ARVAAMATON

ANNA JÄRVINEN : ARVAAMATON

146s.

Teos 2025

Alkuteos: Otrygg

Suomennos Raija Rintamäki

Pyydetty arvostelukappaleena

Äiti alkaa puhua kummia. Hän soittaa kotoaan, ja kysyy miksei tytär ole jo hytissä. Tuntematon henkilö löytää hänet eksyneenä kadulta. Hän avaa yöllä oven ja lähtee omille teilleen. Totuus kulkee äidin muuttuneen käytöksen mukana, mutta ei sitä halua myöntää. Koskaan ei ole oikea aika menettää läheistään. Myöntää, että menetys voi tulla myös mielen katoamisen, muistisairauden muodossa.

Anna Järvisen Uni viime yönä: oli yksi toisen korona-vuoden hienoimpia lukukokemuksia. Se oli pienistä murusista koottu tarina, kipeä, heleä, surusilmäinen. Järvisen kielen pakahduttava kauneus lumosi, ja kun huomasin alkuvuodesta, että häneltä tulee lisää luettavaa, oli lukuvalinta varsin ehdoton.

"Minun veljeni ei ikinä tekisi tällaista. Eivät serkkutytöt liioin. Serkkupojilla ei ollut vielä huolista tietoakaan. He olivat revetä riemusta, kun käskin heidän varjella lompakoitaan Täby Centrumissa, eivätkä tahtoneet pysyä tolpillaan, kun matkivat isäpuoleni aggressiivisia juoponelkeitä. Heidän elämässään kaikki oli helppoa ja naurettavaa. Kukaan. Jonka tunsin. Ei ollut yhtä omituinen kuin minä."

Arvaamaton on Unen tapaan kaunis ja heleä – eheämpi, kiinteämpi ja lineaarisempi tosin. Kyllä sekin poukkoilee, tai kulkee useammassa aikatasossa: äidin sairastumisessa, äidin sairastamisessa ja tyttären omassa nuoruudessa. Jokaista aikaa kuitenkin yhdistää yksi ja sama: valtaisa äidinkaipuu. Kertojalla on ollut koko elämänsä ikävä äitiä. Eräänä kesänä saaressa, 11-vuotiaana kun aikuiset lähtivät menoilleen ja serkukset jäivät keskenään. Eräänä hetkenä Ruotsissa, kun isäpuolen juopottelu muuttui yhä aggressiivisemmaksi. Eräässä suuressa talossa nykypäivänä, jonka nurkissa pelottaa olla. Eräissä hoitoneuvotteluissa palvelutaloissa, joissa pitäisi saada hoitajat ymmärtämään äidin pelko heitä kohtaan.

Ja samalla kaikki on niin outoa – kertoja on liian herkkä, liian outo, liian neuroottinen, liian varovainen. Vain menneen ammatin oppilaat yläasteella tuntuivat ymmärtävän hänen erityisyytensä. Muualla oli vaikeaa ja niin väärin. Ja nyt kun äitikin sairastuu, omaiselle siihen yhteen kaikista kipeimpään eli muistisairauteen, on niin vaikea olla. Vaikea olla maailmassa ilman äitiä.

"Jos sen sijaan on pettynyt itseensä, koska ei ymmärtänyt mitä olisi ollut koko ajan – äiti joka ajoi autoa, pystyi puhumaan ja ymmärtämään – pitää kuitenkin muistaa, miten on pikkulasten ja koiranpentujen laita.

Sitä kuvittelee että jos niitä olisi, voisi hellitellä niitä ja tulisi hyvä olo. Mutta todellisuudessa pikkulapset sen paremmin kuin eläimetkään eivät halua olla kenenkään helliteltävinä. Kissanpennunkin kanssa joutuu heti hyväksymään, että se tahtoo olla subjekti."

Anna Järvinen käy Arvaamattomassa samastuttavasti läpi sekä meneillään että tuloillaan olevaa menettämisen surua, joka siirtää kokijansa lähen väkisin takaisin siksi nuoreksi henkilöksi tai jopa pieneksi lapseksi, jonka vanhemmankaipuu ei koskaan täysin katoa. Arvaamaton on eräänlainen kasvutarina ja tarina irtipäästämisestä, toisaalta se on myös ote, jossa roikkuu roikkuu roikkuu, yrittää pitää kiinni toisenkin puolelle, ettei hän ihan vielä lipeäisi liian kauas todellisuudesta. Se on suruisa tapa käsitellä vääjäämätöntä, itseään äidittömänä suuressa ja ahdistavassa maailmassa. Ja se on jälleen juuri niin kaunis kuin Järviseltä odotinkin.

POHJOISESSA KAHVI ON JUOTU MUSTANA

ELLA-MARIA NUTTI : 

POHJOISESSA KAHVI ON JUOTU MUSTANA

206s.

Johnny Kniga 2023

Alkuteos: Kaffe med mjölk, 2022

Suomennos Jaana Nikula

Nuori, vielä alle 50-vuotias äiti on sairastunut parantumattomaan syöpään. Vielä nuorempi, itsenäsitä elämäänsä Tukholmassa jo joitain vuosia elänyt tytär ei tiedä. Ei, vaikka kertomaan painostaa psykologi ja äidin ystävä. Äiti yrittää kertoa. Yrittää, muttei kuitenkaan. Ja tulee sitten sanoneeksi puhelimeen, että tuleekin käymään. Viikonlopuksi. Jällivaarasta.

Ruotsalaisen, saamelaiskirjailija Ella-Maria Nuttin Pohjoisessa kahvi on juotu mustana on häilynyt lukulistallani jo kauan, sillä sitä on joku minulle muistaakseni aivan henkilökohtaisesti suositellut. Nyt kun Ella-Maria Nutti on tulossa myös kevään Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleille, sain viimein varattua teoksen kirjastosta. Visuaalisesti kaunis kirja vetää puoleensa, lyhyet, usein alle sivun mittaiset luvut saavat ahmimaan romaanin muutamassa päivässä.

"Muuan tytär näkee äitinsä. Hän rypistää otsaansa nähdessään liian laihan hahmon, mutta hymyilee sitten."

Nuttin romaani on puhuttu, käännetty ja suositeltu, eikä syyttä. Se käsittelee traagista aihettaan, lähestyvää kuolemaa sekä äidin ja tyttären hankalaa suhdetta helpostilähestyttävällä ja empaattisella otteella. Romaani vetää kuin itsekseen, Nutti kirjoittaa etenkin kaikkein tunnepitoisimmat kohtaukset taiten, ei suoraan pyri vetoamaan lukijan tunteisiin, mutta tulee tehneeksi niin yrittämättäänkin. Hankala, huomautteleva ja haparoiden lastaan lähestyvä äiti on hahmona lempeän raivostuttava, tunnistettavan ärsyttävä, inhimillisen rikkinäinen. Nutti tuo teokseen paloja äidin historiasta ja menneisyydestä, Jällivaaran kaivokset ja muistisairaat isät taustoittavat monimutkaista ja hankalaakin äiti-tytär-suhdetta.

...ja ehkä ihan himpun liikaakin, tai liian alleviivaten. Vaikka romaanissa on paljon hyvää, ja voin vilpittömästi suositella sitä eteenpäin, näkisin ettei se kirjallisesti ehkä aivan yllä sille tasolle, jota siltä jostain syystä odotin. Ehkä ihan omaan täyteen potentiaaliinsakaan? Nutti kirjoittaa hyvin, mutta yhtaikaa hieman turhia kikkaillen – ymmärrän vieraannuttamisen ja etäännyttämisen keinot, jota romaanissa käytetään, mutta nyt osa niistä tuntui hyvinkin päälleliimatuilta - ja samalla toisaalta henkilöhahmojen psykologinen syvyys jää näinkin suurten ja rankkojen aiheiden alla varsin ohueksi. Jos kerronnan ylimääräiset twistit olisi käytetty hahmojen terävöittämiseen ja syventämiseen, oltaisiin jo paljon vahvemmilla vesillä. Nyt monimutkaisuus ja suhteen ristiriitaisuus tulee näytetyksi hieman alleviivatuin keinoin ja se jättää sen kuitenkin yksioikoisemmaksi kuin tällaiset suhteet ovatkaan.

Ja silti: tätä kirjaa suosittelen, kun kaipaa tunteikasta ja inhimillistä tarinaa. 

Lue maailma vuodessa: Kirjan on kirjoittanut alkuperäiskansaan kuuluva kirjailija

NOITARAKASTAJA

ASTRID SWAN : NOITARAKASTAJA 

344s.

S&S 2024

Saatu arvostelukappaleena

Annika katsoo kyllästyneenä lasta, leikkipuistoa ja avioliittoaan. Niin tylsää, niin tavallista, niin harmaata. Vuoden päästä tilanne on jo toinen: muuttolaatikoita, uusi vuokra-asunto, rakastaja Kanadasta. Hän lähtee, ihan vain väliaikaisesti, kertoo Annika lapselleen Leilalle. Äiti tulee kyllä takaisin. Mutta ei tulekaan. Turvallisuus ja vakaus sekottui Annikan päässä tylsyyteen, jo suhteen alkuaikoina punaisia lippuja liehuttanut rakastaja D äkkipikaisine puuskahduksineen sekoitti jännityksen ja traumasta kumpuavan tuttuuden rakkauteen. Vuosia kuluu, Leilan isä ei anna Annikan kirjeitä tyttärelleen, ja valtameri on äidin ja lapsen välissä. Vaikka äiti ja D palaavat Suomeen, kukaan ei oikein tiedä voiko väliä enää kuroa umpeen, kun aikaa, kilometrejä ja Atlantin suolaista vettä on ehtinyt liikkua kahden ihmisen välissä yli vuosikymmenien ajan?

"En ollut merenneito. En usko, että ihailit minua. En ollut yksinkertainen, helposti anekdootiksi pyöräytettävä. Olin hankala ja kirjoitin itse tarinaani. - - 

Kun lähdin, olit kuusi, se oli ihan tavallinen uudelleenjärjestely. Otin omaa tilaa, tapasin rakkauteni ja tajusin mitä en ainakaan halua. Sinä olit kiintopisteeni, enkä tehnyt sitä sinulle. Luulin, että liikuin sinua kohti.

Ihan totta."

Astrid Swanin esikoisromaani Noitarakastaja saapui minulle pyytämättömänä arvostelukappaleena, sellaisena, jotka yleensä pinoutuvat jonnekin huoneen nurkkaan odottamaan "mahdollista" kiinnostumista toisten samanlaisten kanssa. Ne jäävät jonnekin, yleensä pölyttymään, koska maailma on niin täynnä kirjallisuutta, jota kohti kuljen noin muutenkin. (Poikkeus on kuitenkin lähes järjestelmällisesti kustantamo S&S:n kirjat, aivan kuin minulle kuratoitu koko heidän julkaisuohjelmansa. <3) Noitarakastaja veti kuitenkin puoleensa, odotti minua mökillä postin tänne kääntämänä. Se vei mukanaan jo ensimmäisten lukujen jälkeen, ja lopulta ahmin sen kahdessa päivässä, harvinaisen nopeasti näin runsaaksi, syväksi ja monitasoiseksi romaaniksi.

Swanin teoksessa sukelletaan yhteiskuntaan, jossa traumat siirtyvät äideiltä tyttärille niin vahvasti, ettei kukaan oikein voi enää erottaa mikä on omaa ja mikä kohdussa lahjaksi saatua. Mikään äiti-tytärtraumakirja tämä ei kuitenkaan sinällään ole, sukupolvien jatkumo vain antaa jonkinlaisen psykologisen kehyksen naisille suoraan alenevissa polvissa. Ennemmin Noitarakastaja on kertomus rakkaudesta, perheestä, vapaudesta ja valinnoista, niistä, joiden hetkellä aina luulee valitsevansa parhaan mahdollisen, mutta joiden todelliset merkitykset alkavat selvitä vasta vuosien, joskus vuosikymmentenkin päästä. Annika lähtee kun Leila on kuusi, luullen vain poikkeavansa hetkeksi hänen rinnaltaan. Hetkestä tulee kuitenkin katkos, ja katkoksesta loppuelämä.

"Minusta jää jäljelle vain runokirja. Yksi julkaisu.

Entä muistikirjani?

Tulisitko hautajaisiini?"

Noitarakastaja jakautuu kolmeen osaan: aikaan Annikan lähdön jälkeen, jolloin hän vielä kirjoittaa lukemattomaksi jääneitä kirjeitä Leilalle, aikaan, jolloin kirjeet vaihtuvat muistikirjaan ja Annikan arkitodellisuuteen sekä viimeiseen osaan ja aikaan, jolloin Annika kirjoittaa Leilalle enää pöytälaatikkoon jääviä kirjeitä aina kuolemaansa saakka. Leila kasvaa kirjan aikana aikuiseksi, Annika nuoresta äidistä vanhaksi naiseksi. Vaikka Annika on palannut Suomeen, välimatka on karannut galaktisen mahdottomaksi, ja jäljellä on vain valittu vapaus, suhde boheemiin ja arvaamattomaan D'hen, joka jo aivan alkuajoista asti on ollut äkkiväärä ja väkivaltainen. Tähän suhteeseen Annika kuitenkin jää. Siksikö, ettei hylkää toistakin vai siksikö, että väkivaltaiset suhteet ovat aina enemmän kuin osiensa summa, aina suurempaa, liejuisempaa ja monimutkaisempaa kuin kulttuurikuvasto yleensä tapaa kuvata? Annika ei ole uhri, hän on tasavertainen osallinen myrkkyä valuvassa suhteessa, sellaisessa, joista vasta viime vuosikymmenillä ylipäätään on alettu lähteä. Swan kuvaakin lähisuhdeväkivaltaa poikkeuksellisen realistisessa, rujossa ja mustelmankeltaisessa valossa, näyttää miten monimutkaista kaikki on, kun valinnalleen on antanut jo niin paljon. 

Swan on paitsi taitava kirjoittaja myös lahjakas kokonaisten elämien kuvaaja. Vaikka Noitarakastajan hahmot jäävät välähdyksiksi sieltä täältä, uskaltaa Swan luottaa lukijansa kykyyn rakentaa kokonaisuudet rivien väleistä. Äidit, tyttäret, isät, tiede ja rakastajat ovat monikerroksisia kehiä, jotka limittyvät ja risteävät, ja silti Noitarakastaja pysyy eheänä ja hallittuna kokonaisuutena, jossa suvantovaihekin on osattu käyttää rakenteellisesti taiten hyväksi. Swan ei osoita tai arvoita, vaan näyttää ja tutkii. Se on kirjallisesti oivallinen valinta, ja valinnoilla on erilaisia polkuja, eikä sormea voi koskaan laittaa yhden selkeän syyn päälle, Swan teoksellaan muistuttaa.

Helmet-haaste 2024: 41. Kirjassa syntyy lapsi

TOISTO

VIGDIS HJORTH : TOISTO

160s.

S&S 2024

Alkuteos: Gjentakelsen, 2023 

Suomentanut Katriina Huttunen

Pyydetty arvostelukappaleena

"-- toisto on olemassa olon vakavuutta. Toivo on kuin uusi vaate – jäykkä, kireä ja kiiltävä – mutta jos et ole käyttänyt sitä, et tiedä sopiiko se tai pukeeko se, kun taas muisto on kuin käytetty vaate: olipa se miten upea tahansa, se ei enää mahdu, koska olet kasvanut siitä ulos. Mutta toisto on kuin kulumaton vaate, se istuu napakasti ja hellästi, ei purista eikä roiku."

Vigdis Hjorthin kaksi aiempaa suomennettua teosta, Perintötekijät (2020/2016) sekä Onko äiti kuollut (2021/2020) ovat olleet viimeisten viiden vuoden sisään yksiä vahvahduttavimpia kaunokirjallisia lukukokemuksia, joiden parissa olen ollut. Synkkiä, kipeitä ja häiritseviä perhesalaisuuksia käsittelevä kirjakaksikko syventyy ensin isään, sitten jäljelle jääneeseen äitiin, siihen miten he ensin olivat ja sitten eivät enää olleetkaan. Miten rangaistus jostain mustasta ja pimeästä valui tyttärelle, vanhimmalle, eikä sille, kenelle se todellisuudessa olisi kuulunut langettaa.

Hjorthin juuri ilmestynyt uusin suomennos Toisto jatkaa saman tematiikan ympärillä. Kun aiemmat kaksi olivat puolikkaita tiiliskiviä, tämä nimettömän päähenkilön teinivuosiin palaava, takaisin heitetty teos on kevyt ja pieni, hento kuin se nuori ja vasta elämänsä kynnyksellä oleva 16-vuotias, jota elämän olisi pitänyt suojella pahalta eikä vanhempien paljastumiselta, kuten lopulta ilmi käy. Hjorthia lukenut tietää jo ensi sivuilta, mistä puhutaan, ehkä muutkin, ja se ei ole salaisuus, salaisuus on se miksi salaisuus on ollut salaisuus niin kauan, miksi se selviää vasta neljäkymmentäkahdeksan vuotta myöhemmin, miksi vaietusta vaietaan ja miksi puolet on jaettu jo ennen kuin kaikki edes tietävät olevansa kilvassa mukana.

Hjorth kirjoittaa jälleen kieputtavaa, pyörittävää, kiihkeää tekstiä, etenkin nykypäivästä, kiertää, toistaa, tulee lähemmäs, mutta menee taas kauemmaksi, kiertää kehää, sitä kehää jota kaikkien kolmen romaanin päähenkilöt ovat koko elämänsä joutuneet kiertämään ennen kuin saivat tietää. Hjorth rauhoittuu kuitenkin, kerronta rauhoittuu kuitenkin kun se on ensin kieppunut nykypäivässä, kun päähenkilö on viettänyt joulukonserttia yliopiston salissa, nähnyt vanhempiensa vallan alla vastarinnalla kamppailevan nuoren ja tässä nuoressa itsensä ja kun hän vie tuon nuoren ja nuoren itsessään mukanaan mökilleen, hiljaisen sumun ja pimeyden keskelle. Hjort pysähtyy kertomaan muutaman viikon tapahtuman nuoruudesta rauhassa, lineaarisesti, kalapullat valkokastikkeessa muistaen, äidin hysterian muistaen, isän jätä tyttö rauhaan tokaisut muistaen. Päähenkilö haluaisi kasvaa aikuiseksi, ottaa askelia aikuisuuteen, mutta hänen harteillaan on äiti ja hysteria, äiti ja ahdistus, hänen nenänsä on hänen äitinsä hajuaisti, silmänsä hänen äitinsä näköaisti, eikä hän saa hetken rauhaa. Ei edes silloin kun on ollut hetken rauhassa.

Toisto on hieno, riipivä ja vääjäämättömältä tuntuva pienoisromaani, toistava tarina jostain, jota ymmärtääkseen se pitää kirjoittaa uudelleen ja uudelleen. Hjorthin tehokeinot ja kieli on taiturimaista, upeaa, aivan omassa luokassaan. Hjorth pitää kokea ehdottomasti itse.

Helmet-haaste 2024: 29. Kirjassa valehdellaan 

LUONTAINEN KÄYTÖS

GOLNAZ HASHEMZADEH BONDE : LUONTAINEN KÄYTÖS

168s.

Otava 2024

Alkuteos: Naturliga beteenden 2022

Suom. Jaana Nikula

Pyydetty arvostelukappaleena

Lily on juuri saanut pienen esikoisensa Jackin, kauniin, terveen pienen lapsen, jonka pieniä ääniä hän kuuntelee leikkaussalissa. Hänestä on tullut äiti, hänestä, jonka ei koskaan pitänyt.

Toisaalla Lily on pieni lapsi, joka kaivautuu vielä nukkujan jäljiltä lämpimiin lakanoihin hengittämään sisään tuttuja tuoksuja; unta, shampoota, äitiä. Äiti on töissä, äiti aina on, joka yö, usein edeltävät illatkin. Mutta Lily osaa jo huolehtia itsestään. Itsestään ja äidistä, suojella heitä molempia.

"Lily nojasi istuimen selkänojaan. He olivat yhdessä ja kimpassa, niin se oli. Hän oli pelännyt turhaan, pelot olivat olleet hänen mielikuvituksensa tuotetta, kun äiti oli ollut poissa. Vai oliko hän oikeastaan niin paljon poissa? Lily oli liioitellut ja hölmöillyt. Tämä oli nyt aitoa ja oikeaa. Hän nautti täysin siemauksin hetkestä ja torkahti äidin ääneen."

Golnaz Hashemzadeh Bonden vaikuttava Olimme kerran on ollut mieleenpainunut lukukokemus lähes kuuden vuoden takaa. En muista siitä järin paljoa, en tarinasta ainakaan, mutta sen tunnelman, kipeän, rikkinäisen, kompleksisen kylläkin. Olimme kerran on tarina äidistä, jonka toiveet omaa tytärtä kohtaan eivät koskaan kohtaa todellisuuden kanssa. Nyt käsillä oleva Luontainen käytös taas on hieman sama toisinpäin: se on tarina pienestä Lilystä, joka tekee kaikkensa ollakseen äidille juuri sopiva. Hyvä, kaunis, oikein. Rakkauden ja huolenpidon arvoinen.

Bonde kirjoittaa laadukasta ja psykologisesti hyvin tarkkaa romaania Lilystä nyt sekä Lilystä silloin. Kerronnan leikkaukset nykyisyydestä takaumiin etenevät klassisesti lyhyehköjä lukuja vuorotellen, vieden tarinaa nykyhetkestä menneeseen ja takaisin. Bonde kuljettaa lukijaa kohti vääjäämättömältä tuntuvaa, hän kertoo tiiviisti, tiukasti rajaten, näyttäen vain oleellisimman. Lapsi-Lilyn kohtalo on suoraan tarjottimella: näin yksin Lily on, näin valtavasti hän kaipaa poissaolevaa äitiään, näin kovasti hän yrittää, yrittää, yrittää, eikä silti riitä. Aikuinen Lily taas on ollut pitkään kuori, täydellisesti hiottu ja uuteen asetelmaan aseteltu, pakoon päässyt. Hän edelleen yrittää, yrittää ja yrittää, eikä silti riitä, mutta enää sitä ei huomaa kukaan. Hän on päässyt pitkälle, itsekseen, itseään suojellen. 

Luontainen käytös kasvaa tarinan edetessä pelkästä traumaattisen lapsuuden kuvauksesta myös kuvaksi siitä, millaisessa yhteiskunnassa tällainen lapsuus on mahdollinen. Bonde näyttää taitavan rakenteen avulla sen yhteiskunnallisen portaikon, jossa on lähiöiden kerrostaloja öisine tappeluineen, äidittömine lapsineen ja mykkine naapureineen samalla kun muutaman kilometrin päässä toiset kasvavat rakkauden ja huolenpidon pehmeässä kuplassa kuvitellen, että ovat jotenkin aivan erityisesti osansa ansainneet. Ja kenties ovatkin – kaipa jokaisen lapsen elämästä tosiaan tulisi parempi ylempään keskiluokkaan, rakkauteen ja perittyyn hoivaan syntyneenä, mutta hyvin vähän siinä kuitenkaan on kiinni mistään muusta kuin sattumasta. Sattumasta ja hyvästä onnesta sukupolvien jatkumona. Toisaalla on niin kovin toisin, ja Bonde näyttää, miten paljon tarvitaan, että sieltä voi kulkea toisaalle.

Ihminen on lopulta eläin, luontaisten vaistojensa kuljettama ja ohjaama, Bonde muistuttaa kirjan sivuilla Majsan-kissan kautta. Vaistoissa ei ole järjen logiikkaa, stressaantunut, ahdistunut ja vangittu eläin kissaeläimistä aina meihin kädellisiin käyttäytyy niin kovin eri tavoin kuin jokin valistunut mieli saattaisi siltä odottaa. Lopulta freudilaisittain voitaisiin todeta, että trauma kutsuu usein traumaa itseensä luokseen. Se toistaa omaa kaavaansa, koska se kaava on ainakin tuttu, se ainakin kannattelee, kun on kannatellut tähänkin asti. Bonde onkin yksi aikamme taitavimpia kirjailijoita, mitä tulee hankaliin tunteisiin, haastaviin äiti-tytär-suhteisiin ja etenkin solmuissa oleviin sisimpiin. Hänen vain 168 sivuun tiivistetty romaaninsa näyttää huomattavasti kokoaan enemmän, niin yhteiskunnasta, ylisukupolvisuudesta kuin luontaisesta käytöksestäkin.

Helmet-haaste 2024: 36. Kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja

KUUMAA MAITOA

 

DEBORAH LEVY : KUUMAA MAITOA

319s.

S&S 2023

Alkuteos: Hot Milk 2015

Suomennos: Sari Karhulahti

Pyydetty arvostelukappaleena

Polttavan kuuma aurinko, myrkystä kihelmöivät medusan polttamat, rasvatyyni meri ennen hiljaista katastrofia. Deborah Levyn uusin suomennos, Kuumaa maitoa, on kuuma, kumma ja polttava tarina äidistä ja tyttärestä, äiti-tytärsuhteesta, kiinnipitämisestä ja liian kaukana olemisesta.

Parikymppinen barista, antropologian tohtoriopintonsa keskeyttänyt Sofia matkustaa äitinsä Rosen kanssa Etelä-Espanjaan tohtori Gomezin klinikalle etsimään parannusta Rosen mystiseen sairauteen, joka on vienyt äidin kävelykyvyn ja jalkojen tunnon jo vuosia. Rampa äiti tarvitsee tytärtään ja tytär äitinsä tarvitsevuutta, mutta Espanjassa, meduusan polttamat ympärikehoa tykyttäen jokin tuttu nyrjähtää hieman uuteen asentoon. Mukaan tulee medusanpolttamia parantama Juan, saksalainen vintage-vaatteita kirjova Ingrid sekä klinikan omalaatuinen lääkäri-fysioterapeutti pari tohtori Gomez ja hoitaja Aurinko. 

"Kumpi on pahempaa? 

Sekö, että viettää päivänsä kahlittuna vesikuppi edessään, 

vai se, että on vapaa ja kuolee janoon?"

Deborah Levyn omaelämäkerrallinen trilogia hurmasi viime vuonna, ja vuonna 2017 Fabriikki-kustannuksen suomentama Uiden kotiin on kaikessa kummuudessaan jäänyt mieleen. Kuumaa maitoa odotteli jotenkin polttavana ja hieman etäisenä kuitenkin muutaman kuukauden hyllyssäni, ennen kuin sain tartuttua siihen: Levyssä on jotain yhtaikaa hurjan kiehtovaa ja silti etäistä, ja jostain syystä välttelin uusinta suomennosta kuin uimari meduusoja, pysyin turvassa, hieman kaukana, vaikka mieleni teki uimaan. Muutama viikko sitten viimein tähän tartuin, ja se veikin heti mukanaan. Hurmasi, omaleimaisella tavalla. Poltellen, pistellen, päästämättä helpolla.

Alkuun luulen, että Levy kirjottaa näennäisen helpostilähestyttävää, lineaarista kasvukertomusta, tarinaa äidistä ja tyttärestä paahteisen aavikon reunalla. On lapsuudessa kuvioista poistunut kreikkalaisisä uusioperheineen, tarvitseva, viiltävän oikukas äiti ja läpeensä alistunut tytär. Kulissi on tuttu ja helppo, mutta kovin pitkälle romaania ei tarvitse lukea, kun huomaa siinä jonkin sanoittamattoman särön, jotain, mitä takakannessa ehkä kuvataan surrealistiseksi, jotain, mitä Helmi Kekkonen kuvaa upeassa Sivulauseita-blogiarviossaan vaaralliseksi. Jokin vinksahtaa, poistaa perinteisestä, uppoaa pinnan alle, enkä enää tiedä mikä on minkäkin symboli, mitä kohti tarina kulkee, kuka kaipaa eniten vapautta, Rose vai Sofia.

Kuumaa maitoa on noussut kulttiromaanien kaanoniin, eikä syyttä. Sen omaleimainen tunnelma, vahva henki, nyrjällään kulkevat hahmot, vapautetut ja valtamereen pakenevat koirat ovat suuri, polttava mereneläin, jonka seurassa pysymisessä todella on jotain hypnoottista. Levy käsittelee perhe- ja ihmissuhteita taitavasti, kasvattaa jännitettä, seksuaalista voimaa, neurooseja, kulkee kohti jotain, minkä saapumiseen voi vain sokeasti kirjaa lukiessaan luottaa. Kaikkea leimaa piilossa olon ja näkyviin purskahtelun oudot rajapinnat, rakkauden ja mestaamisen väliset veteen piirretyt viivat. Kuumaa maitoa on upea, upea, upea, ja tavallaan polttavinta on, etten pääse enää koskaan kokemaan sitä ensimmäistä kertaa. Mutta ehkäpä vielä joku muu pääsee, ja löytää siitä saman vinon taian kuin minä.

NAISEN TAISTELUT JA MUODONMUUTOKSET

ÉDOUARD LOUIS : 

NAISEN TAISTELUT JA MUODONMUUTOKSET

110s.

Tammi 2022

Alkuteos: Combats et métamorphoses d'une femme, 2021

Suomennos: Lotta Toivanen

Èdouard Louis on eittämättä yksi tämän hetken kuumimpia ranskalaiskirjailijoita. Hän kirjoittaa luokasta, köyhyydestä ja sellaisesta maailmasta, jota sivistyneenä itsensä pitävä eurooppalainen ei enää nyky-yhteiskunnaksi tunnista. Esikoisteos Ei enää Eddy sukeltaa kirjailijan henkilökohtaiseen taustaan, Väkivallan historia taas paneutuu traumaan ja seksuaaliseen väkivaltaan. Tämä uusin, Naisen taistelut ja muodonmuutokset taas on eräänlainen rinnakkaisteos Louisin edelliselle, Kuka tappoi isäni -pienoisromaanille, ja näissä kahdessa kirjassa hän käsittelee köyhyyttä, alaluokkaisuutta ja työväenluokkaa vanhempiensa, ensin isänsä ja nyt äitinsä kautta.

"Olin niin tottunut näkemään äidin onnettomana, että onnellisuus hänen kasvoillaan oli tuntunut skandaalilta, huijaukselta, valheelta joka piti kiireesti paljastaa."

Naisen taistelut ja muodonmuutokset on Louisin kuvaama yhteiskuntaluokka äidin sekä äiti-poikasuhteen kautta kuvattu kertomus naisesta, joka tuli kesken kokkiopintojensa raskaaksi, ja olikin pian jo eronnut kahden lapsen äiti vain parikymppisenä ilman tietoa tulevaisuudesta saati edes pärjäämisestä. Ainoa tie, jolla nuori, kouluttamaton yksinhuoltajaäiti voi hänen sosiaalisissa ympäristöissään pärjätä, on mennä uudelleen naimisiin, ja niin kirjan äiti löytää uuden miehen, Louisin isän, ja yhtäkkiä lapsia onkin viisi, mies alkoholisti ja äiti yksin kotona, kotinsa vankina, nöyryytettynä ja nujerrettuna, miehensä vallan alla. 

Louis jatkaa työväenluokan kuvaamista tuttuun tapaansa avaten toteavaan, selittävään tapaansa miten hänen äitinsä päätyi paikkaan, johon niin moni työtön ja kouluttamaton nainen hänen lapsuudessaan päätyi. Louis kirjoittaakin tarkoituksen mukaista epäkirjallisuutta, tai kuten hän itse sen kirjassaan ilmaisee, "minulle on sanottu, että kirjallisuuden ei pidä selittää todellisuutta, ainoastaan näyttää se, mutta kirjoitan selittääkseni ja ymmärtääkseni äidin elämää. - - -Koska nyt minä sen tiedän: se mitä kirjallisuudeksi kutsutaan, on rakennettu vastoin äitini kaltaisten ihmisten elämää ja kehoa. koska nyt minä tiedän, että äidistä kirjoittaminen, äidin elämästä kirjoittaminen tarkoittaa sitä, että uhmaan kirjoittamisellani kirjallisuutta." Naisen taistelut ja muodonmuutokset on tietoinen irrottautuminen siitä narratiivista, jota kirjallisuus lähtökohtaisesti toistaa, se on sen todellisuuden näyttämistä, joka lukevan luokan ulkopuolelle kokonaan jää.

Louisin äiti on nainen, eli ensisijaisesti synnyttäjä, kodinhoitaja ja äiti, ja hän voi vapautua vain vapautumalla miehestään. Sekä tämän kirjan äiti että edellisen romaanin isä ovatkin keskinäisen elämänsä suurimmat vastukset, yhteen hiileen puhaltavan perheen sijaan ihmiset, jotka kostavat toisilleen sen kurjuuden ja nöyryytyksen, jonka keskelle he nyky-yhteiskunnassa ovat joutuneet. Irti pääsee vain pakenemalla, mutta miten neljän lapsen työtön äiti pakenee?

Naisen taistelut on yllättävänkin hellä ja silti paljastava teos äidistä ja naiseudesta kolmekymppisen pojan näkökulmasta kirjoitettuna. Se ei kokonaisuutena yllä samaan vahvuuteen kuin esimerkiksi Kuka tappoi isäni, se toistaa jo toistettua, tosin täysin sen itsekin tiedostaen. Louisin kirjallisuudesta huomaa kyllä, että hän on nimennyt yhdeksi esikuvakseen tuoreen kirjallisuuden nobelisti Annie Ernaux'n, sen verran yhtäläisyyksiä tästä teosparista voi löytää vaikkapa Ernaux'n Isästä / Äidistä -teospariin. Kirjapari jättää mieleen myös jonkinlaisen aavistuksen siitä, että kauempana pysynyttä isää on helpompi käsitellä kirjallisuuden kautta, kun taas lähemmäksi ja läheisemmäksi muodostunut äiti jätetään kirjailijalle itselleen. Sen verran etäiseltä tämä pienoisromaani paikoin tuntui.

VAHVA JA VOIMAKAS BECHI

KOKO HUBARA : BECHI

208s.

Otava 2021

kuunneltu äänikirjana, lukijana Susani Mahadura

Bechi on huuto, kova karjunta. Bechi on tarina, kolmesta naisesta, kolmelta eri aikakaudelta ja silti tästä hetkestä. Bechi on äitiyttä, sotkuisuutta, raivoa, tukahtumista, tukehtumista. Bechi on naiseus Jemenissä, Israelissa ja Suomessa. Ennen ja nyt, kaiken yli ja kaiken ympärillä. Bechi on äidinrakkautta, jonka vastaanottaminen on vaikeinta maailmassa.

"Shosana heräsi kun auton moottori sammui. Hän tukehtui hereille, oli yltä päätä jäätävässä hiessä, kakoi limaitkua kurkustaan, huusi äitiä. Äiti! Äitini! Se oli viimeinen kerta kun hän kutsui äitiään äidiksi. Siitä hetkestä lähtien hän alkoi kutsua tätä etunimellä, Rivkaksi. Hereillä ollessa Shosanalla ei ollut äitiä. Liekö koskaan ollutkaan."

Koko Hubaran esikoisromaani Bechi on ollut minulle tämän vuoden yksi suurimpia kirjallisia kuriositeetteja, paitsi siksi, että Hubaran esseet ovat aina olleet jotain, joiden lukemisesta olen nauttinut, myös siksi, että kirjamaailma on tuntunut varsin varauksetta ottaneen omakseen myös tämän Hubaran ensimmäisen kaunokirjallisen teoksen. Jonottelin romaania itse pitkän tovin kirjastosta, enkä lopulta sitä laina-ajan puitteissa edes sitten ehtinytkään lukea, mutta nappasin sen ensivilkaisun jälkeen varsin pian äänikirjapalvelussa kuunteluun, työmatkojen iloksi. Ja sellaiseen(kin) se toimi erinomaisesti, Susani Mahadura on kun ehdottoman oikea, jopa täydellisyyttä hipova, lukija tälle kirjalle. Näiden naisten tarinoille.

Bechi on tarina nuoresta, noin kolmekymppisestä helsinkiläisnaisesta, joka istahtaa kahvilaan äitinsä kanssa ja saa kaiken keskelle henkäistyä asiansa: mäolenraskaana. Bechi on yhdenpäivänromaani, jossa tapahtumat ja tapaamiset limittyvät menneisyyden kanssa, ja Bechi on sukupolviromaani, jossa tapahtumat ja tapaamiset limittyvät universaalien ja silti kovin poliittistenkin näkökulmien kanssa. Bechi itse, tarinan yksi keskeisimmistä naisista, erottuu kirjassa puhekielisillä osuuksilla, hänen äitinsä, suurromaanin suomeksi kirjoittanut Shosana taas lyyrisimmillä katkelmilla. Kaiken yhdistää äitiys, naiseus, äidinrakkaus ja kokemus sen puutteesta, se kipeä kokemus vääränlaisuudesta tai väärin kohdelluksi tulemisen tunteesta, joka kaikessa henkilökohtaisuudessaan on äärimmäisen universaalia. Koskaan lastaan ei kai voi rakastaa täysin oikein, sillä omaa elämääkin samalla haparoiden elävänä äiti on niin paljon yhtaikaa, ettei yhdestä koskaan riitä kaikkialle. Perhesuhteisiin mahtuu aina vain yksi suuri henkilö kerrallaan, ja harvoin kenenkään kokemus on, että se suurin on minä itse, ainakaan tarpeeksi usein. Ja kun sen suuruuden varjossa joutuu elämään, tuntuu kaikki vinolta, jopa se suuri ja lempeä rakkaus, se pakahduttava (ja tukahduttava), jota toinen osapuoli pyyteettömästi antaa sille, jota itse pitää suurimpana kaikista.

Hubara kuljettaa tarinaansa nokkelasti, kepeään ja varmaan tyyliin, ja tuntuu kuin hänen romaaninsa maailmassa olisi jollain tapaa elänyt aina. Hubaran kieli, kielen rekistereillä leikittely, tyyli ja tapa rakentaa kokonaisuuksia on syvä ja hurjan taitava, ja Bechi vie mukanaan ensimmäisestä luvusta saakka. Ja silti, vaikka romaania lukiessa luulee tietävänsä, mitä on saamassa, loppua kohden matto viedään alta, maailma ja tarina kasvaa, kääntää, paljastaa ja yllättää, ja Hubara tekee sen niin hienosti, että tuntuu kuin käsissä olisi yksi taitavampia kaunokirjallisia romaaneja, joita Suomessa on tänä vuonna julkaistu. Ja niin varmasti onkin. Hubaran tapa käsitellä vaikeuta aiheita – äidinrakkautta niin henkilökohtaisena kuin akateemisenakin feministisenä kysymyksenä, suostumusta, seksiä, suhteita ja seksuaalista väkivaltaa – on pakotonta ja voimakasta, ja etenkin kirjan viimeisellä kolmanneksella lähes jokainen Mahaduran ääneen lukema lause tekee mieli tallentaa, alleviivata, ottaa omaksi. Äidit ja tyttäret, huoltaja ja lapsi, on ehkäpä yksi varsin laajasti lähes loppuunkin koluttu kirjallisuuden aihe, ja silti Hubara löytää siihen uutta, ravistelevaa ja vavisuttavaa. Lukija tietää niin paljon enemmän kuin Bechi, Shosana tai Rivka, he, jotka aina puhuvat toisistaan sivuun, puhuvat toisiaan tulkiten, ei tutkien. Ja se jos mikä tulee ikuisesti ihmisten väliin; tulkintojen kautta luodut suhteet. Se, onko tulkinnoista sitten koskaan mahdollisuus täysin päästää irti, on toki eri kysymys. Vaikka vastaus voisi olla miten lähellä, jää se kaikkein läheisimmissä ihmissuhteissa yleensä kauas. Lähes saavuttamattomiin.

x

Mutta niin. Jos luet tänä vuonna edes yhden kotimaisen kirjan, lue tämä. Voisin kirjoittaa tästä vielä vaikka miten kauan, ja silti toisaalta vain tuo edellinen lausekin riittäisi.

"Onko helpompaa ratkaisua olemassa kuin syyttää omia vanhempiaan kaikista virheistä, jotka on itse tehnyt."

Helmet-haaste 2021: 1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa

PERINTÖTEKIJÄT

VIGDIS HJORTH : PERINTÖTEKIJÄT

380s.

S&S 2020

Alkuteos: Arv og miljø // 2016

Suomennos: Katriina Huttunen

Hullaannuin huhtikuussa Vigdis Hjorthin Onko äiti kuollut -romaanista, joka on eräänlainen jatko-osa tälle, juuri lukemalleni Perintötekijöille. Hjorth kuvaa perhesuhteita äärimmäisellä tarkkanäköisyydellä, yhden näkökulman kautta tietoisen kapeasti, kierrellen ja kaarellen, lineaarisuutta ja suuria tarinarakenteita vältelle. Onko äiti kuollut on ollut yksi vahvimpia lukukokemuksiani vuosiin, ja luonnollisestikin sen jälkeen olen varsin malttamattomana odottanut tähän aiemmin julkaistuun Perintötekijöihin tutustumista.

Perintötekijät saa alkunsa perhedraamasta, jossa vakavaraiset vanhemmat antavat ennakkoperintönä kauniit mökkinsä kahdelle nuorimmalle siskolle, jättäen esikoispoikansa ja vanhimman tyttärensä ulkopuolelle. Bergljot, kirjan kertoja, se siskoksista vanhin, on katkaissut välinsä lapsuudenperheeseensä jo vuosia aiemmin, eikä mitään perintöä kaipaisikaan, mutta tulee temmatuksi vimmaiseen riitaan mukaan, kun isoveli kaipaa epätasa-arvoisen perinnänjaon suhteen liittolaista. Kipeät, kiivaat ja tulehtuneet välit tekevät perintöjaon myötä näkyväksi jälleen sen, mistä kaikki on saanut alkunsa: syyn, miksi Bergljot on jättänyt perheensä alunperinkin. Kun riidellään perinnöstä, riidelläänkö koskaan lopulta rahasta? Vai onko kyseessä tarve tunnustukselle, nähdyksitulemiselle, oman totuuden esiin saamiselle? Ja kenen totuus merkitsee eniten, kenen tarvitsee tuoda todisteita pöydälle, kenen sanaan uskotaan, kun tilanne on "sana sanaa vasten"?

"Kun ihmiseen sattuu, hänestä ei tule kilttiä. Kun ihmiseen sattuu, yleens hänestä tulee ilkeä. On lapsellista riidellä siitä kehen sattuu eniten. Alistetut ihmiset näivettyvät ja heidän tunne-elämänsä tuhoutuu, alistetut ihmiset omaksuvat alistajan ajatuksenjuoksun ja menetelmät, se on alistamisen räikein seuraus, se että alistaminen tuhoaa alistetut ja tekee heistä entistä kyvyttömämpiä vapautua. Vaatii kovaa työtä tehdä kärsimyksestä mitään sellaista mistä on hyötyä kenellekään, varsinkaan kärsivälle itselleen."

Hjorth kirjoittaa perhedraamaa uskomattomalla vimmalla, kiivaudella, kieputuksella ja taidolla, sanoittaa sellaisia tunteita, jotka harvoin pääsevät näin valovoimaisesti kirjallisuudessa esiin. Hjorth luottaa lukijaansa, sillä tarina tarjoaa enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, näkökulmia kuin ehdottomia totuuksia. Vaikka kirja on kuvattu kokonaan päähenkilön näkökulmasta, hänen kertomanaan, on kokonaisuus monisyinen ja kipeä, ei kenenkään puolella, mutta silti totuutta väistämätön. Päätarinan rinnalla kulkee myös muutama muu tarina, ystävyys, joka kantaa läpi kaikkein vaikeimman, toisaalta sotahistoriaan syventynyt tutkijatoveri, jonka kautta Hjorth laajentaa perhekriisin yhteiskunnallisiin mittasuhteisiin, tuo henkilökohtaisen yleiseksi, lapsuudentrauman sotatraumaksi. 

Hjorthin teosta on käsitykseni mukaan pyritty lukemaan autofiktiona, pienentämään sitä paljastuskirjallisuudeksi, totuudeksi kirjoittajansa perheestä, lapsuudesta, kokemuksista. Mutta haastatteluissa Hjorth itse toivoo kirjan tulevan luetuksi romaanina, sitä vahvistaa myös toki päähenkilölle annettu nimi, kirjailijan omasta poikkeava. Ja sellaisena tätä itsekin haluan lukea, tarinana totuudesta, mutta en todellisuudesta. Sitä kirja itsekin sivuaa, sitä, miten yhden totuus on niin vahvaa ja räikeää, että sen voi antaa sekä määrittää koko elämänsä että kieltää ulkopuolelta. Mikä lopulta on totta ja miten totuus vaikuttaa perheessä, jonka koko olemassa olo perustuu kieltämiseen? Ja kun yksi totuus kielletään, mitä kaikkea pinnan alle jääkään? Ja kun totuuksia on enemmän kuin yksi, voiko kaikkien kanssa olla väleissä tulematta valinneeksi puoltaan? 

Perintötekijät on upea, voimakas ja intensiivinen lukukokemus. Hjorth kirjoittaa tarinansa ympäriltä, ympyräksi, inhimillisen kehämäisesti kasvattaen sitä pikkuhiljaa, vieden trauman synnyttämää inhimillistä kokemusta eteenpäin taitavilla kielellisillä tehokeinoilla, toistolla, kahdella askeleella eteen ja yhdellä taakse, kieputtaen, palaten ja pala kerrallaan antaen, lukijansa tulkintakykyyn vahvasti luottaen. Valta ja voimasuhteet tiivistyvät tarinassa kipeästi sitä yhteiskunnallista kertomusta mukaileviksi, jossa todistustaakka on uhrilla ja sana riittää puolustukseksi hyvinkin pitkälle. Mutta sillä on aina seurauksensa, vaikka miten vastaan taistelisikin.

Helmet-haaste 2021: 21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan

TOVE DITLEVSEN : LAPSUUS

TOVE DITLEVSEN : LAPSUUS

142s.

S&S 2021

Alkuteos: Barndom // 1967

Suomennos: Katriina Huttunen

Saatu arvostelukappaleena

Tove Ditlevsen on suomenkielisen Wikipedian mukaan tanskalainen kirjailija, joka on saanut kirjallisuuspalkinnon, ollut kolmesti naimisissa ja tehnyt itsemurhan. Ja siinäpä se. Uskaliaasti väittäisin, että jos kyseessä olisi mieheksi luettava kirjailja, Wikipedia-sivu olisi a.) pidempi, b.) keskittyisi vahvemmin kirjailijan tuotantoon avioliittojen sijaan sekä c.) tunnustaisi laajemmin kirjailijan aseman pohjoismaisen kirjallisuuden klassikkokaanonissa. 

Niin tai näin, nyt tuotteliasta ja kotimaassaan rakastettua Ditlevseniä on viimein käännetty myös suomeksi. 1970-luvun taitteessa ilmestynyt Kööpenhamina-trilogia on kaiketi Ditlevsenin pääteoksia, ja ainakin Tanskassa kovasti arvostettu klassikkoteos. 54 vuotta myöhemmin kustantamo S&S sekä kääntäjä Katriina Huttunen ovat tehneet viimein hienon kulttuuriteon, ja julkaisseet ensimmäisen osan. Varsin ihastuneen vastaanoton se ainakin kirjoihin keskittyvässä bookstagramissa on onneksi saanutkin. Eikä suotta.

Lapsuus on nimensämukaisesti Ditlevsenin oman lapsuuden aikaiseen Kööpenhaminaan sijoittuva omaelämäkerrallinen pienoisromaani fiksusta tytöstä, jonka maailma näkee aikansa mukaisesti yksinkertaisena, outona ja aivan vääränlaisista asioista haaveilevana hempukkana. Politiikka, runous ja yhteiskunnallinen keskustelu ei kuulu Tovelle, mutta muutamaa vuotta vanhemmalle Edvin-veljelle kylläkin. Köyhä perhe työläiskaupunginosassa elää omaa aikaansa, ja moraalikasvatuksen kaksoistrandardit loistavat Ditlevsenin rivien välistä kilometrien päähän.

Ditlevesinin kerronta on lakonisen toteavaa, ja silti jotenkin äärimmäisen verevää, eloisaa ja moninaista. Ditlevsen näyttää yhteiskunnallisiakin asioita upeasti lapsikatseen kautta, paljastaa jättämällä sanomatta, luo aikalaiskuvaa terävillä piirroilla. Autofiktiivisen romaanin päähenkilö näkee ja kuulee asioita, joita aikuiset eivät edes huomaa, ja näkökulma valinta tuntuu äärimmäisen toimivalta. Lapsuus etenee alle kouluikäisen Toven elämän mukaan aina rippikouluun saakka, ja jättää voimakkaan odotuksen kahta seuraavaa osaa kohtaan.

Jollain tapaa tästä trilogian aloitusosasta tulee mieleen myös kovin rakastettu Elena Ferranten Napoli-sarja, pohjoismaisena versiona muutama vuosikymmen aiemmin vain. Samaan tapaan kuin Ferrante, myös Ditlevsen kuvaa luokka- ja sukupuolieroja, perhesuhteita, köyhyyttä, katuelämää, naisen asemaa ja mahdottomuutta kouluttautua tiettyä astetta pidemmälle. Ditlevsenin teksti on kuitenkin tiiviimpää, keskittyneempää, ja vaikka se kuvaa upeasti työläiskorttelien eloa myös laajemmassa mittakaavassa, keskittyy se siihen paremmin yhden hahmon kautta siinä missä Ferrante pomppii enemmän perheestä toiseen. Ja se tiiviys toimii: vaikka Ditlevsenin romaanissa on vain murto-osa sivuja Napoli-sarjan aloitusteokseen verraten, maalautuu sitä kautta vähintäänkin yhtä vahva maailma ja ajankuva. Ellei paikoin jopa voimakkaampikin. 

Lapsuus on yksi voimakkaimpia kaunokirjallisia teoksia, joita olen pitkään aikaan lukenut. Enkä todella malta odottaa, että trilogian seuraavatkin osat jo suomennettaisiin. Suuri, lämmin suositus tälle kirjalle. 

Helmet-haaste 2021: 20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen

LYHYT MAALLINEN LOISTOMME

 

OCEAN VUONG : LYHYT MAALLINEN LOISTOMME

367s.

S&S 2021

Alkuteos: On Earth We're Briefly Gorgeous / 2019

Suomennos: Tero Valkonen

Saatu arvostelukappaleena

Ocean Vuong on palkittu vietnamilais-yhdysvaltalainen runoilija ja esseisti, jonka kriitikoiden ylistämä esikoisromaani Lyhyt maallinen loistomme ilmestyi suomeksi tänä keväänä. Vuongin romaanissa poika nimeltä Pikkukoira kirjoittaa kirjettä lukutaidottomalle äidilleen, ja kulkee läpi yhden nuoren elämän, ensirakkauden, huumeiden ja perhesuhteiden selvittäessään kuka hän on ja millaista on kasvaa aikuiseksi rasistisessa yhteiskunnassa, Yhdysvalloissa, joka on vain yksi sukupolvi taaksepäin ollut sodan runteleman Vietnamin vihollisvaltio.

"Kaikki vapaus on suhteellista - sinähän sen tiedät liiankin hyvin - eikä se joskus ole vapautta ensinkään vaan pelkästään sitä, että häkki levenee ja etääntyy, etäisyys muuttaa kalterit abstrakteiksi muttei poista niitä, kuten vaikka silloin kun villieläimet "vapautetaan" luonnonsuojelualueille, joissa ne jäävät aiempaa suurempien rajojen sisään. Mutta minä otin sen etääntymisen silti vastaan. Joskus nimittäin riittää sekin, ettei kaltereita näe."

Lyhyt maallinen loistomme on runollinen, riipivän kaunis ja äärimmäisen runsas romaani, jota värittää omaleimainen kieli, heleä kerronta, leikittelevä teksti ja raakaakin raaemmat aiheet. Perheväkivalta, poissaoleva isä, homoseksuaalisuus, huumeet, köyhyys, sodan traumat ja mielenterveys kuulostaa juuri siltä klassiselta esikoisteoksen kaikkea kaikessa -paketilta, mutta tällainen kritiikki lyhytnäköisesti unohtaisi, että juuri niin nyky-yhteiskunnassa epätasa-arvo kulkee; vaikeudet kasaantuvat, vähemmistöstressi lisää mielenterveysvaikeuksia, väkivallan kohteeksi joutumista, mielenterveysvaikeudet taas köyhyyttä, eristäytyneisyyttä, syrjäytymistä. Vuongin kuvaama maailma on kaikessa raakuudessaan todellinen, ja vaikka kaunis, runoilijuutta henkivä kieli antaa sille vastapainoa, kaunis ja onnelliseksi tekevä tämä romaani ei ole. Eikä sitä sellaiseksi ole yritettykään paketoida. Elämä näyttäytyy juuri niin rankkana ja raakana kuin se ylisukupolvisten traumojen kanssa tekee, ja Yhdysvalloista, länsimaisesta unelmasta piirtyy eteen kuva, jolta valkoinen, tänne syntynyt, terve ja sotaa kokematon ei koskaan osaa edes kuvitella.

Vuong kirjoittaa kokonaisen elämänkaaren, ja kirjemuotoon uppoaa nopeasti. Sodan kauhut ja toisaalta Pikkukoiran teini-ajan työpaikka tupakkapelto piirtyvät eteen, ja tarinaan uppoaa jokaisella aistilla. Se on voimakas ja suuri, ja vaikka tekisi mieli sanoa, että se kulkee juuri sillä ohuen ohuella rajalla, jossa raakuudesta ja realistisuudesta tulee tarkoituksenhakuista, onnistuu se silti pysymään puolella, jossa se paljastaa, ei paljastele. Sitä mukaa kun kirjan hahmo kasvaa omaksi itsekseen, löytää äänensä voimakkaiden ja tilaavievien sukulaisten, äidin ja isoäidin varjosta, pienenee menneisyys, mutta kirjoittamallakaan mikään ei korjaannu. Ja miten jotain niin rikottua voikaan kokonaan korjata, kuulukokaan sitä? Sankaritarinat ja onnelliset loput ovat jossain muualla, Vuongin tekstissä paistaa suru ja tuska. Äärimmäisen kauniiseen kerrontaan paketoituna. Vuong ei pelkää olla poliittinen, ei paljastaa yhteiskunnan nurjapuolta. Tämä on se maailma jossa elämme, nämä kohtaloita, joita tuotamme. Tällaiselta on niin helppo sulkea silmänsä, vielä tarinamuodossakin. 

Helmet-haaste 2021: 48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta

ONKO ÄITI KUOLLUT

VIGDIS HJORTH : ONKO ÄITI KUOLLUT

367s.

S&S 2021

Alkuteos: Er mor død / 2020

Suomennos: Katriina Huttunen

Saatu arvostelukappaleena

"En ole täysin yhdentekevä hahmo. He molemmat repisivät kirjeen vapisevin käsin. Olen tytär, sisko, ja me olemme toisillemme mytologisia suureita. Olemme toistemme vihollisia, ja kukapa ei olisi kiinnostunut vihollisestaan."

Johanna on taitelija, musta lammas ja perheen kapinallinen, joka kolmenkymmenen vuoden ja täydellisen välirikon jälkeen palaa takaisin kotikaupunkiinsa vuonon rannalle, Norjaan, lapsuudenmaisemiin, viiden kilometrin päähän omasta äidistä. Äidistä, josta ei ole kuullut sanaakaan viiteentoista vuoteen, äidistä, joka ei vastaa hänen puheluunsa. Elämänvalinnat ovat ohjanneet perheenjäsenet erilleen, sovinnainen sisko jäi, itseään kuunteleva taas lähti. Nykyhetkessä noin kuusikymppinen taiteilija yrittää saada selkoa menneeseen, että voisi olla tässä päivässä, mutta onko se mahdollista, jos toinen osapuoli ei tule lainkaan vastaan? Lapsella voi olla oikeus katkaista välinsä vanhempaansa, mutta koskeeko sama oikeus vanhempaa?

Norjalainen Vigdis Hjorth löi läpi Perintötekijät-romaanillaan, joka ilmestyi vuosi sitten myös suomeksi. Se on keikkunut pitkään lukulistallani, käynyt jopa pari kertaa kirjastostakin kääntymässä, mutta jostain syystä en ole siihen vieläkään osannut tarttua. Kun nyt tämä uudempi teos, Onko äiti kuollut ilmestyi minulle arvostelukappaleena, veti se niin vahvasti puoleensa, että tartuin siihen suurin piirtein heti kotiin postista päästyäni. Tarinan asetelma ja Elina Warstan luoma upea visuaalinen ilme veivät mukanaan, ja pian jo ahminkin Johannan tarinaa tuntitolkulla.

"Ruth ei ottanut vakavasti sitä kun kirjoitin että minulla on äidille tärkeää asiaa, mutta eksistentiaalisella tasolla olen oikeassa, sillä minulla on äidille tärkeää asiaa, vaikka minulla ei ole sille sanoja enkä tunne sen sisältöä. Se ei kuulu rationaalisuuden sfääriin."

Onko äiti kuollut sukeltaa ihmisen perustavaa laatua oleviin psykologisiin tarpeisiin, nähdyksitulemiseen,  oman elämän elämiseen, äidinkaipuuseen. Ja siihen ristiriitaan kun yhden tarpeen kuunteleminen ei kohtaa toisen saavuttamisen kanssa – miten pitkälle voi elää haluamaansa elämää, jos omat vanhemmat eivät hyväksy tehtyjä valintoja? Ja miten valinnat voi perustella, jos siinä samalla menettää oman äitinsä? Ja miksi äidin oikeastaan ylipäätään on menettänyt? Hjorth pohtii kirjassaan tätä varsin ikiaikaistakin kysymystä, vanhemman ja lapsen suhdetta, lapsen oikeutta omaan elämään, vanhemman oikeutta lapsensa elämään. Päähenkilö Johanna on ollut hetken äidin erityistyttö, mutta missä kohti jokin meni toisin?

Tarinan lisäksi Hjorthin kieli on ilmiömäistä, kaunista, vyöryttävää, pyörryttävää, heleää ja jotenkin aina kaikkein tärkeimmässä ytimessä. Se on tarkoituksellisen toistoista, kehämäistä, se palaa aina kaksi askelta taakse otettuaan yhden eteen, ja sitten jossain vaiheessa ottaa kaksi eteen ja avaa taaksepäin otetulla jotain aivan uutta. Se purkaa suurta kehää pikkuhiljaa, paljastaa aina enemmän, palaa alkuun, palaa lähtöön, palaa lapsuuteen. Kirja on täynnä kiehtovia kielellisiä ja kerronnallisia ratkaisuja, se on taitava, kehräävä, kuvaa äärimmäisen hyvin hieman ahdistukseen taipuvaisen tapaa ajatella, hahmottaa, kiertää ympyrää, etsiä muutoskohdetta, kulkea itsensä ympäri ympäri ympäri. 

"Tuntuuko minusta että olen maailmassa yksin? Ei. Ei sillä tavoin kuin he luulevat tai kuvittelevat, sillä minusta on aina tuntunut että olen maailmassa yksin. Se on perustuntemukseni. Ei edes yhdessäolo Markin kanssa voinut karkottaa sitä, vaikka tuntemus oli miedompi yhteisinä vuosinamme, koska hänestä tuntui samalta. Mark oli maailmassa yksin. Kun hän kuoli, vaivuin kahden ensimmäisen vuoden hurjan surun jälkeen takaisin varsinaiseen tuntemukseeni, lapsuuden ja nuoruuden tuntemukseen. Se tuntui lähes rakkaalta, olin vain pitänyt siitä taukoa Markin kanssa."

Onko äiti kuollut on tarina äidistä, kivestä kengässä, kolmannestatoista kiinalaisesta posliinikupista, pensasaidan alle piilotetusta sikarilaatikosta, äidinmurhasta. Mutta se on myös tarina omasta itsestä, omista valinnoista, siitä kuka on velkaa kenellekin. Se on taitavaa, tarkkanäköistä ja heleää kirjallisuutta, nykykaunoa taitavimmillaan. Se on romaani ja ihmisyyden tutkielma, se on tarina, jonka olisin halunnut itse osata kirjoittaa. Se on kertakaikkiaan upea.

Kirjan loppupuolella googletan Vigdis Hjorthin ja saan tietää Perintötekijöiden aiheuttamasta kohusta, Hjorthin oman perheen kykenemättömyydestä käsitellä tyttärensä ja sisarensa tapaa tuoda asioita julki taiteen kautta. Hjorth toivoo itse erinäisissä haastatteluissa kirjaa luettavan romaanina autofiktion sijaan, ja yritän kunnioittaa hänen toivettaan, aikomustaan, oikeuttaan taiteilijana myös Onko äiti kuollut -romaanin parissa, vaikka se toki tämän uuden tiedon myötä taas kasvaa, hieman suuremmaksi, Johannan Lapsi ja äiti 1 & 2 -teokset saavat uuden symbolisemman ulottuvuuden. Romaani kasvaa tiedon myötä myös yhä vahvemmin tutkielmaksi siitä, kenen totuus on, kenen tarinaa taiteilija saa luoda, ja mikä on katselijan vastuu – kun kaikki näkevät teoksissa aina lähinnä itsensä, onko kyse enemmän taitelijan motiiveista vai katsojan tulkinnasta? Todellisuuden, totuuden ja taiteen suhde on monimutkainen, mutta kuten Hjorth itsekin kirjoittaa, Johannana:

"Taiteilija ei suhtaudu todellisuuteen sellaisenaan vaan siihen mikä on taiteellisesti mielenkiintoista. Todellisuus on pesujauheen ja vessapaperin ostamista, bussilippuja, laskuja, hampaidenpesua ja ummetusta, tiskikoneen täyttämistä ja tyhjentämistä, todellisuus on mielenkiinnoton, totuus on mielenkiintoinen, mutta siihen on vaikea tarttua, sitä on vaikea piirittää, tavoittaa.

Teoksen suhde todellisuuteen ei ole mielenkiintoinen, ratkaiseva on teoksen suhde totuuteen, eikä teoksen totuusarvo ole siinä miten se suhtautuu niin sanottuun todellisuuteen vaan siinä vaikutuksessa mikä sillä on katsojaan."

Helmet-haaste 2021: 37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

TREVOR NOAH : LAITON LAPSI

TREVOR NOAH : LAITON LAPSI – 

VÄRIKÄS NUORUUTENI ETELÄ-AFRIKASSA

300s.

Atena 2020

Alkuteos: Born a Crime: Stories from a South African Childhood  // 2016

Suomennos: Jaana Iso-Markku

Kuuneltu äänikirjana

Trevor Noah on tiskijukka, tv-juontaja ja stand up -koomikko, joka löi läpi Yhdysvalloissa ja Briteissä, mutta on itse lähtöisin Sowetosta, Johannesburgin townshipissä, hökkelikylässä, joka on tarkoitettu mustille ihmisille apartheid-hallinnon ajoilla. Hän on myös kirjoittanut muistelma-/omaelämäkertateoksen, joka on nyt tänä keväänä viimein pienellä viiveellä suomennettu. Kuuntelin sen itse äänikirjana (oli ihan ok, olisi varmasti ollut vielä parempi englanniksi), ja päällimmäiseksi siitä jäi mieleen se, että Noah on aivan uskomattoman taitava tarinankertoja.

Noah on rikoksesta syntynyt, apartheidin aikana valkoisen, sveitsiläismiehen ja mustan, eteläafrikkalaisen xhosa-naisen poika. Hän joutuu kävelemään kaduilla kaukana sekä äidistään että isästään, sillä hän ei kuulu kummallekaan. Hän ei ole valkoinen, muttei mustakaan, mutta toisaalta ei myöskään värillinen siinä mielessä, mitä värillisyys apartheid-ajan Etelä-Afrikassa tarkoitti.

Noah yhdistelee teoksessaan hurjan taitavasti Etelä-Afrikan historiaa ja politiikkaa hänen omiin henkilökohtaisiin kokemuksiinsa. Noah'n lapsuus on ollut vähintäänkin vauhdikas; vilkkaana lapsena hän on ollut mukana vaikka jos missä, ja hänen edukseen laskettakoon taito kertoa upea, monisyinen tarina kaikkein pienimmistäkin sattumista. Elämä ei ole lineaarinen jatkumo, se on sattumia ja tapahtumia siellä sun täällä, mutta Noah löytää omille kokemuksilleen hurjan hienoja, kerroksellisia siltoja, jotka paitsi yhdistävät hänen omat polkunsa myös laajemman rakenteellisen rasismin aiheuttamat epäkohdat.

Noah lähestyy paitsi omaa henkilöhistoriaansa myös kotimaansa historiaa piikikkään huumorin keinoin, ja se toimii, vaikka puhutaan niinkin rankasta ja kammottavasta sortojärjestelmästä kuin apartheidista. Pöyristymiselle ei kuitenkaan ole sijaa: jos Noah'n lapsuus kuulostaa järkyttävältä, et vain ole tarpeeksi perillä siitä, miten rakenteellinen rasismi toimii. Toki se valtiotasoinena on Etelä-Afrikassa ollut aivan omaa luokkaansa, mutta erilaisissa mittakaavoissa tätä tapahtuu edelleen ympäri maailman. Meillä länsimaissakin. Tämä on totta tiettyyn pisteeseen asti edelleen, eikä tästä pääse pois vain koettamalla siirtää Noah'n kokemuksia 1990-luvun Etelä-Afrikkaan. Tämä on totta myös 2020-luvun maailmassa, meidän silmiemme alla. Noah ei sitä itse kirjassaan juurikaan korosta, mutta faktaosioiden keskellä se tulee kyllä varsin ilmiselväksi. Siinä missä Hitler on valkoiselle länsimaalaiselle pahinta, mitä ihmiskunnalle on koskaan tapahtunut, monelle afrikkalaistaustaiselle henkilölle hän on vain historian hirmuhahmo valtavassa hirmuhahmogalleriassa. Enkä täysin usko, että hirmuhahmojen historia on täysin historiaa.

Apartheidin, hoodielämän, pikkurikosten ja hillittömien sattumusten keskellä Noah'n kirjassa kuitenkin kaikkein hienoin oli kuvaus äidin ja pojan suhteesta. Noah'n äiti halusi lapsen, jotta joku rakastaisi häntä täysin rinnoin – mutta saikin itsekkään paskiaisen, joka vaati kaiken rakkauden itselleen. Sillä niin lapset toimivat. Sillä niin äiti-lapsisuhde tuntuu usein menevän. Ja sen kompleksisuuden jos minkä Noah osaa kuvata lapsen roolista aivan äärimmäisen hyvin. Noah'n äiti on ollut hänen elämänsä suurhahmo, ja se leimaa koko Noah'n tapaa hahmottaa maailmaa. He ovat kuin kissa ja hiiri, Tom ja Jerry, mutta niin suuresta, epäloogisestikin toimivasta rakkaudesta, ettei mikä tahansa ihmissuhde sellaiseen voi koskaan päästäkään. Mutta heidän suhteensa pääsi, ja siitä, jos mistä oli upea päästä lukemaan. Jo sen vuoksi suosittelen lämmöllä tätä kirjaa, ehkä kuunneltavaksi, mutta todennäköisesti mielummin luettavaksi. Noah'n tarinat iskevät, mutta keskushahmo on jossain toisaalla.

Lue koko maailma -haaste: Etelä-Afrikka

Helmet-haaste 2020: 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa

KAKSI LYHYTTÄ JA KAUNISTA – ANNASTIINA STORM & CRISTINA SANDU

Kaksi toista romaania, vuoden 2019 julkaisuja kirjailijoilta, joiden esikoiset sykähdyttivät. Kaksi kirjaa, täysin erilaista, ja silti samantyylistä, samaan postaukseen niputettavaa ja peräkkäin luettua. Kaunista ja herkkää, monikerroksista ja hyvin vahvasti omaa makuani kuvaavaa teosta. Sitä ovat sekä Stormin että Sandun toisinkoiset, esikoisen jälkeiset kirjat, jotka tammikuun aikana luin. Nyt muutama sana kummastakin vielä erikseen.

ANNASTIINA STORM : KERRO, KERRO

S&S 2019

208s.

Alisa on peikkolapsi, metsänkuninkaan jälkeläinen, vaihdokas, joka ei koko lapsuutensa aikana oikein tuntunut kuuluvansa vanhemmilleen.

Lumikki on vakava ja harmaa äiti, jonka silmistä hellyyttä saa etsimällä etsiä, tuimasta olemuksesta kartoittaa salaisuuksia, joita kaapin perältä löytynyt keltainen mekko huutaa kyllä voivan löytyä.

Aliisa on myyttinen äidinäiti, hankeen synnytyksessä kuollut, aviottoman lapsen häpeää kantanut. 

Ja kun Lumikki kuolee, lähtee Alisa selvittämään sekä omaa että äitinsä tarinaa Hukan kylälle, sinne kauas itäiseen Suomeen, josta hänen oma äitilinjansa Aliisasta lähtien on lähtöisin.

Storm yhdistelee tarinassaan sekä Grimmin veljesten satujen kaikuja kuin nykyhetkessä paikkaansa etsivän 4-kymppisen naisen perheenperustamishuolia. Kerro, kerro on monitasoinen ja paikoin jopa absurdikin tarina äitisuhteesta sekä siitä oman potentiaalisen äitiyden pohdinnasta. Se on myös tarina rakkaudesta, kielletystä tietenkin, sekä oman paikan juurruttamisessa maailmassa, jossa kaikki oikeastaan on varsin juuretonta.

Stormin kieli ja tarinan tenho mukaansatempaavaa, ja vaikka kyseessä on varsin lyhyt kirja, huomaan säästeleväni sitä jottei lukukokemus loppuisi liian pian. Kirja liikkuu minullekin tutuissa maisemissa, niin maantieteellisesti kuin ajatuksen tasolla, ja se tuntuu paperilla sellaiselta omalta kirjalta, jota kohtaan tunnen jo pientä painettakin ihastua suuremminkin. 

Storm osaa kirjoittaa ja sanoittaa isojakin asioita, mutta jostain syystä omat odotukseni kirjan suhteen eivät aivan loppua kohden kohdanneet. En tiedä lähtikö Storm hieman liian kunnianhimoisesti liikkeelle kirjan tematiikkaan nähden vai odotinko alun perusteella itse jotain ihan muuta, mullistavampaa ja vähemmän käsiteltyjä aiheita käsittelevää, mutta jostain syystä kirjan edetessä en oikein enää ollutkaan yhtä ihastunut kuin alussa. Mikä tuntuu sinänsä epäreilulta: mikä minä olen sanomaan, että joku aihe on jo liian käsitelty kirjallisuudessa? Ja voiko niinkään ikuinen aihe kuin äitiys ja äitisuhde koskaan edes olla loppuunkäsiteltyä? Tuskin. Mutta aiheesta nyt jonkin verran lähivuosina lukeneena kuitenkin henkilökohtaisesti koen, että jotain uutta sen kanssa tarvitsisi. Hetken luulin, että Stormin absurdiin taipuvat katkelmat sitä tähän toisivat, mutta eivät ne ehkä sittenkään niin paljoa kuin olisin toivonut. 

Mutta se ei toki kerro vielä mitään muuta kirjasta kuin sen, että olen vain itse jo lukenut ehkä liikaa tämän tyyppisiä, jonka vuoksi hienoistakaan on enää vaikea saada irti mitään uutta. Jollekulle toiselle tämä varmasti antaa enemmän, ja sehän kirjallisuudessa on ihanaa. Ja tämän muoto on jo sellainen, että siksikin toivoisin kirjalle lisää lukijoita, lainauskertoja, ostoja kirjahyllyyn. Kerro, kerro on ehdottomasti kirja, joka ansaitsee tulla luetuksi.

Helmet-haaste: 42. Kirjassa on isovanhempia

CRISTINA SANDU : VESILEIKIT

Otava 2019

124s.

Sandun pienoisromaanissa taas on kuusi naista ja yksi maa, joka ei kuulu kenellekään. Sandu kuljettaa hahmojensa tarinoita kahdessa tasossa: yhteisessä alkupisteessä sekä reiteissä, jotka uusissa maailmoissa aukeavat miten kullekin. 

Sandu kirjoittaa kuin novelleja, pieniä välähdyksiä naisten elämistä, joiden rajaamisessa hän onnistuu äärimmäisen hyvin. Sandun valinnat, pienet kurkistukset toimivat yhdessä kuitenkin suurempana tarinana, pohjana sille, miltä tuntuu lähteä, kun sitä on aina halunnut, ja miltä tuntuu olla paikassa, joka ei automaattisesti aukeakaan mahdollisuutena. Sandu sanoittaa ja kuvaa niin tarkasti ja hienovaraisesti, että hänen rivien väliin mahtuu kokonainen maailma.

Siinä missä Stormin aihe tuntui jo loppuunkalutulta, Sandun kirjassa on yhtaikaa jotain ikiaikaista ja silti raikasta. Kuten näistä vaatimattomista ylisanoista jo ehkä huomannee, rakastin tätä kirjaa hurjan paljon. Luin sitä paloissa ja säästellen, ja silti suuremmalla tunteella kuin mitään aikoihin.

Ja kuten yleensä, sellaisen ääressä oman lukukukokemuksen sanoittamisesta tulee vaikeaa, sillä tällaisia tunteita on vaikea kuvata. Ne pitää kliseisesti vain kokea.

Helmet-haaste: 14. Urheiluun liittyvä kirja (sovellan kohtaa nyt hyvin laveasti, mutta urheilu on aiheena ehkä yksi ainoista, joista lukeminen ei kiinnosta lainkaan. Niinpä tämä saa olla tarpeeksi lähellä moista teosta)

GOLNAZ HASHEMZADEH BONDE : OLIMME KERRAN

GOLNAZ HASHEMZADEH BONDE : OLIMME KERRAN

224s.

Otava 2018

Alkuteos: Det var vi 2017

Suomennos: Jaana Nikula

Arvostelukappale 

Itken kirjojen kanssa hyvin harvoin. En siksi, etten olisi kovinkaan herkkä, ei lainkaan. Eikä siksikään, etteikö lukukokemukset liikuttaisi, sitä ne suurimmaksi osaksi tekevät. Jostain syystä, en täysin tiedä itsekään mistä, en kuitenkaan pääse lukiessani sellaiselle tasolle, että tuntisin kirjan hahmojen surut, ilot ja pelonsekaiset ajatukset. Tunnistan, mutta en tunne puolesta. 

Mutta silloin kun itken, itken niin sanotusti huolella. Ja kuten ehkä arvata saattaa, tämä kirja kuuluu juuri tähän nimenomaiseen kategoriaan. Minun itkettäjiini. Kyynelkanavien avaajiin, kirjoihin, joita oikeasti elin.

"Minulle sanottiin: Sinulla on syöpä ja sinä kuolet. Ja minä halusin kamppailla kuolemaa vastaan sen sijaan että olisin puristanut viimeiset mehut elämästä. Miksi minä tämän tien valitsin, sitä en oikein ymmärrä. Mutta valitisisin sen uudelleen, jos valita pitäisi, sen minä tiedän. Huomaan pelkääväni kuolemaa enemmän kuin sitä, etten eläisi kunnon elämää."

Olimme kerran pääsi todella yllättämään. Olen saanut tämän kirjan yllätyksenä postilaatikosta, kustantajan pyytämättä lähettämänä arvostelukappaleena. Ajattelin, että tämä on joko hieman hömppää tai sitten laskemoitu myyntimenestys, onhan kyseessä syöpään suhteellisen nuorena sairastuneen maahanmuuttajanaisen tarina. Kyllähän sellainen myy - lukea nyt mukava pieni selviytymiskertomus, jossa takuulla on onnellinen loppu ja mitä kaikkea muuta oikein sympaattista. Vähän hoitoja ja kaljuuntumista, sellaista, joka on omasta arjesta tarpeeksi kaukana, ettei siitä tarvitse kärsiä, mutta sellaista, johon oikein mainiosti muka-samaistuu, vaikka samalla tulee lähinnä onnelliseksi, kun omassa elämässä kaikki on tosi ok.

Mutta ei. Sellainen kirja Olimme kerran ei ollut, ei ainakaan minulle. Se oli vihainen, katkera, rikkinäinen ja ihan helvetin kipeä. Se oli niin itsekeskeinen, että pisti vihaksi, ja silti kaikki sen sapekkaat tunnemyrskyt tuntuivat niin valtavan inhimillisiltä, että omatkin kielletyt, pois suljetut tunteet olivat kerrankin sallittuja. Kerrankin olemassa. Nahid on yksi kirjallisuuden historian - siis minun lukemani kirjallisuuden historian, tokikin - raivostuttavampia, moniulotteisimpa ja kompleksisimpia hahmoja, ja juuri siksi rakastan häntä yli kaiken. Rakastan sitä, miten aito, inhimillinen, herkkä ja tarvitseva hän on. Paljas. Sellainen kuin ihminen kuoleman edessä on, kuoleman, joka voi ottaa muodon kasvaimista tai epäonnistuneista vallankumoushaaveista.

Olimme kerran ei ole mikään hyvänmielen parantumistarina, eikä se myöskään ole mikään liikuttava kertomus sankarillisesta maahanmuutosta, jossa kaikki muuttuu napista painamalla paremmaksi kun turvapaikka vauraasta länsimaasta tipahtaa kohdalle. Se näyttää pakolaisuuden, pakoon lähtemisen kaikki puolet harvinaisen rehellisesti, ja se tekee aiheelleen erityisen hyvää. Toki välillä pysähdyn itse pohtimaan, onko se jopa liiankin rehellinen, ei kai tästä nyt joku saa pönkitystä omille ennakkoluuloilleen, vahvistusta stereotypioilleen, mutta sitten palaan takaisin siihen suurimpaan vahvuuteen, jonka kirja sivuillaan kantaa: maahanmuuttajuus ei ole teema, sisältö tai rakenne, se on jotain luonnollista ja normaalia, jotain elämään kuuluvaa siinä missä muilla se saattaa olla traumaattinen isä-tytärsuhde tai lapsuus uskonnollisessa yhteisössä. Se vain on. Ei selitä mitään, ei ole syy mihinkään. Ihmiset ovat yksilöitä, heidän kohtalonsa ovat heidän omiaan, oli heidän juurensa missä tahansa.

Vaikka kirja on toki kertomus myös äiti-tytärsuhteesta, ennen kaikkea äidin odotusten ja toiveiden näkökulmasta, pidin itse erityisesti Hashemzadeh Bonden tavasta kuvata päähenkilön omaa sisäistä kamppailuaan niin syöpää kuin menneisyyden haamujakin vastaan. Ne loivat pohjan Nahidin ihmissuhteille, tytärsuhteellekin, mutta ennen kaikkea ne loivat inhimillisen tarinan, jossa elämä ei anna aina sitä, mitä siltä eniten toivoo. Kun kukaan ei kanna huolia puolestasi, vaikka miten toivoisit, kun maailma pysyy vain omilla hartioillasi silloinkin kun tahtoisit levätä. Kun vahva täytyy olla silloinkin, kun elää elämänsä viimeisiä hetkiä. 

Se on raastavaa, mutta niin järisyttävän todellista, että hetkittäin unohdin lukevani. Tuntui kuin olisin elänyt vieressä, ja se jos mikä tuntuu valtavalta. Joltain, mihin harva kirja todella sanoillaan pystyy. Lukekaa siis tekin tämä. Piditte tai ette, tämä ei mitään pois vie. Antaa, enimmäkseen, ja upeita, raastavia hetkiä antaakin.

Kirjasta muissa kirjablogeissa: Tuijata, Kirja vieköön!, Reader, why did I marry him?, Kirjaluotsi, Nanna kirjakimara & Kirja hyllyssä