Name

CONSTANCE DEBRÉ : NAME

144s.

Tuskar Rock, 2025

Alkuteos: Nom, 2022

ranskasta englanniksi kääntänyt Laura Elkin

Isän kuolinvuode on emotionaalinen paikka. Joillekin. Debrén muistelmallisen trilogian kertojalle sekin on tunteeton paikka, paikka jossa kuolemaa on jo odoteltu. On jopa ihme, että sitä on odoteltu näinkin kauan. Siinä missä Debrén äiti kuoli päihteisiin jo kirjailija-kertojan ollessa 16-vuotias, isä elää lähes kahdeksankymmenvuotiaaksi. Isä, joka oli elämässään paitsi palkittu journalisti, myös päihdeaddikti. Isä, jonka isä oli aikoinaan pääministeri Debré. Isä, jonka koko suku on itseasiassa vanhaa Ranskan aristokratiaa pitkälle suorassa polvessa.

"A junkie is an incredibly moral person. Having junkies for parents makes you grow up with a strong moral system. My luck was not to have been born into a family of ministers, no, my real lucky break, the one everyone should be jealous of, is having junkies for parents and a dead mother."

Ranskalaisen Constance Debrén trilogia ulottuu ensimmäisen osan avioerosta ja seksuaalisesta vapautumisesta toiseen osaan, joka käsittelee omasta lapsesta eristämistä ja sitä kautta tähän päätösosaan, jossa Debré tekee selkeää pesäneroa omaan, kahdesta suunnasta tulevaan aristokraattiseen sukuperintöönsä, jonka pitäisi määrätä paitsi elämänkulkua myös sen mahdollisuuksia. Moderni aika on kuitenkin tullut ja ylhäistöt menettävät mahtiaan vähä vähältä – ainakin teoriassa. Debrén kolmas teos näyttää, että tässä ajassa menetys vaatii henkilökohtaista vauhdittamista, irtaantumista, irtipyristelyä. Tavalla, joka on mahdollinen vain sellaisille, jotka ylipäätään tietävät, mitä ylisukupolvinen etuoikeus ja pääoma voivat tuoda elämään. Debrén oma irtaantuminen on tapahtunut trilogian edetessä ensin kirjailijaksi ja myöhemmin niin sanotusti rahattomaksi kiertolaiseksi ryhtymällä. Namessa sukutaustaan, päihdeongelmaisiin vanhempiin ja nimen perintöön keskitytään nyt kunnolla siinä missä aiemmissa osissa sen olemalla on lähinnä vihjailtu, näytetty miksi Debré on voinut valita suvussaan toisin. Nyt Debré tuo suvun ja nimen keskiöön, pyristelee irti omistavasta ja lakeja säätävästä luokasta, päätyy niiden puolelle, joita vastaan lait on aikoinaan suunniteltu. 

Debré haastaa muistelmien ja jopa autofiktion reunoilla leikittelevän kirjallisuuden perinnettä - ei, enemmin stereotypiaa omassa traumassaan kieriskelevästä päähenkilöstä tai muistelijasta. Hänen kertojansa kieltäytyy aktiivisesti traumasta ja vanhempien perinnöstä, sekä siitä satojen vuosien aikana painoaan keränneestä aristokratiasta että omien vanhempien valtavista päihdeongelmista. Debrén camus'lainen kerronta irroittaa kirjan irti tietynlaisesta tunnekirjallisuudesta, haastamalla lukijansa, näyttämällä sen normatiivisen käsityksen siitä miltä missäkin tilanteessa pitäisi tuntea. Kuten Camus, myös Debré herättää hahmojensa/itsensä sijaan tunteet lukijassaan, tunteet tunteettomuusesta, tunteet sellaisen äärellä, josta itsellä ei ole ehkä kokemusta mutta jonka haluaisi jonkun pikkuporvarillisen oikeamielisyyden vuoksi olevan juuri sellaista kuin on totuttu. Debrén voikin ajatella provosoivan, ja jos taantuu provosoitumaan, paheksumaan, antaa lukija kirjalle itseasiassa enemmän kuin tahtoisi myöntääkään.

Mutta täytyy myöntää, Name on myös edeltäjiään hieman epätasaisempi. Sen alku on vahva, analyyttinen ja jopa yhteiskuntakriittinen, mutta loppua kohden sekä elämän, yhteiskuntaluokan että vanhempien päihdetaustan käsittely meinaa ryöpsähtää jo melkein käsistä suoran provokaation, jopa rage bait -henkisen huutelun väliin. Köyhät eivät kiinnosta, suku ja perintö ei kiinnosta, yhteiskunta ei kiinnosta. Ja kuten yleensä, mitä kovempaa joku huutaa, ettei jokin kiinnosta, mitä enemmän sitä täytyy eksplisiittisesti todistella, sitä enemmän se todellisuudessa usein kiinnostaa. Ero on valtaisa esimerkiksi Debrén trilogian edelliseen osaan, Love Me Tenderiin, jossa juuri tietty hieman piilotettu herkkyys ja uudenlainen äitiyden tulkinta nostavat esiin jopa yhteiskunnallisia kysymyksiä rooleista, malleista ja normatiivisen elämän kapeudesta. Vaikka Namessa Debré antaakin palaa nimenomaan haistattaakseen pitkät aristokraattiselle muka-kohteliaisuudelle ja tapakulttuurille, ei hän onnistu Love Me Tenderin tapaan yhdistämään välinpitämättömyyteen muita tasoja kuin hieman kumisevalta tuntuvan tyhjyyden.

En siis tiedä, onko kyse tosiaan tarkoituksellisesta provosoinnista vai vaan hieman kesken jääneestä kustannustoimitustyöstä, mutta kirja (tai oikeastaan koko trilogia?) on hieman eriparinen oman alkunsa ja loppunsa välillä. Jos kyse on tyylivalinnasta, se ei oikein tule lukijalle perustelluksi, eikä syitä tee mieli kirjan luonteen vuoksi henkilöhahmon psykologiastakaan lähteä etsimään. Heikko ja huono se ei ole, ehkä hieman hämmentävä, jos jotain adjektiivia tässä nyt täytyisi erityisesti käyttää. Jään kuitenkin mielenkiinnolla odottamaan tänä vuonna englanniksikin juuri ilmestynyttä Offensea, romaania, jossa Debré palaa aikoihin, jolloin työskenteli väkivaltarikollisten puolustusasianajajana. 

TILAVUUDEN LASKEMISESTA I-III

SOLVEJ BALLE : TILAVUUDEN LASKEMISESTA I, II & III

155s., 175s. & 174s.

Kosmos 2024

Alkuteokset: Om udregning af rumfang I, II & III, 2020, 2020 & 2021

Suom. Sanna Manninen

Osat II & III saatu arvostelukappaleena

Tara Selter on aivan tavallinen henkilö, aivan tavallisessa päivässä, kahdeksennessatoista marraskuuta: hän on työmatkalla Pariisissa, etsimässä käytettyjä kirjoja hänen ja kumppaninsa Thomasin liikkeeseen. Hän kiertää kaupunkia päivän ja tapaa illalla ystäviään. Hän palaa hotelliinsa nukkumaan, ja herää taas uuteen aamuun. Ainoa vika vain on, että uusi aamu on itseasiassa uudelleen sama aamu: kahdeksastoista marraskuuta. Tanskalaisen Solvej Ballen seitsenosainen Tilavuuden laskemisesta -sarja on päässyt käyntiin. 

Aikaan jumiutuminen ei ole kulttuurissa mikään uusi idea, onhan sitä toistettu vaikka minkälaisina murmeleina. Solvej Ballen kauniissa pienromaanisarjassa aika ja sen kummasti käyttäytyvät silmukat tuovat kuitenkin raikkaan tuulahduksen korkeakirjallisuuden pariin: se on ehkä jollain laskentatavalla genrekirjallisuutta, mutta Ballen kanssa huomio on kuitenkin oikeastaan kaikessa muussa paitsi ajassa – se on enemmän tutkielma siitä, mikä ajasta edes tekee aikaa, ihmisestä ihmistä. Olen lukenut tähän asti kaikki suomennetut osat reilun puolen vuoden sisään: ensimmäisen syksyllä Lapin matkalla, toisen helmikuussa koiranhoitovapailla ja kolmannen nyt sairauslomatekemisenä elämäni toisessa koronassa. Kirjat alkavat siitä, mistä edellinen päättyy, ja niitä on hankala ehkä käsitelläkään erillisinä teoksina – ne ovat yksi suurteos, joka on vain jaettu pieniin, helpommin purtaviin osasiin, ajan kappaleisiin.

Ensimmäisessä osassa kirjan päähenkilö Tara Selter vielä opettelee aikaan jumiutumista. Tilavuuden laskemisesta I onkin aikalailla pohjustusta: se on tutustumista Taraan, tutustumista aikaan, joka ei etene muiden kuin Taran maailmassa. Se on rakkaiden mukaan saamisen yrityksiä, epätoivoista pyrkimystä päästä takaisin samaan aikaan muiden kanssa. Saada muut uskomaan, saada aika toimimaan normaaliin tapaan. Ensimmäisessä osassa Tara vielä uskoo sen olevan mahdollista, yhdeksännentoista marraskuuta olevan aivan kulman takana. Mutta kuten sarjan pituudesta voi päätellä, se on enemmän toiveajattelua kuin oikea mahdollisuus.

Seuraavissa kahdessa osassa Tilavuuden laskeminen tuntuu tutkielmalta tuttuuden ja ajankulun sivulaineista. II:ssa Tara yrittää saada vuoteensa järkeä etsimällä vuodenaikoja: hän matkustaa ympäri Eurooppaa saadakseen kokea muutakin kuin marraskuisen valjuuden. Hän matkustaa Norjaan talven perässä, etelämpään kokeakseen kevään, vielä etelämmäs pyöräilläkseen kesäpäivissä. Nyt kolmisen kuukautta II-osan lukemisen jälkeen se tuntuukin erityisesti oodilta vuodenaijoille, ja sille miten sosiaalisesti rakentuneita ne oikeastaan todellisen vaihtelun sijaan ovat – miten täynnä kukin vuodenaika on erilaisia riittejä, toistuvia tapoja, uskomuksia ja ajatuksia, kuvitelmia tavallista kylmemmästä keväästä, kun todellisuudessa ilmakehä ja ilmasto ei ihmisen määrittämistä kuukausista ole juurikaan kiinnostunut. Kolmannen osan taika taas piilee äänissä – miten äänistäkin voi tulla oikeita tai vääriä, vuoden ja elämän mittaavia aistimuksia, joiden varassa me elämme enemmän kuin osaamme ajatellakaan. Äänetkin akentaa kokemustamme ajasta ja sen kulumisesta, kunhan ne vain toimivat niin kuin pitää.

Ja näiden kolmen pienen ensimmäisen osan jälkeen olen kyllä kovinkin haltioitunut: tämä on ihanaa, kaunista, hidasta ja tarkkanäköistä kirjallisuutta ajassa (ja ajasta), jossa hitaus on ylipäätään turhan usein sivuun jäävä tekijä. En ole odottanut mitään suurta tapahtuvan tämän kanssa missään vaiheessa, mutta toisessa osassa tarina itsessään alkaa vasta kunnolla. Kaksi seuraavaa, osat IV & V onkin jo tanskaksi julkaistu, viimeiset vielä odottavat käsitykseni mukaan kirjoittamistaan. Näiden suomennoksia on ihana jäädä odottamaan, hitaasti ja nautiskellen.

KESÄ (VUODENAIKAKVARTETTI #4)

ALI SMITH : KESÄ

397s.

Kosmos 2023

Alkuteos: Summer, 2020

Suomennos: Kristiina Drews

Pyydetty arvostelukappaleena

Pääskyset kirskuvat ikkunani takana, vaaleanpunaiseksi värjäytyvää iltataivasta vasten. Ne ovat ehdoton kesän merkki, väliaikainen ja lyhyt kuten pohjoisen kesä on, ja silti jokavuotinen ja tuttu. Pääskyt ovat ilmassa lähes koko elämänsä, niiden avulla voi ennustaa sadetta, ja toisaalta nukahtaa tuttuun kaupungin äänimaisemaan. Pääskyt lentävät myös Ali Smithin tuoreimmassa suomennetussa teoksessa. Vuodenaikakvartetin viimeinen osa on täällä. Kesä on täällä. 

Siinä missä Ali Smithin Vuodenaikakvaretin aiemmat osat, Syksy, Talvi ja Kevät, voi lukea missä järjestyksessä tahansa, suosittelen Kesän lukemista vasta kun muut osat on luettu. Sanon sen jo alkuun, sillä saatan suositella myös tämän postauksen lukemista, vasta kun Kesä on luettu: tämän kirjasarjan taika nimittäin kietoutuu hurjan paljon siihen, ettei sen kanssa tiedä oikeastaan lainkaan mihin on menossa. Se on Ali Smithiä taitavimmillaan, mutta myös perinteisimmillään: vaikka olet lukenut kirjaa jo kaksi kolmasosaa, saattaa suunta olla lopulta jotain aivan muuta kuin alku on antanut ymmärtää.

Kesä on Smithin upean kvartetin päätösteos, se on tukipuu, jolla muu vuodenkierto seisoo. Kesä nivoo yhteen aiemmat osat, löyhästi, mutta juuri sellaisella lämpimän ihanalla tavalla, jolla myös vuodenajoista kesä kannattelee muita aikoja, on jotain mitä odottaa, jotain jonka varassa eletään, jotain, johon palataan vuodesta toiseen. Kuten Smith kirjoittaa, "englannin kielen kesää tarkoittava sana summer tulee muinaisenglannin sanasta sumor, ja sen pohjana on indoeurooppalaisen kantakielen sana sam, jonka merkitys on sekä yksi että yhdessä." Ja jos kirja Kesä pitäisi jotenkin tiivistää, tiivistyy se oikeastaan kaikkein parhaiten tuohon kesän etymologiaa pilkkovaan lauseeseen.

x

"Missä sinä olet viipynyt näin kauan? Daniel kysyy.

Liikenteessä oli enemmän ruuhkaa kuin luultiin, Hannah sanoo.

Mutta niin kamalan kauan, Daniel sanoo. Minä jo luulin, että aika oli erottanut meidät lopullisesti.

Päinvastoin, aika ja avaruus liittävät meidät kaikki yhteen, Hannah sanoo. Osaksi suurta kokonaisuutta. Universaalisti ajatellen. Pulma on siinä, että me luullaan olevamme erillisiä olentoja. Mutta se on harhaa. 

Ai, Daniel sanoo.

Minä tietenkin siteerasin Einsteinia, Hannah sanoo. Siis omin sanoin. Einsteinin mukaan ainut oikea uskonto ihmisille on se, että me vapautetaan itsemme harhaluuloista, ensinnäkin siitä että me ollaan toisistamme erillisiä olentoja, ja toiseksi siitä että me ollaan maailmankaikkeudesta erillisiä olentoja, ja Einsteinin mukaan ihminen saa mielenrauhan ainoastaan siten, pyrkimällä eroon näistä harhaluuloista."

Yhteyden ja ykseyden lisäksi Kesä on Brexit- ja korona-ajan Iso-Britannia, jakautunut kansakunta, rakkauslaulu yhteydelle ajassa, jossa sen katoaminen leimaa julkista keskustelua niin maailmalla kuin täällä meillä suomessakin. Smith sukeltaa "tavallisten" brittien ajatuksiin, vastakkain asetettuihin ja hallituksen hajottamiin, sekasortoon, joka hyödyttää hallitsevaa luokkaa. Kesä on myös Vuodenaikakvaretin kanssa pidempi tarina aktivismista, suorasta toiminnasta, pakolaisuudesta ja pakolaiskeskuksista. Mutta ennen kaikkea se on vuolas, taitava ja äärimmäisen tarkkanäköinen romaani ihmisyydestä epävarmuuden ja kuohunnan keskellä. Mitä yksi ihminen näin äärettömässä maailmankaikkeudessa voi tehdä muuttaakseen historiaa ja miksi juuri yhdellä on eniten merkitystä?

Smith luo neliosaisen romaanisarjan, joka kertoo upeasti, lähes nerokkaasti, yhteydestä ja yhteyden puutteesta, ihmisyydestä tässä ajassa ja historiassa. Siitä, ettei mikään ole toisistaan irrallista, että olemme kaikki samaa mystistä tähtipölyä, ja silti välillä niin yksin, ettemme edes huomaa muuta. Ali Smithin Vuodenaikakvartetti on ihmiselämä ja sen lähihistoria neljän kirjan kansien väliin kirjoitettuna.

Helmet-haaste 2023: 28. Kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä

KEVÄT (VUODENAIKAKVARTETTI #3)

ALI SMITH : KEVÄT

352s.

Kosmos 2023

Alkuteos: Spring, 2019

Suomennos: Kristiina Drews

Pyydetty arvostelukappaleena

Huhtikuu. Kylmä, ankara ja paljas, lupaus jo kepeämmästä ja valoisammasta, mutta silti vielä viiltävän tuulen kautta kiinni edeltävässä talvessa. Kaikki hangen alle kuollut on tullut esiin, ja juuri ennen kuin vihreä alkaa versota pikkuhiljaa lämmittävän auringonvalon ansiosta, armoton valo paljastaa kaiken sen kyönän, jonka harhaisesti kuvittelimme lumen alla katoavan itsestään. Kevät on jälleen täällä.

Ali Smithin Vuodenaikakvartetti on ollut vaikuttavaa luettavaa. Syksy jo omanlaisena runsaudensarvenaan ja Brexit-kirjanaan vei mennessään, ja erikoisia ihmiskohtaloita yhteen tuovan Talven luettuani en oikein voinut ymmärtää, miten tämä kvartetti enää tästä voisi parantua. Ja sitten tuli Kevät. Paljas, kuulas, nenäkäs, terävä ja jälleen niin oivaltava. Ali Smith on yksinkertaisesti kirjailijana nero.

Kevät lähtee liikkeelle pohjoiselta junalaiturilta jostain päin Skotlantia, jonne Richard on aivan sattumalta joutunut. Jonkin aikaa sitten menetetty ystävä, torjuttu hautajaispuhe ja mielikuvitustytär risteilevät Richardin mielessä, tasaiseen tahtiin kovaäänisistä tuleva pahoittelu junan myöhästymisestä rytmittää poikkoilevaa mieltä. Hänet on palkattu ohjaamaan tv-elokuva brittikirjailijan teoksesta Huhtikuu, jossa runoilijat Katherine Mansfield sekä Rainer Maria Rilke asuvat samassa hotellissa Sveitsissä, tekevät samaa työtä, mutteivat kohtaa toisiaan. Richard ei kuitenkaan vastaa puhelimeen, sillä puhelin on jossain lontoolaisessa roskakorissa. 

Toisaalla Brit työskentelee jonkinlaisena vartijana säilöönottoyksikössä, jonne turvakit päätyvät erinäisistä syistä. Kyseistä yksikköä puhututtaa putipuhtaat wc-tilat, jotka yksikköön tullut pikkutyttö on saanut johtajan siivouttamaan. Tyttö on vain kävellyt sisään, turvatarkastusten ohi, tuosta noin vain johtajan puheille. Ja nyt on siistiä. Pöntöt kiiltävät paikassa, jossa lain mukaan turvapaikan hakijaa saa pitää 72 tuntia, mutta todellisuudessa osa on ollut paikassa jo vuosia. Nälkälakossa, itsetuhoisena, ihmisyytensä menettäneenä. Hakemassa huomiota.

"Brit ja tyttö ovat sensijaan viettäneet aikaa pelaamalla peliä, jonka nimi tytön mukaan on 13 Onnen kysymystä. 

Se menee näin: minä kysyn kolmetoista kysymystä, ja meidän pitää kummankin vastata niihin. Käykö? tyttö kysyi.

Käy, Brit sanoi.

Kerro suosikkisi: lempiväri, suosikkilaulu, mieliruoka, mielijuoma, lempivaate, paikka, vuodenaika ja viikonpäivä. Mikä eläin olisit jos olisit eläin. Mikä lintu. Mikä hyönteinen. Sano yksi asia, jossa olet tosi hyvä. Miten mieluiten tahtoisit kuolla. 

Viimeinen kysymys on aika helkkarin masentava, Brit sanoi. Kuka tämän pelin on keksinyt?

Minä, tyttö sanoi. Ja se viimeinen kysymys on nimenomaan syy siihen miksi pelin nimessä on sana Onni.

Mitä onnekasta on siinä, että ihmisellä on oma suosikkitapansa kuolla? Brit kysyi.

Jos et tiedä kuinka onnekas sinä olet, kun voit edes keskustella valinnan mahdollisuudesta, tyttö sanoi, niin sinä olet todella, todella onnekas, ei voi muuta sanoa."

Ali Smith kutoo vuodenaikakvartetinsa kolmannen osan samoille rakennuspalikoille kuin kaksi edellistä; tuo yhteen näennäisen kaukaisia ja satunnaisia henkilöhahmoja, viljelee tiuhaan intertekstuaalisia viittauksia, esittelee marginaaliin jääneitä naistaiteilijoita, käyttää nerokkaasti lapsikertojaa sekä yhdistää pienen ja arkisen suureen poliittiseen kysymykseen. Muuten kirjat eivät sinänsä liity toisiinsa, teemat, henkilöt ja tarinat vaihtelevat, mutta vuosi on ja kuluu, ja paljastaa aina vuodenajalle ominaisella tavalla yhteiskunnastamme jotain uutta. Tähänastisista osista Kevät tekee sen ehdottomasti taitavimmin ja kovaäänisimmin, tuo eteen niin karun todellisuuden, että paikoin huomaan kirjaimellisesti kääntäväni katseeni pois tekstistä, kun Smith nostaa esiin sen vastenmielisimmän kyönän, jonka olemme kuvitelleet voivamme piilottaa edellisen talven lumien alle. Siinä missä kaksi aiempaa osaa pyöri henkilökohtaisemman ympärillä sinänsä silti kommentoiden Brexitiä ja aktivismia, Kevät on se vähemmän mieltä ylentävä Ryövärintyttären keväthuuto, jolta jokainen meistä haluaisi sulkea silmänsä. Mutta tässä se on, vielä henkiin heräämättömän maan päällä, maatumatta, meidän edessämme. Se, miten yhteiskuntamme kohtelee heitä, joilla on ollut kaikkein suurin tarve päästä pakoon oman kotimaan tilannetta.

Smith onkin kirjailijana yksi aikamme taitavimpia yhteiskunnallisia kommentoijia ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolustajia. Hänen neroutensa piilee näennäisen kujeilevassa tekstissä, oivallisessa yksilöiden pään sisään menemisessä sekä vaietuistakin ajatuskuluista, jotka hän tuo hahmojensa kautta yllättävänkin inhimillisesti esiin. Samalla kun Hesarin Sipilä vääntää iänikuista kaltevan pinnan argumentaatiovirhettään, "mitään ei saa enää sanoa", Smith näyttää kirjaimellisesti miten rankkojakin aiheita todella voi käsitellä kaunokirjallisuudessa yleisöä herätellen, mutta ketään tietoisesti loukkaamatta. Kirjallisuuskolumnistitkin voisivat ehkä pikkuhiljaa herätä nykytodellisuuteen, jossa tietoisuus rakenteellisesta syrjinnästä sekä toiston ja kerronnan vaikutuksista alennetaan ennakkosensuurksi, ja keskittyä siihen, miten moninaista, monipuolista ja runsasta yhteiskuntakritiikkiä sitä edelleen kirjoitetaankaan. Suosittelen aloittamaan esimerkiksi Ali Smithistä.

Helmet-haaste 2023: 05. Kirjassa ollaan maan alla

TALVI (VUODENAIKAKVARTETTI #2)

ALI SMITH : TALVI

336s.

Kosmos 2022

Alkuteos: Winter (Seasonal #2) // 2017

Suomennos: Kristiina Drews

Pyydetty arvostelukappaleena

On joulupäivä. Olen matkustanut Elvi-koirani kanssa joulun viettoon Pohjois-Savoon vanhempieni luokse, tänne on tullut myös idempää siskoni kumppanineen, sekä isoisäni. Koolla on siis eri sukupolvia, erilaisia kokemuksia, paloja toistemme henkilöhistoriasta, erillisiä, mutta risteäviä. Ja joulu on myös kirjassa, jonka tänään saan loppuun, Ali Smithin Talvessa, jossa niin ikään joulupäivänä kokoonnutaan, ulkoa katsottuna kovinkin luonnollisella joukolla, mutta syvemmälle sukeltaessa jokin silti onkin hieman vinksallaan. Kuten äärimmäisen viehättävästi Ali Smithin romaaneissa yleensä.

Ali Smithin Talvi on toinen osa hänen vuodenaikakvartetistaan, jonka ensimmäinen osa Syksy ilmeistyi suomeksi aiemmin tänä vuonna. Itsenäistä jatko-osaa yhdistää edeltäjäänsä lähinnä vuodenaikojen symboliikka, ja siinä missä edellisessä osassa tosiaan oltiin kuolevan ja lepoon asettuvan luonnon äärellä, nyt ollaan keskellä pimeintä hetkeä, niin vuodenkierrossa kuin ihmiskunnan omassa kansainvälisessä epähumaaniudessa. Smith yhdistää, jälleen kerran, henkilökohtaisen poliittiseen sellaisella taituruudella, että harva nykykirjailija siihen pystyy, ja, jälleen kerran, olen yhden vuoden lempikirjani parissa Smithin uusinta suomennosta lukiessani.

"Jumala oli kuollut: ensi alkuun.

Myös romantiikka oli kuollut. Ritarillisuus oli kuollut. Runous, proosa, maalaustaide, kaikki kuolleet, samoin kuvataide. Kirja oli kuollut.

Modernismi, postmodernismi, realismi ja surrealismi, kaikki kuolleet. Jazz oli kuollut, popmusiikki, disko, räppi, klassinen musiikki, kuolleet. Kulttuuri oli kuollut. Säädyllisyys, yhteiskunta ja perhearvot olivat kuolleet."

Sophian luo on ilmestynyt jostain pää. Elävä ja eloisa, huomiota vaativa lapsen pää, joka keikkuu ilmassa kuin ilmapallo. Noin 3-kymppinen Art on riidellyt rajusti tyttöystävänsä Charlotten kanssa, ja saa aivan kumman idean yrittäessään piilottaa tätä faktaa äidiltään. On joulu, Englannissa, nykyajassa, ja kummien sattumusten kautta joulupöydän ympärillä on pian Art, ei-Charlotte, Artin äiti Sophia sekä Sophian sisko Iris, jonka kanssa Sophie ei ole ollut tekemissä kymmeniin vuosiin. Kukaan eikä mikään ole ihan siltä miltä näyttää, ja eriskummallinen vyyhti selkenee hitaasti, pieni pala kerrallaan. Mutta koska kyseessä on Ali Smithin kirja, kyseessä ei ole mysteeri, vaan otos niin aidonoloisesta elämästä, että yhtäkkiä sitä unohtaa lukevansa kirjaa eikä seuraavansa vierestä erään englantilaiskylän tapahtumia reaaliajassa.

Smith kuvaa romaanissaan Talvi jälleen kerran lempeällä taidolla niin perhesuhteita kuin yhteiskuntaa, Iso-Britanniaa Brexitin kynsissä ja Eurooppaa taantuvan, yhtäkkiä rajoistaan ja näennäisistä omistaan hyvinkin tarkan ilmapiirin keskellä. Smith tuo yhteen sisarussuhteet ja ruumiit Välimerellä, aktivismin matkan vuosikymmenten mielenilmauksista poliittisiin blogiteksteihin ja ihmisen oikeuden tietoon omasta henkilöhistoriastaan toisen oikeuteen pitää tiettyjä asioita yksityisinä. Suurimmillaan Smith tuntuu kuitenkin tutkivan sitä, mikä kaikki lopulta onkaan poliittista maailmasa, jossa kansat sotivat keskenään, jossa tuholaisia torjutaan ympäristöä tuhoavilla aineilla ja jossa ihmiset ovat valmiita maksamaan siitä, että  voivat estää kuolemassa olevien pakolaisten hengissä selviämiseen liittyvät auttamisopetaatiot. Mitä ihmisille tapahtuu, kun he hajoavat meihin ja muihin, oikeisiin ja vääriin, ja onko populistiset rajojen rakentajat ennemminkin seuraus kuin syy? Ja kuka meidät tuo enää yhteen, kun roolit eri laidoille rakennetaan jo lapsuudessa?

Smithin leikkisä kieli ja vakavat aiheet ovat kiehtova ja tehokas yhdistelmä, ja hän onnistuukin herättelemään tavalla, johon harva näin kaunokirjallinen romaani pystyy. Smith kuvaa hankalia ja monitahoisia hahmojaan lempeydellä, mutta epämiellyttävää inhimillisyyttä piilottamatta; hänen käsissään sietämättöminkin hahmo on jollain perusinhimillisellä tavalla rakastettava. Kaikki tämän päivän yhteiskunnallisuus voisi olla saarnaava sekametelisoppa, mutta Smith punoo kokonaisuuden yhteen sellaisella taidolla, että lähinnä hämmentää miksei hänestä puhuta valtavasti enemmänkin. Kristiina Drewsin tyylipuhdas suomennos kruunaa kokonaisuuden, ja jo näiden kahden ensimmäisen osan perusteella povaan tästä vuodenaikakvartetista yhtä modernin ajan klassikkoa myös Suomessa. Sen paikan nämä kirjat todella ansaitsevat.

"Kuvaus kuulostaa jotenkin siivottomalta: siinä sen näkee kuinka sanojen kanssa käy. Tuo ei ole sitä mitä hän tarkoitti. Joskus sanat kutistavat kokemusta tai muuttavat sen joksikin mitä se ei ole."

ELÄMÄSTÄ JA KIRJOITTAMISESTA – DEBORAH LEVYN LIVING AUTOBIOGRAPHY -TRILOGIA

DEBORAH LEVY :

MITÄ EN HALUA TIETÄÄ / ELÄMISEN HINTA / 

OMISTUSKIRJOITUKSIA*

125s. / 142s. / 219s.

S&S 2021, 2021 & 2022

Alkuteokset: Things I Don't Want to Know, 2014 / The Cost of Living, 2018 / Real Estate, 2021

Suom. Pauliina Vanhatalo

*Omistuskirjoituksia saatu arvostelukappaleena, muut kirjastolainoja

Kustantamo S&S on kunnostautunut upeiden omaelämäkertojen, esseiden ja kaunokirjojen kustantamisessa sekä suomentamisessa, eikä Deborah Levyn Living autobiography -trilogian julkaisu poikkea tästä loistavasta linjasta. Olen lukenut itse Levylta aiemmin Fabriikki kustannuksen kääntämän Uiden kotiin -romaanin, ja vaikka se aikoinaan hieman etäiseksi jäikin, on tämä vuoden sisään suomennettu omaelämäkerrallinen trilogia keikkunut silti pitkään lukulistalla. Luin kaikki kolme osaa reilun kuukauden sisään, joten tuntuu myös luontevalta niistä nyt yhdessä kirjoitella. 

x

"Kun maitomies kalautti maitopullot kynnyksellemme, tiesin äkkiä, mikseivät hunajan, ketsupin ja maapähkinävoin kannet olleet kodissamme koskaan paikoillaan. Kansilla, kuten meillä, ei ollut paikkaa. Olin syntynyt yhdessä maassa ja kasvoin toisessa, mutten ollut varma kumpaan niistä kuuluin."

Mitä en halua tietää aloittaa Levyn omaelämäkerrallisen trilogian. Kun Levy seisoo rullaportaissa, matkalla ylös päin, kyynelehtien syystä, jota hän ei itsekään täysin ymmärrä, varaa hän halpalennon ja matkustaa Mallorcan vuoristoon muistivihko mukanaan, ja sukeltaakin nykyhetken sijaan omaan lapsuuteensa Afrikassa.

Levy eli elämänsä ensimmäiset vuoden apartheid-ajan Etelä-Afrikassa, poliittisen vangin vanhimpana tyttärenä, hiljaisena ja lähes äänettömänä valkoisena lapsena kummien rotusääntöjen ja valtavien kummitätien keskellä. Oman äänen löytäminen on kirjan vahvin teema, ja Levyn trilogian aloitus onkin alaotsikoltaan Vastaus George Orwellin vuonna 1946 julkaistuun esseeseen "Miksi kirjoitan?". Nämä kirjailijoiden kirjailijuuteen kasvamisen tarinat ovat helposti hieman tylsiä, etenkin ei-kirjoittajalle, mutta Levy onnistuu ensimmäisessä osassa vallan mainiosti tuomaan mukaan ripauksen erilaisuutta lapsuuden kokemuksillaan, jotka meillä jokaisella toki ovat omanlaisensa. 

"Kun isämme tekee mitä hänen tarvitsee tehdä maailmassa, ymmärrämme että se on hänen osansa. Jos äitimme tekee sen mitä hänen tarvitsee tehdä maailmassa, koemme hänen hylänneen meidät. On ihme, että hän selviytyy hengissä kaikista ristiriitaisista viesteistämme, jotka on kirjoitettu yhteiskunnan myrkillisimmällä musteella. Ne yksin riittävät tekemään hänestä hullun."

Toinen osa, Elämisen hinta, hypähtää taas kirjoittajuuden aikaan, jossa Levy on irtautunut patriarkaalisesta rituaalinäytelmästä,  eli avioliitosta lastensa isän kanssa, ja etsii aikaa ja paikkaa kirjoittaa, kirjoittamalla elättää itsensä ja tyttärensä Lontoon kuudennen kerroksen pienessä ja reistailevassa asunnossa. 

Vähäeleinen kerronta jatkuu, ja etenkin alkuun pyörii taiten keski-ikäisen naisen kivussa koettaa mahtua unelmineen ja vapauksineen yhteiskuntaan, jota ei ole sellaisenaan kirjoitettu hänelle. Millaista on olla vapaa vuosien perheen rakentamisvaiheen jälkeen ja mitä vapaus oikeastaan edes on? Levy tutkii sekä keski-ikäisen naiseuden että vapauden tematiikkaa varsin hellällä otteella, paikoin tosin hajanaisellakin. Mukaan mahtuu myös kirjailijalle selvästi tärkeitä lainauksia Durasilta, yleistä pohdintaa heteroavioliitoista, äidin kuoleman käsittelyä, kirjailijan pohdintaa omasta huoneesta, sähköpyörän tuomasta vapaudesta sekä tietoisesta valinnasta kasvattaa ystävyyssuhteet perheidylliä tärkeimmiksi ihmissuhteiksi. 

"Kun ystävät eri puolilta maapalloa vierailivat luonani, pyöräilimme yhdessä kaikkialla Lontoossa. Se toi minut vähän lähemmäksi toivomani kaltaista elämää, ystävien ja heidän lastensa muodostamaa laajennettua perhettä, joka vaikutti minusta tätä nykyä ydinperhettä onnellisemmalta elämäntavalta."

Viimeinen osa, Omistuskirjoituksia, jatkaa oikeastaan suoraan toisesta osasta, kiertää kuusikymppisen Levyn mukana eurooppaa ja tutkii tyttäristä tyhjentynyttä pesää, rakkautta sekä omistamista. Levylla on oma unelmien villa, jota hän täyttää näkemillään esineillä, korvaa suihkulähteen joella, etsii paikkaa, jossa olla yksin ja kirjoittaa. 

Levy kirjoittaa taiten arjen havainnoista, pienistä enemmän tai vähemmän absurdeista tilanteista, muiden ihmissuhteista ja heidän ajatuksistaan Levyn valinnasta olla yksin. Etenkin viimeisin osa siirtyy vahviten tarkkailijan rooliin. Vaikka kyse onkin muistelmista, Levy sijoittaa itsensä sivustakatsojan rooliin, tarkkailee, havainnoi, niin omaa kuin muidenkin elämää.

Parhaimmillaan Levyn trilogia on kirkas ja heleä, tarjoilee kauniita ajatuksia ja hiottuja lauseita. Toisaalta se on myös (etenkin kahdessa ensimmäisessä osassa) hajanainen ja paikoin jopa lattea, hieman muotoaan ja terävyyttään etsivä. En tiedä miten paljon menee välillä kömpelöhkön suomennoksen piikkiin ja miten paljon on vain kyse Levyn omasta tyylistä, mutta jotain vähän keskeneräisen oloista tässä kirjakolmikossa on. Siitäkin huolimatta sillä on paikkansa naisen aseman lämpimänä tarkkailijana (valkoisen) kirjailijuuden kentällä, yhteiskunnassa ja sen suhteellisen etuoikeutetuilla portailla. Levy kirjoittaa omasta viitekehyksestään, eikä muistelmamuodoissa yritäkään kurottaa sieltä kovinkaan kauas, mikä toki edelleen on aivan sallittu valinta. Ehkä tällaisia kokoelmia ollaan jo moneen otteeseen nähty, eikä Levy sinänsä tuo genreensä mitään kovin uutta, mutta lämmin ja lempeä lukukokemus kyseinen trilogia silti on. Suosittelen ajattelijoille, kirjoittajille ja ikääntymisen seesteisen kuvaamisen ystäville.

SYKSY (VUODENAIKAKVARTETTI #1)

ALI SMITH : SYKSY

272s.

Kosmos 2022

Alkuteos: Autumn (Seasonal #1) // 2016

Suomennos: Kristiina Drews

Saatu arvostelukappaleena

Ali Smithin lukijat ja kriitikot hurmannut Vuodenaikakvartetin ensimmäinen osa, Syksy, on täällä. 

Syksy on melankoliaa, putoavia lehtiä, kummia kohtaamisia, suurta rakkautta ja äänestyksen myötä kahtia jakautunut kansakunta. Syksy alkaa, kun 101-vuotiaan Danielin tajunta pyörii jossain elämän ja kuoleman rajamailla, ja jatkuu kun kolmissakymmenissä oleva Elisabeth tulee postitoimiston passinhakemusfiaskon kautta istumaan rauhallisesti iäkkään ystävänsä vuoteen viereen. Danielin ja Elisabethin omalaatuinen ystävyys aukeaa vähitellen, ja upottaa mukaansa rauhalliseen, mutta silti poukkaroivaan kerrontaan.

"Oli torstai maaliskuussa 1998. Elisabeth oli kolmetoista. Hän oli kävelyllä varhaisen kevätillan taas lisääntyvässä valossa Danielin kanssa, vaikka äiti oli kieltänyt. 

He kulkivat kauppojen ohi niitylle, missä järjestettiin koulujenväliset urheilukisat, markkinat ja sirkus. Edellisen kerran Elisabeth oli tullut paikalle heti sirkuksen lähdettyä, varta vasten katsomaan kuivaa, ruskeaa länttiä, jossa sirkusteltta oli ollut. Hän haki mielellään melankolisia elämyksiä."

Olen lukenut Ali Smithilta aiemmin kymmenisen vuotta sitten suomennetun Oli kerran kello nollan, ja hurmaannuin täysin. Jo tuolloin mieleen jäi Smithin erityislaatuinen tapa käyttää ja leikkiä kielellä, tuoda arkiseen absurdiutta ja absurdiin arkisuutta. Smithin kerronta on yhtaikaa totista ja silti kujeilevaa, tosissaan ja silti monitulkintaista. Siinä missä Oli kerran kello nollan tarina oli hieman suoraviivaisempi, saa Syksy taas hyvinkin monikerroksisia kerronnan tasoja, sivupolkuja ja oivaltavia huomioita sieltä täältä. Kristiina Drews tekee ilmiömäisen teos onnistuessaan suomentamaan Smithin leikkisyyden näin taitavasti, sanaleikit ja -listat soljuvat kuin ne olisi alunperinkin kirjoitettu tällä kielellä, sanaleikit tuntuvat luoduilta, ei käännetyiltä.  

Teemoiltaan Syksy onkin kokoonsa nähden varsinainen runsaudensarvi, eikä siltä lopu terävät kulmat kesken. Lempeään, tietyllä tapaa syksyistä, väistämätöntä kuolemaa odottava tunnelma rauhoittaa kuitenkin kokonaisuutta, ja Smithin tapa kuvata niin poikkeuksellista nuoren tytön ja vanhan miehen ystävuuttä, taidetta, taidehistoriaa, Brexit'iä, äiti-tytärsuhdetta kuin aidattuja alueita, joiden olemassaoloa ei osata edes perustella luo harmonisen, seesteisen kokoelman, ja todentotta syksyn sivujensa väliin. Smithin kerronnan herkkyys herättää yhtaikaa henkiin niin menneen kuin tulevan, ja se tekee sen kovin taitavasti kahden niin eri ikäisen päähenkilönsä kautta. Jopa unikuvaukset, unenomaiset tajunnan rajatilat ovat Smithin kirjoittamina upeita, vaikka normaalisti niitä kirjallisuudessa kovin vierastankin.

Ali Smith on ehdottomasti yksi aikamme merkittävimpiä nykykirjailijoita, ja on hienoa, että häntä viimein suomennetaan lisää. Kosmoksen sivujen mukaan kvartetin seuraava osa, Talvi, ilmestyy jo talveksi, marraskuussa loskan ja pimeyden keskelle. 

Helmet-haaste 2022: 8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua 

TOVE DITLEVSEN : AIKUISUUS

TOVE DITLEVSEN : AIKUISUUS

222s.

S&S 2022

Alkuteos: Gift // 1972

Suomennos: Katriina Huttunen

Saatu arvostelukappaleena

Tove Ditlevsenin upea omaelämäkerrallinen/autofiktiivinen Kööpenhamina-trilogia on tullut päätökseensä, kun Lapsuuden ja Nuoruuden jälkeen on viimein Aikuisuuden vuoro, matka toisen maailmansodan ja Saksan miehityksen aikaiseen Kööpenhaminaan, kun Tove on jo naimisissa kulttuuritoimittaja Viggo F.:n kanssa, ja kirjoittaa ensimmäistä romaaniaan aamuviideltä käsin, jotta aviomies ei herää. 

Ditlevsenin upea, elämänmakuinen muistelma-, tai autofiktiotrilogia, luentatavasta riippuen, on ollut yksi lempiasioitani siitä asti kun viime kesänä luin ensimmäisen osan. Pohjoismaiselta Elena Ferranteltakin tuntuva Tove Ditlevsen kuvaa tarkan lakonisesti köyhälistöelämää Kööpenhaminan työläiskortteleissa, ja tässä viimeisimmässä osassa sitä kirjailijuutta ja ihmissuhteita, joita kohti trilogian päähahmo on määrätietoisesti alusta saakka kulkenut. Ensimmäinen avioliitto tuntuu virheeltä, kun kaivattua rakkautta ei löydy, mutta seurallinen ja kaunis päähahmo löytää pian seuraa sieltä sun täältä, kun hän viimein pääsee piireihin, sekä nuorten taiteilijoiden että ikuisten opiskelijoiden boheemiin vaihtoehtoelämään.

Ditlevsen kuvaa upealla intensiteetillä rakkautta kirjoittamiseen, mutta lisäksi paitsi aikaa Natsi-Saksan miehityksen alla myös sitä kipeää taistelua, jota erilaiset riippuvuudet aiheuttavat. Kun muistaa, että trilogia on julkaistu ensimmäisen kerran jo 1960–1970-lukujen taitteessa, kerronta on upean avointa, peittelemätöntä sekä säästelemätöntä mitä tulee aina laittomista aborteista kipulääkeaddiktioon. Kuten kirjojenkin Tove, myös Ditlevsen kirjoittaa vain itselleen, välittämättä kumppaneidensa, perheenjäsentensä tai ystäviensä ajatuksista, kaunistelematta tai sensuroimatta. Ja se tästä kokonaisuudesta – ja viimeisestä osasta erityisesti – tekee juuri niin upean: kun Ditlevsen kirjoittaa suoraan kaikesta, hän antaa myös kirjallisuudelleen kaiken. 

Aikuisuus on upea päätös trilogialle, eikä sitä turhaan ole pidetty Ditlevsenin pääteoksena. Suora ja paikoin lakoninenkin kuvaus juuri Tovesta itsestään, itsensä kautta, tekee tästä teoksesta poikkeuksellisen hienon. Aikuisuuden voi lukea mitä helpoimmin feministisen luennan kautta, tietoisena tai vähemmän tietoisena päätöksenä elää vastoin sitä aikaan kuuluvaa oletusta naisen asemasta hoivaajana ja hoitajana, mikä tekee tästä myös ehdottomasti feministisen klassikon. Ditlevsen ei ota edes vaihtoehdoksi asettua muiden ehtoihin, hänen miehensä ovat ne taiteilijan peruskalliona toimivat muusat, lääkitsijät ja elämänkumppanit, johon nainen on tavattu näihin päiviin asti asettaa.

Upea, hieno kokonaisuus, mahtavaa, että tämä on viimein löytänyt tiensä käännöskirjojen joukkoon myös Suomessa. Suosittelen suurella lämmöllä.

Helmet-haaste 2022: 14. Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta

TOVE DITLEVSEN : LAPSUUS

TOVE DITLEVSEN : LAPSUUS

142s.

S&S 2021

Alkuteos: Barndom // 1967

Suomennos: Katriina Huttunen

Saatu arvostelukappaleena

Tove Ditlevsen on suomenkielisen Wikipedian mukaan tanskalainen kirjailija, joka on saanut kirjallisuuspalkinnon, ollut kolmesti naimisissa ja tehnyt itsemurhan. Ja siinäpä se. Uskaliaasti väittäisin, että jos kyseessä olisi mieheksi luettava kirjailja, Wikipedia-sivu olisi a.) pidempi, b.) keskittyisi vahvemmin kirjailijan tuotantoon avioliittojen sijaan sekä c.) tunnustaisi laajemmin kirjailijan aseman pohjoismaisen kirjallisuuden klassikkokaanonissa. 

Niin tai näin, nyt tuotteliasta ja kotimaassaan rakastettua Ditlevseniä on viimein käännetty myös suomeksi. 1970-luvun taitteessa ilmestynyt Kööpenhamina-trilogia on kaiketi Ditlevsenin pääteoksia, ja ainakin Tanskassa kovasti arvostettu klassikkoteos. 54 vuotta myöhemmin kustantamo S&S sekä kääntäjä Katriina Huttunen ovat tehneet viimein hienon kulttuuriteon, ja julkaisseet ensimmäisen osan. Varsin ihastuneen vastaanoton se ainakin kirjoihin keskittyvässä bookstagramissa on onneksi saanutkin. Eikä suotta.

Lapsuus on nimensämukaisesti Ditlevsenin oman lapsuuden aikaiseen Kööpenhaminaan sijoittuva omaelämäkerrallinen pienoisromaani fiksusta tytöstä, jonka maailma näkee aikansa mukaisesti yksinkertaisena, outona ja aivan vääränlaisista asioista haaveilevana hempukkana. Politiikka, runous ja yhteiskunnallinen keskustelu ei kuulu Tovelle, mutta muutamaa vuotta vanhemmalle Edvin-veljelle kylläkin. Köyhä perhe työläiskaupunginosassa elää omaa aikaansa, ja moraalikasvatuksen kaksoistrandardit loistavat Ditlevsenin rivien välistä kilometrien päähän.

Ditlevesinin kerronta on lakonisen toteavaa, ja silti jotenkin äärimmäisen verevää, eloisaa ja moninaista. Ditlevsen näyttää yhteiskunnallisiakin asioita upeasti lapsikatseen kautta, paljastaa jättämällä sanomatta, luo aikalaiskuvaa terävillä piirroilla. Autofiktiivisen romaanin päähenkilö näkee ja kuulee asioita, joita aikuiset eivät edes huomaa, ja näkökulma valinta tuntuu äärimmäisen toimivalta. Lapsuus etenee alle kouluikäisen Toven elämän mukaan aina rippikouluun saakka, ja jättää voimakkaan odotuksen kahta seuraavaa osaa kohtaan.

Jollain tapaa tästä trilogian aloitusosasta tulee mieleen myös kovin rakastettu Elena Ferranten Napoli-sarja, pohjoismaisena versiona muutama vuosikymmen aiemmin vain. Samaan tapaan kuin Ferrante, myös Ditlevsen kuvaa luokka- ja sukupuolieroja, perhesuhteita, köyhyyttä, katuelämää, naisen asemaa ja mahdottomuutta kouluttautua tiettyä astetta pidemmälle. Ditlevsenin teksti on kuitenkin tiiviimpää, keskittyneempää, ja vaikka se kuvaa upeasti työläiskorttelien eloa myös laajemmassa mittakaavassa, keskittyy se siihen paremmin yhden hahmon kautta siinä missä Ferrante pomppii enemmän perheestä toiseen. Ja se tiiviys toimii: vaikka Ditlevsenin romaanissa on vain murto-osa sivuja Napoli-sarjan aloitusteokseen verraten, maalautuu sitä kautta vähintäänkin yhtä vahva maailma ja ajankuva. Ellei paikoin jopa voimakkaampikin. 

Lapsuus on yksi voimakkaimpia kaunokirjallisia teoksia, joita olen pitkään aikaan lukenut. Enkä todella malta odottaa, että trilogian seuraavatkin osat jo suomennettaisiin. Suuri, lämmin suositus tälle kirjalle. 

Helmet-haaste 2021: 20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen

OLIVE, TAAS

ELIZABETH STROUT : OLIVE, TAAS

361s.

Tammi 2021

Alkuteos: Olive, Again (2019)

Suomennos: Kristiina Rikman

Pyydetty arvostelukappaleena

Elizabeth Strout on yksi sellainen lempeä luottokirjailija, jonka tuotannon pariin on aina ihana palata, aina kun haluaa lukea lohdullista ja turvallista, ja silti niin kovin tarkkaa ihmiskuvausta. Pienet, toisiinsa risteävät ihmiskohtalot ovat tuttuja jo Olive Kitteridge -kokoelmasta, ja osin samojen hahmojen kanssa Strout jatkaa tarinaa tässä Olive, taas -teoksessaan.

Olive on haudannut rakkaan (?) miehensä Henryn, ja valmistautuu elämään yksin, pojankin ollessa hankalissa naimisissa New Yorkissa. Olive on jo 7-kymppinen, kirjan edetessä lähestyy lopulta jo yhdeksääkymmentä. Olive pyörii ajatuksissa, josko vielä näihin ikävuosiin mahtuu elämäää vai onko jopa niin, että siitä se elämä oikeastaan vasta alkaakin. Kun polut risteävät toisen vanhan lesken kanssa, Olive on kirjaimellisesti kovin uuden edessä. Samalla Stroutille tuttuun tapaan seurataan myös muita pienen kaupungin ikääntyvän väestön tarinoita ja kohtaloita, enemmän tai vähemmän matematiikanopettaja Olive Kitteridgeä hipoen.

Ikääntymisestä huolimatta Strout rakentaa novellikokoelmansa jälleen kerran yksittäisten ihmisten kohtaloiden, risteymien ja tarkkanäköisten havaintojen ympärille. Ikä ei poista niitä monia tunteita, joita sen ehkä joskus kuvitellaan tekevän, ja Stroutin hahmot ovat viehättävän kömpelöitä yrittäessään navigoida ihmissuhteiden ja rakkauden viidakossa, oli kyseessä sitten keski-ikäiset tai eläkeläiset. Samat tunteet, epävarmuudet ja itseensäkäpertymiset tulevat ihanan inhimillisesti esiin näistä tarinoista, eikä se mikään liity suoraan vanhenemiseen. Yhtä hukassa täällä ollaan, ikään katsomatta. Keskiössä sitä on edelleen itsensä kanssa toimimaan opettelu, sekä rakkaus. Aina ihana, inhimillinen, eikä lainkaan keveä saati helppo rakkaus. Sen läpi Strout hahmojaan kuljettaa, se on se yleisinhimillinen taustatarina, joka kaikkialla vaikuttaa. Eikä edes pelkkä romanttinen rakkaus, vaan rakkaus ylipäätään. Oikukas, hankala ja vaikeakin, ja juuri siksi niin suuri ja ihana.

Strout on tosiaan taitava ja tarkka ihmiskuvaaja, parhaimmillaan pienissä hetkissä, novellimaisissa välähdyksissä, yhteenkietoutuvissa tarinoissa. Olive-sarjan ensimmäinen osa oli ehkä tässä mielessä tosin hieman taitavampi: siinä vahvaan keskiöön pääsee koko kylä, ja Olive itse näyttäytyy taustalla toimivana voimahahmona. Olive, taas -kokoelma keskittyy taas enemmän Oliveen, ja toisaalta olisi saanut keskittyä vieläkin enemmän; sen heikkous kun hieman tuntuu olevan ensimmäisen osan toistamisessa täysin kuitenkaan onnistumatta. Olive, taas oli ehdottomasti parhaimmillaan kuvatessaan Olivea, välissä olevat tarinat tuntuivat osin täytetekstiltä, hieman irrallisilta osilta laajemmassa kokonaisuudessa. On sielläkin välissä helmiä, mutta ehkä kokonaisuutena tämä on hieman epätasainen, hieman sen oloinen ettei kirjailija olisi itsekään osannut päättää kehen keskittyy eniten.

Ja kyllä, onhan Stroutin koko tuotannossa toki paljon myös toistavuutta, eikä Lucy Bartonin tasolle ole enää muut teokset lukukokemuksina päässeet. Mutta ei aina tarvitsekaan. On nimittäin kirjallisuutta, jota lukee etsiessään jotain suurta ja kohtaavaa, ja sitten on sitä, jota lukee saadakseen tuttua ja turvallista. Ei mitään yllättävää ja shokeeraavaa, eikä toisaalta myöskään liian vahvaa. Strout on turvakirjailija, jonka parissa viihdyn milloin tahansa, ja joskus sellainen pehmeä perustaitavuus on suurinta, mitä kirjallisuudelta tarvitsee. On ihana vain upota lukemaansa, nauttia tunnelmista, antaa tarinan vain kuljettaa mukanaan. Ja sitten siirtyä sen kummemmin pohtimatta seuraavan kirjan pariin, ja vähän jopa unohtaa mitä olikaan juuri tullut lukeneeksi. Ja ehkä joskus palata näihin kokonaan uudelleen, onhan Olive Kitteridge kaikessa inhimillisessä kokonaisvaltaisuudessaan yksi viehättävämpiä fiktiivisiä hahmoja, joista vuosiin olen lukenut.

Helmet-haaste 2021: 17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi

FANTASIAA POHJOIS-SAVON METSISTÄ – MIKKO KAMULA : ISO HÄRKÄ (METSÄN KANSA #2)

MIKKO KAMULA : ISO HÄRKÄ

603s.

Gummeurs 2018

Kamulan Metsän kansa -sarjan ensimmäinen osa, Ikimetsien sydänmailla, sekä ihastutti että ärsytti puolisentoista vuotta sitten. Kuten jo tuossa yllä linkatussa esikoisosasta kirjoitetussa postauksessa mainitsin, lapsuuden mökkimetsieni ja kotiseutujeni reunamille sijoittuva fantasia tarina kiinnosti jo sijaintinsa puolesta, ja vaikka lukukokemus jäi hieman kehnonlaiseksi, ajattelin tälle toiselle osalle antaa vielä mahdollisuuden – eihän sitä ihan joka kerta omaa kotirantaansa pääse tapahtumien keskiöön sijoittamaan.

Kamulan pohjoismaiseen mytologiaan pohjaavan fantasiasarjan toinen osa jatkaa loogisestikin siitä mihin ensimmäinen jäi. Se seuraa 1480-luvulla Rautaparran suvun elämää, jota tällä kertaa varjostaa alisesta maailmasta noussut hirvittävä härkä. Tuo pelottava otus uhkaa koko Savoa aina Leppävirralta Juvalle, ja nuoren Tenhon perheineen täytyykin yhdistää voimansa niin Olavinlinnan sotilaiden kuin lappalaisnoitienkin kanssa saadakseen tuhoa tekevä otus päiviltä.

Seikkailua siis seikkailun perään. 

x

Ensimmäisessä osassa minua vaivasi hurjasti kielen kömpelöys, joka tässä Kamulan toisessa teoksessa jo on joko hieman hioutunut paremmaksi, tai sitten siihen vain on jo tottunut. Tarina on myös itsessään jälleen lähtökohtaisesti varsin lupaava: mytologian yhdistäminen kotiseudun historiaan kun on varsin herkullinen kombo. Alkuun tämä kirja viekin mukanaan, ja kuin huomaamatta ensimmäiset kolmesataa sivua on luettu. Mutta mitä pidemmälle tarinassa päästään, huomaan jälleen tuskastelevani aivan samaa kuin ensimmäisen osan kanssa: tapahtumia vain sattuu peräjälkeen, seikkailuiden väliin mahtuu maksimissaan puolikas sivullinen tasaista arkea, jota sitäkään ei tosin juurikaan vaivauduta kuvailemaan. Ymmärrän, että se paikoin myös toimii tällaisessa toiminnallisemmassa, seikkailuun painottuvassa tarinassa ihan tehokeinonakin, mutta sillekin tekisi hyvää käyttää myös hieman värikkäämpää, kuvailevampaa kieltä, rauhoittua paikoin aidosti aistimaan ympärillä olevaa, eikä vain puhtaasti juoksuttamaan muutenkin paperinohuita hahmoja edesottamuksesta toiseen. Tiedän toki, ettei tämä nyt ilmeisesti kovinkaan monin paikoin realismiin pyrikään nojaamaan, mutta muita laadukkaampia fantasiakirjoja lukeneena olisin kaivannut hieman rauhallisempaa tahtia ja vähemmän täpäriä läheltä piti -tilanteita. Ne toimivat tiettyyn pisteeseen, mutta ylikäytettynä parhaatkin käänteet jäävät liian innolla ammennetun massan alle.

Toisinsanoen siis juuri tuo heikkous näkyy oikeastaan koko tarinassa kaikkein läpileikkaavimmin. Kuten ensimmäisessäkin osassa, myös Isoa härkää vaivasi paikoin sama kansanperinteen pinnallinen ylikäyttö: sen sijaan, että esimerkiksi maahisista, vetehisiä tai muista olennoista olisi aidosti tehty kiinnostavia hahmoja, esiintyivät ne vuorotellen tarinassa kaavalla "hahmot olivat kuulleet niistä puhuttavan, mutteivät tienneet niiden olevan olemassa kunnes joku niistä tappoi/loihti/kaappasi/auttoi jonkun/jota kuta ja näin ne olivatkin siis olemassa". Harvoihin olentoihin palattiin myöhemminkään muuten kuin aiempaan päälleliimatunoloiseen tapahtumaan viitatessa, mikä jätti jälkeensä varsin vahvan hämmennyksen, miksi ne ylipäätään on tarinaan pitänyt edes mukaan ottaa. Hienoa, että Kamula näistä kaikista tietää, mutta kuten muukaan tarina, eivät ne todella heränneet tässä oikein henkiin. Jos puoletkin kirjan lopulta varsin turhiksi osoittautuneista käänteistä olisi käytetty muiden käänteiden syvempään pohjustamiseen ja mytologian aitoon käyttämiseen namedroppailun sijaan, tällä tarinalla olisi todella ollut potentiaalia myös suurempaan.

x

Toki voi myös olla, että tämä on tätä genreä, ja tämä genre ei vain ole minulle. Onhan tällainen päätön joka suuntaan sinkoilu tuttua esimerkiksi niinkin klassikkoasemaan nousseesta teoksesta kuin J.R.R. Tolkienin Hobitista – josta en muuten myöskään pitänyt sitten millään. Kaikki tarinat eivät ole kaikille, ja mitä muiden arvosteluihin tulee, on tämä ainakin Goodreadsin mukaan uponnut lukijalle jos toisellekin. Itse ajattelin nyt jättää silti ehkäpä tämän sarjan tähän. 

Ainoa vain, että vastoin kaikkia odotuksiani tämä kirja loppuu aikamoiseen cliffhangeriin, joten koska sarjan kolmas osa, Tuonela, on jo julkaistu, voihan se olla, että joskus vuoden päästä painin taas ihan samojen hahmojen kanssa kolmannen kirjan verran. Jotain kutkuttavaa kun tässä kaikesta huolimatta edelleen on.

RACHEL CUSK : SIIRTYMÄ

RACHEL CUSK : SIIRTYMÄ

♥ ♥ ♥ ♥ ♥

218s.

S&S 2019

Alkuteos: Transit // 2016

Suomennos: Kaisa Kattelus

Rachel Cuskin viime syksynä lukemani Ääriviivat hullaannutti, ja nosti hetkessä koko kirjan yhdeksi elämäni kirjoista. Cuskin tapa kuvata sivullisuutta, muiden ihmisten totaalista subjektiivisuutta ja vinoutunutta näkökulmaa niin itseensä kuin ihmisiin ympärillään veivät mukanaan, ja en voi muuta kuin ihastella sitä tarkkanäköistä tapaa, jolla Cusk asettaa näytille ihmisen omanapaisuuden. Sen, miten jokainen näkee tarinansa vain itsensä kautta, vaikka näennäisesti yrittäisikin tarjota muunkinlaisia näkökulmia oman versionsa tueksi. Ihminen on äärimmäisen itsekeskeinen eläin, ja sen esiin nostaminen tuntuu, hämmentävää kyllä, hurmaavalta.

"Tavallaan se kaikki, hän tiesi, oli vain taiteellista poseerausta, mutta hänelle se tiivisti jotakin Torontosta ja hänen elämästään siellä, jonkin olennaisen ominaispiirteen jonka hän tunnisti saamatta siitä kuitenkaan kunnolla otetta, vaikka sana, joka aika tuli hänen mieleensä kun hän yritti sitä kuvailla, oli viattomuus.

'En usko, että kukaan täällä Lontoossa', hän sanoi, 'kukaan täkäläisistä tutuistani pystyisi elämään niin. Täällä ollaan niin ironisia. Täällä ei voi poseerata – kaikki on jo valmiiksi oman itsen imitaatiota.'"

Trilogian toinen osa Siirtymä julkaistiin suomeksi jo keväällä, mutta vaikka heti sen itselleni uutena ostin, sain sen lukuun vasta kesäkuun lopulla. Minulle käy usein näin: huuman aiheuttamien kirjojen jatko-osat jopa pelottavat, sillä en kestäisi, jos toinen veisi jotain pois siitä mitä ensimmäisessä rakastin. Toisaalta olen myös hieman säästelevää sorttia: haluan odottaa täydellistä lukuhetkeä kirjalle, jonka jo valmiiksi oletan täydellinen olevan. Ei sellaista tosin taida olla olemassakaan, täydellistä hetkeä yhtään millekään, mutta tämän kanssa kuitenkin tiesin, että alkukesän hömppäputkeen tämä ei kävisi. Ja niinpä odotin, ja lopulta varsin oikeaan lukuhetkeen tämän kanssa osuin.

Ääriviivojen ja Siirtymän sivuun jäävä päähenkilö Faye on eronnut miehestään, ja on tässä toisessa kirjassa Lontoossa, uuden äärellä. Hänen asuntoaan revitään auki, vihamieliset alakerran naapurit levittävät hänestä valheellisia juoruja ja lapset kaipaavat äitiään ollessaan remonttia paossa isänsä luona. Fayen siirtyessä arkiaskareista toisiin katse on kuitenkin jälleen ennen kaikkea ihmisissä, jotka vilahtavat hänen ohi, myyvät asuntoja, purkavat seiniä tai yrittävät sopeutua uuteen elämään uuden kumppanin kanssa. Vaikka Faye on ehkä hieman enemmän läsnä kuin trilogian aloitusosassa, on hän edelleen ensisijaisesti sivusta katsoja, tarkkailija, joka hahmottaa elämäänsä muiden ihmisten kautta.

Ja tätä sivullisuutta edelleen Cuskin tekstissä eniten ihailenkin: on huumaavaa, miten hän pystyy kuvaamaan ihmisyyttä kaikkine säröineen, kun hän osaa astua tietyllä tapaa sen ulkopuolelle. Myönnän, että se ulkopuolisuus tuntui ensimmäisessä osassa ehkä jotenkin hieman luontevammalta, ja tässä toisessa siihen jo kiinnitti huomiota, näki sen tehokeinoksi ja sitä kautta kirjalliseksi ratkaisuksi, mutta onhan se toki sitä ensimmäisessäkin osassa ollut, en vain tullut kiinnittäneeksi asiaan niin huomiota. Toisaalta, etenkin mieshahmojen kanssa keskustellessa – ja niiden kanssahan Faye lähinnä keskusteli – Cusk kuvaa äärimmäisen tarkkanäköisesti myös sitä tietynlaista kevyempää miesselittämistä, asioiden faktoiksi rakentamista miehisellä itsevarmuudella, kun nainen sijoitetaan lähinnä kuuntelijan rooliin. Miehillä on näkemyksiä niin siitä, mistä uusi asunto pitäisi ostaa kuin siitä, miten asunto – tai minuus eron jälkeen? – kannattaa purkaa ja rakentaa uudelleen. Puhumattakaan siitä, miten paatuneen kamalien alakerran naapurien kanssa voi tulla toimeen. Keskiöön nousseet asiat ja kokemukset ovat jollain tapaa hurjan sukupuolittuneita, mutta sen huomaaminen vaatii hieman harjaantuneempaa silmää. Sen verran vahvasti Cusk tuon osaa rivien väliin jättää, kuvata lähinnä vain todellisuutta sellaisena kuin se voisi näyttäytyä.

"Ehkä muistot tekivät paluutaan siksi, että hän oli nyt tavallaan koditon, sillä usein sitä muistaa asioita vasta kun on päätynyt samaan tilanteeseen kuin niiden syntymisen aikaan, aivan kuin olisi jättänyt osan itsestään odottamaan."

Tämä toinen osa tuntuu olevan tästä sarjasta varsin vahva mielipiteiden jakaja: osan mielestä se on jopa ensimmäistä vahvempi, toisille se taas on ollut Ääriviivojen  jälkeen pienoinen pettymys. Alkuun myös itsestäni tuntui, etten itse silti oikein saa kirjasta otetta, että sen taika katoaa, kun samaa lukee toistamiseen. Ääriviivoissa yksi upein puoli olikin yllätys: että näinkin voi kirjoittaa, että joku huomaa tämänkin puolen elämästä. Siirtymässä se oli jo tuttua, ja vaikka Cuskin taito on edelleen viimeisen päälle teroitettu, yllätyksettömyys jätti minut hetkellisesti hieman outoon välitilaan. Sellaiseen, jossa nautin lukemastani joka hetki, mutten silti ihan saanut sitä mitä olin odottanut.

Tarinan edetessä aloin kuitenkin joko itse keskittyä tarkemmin tai ylipäätään vain saada rytmistä toisella tapaa kiinni, ja niinpä loppua kohden olin jälleen aivan myyty. Kirjan viimeinen luku, Fayen serkkua ja hänen uusperhettään kuvaava osa oli niin tarkkaa ja taianomaista, että olisin sen luettuani halunnut aloittaa kirjan kokonaan uudelleen. Ja niinpä, ihanaa kyllä, sain tästäkin kirjasta jälleen yhden elämäni kirjan. Hurmaavan, huumaavan ja kauniin. Ja mikä ihaninta, tätä on edelleen luvassa lisää. Saa nähdä maltanko odottaa ensi vuoteen, vain etsinkö viimeisen osan käsiini englanniksi, mutta sieltä se kolmaskin on S&S:lta tulossa kaiketi keväällä 2020. Sitä odotellessa. 

ELENA FERRANTE : KADONNEEN LAPSEN TARINA (NAPOLI-SARJA #4)

ELENA FERRANTE : KADONNEEN LAPSEN TARINA

512s.

WSOY 2018

Alkuteos: Storia della bambina perduta // 2014

Suomennos: Helinä Kangas

Arvostelukappale

Hämmentää. Tällä kertaa minä itse, lukijana. Aloitin Napoli-sarjan viime joulukuussa, ja kerroin ensimmäisestä osasta sen olleen "juuri niin loistava lukuromaani kuin sitä on ympäri maailmaa hehkutettu". Toisen kohdalla taisin jopa käyttää sana viihteellinen. Ai Napoli-sarja? Viihteellinen? Mitä kirjoja vajaa vuosi sitten olen oikein lukenut? Ja olisiko tämä hyvä tekosyy lukea kaikki neljä uudelleen putkeen, nyt kun viimeisimmän osan takakansikin on tullut kirjan päälle lopullisesti laskettua?

No. Viihteellisyydestä sun muusta en tiedä, mutta onhan tämä varsinainen tulevaisuuden klassikko koko sarja. Ferrante hurmasi minut totaalisesti jo ensimmäisellä osallaan, ja vaikka nyt jälkikäteen tuntuu, että olen lukenut sitä aivan väärin, on se osaltaan ollut myös uskomaton matka kepeästä ja maailmaa kyseenalaistamattomasta lapsuudesta läpi yhteiskunnallisten sekä henkilökohtaisten kuohujen aina 2000-luvun Italiaan, joka on seitsemässä vuosikymmenessä kokenut päähenkilöidensä rinnalla vaikka jos mitä. Traagista, repivää, rikkovaa ja julmaa, mutta myös kaunista, intohimoista ja kiihkeää. Juuri niin sekavaa ja silti suoralinjaista kuin kirjan päähenkilö kokonainen elämä vain voi olla.

Ja koska kenellekään ei liene enää epäselvää, että Ferranten Napoli-sarja on kasvanut allekirjoittaneelle yhdeksi elämäni suurista lukukokemuksist, kerron teille nyt neljä syytä, miksi minä näitä kirjoja rakastan.

01. Kirjojen kasvaminen lukukokemuksen edetessä // Viimeisen osan myötä Napoli-sarjan päähenkilöt Lenu ja Lila ovat aikuisia, työssäkäyviä naisia, jotka elämä on kuljettanut täysin päinvastaisiin suuntiin. Vuosikymmeniä on kulunut tarinallisesti kirjan ensimmäisestä osasta, ja viimeisen osan myötä aikuiseksi, jopa vanhukseksi kasvaa paitsi korttelin väki, myös itse kirjasarja. Tässä on jotain levollisen vanhenevaa, ja juuri se tästä koko sarjasta tekee niin täydellisen: jokainen osa, lapsuus ja nuoruus, nuori aikuisuus sekä aikuisuus ja vanhuus, näyttäytyvät paitsi hahmoissaan, myös kokonaisessa rakenteessa, rytmissä ja mittakaavoissa, joissa Lenun ja Lilan elämiä tarkastellaan.

02. Ystävyys // Ferranten ystävyyskuvaus on jotain, mihin en juurikaan ole kirjallisuudessa törmännyt. Lenun ja Lilan ystävyyttä kuvataan realistisesti, välillä jopa epämiellyttäviä asioita esiin nostaen. Ferrante luo hurjan todentuntuisen asetelman, jossa kaksi ystävystä on jatkuvasti kaltevalla pinnalla, yrittäen tasapainotella siinä yhdessä, mutta ollen silti aina tilanteessa, jossa kumpikin ei voi yhtaikaa olla ylhäällä. Ferrante kuvaa raadollisesti sitä, miten ihminen on aina olemassa suhteessa johon kuhun toiseen, ja miten sellainen toiseus ei voi myöskään olla täysin tasapainoista. Se mitä toisella on, on toiselta pois, ja jos toinen on Subjekti, tulee toisesta Toinen, putoaa hän toiseuden kategoriaan eikä nouse kuin vaihtaakseen subjektiuden ja toiseuden paikkoja päikseen. Ei ole väliä kumpi ystävyyden subjekti on, mutta kaksi sitä ei voi yhtaikaa olla.

Ferrante kuvaakin sitä kateutta ja ohitushalua ällistyttävän tarkasti, johon tällainen toiseuden asetelma ihmiset johtaa. Elena on loistava päähenkilövalinta, sillä hänen vimmansa päästä subjektiiviksi on suoraviivaisempaa ja selkeämpää kuin poukkoilevan Lilan, jolle ihailu tuntuu olevan merkityksetöntä. Ainakin siihen asti, kun hän joutuu ihailijan rooliin. Onkin hurjan virkistävää, että tällaista toisen kautta itsensä peilaamista kuvataan kahden naisen kautta. Vaikka suhteita ja rakkauksia tulee ja menee, on Lilan ja Lenun suhde se, mikä määrittää heidän paikkaansa elämässä. Ei (ystävyys-)myyttisen tasapainoisesti saati neutraalisti toista rakastaen ja hänen vikojaan hyväksyen, vaan vimmaisesti, jopa väkivaltaisesti. Korttelin kuohunta ja ajan politiikka on vain taustahumua, jonka päälle ystävyyskuvaus piirtyy hämmästyttävän tarkasti.

"Korttelin syvyyksistä, paikasta joka tuntui minusta nyt pikkuruiselta loukolta, hän [Lila] piti minua yhä itsensä jatkeena. Hän sai Pietrolta puhelinnumeroni Genovaan ja alkoi soitella minulle usein välittämättä että häiritsi appivanhempiani. Niillä kerroilla, kun hän onnistui tavoittamaan minut, hän ei ollut huomaavinaan harvasanaisuuttani vaan puhua puhui kuin papupata meidän molempien puolesta."

03. Kyky kuvata yhteiskunnalliset asiat yhtaikaa niiden keskeltä ja silti objektiivisesti // Ystävyyden lisäksi Ferrante kuvaa yhteiskuntaa ja sen kuohuntaa ajasta toiseen sellaisella tarkkuudella, että huomaamattaan oppii paitsi Italian myös Euroopan lähihistoriasta enemmän kuin koulun historiantunneilla yhteensä. Ferrante saa vasemmistoliikehdinnän, feminismin ja työväenliikkeiden synnyn vaikuttamaan mielenkiintoisimmalta mitä voi tapahtua, ja etenkin hänen taitonsa kuvata kyseisiä ilmiöitä sisältä päin kriittisesti tuntuu harvinaisen tervetulleelta, sellaiselta, joka yleensä kirjallisuudessa joko ohitetaan tai ei tunnu omalta. Ferranten henkilögalleria on kuitenkin niin harkitun täysi, että heidän kauttaan voi tuoda eteen ilmiön kuin ilmiön ilman, että se tuntuu tarinassa päälleliimatulta. Ferranten Napoli-sarja on yksi kokonainen maailma, ja näin todellisen maailman luominen on taidoista uskomattomin.

"Ajat olivat sellaiset. Minullekin kävi eräänä iltana huonosti Ferrarassa. Moron ruumiin löytymisestä oli kulunut runsas kuukausi ja tulin kutsuneeksi hänen sieppaajiaan murhaajiksi. Sanojen kanssa oli aina hankalaa; yleisöni vaati, että osasin sovittaa ne äärivasemmiston vallitsevaan kielenkäyttöön, ja minä tein parhaani. Mutta usein kiihdyin ja suustani pääsi suodattamattomia lauseita. Sana 'murhaajat' ei sopinut kenellekään kuulijoista – murhaajia olivat fasistit – ja minua vastaan hyökättiin, minua kritisoitiin ja pilkattiin."

04. Naiseus // Ferrante kirjoittaa naiseudesta, naisen asemasta ja tarpeesta määritellä oma itsensä yhteiskunnassa, jossa kaikki lähtökohtaisesti kuuluu miehille. Hänen kumpikin päähenkilönsä on ensin tyttöjä, sitten naisia, ja vaikka he ovat toistensa vastakohdat niin monissa asioissa, yhdistää heitä silti erityisesti oman paikan löytäminen patriarkaattisen kulttuurin keskeltä. Miesten maailma kulkee sivussa, kun nämä kaksi vahvaa ja omalla tavallaan itsenäistä hahmoa rakentavat elämäänsä itsensä, ei miestensä ja poikiensa varaan. Se ei ole päälleliimaavaa, ja silti se on tärkein sankaritarina, mitä tässä ajassa lukea voi. Aina ei tarvitse tehdä jotain ensimmäistä kertaa kaikista naisista ollakseen itsenäinen ja vahva, usein suurin sankaruus tulee siitä, että uskaltaa nostaa itsensä keskiöön maailmassa, jossa naiselle ei tuota paikkaa ole tavattu valita. Ferrante tuskin tätä valintaa on tiedostamatta tehnyt, ja vaikka hyvinkin moni tarinan sivuhahmoista sekä Lilaa että Lenua yrittää normienmukaiselle paikalleen saada, he eivät taivu. He ovat eniten olemassa toisilleen ja toistensa kautta, halusivat he sitä tai eivät. Mutta miesten maailma ei heidän maailmansa välejään riko, vaikka se siellä maskuliinisia rumpuja jatkuvasti paukutteleekin.

x

Harvoin tulee vastaan sellaisia kirjailijoita kuin Elena Ferrante. Hänen tarkkanäköisyytensä tuntuu kumpuavan taidosta asettaa itsensä sivulliseksi, mutta entistä vaikuttavampaa tässä taidossa on nähdä myös sivustakatsoja kertoja ikään kuin sivusta, vikoineen ja erheineen. Vaikka tässä Napoli-sarjan viimeisessä osassa ei ole samanlaista pauhua ja jyrkkyyttä kuin aiemmissa teoksissa, sinetöi se upeasti sarjan paikan tulevien klassikoiden joukossa. Upea, upea sarja, toivottavasti tämän hienouden löytää vielä moni sukupolvi meidän jälkeemmekin. Tällaista kirjallisuutta varten minä luen, ja onneksi sitä myös välillä onnistuu löytämään. 

HULLAANNUTTAVAA SIVULLISUUTTA - RACHEL CUSK : ÄÄRIVIIVAT

RACHEL CUSK : ÄÄRIVIIVAT

207s.

S&S 2018

Alkuteos: Outline // 2014

Suomennos: Kaisa Kattelus

Arvostelukappale

Tiedättekö sen tunteen, kun hullaantuu jostain niin paljon, ettei voi lukea sitä eteenpäin, ettei se loppuisi, muttei myöskään kykene pitämään siitä sormiaan erossa? Kun alkaa merkitsemään itselleen pienin note it -lapuin lempikohtia ylös, ja huomaa laputtaneensa koko kirjan kannesta kanteen? Kun uppoutuu niin syvälle kirjan maailmaan, että hätkähtää hetkeksi tajutessaan että makaakin omassa sängyssään, kirjan sivut käsissä kääntyen, eikä itse olekaan hahmojen seassa Ateenassa? Kun luulee, että edellä olevan kaltaiset lauseet on vain jotain turhanpäiväistä kirjablogilätinää, joilla yritetään epätoivoisesti sanallistaa jotain, mitä ei sanoiksi saa, mutta kohtaatte kirjan, jonka kanssa tuo kaikki yhtäkkiä onkin totta? 

Oletteko te lukeneet jo Rachel Cuskin Ääriviivat?

Minä olen. Sen kirjan välissä on yhteensä pieni paketillinen note it -lappua.

Arvioin kirjan Goodreadsiin lainaamalla täydellisyyden määritelmää sanakirjasta.

Voisin arvioida sen blogissa luettelemalla kaikki sanakirjan täydellisyydelle tarjoamat synonyymit. 

Eli näin: Rachel Cuskin Ääriviivat oli absoluuttisen ehdoton, kokonainen, täysi, hyvä ja perinpohjainen. Se oli tarkka, valmis, ylittämätön, sensuroimaton, totaalinen sekä ehjä. Tunsin, että se oli selvä, suoranainen, kertakaikkinen, ilmiselvä, pelkkä ja puhdas. Osittain myös silkka, perusteellinen, täysimittainen, rajaton sekä niin luodinkestävä kuin vedenpitäväkin. Laantumaton, lieventymätön, loputon, ikuinen, syvä, virheetön ja taitava. Arvovaltainen, esikuvallinen, klassinen, moitteeton ja eheä.

(En kuitenkaan nyt tee sittenkään niin, koska tajusin juuri noita sanoja listaillessani, että sehän tuntuu jo aivan minulle maneeriselta tavalta blogata kirjasta, josta olen pitänyt. Hah.)

Tämän kanssa kävi hyvin samalla tavalla siis kuin Maggie Nelsonin Argonauttien kanssa kesän alussa. Se meni ns. tunteisiin.

Huomaan kyllä itsekin, että olen pulassa. Maalaan kirjasta niin totaalisen täydellisen upean mahtavaa kuvaa, ettei kukaan siihen tarttuessaan voi muuta kuin pettyä. Ja silti mikään ylisana ei tunnu liioittelulta, sillä jos hullaannun, hullaannun täysin. Totaalisesti, ehdottomasti, you name it. En usko, että edes saan sanallistettua sitä, miten paljon tästä kirjasta pidin, ja mitä kaikkea se minulle merkitsi. Enkä toisaalta edes tahdo yrittää, sillä se on jo nyt minulle niin henkilökohtaisen tärkeä, etten tahdo minkään tulevan väliimme. En muiden mielipiteiden tai ajatusten. 

Ja kuten totesin jo Argonauttien kohdalla, näin henkilökohtaisesti tärkeän kirjan kanssa tuntuu lähinnä brutaalilta pistää se palasiksi, analysoida rakkauden syitä blogiin tai selittää mikä tässä niin taianomaista on. Koska lopulta, voiko taianomaista koskaan selittää?

Käännän tämän postauksen nyt aivan päälaelleen, ja sanon loppuun, että Ääriviivat on kymmenen tarinaa erilaisista ihmisistä, ja tarina yhdestä, joka kertojana tulee esiin vain yksittäisin sivulausein. Ääriviivat on siis täydellistä tarkkailua, sivullisuutta, vapaaehtoista varjoon jäämistä, sellaisessa paikassa pysyttelyä, missä toisten olemista pystyy herkeämättä seuraamaan ja kirjan sivuilla dokumentoimaan. Cusk haastaa yhtaikaa sekä objektiivisuuden että subjektiivisuuden, ja vaikka kirjassa on sivuja vain kaksi sataa, mahtuu sen sisään niin valtavan suuria asioita arkipäiväisen pieninä huomioina, että luulin lukeneeni tätä kauemminkin.  

Ääriviivat näyttää ihmisen itsekeskeisyyden, itseensä käpertymisen ja subjektiivisuuden hämmentävän objektiivisesti. Se on taitava ja terävä, tarkkoja ääriviivoja asioille ja ihmiskohtaloille piirtävä. Se näyttää ihmisyyden tavalla, jolla sitä harvoin kuvataan. Tarkkaillen, läsnäollen, itsensä hämmentävän upeasti häivyttäen, vaikka kertojana toimiikin. Ihmisten tarinat näyttäytyvät yhtäkkiä kaikkein inhimillisimmiltä, kun ne eivät olekaan varmoja, absoluuttisia ja paikkaansa pitäviä. Epävarmuus on kaikkein suurinta ihmisyyttä, vaikka lähes kukaan tarkasteltavista hahmoista ei itse sitä tuntunutkaan huomaavan.

 Ja siksi, siksikin se on minulle täydellinen. 

Eikä täydellisyyttä lainkaan vähennä se, että tämä on kolmiosaisen sarjan ensimmäinen teos. Tätä on siis luvassa lisää. Ja se jos mikä tekee minut juuri nyt hyvin, hyvin onnelliseksi. 

Muualla: Täysien sivujen nautinto, Reader, why did I marry him? & Sivutiellä

MIKKO KAMULA : IKIMETSIEN SYDÄNMAILLA (METSÄN KANSA #1)

MIKKO KAMULA : IKIMETSIEN SYDÄNMAILLA

680s.

Gummerus 2017

Mikko Kamulan Metsän kansa -kirjasarjan avaus kiinnosti toissasyksynä, kun tutkin kevään 2017 uutuuskirjakatalogeja. Viime keväänä se kuitenkin jäi muiden mielenkiintoisten jalkoihin. Nyt törmäsin siihen kirjaston suositushyllyssä, ja nappasin mukaan, koska hei, uudisraivaajia Savossa, käytännössä samoissa metsissä, joissa olen itse lapsuudestani saakka isoisän kanssa metsäretkillä enemmän tai vähemmän kulkenut. Ensimmäisen aukeaman karttaan mahtuu niin lapsuudenkotini, isoisäni kotipaikka, kummatkin kesämökkimme ja kasvumaisemani, tämä tuntui aivan ohittamattomalta. Mahdollisuudelta sukeltaa 1400-luvun maisemissa omiin metsiin.

"Tenho tunsi omituisen väristyksen ja kohotti katseensa ylemmäksi. Oliko siellä jotain? Ensin pimeydessä näkyivät vain silmät, mutta vähitellen alkoi hahmottua muutakin. Pikkuinen tumma olento katseli häntä välikatossa olevasta aukosta. Tenho tuijotti takaisin hiljaa ja jännittyneenä. Haltija näyttäytyi vain harvoin, mutta Tenhon läsnäolo ei tuntunut haittaavan vanhaa Mökköä niin paljon kuin muiden."

Ikimetsien sydänmailla yhdistelee suomalaista mytologiaa, historiankirjoitusta, myyttejä ja uskomuksia valtavan kunnianhimoiseksi eepokseksi, jonka tyylilaji lienee jotain maagisen realismin ja fantasiankin välillä. Kamulan syventymisen kansantieteeseen ja folkloristiikkaan aistii jo alkusivuilta, ja Savon ikimetsiin muuttaneen Juko Rautaparran uudisraivaajaperheen tarina lähtee lupaavasti liikkeelle. Kotihaltijat, tietäjät ja hiidessä asuvat vainajien henget tulevat iholle, ja heräävät henkiin.

Rautaparta perheineen on rakentanut savupirtin keskelle Savon sydänmetsiä, paikkaan, jossa naapurit ovat niin kaukana, ettei perheen nuoret juuri ikäistään seuraa kohtaa. Tarina lähtee liikkeelle Jukon nuoren vaimon Matelin vaikeasta synnytyksestä, ja tarina kietoutuukin pian vastasyntyneen Mielon kohtalon ympärille. Yksi tärkeimmistä hahmoista on myös ympäröivä metsä, se hallitsee ja välillä ikään kuin vainoaakin. Rautaparran perheen kunnioittava suhtautuminen tuntuu uskottavalta ajassa, jonka pimeyden määrän voi vain hädin tuskin itse kuvitella kaiken sähkövalon ja kaupunkien valosaasteen  keskellä. Metsää tulee kunnioittaa, se todella herää tässä tarinassa henkiin.

Kamula kannattelee tarinaansa historiallisten yksityiskohtien avulla komeasti eteenpäin, kuljettaa koko perheen Hiiteen nimenantajaisiin, meloo pitkin Unnukkaa kohdaten tämän tästä viholliskansoihin kuuluvia karjalaisia ja lappalaisia. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita tarinasta ei puutu, mutta jotain siihen silti olisi kaivannut enemmän. Kamula on parhaimmillaan ehdottomasti kaikessa siinä suomalaisessa perinteen kuvaamisessa, pienen nippelitiedon jakamisessa ja omassa asiantuntijuudessaan mitä tulee aina ajanmukaisen asutuksen kuvaamisesta pieniin vaatteiden yksityiskohtiin. Valitettavasti historian tuntemus kääntyy toisaalta myös yhdeksi kirjan heikkoudeksi: Kirjailija on niin innoissaan tunkenut mukaan kaiken mahdollisen tietämyksensä, ettei se siihen oikein aina edes sovi tai mahdu. Pahimmillaan tai ehkä joidenkin mielestä parhaimmillaan kappaleiden loppuun kaipasi jo lähes tieteellisestä tutkimuksesta tuttuja lähdeviitteitä tutkijoiden nimineen ja vuosilukuineen. Yksityiskohdat eivät aina siis oikein onnistuneet sulautumaan itse tarinaan, ja toisaalta taas toistoa oli aivan valtavasti. Aina ei ihan myöskään jaksettu luottaa lukijan omaan päättelykykyyn, vaan asiat alleviivattiin turhankin monta kertaa, ihan vain että menee nyt varmasti perille, se mitä tällä yritettiin sitten milloinkin sanoa. Toistoa ja tilaa kirjassa oli  niin paljon, että tästä olisi voinut kevyesti raapia vähintään kolmasosan pois, eikä kukaan todennäköisesti olisi edes huomannut eroa lopputuloksessa. Tai olisipa pieni karsinta saattanut jopa teroittaa tarinan vaikuttavuuttakin positiivisella tavalla.

Hieman tässä häiritsi myös kaiken toistavuutensa lisäksi juonen kömpelyys sekä henkilöhahmojen hataruus. Mihinkään ei oikein syvennytty kunnolla, kaikkea "vain tapahtui", ja lopulta harvalla asialla oli minkäänlaista paikkaa tai tarkoitusta kokonaisuuden kannalta. Tuntui, että oli vain pakko päästä kertomaan metsän peitosta tai koskenhaltijoista, muttei maltettu sitoa niitä kehyskertomukseen kunnolla. Tapahtumat etenivät myös aina samalla kaavalla: henkilöhahmo oli ajattelematon, aiheutti tai haastoi käytöksellään vaaraa muille, mutta tilanteesta selvittiin taikakeinojen avulla. Sama toistui oli sitten kyse karjalaisten tai lappilaisten kanssa käydyistä yhteenotoista tai riidoista veronkerääjien kanssa, joita itse oltiin metsiin lähdetty piiloon. Olkoonkin, että elämä toki oli alkukantaisempaa kuutisen sataa vuotta sitten, mutta ei kai ihmisten sentään yksinkertaisia tarvitse sen takia olla? Henkilötkin olivat siis vähän sinnepäin heiteltyjä ja juu, mitään feministisiä laatukriteereitä tämä ei myöskään täyttänyt. Toki aina voidaan vedota 1400-lukulaiseen patriarkaattiin ja "historiallisiin faktoihin", mutta jos kirjailija pystyy valjastamaan kotitontut taikatalkoisiin, kuvittelisi mielikuvituksen riittävän pistämään naiset myös muihin rooleihin kuin supisemaan tulevista sulhoista. Ei sen nyt niin vaikeaa kuvittelisi olevan.

No mutta. Tästä kriittisestä jupinastani huolimatta luin kirjan kokonaan. Jokin siinä koukutti, ja kenties koukuttaa vieläkin, sillä en näe aivan mahdottomana lukea tänä keväänä julkaistavaa sarjan kakkososaa, Isoa härkää. Hurjan moni tämän avausosan puutteista menee kenties esikoisuuden ja sellaisen jopa sympaattisen yli-innostuneisuuden piikkiin, ja toivon valtavasti, että seuraavaan osaan kirjailija on itse jo ehtinyt hieman rauhoittua ja saada pakkaa kokoon niin, että tarinan jatko on jo astetta pidemmällä sekä kirjallisesti että tarinallisesti. Kieleltään tämä oli niin simppeliä, että siihen tuskin parannusta kannattaakaan toivoa, mutta toisaalta se juuri teki tästä helpon ja lopulta loppuunluettavan. Tahtoisin niin kovin sukeltaa syvällisemmin tähän vuosisatojen takaiseen sielunmaailmaan, mystiikkaan ja kansanuskoon, että olen valmis antamaan vielä toiselle osalle mahdollisuuden. Kaikessa sekavuudessaankin tämä kuitenkin on pohjimmiltaan lupaava, joten odotan mielenkiinnolla mitä tästä sarjasta kehkeytyy.

Helmet-haaste 2018: 03. Kirja aloittaa sarjan

Kirjasta muualla: Kirsin kirjanurkka, Lumiomena, Kirja hyllyssä, Kulttuuri kukoistaa, Amman lukuhetki & Kirjakaapin kummitus

ELENA FERRANTE : NE JOTKA LÄHTEVÄT JA NE JOTKA JÄÄVÄT (NAPOLI-SARJA #3)

ELENA FERRANTE : NE JOTKA LÄHTEVÄT JA NE JOTKA JÄÄVÄT

448s.

WSOY 2018

Alkuteos: Storia di chi fugge e di chi resta (2013)

Suomennos: Helinä Kangas

Arvostelukappale

Syystä tai toisesta olen pitänyt tätä Napoli-sarjaa varsin viihtellisenä. Todella taitavasti tehtynä viihdetaideteoksena toki, mutta silti ennen kaikkea kevytkirjallisuutena sanan siinä hyvässä, ellei jopa parhaassakin merkityksessä. Loistavaa ystävääni pidin mainiona lukuromaanina, joka uskaltaa viimein sanoa ääneen monia vaiettuja ja kiellettyjäkin asioita ystävyydestä, kateudesta ja mustasukkaisesta ihailusta. Uuden nimen tarina taas vei mennessään, koska se oli suoraa jatkumoa edelliseen, se viihdytti ja koukutti ennennäkemättömällä tavalla kaikessa aitoudessaan ja hienostelemattomuudessaan. Mutta vasta kolmas osa, Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät vei mennessään. Sai aidosti rakastumaan. Sillä tavalla ihaillen ja kritiikittä.

"Miksi minä sitten olin vajoamassa harmaaseen keskinkertaisuuteen? Johtuiko se avioliitostani? Johtuiko se äitiydestä ja Dedestä? Siitä, että olin nainen ja minun piti huolehtia kodista ja perheestä ja pyyhkiä paskaa ja vaihtaa vaippoja?"

Siinä missä aiemmat osat ovat pyörineet lähinnä ystävyyden ympärillä, otti tämä kolmas samanlaista etäisyyttä aiheeseen kuin päähenkilöt Elena ja Lila toisiinsa. Toinen jäi ja toinen lähti, mutta kilpailuasetelma ja tekemistensä peilaaminen toisen kautta ei päättynyt mihinkään. Vuodet menivät eteenpäin, elämä vei eri suuntiin ja silti se salakavalasti kiskaisi tiet risteämään takaisin yhteen sillä hetkellä, jolloin sitä vähiten odotti.

Minulle Ne jotka lähtevät on kertomus itsensä hukkaamisesta tullakseen joksikin. Kun jatkuvasti peilaa itseään niihin, jotka jo ainakin omalla mittapuulla sitä jotain ovat syntyessään, muuttuu väkisinkin keskinkertaiseksi. Ja mikäpä meidän kulttuurissamme olisi pahempaa kuin olla keskinkertainen? Ei huono, muttei hyväkään, tai jos hyvä, niin ei ainakaan paras. Sankarimyytit, ainutlaatuisuuden ihailu ja jatkuva korkeamman tavoittelu ovat kuin koko länsimaiden perisynti, se jokin, mihin vähän väliä joku hukkaa itsensä, sillä meistä harvasta todella kasvaa yli-ihmisiä. Ja silti se tie vie mukanaan, viitoittaa jatkuvasti uusille reiteille, kokeilemaan, jos jostain löytyisi se tapa olla himpun muita parempi, korkeammalla, ainutlaatuisempi. Ihailtu, ennen kaikkea ihailtu ja varauksetta rakastettu, eritoten niiden silmissä, jota itse on kritiikittä ihaillut lapsuudesta alkaen.

Ne jotka lähtevät on myös viimein sarjan todellinen nosto yhteiskunnalliselle tasolle. On se sitä toki aina ollut, Elenan lapsuuden kortteli on toiminut silmiäavaavana kuvauksena Italian 1960-luvun patriarkaaliseen ja väkivaltaiseen yhteiskuntamuotoon, joka ei juurikaan asukkailleen vaihtoehtoja anna. Mutta kolmas osa nostaa aiheensa pöydälle täysin ohittamattomasti, se on kurkistus aikansa poliittiseen liikehdintään, mellakointiin, ammattiyhdistysten syntyyn, radikalisoitumiseen kun asiat eivät etenekään tarpeeksi nopeasti rauhanomaisin keinoin, yhteiskunta ei muutu yhdessä yössä. Se on terrorismia vastustajan näkökulmasta, äärimmäinen keino saada asiansa esiin samanmielisten silmin katsottuna. Ne jotka lähtevät ottaa esiin myös feminismin pienet, mutta sitäkin tärkeämmät ensiaskeleet, oivalluksen siitä, miten nainen tulee aina nähdyksi miehisen odotuskuvaston kautta. Tämä kirja on tätä kaikkea, mutta tavallaan samalla kun tarina yleensä pyrkii tekemään yksityisestä yleistä, tämä palaa taitavasti tekemään yleisestä yksityistä. Se pyörii kehää, ja se kehä on rakennettu taitavasti.

Ferrante on tarinansa kutojana ilmiöimäinen. Jokainen yksityiskohta on paikallaan, muttei liian selvästi niin, että lukiessa niihin hieman kompastuisi, tajuaisi jo ennakkoon olevan alustusta suuremmalle. Hahmot ovat rakastettavan epämiellyttäviä, ihan kuin ihmiset aidoimmillaan, kuten kaikkein lähimpänä tarkasteltuna lopulta kaikki oikeastikin ovat. Koko tarina tuntuu yhtaikaa arkipäiväiseltä ja maagiselta, yleiseltä ja yksityiseltä. Ja sen lisäksi se onnistuu luomaan koko oman henkilökohtaisen kirjallisuushistoriani samaistuttavimman henkilöhahmon, Elenan. Ja kuten aiemminkin, Ferrante tekee sen yhtä aikaa kipeän näkyväksi ja silti hellän armolliseksi. Tästä kirjasta en edes yritä löytää mitään kritisoitavaa, ja ehkä lopulta tätä kokoinaisuutta voikin tarkastella vasta, kun on lukenut sarjan viimeisenkin osan. Tiedä sitten, jaksaako odottaa käännöstä vuoden päivät, mutta toisaalta Kankaan suomennos on niin valovoimainen, että sille tekee mieli suoda se odotuksen tuoma kunnia.

EDIT: Paitsi että oooh, viimeinen osa tuleekin jo lokakuussa! Ehkä selviän, eihän siihen ole kuin himpun yli puoli vuotta! Olisipa jo syksy.

Jäävistä ja lähtevistä löytyy jo nyt valtavasti kotimaisia bloggauksia, mutta tässä omasta mielestäni osuvimmat: Sanoissa ja sivuilla, Kirjaluotsi, Reader, why did I marry him? & Lukuisa

Helmet-haaste 2018: 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja