CLEAN

ALIA TRABUCCO ZERÁN : CLEAN

272s.

4th Estate 2024

Alkuteos: Limpia, 2022

Espanjasta englanniksi kääntänyt Sophie Hughes

Estela palkkautuu santiagolaiseen yläluokkaiseen perheeseen kodinhoitajaksi – ihan hetkeksi vain, saadakseen rahaa hänen ja äitinsä etelässä olevan talon sinkkikaton korjaamiseen. Hetkestä tulee kuitenkin ensin viikkoja, sitten kuukausia, lopulta vuosia. Ja yhtäkkiä perheeseen Estelan aloittamisen aikaan syntynyt lapsi, tyttö, niña, onkin jo seitsemän. Oli seitsemän. Kuollessaan.

"I've mentioned before that this story has several beginnings. It started the day I arrived at that house, but also everyday I didn't leave."

Chileläisen alia Trabucco Zeránin jännitys-/mysteeriromaani alkaa siitä mihin kirja myös päättyy, tytön, niñan, kuolemaan. Zerán paljastaa ’loppuratkaisun’ jo alkumetreillä, ja alkaa kuljettaa piinaavalla, kujeilevalla ja kiertoteitä kuljeskelevalla tavallaan lukijaa yhdessä Estelan kanssa kohti syitä ja seurauksia. Jos sellaisia maailmassa koskaan on. Zerán leikittelee taiten kerronnalla, joka ei ala – tai jolla on yhtä monta alkua, kuin tarinalla koskaan voi ollakaan. Mistä tarinat edes alkavat? Mikä on se kohta, missä olisi voinut valita toisin? Entä jos niitä kohtia on joka päivä, valtavasti peräjälkeen, onko silloin sellaista kohtaa siis oikeastaan olemassakaan?

Zeránin jännäri on siis kuin kattila, joka lämmittää hiljalleen siellä uiskentelevan sammakon vettä. Merkkejä on, jos niihin kiinnittää huomiota. Toisaalta: yksinään mikään ei ole merkki, merkit muodostuvat vasta kokonaisuuksista, joihin taas tarvitaan etäisyyttä. Estelan äiti on jo aiemmin varoittanut tytärtään kodinhoitajan työstä, sen vangitsevan ja jopa orjuuttavan emotionaalisesta mahdottomuudesta, lähtemisen vaikeudesta, kiintymisen välttämättömyydestä. Zerán paneutuukin taiten nykyajan orjuuteen – luokkaeroihin, orjamentaliteettiin, joka saa meidät kuvittelemaan, että teemme merkityksellistä työtä meitä riistävälle järjestelmälle, joka saa meidät ajattelemaan, että väkivallan teot ovat yksittäisiä sattumia niiden rakenteellisen johdonmukaisuuden sijaan. Estelanhan on vain yhden perheen yksi kodinhoitaja, eikä hänkään ole täydellinen. 

“This is just the way life goes: a drop, a drop, a drop, a drop, and then we ask ourselves, bewildered, how we’ve ended up soaked to the bone.”

Romaanin erronta on verkkaisaa ja kiusoittelevaa, taitavaa ja vangitsevaa. Zerán mahduttaakin jännitysromaaniinsa enemmän kuin genrekirjallisuuteen usein laitetaan: se on myös kommentaari (henkisestä) väkivallasta, luokasta, kotitöistä ja Chilen poliittisesta tilanteesta. Clean kurottaa moneen, ja pysyy hienosti kasassa, venyttää ja onnistuu luomaan piinavan tunnelman jo ensisivuilta asti. Clean näyttää tarkasti, miksi me jäämme paikkoihin, joissa meidän on paha olla, miksi tuttu helvetti on aina henkisesti helpompi kuin tuntematon paratiisi. Cleanin tunnelma on synkkä ja pimeä, se rätisee kuin sähköaita, hajottaa kuin blenderiin salaa laitetut kivet. Estela puhuu romaanissa jollekulle kaksisuuntaisen ikkunan takana, käy läpi jo tapahtunutta, alkua, alkuja, lopputulosten hiljaista ennustettavuutta. Kuin kodinhoitaja päivittäisissä askareissaan äänensä menettäneenä Zerán luo eristyneen maailman, joka rajoittuu kuitenkin yhden perheen sijaan laajemmaksi puheenvuoroksi yhteiskuntaluokkien välisestä räikeän hiljaisesta väkivallasta.

JÄNNITYSTÄ OTAVAN KIRJASTOSTA

SADIE JONES : KÄÄRMEET

465s.

Otava 2020

Alkuteos: The Snakes // 2019

Suomennos: Sari Karhulahti

Kevät Otavan kirjastossa jatkuu, tällä kertaa jännäreiden parissa. Ensimmäisenä lukuvuorossa oli Sadie Jonesin Käärmeet, Ranskan maaseudulle sijoittuva trilleri Beasta ja Danista, jotka hyppäävät hetkeksi oravanpyörästä, ja lähtevät autonrämällään Lontoosta kohti Keski-Eurooppaa. Aivan ensimmäisenä he suuntaavat syrjäiseen hotelliin, jota Bean enemmän tai vähemmän elämässä rimpuileva veli Alex pitää. Hotellille päästyään he huomaavat, ettei kaikki ole aivan niin kuin pitäisi, ja pian paikalla on myös Bean ja Alexin vanhemmat, joita Bea on viimeiseen asti koko aikuisikänsä vältellyt. 

Käärmeet on melko rauhallisesti etenevä jännityskirja, jossa sukelletaan niin luokkaeroihin kuin perheen sisäisiin traumoihinkin. Se on sinänsä genrelleen tyypillinen kirja, että juoni poukkoilee, henkilöhahmot ovat melko heppoisia ja mustavalkoisia, isotkin traumat ja tragediat jäävät aika köykäisesti käsitellyiksi, mutta kokonaisuutena huomasin viihtyväni tämän parissa paremmin kuin muiden jännäreiden kanssa aikoihin. Jones keskittyy pelkän tragedian selvittelyn ohella myös ihan mielenkiintoisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, raha- ja perhesuhteisiin, avioliiton salaisuuksiin sun muuhun. Onhan käsittely melko pinnallista, joo, hahmojen kehityksestä nyt puhumattakaan, mutta yllättävän näppärästi se kokonaisuutena toimi, kulki kepeänä lukusukkulana ja piti otteessaan myös keskivälin suvantovaiheen. Ja loppu, ai että. Pidin, erityisen paljon, ja se on paljon se kun tämän genren parissa ollaan!

Käärmeet on siis mainio viihdekirja jännäreiden ystäville, yllättäjä ainakin omasta mielestäni. Luen genreä vähän, ja sinänsä tätä on siis vaikea arvioida suhteessa muihin vastaaviin, mutta ainakin tällaiselle maallikolle se upposi mainiosti. Vastaavia kirjoja saa suositella, tämä oli kelvollista vastapainoa muuhun lukemistooni!

Helmet-haaste 2022: 10. Kirjan nimi on mielestäsi tylsä

MARGARET ATWOOD : TESTAMENTIT

489s.

Otava 2019

Alkuteos: The Testaments // 2019

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Margaret Atwoodin Testamentit ei nyt ole ehkä perinteisessä mielessä jännityskirja, mutta menee nyt tähän samaan postaukseen, sillä varsin viihteellinen ja spekulatiivisena fiktiona myös kaikenlaisine käänteineen ainakin tarpeeksi lähellä jännäriä myös. Testamentit on alunperin 1985 julkaistun Orjattaresi-klassikon itsenäinen jatko-osa, joka sijoittuu fundamentalistien hallitsemaan Gileadiin. Tuossa Yhdysvaltain seuraajavaltiossa miehet pitävät valtaa ja naiset on asetettu eri kasteihin aina synnytyskoneina pidetyistä orjattarista piiloista valtaa ylläpitäviin täteihin. Testamentit on tarina kolmesta eri tuon ajan naisesta, yhdestä kunnianarvoisesta tädistä, Lydiasta, Gileadin ulkopuolella syntyneestä Daisysta sekä nuoresta naimaikään tulleesta gileadilaisesta Agnes Jemimasta.

Testamentit jatkaa todella alkuperää kunnioittaen siitä, mihin Orjattaresi jää, ja toisin kuin voisi toivoa, se ei oikeastaan tarjoa kyseiseen maailmaan mitään uutta, ei näkökulmaa eikä käännettä. Kaikki kirjassa oleva on jo ollut olemassa 80-luvun klassikossa, nyt Atwood vaan sijoittaa tuohon maailmaan uuden tarinan. Ja se varmasti toimii heille, ketkä tuosta maailmasta ovat pitäneet, joku mainiosti Goodreadsissa tästä taisi sanoakin, että Testamentit on kuin Atwoodin itsensä kirjoittamaa fanifiktiota Gileadista. Löytyy eri näkökulmia, hirmutekoja, teloitusta ja kiitollisuusharjoituksia, ihmisten mielten murskaamista ja yhteiskunnallista kapinaa sieltä, mistä sitä ei arvaisi etsiä. 

Siihen nähden, etten koskaan oikein innostunut Orjattarestasi, oli tähän jännä tarttua, sillä paljon viihteellisempään muotoon kirjoitettuna jatko-osana tämä imi heti alusta asti loistavasti mukaansa. Imu ei kuitenkaan kestänyt kovin pitkälle, kun huomasin tämän kaatuvan samoihin ongelmiin, mihin aikaa hieman kehnosti kestänyt edeltäjänsäkin mielestäni kaatui; näen varsin ongelmallisena lähtökohtana tällaisen tosielämästä lainaavan fundamentalismin käytön viihteenä, kun se keskittyy kauhistelemaan asiaa silloin kun keskiössä on valkoinen nainen. Kuten moni alkuperäisen kirjan puolustaja tässä kohti on minulle todennut, Atwoodin tarkoituskin on ollut kuvata maailmaa sellaisena kuin se jossain "hurjissa ja kamalissa" maissa on, mutta tavallaan tarkoitus ei pyhitä keinoja, kun esimerkiksi Talebanin naisten kohtalon tapainen tarina kauhistuttaa kansaa vasta kun keskiössä onkin itsensä näköinen, omalla ihonvärillä varustettu keskushahmo. Ymmärrän Atwoodin dystooppisen ajatuksen täällä taustalla, tämä tosiaan voisi tapahtua täällä meilläkin, ja voihan myös länsimaissa patriarkaatti paksusti ja hyvin. Mutta kun soppaan vielä yhdistetään melko kömpelö juoni ja aivan äärimmäisen epäuskottavat henkilöhahmot (en tiedä ehkä huonommin nuoruutta ja nuoren ihmisen ajatusmaailmaa kuvaavaa hahmoa kuin tämän kirjan Daisy?), ei kirja kovin pitkälle pötki. Etenkin loppu on kiirehdityn ja hätäisesti kasaan kootun oloinen, ja tuntuu että tämä on tehty HBO-sarjan rahakkaan jatkon vuoksi.

Mutta saipa tällä sentään kahteen eri lukuhaasteeseen lisäpisteitä, onhan sekin jo jotain.

Helmet-haaste 2022: 19. Kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa

NOAH HAWLEY : ENNEN SYÖKSYÄ

490s.

Otava 2017

Alkuteos: Before the Fall // 2016

Suomennos: Markku Päkkilä

Kolmantena, ja vähän ehkä vähäisimpänä jännäriluvuissani on sitten taas oikein perinteinen jenkkijännäri, itselleni täysin uuden kirjailijan Noah Hawleyn Ennen syöksyä. Nautin tästä Otava-lukuhaasteesta erityisesti siksi, että olen sen myötä saanut itseäni lukemaan monipuolisemmin kuin yleensä – kun yhden kuukauden pyhittää erityisesti pelkästään lukemiselle, ja vielä kapeasta valikoimasta valituille kirjoille, tulee todella tartuttua sellaisiinkin romaaneihin, joihin ei yleensä muka ehdi. Nyt kun tarkoitus on ollut huhtikuun aikana lukea vain ja ainoastaan Otavan kirjastoa, tulee hassusti luettua enemmän ja erilaisempia kuin aikoihin. Ehkä tästä jotain jää siis vähän päällekin?

Ennen syöksyä on tosiaan amerikkalaisen Hawleyn lentokoneonnettomuusjännäri, jossa koneeseen nousee yksitoista ihmistä, mutta vain kaksi selviää hengissä. Miten ja miksi - selviää siis hengissä ja toisaalta taas kuolee - siihen koko kirja sitten keskittyykin. Lankoja riittää yhtä paljon kuin koneessa on ollut matkustajia, aina siis mediamoguleista perheineen, tuntemattomasta taidemaalarista henkivartijaan, koneen henkilökunnasta rahanpesusta epäiltyyn pankkijäbyliin. Ennen syöksyä kulkee kahdessa eri tasossa, onnettomuuden jälkeisessä ajassa selviytyjien ja onnettomuustutkijoiden näkökulmissa sekä onnettomuutta edeltäneessä ajassa, koneessa olleiden matkustajien näkökulmissa. Varsin pian selviää, ettei onnettomuus ole tosin ollut onnettomuus, vaan varsin tahallinen teko, mutta kuka haluaa pahaa ja kenelle?

Kirjoittelin Goodreadsiin tästä lyhyen ja ytimekkään arvostelun: "Perushyvä B-luokan jenkkijännäri." Ja sitä tämä tosiaan oli. Hahmot olivat äärimmäisen stereotypisiä amerikkalaisviihteen karikatyyrejä ilman suurempaa syvyyttä, mutta juoni kulki sen verran mainiossa tahdissa, että kirjaan jäi koukkuun varsin pian. Samalla tavalla kuin yllä esitelty Käärmeet, se tutkiskelee jollain tapaa rahaa ja valtaa, mutta aika eri näkökulmista, vähemmän yhteiskuntalähtöisesti ja enemmän sellaiseen perinteiseen Amerikka-tapaan, jossa raha on ennemminkin mahdollinen motiivi kuin kyseenalaistuksen aihe. B-luokkaisuus tulee taas siitä, että varsinaisesti tämä ei millään tapaa eroa genrensä kirjoista niin kirjallisesti kuin tarinallisestikaan, mutta se ei haittaa, jos ainoa tarkoitus on vain viihdyttää itseään menevällä jännärillä. 

Helmet-haaste 2022:16. Kirjan luvuilla on nimet 

KUKA ON MAUD DIXON?

ALEXANDRA ANDREWS : KUKA ON MAUD DIXON?

368s.

Otava 2021

Alkuteos: Who Is Maud Dixon?

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Kuten ehkä aiemminkin on huomattu, genrekirjallisuus ei varsinaisesti ole heiniäni. Nautin siitä kyllä pieninä annoksina silloin tällöin, ja rakastan ajatusta jännityskirjoista, jotka vievät mukanaan. Lähtökohtaisesti etsin jännitykseni kuitenkin nopeammassa muodossa, tv-sarjoina ja elokuvina, ja viihteellisempi kirjallisuus jää usein itselleni ominaisempien kirjojen varjoon. Kaikkea ei vain ehdi, joten helposti tulee jumituttua omalle lukemisen mukavuusalueelle. Nyt vastaan tuli kuitenkin kirjainstagramin kautta yhdysvaltalaisen Alexandra Andrewsin esikoinen Kuka on Maud Dixon?, joka suositusten perusteella tarttui minullekin kirjastosta käsiin. Olen taas ollut sairaana, joten mikä olisikaan parempaa kuumepotilaspuuhaa kuin upota tuntikausiksi viltin alle vetävän kirjan parissa.

Tavallaan me tiedämme, kuka Maud Dixon on. Hän on järjettömiä määriä myynyt esikoiskirjailija, josta koko New Yorkin kustannusala puhuu. Se, kuka Maud Dixon todella on, on taas koko alaa piinaava mysteeri. Florence Darrow taas on kustantamon assistentti, joka haaveilee kirjailijuudesta, suurista päivistä, maineesta ja kunniasta. Myös häntä piinaa enemmän tai vähemmän kysymys Maud Dixonista, ja eräiden sattumien kautta hän onkin pian juuri se, joka todella pääsee lähemmäs Maudia. Tai niinhän hän toki ainakin luulee.

Kuka on Maud Dixon? on kirjallisuusmaailmaan sijoittuva psykologinen jännäri, jossa kaksi erilaista henkilöä pyrkivät kohti omia unelmiaan. Toinen haluaa pysyä piilossa ja toinen tulla esiin. Ja jos jotain yhteistä hahmoilla on, on se tämä: nämä kaksi henkilöä, mysteerinen Maud Dixon sekä assistenttina toimiva Florence Darrow ovat muuten tähän astisen kokemukseni mukaan kirjallisuushistorian yksiä vastenmielisimpiä päähenkilöitä kumpainenkin. Ja sitä on etenkin Florence, jonka näkökulmasta tarinaa seurataan. En keksi ketään fiktiivistä hahmoa, jota olisin näin puhtaasti inhonnut koko kirjan ajan, mikä lie jonkinlainen saavutus sekin. Se tekee kirjan lukemisesta erikoisen kokemuksen. Tässä ei ole mitään samastuttavaa, ei mitään ihastuttavaa, ei mitään millä saisi sympatiat puolelleen. Ja tietyllä tapaa juuri se toimii. Florence Darrow on kuin se vihaseurattava some-tyyppi, jonka jokainen päivitys saa raivon partaalle, mutta häntä ei silti kykene olemaan seuraamatta ainakin salaa. Tämä toimii, sillä on ihana lukea kerrankin täysin vapaana mistään samastumisoletuksista.

Maud Dixonin arvoitus lähtee keriytymään auki varsin hitaasti, ja tämän kirjan alku onkin varsin tahmeaa kahlattavaa yllättävänkin pitkälle. Florencea en tosiaan voi sietää, joten hänen seuraamisensa aikaa ennen Maud Dixonia on lähinnä piinaa. Piinaa lisää toki myös se, että genrelleen uskollisesti nämä hahmot ovat myös äärimmäisen ohuita, karikatyyrisiä eikä millään tapaa oikeastaan edes uskottavia. Juonivetoisessa kirjassa tiedän sitä olla suuremmin odottamattakaan, mutta kieltämättä se aiheuttaa hieman haasteita päästä tarinaan sisään.

Mutta kun siihen pääsee, lähteekin se varsin vauhdilla liikenteeseen. Yhtäkkiä kömpelö kieli, turhauttavat hahmot sekä aivan tolkuttoman epäuskottavat käänteet eivät enää haittaa, sillä meno ja meininki vie mukanaan. Kirjan loppupuolisko on siis erityisen mainiota viihdettä, kun vain hetkeksi sulkee kaiken muun ulkopuolelle ja lukee vain menemään. Loppu on alkuun verraten jopa erityisen hyvä, mikä antaa kokonaisuudelle paljon: jos tänne asti pääsee, kirja tosiaan palkitsee. Ja kyllä, suosittelisin tätä eteenpäin, jos joku tällaista jännäriä elämäänsä kaipaa.

Noin niin kuin kirjallisesti tämä ei ole mitenkään erityisen tasokas teos, mutta sopii juuri tiettyyn viihtymistarkoitukseen. Pökkelö kieli ja tietyt käänteet ovat aika hiomattomia, enkä tiedä miten paljon tästä menee esikoisuuden piikkiin. Näen kuitenkin silmissäni jo tästä tehtävän elokuvan/minisarjan, liekö jo tekeilläkin, mene ja tiedä. Romaani on siis hyvin visuaalinen, sellainen, jonka voisi täysin mainiosti elokuvana katsoa ja jo seuraavana päivänä unohtaa. Täydellistä sairausvuodeviihdettä siis.

Helmet-haaste 2022: 22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä

AJA AURASI VAINAJAIN LUITTEN YLI

OLGA TOKARCZUK : 

AJA AURASI VAINAJAIN LUITTEN YLI

255s.

Otava 2020

Alkuteos: Prowadź swój pług przez kości umarłych, 2009

Suomennos: Tapani Kärkkäinen

Nobelisti Olga Tokarczukin romaani Aja aurasi vainajain luitten yli on roikkunut lukulistallani jo tovin, odottelin kirjaa pitkään kirjastojonossa, ja tartuin siihen nyt pienen lukutauon ja intensiivisen Keltainen kirjasto -lukuhaasteen jäljiltä. Odotin trilleriä, lukuromaania, jotain helppoa ja vetävää, ja sainkin paljon enemmän.

Tokarczukin tumma, nokkela ja herkullinen kirja lähtee liikkeelle kun Janinan, pienessä puolalaiskylän syrjässä asuvan astrologian kautta maailmaa hahmottavan hieman höpsähtäneenä pidetyn vanhemman rouvashenkilön naapuri Outolintu tulee hakemaan Janinaa katsomaan kolmannen naapurin, Isojalan ruumista. Janina on jossain maailman laidalla, sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti, sivullisena tarkkailijana mökissä rikkaiden kesähuviloiden talvivahtina Tsekin rajalla, yli-ikäisenä ja täysin ohitettuna hahmona pienessä patriarkaattisessa kyläyhteisössä. Tarina lähtee liikkeelle Isojalan kuolemasta, mutta pian ruumiita alkaa tulla lisää.

Tokarczukin vahva romaani on viehättävä, erikoislaatuinen ja aivan omanlaisensa, eikä kirjailijan Nobel-palkintoa tarvitse lainkaan ihmetellä. Juonivetoisten trillerien ystäville tämä voi olla varsin outo pala, mutta tällaiselle jännärigenreä kiertelevälle se oli lähes tulkoon täydellinen kirja, korkeatasoinen sukellus ihmisen ja luonnon suhteeseen, valtaa, toislajisuuteen, ystävyyteen ja eläinten kostolta näyttäviin sarjamurhiin. 

Tokarczukin voisi helpostikin nähdä ottavan kantaa heikompien puolesta, nostavan tiettyjä moraalikysymyksiä tarkempaan tarkasteluun kirjallisuuden avulla. Mikä on oikein ja kenelle, kenen kuolema meitä kiinnostaa ja milloin tappaminen on sallittua. Kenellä on oikeus elää – ja toisaalta, ketä yhteiskunnassa kuunnellaan? Tokarczuk on rakentanut henkilöhahmonsa, päähahmo-Janinan etenkin, niin taiten, että hienompaa kaunokirjallista hahmoa saa hetken hakea. Minä-kertojan avulla lukija pääsee mukaan Janinan ajatuksiin, logiikkaan, taitaviin huomioihin, maailmaan, jota keski-iän ylittäneet, höpsähtäneiksi leimatut naiset tuomitaan elämään, näkymättöminä, yhteiskuntien reunamilla. 

Tekopyhyys, yhteiskunnan normien kaksois-, kolmois- ja varmaan myös neloisstandardit saavat kyytiä, kun Tokarczuk pyörittelee tarinaansa eteenpäin. Tavallaan kirjasta haluaisi sanoa vaikka mitä, pohtia sen kerroksellisuutta, moraalia, ystävyyttä, luontosuhdetta, ties mitä, ja tavallaan vain tekisi mieli jättää sen arvoituksellisuus, eksentrinen maailma sellaiseksi, ja antaa jokaisen kokea se itse. Hieno, kummallisen kaunis teos, joka jättää jäljen.

Lue koko maailma -lukuhaaste: Puola

Helmet-lukuhaaste: 31. Jännityskirja tai dekkari 

ANE RIEL : PIHKA

ANE RIEL : PIHKA

248s.

Aula & Co 2017

Alkuteos: Harpiks (2015)

Suomentaja: Katriina Huttunen

Ane Rielin Pihka on kerännyt mitä huikeimpia arvosteluita ympäri blogisfääriä, saanut lähes 4,2 tähteä Goodreadsissa ja voittanut pohjoismaisille dekkareille myönnetyn Lasiavain-palkinnon. Dekkarilta tämä ei tunnu, ei ihan täysin trilleriltäkään, kauhukin on vähän kaukana. En tosin tiedä miksi tämä täytyy nyt erityisesti edes yrittää tunkea johonkin kategoriaan, ehkä siksi kun luulin sitä genrekirjana lukevani. Mutta lähinnä luinkin romaanin. Kauhistuttavan, mysteerisen, mutta silti ihan vain kaunokirjallisen romaanin. Mitä sitä turhaan laittamaan keinotekoisia leimoja päälle.

"Valkoisessa huoneessa oli pimeää kun isäni tappoi isoäidin. Minä olin siellä. Myös Carl oli siellä, mutta häntä he eivät koskaan huomanneet. Oli jouluaatto ja satoi pikkuisen lunta, mutta kunnon valkeaa joulua ei tuona vuonna tullut."

Kuten toki monesta muustakaan kirjasta, tästä erityisesti ei tee mieli juonta tai alkuasetelmaa kuvata, ei tuota ylläolevaa kirjan ensimmäistä kappaletta enempää. Luulen, että tämä toimii parhaiten, kun ei lainkaan tiedä mitä lähtee lukemaan. Mutta jos jotain haluaa sanoa, ihan vain sellaiseksi pohjustukseksi, tämä on hiljalleen aukeava tarina perheestä. Erilaisuudesta. Erityisyydestä. Raakuudesta, mielenterveydestäkin. Ja rakkaudesta. Saaresta, jonka nimi on Pää, tytöstä, jonka nimi on Liv.

Pihka on tosiaan pokannut merkittävän palkinnon, ja kirjaa lukiessa sen kyllä ymmärtää. Riel kirjoittaa viipyilevää ja tarkkaa tekstiä, ja hän on luonut maailman, jonka tunnelma tuntuu alusta asti yhtä koukuttavalta kuin oman jännärilempparini, Evie Wyldin Kaikki laulavat linnut. Se tuntuu sopivan hitaalta, sellaiselta, että tihenevästä tunnelmasta nauttii mielellään pienin annoksin, ja se jättää tekstillään tilaa ympärilleen, jotta tarinalla on mahdollisuus kasvaa, miljööllä mahdollisuus muuttua todeksi. Se on kärsivällinen ja kärsivällisille lukijoille kirjoitettu, se antaa vain vähän kerrallaan, eikä sen kanssa kannata odottaa mitään yhdessä illassa hotkaistua jännäriä, joka huomiseen mennessä on jo unohtunut. Pihkan aiheet ovat raadollisia, syviä ja kipeitä. Rankkoja ja kauheitakin, sellaisia, joista lukiessa tekee mieli sulkea silmät, kääntää pää pois. Olla hengittämättä ilmaa, jossa tuoksuu kirjan sivuilta nouseva mädäntyneen ruumiin löyhkä.

Mutta niin. Vaikka Riel kirjoittaa kieltämättä hyvin realistisesti ja rankan tarinan ympäriltä, minä jäin tästä tarinasta todella etäälle. En kokenut toki kirjaa huonoksi, ja uskon vakaasti, että sen riipivä tunnelma pysyy mielessä vielä pitkään. Mutta silti se ei ihan riittänyt. 

En tiedä johtuiko pettymykseni siitä, että lähdin lukemaan tätä jännärinä, sillä siihen kirjan latistuminen ainakin kohdallani kulminoituu. Lisäksi, kuten bloggaaja-kaimani Lukuisa-blogin Laura toteaa, Riel ei minunkaan makuuni onnistunut luomaan hahmoistaan kiinnostavia tai syviä, saati sellaisia, joiden elävyys olisi saanut lukijan tuntemaan heitä kohtaan jotain. Tosiaan jopa päähenkilöiksi rakennetut Liv ja isänsä Jens jäivät hurjan latteiksi, eivät onnistuneet siinä psykologisen kuvauksen myllerryksessä kasvamaan samaistuttaviksi ja aidoiksi. Tuottamaan sellaista tunnelmaa, että tämä olisi juuri tällaisille henkilöille voinut tapahtua. Se typisti hahmonsa vain litteiksi paperinukeiksi, joiden kohtalot olivat lukiopsykologiaopein muka rakennettuja. Ja se jätti hurjan etäälle, kun aiheena oli kuitenkin yksittäisten ihmisten kivut ja traumaperäinen hajoaminen pieniksi palasiksi, omaan yksinäisyyteensä kietoutuneena. Riel ei onnistunut saavuttamaan sitä kipua, jonka hänen luoma tapahtumaketju olisi todentuntuisesti ihmisessä aikaan saanut.

Toisaalta taas jännärissä voisi kuvitella antavansa hieman heikomman hahmogallerian anteeksi, jos tarinan jännitys sen sijaan kestäisi. Mutta tässä senkin kaari paukahtaa katki kesken tarinan. Tiedä sitten miksi, mutta ne hurjimmatkin paljastukset olivat lopulta todella ennalta-arvattavia, takakannessa paljastettuja tai niin epäuskottavia, että niiden löytämisestä ei saanut sellaista hoksaamisen riemua, joka tämäntyyppistä kirjallisuutta voisi mainiosti kannatella. Ja kun lopulta kirjasta puuttuu sekä hahmot että vetävä tarina, ei käsiin mitenkään ihan hirveästi jää.

Mutta onhan tätä hehkutettu, joten saatan olla näkemykseni kanssa myös hieman yksin. Jos kiinnostus kirjaa kohtaan on herännyt, eikä rankatkaan aiheet vieroksuta, suosittelen ehdottomasti kokeilemaan, ehkä muut löytävät tästä jotain sellaista, joka minulle ei auennut. En väitä, että tämä ei olisi kehujaan ansainnut, mutta minä tästä en tällä kertaa mitään saanut irti. 

Pihkasta muualla: Lukuisa, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirsin kirjanurkka, Rakkaudesta kirjoihin, Opus eka

Lue koko maailma -haaste: Tanska

Helmet-haaste: 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

#lukemattomatnaiset-haaste: Naisen kirjoittama dekkari (vaikkei tämä nyt ihan täysiverinen dekkari tosin olekaan, mutta kai saa vähän soveltaa ja vetää mutkia suoriksi, jos tämä kuitenkin dekkarina on palkittu?)

LAURI MÄKINEN : 50/50

LAURI MÄKINEN : 50/50

320s.

Siltala 2017

Tunnen itseni varsinaiseksi vastarannan kiiskeksi. Ei sillä, että tekisin tätä tahallani, valitsisin luettavaksi kirjoja, joista hurjan moni pitää, joista oikeastaan löytää muista blogeista vain hehkutusta, ja sitten jollain nuijantapaisella rusikoisin ne hypetetyt teokset pieniksi palasiksi ja toteaisin, etten pidä kun muut pitävät. Vaikka ehkä joskus jossain jonkun kanssa ollessani saatan olla välillä vähän periaatteellisestikin eri mieltä, näistä minä ihan oikeasti kiinnostun, näistä minä haluan löytää sen hyvän, mistä muutkin ovat pitäneet. Haluan hurmaantua ja hehkuttaa mukana, hullaantuakin!

Ja silti. Jos kaikki hehkuttaa, minä useammin petyn kuin tykkään mukana. Eikä edes siksi, että kuvittelisin jotenkin olevani uniikki lumihiutale, joka pitäisi vain marginaalijutuista, ei. Jatkan rämpimistä, jatkan sinisilmäistä uskoani siihen, että ei se aina niin voi olla. Ja kokeilen aina vain uudelleen ja uudelleen ylistettyä ja rakastettua. Tällä kertaa se oli Mäkisen sota-aikaan sijoittuva rikosromaani 50/50. Fifty-fifty, viiskyviiskyt. Jotain sinne päin. 

"Auringonnousu kajasti idässä oranssina ja purppurana. Koirat haukkuivat viiden ruotuihin järjestäytynyttä ihmismuodostelmaa. Pakkanen ei riittänyt antamaan vapautusta töistä, eikä luntakaan pyryttänyt tarpeeksi. Kivien louhiminen onnistuisi vallan mainiosti. Vartijat laskivat ja laskivat, varmistivat, että luvut täsmäsivät, huusivat tuttuja muistutuksiaan: askel muodosta tulkitaan pakoyritykseksi, josta ammutaan ilman varoitusta. Muistutus oli kuin itsemurhaohje. Aina säännöllisesti joku asteli sivuun rivistä ja tuli ammutuksi hankeen."

Kiestinki 1942. Suomalaiset ovat saaneet ammutuksi alas desantteja maahan tuoneen koneen, mutta yksi vakoojaepäillyistä on päässyt karkuun, ja hänet täytyy löytää. Kuin tilauksesta joesta löytyy alaston, tatuoitu mies, joka sopii mainiosti kuvaan, kertoo tarinan, jonka etsivä Härmä ymmärtää heti sepitteeksi. Juttu tuntuu selvältä alkumetreiltä saakka, kunnes yhtäkkiä vastaan tulee toinenkin epäilty. Haavoittunut lotta, selkään ammuttu, mutta omien vai vastapuolen ampuma? Paennut vai vakooja? Vain toinen heistä voi olla syyllinen, vain toinen heistä tuomitaan kuolemaan. Mutta kumpi, ja onko oikea syyllinen lopulta se, joka luodin saa? Voiko syyllinenkin olla viaton?

Tarina kulkee kolmessa eri tasossa, usean eri kertojanäkökulman kautta, kuten lähes kaikki nykykirjallisuus tänä päivänä tekee. Tässä se toki on perusteltua, ja toimii, luo ulottuvuuksia sille, mikä vääjäämättä on tulossa. On Kiestinki, tukikohta, jossa etsivä Härmä sekä asianajaja-luutnantti Norja selvittävät sotarikoksia, pappien ja kenttälääkärien tehdessä omia tehtäviään. On toistakymmentä vuotta sitten alkanut Ilkan tarina, joka kulkee monien vaiheiden, merillä olon, Kanadan ja Neuvosto-Venäjän vankileirien kautta nykypäivään ja on lotaksi värväytyneen Siljan tarina, tarina tytöstä, joka tulee hyvästä perheestä, ja palvelee isänmaataan kuten kuuluu. Hiljalleen tarina kulkee kohti pistettä, josta se ei enää voi kääntyä, käännettä, joka määrittelee niin syyllisen kuin syyttömänkin kohtalon. Se ratkaisee rikosta, mutta ennen kaikkea se pyrkii pohtimaan oikeaa ja väärää, ansaittua ja ansaitsematonta.

Ja nyt seuraa pieni postauksen lukijaa osallistava osuus:

Aiotko lukea tämän kirjan? Hyvä. Hyppää tästä siis kohden siis suoraan *-alaviitteeseen, ja käy lukemassa muiden hehkutuksia kirjasta. On se nekin ansainnut. Mutta älä lue tätä postausta pidemmälle, koska saatan spoilata jotain, vaikka sitä yritänkin vältellä, katkaista jännitteen sellaiselta, joka sen itse tästä löytäisi.

Etkö aio lukea kirjaa, tai oletko jo sen lukenut? Hyvä. Jatka vain postausta eteenpäin jos siltä tuntuu.

Mäkinen lähti kirjoittamaan sodasta, koska se on viimeisiä hetkiä Suomessa, jolloin joku on voitu kuolemaan tuomita. Hän kuljettaa tarinaansa varsin elokuvallisesti, mutta silti verkkaan, ei mässäile liian toimintaleffamaisilla käänteillä tai harhauta lukijaansa turhaan. Kieli on terävää ja helppoa, vaikkakin ehkä paikoin hieman epäuskottavasti aikaansa sidottua, dialogeissa ainakin.  Ja vaikka tarinaan en varsinaisesti onnistu missään vaiheessa uppoamaan, etenee se helponlaisesti, saa se kääntämään sivuja ja selvittämään kierteensä loppuun saakka. Kaikki palaset ovat siis teoriassa kohdallaan, ja silti jokin meni tämän kirjan kanssa nyt aika pitkälti pieleen.

Se ei nimittäin antanut minulle lukijana oikeastaan mitään. Se paljasti itse puolivälissä loppuratkaisunsa, sillä se valitsi liian näkyvästi puolensa. Se oli ennalta-arvattavasti tietyllä hyvä-paha-akselilla sitä sydämiä puolelleen voittavaa puolta, ja se turvautui helppoon ja turvalliseen. Se yritti kertoa, että mikään ei ole mustavalkoista, mutta se maalasi silti pahuudesta sellaista. Tai toki varmasti yritti olla maalaamatta, mutta se jätti silti sen taustateemansa niin höttöisesti ilmaan ja päätti lukijansa puolesta kumpi puoli on sosiaalisesti se hyväksyttävä, enkä minä siitä kyllä järin helposti innostu. Vaikka olisinkin itse päätynyt ehkä samalle puolelle, niin silti. Minä ite, tai jotain. 

Mutta miksi ihmisiä kuvatessa ylipäätään pitää olla puolia, miksi aina se vastakkainasettelu on se asioiden kulmakivi? Se väsyttää sosiaalisessa mediassa, se väsyttää täyttä kurkkua huutavien, muka keskustelevien osapuolten ulostuloissa, se vie voiman kaikelta hyvältä työltä, yrittämiseltä, kompromissilta, yhteiseltä tulevaisuudelta kun kaikki vaan huutaa, mekastaa, pistää vastapuolet kahteen eri leiriin, valitsee puolensa ja poteroituu sinne. Se on se helppo ja itsestäänselvä vaihtoehto, se mihin jokainen perusrivityyppi syyllistyy. Siksi se niin väsyttävää onkin, koska mikään ei tyhmennä niin totaalisesti kuin mustavalkoisuus ja laiskat, tuhansia kertoja ennenkin käytetyt argumentit.

Ja kun nyt palataan täysin normaalisti taas aasinsilloista ja eksistentiaalisesta ahdistuksesta asiaan, vastakohtien asettelu tuntui kirjan tarinankin kannalta hieman sinisilmäiseltä kantaakseen koko teemaansa, ja se olisikin tarvinnut joko enemmän menoa ja meninkiä tai taitavampaa psykologista kuvausta pärjätäkseen todellisuuden rinnalla, mutta valitettavasti se ei jälkimmäiseenkään yltänyt. Koen kyllä ymmärtäneeni mitä se yritti, mutta hahmojen luominen jäi hieman puolitiehen, heidän taustansa ja vaikuttimensa olivat helppoja ja heppoisia ratkaisuita, ne eivät jättäneet minua oikeastaan pohtimaan mitään. Ne olivat liian karrikoituja kantaakseen psykologista ulottuvuutta, kun taas toiminta oli liian verkkaista, että se olisi antanut heppoiset hahmot anteeksi. 

Sen lisäksi, että puolivälissä selviävä loppuratkaisu vei oikeastaan joko jännityksen loppukirjan lukemiselta, oletettavasti 50/50:n pahimmaksi kohtaloksi koitui kuitenkin ennen kaikkea liian suuret odotukset, muiden ihan ansaittukin hehkutus, vertaukset omaankin yhteen viime vuosien lempikirjaani Katja Ketun Yöperhoseen. On aina vaarallista lähteä lukemaan teosta parhaana pitkään aikaan, koska silloin on jo valmiiksi yhtaikaa täydellisen odottava, mutta kriittinen kaikkea mahdollista pienintä viittaustakin kohtaan. Pitäisi varmaan osata olla armollisempi, olla odottamatta ihmeitä, mutta tällä kertaa se ei onnistunut.  Luovuttaa en silti aio, ihan varmasti vielä jossain on kirja, josta minäkin innostun taas ihan silmittömästi. Sillä sitä minun on nyt ollut jo kuukauden verran taas ikävä, sitä silmitöntä ihastumista ja innostusta, jonka keskellä ei edes ehdi pohtia kritisoitavia kohtia. Sellaisen kirjan minä taas pitkästä aikaa haluaisin seuraavaksi lukea.

* Muissa blogeissa tätä on siis tosiaan kehuttu, joten hieman toista näkökulmaa kirjaan saa esimerkiksi seuraavista osoitteista: Kirsin kirjanurkka, Reader, why did I marry him?, Rakkaudesta kirjoihin, Amman lukuhetki, Tuntematon lukija & Luonnostelua

MATTIAS EDVARDSSON : MELKEIN TOSI TARINA

MATTIAS EDVARDSSON : MELKEIN TOSI TARINA
♥ ♥
413s.
Like 2017
Alkuteos: En nästan sann historia (2016)
Suomennos: Tiina Ohinmaa
Arvostelukappale kustantajalta

Kelluin viikko sitten sellaisessa ärsyttävässä lukujumin jälkeisessä tilassa, että teki kyllä mieli lukea, mutta mikään ei tuntunut hyvältä. Aloitin yhteensä neljä eri kirjaa, eikä mikään silti lähtenyt. Ei laadukkaanoloiset, ei tietokirjallisuus, ei Tove Janssonkaan vienyt nyt jalkoja alta, vaan niitäkin novelleja teki mieli lähinnä lukea säästellen yksi päivässä. Niinpä nappasin epämääräisestä "näitä tuskin tulen lukemaan" -kirjapinostani erään kesän arvostelukappaleista, ja hupsista, huomasinkin vuorokausi myöhemmin lukeneeni 413 sivua aikalailla parilta istumalta. Että sellainen juminpoistovenytys sitten.

"Adrian oli joskus paras ystäväni. Meillä oli kimppakämppä, yhteinen elämä ja unelma. Oli, ennen kuin Adrian Mollberg tuomittiin syyttömänä rikoksesta, vaikka ruumista ei löytynyt. Ennen kuin hänet leimattiin murhaajaksi."

Hahah, no nyt ei kyllä kuulosta yhtään lainaukselta, jonka olisin joskus kuvitellut Mitä luimme kerran -blogini  kirja-arvosteluun kirjoittavani. Että ihan murha! No, kuitenkin. 1990-luvun puolivälin Ruotsissa Zackarias, Adrian, Fredrik ja Betty ovat yksiä "valittuja", neljä oppilasta neljästätoista, jotka ovat päässeet opiskelemaan Lundin yliopistoon luovaa kirjoittamista suuren runoilijaneron Li Karpen johdatuksella. He ovat tulevia neroja, suuria kirjailijalupauksia, ystäväporukka, jonka opiskeluvuotta leimaa juhliminen ja toinen toistaan oudommat psykologiset ihmissuhdekuviot. 

12 vuotta myöhemmin Zack, vähän alisuoriutujan oloinen tukholmalaistoimittaja iltapäivälehdestä saa paitsi potkut kun kukaan ei lue enää lehtiä, lentää pihalle myös pitkästä parisuhteestaan. Takaisin äidin helmoihin Ruotsin eteläperukoille muuttava 32-vuotias vätys saa kuitenkin yllättäen idean, jolla saada takaisin kaikki, mikä häneltä puuttuu: raha, vapaus ja naiset. Hän kirjoittaa kirjan. Eikä mitä tahansa kirjaa, vaan kirjan nuoruudestaan, melkein todellisen tarinan. Tarinan hänestä, hänen älykkökirjailijalupaus ystävistään,  heidän opettajastaan runoilija Li Karpesta ja suuresta kirjailijanerosta Leo Starkesta, joka katoaa kuin tuhka tuuleen vuoden 1997 alussa. 

Että juu. Aluksi varmaan nyt kerron, että jos ette ole jo huomanneet, minä en lue jännäreitä, mysteerikirjoja saati dekkareita. Yksi syy on se, että ne eivät varsinaisesti palvele sitä osaa aivokopastani, jota kirjallisuuden haluan hipovan, vaan yleisesti ottaen nappaan viihteeni mielummin esimerkiksi TV-ruudulta. Toinen syy todennäköisesti on se, että oikeastaan kaikki enemmän tai vähemmän jännitykseen nojaavat kirjat ovat tuottaneet minulle pettymyksen, niiden kaari ei kestä poikkinaksahtamatta loppuun asti tai jos kestää, on se loppuratkaisu niin lättänä, että yleensä tekee varsin pahaa. Ja niin, kolmanneksi, etenkin dekkareissa on usein ihan hurjan rumia kansia.. Oikein pätevä syy, kyllä, mutta siihenkin on syynsä, miksen kuvittanut tätä postausta varsinaisilla kansipapereilla. Mutta niin. Tiedän myös, että tämä genre on monelle sitä hyvää ja rentouttavaa viihdettä, ja tiedän, että on hassua lukea sellaista, mistä tietää, ettei pidä, ja sitten juosta kovaan ääneen haukkumaan sitä. Joten niinpä yritän löytää tästä kirjasta nyt vielä muutaman hyvän puolen, ihan vain että tässä postauksessa olisi joku punainen lankakin.

Sillä olihan niitä. Tämän ensinnäkin luki hujauksessa, ja unohdin muun muassa vastata kaikkiin viesteihin, joita sivusilmällä luin tätä lukiessani (ihan kuin muuten muistaisin niihin vastata koskaan heti...). Kiinnostuin tarinasta myös ensisivuilta lähtien, joten se oli lajityypilleen uskollisesti kirjoitettu varsin vetävästi ja sen parissa viihtyi. Kirjan rakenne, se, että poukkoiltiin metatasolta nykytasolle (tai metametatasolta metatasolle, kirja kun loi vinkeän fiiliksen miehestä, joka kirjoittaa miehestä, joka kirjoittaa miehestä. No joka tapauksessa.) toimi, ja teki lukemisesta vielä mielenkiintoisempaa, ja hahmotkin olivat genreensä nähden varsin mukiinmenevän kivasti rakennettuja.  Sellaisia nuoria älykköjä, jotka ymmärtävät edes hieman elämästä jotain, jollain kaukaisella tavalla hieman Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -teoksen henkilöiden tyyppisiä. Sekin hyvä puoli siinä on, etten yleensä tämän tyyppistä kirjallisuutta lue (jos siis aiemmasta jankutuksesta ei vielä tullut selväksi), on se, etten tiedä onko nämä tyypit sitten jo monesti puhkipurtuja ja juoni sitä tavallista, minulle ei. Eli pisteet siitäkin, vaikkei se olisikaan kirjailijan ansiota, hah. 

Tokihan minua häiritsi tässä kirjassa myös moni asia, esimerkiksi se, että tähänkin oli pakko upottaa lesbosuhde ihan vain koska kirjailija taitaa olla heteromies. Tai että sovinistisia, täysin juonen ja tarinan kannalta irrelevantteja kommentteja voi suoltaa sekaan, jos ne sanoo päähenkilön äitinä. Miten mihinkään liittyy se urpo kommentti, että synnytyksen jälkeinen masennus on luonnotonta, koska kyllä hyvä äiti äidinvaiston löytää. Kraaaah. Ja sitä paitsi paikoin kirjailija taisi itsekin unohtaa mistä ajasta on kertomassa, koska hei haloo, ei 2008 ollut hipster-partoja, ei edes Ruotsissa.

Mutta juu, jos kaipaa sellaista höttöistä ja helppoa kesäviihdettä, jonka kanssa saa laittaa aivot kesämökin saunanaulakkoon, tämä on varsin toimiva tapaus. Ja toimi tämä minullekin, nimittäin kun oli peräkkäin lukenut sekä Eat Pray Loven että tämän, pystyi lukujumin todella sanoa murtuneen, sillä ikävä hieman korkealaatuisemman kirjallisuuden pariin ei pitkään aikaan ole ollut niin kova. 

Helmet-haaste 2017: 23. Käännöskirja

EVIE WYLD : KAIKKI LAULAVAT LINNUT

EVIE WYLD : KAIKKI LAULAVAT LINNUT 

♥ ♥ ♥ ♥

285s.

Tammi 2016

 Alkuteos: All the Birds, Singing (2013)
Suomennos: Sari Karhulahti

No nyt löysin itselleni sen täydellisen kesäkirjan. Kirjan, jossa on jännitystä, tietynlaista viihteellisyyttä mukaansatempaavuuden muodossa, ratkaisemattomia mysteereitä sekä hiljalleen aukeavia menneisyyksiä. Ehkä siis viimein alan oppia, etten kaipaa kesällä sen enempää hömppää kuin muutenkaan, mutta tällaiset pienet mysteerit kiehtoo näin lomafiiliksissä sitäkin enemmän.

"Olen peittänyt jälkeni, siitä on seitsemän kuukautta ja peitin jälkeni, mutta sydämeni pamppailee ja joudun ottamaan tukea seinästä, jotta en horjuisi. Hämähäkki reagoi liikkeeseeni tekemällä pienen kierroksen ja asettuu sitten takaisin paikoilleen. Silmä värähtää, ja minun tekee mieli työntää peukalonkynsi suoraan siihen mutta en pysty koskemaan siihen eikä suihkukopissa ole ainuttakaan terävää esinettä, jolla sitä voisi tökätä. Sen iiris on hailakansininen, ja se mittailee minua päästä jalkoihin.

'Minä tiedän mitä sinä hommaat', silmä sanoo. Se katoaa, ja tumma hahmo siirtyy pois. Sydämeni jyskyttää. Katson oksanreiästä ja näen Claren hoippuvan keritsemishallin suuntaan. Hän on ollut koko viikon poissa ja saanut jotain selville."

Wyldin ensimmäinen suomennos Kaikki laulavat linnut lähtee liikkeelle sumuiselta saarelta jostain päin Britanniaa. Se kertoo tarinaa Jakesta, voimakkaasta ja vahvasta naisesta, joka asuu itsekseen pienessä mökissään ja hoitaa lampaitaan. Ja samalla kun se kulkee nykyhetkessä eteenpäin, selvittää hiljaa pimeässä hiipien sitä jotain, mikä tappaa yksi kerrallaan Jaken lampaita, viiltää niiden vatsat auki yön pimeydessä, syventyy sen joka toinen luku taas päähenkilön menneisyyteen kulkien yhdestä käännekohdasta takaperin kohti aivan ensimmäistä alkua, sitä hetkeä, jolloin kaikki kääntyi ja ajoi tulevaisuuden kohti nykyisyyttään. Ja se toimii, ehdottomasti minulle ainakin.

Kaikki laulavat linnut on yhtäaikaa jännittävä ja paikoillaan seisova. Sitä tekee mieli ahmia sata sivua kerrallaan, ja silti jo yhden tai kahden luvun jälkeen se on laskettava välillä käsistä, jotta tapahtumia ehtii rauhassa pohtia ja laittaa paikoilleen. Kirjassa ei ole yhtään turhaa lausetta, ja jokainen tarkkaan viritelty kappale kuljettaa hiljalleen lukijaansa kohti päätepisteitä, alkua ja loppua. Siinä on synkkää ja täysin odottamatontakin huumoria, ja se on jollaintapaa ennenkaikkea rumankaunis. Sellainen, jonka tunnelma on yhtäältään hieman vastenmielinen, mutta siitä huomaa silti pitävänsä kovasti. Ja eniten pidin sen lopusta. Oikeastaan niistä molemmista, siitä, joka loppuu viimeisillä sivuilla ja toisesta, joka alkaa ensimmäisillä. Pidin uskalluksesta jättää auki, rohkeudesta antaa ymmärtää selittämättä liikaa. Usein tämänkaltaiset kirjat pitävät otteessaan vaikka kuusikin sataa sivua, ja lopulta loppu on hurja pettymys, mutta kerrankin osattiin tehdä toisin. Muuten kirja saisi ehkä kolme tähteä, noin niinkun neljän tähden kirjallisuuteen yleisesti verraten, mutta lopun takia annan vielä yhden enemmän. Ja suosittelen ehdottomasti muillekin, kesälukemiseksi, viikonlopuksi, matkalle, jolla on aikaa lukea tämä lähes kerralla loppuun, kunnolla keskittyen. Ei tämä kirjallisuusmaailman tähtiin ehkä lukeudu, mutta sitäkin parempaa ajanvietettä se kyllä on.

AILI SIMOJOKI : YÖNMUSTA KESÄ

 

AILI SIMOJOKI : YÖNMUSTA KESÄ

 ♥ ♥ ♥

126s.

Kustannuskiila 1988

Kolmas kirja putkeen isotädin hyllystä, mihin noita omia mukaanotettuja edes tarvitsisi. Tämä tosin oli ehdoton jokerikirja, sellainen, jonka Helmet-haasteeseen voisi laittaa kohtaan eläkeläisen suosittelema kirja. Jännitysromaani pikkukylämaisemissa, varsin lupaavaa kesäkirjallisuutta. 

Päähenkilö Mirjan mies on kuollut talvella. Edessä on ensimmäinen kesä ilman omaa rakasta aviomiestä, ja vaikka kesäpaikalle Onnelaan yksin muuttaminen tuntuu musertavalta, on sekin askel otettava. Edessä on pitkä kesä keskellä vilkkaan sosiaalista pikkukylää, kunnes yhtäkkiä dramaattiset käänteen muuttavat kaiken. Ja sen on saanut aikaan vain ja ainoastaan Mirjan läsnäolo Norppalassa.

Yönmusta kesä on lähinnä muistelmateoksistaan tunnetun kuopiolaiskirjailijan pieni ja kevyt jännityskertomus. Vain 126-sivuisen kirjan tarina kehittyy hitaasti, esittelee kylällisen ihmisiä rauhallisesti ja syventyy Mirjan hieman pakkomielteiseenkin suruun miehensä kuoltua. Lopulta tapahtumat eskaloituvat varsin vikkelään, tarina kietoutuu pakettiin ihan muutamassa kymmenessä sivussa ja suru kuolemasta muuttuukin ymmärrykseksi ihan jostain muusta - ja sitten kirja jo loppuukin. 

Ja juuri tällaista kesäviihdettä lomalle, keskelle ihanaa juhannusta laiturin nokkaan sitä eniten juuri onkin kaivannut. Tässä ei ole mitään vakavaa, kieli on helppoa ja soljuvaa, tarinan maailmaan uppoutuu helposti. Vaikka pituutta ei romaanilla paljon ole, sen maailma on silti täyteläinen ja kokonaisvaltainen. Ei tämä nyt ehkä kirjallisuuden mittakaavassa mikään maailmanluokan teos ole, kun ei sitä välttämättä kotimaanluokassakaan ole, mutta se oli juuri nyt ja juuri tähän hetkeen sitä täydellistä viihdettä. Eli erityisen mainiota kesäluettavaa, tällaista voisin ahmia useamminkin.