sort of Books 2022

35-vuotias sotavalokuvaaja Maali Almeida herää kuolleena, jossain tietoisuuden ja todellisuuden tuolla puolen. Kuoleman jälkeinen elämä ei olekaan paratiisi, vaan itseasiassa aivan tyypillinen srilankalainen verotoimisto. Julkisen viraston tapaan etenemään pääsee vasta kun on suorittanut byrokraattisen koneiston välivaiheet, eli puhdistanut korvansa ja listannut syntinsä. Maali Almeidalla on jäljellä seitsemän kuuta, ja vasta sitten hän voi siirtyä Valoon.

“Humans believe they make their own thoughts and possess their own will. This is yet another placebo that we swallow after birth. Thoughts are whispers that come from without as well as within. They can no more be controlled than the wind. Whispers will blow across your mind at all times and you will succumb to more of them than you think.”

Tunnustan: Shehan Karunatilakan The Seven Moons of Maali Almeida (myöhemmin tässä postauksessa Maali Almeidan Seitsemän kuuta) on ollut minulla yhteensä vuoden lainassa kirjastossa. Ensin se oli jo maksimiuusimismääränsä, eli puolisen vuotta, kunnes sen kerran jo fyysisesti palauttaen nappasin sen kirjaston englanninkielisestä hyllystä itselleni takaisin. Maali Almeidan seitsemän kuuta tuntuu tiiliskiveltä ja keskittymistä vaativalta lukuromaanilta, joka on parhaimmillaan mahdollisimman tiiviisti luettuna, joten oikeaa lukuhetkeä todella piti etsiä. Ja kuten yleensä, kesälomallahan se usein on.

Ennakkokäsityksistä huolimatta Maali Almeidan seitsemän kuuta ei kuitenkaan ole varsinaisesti tiiliskivi (onhan se alle 400-sivuinen) eikä myöskään erityistä keskittymistä vaativa, vaan se todella imaisee mukaansa. Keskittymistä se vaatii ainoastaan siinä mielessä, että sen maailmaan uppoutuminen vaatii hetkensä, kuten tällaisten runsaudensarvien kanssa noin yleensäkin. Seitsemän kuuta kun on yhtaikaa tarina paitsi Sri Lankan verisestä sisällissodasta ja sen osapuolista, politiikasta, korruptiosta ja terrorismin määritelmästä kuin ihmissuhteista, työstä, rakkaudesta, ystävyydestä ja homoudesta 1990-luvun saarivaltiossa. Kaikesta yltäkylläisyydestään huolimatta – ja pitkälti myös sen ansiosta – opus on kuitenkin erityisen koukuttava, houkutteleva ja vahva, se todella vie lukijansa miljööseensä ja rakentaa henkilöhahmonsa ihailtavalla huolellisuudella, oli kyse sitten päähenkilöstä tai hänen sivuhahmoistaan eri läheisyyden kehillä. 

“You know why the battle of good vs evil is so one-sided, Malin? Because evil is better organised, better equipped and better paid. It is not monsters or yakas or demons we should fear. Organised collectives of evil doers who think they are performing the work of the righteous. That is what should make us shudder.”

Shehan Karunatilakan englanti soljuu ja kuljettaa mukanaan, kerronta on lempeän kaikkitietävää, rakenteellisia ratkaisujaan taiten hyödyntävää sekä ihanan nokkelaa, mustalla huumorilla ja omilla syvyyksillään leikittelevä. Se ei kompastu aiheuden paljouteen, vaan onnistuu rakentumaan taitavaksi jännäriksi ja rikosmysteeriksi, jossa Maali Almeidan kuollutta hahmoa käytetään hänen oman potentiaalisen murhansa selvittämiseen. 

Karunatilakan runsas romaani jättää myös miettimään maagisen realismin ja fantasian käsitteitä sekä sitä, miten me valkoiset länsimaalaiset niihin suhtaudumme. Toukokuisessa Helsinki Lit -tapahtumassa käytiin nimittäin tätä sivuavaa keskustelua kun Silvia Hosseini haastatteli argentiinalaista Camila Sosa Villadaa hänen Yöeläimiä-romaaninsa tiimoilta, ja kysyi kirjailijalta mitä mieltä hän on meidän valkoisten länkkärien näkemyksestä tulkita kirjaa maagisen realismin käsitteen kautta. Sosa Villada naurahti, ja sanoi olevansa mieluummin köyhän naisen scifi-kirjailija, kirjoittavansa omasta kulttuuristaan sen omalla kielellä tieteisfiktion elementtejä käyttäen. Keskustelu lähti Litissä aika pian jo toiseen suuntaan, mutta jätti minut pohtimaan tämän srilankalaisen kirjan kohdallakin esiin nousseita ajatuksia: kuka ja mikä määrittää realismin, entä sen "maagisuuden" elementit? Miksi meidän kirjallisuutemme on totta ja realistista, mutta ei-länsimaisen tarinankerronnan aivan elementaarisetkin piirteet taas jotain ei-totta, maagista ja käsittämätöntä, joka täytyy jo käsitteiden tasolla erottaa tositodesta? Onhan kuoleman jälkeisen elämän kuvaaminen toki varmasti määritelmällisesti juurikin fantasiaa, mutta kuka tarkastelee sanojen välistä valta-asetelmaa, kun ei-valkoinen kerrontaperinne laitetaan ei-toden alle ja länsimainen kerrontaperinne taas saa puhdasverisen realismin viitan ylleen? Ja kun tästä tulee odotus, siis siitä, että ei-länsimaiset kertovat meille viehättäviä ja epärealistisia tarinoita, jotka paketoivat ruman totuuden sisäpolitiikasta viehkeään maagisuuteen, mitä muuta maaginen realismi on kuin yltäkylläinen tapa eksotisoida kaikki ei-lännestä tuleva?

No, palatakseni Maali Almeidan seitsemään kuuhun, Karunatilaka pyrkii kyllä välttämään viimeiseen asti itse omaa eksotisointiaan. Seitsemän kuun Sri Lanka on kirjassa nimenomaan realistisen monikerroksinen: se on täynnä hähmäisiä poliittisia verkostoja, sisällissodan tarkkarajaisia mutta yksilön kannalta epämääräisen fanaattisia osapuolia, verta, kyyneleitä ja syvää homofobiaa. Ja samalla se on rakkautta, kauneutta ja huolenpitoa, yhteisyyden ja ymmärryksen voimaa. Karunatilaka kietoo yhteen niin monta eri teemaa niin taitavasti, etten lainkaan ihmettele tämän kirjan Booker-palkinnon voittoa vuodelta 2022. Näin laadukasta lukukirjallisuutta paitsi lukee myös suosittelee erityisen mielellään ihan jokaisen lukupinoon.

“Do not be afraid of demons; it is the living we should fear. Human horrors trump anything that Hollywood or the afterlife can conjure. Always remember this when you encounter a wild animal or a stray spirit. They are not as dangerous as you.”



Lue koko maailma: Sri Lanka
Helmet-haaste 2024: 3. Booker- tai Pulitzer-palkinnon voittanut kirja

tiistai 16. heinäkuuta 2024

MIES JOKA NÄKI KAIKEN

DEBORAH LEVY : MIES JOKA NÄKI KAIKEN
262s.
S&S 2024
Alkuteos: The Man Who Saw Everything, 2015
Suom. Sari Karhulahti
Saatu arvostelukappaleena

Luin viime kuussa uudelleen Deboreah Levyn Uiden kotiin -romaanin, ja muistin jälleen miksi Levy on noussut viime vuosina yhdeksi uudeksi lempikirjailijakseni: Levyn taitava ja psykologisesti uskottava henkilöhahmojen luomiskyky yhdistyy niin ihanan vikuroivaan huumoriin, taitavaan rakenteelliseen leikittelyyn sekä laajempien yhteiskunnallisten ilmiöiden käsittelyyn yksittäisten hahmojen kautta, että harva nykykirjailija pystyy samaan terävyyteen. Minulla Levyä on vielä jonkin verran onneksi myös lukematta, mutta nyt heinäkuun lukuvuoroon pääsi alkukesästä suomeksi ilmestynyt Mies joka näki kaiken.

x

Mies joka näki kaiken -romaanin päähenkilö, aloitteleva historiantutkija Saul Adler, matkustaa Itä-Saksaan vuonna 1988, muutamia hetkiä ennen muurin ja maailmojen romahtamista. Hän tutkii Saksan sivistyneistön suhtautumista Natsi-Saksaan, mutta todellisuudessa muutaman vuoden alle kolmikymppinen Adler keskittyy lähinnä maailmaan sekä siihen, miten hän itse sen kokee: mahdollisuutena itselleen, omille toiveille, haaveille ja haluilleen. Juuri ennen lähtöä lahjakas valokuvaajalupaus Jennifer jättää Saulin tämän kosittua tyttöystäväänsä, ja nyt elämä on auki ja mahdollinen nuorelle ja rakkautta janoavalle Adlerille. Saksassa hän tapaa kauniin Walterin, kääntäjänsä, asuu tämän äidin ja siskon luona, ja yrittää ymmärtää paitsi kommunistista järjestelmää myös sitä isänsä ja veljensä karsastamaa, menehtyneen äitinsä helmiä käyttävää pikkupoikaa, joka hän on joskus ollut.

Mies joka näki kaiken on kahteen osaan, syyskuuhun joitain kuukausia ennen Berliinin muurin kaatumista sijoittuvaan ensimmäiseen osioon sekä toiseen, vuoden 2015 Brexit-Britanniaan sijoittuvaan osioon. Molemmat osiot alkavat samalla tapaa: Saul jää auton alle Abbey Roadilla, sillä samaisella suojatiellä, jossa The Beatles levyn kannessaan poseerasi. Alkuun romaani on näennäisen helppo, lineaarisesti etenevä kasvutarina, mutta hieman ennen puoliväliä Levy heittää kaiken kutkuttavalla tavalla ympäri. Ja taiten heittääkin.

 Vaikka odotukseni alkavat olla verraten korkealla, Levy onnistuu lunastamaan ne jälleen. Hän rakentaa romaaninsa henkilöistä, Saul Adlerista ja etäisen tuntuisesta tyttöystävästä Jennifer Moreausta sekä saksalaisesta tulkista Walter Müllerista niin kokonaisia, inhimillisiä ja eheän rikkinäisiä hahmoja, että heidän fiktiivisyytensä sekoittuu todellisuuteen vaikuttavin keinoin. Se mikä on kirjan ensimmäisessä osassa totta, näyttäytyykin toisen osan luettua aivan uudelta, jos enää edes todenmukaiselta. Ja tätä kautta Levy näyttää myös sen viiltävän inhimillisyyden, mikä meissä jokaisessa piilee: sen tiukan ja kipeän projisoinnin, jonka kautta näemme muissa ihmisissä lähinnä omia vikojamme, jonka avulla selitämme itsemme ja elämämme sankareiksi ja omilla tavoillaan välittävät lähimmäiset meitä vastaan rikkoneiksi. Olemme todella oman elämämme parhaita asianajajia itsellemme ja toisten elämien kipeimpiä tuomareita toisillemme.

Romaani on Levylle tyypilliseen tapaan toisaalta mahdollista lukea myös pelkän juonivetoisen ihmissuhdetarinan sijaan huomattavasti laajemmassakin mittakaavassa: Saul Adler kun kasvaa Levyn sosialistiseen DDR:ään sijoittamana kommunisti-isän poikana myös vertauskuvaksi kapitalistisesta yhteiskuntajärjestelmästä, jossa kaiken täytyy aina olla suurempaa, kauniimpaa, parempaa ja onnellisempaa. Kuten meidän markkinavetoisessa maailmassamme, onni on aina jossain muualla, jonkun muun puun takana kuin sen, jonka äärellä hän silloisenkin kumppaninsa kanssa istuu. Meitä, kuten Saul Adleriakin, ohjaa lähinnä omat, egoistiset ja hedonistiset halumme, emmekä välitä niiden seurauksista tai pitkittäisvaikutuksista, jos ne tuovat meille lyhyellä tähtäimellä helpotuksen. Ja tässäpä on iskevä silta hieman sivulauseessa mainittuun päähenkilö-Adlerin väitöskirjatutkielmaankin: ei ole vaikea myöntää juuri Natsi-Saksan ylimystön kannattaneen rotuerottelua ja ihmisoikeusrikoksia, koska se hyödytti heitä suoraan: juutalaisten omaisuus jaettiin uudelleen, ja se jaettiin juuri heille, niin kulttuurisessa, sosiaalisessa kuin taloudellisessakin mielessä. Samahan tapahtuu maailmassa myös juuri nyt, kun kotimainen natsivitsihallituksemme haalii yhteisen omaisuuden jo valmiiksi varakkaille ja samalla tekee suoraa asekauppaa kansanmurhaa toteuttavan valtion kanssa. Minä minä minä, ei koskaan kukaan muu, sanoo kapitalismi, sinimusta hallitus sekä Levyn romaanin Saul Adler.

Adler ihmishahmona, kirjan päähenkilönä ei toki ole yhtä armoton ja karu, ja Levy kuvaakin häntä lempein ja ymmärtävin ottein. Ihminen on sitä miksi hän kasvaa ja tulee kasvatetuksi, ja tässä maailman tilassa valkoisen miehen on helppo kasvaa oman napansa ympärille. Sivuun jää muu totuus – niin sen entisen tyttöystävän, jonka työstä ei tulla koskaan kysyneeksi kuin itäsaksalaisen rakastajankin, sillä vaikka toinen huutaisi korvaan vaihtoehtoista totuutta, ei aikamme valkoinen mies sitä kuule. Ei hänen tarvitse, hänellä on jo kaikki. Ja samalla hän viimeiseen hengen vetoon asti kysyy, että miksi aina minä, miksi aina minulle, miksen minä saa koskaan tarpeeksi.

Miksiköhän.


Muut Levyn teosten arviot täällä: 
Helmet-haaste 2024: 39. Kirjassa on bi- tai panseksuaalinen henkilö

tiistai 16. tammikuuta 2024

RAKKAUDETONTA MAAILMAA VASTAAN

SUSAN ABULHAWA : 
RAKKAUDETONTA MAAILMAA VASTAAN
384s.
Like 2021
Alkuteos: Against the Loveless World, 2019
Suomennos: Anna-Mari Raaska

Elämme maailmassa aikaa, jossa opetamme kolonialismin kuuluvan vahvasti historiaan. Kirjoitamme nykyisen totuuden aina sitä kautta aikalaisillemme, että vaihe, jossa suurvallat tulivat ja valtasivat ikiaikaisia maita niiden alkuperäiskansoilta, on jotain, mikä on jo mennyt, minkä yli olemme saaneet kääntää sivun historian kirjoissamme. Esitämme myös, ettei esimerkiksi apartheid kuulu enää millään tapaa länsimaiseen yhteiskuntajärjestelmään, kansanmurhasta nyt puhumattakaan. Olemme saaneet tästä niin valtavan taiten rakennetun todellisuuden, että meillä on olemassa enää käsitys, jossa on olemassa Hyviä ja Oikeamielisiä Läntisiä maita, ja sitten pahoja ja barbaarisiä Lähi-Idän maita, joissa kytee joku kumma, tyhjiössä kasvanut terrorismi, jonka ainoa tarkoitus on pyrkiä horjuttamaan meidän auvoista onnea ja rauhaamme. Me olemme taitavia tarinankertojia. Ja sitäkin taitavampia valehtelijoita. Sen syksy 2023 ja (uusin) Gazan sota on todella voimalla meille näyttänyt.

”Viimeisen kymmenen vuoden aikana se, että israelilaiset siirtolaiset sytyttivät olivipuut tuleen sadonkorjuun aikaan, oli alkanut olla niin yleistä, että kansainvälisiä avustusorganisaatioita oli perustettu pelkästään puolustamaan palestiinalaisia viljelijöitä. Joukko joka tuli poimimaan kanssamme oliiveja vakuutti, että he myös toisivat lisää maata ja istuttaisivat uusia puita. Kävin auttamassa istuttamisessa ja maan kyntämisessä niin paljon kuin pystyin, mutta en ollut tottunut toinen toistaan seuraaviin traumoihin ilman minkäänlaista hengähdystaukoa. Tarvitsin aikaa surra, aikaa toipua.”

Nahr on nuori palestiinalaispakolaisäitinsä esikoistytär. Hänen isänsä on kuollut jo aiemmin, veli taas vielä kasvaa ja vahvistuu. Hän asuu Kuwaitissa perheensä sekä ilkeän ja äksyilevän isoäitinsä kanssa. Muistot perheen kotimaasta Palestiinasta ovat vain muistoja, lapsuudenkodit paikkoja, joihin palataan kuin satukirjojen linnoihin. Maat ja talot on menetetty, kun Israel vie tilaa lännen tuella, suuremman oikeudella, välittämättä siitä, oliko koti jo jonkun, oliko joku suku viljellyt oliivipuita samalla paikalla kymmeniä vai satoja vuosia.

Nahrille Palestiina on taustahumua, kuuma ja vapaa 1980-luvun Kuwait taas mahdollisuuksien areena. Nuori Nahr kiinnostuu palestiinalaisen kansallissankarin maineen saaneesta, naapuriin muuttaneesta miehestä, ja alkaa kilvoittelemaan hänestä ystävänsä kanssa. Nahr voittaa, ja viimeisen silauksen viekoitteluyrityksiin tuo upea tanssitaito, joka ei jää keneltäkään näkemättä. Lyhyen ja traagisen avioliiton päätteeksi mies kuitenkin pakenee jonkun toisen perään, ja Nahr jää tyhjän päälle, muttei toimettomaksi. Hän tutustuu kiehtovaan, outoon, mutta vapaaseen irakilaisnaiseen, joka saa hänet houkuteltua tanssimaan rahasta suljettujen ovien takana. Vain tanssimaan, Nahr päättää. Aluksi.

Abulhawa kirjoittaa vetävää ja helpohkoa lukuromaanimaista kaunoa, jossa pääpaino on juonella ja ympäristöllä, ei niinkään hahmojen psykologisella syvyydellä. Vaikka päämäärätietoinen ja voimakastahtoinen Nahr on näennäisesti tarinan päähenkilö, todellisuudessa päähenkilön paikkaa ajaa Palestiina, kadotettu, romutettu ja sorrettu. Nahr vertautuu Abulhawan omaankin isänmaahan, se pysyy pystyssä horjutuksesta, rikoksista ja raiskauksista huolimatta. Nahr ja Palestiina nousevat, ne tekevät kaikkensa voidakseen olla olemassa, saadakseen pidettyä rakastettunsa elossa. He eivät antaudu. Mutta he menettävät, menettävät ja menettävät. Heitä lyödään, sorretaan, raiskataan, heiltä kielletään liikkumasta omalla maallaan, heidän rekisterikilpensä värjätään eri värisiksi, he joutuvat hakemaan viisumia omaan kotimaahansa. Ja kun joku lyö ja lyö ja lyö, näyttää, että yhteiskunnassa on yhdet säännöt yksille ja toiset toisille, kuka tahansa lyö jossain vaiheessa takaisin. Se, että se maalataan automaattisesti terrorismiksi, kertoo enemmän sortajista kuin sorretuista.

Susan Abulhawan Rakkaudetonta maailmaa vastaan on kaikessa rakkaudenkaipuussaan, paikkansa etsimisessään, pakolaisuudessaan ja vastarinnassaan yksi ajankohtaisimpia kaunokirjallisia kirjoja, jota juuri tähän maailman aikaan voi ja ehdottomasti kannattaa lukea. Vaikka Abulhawan romaani on kirjoitettu rauhallisempaan aikaan, sen yhden perheen kautta aukeava tarina näyttää voimallisesti mistä vastarinta, jota länsi terrorismiksi niin hanakasti kutsuu, syntyy ja kuka oikeastaan sortaa ja ketä. 

Helmet-haaste 2024: 28. Kirjailija on Välimeren maasta

perjantai 22. syyskuuta 2023

HIRVIÖITÄ JA CANCEL-KULTTUURIA – MONSTERS: A FAN'S DILEMMA

CLAIRE DEDERER : MONSTERS: A FAN'S DILEMMA
288s.
Sceptre 2023

Ajassa, jossa ihmisten vallan väärinkäytökset, vuosia jatkunut hyväksikäyttö ja lähes seksuaalirikoksiin perustunut elämäntapa alkaa tulla enenevissä määrin esiin (korkeastikoulutettujen, valkoisten ja etuoikeutettujen ihmisten keskuudessa, huom.), on ihmisille syntynyt uusi ongelma: mitä tehdä vanhalle mestariteokselle, jonka tekijä on paljastunut hirviöksi? Miten pitkälti taideteos ja taiteilija ovat yhtä? Annanko valtaa vallan väärinkäyttäjälle kuluttamalla hänen teoksiaan? Ja tärkein: olenko minä moraalisesti väärin, jos pidän edelleen Woody Allenin elokuvista, kuuntelen Michael Jacksonia ja luen lapsensa hylännyttä Doris Lessingiä? 

Nykyinen yksilön identiteettiin perustuva poliittinen tilanne vääntää mielen vähintäänkin mutkalle. Kun kapitalismi jyllää, se tekee meistä ensisijaisesti kuluttujia. Ja koska meillä on oikeastaan jäljellä enää kuluttajuus, syntyy oman kuluttamisen ympärille identiteetti, jota on hyvin tärkeä ylläpitää. Identiteettiin voi liittää vähän mitä tahansa ammatista seksuaaliseen suuntautumiseen (ymmärrettäviä identiteetin perusteita) ja asuinalueesta kulutusvalintoihin (enemmän harmaalla alueella liikkuvia identiteetin perusteita, väittäisin). Ajatusketju on siis tämä: kun kulutan, performoin jollain tapaa itseäni. Teen siis identiteettityötä, eikä ole siis lainkaan sama, mitä kulutan, sillä kuluttaminen on aina viesti. Niinpä kuluttamiseen on uinut sisään vahva moralismi, joka ei määritäkään enää kulutusvalintojamme, vaan itseasiassa meitä itseämme, ihmisinä. Lentolippu ei ole vain huono valinta, vaan lentävä ihminen on huono ihminen. Ja: J.K. Rowlingin lukeminen ei ole vain fantiasiakirjojen lukemista, vain lukuvalinta, vaan se on valinta seistä J.K. Rowlingin puolella. Ei ole siis kyse vain siitä, onko transvastaisia kommentteja suoltava J.K. Rowling paha/väärin, vaan osin siitä, että jo hänen tuotantonsa kuluttaminen kertoo jotain siitä, oletko niin sanotusti meidän puolellamme tai meitä vastaan.

Miten tämä liittyy sitten taiteen monstereihin, hirviöihin, joista niin moni on maailmanmainetta nauttiva suuri tähti, julkisuuden henkilö ja vähintään jonkinlainen jalustalla seisova renessanssinero? Kirjassaan Monsters: a Fan's Dilemma yhdysvaltalaiskirjailija Claire Dederer tiivistää aiheen ristiriidan jo esipuheessaan: rikoksiin, raiskauksiin ja vallan systemaattiseen väärinkäyttöön syyllistyneiden taiteilijoiden teokset eivät olisi mikään ongelma, jos ne olisivat huonoja. Ristiriita ja syvempi dilemma syntyy vasta kun myönnämme, että ne eivät ole. Että ongelmalliset hyväksikäyttäjät ovat tehneet nimenomaan hyvää taidetta. Yleensä jopa nerokasta. Ja etenkin sellaista, jota me olemme rakastaneet.

x

“You are a hypocrite over and over. You love Annie Hall but you can barely stand to look at a painting by Picasso. You are not responsible for solving this unreconciled contradiction. In fact, you will solve nothing by means of your consumption; the idea that you can is a dead end. The way you consume art doesn't make you a bad person, or a good one. You'll have to find some other way to accomplish that.”

Claire Dederer on yhdysvaltalainen kriittikko ja kirjailija, joka on päättänyt tarttua tähän jo pitkään, erityisesti #metoo'n jälkeisen ajan vellovaan keskusteluun siitä, saako taidetta rakastaa, jos taiteilija on nykyoppien mukaan joko vähintäänkin ongelmallinen tai suoranainen sarjarikollinen. Kysymys on aivan äärimmäisen mielenkiintoinen, ja se minut tähän kansainvälisesä bookstagramissa paljonkin näkyneeseen teokseen sai tarttumaan. Ei sillä, että odottaisin valmiita vastauksia, mutta somen mustavalkoiseen kulttuuriin sopisi tuoda lisää harmaita sävyjä, syvää, pitkällistä keskustelua, joka ei tule automaattisesti valmiiksi tai päädy johonkin ratkaisuun. Ja jotain sen suuntaista tältä kirjalta kyllä sain.

Dederer jakaa teoksensa 13 osaan, jotka ovat melko itsenäisiä esseitä jokainen. Hän ottaa esimerkeikseen muun muassa alaikäisen raiskauksesta syytetyn ja syytettä ikuisesti pakoilevan Roman Polánskin, lapsipuolensa kanssa naimisiin menneen Woody Allenin, lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä syytetyn Michael Jacksonin, väkivaltaisen ja naisia halventavan Ernest Hemmingwayn, noin muutaman mainitakseni. Kuolleiden taiteilijoiden käsittely on sinänsä helpompaa, että he eivät ole enää samalla tapaa kärsimässä sosiaalisesta rangaistuksestaan, mutta elävillä tilanne on toinen. Dederer esittääkin, että hankalien, hirviömäisten ja väärintekijöiden sulkemisen ulos yhteisöstä - tai kuten sitä nykyään kutsutaan, canceloiminen - voi olla luettavissa ihmisen luontaisena sosiaalisena käytöksenä, jossa sosiaalinen kontrolli rankaisee väärin käyttäytyvää, riistää häneltä saavutetut oikeudet ja käyttää häntä varoittavana esimerkkinä aivan samaan tapaan kuin yhteisön normeja rikkoneita yksilöitä ennen laitettiin jalkapuuhun kirkon eteen. Mutta tällä logiikalla, eli luontaiseen käytökseen vedoten, voimme myös oikeuttaa yhtälailla kaikenlaisen vallan haalimisen ja väärinkäytön, voihan senkin nähdä olevan vain ihmislajille luonnollista käyttäytymistä. Että miehet nyt vain pitävät nuorista ja hedelmällisistä naisista, hyväveli-verkostot nyt vain ovat entisaikoijen metsästä-keräilijäyhteiskunnan jäänteitä. Se mikä yleensä tavataan leimata luonnolliseksi on kuitenkin yhdessä kudottu sosiaalinen toimintatapa, ja se voitaisiin kutoa myös johonkin toiseen suuntaan, johonkin rakentavampaan. Kuten Dederer huomauttaa, pelkkä cancel-kulttuuri ei siis poista väärinkäytöksiä, se vain piilottaa tai siirtää hyväksikäyttäjät muihin tehtäviin, ja toisaalta Srinivasaninia lainaten alistaa todellisille rangaistuksille ne, joilla ei ole vaikutusvaltaa ja etuoikeuksia siirtyä toisiin tehtäviin. Misogynia, seksuaalirikokset ja oman vallan väärinkäyttö ei katoa rankaisemalla yksilöitä, vaan puuttumalla yhteisön laajempiin normeihin, mikä kuitenkin unohtuu jatkuvasti tässä yksilökuluttajaidentiteettiperformatiivisessa maailmassamme.

Cancel-kulttuuri ei siis ratkaise asiaa, toteaa Dederer. Kun asia on liian monimutkainen, kiinnitymme auktoriteetteihin - niin sanotusti todellisiin tai kuviteluihin - ja etsimme vastausta itsemme ulkopuolelta. Dederer yrittää ulkoistaa keskustelun lähestymällä omaa professoriaan, keski-ikäistä valkoista cis-miestä - mutta ongelma ei ratkennut silläkään. Se ei toki poista sitä, etteikö joku ahdistelua kokematon tai sille vaarassa itse olematon valkoinen keski-ikäinen cishetmies jossain lausuisi, että ongelmaa ei ole (auktoriteetti heille, ketkä haluavat itsekin kieltää ongelman) samaan aikaan kun joku vähintäänkin ahdisteluvaarassa oleva feminismin nimissä kertoo, että ongelma on (ratkaisu ja auktoriteetti heille, jotka haluavat helpon ratkaisun samaan ongelmaan). Mutta jos ongelma on, no, auktoriteettijohtoinen, onko vastauksen etsiminen, toisen lausunnon pyytäminen oikeastaan ratkaisu sittenkään? Ei, toteaa Dederer, ja jatkaa etsintöjään muualta. 

Kriitikkonakin toiminut Dederer yhdistää teokseen myös muistelmamaisia osuuksia, eheää ja terävää (itse)kritiikkiä esimerkiksi kriitikkoalalta. Hän näyttää selvästi, miten esimerkiksi kritiikkien objektiivisuusvaatimus on usein peräisin patriarkaalisesta käsityksestä, että (valkoinen hetero-)miehisyys on jotain universaalia ja samastuttavaa, ja kaikki muu halveksuttavaa identiteettipolitiikkaa, jonkun ominaisuuden läpi luettavaa tai lukevaa – eli kun ei-mies kirjoittaa elokuvakritiikkiä miesten tekemästä elokuvasta, hän ”sortuu subjektiivisuuteen” tai kun mies kirjoittaa kritiikkiä ei-valkoisen ei-hetero-ei-miehen teoksesta, ei hän näekään universaalia, koska ei näe itseään. Kuten Dederer osoittaa, valkoinen mies on niin sokea omalle subjektiivisuudelleen, että erehtyy paitsi itsensä myös maailman kanssa ja pahasti. Miten tämä nyt sitten liittyy monstereihin? Muun muassa siten, että usein juurikin tämä objektiivisuusnäkemys tai pikemminkin -vaatimus on se, millä pyydetään laittamaan tunteet sivuun, ja keskittymään kaksinapaisen maailman nerouden puoleen, ohittamaan tekijä ja ihailla vilpittömästi teosta. Todellisuudessa kyse ei kuitenkaan ole tunteiden sivuun laittamisesta, vaan siitä, että miehen miehiselle yleisölle tekemä ”yleisteos” ei herätä miehessä samoja tunteita, jolloin hän luulee katsovansa objektiivisesti vaikka todellisuudessa hän katsookin kaltaistaan, tai lähes itse itseään peilistä todeten, että juku, olenpa minä hieno tänään. Ehkä, kenties, kyse onkin siis hieman rakenteellisemmasta ongelmasta kuin haluammekaan myöntää?

“Consuming a piece of art is two biographies meeting: the biography of the artist that might disrupt the viewing of the art; the biography of the audience member that might shape the viewing of the art. This occurs in every case.”

Dederer käyttää kirjassaan paljon tahran vertauskuvaa: taitelijan oma ongelmallinen käyttäytyminen kaataa hänen kaiken työnsä päälle jotain vaikeasti poistettavaa, ikään kuin punaviiniä valkoiselle sohvalle. Sohvaa voi kyllä yrittää pelastaa erilaisin tahranpoistomenetelmin – käyttämällä yksilöpsykologisia selityksiä suolan tapaan tai vetoamalla aikaan ja tapoihin kuin liottaen kangasta – mutta tahra on niin räikeä valkoisella pohjalla, ettei se lähde koskaan kokonaan. Se, mitä itse sohvalle sitten tehdään, on kunkin taiteen kuluttajan oma valinta. Osa esittää, ettei tahraa olekaan, piilottaa sen ehkä huovalla, toinen heittää sohvan suoraan roskakatokseen muiden ongelmaksi. Kolmas taas saattaa jatkaa sohvan käyttämistä, mutta joka kerta siihen istuessaan muistaa tahran olemassa olon, mikä väkisinkin vaikuttaa yleisilmeeseen. Niin kauan kun taidetta tekee inhimilliset ihmiset, ongelmallisuus tulee olemaan myös osa sitä. Se ei toki oikeuta vallan väärinkäyttöön, saati ylläpitämään miesneromyyttiä, jonka varjossa muusiaan voi murskata mielensä mukaan. Mikään auktoriteetti ei voi kertoa, mikä on Ainoa Oikea Tapa suhtautua tahrautuneeseen taide-taiteilijapariin, ainoastaan ongelmallisuuden rajapinnat ovat neuvoteltavissa. Ja se keskustelu on ikuinen, minkä ko. kirjailijakin osoittaa: me kun pidämme miestä juuri ja juuri ongelmallisena, jos hän menee naimisiin lapsipuolensa kanssa, mutta nainen se vasta hirviö onkin kun hän valitsee kirjailijuuden perhe-elämän eteen, ja hylkää lapsensa.

On tämä siis vyyhti. Vaikka tämän arvion kapitalistinen kuluttajaidentiteettikritiikki on omani, eikä tästä kirjasta, huomaa jo varmasti tämän tekstin polveilevuudesta, ettei asiaan ole mitään yksinkertaista ja helppoa ratkaisua, vaikka aikamme sellaista niin kovin usein koettaakin etsiä. Rakkaus taiteeseen on universaalia ja pysyvää, ja sen tuleekin olla, mutta muu kulttuurinen normi- ja moraalikoodisto on aina ajassa ja paikassa kiinniolevaa, muuttuvaa, aaltoilevaa ja tempoilevaa. Niinpä lopulta Dederen tulee siihen tulokseen, että aito rakkaus taidekokemuksen äärellä on moraalin ja tuomitsemisen yläpuolella, sen tavallaan tuleekin olla ollakseen taidetta. (Tätä samaa ajatusta muuten hahmottelee Maggie Nelson teoksessaan Vapaudesta, huomattavasti syvällisemmin/akateemisemmin kuin kevyemmän kautta kulkeva Dederer. Enkä sano tätä arvottaen, vaan ihan vain todeten, paikkansa ehdottomasti kummallekin tekstilajille). Taiteen tehtävä – mitä se nyt sitten taas koskaan onkaan – ei voi jäädä vain ajallisen ja paikallisen alle, vaan sen täytyy kasvaa yli, kohauttaa, näyttää ja liikuttaa. Niinpä sekä Dederer että aiemmin Nelson antavat ikään kuin luvan rakastaa teoksia. Se, mitä me kuluttajaidentiteettipolitiikalle, cancel-kulttuurille, rangaistusfeminismille ja sen myötä ongelmallisille taiteilijoille teemme, on sitten mitä ilmeisemmin jonkun muun kirjan keskustelu.

torstai 29. kesäkuuta 2023

VAPAA

LEA YPI : VAPAA –
KUINKA KASVOIN AIKUISEKSI MAAILMAN LUHISTUESSA
303s.
Atena 2023
Alkuteos: Free: Coming at Age at the End of History, 2021
Suom. Riina Vuokko
Pyydetty arvostelukappaleena


1980-luvun lopussa Albania on yksi Euroopan suljetuimmista maista, tiukan sosialistinen valtio, kipeä kuriositeetti liberalismin valtaamassa lännessä. Kun ympäriltä hajoaa sosialismi- ja kommunistitasavalta jos toinenkin, alkaa poliittinen kuohunta Enver Hoxan kuoleman jälkeen heiluttaa myös Albanian yhtenäisyyttä. Lea Ypi, filosofi ja Marx-tutkija, kasvoi keskellä tuon pahimman kuohunnan, vietti lapsuuttaan suunnitelmatalouden ja yhden totuuden keskellä, perheessä, joka oli kummia sattumuksia ja erikoisia henkilöhistorioita täynnä.

Lea Ypin lapsuuteen ja nuoruuteen sijoittuva muistelmateos on hieno kurkistus 1990-luvun alun ja loppupuoliskon kuohuntaan, sosialististen valtioiden hajoamiseen ja arkeen, jossa kaiken jonottaminen on ehdotonta arkea. Ypi kirjoittaa muistelmiaan aikuisuudestaan käsin, mutta lapsen näkökulmasta; viehättävä lapsikertoja ymmärtää asioita ihanan vinosti, ja lukija saa kerran jos toisenkin hoksata yhtymäkohtia ennen lapsi-Ypia. Ypi kokee kuitenkin ensisijaisesti olevansa vapaa: hän saa valita mistä suunnasta lähestyy tänään kotia koulun jälkeen, hän saa valita mitä leikkii ystäviensä kanssa, hän saa valita missä kerhoissa käy koulun jälkeen. Ypi on kasvanut reippaaksi pikku-Toveriksi, joka uskoo järkkymättä järjestelmänsä erinomaisuuteen, länsimaiden raakaan kilpailuhenkeen, sosialismin solidaarisuuteen sekä Enver-setään, diktaattoriin ja hallitsijaan, jonka varaan Albanian sosialismi on rakentunut. Siirtymää odotetaan kuin kuuta nousevaa, mutta siirtymän sosialismista kommunismiin korvaakin hieman kaoottinen siirtymä sosialismista markkinatalouteen. Mitä maailmasta on enää jäljellä, kun kaikki lapsena uskottu ei yhtäkkiä enää pidäkään paikkaansa? Ja ketä Ypin vanhemmat, nuo Enver-sedän kuvaa ikuisesti kehystävät, mutta esille saamattomat henkilöt historioineen oikein edes ovat?

"Meillä kotona oltiin valmiita myöntämään, etteivät kaikki säännöt olleet yhtä tärkeitä ja että ajan myötä jotkin lupaukset menettivät merkityksensä. Siinä mielessä perheenjäseneni olivat aivan samanlaisia kuin muutkin ihmiset, samanlaisia kuin koko muu yhteiskunta ja samanlaisia kuin valtiotkin. Osa varttumisen haasteesta olikin siinä, että piti saada selville, mitkä säännöt olivat ajan myötä lieventyneet, mitkä jääneet tärkeämpien velvollisuuksien jalkoihin ja mitkä puolestaan pysyivät muuttumattomina."

Lea Ypin Vapaa on kaunis kasvutarina sosialistisen maan sydämestä. Lea elää onnellisen lapsuuden yhdessä vanhempiensa ja isoäitinsä kanssa, ja tälle matkalle maailman muutoksiin myös lukija pääsee mukaan. Jostain syystä kustantamo on kuitenkin päättänyt nostaa kirjan kanteen Financial Timesin lainauksen, jossa kirjan kerrotaan olevan "taianomainen, ajaton ja äärimmäisen tärkeä kirja siitä, millaista elämä todella oli kommunismin ikeessä." ...kaunista ja tavanomaista? Rauhallista ja onnellista? Normaalia? Aivan samanlaista - eräällä tavalla - kuin kapitalismin "ikeessä", erilaisella pohjatarinalla vain?

No, ymmärrettävää lie, että jenkkiläinen Financial Times uskoo varsin sinisilmäisesti oman liberalistiskapitalistisen järjestelmänsä paremmuuteen, mutta nosto kannessa on oikeastaan varsinainen paradoksi, kun sukeltaa syvemmälle itse kirjaan. Se, miten Ypi opetetaan lapsesta asti ajattelemaan yhden totuuden olevan oikeampi kuin muut, on itseasiassa tismalleen sama tarina, mihin nykylapset länsimaissa opetetaan – korvataan tosin vain sosialismi kapitalismilla. Koska sosialismi, vainoharhaiset diktaattorit ja puolueet ovat meille vieraampia, on meidän helpompi vain istua kotona ja kauhistella yhteiskuntajärjestelmää kuin nähdä omamme valuvikoja. Satuun kun se markkinatalouskin perustuu, satuun vapaudesta, kollektiivin sijaan vain yksilön vapauden. Vapaus on kuitenkin täysin suhteellinen käsite, ja kyllä, vaikka sosialismin nimissä vangittiin ja kuoli yksi jos toinenkin toisinajattelija, ei kapitalisminkaan kädet verettömiä ole – meillä kuolonuhrit ovat vain kaukana globaalissa etelässä, vaarallisissa vaatetehtaissa valmistamassa sinunkin paitaasi ja kaivoksissa louhimassa materiaalia minunkin puhelimeeni, heidät on huomattavasti helpompi unohtaa. Joten niinpä Ypin kirja osuu tärkeään kohtaan: se kysyy, mitä vapaus todella on, ja miksi meidät kerta toisensa jälkeen opetetaan uskomaan, että juuri meidän järjestelmämme olisi korjaamattomana juuri se kaikista parhain? Kuka täällä oikeastaan aivopesee ja ketä? Mitä menneiltä sosialistisilta valtioilta voisi oppia, ottaa omaksi ajassa, jossa vapaus on oikeastaan täydellinen abstraktio, jossa yhteiskunnallinen hallinta opettaa meitä haluamaan ihan vain itsensä toivomia asioita? Ja: olemmeko me oikeasti vapaita, jos kaikki eivät ole vapaita? Onko vapautta se, että kenellä tahansa on oikeus tulla turvaan, vai todella se, että politiikkamme upottaa jatkuvasti satoja ja satoja siirtolaisia Välimereen kuolemaan, koska meillä on "vapaus" tehdä niin? Me kauhistelemme jatkuvasti raakalaismaisia diktatuureja ja kommunismia, mutta kun ihminen yrittää päästä sen "ikeestä" pois, olemme ensimmäisenä sulkemassa rajojamme ja rakentamassa muurejamme. Sitäkö vapaus siis todella on, kysyy myös Ypi.

"Ehkä liikkumisen vapaudella ei koskaan ollut oikeasti merkitystä. Sitä oli ollut helppo puolustaa silloin kun joku muu teki likaisen työn ja ylläpiti vankiloita. Mutta mitä arvoa on poistumisoikeudella, jos saapumisoikeutta ei ole? Olivatko rajat ja muurit tuomittavia vain silloin, kun niiden tehtävänä oli pitää ihmiset sisällä, eivät silloin jos ihmiset haluttiinkin pitää ulkona?"

Ypin muistelmat ovat hieno ja ajankohtainen teos, mutta ei siten kuten kannessa luvataan, vaan ennemminkin ylipäätään yhteiskunnallisen katseen herättelijänä. Lapsikertoja ja viehättävä musta huumori tekee lukukokemuksesta kevyen ja helpohkon, joskin myös samalla hieman etäisen, sillä vasta epilogissa Ypi antaa oman ajatuksensa ja äänensä tulla aidosti kuuluviin. Sitä olisin kaivannut lisää, aikuis-Ypillä olisi ja on todennäköisesti valtavasti annettavaa, mitä yhteiskuntafilosofiaan ja sosiologiaan tulee. Täytyy vain toivoa, että hän kirjoittaa vielä lisää.

Lue koko maailma -lukuhaaste: Albania
Helmet-lukuhaaste 2023: 02. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta

torstai 10. marraskuuta 2022

GIRL, WOMAN, OTHER


BERNARDINE EVARISTO : 
GIRL, WOMAN, OTHER
453s.
Penguin 2020

Brittiläis-nigerialaisen kirjailijan Bernardine Evariston romaani Girl, Woman, Other pyöri paljon kansainvälisessä kirjasomessa muutama vuosi sitten, ja erään junamatkan alla ostin sen silloin jo omaan hyllyyn itsellenikin lukuvuoroa odottamaan. Tai no, itseasiassa aloitinkin kirjan jo kerran kesällä 2020, mutta huteran olon ja oudon koronakevään pyörteissä se tuntui jotenkin liian hienolta siihen hetkeen, laadukkaalta kirjalta, johon oma keskittymiskyky ei ihan riittänyt. Niinpä se jäi, ja ehdittiinpä tämä tänä vuonna jo julkaista suomennettunakin, ennen kuin viimein sain itse tähän omaa kirjahyllyä pitkään lämmittäneeseen teokseen tartuttua.

Ja nyt se todella lämmittää hyllyn lisäksi myös sydäntäni.

“What matters most to me, is that I know how I feel, and the rest of the world might catch up one day, even if it’ll be a quiet revolution over longer than my lifetime, if it happens at all”

Evariston Girl, Woman, Other on uskomaton runsaudensarvi, joka sukeltaa kahdentoista eri henkilön, yhdentoista naisen ja yhden ei-binäärisen, elämiin novellimaisten, mutta toisiinsa limittyvien lukujen kautta. Teos jakautuu neljään osaan sekä epilogiin, after partyihin, ja aloittaa tarinansa jollain tapaa keskellä liehuvan Amman, monisuhteisen & queerin mustan teatteriohjaajan National Theatrissa esitettävän  näytelmän ensi-illan pyörteistä. Ammasta edetään hänen tyttäreensä Yazziin, Yazzista Amman sydänystävään Dominiquehen ja niin edespäin. Jokaisella henkilöhahmolla on paitsi paikkansa kokonaisuudessa, tarinansa pitkässä rodullistetussa historiassa, josta jokainen omalla tavallaan kuljettaa arkeaan englanninkielisessä länsimaisessa kulttuurissa, joka on rakennettu paljon valkoisemmalle ihmisryhmälle kuin me valkoiset itse aina oikein ymmärrämmekään. Ja lopulta Amman tarina on oikeastaan pienoiskoossa (mustan) feminismin historia, Yazz on läpileikkaus nykyisen feminismin woke-aaltoon, Dominiquen tarina on tarina vallasta, joka ei ole sukupuoliriippuvaista. Ja samaan tapaan Evaristo käyttää hahmojaan valottamaan myös muita yhteiskunnallisia ilmiöitä, yksilön kautta kokien, henkilökohtaisen kivun, onnen, hämmennyksen ja muun tunnekirjon kautta niitä kuvaten. 

Evaristo käyttää kieltä ja rakennetta kauniisti hyväkseen, pienet kirjaimet, välimerkittömyys ja paikoin jopa säeromaanimainen rakenne vie aluksi hetken tottua, mutta pidemmän päälle se rytmittää ja heijastaa kerronnan nyansseja tarinaa taiten. Asiat ja ilmiöt eivät kasva arvojärjestykseen, ne vain ovat, ja Evaristo lämmin tapa kuvata kahtatoista täysin erilaista henkilöä luo terävän, mutta empaattisen ilmapiirin ilmiöiden ympärille. Evaristo käsittelee hahmojensa kautta niin äitiyttä, äiti-tytär-suhteita, luokkaa, taidetta kuin ystävyyttäkin, ja hän tuo yhden romaanin sisään niin valtavan määrän erilaisia tarina-aihioita, kokemuksia, näkemyksiä ja näkökulmia, että vähemmän taitavan kirjoittajan käsissä ne jo puuroutuisivat tai leviäisivät sekalaiseksi sopaksi. Evariston taito on kuitenkin rakentaa tämä kaikki hienoksi, eheäksi kokonaisuudeksi, jossa osa hahmoista on toiselle lukijalle lähempänä kuin toiselle, mutta kukaan ei nouse sen suuremmalle jalustalle, eikä Evariston oma agenda sivistää karkaa käsistä, vaan saa aidon uteliaasti tutkimaan erilaisia lähtökohtia, tapoja hahmottaa maailmaa ja ilmiöitä sen sisällä.

Henkilökohtaisten aiheiden lisäksi Evaristo tuo hahmojensa kautta lukijalle eteen myös laajan tarjonnan yhteiskunnallisia aiheita käsitellessään niin mustan feminismin historiaa, valtaa, luokkaa ja rasismia. Girl, Woman, Other onkin hieno läpileikkaus viimeisen sadan vuoden yhteiskuntahistoriaan, kun katse ulotetaan kerrankin muuhun kuin valkoisen, eurooppalaisen miehen valitsemaan näkökulmaan. Viitekehys on valtaisa, mutta lukeminen keveää ja helppoa. Ainoa, mistä olisin kirjan kohdalla luopunut, on aivan viimeiset osat, ja muiden arvioita lukiessa en ole tämän toiveen kanssa yksin. Evariston taituruus piilee juuri alleviivaamattomuudessa, joten on ehkä ihan himpun lukijaa aliarvioivaa sitten viimeisessä luvussa alleviivata kaikki yhteen, hieman siirappiseen jälkiruokaosuuteen, mutta kokonaisuudessa senkin antaa anteeksi. Ja uusintaluvun kohdalla sitten vain skippaan ko. osan, ja annan suuruuden olla siellä, missä se kirjan muissa osissa upeasti pysyykin kasassa.

“life is an adventure to be embraced with an open mind and loving heart”

tiistai 23. elokuuta 2022

ISÄSTÄ / ÄIDISTÄ

ANNIE ERNAUX : ISÄSTÄ / ÄIDISTÄ
152s.
Gummerus 2022
Alkuteokset, Isästä: La place, 1983 & Äidistä: Une femme, 1987
Suomennos: Lotta Toivanen
Pyydetty arvostelukappaleena

Tutustuin ranskalaiseen Annie Ernaux'iin ensimmäisen kerran puolisen vuotta sitten, maaliskuussa Vuosien merkeissä. Jo tuo viime vuonna suomeksi julkaistu kaunis muistelmateos hurmasi, jätti jälkeensä lisänälän, muistijäljen suuresta merkkikirjallisuudesta. Tänä vuonna Ernaux'ia saatiin suomeksi taas lisää, kun Gummerus julkaisi 1980-luvulla alunperin kirjoitetut pienoiskertomukset Isästä ja Äidistä yhteisniteenä.

Isästä / Äidistä on tosiaan alunperin kaksi aivan erillistä kirjaa, hieman eri aikoihin kirjoitettua, eri tyylilajein, tekstikeinoin ja intensiteetein kuvattua kertomusta Annie Ernaux'n vanhemmista heidän kuoltua 1980-luvulla. Niinpä minäkin luin ne kahtena aivan omanaan, Isänä ja Äitinä, tauottaen välissä, pyrkien näkemään ajan ja eron myös kirjailijan itsensä silmin. Ja niinpä tästä eteenpäin yritän myös kirjoittaa niistä erikseen, jos vain onnistun, sillä paljon nivoutuu yhteen, kuten arvata saattaa kun sama kirjailija kirjoittaa omista vanhemmistaan.

"Lapsilla oli aina matoja. Niitä häädettiin kiinnittämällä paidan alle navan kohdalle valkosipulipussi. Talvella korviin pantiin pumpulia. Kun luen Proustia tai Mauriacia, minun on vaikea uskoa, että ne kuvaavat samaa aikakautta, jolloin isäni oli lapsi. Isän elinympäristö oli keskiaikainen."

Ernaux'n kertomus Isästä, (ja isästä), on kertomus 1900-luvun alussa syntyneestä miehestä, ison lapsikatraan pojasta, lukutaidottoman rengin lapsesta, olkikattoisessa ja maalattiaisessa talossa syntyneestä miehestä, joka on ensin poika, myöhemmin myöhemmin renki, työntekijä, kauppias, isä ja lopulta sydänkohtaukseen menehtynyt keski-iän ylittänyt mies Normandian syrjäseuduilta. Ernaux'n isä kuolee, ja Ernaux pitää häntä hengissä vielä yhden kirjan verran, kirjoittaa hänet eloon, dokumentoi talteen. Ja dokumenttia, jonkinlaista ei-kaunokirjallista, viileää, toteavaa ja etäistä tyyliä Ernaux nimenomaan tavoittelee, siirtää sivuun oman itsensä, sankaritarinat ja ihaillut luokkanousut, kirjoittaa esiin epävarman luokkanousun, sukunsa ensimmäisen omistavaan luokkaan kuuluvan miehen, murteesta kiinnipitävän kauppiaan, jonka edustama elämä on tärkeämpi saada muistiin sosiologisessa kuin nostalgisessa mielessä. Ernaux kursivoi isälleen tyypilliset sanonnat, kirjoittaa itse auki, ettei tee niin painottaakseen saati tehostaakseen, vaan herättääkseen isänsä myös lukijoille henkiin. Isää ei kuitenaan mainita edes nimeltä, isä on yhtaikaa Ernaux'n sekä koko sukupolven yhteinen, yksi tarina, josta toistamalla tulee yhteinen.

"Kirjoitan hitaasti. Kun koetan poimia erilaisten faktojen ja valintojen joukosta isän elämän ytimen, kadotan vähitellen kaikki hänen erityispiirteensä. Pelkistäminen valtaa tilaa, ajatus rientää itsestään. Jos taas päästän omat muistikuvani solahtamaan mukaan, silloin näen isän sellaisena kuin hän oli, näen naurun ja kävelytyylin, sen miten hän talutti minut tivoliin ja pelkäsin huvipuistolaitteita, enkä silloin piittaa niistä merkeistä, jotka viittaavat siihen, että isän elämä oli samanlaista kuin muidenkin. Joka kerta riuhtaisen itseni irti omakohtaisuuden ansasta."

Isästä jää tavallaan emotionaalisesti kauas, tarkoituksella, ja se tekee Ernaux'n tekstistä erityisen taitavaa, sillä kirja on alunperin kirjoitettu juuri isän kuoltua. Isästä on taitava ja tarkka luokkakuvaus, toisaalta myös luokkamatka omistavaan yhteiskuntaluokkaan, mutta ikuisesti pysyvä murre, tietyt tavat, pelko aseman menetyksestä, harras toive oman lapsen matkasta vielä edemmäs ja toisaalta eriyttävä ulkopuolisuuden kokemus kun näin tapahtuu. Kun on lähtenyt alunperin satojen vuosien jatkumosta, renkisuvusta, toisia palvelleesta perinteestä, palveltaviin kuulunut lukenut ja porvaristoon päässyt tytär onkin vieras, outo, käsittämätön. Isästä on häpeää omasta luokkataustasta ja tyttären yritys ymmärtää omaa työteliästä, mutta etäistä isäänsä sukupolvineen. Ernaux herättää tunnekylmyyden henkiin jäljittelemällä sitä myös tekstissään, ja vaikka väliin livahtaa omia muistoja, käsityksiä, hataraa toisen tavoittelua, onnistuu Ernaux toistamaan jotain määrittelemätöntä siitä kuilusta, joka 1800-luvun teollisen murroksen loppuajat rakensi sukupolvien väliin.

x

"Äiti kuoli maanantaina seitsemäs päivä huhtikuuta Pontoisen sairaalan kroonikko-osastolla. Hän oli ollut siellä hoidettavana kahden vuoden ajan. Puhelimessa sairaanhoitaja sanoi: 'Äitinne menehtyi aamulla, aamiaisen jälkeen.' Kello oli noin kymmenen."

Siinä missä Isästä oli tunne-etäinen luokkakuvaus, kursivoituja sanontoja ja yritys ymmärtää, on Äidistä taas hieman klassisempi äiti-tytär-suhteen kuva, vaikkakin Isän tapaan luokkanousun, uusien tapojen opettelun, karkeuden välttelyn ja sukupolvien mittaisen äideiltä tyttärille välitetyn hiljaisen tiedon katkeamisen kuvaamisen kautta. Äidistä alkaa ylläolevalla lainauksella äidin kuolemasta, jälleen Ernaux'n (onnistuneella) yrityksellä pitää omaa vanhempaa hengissä vielä jonkin aikaa kuoleman jälkeen kirjoittamalla hänet eloon, pitämällä hänet läsnä senkin jälkeen kun ruumista on käyty katsomassa ruumishuoneella ja Alzheimerin haamu on kadottanut äidin rivakkaan ja riuskan elämänjanon. 

Ernaux'n Äiti on lähtöisin hyvin samanlaisista paikoista kuin Isä, mutta hiljaisen sopeutumisen ja taustansa häpeän sijaan äiti kantaa saavutettuja etuuksiaan ja etenemistään ylpeydellä, asettuen paremmin siihen maailmaan, johon hän on määrätietoisesti pyrkinyt. Koulutus ei erota äitiä ja tytärtä, mutta, Ernaux'ta lainaten, alzheimeriksi nimetty vanhuudenhöperyys tekee sen viimein. Ja silti, vaikka äiti alkaa jo kadottaa ja kadota, tarttuu kertoja-Ernaux muistoonsa äidistä terveenä entistä enemmän, ja hoivatusta tulee hoivaaja, side ei katoa vaikka saakin kolhuja.

Äidistä tulee huomattavasti lähemmäs, ja siksi se onkin täysin eri kertomus kuin aiempi Isästä. Gummeruksen päätös julkaista nämä kaksi teosta yhteisniteenä on kuitenkin varsin oivallinen, sillä peräkkäin luettuna ne kasvavat entistä suuremmiksi ja risteämät, erot ja eri näkökulmat suurentavat kumpaakin tarinaa entisestään. Lotta Toivasen kaunis suomennos ja Jenni Noposen suunnittelemat upeat kannet kruunaavat teosparin, ja Annie Ernaux'n luokkakuvaus on todella moderniin klassikkokaanoniin kuuluvaa kirjallisuutta.


tiistai 15. maaliskuuta 2022

VUODET

ANNIE ERNAUX : VUODET
215s.
Gummerus 2021
Alkuteos: Les Années // 2008
Suomennos: Lotta Toivanen
Pyydetty arvostelukappaleena

Kun lukee jotain todella sykähdyttävää, älykästä ja hengästyttävän kirkasta, kadottaa herkästi omat sanat. Huomaa, että tapa kertoa ei koskaan tule yltämään sen tasolle, mistä yrittää kertoa, eikä sitä tyyliä ja tapaa saa kiinni, täysin tavoitettua, kun ei oikein saa sitäkään, miksi jostain on tullut itselle näin suurta ja tärkeää. Sanat pakenevat määritelmiä, kirja kykyä tulla arvostelluksi. Lopulta on vain sivu toisensa jälkeen, pieniä muistilappuja lähes jokaisella aukeamalla, hiljaisuutta ja ihailua, kirjaan täydellistä uppoamista. On Vuodet ja vuodet 1940–2008, yhtaikaa edessä ja jonkun toisen muistoissa.

Vuodet uppoaa jollain herkällä tavalla siihen autofiktiivisen, muistelmallisuuden ja henkilökohtaisuuden maailmaan, johon kaikki kirjat viime aikoina, ja silti se on aivan omassa sarjassaan, omanlaisensa, uniikki. Ernaux kuljettaa lukijansa koko elinhistoriansa läpi aina sotaa käyvästä, miehitetystä Ranskasta vuosituhannen ensimmäiselle vuosikymmennelle, jossa vauhti kiihtyy kiihtyy kiihtymistään ja uutuuksista on tullut jo niin normaali osa elämää, että koko sana alkaa menettää merkitystään. Ernaux on kuvien tyttö 1940-luvulla, 1980-luvulla, 1990-luvulla, Vuodet on kuin pino valokuvia, joiden avulla kertoja palaa hetkiin, tai ainakin niiden hetkien vierelle. Vuodet on yhtaikaa Ernaux'n ja koko Ranskan historia edelliseltä vuosisadalta, se on se klassinen henkilökohtaisen ja poliittisen risteyskohta, yksityinen, mutta yhteiskunnallinen, mutta taas: aivan omalakisella tavallaan, ei niin kuin jokatoinen kirja nykyään. Ei päälleliimatusti, ei siksi, että näin nyt tarinat kuuluu kertoa, ei, se on paljon enemmän ja syvemmin. Vuodet on kuin kollektiivinen muisti, mitä vahvistaa entisestään Ernaux'n käyttämä, äärimmäisen hienosti toimiva me-kertoja, sivusta katsovasti itseään häneksi kutsuva, jonka kanssa me kuljemme kuitenkin yhdessä, vierekkäin, sunnuntailounailta mielenosoituksiin, salaisiin aborttitiloihin, luokkanousuun ja hylättyjä laukkuja metrossa katseella etsiviin suurkaupunkilaisiin.

Laputin pienillä muistilapuilla Vuosista jotain lähes jokaiselta aukeamalta. Ernaux'n kieli on kaunista, se ei kompastu koukeroihin, mutta tuo eloon koko historian, ne vuodet, joita hän täällä on elänyt, seurannut, yhden henkilön kautta nähtynä ja silti yhteisöllisesti hahmotettuna. Ernaux'n huomio on kiinnittynyt niin teräviin yksityiskohtiin, että koko Ranskan lähihistoria saa uuden näkökulman, filosofit esiintyvät, kertovat, kuolevat, poliitikot hallitsevat ja menettävät hallinnan. Yhteiskunta liikkuu ja aaltoilee, siltä odottaa koko ajan enemmän, mutta suurimmat asiat tapahtuvat aina kun niitä ei odota. Naiseus on yhtaikaa pieni vankila, silti lohdullinen ja helppo malli, se kasvaa ja suurenee sitä mukaa kun aika kasvaa ja suurenee, yhteiskunta mullistuu, hallitukset vaihtuvat ja ihmiset ovat eri syistä kaduilla. Asenteet erilaisuutta, maahanmuuttajuutta, arabeja ja köyhiä kohtaan ovat olemassa, mutta kiihtyvät ja kiristyvät, poliitikot ottavat ihmisjoukoista keppihevosia, eikä sitä vastusta kukaan. Historia kieputtaa itseään, se löytää samat asiat uudelleen ja uudelleen, kuvitellen joka kerta olevansa ensimmäistä kertaa asialla. Välissä risteilee kulttuuria, elokuvia, musiikkia, ranskalaisia tv-julkimoita, sellaisia, joita en tunne, mutta joiden vastaavat osaan omalta elinajaltanani samaan tapaan nimetä, joiden nimeen osaa kiinnittää kokonaiset kulttuurivaiheen. 

Ernaux kirjoittaa sellaisella älyllä ja terävyydellä, etten hetkeen ole tällaiseen kirjaan törmännyt. Lisään Vuodet elämäni kirjojen joukkoon, sinne, jossa on jo Rachel Cuskia, Maggie Nelsonia ja Vigdis Hjorthia. Annie Ernaux'n Vuodet on saatu suomeksi yli kymmenen vuoden viiveellä, mutta tämän kirjan kääntäminen on ehdottomasti jonkinlainen, suurikin, kulttuuriteko. Lotta Toivasen käännös on äärimmäisen kaunis, kuten Jenni Noposen suunnittelemat kannetkin. Olen äärimmäisen onnellinen, että tämä kirja on tässä. Minulla. Aina käsillläni.

Helmet-haaste 2022: 26. Kirja liittyy kansalaisaktivismiin

maanantai 4. toukokuuta 2020

YUVAL NOAH HARARI : SAPIENS – IHMISEN LYHYT HISTORIA

YUVAL NOAH HARARI : 
SAPIENS – IHMISEN LYHYT HISTORIA
491s.
Bazar 2016
Alkuteos: קיצור תולדות האנושות [Ḳitsur toldot ha-enoshut] // 2011
Suomennos: Jaana Iso-Markku
Äänikirjan lukija: Tuomo Holopainen

Aloitin Sapiensin lukemisen kesäkuussa 2017. Oma opintovapaa oli alkamassa, Hararin kiehtovat ajatukset keräilijä-metsästäjien historiasta, maatalouden vallankumouksesta ja yhteiskunnan sosiaalisesti rakentuneesta luonteesta kiehtoivat. Väliin tuli kuitenkin myös muita kirjoja, vielä enemmän mukanaan vieviä, ja kun Harari siirtyi rahan historiaan, siirryin itse kokonaan toisten teosten pariin.

Nyt, lähes kolme vuotta myöhemmin, vietin järjettömän pitkiä ja pitkäveteisiä päiviä kotona, seuranani jälleen vaikka kuinka monta aloitettua kirjaa, joista mikään ei kuitenkaan vetänyt tarpeeksi puoleensa. Ilmaisessa kokeilussa ollut äänikirjasovellus oli myös vahingossa mennyt maksukuukauden puolelle, joten selailin hieman tylsistyneenä mahdollisimman pitkää kirjaa rahojeni vastineeksi. Vastaan tuli jälleen Sapiens, kirja, johon on enemmän tai vähemmän tehnyt mieli palata jo puolisen vuotta. Niinpä nappasin sen kuunteluun, ja neljä päivää sekä reilu 19 kuunneltua tuntia myöhemmin yksi elämäni intensiivisempia äänikirjakokemuksia on takana.

Sapiens alkaa olla jo modernin, popularisoidun tietokirjallisuuden klassikko, eikä se nimensä ansiostakaan juurikaan esittelyjä enää kaipaa. Kuten siis olettaa saattaa, se on israelilaisen historian tohtorin noin viiteensataan sivuun tiivistämä tarina oman eläinlajimme historiasta ja historiamme suuntia kääntäneistä vallankumouksista. Se on kertomus siitä, miten metsästäjä-keräilijöistä tuli maanviljelijöitä ja miten teollinen vallankumous on ollut ennen kaikkea maatalouden vallankumous. Sapiens on uskomattoman laaja ja tarkka kuvaus siitä, miten ihmisen historia on aina rakentunut sosiaalisen tiedon päälle enenmmän kuin minkään biologisten mahtien ja se on kärsivällinen selitys siitä, miten kristinusko ja kapitalismi ovat toisiinsa verrannollisia, kollektiivisen mielikuvituksen tuotteita, joiden tarkoitus on saada mahdollisimman suuri sapiens-lauma puhaltamaan (lähes kirjaimellisesti) yhteen hiileen.

Avarasta luonnostakin tutun Tuomo Holopaisen ääni kävi tähän äänikirjaan aivan täydellisen hyvin, ja lienee osasyy siihen, miksi se tulikin muutamassa päivässä ahmittua. Joitain juttuja muistin edellisestä lukukerrasta, ja jopa hieman yllätyin huomatessani, että täältäkö omatkin tietyt ajatusketjuni ovatkin olleet kotoisin. Osa taas oli täysin unohtunut, ja loppuosa tokikin sitten täysin uutta, ja sen perässä yritinkin tehdä jonkinlaisia muistiinpanoja siitä, mikä kaikki tällä luku-/kuuntelukerralla erityisesti vakuutti. Nyt muistiinpanoihin palatessani huomaan niiden kuitenkin olevan niin hajanaiset ja oudot, etten enää itsekään saa kiinni, mitä ajattelin, mutta ajatuksia tämä tosiaan herätti. Ajatuksia yleellisyysloukusta, tilasta johon ihminen ajaa itsensä kerta toisensa jälkeen, tekee mielestään mullistavan keksinnön, mutta lopulta päätyy tekemään vain entistä enemmän töitä. Kuvitellun kielen avainasemasta ihmislajin edistyksellisyydestä, tarinoista, jonka avulla olemme vuosisatojen kuluessa päätyneet niin kauas muista ihmisapinoista. Kognitiivisista ristiriidoista, joiden takia kulttuuri ylipäätään kehittyy eteenpäin. Jälkiviisausvirheistä, kapitalistisen ahneuden vertahyytävistä seurauksista. Siitä, ettemme pääse kuitenkaan kapitalismista mihinkään niin kauan, kun emme osaa kuvitella minkään muunlaista todellisuutta.

Sapiens on yhtaikaa siis laaja kuvaus siitä, miten olemme päätyneet tänne, missä nyt mukavasti istumme, vaikkakin toki todennäköisemmin eristyneemmin ja hieman tulevaisuutta huolestuneemmin katsovina kuin vielä muutama hassu kuukausi sitten. Se on myös alkua jonkinlaiselle dystooppiselle tulevaisuudenkuvalle, jota Harari ilmeisesti käsittelee laajemmin seuraavassa teoksessa, Homo Deus'issa. Se on oivallinen muistutus siitä, miksi dystopiat ovat yleensä melko kehnoja: ne kun ovat vain nykyisin tuntemamme todellisuuden siirtämistä kuvitellun tulevaisuuden kulisseihin, ja toisaalta taas vuosituhansien mittaisen mittakaavan tarjoamista nykypäivän mitättömän pienille huolillemme. 

Sapiens on tätä kaikkea, ja yhä vain enemmän. Se, luonnollisestikin, oikoo monia historian mutkia, ja on kiistatta varsin eurosentrinen kurkistus historiaan, vaikka ottaakin huomattavasti seuralaisiaan paremmin huomioon myös Euroopan ulkopuolisten kulttuurien historiat. En tähän asti elämässäni ole koskaan suostunut vastaamaan mitään yksittäistä kirjaa kysymykseen siitä, mikä kirja minun mielestäni ihan kaikkien pitäisi lukea. En edelleenkään pyörrä päätöstäni olla vastaamatta tähän hieman liiankin kapeaan kysymykseen, mutta ehkäpä seuraavan kerran saattaisin sanoa, että vahva suositukseni on ainakin kokeilla Sapiensia. Tieteen, kielen, kulttuurin ja historian asiantuntijoille tämä tuskin tarjoaa hurjasti mitään uutta, sillä sitähän se  on  – tämän kaiken jo tunnettua historiaa – mutta jos on kaltaiseni lukioaikaisen historian nykynuorisolaisittain sanottuna heitteri, tällä on kykynsä korvata yksi jos toinenkin aukko ihmislajin historian tuntemuksesta. Jos tämä olisi ollut olemassa kun minä kävin kouluja, historia olisi saattanut kiinnostaa tuota 2000-luvun alun minuakin enemmän. Sillä jos jotain Harari osaa, niin tarjota vetävän tarinan. Juuri sellaisen, jota hän oman tarinansa sisällä myös kriittisesti piikittelee. 

Lue koko maailma -haaste: Israel
Helmet-lukuhaaste 2020: 32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa

perjantai 8. kesäkuuta 2018

NATHAN HILL : NIX

NATHAN HILL : NIX
719s.
Gummerus 2017
Alkuteos: The Nix (2016)
Suomennos: Raimo Salminen
Saatu blogin kautta

Vuosi siihen meni. Vuosi, että sain siirrettyä tämän seuraavaksi luettavien -pinosta oikeasti luettavaksi. Kiitettävällä voimalla tätä pientä tiiliskiviromaania olen kyllä kaikki nämä kuukaudet raahannut mukanani, pitänyt siinä kaupungissa, jossa itsekin majailen. Johdonmukaisesti olen myös kuvitellut lukevani sen pian, mutta nostanut kuitenkin jonkun toisen kirjan sen yläpuolelle. Kirjaimellisestikin, tämä kun toimi oikein tukevana yöpöydän kulmakivenäkin jo pidemmän aikaa. Mutta nyt. Kaiken pakoilun, epämääräisen venkoilun ja systemaattisen välttelyn jälkeen se on luettu. Ja kuten arvata ehkä jo saattaa - ihmettelen tällä hetkellä itsekin, miksen tarttunut siihen jo aikaisemmin.

"'Ja minähän käskin ottaa mukaan yhdeksän lelua', äiti sanoi. 'Sinä otit kahdeksan. Yritä seuraavalla kerralla kuunnella tarkemmin.' Ja pettymys äidin äänessä sai Samuelin itkemään entistä kovemmin, niin kovasti ettei hän saanut sanaa suustaan, ja siksi hän ei pystynyt kertomaan, että hän oli ottanut kärryyn kahdeksan lelua siksi että yhdeksäs lelu oli kärry itse."

Nix on tarina Samuelista, jonka äiti jätti hänet pojan ollessa vasta 11-vuotias. Nix on tarina aikuisesta Samuelista, joka kostaa toteutumattomat unelmansa college-oppilailleen mahdollisimman tylsinä englannin tunteina. Samuel käyttää aikansa lähinnä pelaamiseen, nettipeleihin, örkkien ja lohikäärmeiden kalttaamiseen. Hän on niin uppoutunut omaan turtuneeseen ja pientä kehää kiertävään elämäänsä, että häneltä jää huomaamatta, miten TV ei näytäkään mitään muuta kuin poliittista pienoistrilleriä uutisissaan, sellaista, jossa entinen vasemmistoradikaalihippi heittää läpioikeistolaista presidenttiehdokasta kivellä silmään ja tulee syytetyksi ties minkälaisesta vahingonteosta, terrorismistakin. Ja kuten hieman odottaa saattaa, on tämä Packer Attacker kukas muukaan kuin vuosikausia kadoksissa ollut Faye. Samuelin äiti.

Hill on kirjoittanut romaaniaan kymmenen pitkää vuotta ja onnistunut mahduttamaan siihen puoli maailmaa ja maailmanhistoriaa aina 1940-luvun Norjasta vuoden 2011 Yhdysvaltoihin saakka. Nix on polveileva, poukkoileva ja äärimmäisen runsas tiiliskiviromaani perhesuhteista, näkeistä, sekä siitä, miten elämän suurin rakkaus on aina se, joka lopulta sinut pahiten pettää. Se on tarina nuoresta Samuelista, nuoresta Fayesta, Chicagon mielenosoituksista, totuudenjälkeisestä ajasta ja talousromahduksista. Nettipeleistä, huijaavista college-oppilaista, salaisista rakkauksista, koulukiusaamisesta ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. You name it.

Nix on läkähdyttävä. Se on niin runsas, että on helpompi luetella teemoja ja aiheita, joita siinä ei ole kuin jotka lopulta ovat päässeet mukaan. Se etenee silti jouhevasti, ja pienestä alkukankeudesta päästyään sitä huomaa ahmivansa satoja sivuja kerrallaan, lukevansa vielä yhden kappaleen, vielä yhden sivun, vielä yhden osan ja yhtäkkiä onkin kahlannut muutamassa päivässä teoksen yli puoliväliin. Se pitää otteessaan, joten ainakin osittain kannen lupaavat mainoslauseet "huikeuden mestariudesta" John Irvingin sanoin pitävät paikkansa. Ei ihan jokainen saa tähän tahtiin lukijaansa sivuja kääntämään.

Vahvimmillaan Hill oli kuvatessaan Samuelin elämää, etenkin lapsuutta ja nuoruutta. Vaikka hieman ärsyynnynkin jatkuvasta autofiktiivisyydellä ratsastamisesta mitä markkinointilauseisiin tulee, saattaa siinä piillä näiden osuuksien voimakkuuden syy. Samuelista kirjoittaessaan teksti on nimittäin aidoimmillaan, realistisimmillaan, paljaimmillaankin. Se saa samaistumaan, sydämen särkymään, rakastamaan ja ihailemaan Hillin kykyä tuoda esiin sellaisia hauraudentunteita, joita ei aina automaattisesti poikavuosia kuvatessa näe. Itkuherkän ja pelokkaan lapsi-Samuelin tarinaa olisi lukenut vaikka miten pitkään. Ja sitä vanhemmankin toki. Toivoton rakkaus ja herkkä, väärin ymmärretty pieni lapsi eivät toki ennenkuulumattomia teemoja nekään ole, mutta Hill kuvasi ne niin hellän rakastavasti, ettei niistä olisi itsekään millään halunnut päästää irti. Lähinnä pienen Samuelin olisi tahtonut kaapata syliinsä ja lohduttaa, kertoa elämän muuttuvan paremmaksi, ihan varmasti. Muistuttaa, että ethän pelkää, sinä pärjäät kyllä. Ennemmin tai myöhemmin.

Mutta jos Hillin vahvuus oli Samuelissa, oli heikkous sitten Fayen osuuksissa. Se on harmi, sillä Faye oli lähes jopa Samueliakin oleellisempi henkilöhahmo koko tässä överiksi paisuneessa pullataikinassa. Fayen tarina oli toki kiinnostava, samoin se 60-luvun lopun vasemmistoliikehdintä, jota hänen tarinansa lähes ohimennen sivuaa. Mutta silti, toteutus siitä oli lopulta hurjan etäinen ja jopa ehkä latteakin. Kun vieressä oli niin samaistuttava ja taidolla kirjoitettu hahmo, on pakko todeta, ettei Hill valitettavasti kyennyt samaa tämän fiktiivisemmältä tuntuneen äitihahmonsa kanssa. Se etäännytti, lopulta puuduttikin. Hieman kuin tarina ylipäätään: loppua kohden sitä oli miljoonasta säikeestä jo niin turtunut, ettei mikään enää tuntunut miltään ja hieman pakotetustikin yhteen nivotut langat tuntuivat väkinäisiltä ja turhankin ilmeisiltä. Mitään ei jätetty arvoitukseksi, mitään ei jätetty itse oivallettavaksi. Se, mitä taidolla oli monta sataa sivua rakennettu, onnistui hieman puuroutumaan, palamaan pohjaan, jättämään vähän tunkkaisen jälkimaun.

Pienestä loppupettymyksestä huolimatta olen kuitenkin ylpeä itsestäni, että selätin tämän kirjan. Pääsin sen imuun, sain sen luettua, nautinkin siitä paikoittain hyvinkin paljon. Olihan se nimittäin paikoin äärimmäisenkin viihdyttävä. Sanoisin, että arvosanoin arvosteltuna tämä olisi sellainen noin 3,5 tähden kirja, niin kunnianhimoinen tämä oli. Puolet poistamalla se olisi saattanut olla jopa loistavakin. Nyt se oli jotain epämääräisen häilyvää, mutta ihan positiivisella tavalla kuitenkin. Ja jättipä taas palon näiden tiiliskivikirjojen pariin, ennen kun olin sitä mieltä, että kirja on hyvä vain, jos siinä on yli 500 sivua. On tällaisissa kokonaisissa, ylipursuavissa kirjamaailmoissa vain jotain taikaa. Ehkä se antaa luvan myös itse rönsyillä, mikään kun ei ole minulle haastavampaa kuin oman itsensä ja ajatustensa tiivistäminen.

Helmet-haaste 2018: 29. Kirjassa on lohikäärme (hah, päästän itseni nyt helpolla tämän kohdan suhteen, ja riittää, että yhdessä vaiheessa kirjaa tosiaan listittiin lohikäärmeitä nettipelissä)
Nixistä lisää muun muassa seuraavissa blogeissa: Lukuisa, Kirjaluotsi, Amman lukuhetki, Luetut, lukemattomat, Eniten minua kiinnostaa tie & Oksan hyllyltä

tiistai 6. maaliskuuta 2018

ELENA FERRANTE : NE JOTKA LÄHTEVÄT JA NE JOTKA JÄÄVÄT (NAPOLI-SARJA #3)

ELENA FERRANTE : NE JOTKA LÄHTEVÄT JA NE JOTKA JÄÄVÄT
448s.
WSOY 2018
Alkuteos: Storia di chi fugge e di chi resta (2013)
Suomennos: Helinä Kangas
Arvostelukappale

Syystä tai toisesta olen pitänyt tätä Napoli-sarjaa varsin viihtellisenä. Todella taitavasti tehtynä viihdetaideteoksena toki, mutta silti ennen kaikkea kevytkirjallisuutena sanan siinä hyvässä, ellei jopa parhaassakin merkityksessä. Loistavaa ystävääni pidin mainiona lukuromaanina, joka uskaltaa viimein sanoa ääneen monia vaiettuja ja kiellettyjäkin asioita ystävyydestä, kateudesta ja mustasukkaisesta ihailusta. Uuden nimen tarina taas vei mennessään, koska se oli suoraa jatkumoa edelliseen, se viihdytti ja koukutti ennennäkemättömällä tavalla kaikessa aitoudessaan ja hienostelemattomuudessaan. Mutta vasta kolmas osa, Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät vei mennessään. Sai aidosti rakastumaan. Sillä tavalla ihaillen ja kritiikittä.

"Miksi minä sitten olin vajoamassa harmaaseen keskinkertaisuuteen? Johtuiko se avioliitostani? Johtuiko se äitiydestä ja Dedestä? Siitä, että olin nainen ja minun piti huolehtia kodista ja perheestä ja pyyhkiä paskaa ja vaihtaa vaippoja?"

Siinä missä aiemmat osat ovat pyörineet lähinnä ystävyyden ympärillä, otti tämä kolmas samanlaista etäisyyttä aiheeseen kuin päähenkilöt Elena ja Lila toisiinsa. Toinen jäi ja toinen lähti, mutta kilpailuasetelma ja tekemistensä peilaaminen toisen kautta ei päättynyt mihinkään. Vuodet menivät eteenpäin, elämä vei eri suuntiin ja silti se salakavalasti kiskaisi tiet risteämään takaisin yhteen sillä hetkellä, jolloin sitä vähiten odotti.

Minulle Ne jotka lähtevät on kertomus itsensä hukkaamisesta tullakseen joksikin. Kun jatkuvasti peilaa itseään niihin, jotka jo ainakin omalla mittapuulla sitä jotain ovat syntyessään, muuttuu väkisinkin keskinkertaiseksi. Ja mikäpä meidän kulttuurissamme olisi pahempaa kuin olla keskinkertainen? Ei huono, muttei hyväkään, tai jos hyvä, niin ei ainakaan paras. Sankarimyytit, ainutlaatuisuuden ihailu ja jatkuva korkeamman tavoittelu ovat kuin koko länsimaiden perisynti, se jokin, mihin vähän väliä joku hukkaa itsensä, sillä meistä harvasta todella kasvaa yli-ihmisiä. Ja silti se tie vie mukanaan, viitoittaa jatkuvasti uusille reiteille, kokeilemaan, jos jostain löytyisi se tapa olla himpun muita parempi, korkeammalla, ainutlaatuisempi. Ihailtu, ennen kaikkea ihailtu ja varauksetta rakastettu, eritoten niiden silmissä, jota itse on kritiikittä ihaillut lapsuudesta alkaen.

Ne jotka lähtevät on myös viimein sarjan todellinen nosto yhteiskunnalliselle tasolle. On se sitä toki aina ollut, Elenan lapsuuden kortteli on toiminut silmiäavaavana kuvauksena Italian 1960-luvun patriarkaaliseen ja väkivaltaiseen yhteiskuntamuotoon, joka ei juurikaan asukkailleen vaihtoehtoja anna. Mutta kolmas osa nostaa aiheensa pöydälle täysin ohittamattomasti, se on kurkistus aikansa poliittiseen liikehdintään, mellakointiin, ammattiyhdistysten syntyyn, radikalisoitumiseen kun asiat eivät etenekään tarpeeksi nopeasti rauhanomaisin keinoin, yhteiskunta ei muutu yhdessä yössä. Se on terrorismia vastustajan näkökulmasta, äärimmäinen keino saada asiansa esiin samanmielisten silmin katsottuna. Ne jotka lähtevät ottaa esiin myös feminismin pienet, mutta sitäkin tärkeämmät ensiaskeleet, oivalluksen siitä, miten nainen tulee aina nähdyksi miehisen odotuskuvaston kautta. Tämä kirja on tätä kaikkea, mutta tavallaan samalla kun tarina yleensä pyrkii tekemään yksityisestä yleistä, tämä palaa taitavasti tekemään yleisestä yksityistä. Se pyörii kehää, ja se kehä on rakennettu taitavasti.

Ferrante on tarinansa kutojana ilmiöimäinen. Jokainen yksityiskohta on paikallaan, muttei liian selvästi niin, että lukiessa niihin hieman kompastuisi, tajuaisi jo ennakkoon olevan alustusta suuremmalle. Hahmot ovat rakastettavan epämiellyttäviä, ihan kuin ihmiset aidoimmillaan, kuten kaikkein lähimpänä tarkasteltuna lopulta kaikki oikeastikin ovat. Koko tarina tuntuu yhtaikaa arkipäiväiseltä ja maagiselta, yleiseltä ja yksityiseltä. Ja sen lisäksi se onnistuu luomaan koko oman henkilökohtaisen kirjallisuushistoriani samaistuttavimman henkilöhahmon, Elenan. Ja kuten aiemminkin, Ferrante tekee sen yhtä aikaa kipeän näkyväksi ja silti hellän armolliseksi. Tästä kirjasta en edes yritä löytää mitään kritisoitavaa, ja ehkä lopulta tätä kokoinaisuutta voikin tarkastella vasta, kun on lukenut sarjan viimeisenkin osan. Tiedä sitten, jaksaako odottaa käännöstä vuoden päivät, mutta toisaalta Kankaan suomennos on niin valovoimainen, että sille tekee mieli suoda se odotuksen tuoma kunnia.

EDIT: Paitsi että oooh, viimeinen osa tuleekin jo lokakuussa! Ehkä selviän, eihän siihen ole kuin himpun yli puoli vuotta! Olisipa jo syksy.

Jäävistä ja lähtevistä löytyy jo nyt valtavasti kotimaisia bloggauksia, mutta tässä omasta mielestäni osuvimmat: Sanoissa ja sivuilla, Kirjaluotsi, Reader, why did I marry him? & Lukuisa
Helmet-haaste 2018: 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja