VENUS JA MINÄ

EMI YAGI : VENUS JA MINÄ

112s.

Otava 2025

Alkuteos: 休館日の彼女たち / 2023

Suom. Raisa Porrasmaa

Saatu arvostelukappaleena

Rika on nuori opiskelija, kylmävaraston osa-aikainen työntekijä, jota hänen latinanopettajansa on suositellut museon osa-aikatyöhön. Rika on hiljainen, hieman oudosti puhuva, mutta kuolleen kielen uskomattomalla taidolla eloon herättävä opiskelija, jonka vahvuus on keskustelussa. Näinpä hän onkin mitä oivallisin työntekijä juuri siihen työhön, johon häntä on ehdotettu: keskustelemaan latinaksi Venus-patsaan kanssa aina maanantai-iltaisin. Ja kyllä, Venus hyväksyy hänet täysin. Pitkästä aikaa hänkin pääsee keskustelemaan arvoisensa seuralaisen kanssa – kukin patsas kun puhuu kuka mitäkin kieltä, ja toisaalta museon tarkkaan vaalituissa tiloissa ihmisten katseiden keskellä aika käy hyvin pitkäksi. On yllättävän vaikea olla yli 2000-vuotinen veistos, jonka ainoa tehtävä on olla katseiden kohteena.

"Emme voineet puhua kovaa, joten nousin ylös ja menin kuiskuttamaan Venuksen korvan juureen. Sivusta päin hänen korvansa näyttivät kauniilta mutta jotenkin epämuodostuneitla, kuin kuivatuilta sieniltä, joita oli turvotettu vedessä. Piispan lähestyessä meitä katsahdimme äkkiä toisiimme. Mies kurkisti ihmettelevän näköisenä näyttelyhuoneeseen, ja Venuksen huulilta pääsi poskeani hivelevä huokaus, joka ei olut lämmin eikä kylmäkään."

Japanilaisen Emi Yagin toinen suomennettu teos, Venus ja minä, on pieni ja eriskummallinen absurdi, kiinnostava kuriositeetti ja kuitenkin omintakeisella tavallaan syvä tutkielma ihmisyyden ja inhimillisyyden rajoista. Yagi käsittelee yksinäisyyden kahta ääripuolta: kaiken keskellä olevaa jatkuvan katseen keskellä kulminoituvaa sisäistä tyhjyyttä ja toisaalta ikuiseen sadetakkiin piiloutunutta eristyneisyyttä, jossa etenkin naistyypillisillä kehoilla ei ole varaa kuin valita jompi kumpi. Olet aina katseen kohde ellet muutu täysin näkymättömäksi.

Rikan ja Venus-patsaan suhde syvenee pienoisromaanissa hiljalleen, ja yhtäältä Venus alkaa muuttua enemmän katseltavasta objektista subjektiksi ja toisaalta Rika sadetakkiin piiloutuvasta ulkopuolisesta vahvemmaksi toimijaksi. Romaanissa vilahtelee muutamia yksittäisiä muitakin hahmoja, eri tavoin yksinäisiä ja yleensä näkymättömiä. Jokainen tulee lopulta nähdyksi omalla tavallaan, mutta epäsymmetria syntyy siitä todellisuudesta, jossa näin harvoin oikeasti käy. Yagin romaani yltää rikkomaan näkymättömyyden, ja se muistuttaa lempeästi, että tosi elämässä siihen kykenee lopulta aina vain toinen ihminen.  Venuksen ja Rikan suhde kasvaa, ja se ylittää mahdottomat. Miltä tällainen ystävyys näyttäisi tosielämässä?

Yagi jättää jälkeensä litanjan pieniäsuuria kysymyksiä: mitä kirjasta pitää ymmärtää pitääkseen siitä? Pitääkö sitä ymmärtää? Pitääkö mitään ymmärtää? Tarvitseeko aina itseäänkään? Yagi pudottaa lukijansa suoraan tapahtumiin, jättää sen kummemmin taustoittamatta ja päästää Rikan ja Venuksen lopulta jälleen menemään. Rakastan tällaisia pieniä, irrallisia tuokioita, novellimaisia romaaneja, joiden keskiössä on tämä hetki, ei niinkään mennyt tai tuleva. Absurdismin/surrealismin/maagisen realismin/miksi me länsimaiset ikinä haluammekaan nimetä ja kategorisoida kaiken muun kuin puhtaan realismin avulla Rika ja Venus kulkevat ihanan unenomaisen tarinan, jossa heidän ennen niin kovin erillisistä poluista tuleekin hieman yhtä ihmiselämää suurempi kokonaisuus. Siitä tulee toinen toistaan kannatteleva syvä yhteys, ykseys, ystävyys.

TYHJYYSPÄIVÄKIRJA

EMI YAGI : TYHJYYSPÄIVÄKIRJA

170s. 

Otava 2023

Alkuteos: 空芯手帳 (Kūshin techō), 2020

Suomennos: Raisa Porrasmaa

Japanilaisen Emi Yagin viime vuonna suomeksi julkaistu Tyhjyyspäiväkirja alkaa tilanteesta, jossa toimiston ainoan naisen on jälleen tehtävänä laittaa palaverin jälkeen pöydät paikalleen, siivota tuhkakupit ja haisevat kahvikupit. Päähenkilöä, 34-vuotiasta Shibatoa, väsyttää ainainen metatyön kasautuminen hänelle, naiselle, joten hän huomaakin vastaavansa jaostopäällikölle, että ei voi tehdä kyseistä työtä, koska jätteiden haju etoo häntä. Onhan hän raskaana. Raskaus on yllätys niin sanotusti sankarille itselleenkin, mutta kun tällainen valkoinen (?) valhe nyt tuli heitettyä, alkaa Shibato kiinnittää huomiota siihen, miten eri tavoin ympäristö häneen suhtautuu tämän näennäisen, jokaiselle osapuolelle yhtä suurena yllätyksenä tulleen raskauden myötä. Niinpä hän alkaa seurata raskauttaan viikko kerrallaan sitä lukijallekin avaten, ja mitä pidemmälle raskaus käy, sitä enemmän naisten ja miesten tasa-arvoerot työelämässä alkavat käydä selväksi. 

Kirjan ansiokkaasti suomentanut Raisa Porrasmaa kertoo romaanin nimiösivulla, että kirjan japaninkielinen nimi Kūshin techō on viittaus Japanin terveys-, työ- ja sosiaaliministeriön Boshi techō -kirjaseen ("äidin ja lapsen päiväkirja"), joka lähetetään jokaiselle raskaana olevalle naiselle. Kirjaseen on tarkoitus kirjata ylös raskauteen ja lapsen terveyteen liittyviä asioita aina siihen saakka, että lapsi täyttää 17 vuotta. Boshi-sanan sijaan kirjan alkuperäisessä nimessä oleva sana Kūshin tarkoittaa kirjaimellisesti kääntäen "tyhjää ydintä". Tyhjyyspäiväkirja on siis hyvin monimerkityksellinen nimi, ja Porrasmaa onnistuu kääntämään sen taiten, onhan yhdellä jos toisellakin suomalaisella äidillä tapana kirjoittaa myös raskauspäiväkirjaa.

Ja jotain tyhjyydestä, tyhjiöstä ja siitä iänikuisesta, ja silti aina niin valitettavan ajankohtaisesta naiseudesta Yagi terävästi kirjoittaakin. Tyhjyys ja tyhjä kohtu ovat pienoisromaanin keskiössä paitsi fyysisesti myös metaforisesti: nainen on yhtä kuin kohtunsa, ja lapsetonkin nainen on aina olemassa suhteessa lapseen tai siihen, ettei niitä ole. Ei ole olemassa naista naisena, on olemassa nainen potentiaalisena äitinä, äitimässä joko jälkeläistä tai toimiston miehiä. Naisen paikka on tyhjiö, nainen on tyhjiö, paitsi kun on olemassa muita varten.

Yagi kirjoittaa (ja Porrasmaa suomentaa) romaaniaan raskausviikko kerrallaan, heleän lakonisesti, sivumäärään nähden varsin tiiviistikin. Paikoin Yagi alleviivaa, sukupuolieroja, -rooleja ja -odotuksia etenkin, ja toisaalta hän häivyttää, erityisesti Shibaton omaa elämää tuoden sen näytille toki päivä ja askare kerrallaan, mutta siirtäen suuremmat tunteet, motiivit ja todellisuuden ja maagisen realismin välisen leikittelyn lukijan itsensä tulkittavaksi. Valinta on onnistunut, sillä tämä merkillinen kirja jättää jälkeensä viehättävän hämmennyksen tunteen, juuri sellaisen, johon tekee mieli palata, kerraten tai keskustellen. Kirja sopisikin eri hienosti esimerkiksi lukupiiriluettavaksi, sen verran paljon tässä on pieneksi kirjaksi purtavaa ja purettavaa.

"Ensin oli siirrettävä syrjään tiskirätti, joka oli valloittanut tiskialtaan ja kuivausritilän väliin jäävän olemattoman työtilan. Ei aavistustakaan, kuka rättiä käytti, mutta se piti aina hallussaan tuota kallisarvoista kohtaa ja haisi kammottavalta. Tänään riepu löyhkäsi siltä kuin sillä olisi pyyhitty maitoa. Tartuin rättiin kynnenkärjilläni nakatakseni sen syrjään, että pääsin viimein asettamaan pahvilaatikon tasolle avattavaksi. Tiiviisti kiinni liimatut saumakohdat kulmissa olivat yllättävän tiukassa. Yrittäessäni repiä niitä väkisin auki kynteni vääntyivät, joten jouduin kaivamaan taskuun sujauttamani veitsen. Mattoveitsi on modernin ajan siunaus! Viiltelin mielessäni kollegojeni naamoja samalla kun leikkasin laatikkoa auki."

Tyhjyyspäiväkirja seuraa Shibatoa niin työssä, yllättäen lisääntyneellä vapaa-ajalla, kotona, supermarketeissa kuin raskauden puolivälin jälkeen mamma-aerobicissäkin. Yagi kuljettaa Shibatoa läpi sen urbaanin arjen, jota yksin elävä nainen suurkaupungissa elää, näyttää väläyksiä muiden ihmisten suhteista ja suhtautumisista, äitiysryhmien heleää yhteisöllisyyttä, miehiä jättäviä ystäviä ja lapsettomaksi jääneitä työkavereita. Jokaisella pienellä sivuhuomiolla on kuitenkin merkityksensä, ne kommentoivat aina jollain uudella kulmalla joko lisääntymistä tai lisääntymisestä johtuvaa räikeää epätasa-arvoisuutta, joka on ihan yhtä totta 2024 vuoden Suomessa kuin se tuntuu olevan saman ajan Japanissakin.

Tyhjyyspäiväkirja on ihana, vinkeä pienoisromaani, joka tuntuu ehkä paikoin erikoiseltakin näin länkkärinäkökulmasta, mutta yhdistää voimansa muun muassa Sayaka Muratan Lähikaupan naisen sekä Mieko Kawakamin Breasts and Eggsin kanssa. Murata ja Kawakami tekevät omissa romaaneissaan hyvinkin selväksi, miten kaukana vielä länsimaisesta tasosta sukupuolten välinen tasa-arvo Japanissa on, ja miten se näkyy etenkin äitiyden, työelämän ja sukupuolirooliodotusten mutkikkaassa maailmassa. Yagi yhtyy kahteen maannaiseensa, mutta omalla tavallaan: siinä missä kaksi edellistä ovat kritiikissään suorempia, Yagi näyttää todellisuutta satiirisimmin keinoin. Eikä nämä asiat nyt niin kaukaisia täällä meilläkään ole: onko muka olemassa työpaikkaa, jossa metatyö siivoamisesta kahvinkeittoon ei kuuluisi odotuksen mukaan tiimin naisjäsenelle? Taukotilaa, jonka tiskit pesisi omatoimisesti joku johtoportaan miehistä? Jossa ei olisi palkattu siivoojaksi naista (tai maahanmuuttotaustaista henkilöä), vaan työn metatyötkin kuuluisivat ihan kaikille. Jossa esihenkilö sanoisi joskus sanat keitäpä poika meille kahvit, niin saa naiset rauhassa jutella?

(Emi Yagin Tyhjyyspäiväkirja tarttui muuten lukuun, kun seuraajani instagramissa suosittelivat sitä muutamaankin eri Helmet-haasteen kohtaan pulmaillessani mistä ihmeestä löydän kiinnostavaa luettavaa lapsi- tai harrastusaiheeseen. Ko. teos olisi muuten ehkä minulta ohi mennytkin, joten kiitos sekä haasteelle että teille vinkkaajille, tämä oli mainio löytö!)

Helmet-haaste 2024: 14. Kirjassa harrastetaan

SIVUSEIKKA // MINOR DETAIL

ADANIA SHIBLI : MINOR DETAIL 

(SUOM. SIVUSEIKKA 2024, OTAVA)

112s. 

Fitzcarraldo Editions 2020

Alkuteos: تفصيل ثانوي, Tafṣīl Thānawī, 2017

Arabiasta englanniksi kääntänyt Elisabeth Jaquette

(Suomennos arabiasta Sampsa Peltonen)

Elokuussa 1948 israelilaiset sotilaat tyhjentävät palestiinalaisia kyliä Negevin autiomaan liepeillä. Toinen maailmansota on ohi, ja hyvitykseksi sen kauheuksista muu Eurooppa päättää aloittaa 75-vuotiset kauheudet antamalla juutalaisille lupa etniseen puhdistukseen, Nakban, joka myöhemmin kärjistyy kerta toisensa jälkeen kansanmurhaksi. Sellaiseksi, jota me parhaimmillaankin todistamme, etenkin sosiaalisen median kautta, sillä Suomi Israelin enemmän tai vähemmän liittolaisena ei uutisoi kauheuksista kovinkaan aktiivisesti.

Elokuussa 1948 israelilaiset sotilaat kohtaavat joukon beduiineja kameleineen, ja ottavat yhden tytön näistä vangiksi. Toinen maailmansota on ohi, ja ja hyvitykseksi sen kauheuksista muu Eurooppa päättää aloittaa 75-vuotiset kauheudet antamalla juutalaisille lupa etniseen puhdistukseen, Nakban, joka myöhemmin kärjistyy kerta toisensa jälkeen kansanmurhaksi. Tästä alkaa myös palestiinalaisen Adania Shiblin juuri myös suomeksi ilmestynyt, mutta minun englanniksi loppuun saama romaani Minor Detail/Sivuseikka.

“By the way, I hope I didn’t cause any awkwardness when I mentioned the incident with the soldier, or the checkpoint, or when I reveal that we are living under occupation here.” 

Huomenna Helsinki Lit -tapahtumassa vierailevan Adania Shiblin romaani tarttui mukaan Rosebudin kirjakaupan pöydältä, uutuutena viehättävän Fitzcarraldo Editionsin painoksena. En ollut kuullut siitä aiemmin, en edes tiennyt, että se on juuri käännetty suomeksi, saati että Shibli tosiaan sattuu olemaan juuri sen päivän yksi esiintyjistä, jolloin itsekin Helsinki Lit:iin olen menossa. Mutta sattuma kuljetti minut yhteen tämän vaikuttavan, hurjan ja vakavan pienoisromaanin kanssa, ja nyt toivon, että jok'ikinen ihminen, jolla on sydän, lukisi tämän tarinan. Muistaisi, että tämä ei ole vain romaani, että tämä on totuus, todellisuus ja aika, jossa Välimeren rannoilla juuri tälläkin hetkellä eletään. Eikä tämä romaani edes sijoitu Gazan sotaan, vaan aikaan ennen sitä, näennäiseen rauhaan ja hetkeen, kun kansanmurha ei ole vielä kärjistynyt täyteen vauhtiin, vaan se on lievimmillään. Lievimmilläänkin toki miehityksen alla elämistä ja puhdasta apartheidia, mutta sellaista, johon on totuttu, turruttu. Ainakin länsimaissa, turvallisissa paikoissa, jossa tilanne on vakio, normi, jotain kaukaista eikä ehkä edes totta, kuvittelemme.

Shibli aloittaa tiiviin ja tiheän romaaninsa etnistä puhdistusta ja kansanmurhan alkuhetkiä suorittavan ja todistavan sotilaan majasta, hetkestä kun jokin liikkuu sotilaan silmäkulmassa. Romaani jakautuu kahteen lähes yhtä pitkään puolikkaaseen, israelilaisten sotilaiden kulkuun Negevin autiomaan liepeillä ja vuosikymmeniä myöhemmin nimettömäksi jääneen naishenkilön arkeen, hetkeen, jossa hän saa tietää eräästä raa'asta murhasta, joka on tapahtunut tasan 25 vuotta ennen hänen syntymäänsä, Negevin autiomaan liepeillä. 

Sotilaiden arkeen sekä kidnappaaman nuoren beduiinitytön päiviin sijoittuva osuus on kylmäävä, jopa hyytävä kuvaus siitä todellisuudesta, jossa valloittaja päättää siitä kuka elää ja mikä maa on hänen arvoistaan. Kolonialismi kukoistaa, ja itseään täytyy välillä muistuttaa, että näistäkin tapahtumista on vasta 75 vuotta, siis lyhyempi aika kuin kokonainen ihmisikä. Tai länsimainen ihmisikä, korjaan, sillä israelilaiset ovat kyllä pitäneet valtavan hyvin huolta siitä, ettei palestiinalaisten keski-ikä muistuta heidän omaansa. Ei muistuttanut 75 vuotta sitten eikä muistuta nytkään, kun suurin osa Gazan kansanmurhan uhreista on naisia ja lapsia. Shibli kuvaa ihmismielen sisältä löytyvää raakuutta peittelemättä, ja muistuttaa, että tähän me pystymme. Me länsimaiset, me valkoiset, me valloittajat, me, joiden sukulaisia on juuri tapettu miljoonittain keskitysleireillä. Ensimmäisessä osassa Shiblin kappaleet ovat lyhyitä, toisteisiä, tunteettomina eteenpäin tikkaavia.

Toisessa osassa Shibli kuvaa lähimenneisyyttä, Länsirannalla juuri uudessa työssä aloittaneen naisen elämää miehityksen alla. Nainen kiinnostuu paikallisuutisesta, luoteihin kuolleen beduiinitytön arvoituksesta, ja lähtee selvittämään tapausta itse tarkemmin. Matkaan päästäkseen hän tosin tarvitsee työtoverinsa kulkukortin, sillä hänen omilla henkilöllisyystodistuksillaan Länsirannalta ei saa poistua. Päähenkilö yrittää ymmärtää, selvittää, pysyä rauhallisena, mutta saada tietää. Ynnätä yhteen beduiinitytön kohtalon omaansa, kuoleman ja syntymän välisen 25 vuoden eron innoittamana, pieneen sivuseikkaan tarttuen. Hän kulkee taukoamatta, aina valppaana ja valmiina rauhoittamaan paitsi itsensä myös miehittäjäsotilaat, jotka valvovat jokaista liikettä. Toisessa osassa Shiblin teksti on pitkää, kappalejakoa ei ole.

"Besides, sometimes it’s inevitable for the past to be forgotten, especially if the present is no less horrific”

Minor Detail on koruton tutkielma vallasta, miehityksestä, etnisestä puhdistuksesta ja kansanmurhaa enteilevästä politiikasta. Minor Detail on kipeä muistutus kaikkein raa'immankin muuttumisesta arkipäiväiseksi, pommituksista, joissa eniten harmittaa särkyneet ikkunat ja räjähdyspölyn laskeutuminen työpöydälle. Minor Detail on still-kuva hetkestä juuri ennen. Ja siksi jokaisen, joka on tällä hetkellä elossa ja turvassa, tulisi lukea tämä kirja.

Helmet-haaste 2024: 37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita 

LUONTAINEN KÄYTÖS

GOLNAZ HASHEMZADEH BONDE : LUONTAINEN KÄYTÖS

168s.

Otava 2024

Alkuteos: Naturliga beteenden 2022

Suom. Jaana Nikula

Pyydetty arvostelukappaleena

Lily on juuri saanut pienen esikoisensa Jackin, kauniin, terveen pienen lapsen, jonka pieniä ääniä hän kuuntelee leikkaussalissa. Hänestä on tullut äiti, hänestä, jonka ei koskaan pitänyt.

Toisaalla Lily on pieni lapsi, joka kaivautuu vielä nukkujan jäljiltä lämpimiin lakanoihin hengittämään sisään tuttuja tuoksuja; unta, shampoota, äitiä. Äiti on töissä, äiti aina on, joka yö, usein edeltävät illatkin. Mutta Lily osaa jo huolehtia itsestään. Itsestään ja äidistä, suojella heitä molempia.

"Lily nojasi istuimen selkänojaan. He olivat yhdessä ja kimpassa, niin se oli. Hän oli pelännyt turhaan, pelot olivat olleet hänen mielikuvituksensa tuotetta, kun äiti oli ollut poissa. Vai oliko hän oikeastaan niin paljon poissa? Lily oli liioitellut ja hölmöillyt. Tämä oli nyt aitoa ja oikeaa. Hän nautti täysin siemauksin hetkestä ja torkahti äidin ääneen."

Golnaz Hashemzadeh Bonden vaikuttava Olimme kerran on ollut mieleenpainunut lukukokemus lähes kuuden vuoden takaa. En muista siitä järin paljoa, en tarinasta ainakaan, mutta sen tunnelman, kipeän, rikkinäisen, kompleksisen kylläkin. Olimme kerran on tarina äidistä, jonka toiveet omaa tytärtä kohtaan eivät koskaan kohtaa todellisuuden kanssa. Nyt käsillä oleva Luontainen käytös taas on hieman sama toisinpäin: se on tarina pienestä Lilystä, joka tekee kaikkensa ollakseen äidille juuri sopiva. Hyvä, kaunis, oikein. Rakkauden ja huolenpidon arvoinen.

Bonde kirjoittaa laadukasta ja psykologisesti hyvin tarkkaa romaania Lilystä nyt sekä Lilystä silloin. Kerronnan leikkaukset nykyisyydestä takaumiin etenevät klassisesti lyhyehköjä lukuja vuorotellen, vieden tarinaa nykyhetkestä menneeseen ja takaisin. Bonde kuljettaa lukijaa kohti vääjäämättömältä tuntuvaa, hän kertoo tiiviisti, tiukasti rajaten, näyttäen vain oleellisimman. Lapsi-Lilyn kohtalo on suoraan tarjottimella: näin yksin Lily on, näin valtavasti hän kaipaa poissaolevaa äitiään, näin kovasti hän yrittää, yrittää, yrittää, eikä silti riitä. Aikuinen Lily taas on ollut pitkään kuori, täydellisesti hiottu ja uuteen asetelmaan aseteltu, pakoon päässyt. Hän edelleen yrittää, yrittää ja yrittää, eikä silti riitä, mutta enää sitä ei huomaa kukaan. Hän on päässyt pitkälle, itsekseen, itseään suojellen. 

Luontainen käytös kasvaa tarinan edetessä pelkästä traumaattisen lapsuuden kuvauksesta myös kuvaksi siitä, millaisessa yhteiskunnassa tällainen lapsuus on mahdollinen. Bonde näyttää taitavan rakenteen avulla sen yhteiskunnallisen portaikon, jossa on lähiöiden kerrostaloja öisine tappeluineen, äidittömine lapsineen ja mykkine naapureineen samalla kun muutaman kilometrin päässä toiset kasvavat rakkauden ja huolenpidon pehmeässä kuplassa kuvitellen, että ovat jotenkin aivan erityisesti osansa ansainneet. Ja kenties ovatkin – kaipa jokaisen lapsen elämästä tosiaan tulisi parempi ylempään keskiluokkaan, rakkauteen ja perittyyn hoivaan syntyneenä, mutta hyvin vähän siinä kuitenkaan on kiinni mistään muusta kuin sattumasta. Sattumasta ja hyvästä onnesta sukupolvien jatkumona. Toisaalla on niin kovin toisin, ja Bonde näyttää, miten paljon tarvitaan, että sieltä voi kulkea toisaalle.

Ihminen on lopulta eläin, luontaisten vaistojensa kuljettama ja ohjaama, Bonde muistuttaa kirjan sivuilla Majsan-kissan kautta. Vaistoissa ei ole järjen logiikkaa, stressaantunut, ahdistunut ja vangittu eläin kissaeläimistä aina meihin kädellisiin käyttäytyy niin kovin eri tavoin kuin jokin valistunut mieli saattaisi siltä odottaa. Lopulta freudilaisittain voitaisiin todeta, että trauma kutsuu usein traumaa itseensä luokseen. Se toistaa omaa kaavaansa, koska se kaava on ainakin tuttu, se ainakin kannattelee, kun on kannatellut tähänkin asti. Bonde onkin yksi aikamme taitavimpia kirjailijoita, mitä tulee hankaliin tunteisiin, haastaviin äiti-tytär-suhteisiin ja etenkin solmuissa oleviin sisimpiin. Hänen vain 168 sivuun tiivistetty romaaninsa näyttää huomattavasti kokoaan enemmän, niin yhteiskunnasta, ylisukupolvisuudesta kuin luontaisesta käytöksestäkin.

Helmet-haaste 2024: 36. Kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja

MURHE JA AUTUUS

MEG MASON : MURHE JA AUTUUS

346s.

Otava 2022

Alkuteos: Sorrow and Bliss 2020

Suomennos: Maria Lyytinen

Saatu arvostelukappaleena

Meg Masonin Murhe ja autuus on näkynyt paljon alkuvuodesta kirjasomessa, se on puhututtanut ja ihastuttanut varsin laajaa yleisöä. Sain ko. kirjan itsekin jo helmikuussa ennakkokappaleena, mutta luettua vasta nyt kun suurin kuhina kirjan ympärillä on tauonnut. 

Murheen ja autuuden Martha on nelikymppinen alunperin lontoolainen hupaisa ruokakolumnisti ja omintakeisena pidetyn perheen vanhin tytär. Hänen miehensä Patrick on järjestänyt syntymäpäiväjuhlat, mutta Martha ei viihdy, ei kestä huomiota, juhlien irvokkuutta, omaa aviomiestään. Tämän alkuasetelman pohjalle Meg Mason alkaa kasvattamaan tarinaa, jossa Martha sukeltaa paikoin omaan lapsuuteensa, paikoin sisarussuhteeseensa, paikoin oloonsa, joka on ollut ylioppilaskirjoituksista asti yksi pitkä murheen ja autuuden välinen kilpataistelu. Eksentrinen taiteilija-äiti, epäonnistunut runoilija-isä, lähes identtiseltä näyttävä sisko sekä äidin siskon perhe putoavat mukaan polveilevaan perhetarinaan, joka alkaa ikään kuin chick lit'nä, mutta saa alun jälkeen pian mukaansa myös tummempia piirteitä mielen sairauksien tultua mukaan kuvioon.

Murhe ja autuus on täysin ymmärrettävästi hurmannut lukijansa: se on näennäisen helppo- ja nopealukuinen, mutta silti elämän tummemmissakin vesissä käyvä lukuromaani. Mason tutkii melko etuoikeutetun nykyihmisen elämää mielensairauden kautta, kuvaa hankaluutta elää ihmisenä maailmassa, joka edelleen pitää monia sairauksia teini-ikään kuuluvana murheellisuutena, hahmottaa kaiken mielenterveyden vain yksilön omana ongelmana. Mason tuo esiin tarkasti sen lääketieteellisen maailman, jossa päänsisäiset sairaudet näyttäytyvät vain jonain tyttöjen hapatuksena, ja saavat sairastajansa uskomaan, että vika on ensisijaisesti heissä, heidän tavassaan olla, tai oikeastaan osaamattomuudesta ihan vain olla. Olla ihminen.

SPOILER ALLERT !!Yksilökeskeinen lähestymistapa aina näihin sairauksiin saa myös tässä romaanissa samankaltaiset mittasuhteet, kuin se yhteiskunnassamme muutenkin saa: sairastunut on yhtaikaa paitsi huomionkipeä ja todennäköisesti kuvittelee kaiken että myös oman elämänsä napa, uhri, joka elää tietyllä tapaa tästä uhriudesta uhraten sille koko elämänsä. Uhri-teema on mielenkiintoinen, ja sitä olisi suonut Masonin käsittelevän syvemminkin, sillä  nyt tässä kävi hieman niin, että Mason sortuu siihen samaan, mitä hän tavallaan kirjassa kritisoi: kun uhrille sanotaan, että on täällä muillakin rankkaa, hän huomaa, että ohhoh, niinpä onkin, ja eheytyy. Tavallaan tuo on toki näkökulmana sinänsä oivallinen, että moni menee sairauksiensa ja traumojensa kautta ihan psykologisen ymmärrettävästikin tilaan, jossa sairaus vie kaiken tilan paitsi omasta myös läheisten elämästä, mutta tällaisena muutaman luvun kasvutarinana se antaa ilmiöstä hieman turhankin kepoisan kuvan. Tai ylipäätään, mielenterveydestä. Että ensin on murhe, ja sitten kun on oikea lääke, on autuus. Menee se näinkin, mutta kun tämä tuntuu olevan ainoa narratiivi, jolla mielenterveydestä kirjallisuudessa puhutaan, se puuduttaa ja antaa aika vinon kuvan maailmasta. Että asioista puhutaan vasta kun niistä on selvitty, ja toisaalta oma elämä rakentuu uudeksi, kun oivalletaan onnen olevankin pienissä asioissa. Juuh. SPOILER ALLERT PÄÄTTYY!!

Mutta niin tai näin, pidin tästä kirjasta kyllä varsin paljon. Se oli helppolukuinen, sen näennäiseen kepeyteen oli upotettu tarkkoja välähdyksiä nyky-yhteiskunnasta. Jos pitää Sally Rooneysta, pitää todennäköisesti tästäkin, samoin tämä on myös mainio sisarkirja alkukuusta lukemalleni Marie Aubertin Mikään ei voisi olla paremmin -pienoisromaanille. Ei Murhe ja autuus mikään kirjallinen poikkeusteos ole, mutta lämmin ja turvallinen hetkiin, kun juuri sellaista itselleen kaipaa elämäänsä eniten.

Lue koko maailma: Uusi-Seelanti

Helmet-haaste 2022: 46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen

KAUNIS MAAILMA, MISSÄ OLET

SALLY ROONEY : 

KAUNIS MAAILMA, MISSÄ OLET

319s.

Otava 2021

Alkuteos: Beautiful World, Where Are You // 2021

Suomennos: Cristina Sandu

Sally Rooney on varmastikin yksi aikamme puhutuimpia nuoria kirjailijoita, tietyissä piireissä ainakin. Rooneyn Keskusteluja ystävien kesken ilahdutti kolmisen vuotta sitten, mutta koska suomennos ei oikein tehnyt sille oikeutta, Normal Peoplen luinkin sitten englanniksi. Nyt Rooneyn uusin, Kaunis maailma, missä olet on saanut suomentajakseen Cristina Sandun, ja tämä kääntäjän vaihto todella oli teokselle eduksi. En tosin ollut kovinkaan kiinnostunut itse kirjasta, vaikka molemmista Rooneyn edellisista ihan pidin, niissä oli jotain sellaista hieman etäistä ja päälleliimattua kummassakin, etten jaksanut tätä uutta kirjastosta jonotella. Nyt huhtikuun lukuhaasteen aikana se tuli kuitenkin vastaan pikalainana, ja nappasinkin sen heti lukuvuoroon.

Kaunis maailma, missä olet on Friedrich Schillerin runosta nimensä saanut romaani, joka sijoittuu Irlantiin, sekä Atlantin rannikolle että Dubliniin. Rooneylle tyypilliseen tapaan se seuraa kahta ystävää ja sekä heidän keskinäistä suhdettaan että kummankin omia romanttisia kuvioita tipauttaen aina sopiviin väleihin ajalle kovin tyypillistä vasemmistointellektualismia – eli kapitalismikritiikkiä, maailman tuhoa, etuoikeuksien tiedostavuutta ja romaanikirjallisuuden tyhjyyttä tuhon partaalla. Tarina etenee vuorotellen Eileenin ja Alicen näkökulmista, sekä heidän omia arkitapahtumia että heidän keskinäistä sähköpostikeskustelua seuraten. 

Pakko myöntää, että siinä missä kahdessa aiemmassakin teoksessa, myös tässä Rooneyn uusimmassa vaivaa hieman se sellainen päälleliimattu "tässä olen ja tiedostan maailman epäkohdat vaikka kirjoitan valkoisten tyttöjen tarinoita" -vire, joka meinaa mennä hieman metatasolle ja överiksikin Eileenin ja Alicen sähköpostiviestittelyssä. Se kun seuraa niin vahvasti sitä määrättyä kaavaa, jolla tietty vasemmistoporukka tällä hetkellä puhuu, puhuu ihan kuin käsikirjoituksen kautta toistaen toistensa valmiita ajatuksia tuomatta niihin kovin paljon omaa, ollakseen hyväksytty, oikein, tiedostava, tarpeeksi woke saadakseen anteeksi sen, että itkee maahan kaatunutta maitoa maailmassa jossa on nälänhätä. 

Jos/kun tuosta pääsee kuitenkin yli, on itse romaanin ihmissuhdekuvaus jälleen kerran sitä äärimmäisen ihanaa ja lämmintä, inhimillisen vinoa ja vinoutunutta, jota tällä hetkellä vain Rooney osaa näin taiten kuvata. Rooneyn kuvaamat ystävyyssuhteet ovat niin tuttuja ja kipeitä, omia kipukohtia ystäviin projisoivia, puhumattomia, kiukkuavia, vääristeleviä ja silti niin hirveän kauniita ja rakastavia, jotenkin niin totta ilman sitä ikuista ystävyyskuvauksen kaksinapaisuutta, jossa ystävyyssuhteet naisten kesken ovat joko sataprosenttisen täydellisiä ja ihania tai vaihtoehtoisesti katkeria ja kamalia. Ja samaan Rooney yltää myös romanttisen rakkauden kuvaamisessa, jälleen. Ja seksin, seksin kuvauksessa hän on kyllä varsin mestarillinen, ollut jo aina. Rooneyn hahmojen väliin mahtuu kaikkea tuolta väliltä, ne ovat liukuvia, muuntuvia, kipeitä ja takkuisia, ja silti ihania, pysyviä, oikeita ja läheisiä. Ja niin – kyllä se moraalifilosofia, filosofiset pohdinnat, uskontokäsitykset ja katoavat sivilisaatiot siellä välissäkin kiinnostaa, Rooney tuo mielenkiintoisia teemoja ja näkökulmia kirjallisuuteen, vaikka ne ehkä vähän kaavamaisia ovatkin. Jos niiden yhdistäminen tarinaan olisi notkeampaa, en usko, että se varsinaisesti edes häiritsisi, päin vastoin antaisi tarinalle vielä tätäkin enemmän. 

Rakastan myös sitä, miten Rooney kääntää kirjoissaan hahmot ympäri, naiset ovat vahvoja toimijoita, vaikeilevia hahmoja, joiden ympärillä enemmän tai vähemmän lempeät miehet ovat ja pysyvät. Vähän kuin Anna Brotkinin kirjoittamassa Aikuiset-sarjassa, jossa nainen on tarkoituksella kerrankin se ihanan hankala ja sitä kautta kokonainen ja miehet herkkiä ja hyväksyviä. Monia tällainen "hankalien naisten" hahmo selvästi kulttuurissa ärsyttää, mutta minä rakastan sitä. Rakastan, että nainen saa olla kirjallisuudessa (ja tv-sarjassa) kokonainen, epäonnistuva, kohtuuton, kummallinen ja silti niin äärimmäisen rakastettu juuri sellaisena kuin hän on. Rooneyn katse kaiken tämän monimutkaisuuden keskellä hahmojaan kohtaan on niin lämmin ja lempeä, kieli ja kuvaus niin arkisen kaunista, että se jo kantaa todella pitkälle. Tämän kaiken ihmismielen kiemuraisuuden kuvaamisessa Rooney on taituri, ja se saa minut hurmaantumaan tästä hänen kolmannesta romaanistaan erityisen paljon. Niinkin paljon, että sen äärimmäisen lälly ja höperö loppu saa minut hyvälle tuulelle. Toivomaan kaikille hahmoille ihanaa elämää, onnellista loppua. Sellaista, jota voin Alicen ja Eileenin kautta toivoa itsellenikin.

Helmet-haaste 2022: 7. Kirja kertoo ystävyydestä

JÄNNITYSTÄ OTAVAN KIRJASTOSTA

SADIE JONES : KÄÄRMEET

465s.

Otava 2020

Alkuteos: The Snakes // 2019

Suomennos: Sari Karhulahti

Kevät Otavan kirjastossa jatkuu, tällä kertaa jännäreiden parissa. Ensimmäisenä lukuvuorossa oli Sadie Jonesin Käärmeet, Ranskan maaseudulle sijoittuva trilleri Beasta ja Danista, jotka hyppäävät hetkeksi oravanpyörästä, ja lähtevät autonrämällään Lontoosta kohti Keski-Eurooppaa. Aivan ensimmäisenä he suuntaavat syrjäiseen hotelliin, jota Bean enemmän tai vähemmän elämässä rimpuileva veli Alex pitää. Hotellille päästyään he huomaavat, ettei kaikki ole aivan niin kuin pitäisi, ja pian paikalla on myös Bean ja Alexin vanhemmat, joita Bea on viimeiseen asti koko aikuisikänsä vältellyt. 

Käärmeet on melko rauhallisesti etenevä jännityskirja, jossa sukelletaan niin luokkaeroihin kuin perheen sisäisiin traumoihinkin. Se on sinänsä genrelleen tyypillinen kirja, että juoni poukkoilee, henkilöhahmot ovat melko heppoisia ja mustavalkoisia, isotkin traumat ja tragediat jäävät aika köykäisesti käsitellyiksi, mutta kokonaisuutena huomasin viihtyväni tämän parissa paremmin kuin muiden jännäreiden kanssa aikoihin. Jones keskittyy pelkän tragedian selvittelyn ohella myös ihan mielenkiintoisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, raha- ja perhesuhteisiin, avioliiton salaisuuksiin sun muuhun. Onhan käsittely melko pinnallista, joo, hahmojen kehityksestä nyt puhumattakaan, mutta yllättävän näppärästi se kokonaisuutena toimi, kulki kepeänä lukusukkulana ja piti otteessaan myös keskivälin suvantovaiheen. Ja loppu, ai että. Pidin, erityisen paljon, ja se on paljon se kun tämän genren parissa ollaan!

Käärmeet on siis mainio viihdekirja jännäreiden ystäville, yllättäjä ainakin omasta mielestäni. Luen genreä vähän, ja sinänsä tätä on siis vaikea arvioida suhteessa muihin vastaaviin, mutta ainakin tällaiselle maallikolle se upposi mainiosti. Vastaavia kirjoja saa suositella, tämä oli kelvollista vastapainoa muuhun lukemistooni!

Helmet-haaste 2022: 10. Kirjan nimi on mielestäsi tylsä

MARGARET ATWOOD : TESTAMENTIT

489s.

Otava 2019

Alkuteos: The Testaments // 2019

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Margaret Atwoodin Testamentit ei nyt ole ehkä perinteisessä mielessä jännityskirja, mutta menee nyt tähän samaan postaukseen, sillä varsin viihteellinen ja spekulatiivisena fiktiona myös kaikenlaisine käänteineen ainakin tarpeeksi lähellä jännäriä myös. Testamentit on alunperin 1985 julkaistun Orjattaresi-klassikon itsenäinen jatko-osa, joka sijoittuu fundamentalistien hallitsemaan Gileadiin. Tuossa Yhdysvaltain seuraajavaltiossa miehet pitävät valtaa ja naiset on asetettu eri kasteihin aina synnytyskoneina pidetyistä orjattarista piiloista valtaa ylläpitäviin täteihin. Testamentit on tarina kolmesta eri tuon ajan naisesta, yhdestä kunnianarvoisesta tädistä, Lydiasta, Gileadin ulkopuolella syntyneestä Daisysta sekä nuoresta naimaikään tulleesta gileadilaisesta Agnes Jemimasta.

Testamentit jatkaa todella alkuperää kunnioittaen siitä, mihin Orjattaresi jää, ja toisin kuin voisi toivoa, se ei oikeastaan tarjoa kyseiseen maailmaan mitään uutta, ei näkökulmaa eikä käännettä. Kaikki kirjassa oleva on jo ollut olemassa 80-luvun klassikossa, nyt Atwood vaan sijoittaa tuohon maailmaan uuden tarinan. Ja se varmasti toimii heille, ketkä tuosta maailmasta ovat pitäneet, joku mainiosti Goodreadsissa tästä taisi sanoakin, että Testamentit on kuin Atwoodin itsensä kirjoittamaa fanifiktiota Gileadista. Löytyy eri näkökulmia, hirmutekoja, teloitusta ja kiitollisuusharjoituksia, ihmisten mielten murskaamista ja yhteiskunnallista kapinaa sieltä, mistä sitä ei arvaisi etsiä. 

Siihen nähden, etten koskaan oikein innostunut Orjattarestasi, oli tähän jännä tarttua, sillä paljon viihteellisempään muotoon kirjoitettuna jatko-osana tämä imi heti alusta asti loistavasti mukaansa. Imu ei kuitenkaan kestänyt kovin pitkälle, kun huomasin tämän kaatuvan samoihin ongelmiin, mihin aikaa hieman kehnosti kestänyt edeltäjänsäkin mielestäni kaatui; näen varsin ongelmallisena lähtökohtana tällaisen tosielämästä lainaavan fundamentalismin käytön viihteenä, kun se keskittyy kauhistelemaan asiaa silloin kun keskiössä on valkoinen nainen. Kuten moni alkuperäisen kirjan puolustaja tässä kohti on minulle todennut, Atwoodin tarkoituskin on ollut kuvata maailmaa sellaisena kuin se jossain "hurjissa ja kamalissa" maissa on, mutta tavallaan tarkoitus ei pyhitä keinoja, kun esimerkiksi Talebanin naisten kohtalon tapainen tarina kauhistuttaa kansaa vasta kun keskiössä onkin itsensä näköinen, omalla ihonvärillä varustettu keskushahmo. Ymmärrän Atwoodin dystooppisen ajatuksen täällä taustalla, tämä tosiaan voisi tapahtua täällä meilläkin, ja voihan myös länsimaissa patriarkaatti paksusti ja hyvin. Mutta kun soppaan vielä yhdistetään melko kömpelö juoni ja aivan äärimmäisen epäuskottavat henkilöhahmot (en tiedä ehkä huonommin nuoruutta ja nuoren ihmisen ajatusmaailmaa kuvaavaa hahmoa kuin tämän kirjan Daisy?), ei kirja kovin pitkälle pötki. Etenkin loppu on kiirehdityn ja hätäisesti kasaan kootun oloinen, ja tuntuu että tämä on tehty HBO-sarjan rahakkaan jatkon vuoksi.

Mutta saipa tällä sentään kahteen eri lukuhaasteeseen lisäpisteitä, onhan sekin jo jotain.

Helmet-haaste 2022: 19. Kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa

NOAH HAWLEY : ENNEN SYÖKSYÄ

490s.

Otava 2017

Alkuteos: Before the Fall // 2016

Suomennos: Markku Päkkilä

Kolmantena, ja vähän ehkä vähäisimpänä jännäriluvuissani on sitten taas oikein perinteinen jenkkijännäri, itselleni täysin uuden kirjailijan Noah Hawleyn Ennen syöksyä. Nautin tästä Otava-lukuhaasteesta erityisesti siksi, että olen sen myötä saanut itseäni lukemaan monipuolisemmin kuin yleensä – kun yhden kuukauden pyhittää erityisesti pelkästään lukemiselle, ja vielä kapeasta valikoimasta valituille kirjoille, tulee todella tartuttua sellaisiinkin romaaneihin, joihin ei yleensä muka ehdi. Nyt kun tarkoitus on ollut huhtikuun aikana lukea vain ja ainoastaan Otavan kirjastoa, tulee hassusti luettua enemmän ja erilaisempia kuin aikoihin. Ehkä tästä jotain jää siis vähän päällekin?

Ennen syöksyä on tosiaan amerikkalaisen Hawleyn lentokoneonnettomuusjännäri, jossa koneeseen nousee yksitoista ihmistä, mutta vain kaksi selviää hengissä. Miten ja miksi - selviää siis hengissä ja toisaalta taas kuolee - siihen koko kirja sitten keskittyykin. Lankoja riittää yhtä paljon kuin koneessa on ollut matkustajia, aina siis mediamoguleista perheineen, tuntemattomasta taidemaalarista henkivartijaan, koneen henkilökunnasta rahanpesusta epäiltyyn pankkijäbyliin. Ennen syöksyä kulkee kahdessa eri tasossa, onnettomuuden jälkeisessä ajassa selviytyjien ja onnettomuustutkijoiden näkökulmissa sekä onnettomuutta edeltäneessä ajassa, koneessa olleiden matkustajien näkökulmissa. Varsin pian selviää, ettei onnettomuus ole tosin ollut onnettomuus, vaan varsin tahallinen teko, mutta kuka haluaa pahaa ja kenelle?

Kirjoittelin Goodreadsiin tästä lyhyen ja ytimekkään arvostelun: "Perushyvä B-luokan jenkkijännäri." Ja sitä tämä tosiaan oli. Hahmot olivat äärimmäisen stereotypisiä amerikkalaisviihteen karikatyyrejä ilman suurempaa syvyyttä, mutta juoni kulki sen verran mainiossa tahdissa, että kirjaan jäi koukkuun varsin pian. Samalla tavalla kuin yllä esitelty Käärmeet, se tutkiskelee jollain tapaa rahaa ja valtaa, mutta aika eri näkökulmista, vähemmän yhteiskuntalähtöisesti ja enemmän sellaiseen perinteiseen Amerikka-tapaan, jossa raha on ennemminkin mahdollinen motiivi kuin kyseenalaistuksen aihe. B-luokkaisuus tulee taas siitä, että varsinaisesti tämä ei millään tapaa eroa genrensä kirjoista niin kirjallisesti kuin tarinallisestikaan, mutta se ei haittaa, jos ainoa tarkoitus on vain viihdyttää itseään menevällä jännärillä. 

Helmet-haaste 2022:16. Kirjan luvuilla on nimet 

COWBOY-NOVELLEJA KALLIOVUORTEN JUURELTA

ANNIE PROULX : NÄIN ON HYVÄ

287s.

Otava 2011

Alkuteos: Fine Just the Way It Is: Wyoming Stories III // 2008

Suomennos: Juhani Lindholm

(+ Lyhyt kantama,

317s.

Otava 2001

Alkuteos: Close Range: Wyomin Stories // 1999

Suomennos: Marja Alopaeus)

Otavan kirjasto toi jälleen lisää hurjan lämmittävää luettavaa; Annie Proulxin lännennovellit. Western-kirjallisuudesta minulla ei näitä ennen juuri ole ollut kokemusta, ainoastaan mieleen tulee joitain vuosia sitten lukemani John Williamsin äärettömän kaunis Butcher's Crossing. Siihen nähden miten satunnaiselta se muihin mielenkiinnon kohteisiini nähden tuntuukin, huomasin tämän lukuhaasteen kautta löydetyn novellikokoelman myötä todella innostuvani genrestä: 1800-luvun uudisraivaajista, keskilännestä ja Kalliovuorista, cowboy-kulttuurista ja periamerikkalaisesta historiallisesta fiktiosta. Se on tavallaan jännä, sillä kotimainen historiallinen fiktio ei mene sitten lainkaan, mutta toisaalta näissä on jotain samaa kuin lempiklassikossani, Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa, joten kaipa se tietynlainen tuttuus ja lempeä köyhälistön ja yhteiskunnan alemmilla portailla pyörivän luokan kuvaus vaan sitten vetää puoleensa. 

Näin on hyvä on Proulxin Wyoming-sarjan kolmas osa, jonka itse tästä trilogiasta luin ensimmäisenä. Se on tasaisen hyvä, eheä kokonaisuus, vaikka aiheet pyörivätkin niin nykyajasta syvälle Amerikan alkuperäiskansan menneisyyteen, todellisuudesta Saatanaan ja Helvettiin. Kokoelma alkaa vaikuttavalla Suku on rakkain -novellilla, jossa isoisän paljastama sukusalaisuus ei aukea lapsenlapselle aivan toivotulla tavalla. Maagista realismia mukaan tuova Marunalapsi oli hieno ja intensiivinen tarina marunapensaasta, jota lapseton pariskunta hoito jälkeläisenään, villin hienoja ja mustan humoristisia olivat molemmat Helvettiin sijoittuvat tarinat Olen aina pitänyt tästä paikasta sekä Kiusantekoa rämeellä. Kahden viimeisimmän kautta Proulx kuvaa oivaltavasti nyky-yhteiskunnan tilaa, ja sitä toimettomuutta, jonka ihminen on itse Paholaiselle aiheuttanut omalla kiivaalla tuhoavalla tahdillaan. Oma lempitarinani Aasin todistus taas on hiljainen ja kipeä tarina ihmisestä ja valtavasta luonnosta, niistä hiljaisista hengenvedoista joiden ääreen pieni lajimme edustava taipuu syrjäisellä ja suljetulla vaellusreitillä, jonne on suutuspäissään itsekseen lähtenyt. Proulx kuvaa kaikkia hahmojaan äärimmäisellä tarkkuudella, lempeydellä ja oivaltavuudella, ja se onkin sinällään periamerikkalaisinta kirjallisuutta parhaimmillaan. 

x

Ja tämän ylläolevan kirjoittamisen jälkeen ehdinkin myös lukea Wyoming-sarjan aloitusosan, Lyhyen kantaman. Siinäkin pyöritään täysin samoissa maisemissa, kohtaloissa ja tarinoissa, ehkä jollain tapaa karummin ja vähemmän lempeästi? En löytänyt tuosta kolmiosaisen novellikokoelmasarjan ensimmäisestä kokoelmasta sitä samaa lämpöä, oivaltavuutta ja yllätyksellisyyttä, johon Näin on hyvä -kokoelmassa ihastuin, vaikka tarinat sinänsä ihan taidokkaita olivatkin. Vähän toisteisia tosin, sillä kokoelmasta ei loppua kohden jäänyt erityisesti mieleen kuin aivan viimeinen tarina, elokuvaksikin sovitettu Brokeback Mountain. Se oli äärimmäisen kaunis, koskettava ja omaääninen, mutta vaikka siitä kovin pidinkin, kokonaista kokoelmaa sekään ei aivan yksin pelastanut. Mutta täytynee vielä jossain vaiheessa lukea tuo Maan tomua -kakkososakin, sen verran Proulx kuitenkin edelleen jätti lämpöä jälkeensä.

Helmet-haaste 2022: 

Näin on hyvä: 5. Kirjassa sairastutaan vakavasti

Lyhyt kantama: 39. Novellikokoelma

VALTA JA SUKUPUOLI – KAKSI ROMAANIA YHDYSVALLOISTA

           JOYCE CAROL OATES                                   SIRI HUSTVEDT           

KOSTO:RAKKAUSTARINA                         SÄIHKYVÄ MAAILMA

157s.                                                                                                431s.

Otava 2010                                                                                     Otava 2014

Alkuteos: Rape: A Love Story // 2003                                        Alkuteos: The Blazing World // 2014

Suomennos: Kaijamari Sivill                                                   Suomennos: Kristiina Rikma

Kevät Otavan kirjastossa jatkuu, ja viime viikonloppuun mahtui jopa kaksi kirjaa. Molemmat on kirjailijoilta, joita olen joskus vuosia sitten lukenut aiemminkin, molemmat sellaisia, jotka eivät aivan omilta kuitenkaan tuntuneet. Kirjagramin lukuhaaste antoi kuitenkin innostusta tarttua heihin uudelleen, ja kun molemmissa on jotain samaa, ei ehkä tyylillisesti eikä tarinallisesti, mutta sinänsä temaattisesti, ajattelin näitä nyt yhteispostauksena vielä hieman itselleni purkaa.

Joyce Carol Oatesin Kosto: Rakkaustarina on väkevä, raaka ja julma pienoisromaani 1990-luvun puolivälin Yhdysvalloista, yksinhuoltajaäidistä Teenasta sekä hänen 12-vuotiaasta tyttärestään Bethistä, jotka joutuvat itsenäisyyspäivän juhlinnoista palatessaan silmittömän väkivallan ja joukkoraiskauksen uhriksi. Oates kuvaa tapahtumia viiltävästi sivusta, Bethin kautta, ilman tunteita, tai tavallaan tunteet lukijalleen jättävänä. Tarinan keskiöön nousee myös Persianlahden sodan veteraani, poliisi Droomor, joka ei tyydy katsomaan sivusta kun oikeuslaitos kohtelee Teenaa siihen amerikkalaisimpaan tapaan, parhaan tarinankertojan sepustukseen uskoen.

Siri Hustvedtin Säihkyvä maailma taas on vuosituhannen vaiheeseen sijoittuva taiteilijaromaani, akateeminen ja intellektuelli tutkielma jo menehtyneestä kuvataiteilijasta Harriet Burdonista, jonka elämää elämäkertakirjailija lähtee kokoamaan fiktiivisten muistikirjojen, haastatteluiden, arvioiden ja muiden tarinoiden kautta. Harriet Burdon, tutummin myös Harry, on arvostetun taidekauppiaan leski, joka ei kuitenkaan koskaan ole saanut taidettaan kunnolla läpi. Niinpä hän vanhuuden päivillään kokeilee jotain uutta: taide siirtyykin taidemaailmaan kolmen pseudonyymin, eri ikäisen ja tyylisen miestaiteilijan kautta, ja lyö läpi tavoilla, joihin Harry ei ollut osannut varautua.

Romaaneina nämä kaksi kirjaa ovat aivan yhtä erilaiset kuin ylläolevat perusjuonitiivistykset jo näyttävätkin. Oates kirjoittaa tiivistä, tikkaavaa pienoisromaania, lyhyitä lukuja, lause lauseelta rakentavaa maailmaa, jossa ei ole mitään ylimääräistä. Se on viiltävä, suora, peittelemätön. Hustvedtin romaani taas on jo reilussa 400 sivussaan varsinainen runsaudensarvi: se ei pysy pelkästään Harryn tarinassa, vaan poukkoilee milloin jo edesmenneeseen puolisoon, lapsiin, psykiatreihin, loppuvuosien kumppaniin, pseudonyymeihin, vanhempiin, entisen puolison vanhempiin, aaveisiin, filosofiaan, taiteeseen, taidehistoriaan, dokumenttielokuviin, mitä nyt ikinä. Se maalaa, unohtuu sivupoluilleen, tulee takaisin, jos tulee, karkaa ja poukkoilee. Ja se mikä silti näille kirjoille on yhteistä, on se, miten taiten molemmat valitut tyylit todella tukevat tarinaansa, toinen tiukkaa traumaa ja siitä selviämistä, toinen rönsyillen sinne tänne niin kuin elämä nyt tapaa tehdä.

Ja se mikä näille sitten oli yhteistä, on se taustatematiikka, valta, patriarkaatti, naisen asema kumppaneiden, valamiehistön, taidekriitikoiden, lähiyhteisön, lastensa ja yhteiskunnan silmissä. Oates tutkii valtarakenteita uhrin näkökulmasta, ja siitä, kuka oikeastaan saakaan mitä kerjäsi, kun taas Hustvedt tutkii valtarakenteita laveammin taidemaailmassa, taiteilijuuden, identiteettien sekä taideteoksen ja taiteilijan keskinäisen suhteen välissä ja vierellä. Valta on täysin vastustamaton, yhteiskunta imaisee itsensä miesten puolelle, miehiseen maailmaan, miesten selityksiin kuin itsestään, ja kumpikin amerikkalaiskirjailija antaa omalla tavallaan omalla teoksellaan näytteen siitä, mitä se tekee vallan alle jääneille naisille. Uhreille ja toimijoille. Niille reunaehdoille, joiden sisällä ylipäätään on mahdollista elää.

Kumpikin näistä romaaneista tekee sen omalla, hienolla tavallaan, ja siksi niillä on jotain yhteistä, vaikka ne näennäisen kaukana muuten toisistaan tuntuvat olevankin. Valta on pysyvää, ja ratkaisu on kummallakin uhmata sitä yksilötasolla; toisessa tarinassa kaikki päättyy tosin paremmin kuin toisessa. Hustvedt kuvaa ehkä hieman paremmin sitä, miten mahdoton tehtävä yksilönä kokonaista rakennelmaa on lähteä haastamaan, Oates taas hieman sortuu vahvistamaan kritisoimaansa kuviota, kun kuvioihin astuu mies, joka pelastaa neidon pulasta. Jälkimmäinen ratkaisu on aika ontuva, sillä se muun kokonaisuuden kanssa tulee tuottaneeksi tilanteen, jossa kerrotaan jo satoja kertoja kerrottua: että on uhri ja on uhrin puolella oleva mies, joka tulee ja pelastaa tilanteen. Hustvedtin versio on hienovaraisempi, ja se yrittää jotain uudempaa, mutta toisaalta tämä romaani taas kompastuu omiin rönsyihinsä niin pahasti, että kaiken taide- ja kulttuurisnobbailun alla itse juoni taitaa unohtua itse kirjailijaltakin. Jos sellaista nyt alunperin olikaan.

Mutta varsin ajatuksia herättäviä lukukokemuksia nämä kumpainenkin. Valta on ja pysyy, ellei sitä tietoisesti kaadeta. Mutta nimenomaan rakennetasolla, sillä tämä romaanikaksikko osoittaa, että yksinäinen taistelu naisella kokonaista maailmaa vastaan on pahimmillaan enemmän tai vähemmän tuhoisa tie.

Helmet-haaste 2022: 

Kosto: Rakkaustarina: 28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen

Säihkyvä maailma: 47. Kaksi kirjaa, joiden kirjoittajat kuuluvat samaan perheeseen tai sukuun (oletan, että saan tälle pariksi vielä pian luettua jotain Hustvedtin kumppanilta Paul Austerilta)

OLI KERRAN KELLO NOLLA

ALI SMITH : OLI KERRAN KELLO NOLLA

284s.

Otava 2013

Alkuteos: There But For The // 2011

Suomennos Kristiina Drews

Ah. Onnea on lukuhaasteet, joiden avulla löytää aivan uusille kirjallisille vesille. Juuri tänään on käynnistynyt nimittäin kirjainstagramin Kevät Otavan kirjastossa -lukuhaaste, jossa on tarkoitus koko huhtikuun ajan lukea mahdollisimman paljon Otavan kirjaston käännösteoksia. Ja vaikka itse haasteen kisaosuus jää minulta tälläkin kertaa välistä – viimesyksyisessä Keltaisen kirjaston -lukuhaasteessa kärki luki toista sataa kirjaa kuussa – hyppään tähän haasteeseen mukaan juurikin lukukokemusten monipuolistamisen näkökulmasta. Kirjan elinkaari kun tuntuu olevan harmillisen lyhyt, ellei se hyppää jonkinlaiseen klassikkokaanoniin jo pian syntyessään. Näiden haasteiden avulla taas tulee tartuttua kirjoihin, jotka muuten ehkä jäisivät välistä, ja tämä aloituskirja, brittiläisen Ali Smithin Oli kerran kello nolla on ehdottomasti sellainen, johon en aivan heti olisi ymmärtänyt ilman haasteita tarttua.

Ja se onni, kun huomasin jo ensisivuilla löytäneeni aivan uuden kirjallisen maailman, lempikirjan, tarinan, jonka ansiosta olisin toivonut työmatkojen vai jatkuvan ja jatkuvan, että olisi ehtinyt lukea enemmän. 

Smithin upea Oli kerran kello nolla on valloittavan nokkela satiiri brittiläisestä keskiluokasta, sellaisesta päällepäin kovin koreasta, yhteisiä kutsuja järjestävästä ulkokultaisesta paremmuudesta. Se saa alkunsa – ja oikeastaan koko tarinan kiepautuksensa eräistä illalliskutsuista, joiden aikana eräs vieras nousee pöydästä ja lukkiutuu vierashuoneeseen. Isäntäperheen piina kasvaa kun he ymmärtävät, ettei vieras ole lähdössä minnekään, ja tätä kummaa tapausta Smith alkaa pyörittää eri kertojien avulla enemmän tai vähemmän auki. Tavallaan kirja kertoo vieraan kautta kaikesta muusta kuin hänestä, vieraasta tulee vierauden tunne, jonka läsnäoloon jokainen kirjan henkilö suhtautuu täysin eri tavalla. Toinen tuntee tulleensa kotiin, toinen taas tekee siitä elämänsä tarkoituksen.

Oli kerran kello nolla jakautuu neljään erilaiseen osaan, neljään kertojaan, omanlaiseensa ja eri tavoin keskustarinan ympärille kiepahtavaan. Mukana on vierashuoneen vieraan nuoruuden tuttava,  illalliskutsujen 60-vuotias avec, iäkäs rouva pinkissä sairaalakaavussa, olevinaan kaikista nokkelin nokkela 9-vuotias. Smith kuvaa jokaisen hahmonsa kautta maailmaa heidän tavoillaan, niin taitavasti kieltä ja sen eri rekisterejä käyttäen, että välillä lukija unohtaa olevansa jonkin fiktiivisen tapahtuman keskellä. Smith taitaa erityisesti kielen, nokkelat sanaleikit, kerronnan metatasot, eri kertojien ajatuksen juoksun, havainnot, koko maailman sanojen avulla. Yhtaikaa vierashuoneeseen jumiutuva kutsumaton vieras on hahmoille täysin totta ja toisaalta myös jotain suurempaa, vertauskuva, häiriötekijä keskiluokkaisessa arjessa, särö, joka paljastaa identiteettien onttouden, kun ne rakentuvat esimerkiksi vähemmistöjen halveksinnalle. Miles – se vierashuoneeseen lukkiutunut vieras – on henkilö, jota pidetään itsestäänselvyytenä kenties, mutta joka muille herkille, syrjään jääneille, kuulematta tulleille on jotain huomattavasti suurempaa, jotain, jonka katse ja läsnäolo voi muuttaa kaiken. Niin monella eri tasolla. Symbolinen vieras ja vieraus kantaa koko romaanin läpi, ja Smith käsittelee sitä herkullisilla, oivaltavilla ja äärimmäisen tarkoilla tavoilla aina lempeydestä nokkelaan rosoisuuteen.

Tekisi mieli sanoa, että Smith on taitavin ihmismielen sisäisen puheen kuvauksessa, mutta toisaalta hän on ehdottomasti myös taitavin dialogeissa, ihmisten välisten suhteiden esiin tuomisessa, ajatusten paljastamisessa, oikeastaan näemmä allekirjoittaneen näkökulmasta hieman kaikessa mitä hän tekee. Täytyy myöntää, että näitä lukemiani viiden tähden kirjoja sekä niistä kirjoitettuja arvosteluja toki leimaa aina tämä tällainen vilpitön ihailu, mutta toisaalta, sehän on koko lukemisen tarkoitus, ainakin itselläni. löytää kirjoja, jotka vievät niin täysin mukanaan, että hetken on ihan jossain muualla. Oli kerran kello nolla on siis yksi vuoden ehdottomasti suurimpia lukuhelmiä, ja Smithin pariin täytyy päästä palaamaan pian uudelleen. 

Helmet-haaste 2022: 37. Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle mielelle

ARMOTON JA PALJAS ESIKOINEN – RAVEN LEILANI : KIILTO

RAVEN LEILANI : KIILTO

203s.

Otava 2021

Alkuteos: Luster, 2020

Suomennos: Kaijamari Sivill

23-vuotias newyorkilainen Edie on pitkään kustantamonsa ainoa ruskea työntekijä. Hän etsii, hapuilee, ei nöyrry, esitä valkoisempaa kuin onkaan. Ediellä on myös valkoinen rakastaja, kymmenisen vuotta vanhempi Eric, joka vaimonsa lupakirjan kanssa avaa avioliittoaan. Muutaman mutkan – potkujen sun muun – kautta Edie asuukin yhtäkkiä Ericin kotona, ulkopuolisena kolmantena pyöränä, keskellä valkoista esikaupunkialuetta.

Raven Leilanin esikoisromaani Kiilto on kiivas tutkielma paitsi parikymppisyydestä, yksinäisyydestä ja rakkauden etsimisestä, rodullisuudesta, rakenteellisesta rasismista ja luokkaeroista, joista etuoikeutettu valkoinen lähiöisä ei yksinkertaisesti kykene ymmärtämään yhtään mitään. Kuten todellisessa maailmassa, luokan näkee vain kuin ei elä sen kaikkein normitetuimman keskiluokan keskellä. Tai kun lukee romaania, joka tuo sen upeasti näkyviin alleviivaamatta aihetta liikaa.

Leilanin Kiilto on kiihkeä, poukkoileva ja paljas romaani, jota ei aivan turhaan ole verrattu vast'ikään lukemaani Lisa Taddeon Eläimeen. Siinä missä Taddeon romaanin keskiössä on naisiin kohdistuva rakenteellinen sorto, on se Leilanilla ei-valkoisiin kohdistuva rakenteellinen rasismi. Ja se rasismi on sitä, mikä on kaikkein eniten piilossa; pientä, vihjailevaa, alistavaa ja näennäisen hyväntahtoisuuden alle piilotettua, sitä sellaista, joka yhtaikaa antaa ymmärtää, että yksilö voi ikään, sukupuoleen, ihonväriin ynnä muuhun katsomatta olla ihan! mitä! tahansa!, mutta joka todellisuudessa kaventaa sen "ihan minkä tahansa" aina hieman pienemmäksi kuin se vaikkapa valkoisella cis-miehellä on. 

Leilani ei korosta rasismiaan yliviivaten, vaan tuo sen mukaan tarinaan yllättävänkin vivahteikkaasti. Leilani tarkastelee rasismia työelämässä, yhteiskunnassa, yhteiskuntaluokissa, lähiöissä ja New Yorkin metroissa. Se vilauttaa kritiikkiä niin iänikuisiin, valkoisille jo tarpeeksi etäisiin orja-tarinoihin, työyhteisön kiintiömustiin ja hanttihommiin, joita tehdä kun saa varsin monennen koeajan jälkeen potkut. Kiilto on oivallinen tutkimus paitsi rodullisuuteen myös yhdysvaltalaiseen luokkayhteiskuntaan, joka pitää ihmiset lähtökohtaisesti paikoillaan. Amerikkalainen unelma kuulostaa lähinnä viiltävältä satiirilta maassa, jossa oman onnensa sepät näyttävät kaikki yllättävän samalta.

Ja samalla Kiilto on kaunis tarina yksinäisyydestä, rakkaudenkaipuusta ja rakkaudesta sellaisista suunnista, joita sitä ei osaa odottaa. Se kysyy vahvasti, miksi vähimmäisvaatimuksesta tulee yhtäkkiä muka riittävää, miltä turva näyttää ihmiselle, joka on tottunut vain hylkäämisiin. Se kuljettaa mukana toivoa taiteilijuudesta, etsintää identiteetistä, hapuilua omasta paikasta maailmassa, jossa se paikka on yritetty jo ennalta antaa varsin kapein ehdoin. Kokonaisuutena Leilanin esikoinen on ehkä hieman turhankin poukkoileva ja esikoisromaanimaisesti täysi – ikään kuin yhtään mitään sivujuonnetta ei olisi maltettu ottaa pois, mutta toisaalta se on näin ainakin vahva ja moniulotteinen. Toki tarkempi syventyminen olisi saattanut tehdä romaanille erityisen hyvää, mutta lopulta voi kysyä kuka 23-vuotias nyt lopulta osaa paneutua ja syventyä maailmassa, jossa kaikki on hieman huonolla tavalla auki?

Helmet-haaste 2022: 42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä

AJA AURASI VAINAJAIN LUITTEN YLI

OLGA TOKARCZUK : 

AJA AURASI VAINAJAIN LUITTEN YLI

255s.

Otava 2020

Alkuteos: Prowadź swój pług przez kości umarłych, 2009

Suomennos: Tapani Kärkkäinen

Nobelisti Olga Tokarczukin romaani Aja aurasi vainajain luitten yli on roikkunut lukulistallani jo tovin, odottelin kirjaa pitkään kirjastojonossa, ja tartuin siihen nyt pienen lukutauon ja intensiivisen Keltainen kirjasto -lukuhaasteen jäljiltä. Odotin trilleriä, lukuromaania, jotain helppoa ja vetävää, ja sainkin paljon enemmän.

Tokarczukin tumma, nokkela ja herkullinen kirja lähtee liikkeelle kun Janinan, pienessä puolalaiskylän syrjässä asuvan astrologian kautta maailmaa hahmottavan hieman höpsähtäneenä pidetyn vanhemman rouvashenkilön naapuri Outolintu tulee hakemaan Janinaa katsomaan kolmannen naapurin, Isojalan ruumista. Janina on jossain maailman laidalla, sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti, sivullisena tarkkailijana mökissä rikkaiden kesähuviloiden talvivahtina Tsekin rajalla, yli-ikäisenä ja täysin ohitettuna hahmona pienessä patriarkaattisessa kyläyhteisössä. Tarina lähtee liikkeelle Isojalan kuolemasta, mutta pian ruumiita alkaa tulla lisää.

Tokarczukin vahva romaani on viehättävä, erikoislaatuinen ja aivan omanlaisensa, eikä kirjailijan Nobel-palkintoa tarvitse lainkaan ihmetellä. Juonivetoisten trillerien ystäville tämä voi olla varsin outo pala, mutta tällaiselle jännärigenreä kiertelevälle se oli lähes tulkoon täydellinen kirja, korkeatasoinen sukellus ihmisen ja luonnon suhteeseen, valtaa, toislajisuuteen, ystävyyteen ja eläinten kostolta näyttäviin sarjamurhiin. 

Tokarczukin voisi helpostikin nähdä ottavan kantaa heikompien puolesta, nostavan tiettyjä moraalikysymyksiä tarkempaan tarkasteluun kirjallisuuden avulla. Mikä on oikein ja kenelle, kenen kuolema meitä kiinnostaa ja milloin tappaminen on sallittua. Kenellä on oikeus elää – ja toisaalta, ketä yhteiskunnassa kuunnellaan? Tokarczuk on rakentanut henkilöhahmonsa, päähahmo-Janinan etenkin, niin taiten, että hienompaa kaunokirjallista hahmoa saa hetken hakea. Minä-kertojan avulla lukija pääsee mukaan Janinan ajatuksiin, logiikkaan, taitaviin huomioihin, maailmaan, jota keski-iän ylittäneet, höpsähtäneiksi leimatut naiset tuomitaan elämään, näkymättöminä, yhteiskuntien reunamilla. 

Tekopyhyys, yhteiskunnan normien kaksois-, kolmois- ja varmaan myös neloisstandardit saavat kyytiä, kun Tokarczuk pyörittelee tarinaansa eteenpäin. Tavallaan kirjasta haluaisi sanoa vaikka mitä, pohtia sen kerroksellisuutta, moraalia, ystävyyttä, luontosuhdetta, ties mitä, ja tavallaan vain tekisi mieli jättää sen arvoituksellisuus, eksentrinen maailma sellaiseksi, ja antaa jokaisen kokea se itse. Hieno, kummallisen kaunis teos, joka jättää jäljen.

Lue koko maailma -lukuhaaste: Puola

Helmet-lukuhaaste: 31. Jännityskirja tai dekkari 

EMMA CLINE : DADDY

EMMA CLINE : DADDY

222s.

Otava 2021

Alkuteos: Daddy / 2020

Suomennos: Kaijamari Sivill

Emma Clinen Tytöt oli joitain vuosia sitten varsin isokin blogi-ilmiö, laajemminkin ihmisiä sekä hurmannut että toisaalta myös hieman etäälle jättänyt teos. Luin sen itse hieman myöhemmin, suurimman hypen jo laantuessa, mutta tuo Charles Mansonin kulttia sivuava kasvukertomus tulee vieläkin suht tasasesti esimerkiksi kirjasomessa vastaan, eikä mikään ihme. Se oli hieno, heleä ja omaleimainen tarina, jonka auringonpaahtamaan tunnelmaan pääsen itsekin vielä ajatuksen tasolla palaamaan lähes kolme vuotta kirjan lukemisen jälkeen. Niinpä huomattuani, että Clineltä on tullut uutta, takakantta lainaten: tummanpuhuvaa novellikokoelmaa, innostuin hurjasti. Nopeasti tämän kirjastosta sainkin, ja juuri nyt novellit tuntuvat erityisen ihanilta lukea. Pieniä maailmoja, joita voi nauttia yksi kerrallaan, kun keskittymiskyky ei ihan vielä kokonaisiin romaaneihin riitä.

Clinen Daddy koostuu kymmenestä novellista, toisistaan irrallisista tarinoista, joita löyhästi yhdistää sellainen hieman synkkä ilmapiiri, kertomatta jätetty käännekohta hahmojen elämästä, jonka ympärillä Clinen teksti taidokkaasti pyörii. Novelleissa onkin kyse enemmän siitä, mitä hän ei kerro kuin mitä tulee ilmi, ja tunnelmien luomisessa Cline on kieltämättä lahjakas – oli niin Tytöissä kuin tässä Daddyssakin. Novellit eivät päästä helpolla, vaikka näennäisen sujuvia ovatkin. Tarinat ovat välähdyksiä, usein hieman viereltä katsottuja, sellaisia joiden päähenkilöt eivät välttämättä olekaan niitä, kenen näkökulmasta novelli kerrotaan. Se jättää jälkeensä hieman hämmentyneen ja välillä etäisenkin sävyn, mutta toisaalta muistuttaa oivallisesti siitä, ettei kaikki ole ihan sitä, miltä nopeasti katsottuna saattaa näyttää.

Clinen novellit tarkastelevat valtaa, maailmanjärjestystä, keskiluokkaisuutta, mielenterveyttä sekä sitä, miten vanhat yhteiskunnalliset konstruktiot murenevat uuden ajan edessä näyttäen nurinkurisesti sen, miten huomio kiinnittyy salarakkaaseen eikä pettävään maailmantähteen, miten katse kiinnittyy nuoreen naiseen eikä ahdistelijaan. Näihin kesti hetken päästä sisään, hämäännyin itsekin siitä kiertelevästä tunnusta, joka näitä novelleja leimaa. Vahvimmillaan Cline hurmaa ja vie täysin mukanaan, mutta toisaalta kymmeneen tarinaan mahtuu vaihtelua – myös laadussa. Kokonaisuutena teos on ihan himpun hajanainen ja epätasainen, mikä toki on novellikokoelmille ihan tyypillistäkin, mutta tässä parikin jäi niin irralliseksi tarinaksi, että se häiritsi lukukokemusta hieman laajemminkin.

Ylipäätään Daddy oli kuitenkin mainio ja sopivasti ajattelemaan haastava tarinakokoelma, jolle ehdottomasti kannattaa antaa mahdollisuus, jos ihmismielen pimeämmät puolet kiinnostavat – menemättä kuitenkaan mihinkään varsinaisiin raakuuksiin. Cline on taitava ihmiskuvaaja, ja vaikkei tämä nyt ehkä subjektiivisesti mitattuna mitenkään järin korkealle lempikirjojeni pariin nousekaan, viihdyin tarinoiden parissa kyllä. Pätevä välipala, joista osan tarinoiden olisi suonut laajeta suuremmiksikin kertomuksiksi.

Helmet-haaste 2021: 5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan 

MAA JA TAIVAS

YAA GYASI : MAA JA TAIVAS

274s.

Otava 2020

Alkuteos: Transcendent Kingdom

Suomennos: Arto Schroderus

Ghana ja Yhdysvallat. Maahanmuuttajuus ja vitivalkoinen Alabama. Vahva, mutta poissaoleva äiti, läheinen mutta pakeneva isä. Tiede ja uskonto. Maailmat, joiden ei kuvittelisi kohtaavan, saati mahtuvan yhteen romaaniin, mutta jotka Gyasi niin taitavasti kutoo yhteen, että vuoden viimeisestä luetusta kirjasta tulee samalla yksi koko vuoden suurin.

Ghanalaistaustaisen, nykyisin Yhdysvalloissa asuvan himpun yli kolmekymppisen Yaa Gyasin esikoisromaani Matkalla kotiin hurmasi minut totaalisesti lähes neljä vuotta sitten. Nyt hänen uusin teoksensa Maa ja taivas, alkunimeltään Transcendent Kingdom, meinasi mennä kokonaan uutuustulvassa ohi, ja olisi mennytkin, ellei kirjastohenkilökunta olisi tätä nostanut Vallilassa suositushyllyyn toisen korona-aallon keskellä. Ja onnea on että nosti, sillä pitkän ja uuvuttavan syksyn jälkeen löysin tästä vihon viimein kirjan, johon ehdin vielä tämän vuoden sisällä aivan täydellisesti uppoutua.

"Olin pikkulapsena kuulemma äänekäs ja puhelias, siis täydellinen vastakohta sille hiljaiselle, ujolle ihmiselle, joka minusta tuli. Pienten lasten sanasujuvuutta on jo pitkään pidetty tulevan älykkyyden merkkinä, ja vaikka se pitää paikkansa minun suhteeni, minua kiinnostaa eniten tuo luonteenlaadun muutos. Kun näen tai kuulen nauhtoituksia itsestäni elämäni ensimmäisten vuosien ajalta, minusta tuntuu totta puhuen usein siltä kuin katsoisin aivan toista ihmistä. Mitä minulle tapahtui? Millainen nainen minusta olisi mahtanut tulla, jos puhelaisuus ei olisikaan muuttanut suuntaa ja kääntynyt sisäänpäin?"

Maa ja taivas on romaani Giftysta, nuoresta tutkijasta, Alabamaan syntyneestä ghanalaisparin tyttärestä. Gifty on lahjakas neurotieteiden jatko-opiskelija, tutkija, joka yrittää hiirten ja proteiinijuoman avulla selvittää, mitä tapahtuu niiden ihmisten aivoissa, jotka addiktoituvat esimerkiksi lääkkeisiin yhdestä kerrasta ja miten riippuvuutta voisi parantaa. Samalla se on myös monitahoinen kertomus perheestä ja siitä, miten neljästä tulee ensin kolme, kolmesta lopulta kaksi. Ja toisaalta myös: tieteestä ja uskosta, siitä miten kaksi riitelevää maailmaa todella voivat mahtua yhteen ja samaan mieleen. Ja vaikka tarinan voi ehkäpä typistää näin, se on silti niin suuri ja laaja, että sen rivien väliin mahtuu, oi kyllä, kokonainen maailma. 

Gyasi kirjoittaa suoraan ja taitavasti, liikaa maalailematta mutta silti sen verran hienovireisesti, että lukija saa itse ymmärtää asiayhteyksiä. Se on taito, sillä Gyasin kieli pitää otteessaan, ja hän osaa tarjoilla tarinansa pienissä osissa, hienovireisesti yhteen kietoutuen tekemättä siitä kuitenkaan liian siirappista tai toisaalta irrallistakaan. Täyteläinen tarina kun on niin täynnä pieniä yksityiskohtia, että se ei tarvitsisi kuin pienen halkeaman, jonka myötä kokonaisuus hajoaisi liian moneen suuntaan, mutta sitä ei tule, vaikka rosoja kylläkin on, mutta nekin sellaisia, että jollain tapaa enemmän tukevat kuin pirstaloittavat tarinaa. Se on yhtaikaa tarina niin monesta, ja silti kuitenkin yhdestä pienestä elämästä, ja sellaisenaan se on harvinaisen taitava.

Täyteläisyytensä lisäksi Maassa ja taivaassa hurmaa se hidas ja tutkaileva ote, jolla Gyasi kuljettaa päähenkilöään Giftyä eteenpäin. Häpeä, sisäänpäin kääntynyt uteliaisuus, valtavien muurien rakentaminen ja toisaalta myös pirskahteleva murtuminen on inhimillistä, mutta yleensä kirjallisuudessa ohitettua, liian pientä ollakseen suurelle yleisölle kiinnostavaa, ja toisaalta liian suurta saadakseen kuvattua sitä näin, puhtaasti ja silti äärimmäisellä lempeydellä. Ja se lempeys on äärimmäisen kiinnostavaa: sillä vaikka siinä missä Gifty paikoin piinaa itseään vääränlaisuudellaan, on tarinan suuremmalla äänellä nimi tälle kaikelle sisäänpäin kääntyneelle sortamiselle: ja se nimi on juurikin rakenteissa, yhteiskunnassa, ristiriidoissa ja odotuksissa, siitä mitä yhteiskunnan normeista poikkeaminen tekee yksilölle, miten se saa vääränlaisuuden tuntumaan henkilökohtaiselta ulkopuolisuudelta sen sijaan, että se paikantuisi sinne minne se todella kuuluu: suurten massojen ahdasmielisyyteen.

Lopulta ahmin romaanin vain muutamassa päivässä, vaikka sen aloittamisesta onkin jo viikkoja. Kaunis tarina vie mukanaan, ja vaikka lopussa on ehkä ihan pieni aavistus ylimääräisestä luvusta, sellaisesta hieman liian sulkevasta onnellisesta lopusta, joita yleensä itse vierastan, en jaksa edes välittää siitä. Suuri tarina ansaitsee suureellisen lopun, olkoonkin että se saattaa hieman keikahtaa jo miljoona kertaa kerrotuksi. Gyasin tapa yhdistää vastakkain pidettyjä maailmoja on niin kirkas ja kaunis, että se jaksaa hämmästyttää vielä pitkään kirjan takakannen sulkemisen jälkeenkin.

Helmet-haaste: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

COLSON WHITEHEAD : NICKELIN POJAT

COLSON WHITEHEAD : NICKELIN POJAT

222s.

Otava 2020

Alkuteos: The Nickel Boys // 2019

Suomennos: Markku Päkkilä

Colson Whiteheadin Nickelin pojat on äärimmäisen ajankohtainen kirja. Yhdysvallat ja sen seurauksena pitkälti koko muukin maailma kuohuu, kun jälleen kerran poliisi tappaa väkivaltaa käyttäessään varsin mitättömästä asiasta pidätetyn mustan miehen, ja jälleen kerran oli lähellä päästä niin sanotusti pälkähästä vääristellyin kuolinsyin, ellei tilannetta olisi kuvattu videolle. Mutta onhan tuolla poliisilla vielä toki "mahdollisuutensa", sillä oikeuslaitos kohtelee ihmisiä eri tavoin, ihonväristä puhtaasti riippuen. Rakenteellinen, systeemiin tiiviisti uponnut rasismi on edelleen täysin tätä päivää, täysin 2020-lukua, tahtoi valkoinen "sivusta seuraaja" uskoa mitä tahansa.

Ja rakenteelliseen rasismiin Whiteheadkin sukeltaa uusimmassa, Pulitzer-palkitussakin romaanissaan Nickelin kasvatuslaitoksesta, 1960-luvun Floridasta. Paikasta, joka on oikeasti ollut olemassa, laitoksesta, jonka taakse on haudattu vähin äänin yhden jos toisenkin nuoren pojan ruumis. Kadonneeksi ilmotetun, mutta todellisuudessa kuoliaaksi piiskatun, raiskatun tai muuten laiminlyödyn.

x

Elwood Curtis on musta poika Tallahasseesta. Hän istuskelee ravintolan keittiössä aikansa kuluksi, käy koulua ja kuuntelee tohtori Martin Luther Kingin puheita vinyylilevyltään. Oikeudenmukaisuus uppoaa häneen kuin veitsi lihaan, ja se saa hänet istumaan haaveillein, odottamaan sitä päivää, kun mustatkin saavat asioida ravintoloissa, päästä huvipuistoihin hurvittelemaan. Sata vuotta Yhdysvaltain sisällissodan jälkeen rotuerottelu kuitenkin rehottaa edelleen, ja valkoisten maailmassa kuvitellaan puhtaasti sen olevan täysin luonnollinen, oikeutettu tila. Ja keskellä tällaista maailmaa kiltti ja kuuliainen Elwood, lukion aikana collegen kursseille pääsevä poika, onkin yhtäkkiä väärässä paikassa väärään aikaan, ja rangaistuksena hänellä on pitkä pätkä Nickeliä. Ja mitä syvemmin Elwood vangitaan, piiskataan ja rangaistaan, sen suurempana elää hänen haaveensa täydellisestä vapaudesta ja tasa-arvoisuudesta, Martin Luther Kingin sanat korvissa kaikuen.

Alle kuudenkymmenen vuoden takaiseen aikaan sijoittuva romaani tuntuu epämiellyttävältä muistutukselta siitä, miten äärimmäisen hitaasti olemme onnistuneet purkamaan niitä järkyttäviä rotuopillisia ajatuksia, jotka orjakaupan ja eurooppakeskisen maailman perustana toimivat vuosisatoja. Eikä se ole vain niiden kontolla, jotka tilannetta pahiten käyttävät hyväkseen; se on niiden kontolla, jotka seuraavat hyväksikäyttöä vierestä, mutta ovat hiljaa ja näin mahdollistavat julmuuden, sorron ja kokonaisten ihmisryhmien polkemisen. 

Whitehead nostaa kirjassaan esiin teemoja, joista koulun historian tunnit edelleen vaikenevat, ja päästää ääneen ihmisiä, joiden sanoja emme ole tottuneet kuuntelemaan. Kirjan teemat, sanomasta puhumattakaan, ovat tärkeitä ja ajankohtaisia, ja tämä onkin teos, jonka toivoisin löytyvän monen suomalaisenkin lukijan luettujen kirjojen hyllystä mahdollisimman pian. Vaikka aiheet ovat rankkoja, teos on romaanina varsin perinteinen: missä se ehkä toki joitain kunnianhimoisemman kirjallisuuden ystäviä saattaa vaivata, minulle klassinen, juonellinen lähestymistapa taas jättää enemmän tilaa kirjan aiheelle, Nickelin poikien kohtaloille. Kunnioitusta ja tilaa kun jokainen eniten kaipaa. Jokainen musta elämä, jolla on äärimmäisen paljon merkitystä.

Helmet-haaste 2020: 7. Kirjassa rikotaan lakia (hyvin raa'asti ja valkoisten toimesta.)

SALLY ROONEY : KESKUSTELUJA YSTÄVIEN KESKEN

SALLY ROONEY : KESKUSTELUJA YSTÄVIEN KESKEN

♥ ♥ ♥ ( ♥ ) 
298s.

Otava 2019

Alkuteos: Conversations with Friends 2017

Suomennos: Kaijamari Sivill
Arvostelukappale saatu kustantajalta

Frances & Bobbi ovat kaksi nuorta yliopisto-opiskelijaa Dublinista, jotka viettävät aikaa keskenään, peilaavat itseään toistensa kautta, opiskelevat, juhlivat ja tapaavat uusia ihmisiä. Dynamiikassa kuitenkin muuttuu jokin, kun he erään lavarunousesityksensä jälkeen lähtevät jatkoille esseisti-valokuvaaja Melissan sekä tämän näyttelijämiehen Nickin luo. Alkaa kuuma ja tempoileva kesä, joka järjestää itse kunkin ihmissuhdekiemurat aivan uusille urille.

Irlantilaisen kirjallisuustoimittajan esikoisromaani on viehättävä, kesänkuuma ihmissuhdesoppa, jossa jonkinlainen chicklitmainen kepeys yhdistyy vakavaan aikuiseksi kasvamiseen. Olen tempoillut itsekin koko kevään ties minkä ajatuskelan ja eksistentiaalisen "missä haluan tulevaisuudessa asua ja miksen voi aina olla opiskelija" -kriisin parissa, ja huomaan, että kaipaan erityisesti kevyttä, helppoa ja liian syviin vesiin menemätöntä lukemista. Jokin Rooneyn romaanissa herätti fiiliksiä, että tämä voisi sellaiseen kaipuuseen hyvää jatkumoa olla, ja niinhän se olikin. Sain tasan sitä mitä toivoinkin, en enempää, mutten onneksi vähempääkään, ja se oli vallan riittävästi juuri nyt. 

"Koulun jälkeen lojuimme Bobbin huoneessa kuuntelemassa musiikkia ja puhumassa siitä, miksi pidimme toisistamme. Keskustelut olivat pitkiä ja kiihkeitä ja tuntuivat minusta niin merkityksellisiltä, että kirjoittelin salaa osia niistä iltaisin ulkomuistista vihkoon. Kun Bobbi puhui minusta, oli kuin olisin nähnyt itseni peilistä ensimmäistä kertaa."

Keveyttä kirjaan tuo ehdottomasti lyhyet luvut, hieman karikatyyrimäiset hahmot sekä päälausepainotteinen kirjoitustyyli. Jälkimmäiseen minun oli tosin ehdottomasti vaikein päästä sisään, ja huomasin taistelevani toteavan ja hieman etäälle jättävän kielen kanssa vielä puolivälissäkin. Liekö se taittanut kaikkein suurimman terän muuten ihan lupaavalta tarinalta, vai miksen oikein mitään tämän kanssa tuntenut, mutta pitkään minulle oli epäselvää haluanko tätä edes loppuun lukea. Onneksi luin, mutta tällaisista kirjoista on ehdottomasti vaikein kirjoittaa. Kun mikään ei ole loppujen lopuksi kuitenkaan ihan hirveästi ärsyttänyt, ei ole mitään kritisoitavaa, mutta kun mikään ei myöskään mitenkään suuresti ole liikauttanut tunteita myöskään positiivisen puoleen, on hurjan vaikea eritellä niitä hyviä osiakaan. Mutta minä yritän, sillä maailmankuvaltaan tämä on romaani, jonka soisi monenkin luettavaksi päätyvän.

"Kesällä kaipasin kiihkeän keskittyneitä opiskelujaksoja, jotka lukukausien aikana auttoivat minua rentoutumaan. Minusta oli ihanaa istua kirjastossa kirjoittamassa esseitä, antaa ajantajun ja identiteetin kadota samaa tahtia kuin valo väheni ikkunoiden takana. Avasin viisitoista välilehteä nettiselaimessa ja tuotin 'episteemisen uudelleenartikuloinnin' ja 'operanttien diskurssikäytäntöjen' tapaisia sanayhdistelmiä. Sellaisia päivinä useimmiten unohdin syödä, ja illalla kirjastosta lähtiessä päässä siritti vaimea särky."

Erityisen ilahduttavaa tässä romaanissa oli nimittäin sen tapa käsitellä sateenkaarevuutta tekemättä siitä numeroa: feministinen ja antikapitalistinen yliopistopiiri nyt vain oli värikäs, erilaisuuden mukaansa ottava, eikä suhteiden solmuissa sukupuoliesityksellä ollut pääsääntöisesti mitään merkitystä. Ja sitten kun oli, se tuli lähinnä mukaan erinäisissä valtarakennekeskusteluissa, ennakkoluuloissa ja rikotuissa stereotypioissa, ja se jos mikä minua kirjallisuudessa aina erityisesti viehättää.

Toisaalta taas kirjan moraalisuus oli viehättävänkin paljon kiinni ihmisten välisissä vapaissa sopimuksissa, siinä, että kunhan toista ei satuteta, voi jokainen tehdä omat ratkaisunsa itse yhteiskunnan vakiintuneista normeista huolimatta. Toki tarina sai jännitteensä inhimillisistä erehdyksistä ja tahattomista loukkaamisista, mutta taustalla oli kuitenkin niin vahva ja lempeä muistutus siitä, että tälläkin tavalla voi elää, että lopulta se tempoilu sinne sun tänne kuului vain ennemminkin asiaan.

Ja kolmanneksi, olihan tässä nyt pitkästä aikaa mielenkiintoisimmat henkilöhahmotkin, ja vaikka se ehkä ihan pikkuisen jollain tarkoituksen mukaisella päälleliimauksella tulikin ilmi, on ihanaa, että sukupuoliesitys, poliittisuus ja patriarkaattiteoriat sulahtavat ihmissuhdekoukeroiden joukkoon kuin oikeassa elämässä. Harva romaanin hahmogalleriasta mitenkään suuremmin jumiin oman hahmotyyppinsä maneereihin ja stereotypioihin jäi, ja siksi tämä on aikansa kuva mitä parhaimmillaan. On ihana kuulla nuoren kirjailijan ääni, joka maalaa maailmaa sellaiseksi, kuin sen tulevaisuudessakin tahtoisin olevan, eikä vain toisinna sitä tunkkaisuutta, jota maailman tietty ajatusmalli on tähän asti tupannut olemaan.

Vaikka jokin pieni etääntyminen tämän kirjan kanssa minua kenties vaivasikin, on tämä kesälukemista parhaillaan. Se on suuria tunteita, päivitettyä ihmis- ja moraalikuvaa, identiteettejä ja paikkansa etsimistä. Murtuneet lukot ilahduttivat paatuneempaakin lukijaa, ja päähahmojen kipuileva nuoruus tuntui tunnistettavan tutulta. Tunnistin Francesissa paljon itseäni, ja ehkä siksi kirjaankin suhtautuu äärimmäisellä lempeydellä. Ehkä tämä on niitä, jotka ajan myötä kasvavat mielessä suuremmiksi, siihen potentiaalia ainakin on. Ja ehkä seuraavan Rooneyn voisi lukea vaikka alkukielellä, tämän kanssa nimittäin jäi tunne, että englanniksi toteavuuskin olisi ollut huomattavasti toimivampi tehokeino. Mainio se oli näinkin, mutta erityisellä mielenkiinnolla jo odotan Rooneyn myöhempään tuotantoon tutustumista.

Haasteet // Lukemattomat naiset II : Kirja naisten välisestä yhteistyöstä tai ystävyydestä

ANNE SWÄRD : KESÄLLÄ KERRAN

ANNE SWÄRD : KESÄLLÄ KERRAN

324s.

Otava 2012

Alkuteos: Polarsommar // 2003

Suomennos: Katriina Huttunen

Auringon värittämä kansikuva. Muistijälki siitä, että joku jossain sanoi tämän olevan hyvä. Kirjaston suositushylly, hetki, jolloin mikään ei muka maistu, mutta tätä alkaa lukea heti. Lukee väsyneenäkin, vaikka ei viikkoihin muita ole jaksanut, lukee ja ahmii ja jopa hullaantuu.

"Kukaan ei tervehdi häntä. Ei kukaan. Joku aivan varmasti tunnistaa hänet mutta kukaan ei tervehdi. Ihmiset tuijottavat sen sijaan minua vaikka Kaj kuljeskelee kuollut orava kädessä. Selvästikin he ihmettelevät mistä olen karannut. Pää huolimattomasti ajeltuna ja naama ruvella leuasta otsaan. Ikään kuin olisin työntynyt ahtaan viemärin läpi."

Anne Swärdin esikoisromaani Kesällä kerran lähtee liikkeelle tilanteesta, jossa Kristian ajaa äitinsä kotiin huolehtiakseen aikuisesta pikkusiskostaan sen aikaa kun hänen toinen veljensä ja äitinsä lähtevät kolmeksi viikoksi palkintomatkalle Floridaan. Kristianin sisko Kaj on voittanut suklaamuropaketin mainoslausekilpailun, ja lahjoittaa liput eteenpäin. Kaj ei nimittäin poistu kotoa, ei omasta turvapiiristään. Kaj on omanlaisensa, mutta Kristian on joku joka häntä ymmärtää. Ymmärtää, vaikkeivat he olekaan nähneet yli seitsemään sataan päivään.

Swärd käyttää kieltä äärimmäisen upeasti. Hänen tekstinsä on intensiivistä ja imevää, se vie kokonaan toiseen maailmaan, pysähtyneeseen hetkeen Kaj'n ja Kristianin pariin. Swärd kirjoittaa omaleimaisesti, niin että maailma ympärillä tuntuu harvinaisen todelta. Jopa vangitsevalta. Aina kirjan toiseen osaan saakka.

Sillä silloin jotain tapahtuu. Taika katkeaa. On kuin Swärd olisi luonut tarinan alullaan niin upean puutarhan, että sen pihatien päästä kuvittelisi löytävänsä vähintäänkin kartanon, mutta lopulta siellä onkin vain talo. Tavallinen, keskinkertainen talo, jolla ei ole mitään annettavaa mihinkään suuntaan. Ei säihkettä, muttei nostalgia-arvoakaan. Ja se harmittaa, sillä alun intensiivisyys todella lupasi taidokkaampaa tarinaa, suurempaa mysteeriä, vähemmän tavanomaisia pettämis- ja lähtemiskuvioita. 

Pidän kyllä lohduttomuudesta ja loputtomasta melankoliasta, siitä ei ole kyse. Yksinkertaisesti sanottuna kirjan jännite vain katkeaa puolivälin paikkeilla, ja se mitä aluksi annettiin ymmärtää, ei enää riittänytkään loppuun saakka. Tarina siirtyi pois niistä osista, jotka minua kiinnostivat eniten, ja alkoi yhtäkkiä särppiä niitäkin, jotka aukikirjoittamatta olisivat olleet huomattavasti vahvempia. Tässä oli jotain hyvin esikoishenkistä, ja ehkä se oli juuri myös sen heikkous: yhteen kirjaan tuntui puolivälin jälkeen pakotetusti olevan välttämätöntä tunkea yhtä sun toista, ja se jos mikä on omiaan viemään huomion pois myös taitavimmilta osilta. Sillä niitäkin oli, oli todellakin. Nyt ne vain jäivät kaiken hyvinkin kuluneen perhedraaman keskelle. 

Parasta tässä kirjassa kuitenkin ehdottomasti oli kuvaus Kaj'n ja Kristianin suhteesta. Hieman epänormaalin kiintyneestä, mutta sellaisesta, jota sisaruus parhaillaan on. On huolimatta siitä, että toinen on maailman, ja jopa muun perheenkin silmissä erilainen. Omanlaisensa. Kristianialla oli kuitenkin oma ilmiömäinen tapansa tulkita ja ymmärtää sisartaan, vauvana vain oven taakse ilmestynyttä. Tästä suhteesta huokui niin paljon hyvää, taitavaa ja kaunista, että tuntuu ylipäätään uskomattomalta, että sellainen on kaunokirjallisuuden keinoin luotu. Sama koskaa myös Kajta itseään. Pidin siitä, miten Kajn olemus jätettiin auki, mysteeriksi, omaleimaisuudeksi. Sitä ei selitetty puhki, tarjoiltu diagnooseja, pyritty parantamaan, vaan kaikessa hankaluudessaakin se sai olla aivan oma itsensä. Jos Swärd olisi malttanut keskittyä tähän, laajentaa piiriään vain hieman tämän suhteen ulkopuolelle, tarina olisi ollut varmasti yksi itsellenikin henkilökohtaisesti tärkeimpiä aikoihin. Omaan makuuni tarina kuitenkin lähti liian kauas, puuroutui ja suli kasaan. Ja loppu olikin jo niin banaali, että oikeastaan haluaisin unohtaa sen kokonaan. Kirjan viimeistä lausetta lukuunottamatta.

"Kaj punnitsee isoa kalkkikivipalaa kädessään ja paiskaa sen veteen. 'Jos rakastat minua, hae se', hän sanoo, 'äläkä tule ylös enen kuin olet löytänyt sen.'

Vaikka lukukokemuksena tämä kirja jäikin hieman keskinkertaiseksi, pakko sanoa, että onkin ehtinyt olla ikävä tätä tapaa valita itselleen lukemista: kierrellä vain kirjastoa, ja tarttua teoksiin nimien, kauniiden kansien ja hatarien muistikuvien varassa, niiden sellaisten, joissa muistetaan kyllä jonkun suositelleen tätä joskus jossain, muttei sen tarkemmin osaa suositusta mihinkään paikantaa. Kaiken uutuuskirjallisuuden keskellä tekee hyvää muistaa keskittyä välillä edes hieman vanhempiin, pidentää yksittäisten teosten elämänkaaria ja lukea jotain, mistä kukaan ei juuri nyt keskustele. Olla siis aivan kahden kirjan kanssa, pitkästä aikaa.

Swärdin esikoisesta muissa blogeissa: Sivulauseita, Lumiomena, Rakkaudesta kirjoihin, Pieni kirjasto, Tarukirja, Kannesta kanteen, Luetut, lukemattomat & Kirjakaapin kummitus