HAASTEIDEN KOONTIA: #RUNO18 & HELMET 2018

Vuosi lähestyy loppuaan, ja on aika laittaa pakettiin myös tämän vuoden lukuhaasteet! Olen lukenut niin Helmet-haasteen kirjoja kuin runojakin, sekä toki tässä välissä ehtinyt olla mukana niin Katrin ihanassa Prinsessoja ja astronautteja -haasteessa kuin perustaa oman Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteenkin yhdessä Miran kanssa. Jälkimmäinen jatkuu vielä ensi vuodellekin, mutta vaikka se toki oma lempihaasteeni onkin, siirrytään hetkeksi näiden vuodenvaiheessa päättyvien pariin.

R U N O 1 8

Runohaasteet ovat ihanan Ompun peruja, ja vaikka väitin osallistuvani aiemminkin hänen runohaasteeseensa, vasta tänä vuonna siinä oikeasti onnistuin. Opin kaksi asiaa: runoutta voi opetella lukemaan, vaikka se ei omalta tunnukaan, mutta kannattaa myös antaa olla, jos tuntuu, ettei siitä irti mitään saa. Jälkimmäinen olo minua haasteen aikana eniten vaivasi, ja ehkä olen vuoden loppuun mennessä saanut jonkinlaisen rauhan itselleni: kaikkien ei tarvitse lukea kaikkea. On myös ok olla hullaantumatta runoista. Ja se on ihan yhtä hyvä sekin.

Jotain kuitenkin myös omaan makuuni löysin, ja sekin tuntui virkistävältä. Virkisti ymmärtää ja olla turvallisen tiellä, löytää itselleen muutamakin henkilökohtaisesti tärkeä runo tai jopa runoilija. Ja yrityksen puutteesta ehkä ainakaan itseään ei voi soimata, sillä sain yhteensä luettua yhdeksän runokokoelmaa, joka on jo viisi enemmän kuin uskalsin toivoakaan. Hyvä minä. 

Ja koska Omppu toivoi koosteeseen runoa kaikista luetuista runokokoelmien nimistä, täältä pesee. Nimien alla myös linkit postauksiin, Saima Harmajan Huhtikuusta ja Sylvia Plathin Sanantuojista tosin en moista ole saanut ainakaan vielä aikaiseksi kirjoitella. 

Huhtikuun metsä on pimeä,

näen levottomia unia

jotka kulkevat kuin sanantuojat

tik tik tik kuiskaa tikka,

onko monta varista varisto?

Olemme jatkuvassa post-alfa-tilassa

ja vuosisadan rakkaussota
on vuosisadan rakkaustarina

en ole enää muuta kuin avaruuskissojen leikkikalu

H E L M E T - L U K U H A A S T E

Osallistuin toista vuotta peräkkäin Helmet-lukuhaasteeseen, ja vaikka sain tänä vuonna luettua noin sata kirjaa, en saanut tätä haastetta niin sanotusti valmiiksi. 48/50 luettua kirjaa saa kuitenkin luvan riittää, enkä jaksa nähdä vaivaa lukea väkisin sellaista, joka ei haasteen ulkopuolella kiinnostaisi. Itseasiassa viimeisintä luettua lukuunottamatta olen saanut tämän haasteen "valmiiksi" jo heinäkuussa, mutta elättelin vielä syksyn toiveita, että saisin puuttuvatkin kohdat täyteen. Näin ei tosiaan kuitenkaan käynyt, joten näillä mennään tällä kertaa! Ja voipa Helmet-haasteen ansioksi laskea myös uuden innostukseni sarjakuvaromaaneja kohtaan, eli eiköhän suurin ilo löydy ennemminkin löydetystä sisällöstä kuin puhtaista lukumääristä.

01. Kirjassa muutetaan Elin Willows : Sisämaa

02. Kotimainen runokirja Susinukke Kosola : Avaruuskissojen leikkikalu

03. Kirja aloittaa sarjan Mikko Kamula : Ikimetsien sydänmailla

04. Kirjan nimessä on jokin paikka Mauri Kunnas : Koiramäen Suomen historia

05. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit Han Kang : Ihmisen teot

06. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa Elena Ferrante : Hylkäämisen päivät

07. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan George Orwell : Vuonna 1984

08. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja Kätlin Kaldmaa : Islannissa ei ole perhosia

09. Kirjan kansi on yksivärinen Märta Tikkanen : Vuosisadan rakkaustarina

10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja Jill Santopolo : Valo jonka kadotimme

 

11. Kirjassa käy hyvin Gail Honeyman : Eleanorille kuuluu ihan hyvää

12. Sarjakuvaromaani Ulla Donner : Spleenish

13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa Ebba Witt-Brattström : Vuosisadan rakkaussota

14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan Gaël Faye : Pienen pieni maa

15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja Elena Ferrante : Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

16. Kirjassa luetaan kirjaa Haruki Murakami : 1Q84

17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa Liv Strömquist : Nousu & tuho

18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä Jäi lukematta. En kiinnostunut yhdestäkään tähän kohtaan suositelluista kirjoista tarpeeksi, enkä halua lukea mitään väkisin.

19. Kirja käsittelee vanhemmuutta Elina Hirvonen : Kun aika loppuu

20. Taiteilijaelämäkerta Jani Toivola : Musta tulee isona valkoinen

21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi Susinukke Kosola : .tik.

22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin Liv Strömquist : Prinssi Charlesin tunne

 

23. Kirjassa on mukana meri Tove Jansson : Kesäkirja

24. Surullinen kirja Edith Södergran : Levottomia unia

25. Novellikokoelma Tove Jansson : Bulevardi ja muita kirjoituksia

26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt Maija Salmi & Meeri Koutaniemi : Ilopangon vankilan naiset

27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta Alison Bechdel : Hautuukoti - tragikoominen perheeni

28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä Tove Jansson : Kuvanveistäjän tytär

29. Kirjassa on lohikäärme Nathan Hill : Nix

30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan Mike Pohjola : Sinä vuonna 1918

31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa Eka Kurniawan : Kauneus on kirous

32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan Elena Ferrante : Uuden nimen tarina

33. Selviytymistarina Alison Bechdel : Äideistä parhain - koominen draama

34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta Dan Brown : Alku

35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja Tämän tyhjäksi jääminen harmittaa, mutta vain aavistuksen verran. Olisin halunnut löytää tähän naisen kirjoittaman kirjan, mutta aika ja kiinnostus loppui lopulta kesken. Jatkan kuitenkin edelleen hitaasti mutta varmasti kirjallista maailmanvalloitustani, joten palaan itäblokin maihin vielä ihan varmasti joskus toiste.

36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa Alejandro Zambra : Kotiinpaluun tapoja

37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi Johanna Rojola (toim.) : Suffragettien city

38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo Jane Austen : Ylpeys ja ennakkoluulo

39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama Marjane Satrapi : Persepolis 2 - kotiinpaluu

40. Kirjassa on lemmikkieläin Laura Manninen : Kaikki anteeksi

41. Valitse kirja sattumanvaraisesti Lena Huldén, Larry Huldén & Kari Heliövaara : Rutto

 

42. Kirjan nimessä on adjektiivi Liv Strömquist : Kielletty hedelmä

43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle Johanna Sinisalo : Ennen päivänlaskua ei voi

44. Kirja liittyy johonkin peliin Piia Leino : Taivas

45. Palkittu tietokirja Mari Manninen : Yhden lapsen kansa

46. Kirjan nimessä on vain yksi sana Ane Riel : Pihka

47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta Marjane Satrapi : Persepolis - iranilainen lapsuuteni

48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö Saara Turunen : Sivuhenkilö

49. Vuonna 2018 julkaistu kirja Jenni Holma, Veera Järvenpää & Kaisu Tervonen : Näkymätön sukupuoli - ei-binäärisiä ihmisiä

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja Hannele Mikaela Taivassalo & Catherina Anyango Grünewald : Scandorama

x

Ah, tulipahan siis luettua! Helmet-lukuhaaste 2019 on julkaistu jo nyt myös, ja onpa siinä inspiroivia kohteita! Erityisen ilahtunut olen kohdista, joissa luetaan rodullistetun kirjailijan kirjoittamaa kirjaa, teosta naisten asemasta yhteiskunnassa sekä trans-/muunsukupuolisesta ihmisestä kertovaa kirjaa! Mainio ja moninainen lista tänä vuonna, se tuntuu erityisen ilahduttavalta. Luulen silti, että vuoden 2019 rauhoitan ihan vain naisten kirjoittamien klassikoiden ja maailmankirjallisuuden lukemiselle, ja pidän ainakin hetken taukoa muista haasteista, Helmetistä nyt ainakin. Toki itseni tuntien mitäänhän ei vannoa kannata, sillä todennäköisesti olen jo helmikuussa viidessä muussakin haasteessa mukana, mutta antaa toki mennä jos silloin siltä tuntuu. Nyt haluan lukea keskittyneemmin, vähän vähemmän ja enemmän omalla mukavuusalueella, joten lähdetään siitä.

Miten teidän lukuhaasteidenne kävi tänä vuonna? Saitteko te Helmetin täyteen?

JILL SANTOPOLO : VALO JONKA KADOTIMME

 

JILL SANTOPOLO : VALO JONKA KADOTIMME

335s.

Otava 2018

Alkuteos: The Light We Lost

Suomennos: Inka Parpola

Marraskuun viihdeputken kohokohta, Santopolon Valo jonka kadotimme, on täällä. Olen kärsinyt nyt reilun kuukauden ajan erinäisistä ylianalyyttisyyteen taipuvaisen pään sivuoireista, tieto- ja ajatusähkystä ja sen myötä myös varsin suuresta lukujumista. Mitä syvällisempää on tarjolla, sen huonommin pystyn ottamaan sitä vastaan, ja niinpä olen viettänyt viime ajat helppojen ja kepoisten kirjojen parissa. Luen toki mielelläni välillä myös juuri tällaista keveää ja vähän aivot narikkaan -henkistäkin kirjallisuutta, mutta sitä suuremmalla mielenkiinnolla luen kirjoja, jotka ovat tärkeitä ihmisille, jotka ovat tärkeitä minulle. Tämä kirja on nimittäin laina omalta isoäidiltäni, tärkeältä ja rakkaalta, ja hänelle tärkeä kirja tuntuu myös itselle jo valmiiksi jollain tapaa merkitykselliseltä.

"Me kaikki juhlimme jälkeenpäin päihdyksissä adrenaliinista, jonka voitto oli saanut virtaamaan suonissamme. Me tanssimme ja joimme ja nauroimme, ja sinä rupattelit kollegoideni vaimojen ja poikaystävien ja kihlattujen kanssa. Mutta huomasin kyllä, ettet ollut paikalla, et oikeasti."

Santopolon rakkausromaani lähtee liikkeelle kun terroristit ohjaavat kaksi matkustajalentokonetta newyorkilaisiin pilvenpiirtäjiin, ja toisella puolella kaupunkia kaksi toisilleen vierasta ihmistä hakevat toivottomuuden hetkellä turvaa toisistaan. Kohtaaminen jää yksittäisemmäksi kuin kumpikaan olisi toivonut, mutta jonkin ajan kuluttua he tapaavat uudelleen - ja kummankin elämä on täysin toisen ympärille kiedottua tuosta ensihetkestä alkaen. Mutta koska ihmissuhteet, eihän suuri ja roihuava rakkaus koskaan pääty muuhun kuin sormien polttamiseen. Vai päättyykö?

9/11, toivoton hullaantumisrakkaus, epärealistiset ihmissuhteet, näennäisfeministinen ja omaa tietään kulkeva päähahmo, naimisiin toisen miehen kanssa, varsin ennalta-arvattava loppuratkaisu - yksi klisee vielä, ja tämä olisi kääntynyt parodian puolelle. Syystä tai toisesta, ehkäpä juuri siitä, miten alunperin tämän kirjan luettavakseni sain, olin kuitenkin yllättävänkin pitkämielinen tämän kanssa. Ilahduin, kun löysin kohtia, joista oletan kirjan antajan pitäneet, ja pohdin mistä kaikista voimme itsemme tästä löytääkin. Kieli ja erityisesti käännös olivat lähinnä keskinkertaista tasoa, mutta kuitenkin niin helppoa, että kirjaa harppoi eteenpäin pahoittamatta mieltään tai tuomitsematta tarinaa sen kummemmin. Hyvää viihdettä siis, ehdottomasti, ja näen kyllä miksi tämä on monelle hurjasti enemmänkin.

Mutta koska oma postaukseni ei olisi täysin omani ilman pientä kriittistä osiota, on minun ihan pakko hieman sörkkiä pintaa syvemmältä. Kyse on ehkä laajemmasta asiasta kuin vain tästä kirjasta. Jos tämä kirja olisikin ainokainen lajissaan, se saisi anteeksi hurjasti. Mutta jos puhutaan laajemmin siitä heteronormatiivisesta ja epärealistisesta rakkauskäsityksestä, joka tämänkaltaista kirjallisuutta leimaa, ollaan jopa hieman toksisilla vesillä. Sillä vaikka Lucyn ja Gaben tarina olikin toivottomuudessaan samaistuttava, se samaistutti lähinnä sillä Disney-prinssitasolla, koska olemme tottuneet samaistumaan toivottomiin Hollywood-tarinoihin jatkuvan viihteemme kautta. Ehkä joku muu samaistui muuhunkin - sitä en lainkaan epäile, sillä onhan jonkinlainen rakkauden anatominen fakta se, että suurimpia tarinoita ovat aina ne, jotka eivät todellisuudessa koskaan tapahtuneetkaan. Eihän niiden ole tarvinnut kohdata arkea ja odotusten ristivetoa, joka väkisinkin oikeassa maailmassa vastaan tulee. Hullaantuminen jää sydämeen, kyllähän sen jo tietää. Mutta se, että se esitetään suurena rakkaustarinana, häiritsee minua vähän.

Jälleen kerran maailmassa on nimittäin kirja, jossa nainen on olemassa suhteessa vain miehiin. Ja toki nainen on petollinen, sillä hänhän on tavallaan kahden miehen välissä. Hän ei puhu ystäviensä kanssa mistään muusta kuin rakkaudesta tai miehistä, ja vaikka hän ei "raikkaasti" suostukaan uhraamaan uraansa tai myöhemmin perhettään miehen vuoksi, on hän lopulta kuitenkin uhrannut kaiken. Nainen kaikessa itsenäisyydessäänkin elää vain kokeakseen jotain, mitä ei ole olemassa. Ja sitä ei ole olemassa siksi, että tällaiset rakkaustarinat, täysin upeat ja virheettömät, kuuluvat vain satuihin. Ensin Disneyn prinsessasatuihin, myöhemmin Hollywood-filkkoihin, joissa nainen vain tahtoo tuntea itsensä rakastetuksi. Miehet ovat upeita ja virheettömiä, tai heidän ainoa virheensä on olla liian prinssi. Sillä, SPOILER ALLERT - jättää nyt elämänsä nainen, koska haluaa valokuvata sota-alueita maailmaa parantaakseen? Ollakseen siis liiankin upea ollakseen totta? 

Ei tällaista tapahdu, ja siksi se on toksista. Se on toksista, koska se saa tarpeeksi usein toistettuna meidät uskomaan, että jossain on aina suurempaa, parempaa ja mahtavampaa, ja hyvä kannattaa aina pitää vähän sillä tavalla varalla, toinen jalka mukana ja toinen entistä maagisempaa etsien. En toki tarkoita, että kaikkien suhteiden pitää aina olla loppuelämän suhteita ja ettei hyvästä suhteesta saa lähteä, jos se ei tunnu omalta, en. Se ei ole tämä keskustelu, vaan tämä keskustelu piilee ennemminkin siinä, että se saa meidät odottamaan maailmalta jotain megalomaanisen upeaa, ja me luovumme parhaastakin hetkellisen huuman, epärealistisuuden ja lyhytaikaisten voittojen toivossa. Joskus sekin on kannattavaa, mutta sitä ei koskaan saa näin. Ei hopealautasella, ei ainoana konfliktina toisen menettäminen. Suuret nousut ja huiput tarvitsevat aina vastavoimansa, riitoja ja raastavuutta, mutta se on valitettavasti Santopololta unohtunut.

Olisin ehkä saattanut antaa vähän anteeksi tälle, jos kirja olisi sisältänyt edes pienen pienen vihjeen siitä, että sillä on kykyä itsereflektioon. Tai jos tuollainen riipivä suhde olisi esitetty niin kuin se niin sanotusti oikeasti menee: vikoineen päivineen. Mutta valitettavasti kummankin puuttuessa tilalle jäi vain yltiökiillotettu kuva jostain, mitä ei olisi voinut tapahtua. Ei näin, ei tällaisena. Ja se on niin ontto, että siitä on vaikea saada minkäänlaista otetta.

x

Huomaan taas kuulostavani varsin armottomalta. Tämä kirja on saanut valtavan hyvät arvostelut ympäri internetiä, enkä ihmettele sitä lainkaan, sillä kyllähän tällainen myy. Kulutan itsekin valtavan määrän vastaavia elokuvia ja TV-sarjoja, enkä siis siksi missään nimessä tuomitse niitä, jotka itse viihtyvät samaan sarjaan kuuluvan kirjallisuuden kanssa. Tästähän saa kaikkea, mitä viihdykettä janotessa usein haluaakin: suuria, arjesta kaukana olevia tunteita, mullistavia käänteitä ja hurjia loppuja. Todellisuuspakoa, parhaimmillaan. Ja ihan varmasti jonkinlaista samaistumistakin, sitäkään en epäile. Olen itsekin miettinyt, miksi ihmeessä sitä viihdekirjallisuutta kohtaan onkin näin tiukka, miksi siltä vaatii enemmän kuin elokuvalta? Onko se se sitoutuminen, jonka yhteen teokseen laittaa? Vai se, että yhtä huonoa yksityiskohtaa on oikeasti aikaa jäädä jankkaamaan vaikka miten pitkäksi aikaa, se ei vain vilahda äkkiä silmien ohi kuten elokuvissa? Vai enkö vain viihdy kirjoitetun kielen ääressä, odotanko siltä automaattisesti niin paljon, ettei hyväkään viihdekirja anna minulle lopulta mitään?

Niinpä ymmärrän kuitenkin sen, että se ei ollut tämä kirja, se olin jälleen kerran minä. Tässä ei sinällään ollut mitään vikaa (paitsi tietenkin toksinen rakkauskäsitys, mutta pääsinpähän sentään kirjan avulla ylipäätään sivuamaan vähän sitäkin), minä en vain osaa olla ja antaa mennä, mitä chick lit -kirjallisuuteen tulee.

Tai sitten kestävän chick litin etsinnät vain yksinkertaisesti jatkuvat edelleen. Sitä oikeaa odotellessa.

Kadotetusta valosta muissa blogeissa: Kirsin Book Club, Amman lukuhetki, Kirjoihin kadonnut 

Helmet-lukuhaaste 2018: 10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja

LYHYITÄ EDITH SÖDERGRANISTA TOVE JANSSONIIN

Lyhykäiset ovat taas täällä. Pohdiskelin hetki sitten, että ehkä kaikesta lukemastaan ei tarvitse kirjoittaa, ehkä kaikki eivät edes ole herättäneet niin paljon tunteita, että niistä saisi jonkinlaisia ajatuksenpoikasia loogisesti riviväleihin järjestettyä. Aion edelleen kallistua jatkossa tähän rennompaan tapaan suhtautua lukemiseen ja bloggaamiseen, mutta silti nämä pienet, mutta sisällöltään sitäkin suuremmat kirjat ovat sellaisia, jotka tänne halusin. Lyhyesti, ei ehkä ytimekkäästi, mutta mukaan kuitenkin.

EDITH SÖDERGRAN : LEVOTTOMIA UNIA

131s.

Tulenkantajain osakeyhtiö 1929

Levottomat unet olivat minulle ensimmäinen tutustuminen Södergranin runoihin. Ne aukesivat kauniina, mutta sitäkin surumielisempinä, omaäänisinä, mutta maailmaan ja kipuun hukkumaisillaan olevina. Ne ovat kauniita ja henkilökohtaisia, avautuvia, mutta silti sellaisia, jotka pitää kokea itse, joista ei osaa toiselle kertoa. Kirjoitin muutamia säkeitä itsellenikin ylös, mutta pisimmäksi aikaa pysähdyin tämän kohdalle:

"Vain harva meren hiekan joukossa sen ymmärtää: / yksin olen minä tullut, yksin olen minä lähtevä. / Vapaalla sydämelläni ei ole yhtään veljeä."

Levottomia unia on kokoelma runoja Södergranin teoksista Runoja, Syyskuun lyyra, Ruusualttari, Tulevaisuuden varjo sekä Maa jota ei ole. Seuraavaksi haluan sukeltaa jonkun kokonaisen kokoelman pariin, lukea runot niiden keskellä, mihin ne alunperin on julkaistu kuulumaan.

Helmet-haaste 2018: 24. Surullinen kirja

x x x

MÄRTA TIKKANEN : VUOSISADAN RAKKAUSTARINA

171s.

Tammi 1978

Alkuteos: Århundradets kärlekssaga

Suomentaja: Eila Pennanen

On vaikea kuvata tunnetta, joka syntyy kun luulee kirjaa aloittaessaan sen muuttavan maailmansa, mutta huomaakin, että maailma on ehtinyt muuttua hieman liikaa tässä välissä. Ja silti pidin tästä. Pidin, koska näen, miksi se on feministinenkin klassikko. Mikä sen paikka on ollut maailman muuttumisessa. Siinä, joka on muuttunut liikaa, mutta silti aivan liian vähän, kuten tämänkin kirjoituksen runolainan ajankohtaisuudesta edelleen huomaa.

Tikkanen kirjoittaa avointa ja selkeää, kerrankin tuntuu että osaan hylätä kokonaan ongelmani ja taipumukseni ylitulkintaan ja vain lukea. Tietenkin se on tämän kanssa helppoa, sillä tämä on helppoa.  Aiheena rankempaa ja niin selvästi julkaisuajankohtanaan vavahduttanutta. Sellaisen esiin nostamista, jota naiselta ei ole ollut tapana kuulla. Tikkasen tyyli on voimakas ja vahva, häpeilemätön, vaikka häpeä meihin onkin sisäänrakennettu, meihin naisiin erityisesti.

Onhan näistä klassikoista jo kaikki sanottu, ja saa ollakin. Silti niitä lukiessa omienkin ajatusten piiri lähtee päässä pyörimään, ja se tekee mieli jollain tapaa tallentaa. Vaikka lainauksin, sillä ne kertovat tässä tapauksessa enemmän kuin itse koskaan osaisi. Enemmän kuin kaikki muut tämän lukeneet ovat jo osanneet jossain ajatella, sanoa tai kertoa.

"Nyt on aika

siskot

romuttaa

huono omatuntomme

tämä yhteiskunta

elää

huonon omantuntomme turvin

Niiden ei tarvitse ollenkaan

vaivautua

sortamaan meitä

niin kauan kun me

tunnontarkasti

sorramme itse itsemämme

Nyt se saa riittää

nyt on aika

siskot

romuttaa

huono omatuntomme"

Helmet-haaste 2018: 09. Kirjan kansi on yksivärinen

Vuosisadan rakkaustarinasta muualla: Luettua elämää, Luetut, lukemattomat, Tekstiluola, Kirjainten virrassa & Yöpöydän kirjat 

x x x

EBBA WITT-BRATTSTRÖM : VUOSISADAN RAKKAUSSOTA

173s.

Into 2018

Alkuteos:Århundradets kärlekskrig

Suomentaja: Jaana Nikula

Ja koska satuin lukemaan Tikkasta juuri kun sen 40 vuotta myöhemmin julkaistu sisarteos Witt-Brattströmiltä ilmestyi, en osannut olla lukematta tätä tähän päivään sijoittuvaa lähes heti perään. Ja se oli ehkäpä juuri suurin virhe, minkä tämän parissa tein.

Siinä missä Tikkasen suora tyyli tuntuu omaleimaiselta, tässä se sama tuntuu jollain tapaa liikaa yrittävältä. Se ei ollut paras mahdollinen kunnianosoitus, sillä sen tarkoituksellisuus tuntui ainakin minulle paistavan liian vahvasti läpi. Se oli myös niin täynnä vihaa ja katkeruutta, että toisin kuin Rakkaustarinassa, sen läpi ei nähnyt minkäänlaisin inhimillisin silmin rakkautta taustalla, sitä joka nämä ihmiset joskus on yhteen saanut. En toki ole ehkä se henkilö, jonka on tarkoituskaan tätä kirjoittajaltaan vaatia, mutta se on se syy, miksi teoksen runot jäivät minulle hyvin etäisiksi ja ilman minkäänlaista samaistumispintaa. Ehkä vain en ole kohderyhmää, mutta tällä kertaa olin tyytyväinen ettei näin ollut.

Helmet-haaste 2018: 13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa
Rakkaussodasta muualla: Reader, why did I marry him?, Lukuisa, Kulttuuri kukoistaa & Kirjasta kirjaan

TOVE JANSSON : BULEVARDI JA MUITA KIRJOITUKSIA 

288s.

Tammi 2017

Suomentaja & jälkikirjoitus: Sirke Happonen

Voi Tove. ♥ Kun luin tämän kokoelman ilmestymisestä, olin varma, että hotkin sen saman tien. Ja lopulta se oli minulla lähes vuoden päivät, ennen kuin sen loppuun todella sain. Iski paitsi tyypillinen tovejanssonrimakauhu, myös suuren suuri alkukankeus, sillä kronologisesti ennen kansien välissä julkaisemattomat tekstit alkoivat loogisestikin varhaistuotannosta, eikä se ehkä ollut aivan siitä helpoimmasta päästä. Onneksi jatkoin sinnikkäästi eteenpäin, sillä paras oli vielä tulossa. Ehkä loppuun sijoitettu Happosen kirjoittama jälkikirjoitus olisi voinut toimia myös tekstien väleissä, antaa syvyyttä jo aiemmin, liittää elämää tarinoihin niiden oikeilla paikoilla. Kokonaisuus kuitenkin toimi, ja onhan se ihanaa saada "uutta" Janssonia lukemistoon, vaikka kaikki muka olikin jo julkaistu.

Helmet-haaste 2018: 25. Novellikokoelma
Bulevardista muualla kirjablogeissa: Lukuisa, Pieni kirjasto, Eniten minua kiinnostaa tie & Kirjaluotsi

x x x

TOVE JANSSON : KUVANVEISTÄJÄN TYTÄR

117s.

WSOY 2014

Alkuteos: Bildhuggarens dotter (1968)

Suomennos: Kristiini Kivivuori

Luin toukokuussa Kesäkirjan, ja voisin oikeastaan kirjoittaa sanasta sanaan saman rakkaustarinan myös Kuvanveistäjän tyttärelle, mitä saaristoelämästä kertovalle sisarkirjalleenkin. Sisarkirjalta se nimittäin tuntuu, sillä maagisen kauniit hetkikuvaukset, lapsen yksioikoinen maailma ja viimeiseen asti hiotut, mutta silti itsestään tipahtelevat yksityiskohdat ovat aivan samoilla paikoilla niin näissä kuin hieman myöhemmin ilmestyneessä Kesäkirjassakin. Jos Kesäkirjan löytäminen tuntui yhdeltä kesän ihanimmista asioista, vahvistaa tämä sitä tunnetta entisestään. 

Ihana, ihana, ihana. Tässä herää Helsinkikin henkiin, tämän jälkeen tuntui varsin taianomaiselta kulkea Luotsikatu neljän ohi ja seistä hetki sen oikean talon edessä, jossa Tovekin on lapsuuttaan viettänyt.

"kuka tahansa voi päästää irti jotakin vaarallista, mutta niksi on siinä että osaa sijoittaa sen jälkeenpäin."

Ja yhtä kaikki: rakastan myös erityisesti näitä Kristiina Kivivuoren Jansson-suomennoksia. Yli kaiken.

Helmet-haaste 2018: 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
Kuvanveistäjän tyttärestä muualla: Lumiomena, Kannesta kanteen, Luettua elämää & Oksan hyllyltä

HARUKI MURAKAMI : 1Q84

HARUKI MURAKAMI : 1Q84 
Osat 1-3

1224s.

Tammi 2013

Alkuteos: いちきゅうはちよん [Ichi-Kyū-Hachi-Yon] (2009)

Suomennos: Aleksi Milonoff

Rakkaudesta Haruki Murakamiin. Murakami vei mennessään kolme vuotta sitten, ja aiheutti toisaalta myös sellaisen lukuähkyn, että olen pitänyt nyt pidempää taukoa herran kirjallisuudesta. Tähän asti olen pitänyt kaikesta Murakamilta lukemastani enemmän tai vähemmän, vaikkakin toki tässä kirjallisuudessa on myös problemaattisuutta kerrakseen, kun tarkemmin lähtee sitä paloiksi halkomaan. Lähtökohtaisesti olen kuitenkin osannut työntää kyseiset ajatukset kauemmaksi, nauttinut soljuvasta kielestä ja unenomaisesta tunnelmasta, ja sellaista odotin tältäkin. Sitä en kuitenkaan saanut, ja siinä oli sekä hyvät että heikot puolensa. On ihana palata yhden lempikirjailijansa teoksiin kun tietää mitä saa, mutta jos ei saakaan sitä, saattaa olo olla varsin ristiriitainen.

Murakami maneeriautomaattina. Murakamin kirjoista voisi tehdä juomapelin tai ainakin jonkinlaisen maneeribingon, jos humaltumista pelkää. Seitsemän kirjaa japanilaiskirjailijalta lukeneena voisin sanoa, että reppanat miespäähenkilöt, joilla on suhde naimisissa oleviin naisiin, saattavat alkaa jossain vaiheessa kyllästyttämään, sillä kuvittelisi tällaisella mielikuvituksella varustetun kirjailijan kykenevän luomaan edes joskus hieman linjastaan poikkeavia henkilöhahmoja. Mutta ei. Sitä tässä kirjassa ei valitettavasti myöskään tapahtunut. Hahmot kulkivat siinä samassa linjassa, naiset jopa hieman fetistisesti ulkonäön kautta kuvailtuina, kyseenalaistamatta seksin takia mukaan tuotuina hahmoina, miehet taas menivät niitä Murakami-menojaan kuten aina. 

Ainoastaan (tai no, "ainoastaan") juoni ja tunnelma poikkesivat aiemmasta, ja se oli tällä kertaa erityisen positiivista. Luin jotain toista lukijaa unenomaisuuden puutteen häirinneen, itselleni se taas oli lähinnä positiivista, sillä se yhdistettynä muihin maneereihin olisi todennäköisesti tullut lähinnä tunne, että luen aiemmin luettuja Murakameja vain uudelleen ja uudelleen. Tässä oli enemmän toimintaa ja syvempää yhteiskunnallisuutta, tarkempaa rakennetta ja jopa hieman menemisen meininkiä. Ainakin tiettyyn pisteeseen saakka. Minut se koukutti, sai lukemaan riemulla. 

Ja maneereistaan positiviisimpana pidän ehdottomasti Murakamin kykyä luoda sellaisia maailmoja, jossa kaikki on auki, mutta niitä ei selitetä silti liikaa, vaikka taivalla paistaa kaksi kuuta ja kuolleiden vuohien suusta tulee pikkuväkeä. Se toimi tässäkin, paitsi että lopulta ei. Murakami tuntui kyllästyneen maailmaansa itsekin viimeisessä osassa, ja meni selittämään liikaa. Ja se jos mikä turhautti.

Murakami, seksistinen setämies. Murakamin kanssa turhauttaa myös varsin seksistinen naiskuva. En alkuaikoihin hänen kanssaan ehkä osannut asiaan tarpeeksi kiinnittää huomiota, mutta tässä seksismi lyö vasten kasvoja. Sen osaa edelleen jollain tapaa ohittaa, antaa hetkellisesti anteeksi, mutta kun jok'ikinen kohtaus naisen kanssa sisältää rintojen kuvaamista tai setämiesmäisiä seksifantasialta kuulostavia petikohtauksia, alkaa meininki vähän väsyttää. Ymmärrän siis Murakamin parjaajia, sillä onhan hänen tekstinsä vallan sovinistista. Ehkä tavallaan tahtomattaan, ehkä tietämättään, erityisesti yhteiskuntansa tuotteena. Itseäni se ei jostain syystä (/pienimuotoisen fanityttöiden vuoksi?) Murakamin kanssa vihastuta, ennemminkin kyllästyttää ja väsyttää. Kuten aiemmin jo sanoin, herran mielikuvituksen tuntien häneltä odottaisi myös tässä asiassa jotain uutta ja kriittisempää. Toisaalta hän kuvastaa vain kulttuuria, josta hän tulee, mutta valitettavan vähän sillä selityksellä mitään anteeksi saa.

1Q84 & 1984. Murakamin trilogia on saanut inspiraationsa George Orwellin klassikkoteoksesta Vuonna 1984. Luin itse kyseisen dystopian keväällä, pitkälti pohjustukseksi tälle Murakamin kirjalle. Siinä missä Orwellin teoksen lamaantunutta kansaa valvoo Isoveli, ohjaa Japanin vuoristossa uskonnollista kulttia Pikkuväki, joka rakentaa ilmakoteloita, tekee sieluille mazoja ja dōtia. Yhtäläisyydet ja vastakohtaisuudet ovat mielenkiintoisia ja ajatuksen tasolla jopa nerokkaita, mutta jokin toteutuksessa silti tökkii. Murakami tarkastelee uskonnollista kulttia kaukaa, mutta lopulta liiankin etäältä: mielenkiintoinen yhteiskunnallinen ja sosiologinen luonne jää turhan jumittamisen ja yksityiskohtiin takertumisen jalkoihin, ja lopulta kirjan kaikkein vähiten mielenkiintoiset osat nousevat tämän mielenkiintoisimpana pitämäni langan ohi jättäen sen jalkoihinsa. Tavallaan rakastan juuri sitä, ettei Murakami selitä ollenkaan, mutta tämä jäi hänenkin kirjoittamanaan hieman liian hentoiseksi toimiakseen täysin avoimena yksityiskohtana. Samalla Murakami myös sortui yliselittämään kaikkea muuta, esimerkiksi juuri näiden kahden kirjan keskinäistä yhteyttä, ja se harmitti, sillä olisin ymmärtänyt Isoveli-Pikkuväki viittauksen ihan itsekin. 

1Q84 ihan vain kirjana. 1Q84 kuulostaa Leoš Janácekin Sinfonietalta, tuoksuu 80-luvun kiireisiltä kaduilta ja vuoristoilmalta, tuntuu erilaiselta ja lopulta maailman tahmeimmalta. Kirja koostuu kolmesta osasta, kolmesta kolmen kuukauden mittaisesta ajanjaksosta, jotka jakautuvat erillisiin kirjoihin. Kaksi ensimmäistä osaa on käsittääkseni (ainakin Suomessa) julkaistu alunperin kokonaisuutena, kolmas on tullut perässä kun Murakami on sen ehtinyt kirjoittaa. Itse luin koko trilogian yhtenä kirjana, yhteen putkeen, ja se oli tavallaan harmi. Se oli harmi, sillä ensimmäinen osa oli hieman hidastempoinen ja nihkeä, mutta toinen vei mennessään niin, että kuvittelin jo hetken pitäväni Murakamin parasta teosta käsissäni. Jatkoin kuitenkin suoraan kolmanteen, viimeiseen osaan, kirjaan, jonka seurassa tylsistyin, puuduin, tahmaannuin ja väsyin niin, että kirjasta tuli lähinnä lopuksi krapula. Ja tuntui kuin Murakamille itselleenkin olisi tullut, ihan kuin hänkään ei olisi jaksanut enää kirjoittaa aloittamaansa loppuun, joten tuli sitten lähinnä jaariteltua ja kaarreltua jo tapahtuneiden ympärillä. Ja lopulta hutaistua loppu kasaan, läsäytettyä koko tarina, jätetty parhaat käänteet jo myöhempiin kirjoihin. Se oli harmi, sillä 1224 sivun jälkeen lopusta olisi mielellään nauttinut. 

Helmet-haaste 2018: 16. Kirjassa luetaan kirjaa
1Q84:n maailmasta muissa kirjablogeissa: Lintusen kirjablogi, Kirja vieköön!, Luetut, lukemattomat, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä & Pieni kirjasto 

JOHANNA SINISALO : ENNEN PÄIVÄNLASKUA EI VOI

JOHANNA SINISALO : ENNEN PÄIVÄNLASKUA EI VOI

268s.

Tammi 2000

Pride-tunnelmissa jatketaan! Vuorossa on omallakin lukulistalla jo varmaan toistakymmentä vuotta pyörinyt, lähes jo kotimaiseen klassikkoasemaan noussut Sinisalon esikoisteos, jota olen jo jonkin aikaa jemmaillut omassakin hyllyssäni. Usein tähän olen aikonut tarttua, mutta nyt oli viimein sen aika. Sinisalolta olen aiemmin lukenut Enkelten veren, ja pitänyt siitä kovin, joten sekin kaiketi tietynlaisia odotuksia on tälle asettanut. 

"Onko niin että heti kun näen jotakin kaunista, minun saman tien omistettava se? Kameralla tai silmällä tai käsillä. Sulkimella tai sulkemalla ovi.

Vaikka en edes tietäisi mitä sillä teen?"

Teemaviikkoon sopivuudestaan huolimatta tämä romaani on ensisijaisesti tarina ihmisistä ja heidän valtasuhteistaan, käytettiin sitä sitten toisiinsa tai suhteessa luontoon. Se on tarina halusta, omistamisesta ja omistautumisesta. Päähenkilö Mikaelin suhteet muihin miehiin ovat kirjassa paljaita ja hauraita, juuri sellaisia kuin niiden pitäisikin olla: muun ja muiden kannalta merkityksettömiä, jotain niin arkipäiväisen normaalia, että siitä on turha lähteä tekemään numeroa tai pyörittämään tarinaa tietyn suuntautumisen ympärille.

Sen sijaan tarina kietoutuu kauniisti Mikaelin ja hänen sisäpihaltaan löytämän peikonpoikasen, Pessin suhteen kiemuroihin, niihin katajanmarjantuoksuisiin hetkiin kun jotain villiä ja kadonnutta nostetaan luonnosta keskelle rakennettua ja strukturoitua. Pessi on aivan oikea peikko, ja vaikka toki voinemmekin yhdessä myöntää tämän aspektin olevan varsin lähellä erinäisiä fantasiaelementtejä, en silti lähtisi suorilta käsin markkinoimaan tätä kirjaa scifi-teoksena. Se kun tuottaa hämmentäviä ennakkoluuloja itse kullekin, ja vie terän pois siltä, missä kirjassa todella on kyse: inhimillisyydestä ja ihmisyydessä. Siitä, miten pitkälle noita ominaisuuksia voidaan nähdä myös muissa kuin omassa lajissamme. Jos ne vain osattaisiin tunnistaa oikein, edes joskus.

Sinisalon esikoinen on koukuttava kirja, ja sainkin sen luettua juhannushuumassa yhden päivän aikana. Se piti tiukasti otteessaan, eteni rivakasti ja jätti paljon pohdittavaa. Se sai ajattelemaan omaa luontosuhdetta, ihmisen hämmentävää tapaa tahtoa omistaa ja valloittaa, alistaa ja harventaa kaikkea, mikä näillä yhteisillä maillamme liikkui. Se oli myös jonkinlainen osoitus siitä, että niin kovin inhimillisenä kuin ihminen itseään pitääkin, hän itse on loppupeleissä se eläin ja eläimellinen, joksi muita niin kovin väittää. Se tulee ilmi niin suhteessa muihin ihmisiin kuin suhteessa luontoonkin. Hajota ja hallitse, oli kyse sitten valloituksista tai postimyynnin kautta tilatuista vaimoista.

Vaikka Ennen päivänlaskua ei voi olikin varsin tiivistunnelmainen ja omaleimainen tarina, jotain lukukokemuksesta jäi silti hieman minun kohdallani puuttumaan. Se ei yltänyt aivan samoihin mittoihin kuin kovasti pitämäni, Sinisalon myöhempi Enkelten verta -romaani, ja siinä oli ehkä jotain hieman liian suunnitelmallista ja itsetarkoituksellista, että olisin osannut sen rennosti antaa vain viedä. Toki Enkelten veri onkin noin 11 vuotta uudempi, jo kokeneemman kirjoittajan kirjoittama romaani, joten ehkä osa menee senkin piikkiin, mutta hieman enemmän rentoutta ja uskallusta heittäytyä oman tarinansa voiman varaan olisin tältä toivonut. Jokin aukko kaiketi yleissivistyksessä tämän kirjan myötä on nyt kuitenkin täytetty, ja sopiipa tämä myös tosiaan nyt niin viikon lukuteemaan kuin puuttuvaan Helmet-haasteen kohtaankin. Suosittelen joka tapauksessa kokeilemaan tätä teosta, vaikka fantasia-elementit epäilyttäisivätkin. Sinisalo osoittaa erityisen oivallisesti, että suurimmat ennakkoluulot ovat vain lukijan päässä, maagisen realistisista asioista voi kirjoittaa tekemättä niistä liian suurta numeroa. Ja se on taitona todella ihailtava.

Kirjasta muualla: Amman lukuhetki, Jokken kirjanurkka & Villasukka kirjahyllyssä
Helmet-haaste 2018:43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle 

NATHAN HILL : NIX

NATHAN HILL : NIX

719s.

Gummerus 2017

Alkuteos: The Nix (2016)

Suomennos: Raimo Salminen

Saatu blogin kautta

Vuosi siihen meni. Vuosi, että sain siirrettyä tämän seuraavaksi luettavien -pinosta oikeasti luettavaksi. Kiitettävällä voimalla tätä pientä tiiliskiviromaania olen kyllä kaikki nämä kuukaudet raahannut mukanani, pitänyt siinä kaupungissa, jossa itsekin majailen. Johdonmukaisesti olen myös kuvitellut lukevani sen pian, mutta nostanut kuitenkin jonkun toisen kirjan sen yläpuolelle. Kirjaimellisestikin, tämä kun toimi oikein tukevana yöpöydän kulmakivenäkin jo pidemmän aikaa. Mutta nyt. Kaiken pakoilun, epämääräisen venkoilun ja systemaattisen välttelyn jälkeen se on luettu. Ja kuten arvata ehkä jo saattaa - ihmettelen tällä hetkellä itsekin, miksen tarttunut siihen jo aikaisemmin.

"'Ja minähän käskin ottaa mukaan yhdeksän lelua', äiti sanoi. 'Sinä otit kahdeksan. Yritä seuraavalla kerralla kuunnella tarkemmin.' Ja pettymys äidin äänessä sai Samuelin itkemään entistä kovemmin, niin kovasti ettei hän saanut sanaa suustaan, ja siksi hän ei pystynyt kertomaan, että hän oli ottanut kärryyn kahdeksan lelua siksi että yhdeksäs lelu oli kärry itse."

Nix on tarina Samuelista, jonka äiti jätti hänet pojan ollessa vasta 11-vuotias. Nix on tarina aikuisesta Samuelista, joka kostaa toteutumattomat unelmansa college-oppilailleen mahdollisimman tylsinä englannin tunteina. Samuel käyttää aikansa lähinnä pelaamiseen, nettipeleihin, örkkien ja lohikäärmeiden kalttaamiseen. Hän on niin uppoutunut omaan turtuneeseen ja pientä kehää kiertävään elämäänsä, että häneltä jää huomaamatta, miten TV ei näytäkään mitään muuta kuin poliittista pienoistrilleriä uutisissaan, sellaista, jossa entinen vasemmistoradikaalihippi heittää läpioikeistolaista presidenttiehdokasta kivellä silmään ja tulee syytetyksi ties minkälaisesta vahingonteosta, terrorismistakin. Ja kuten hieman odottaa saattaa, on tämä Packer Attacker kukas muukaan kuin vuosikausia kadoksissa ollut Faye. Samuelin äiti.

Hill on kirjoittanut romaaniaan kymmenen pitkää vuotta ja onnistunut mahduttamaan siihen puoli maailmaa ja maailmanhistoriaa aina 1940-luvun Norjasta vuoden 2011 Yhdysvaltoihin saakka. Nix on polveileva, poukkoileva ja äärimmäisen runsas tiiliskiviromaani perhesuhteista, näkeistä, sekä siitä, miten elämän suurin rakkaus on aina se, joka lopulta sinut pahiten pettää. Se on tarina nuoresta Samuelista, nuoresta Fayesta, Chicagon mielenosoituksista, totuudenjälkeisestä ajasta ja talousromahduksista. Nettipeleistä, huijaavista college-oppilaista, salaisista rakkauksista, koulukiusaamisesta ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. You name it.

Nix on läkähdyttävä. Se on niin runsas, että on helpompi luetella teemoja ja aiheita, joita siinä ei ole kuin jotka lopulta ovat päässeet mukaan. Se etenee silti jouhevasti, ja pienestä alkukankeudesta päästyään sitä huomaa ahmivansa satoja sivuja kerrallaan, lukevansa vielä yhden kappaleen, vielä yhden sivun, vielä yhden osan ja yhtäkkiä onkin kahlannut muutamassa päivässä teoksen yli puoliväliin. Se pitää otteessaan, joten ainakin osittain kannen lupaavat mainoslauseet "huikeuden mestariudesta" John Irvingin sanoin pitävät paikkansa. Ei ihan jokainen saa tähän tahtiin lukijaansa sivuja kääntämään.

Vahvimmillaan Hill oli kuvatessaan Samuelin elämää, etenkin lapsuutta ja nuoruutta. Vaikka hieman ärsyynnynkin jatkuvasta autofiktiivisyydellä ratsastamisesta mitä markkinointilauseisiin tulee, saattaa siinä piillä näiden osuuksien voimakkuuden syy. Samuelista kirjoittaessaan teksti on nimittäin aidoimmillaan, realistisimmillaan, paljaimmillaankin. Se saa samaistumaan, sydämen särkymään, rakastamaan ja ihailemaan Hillin kykyä tuoda esiin sellaisia hauraudentunteita, joita ei aina automaattisesti poikavuosia kuvatessa näe. Itkuherkän ja pelokkaan lapsi-Samuelin tarinaa olisi lukenut vaikka miten pitkään. Ja sitä vanhemmankin toki. Toivoton rakkaus ja herkkä, väärin ymmärretty pieni lapsi eivät toki ennenkuulumattomia teemoja nekään ole, mutta Hill kuvasi ne niin hellän rakastavasti, ettei niistä olisi itsekään millään halunnut päästää irti. Lähinnä pienen Samuelin olisi tahtonut kaapata syliinsä ja lohduttaa, kertoa elämän muuttuvan paremmaksi, ihan varmasti. Muistuttaa, että ethän pelkää, sinä pärjäät kyllä. Ennemmin tai myöhemmin.

Mutta jos Hillin vahvuus oli Samuelissa, oli heikkous sitten Fayen osuuksissa. Se on harmi, sillä Faye oli lähes jopa Samueliakin oleellisempi henkilöhahmo koko tässä överiksi paisuneessa pullataikinassa. Fayen tarina oli toki kiinnostava, samoin se 60-luvun lopun vasemmistoliikehdintä, jota hänen tarinansa lähes ohimennen sivuaa. Mutta silti, toteutus siitä oli lopulta hurjan etäinen ja jopa ehkä latteakin. Kun vieressä oli niin samaistuttava ja taidolla kirjoitettu hahmo, on pakko todeta, ettei Hill valitettavasti kyennyt samaa tämän fiktiivisemmältä tuntuneen äitihahmonsa kanssa. Se etäännytti, lopulta puuduttikin. Hieman kuin tarina ylipäätään: loppua kohden sitä oli miljoonasta säikeestä jo niin turtunut, ettei mikään enää tuntunut miltään ja hieman pakotetustikin yhteen nivotut langat tuntuivat väkinäisiltä ja turhankin ilmeisiltä. Mitään ei jätetty arvoitukseksi, mitään ei jätetty itse oivallettavaksi. Se, mitä taidolla oli monta sataa sivua rakennettu, onnistui hieman puuroutumaan, palamaan pohjaan, jättämään vähän tunkkaisen jälkimaun.

Pienestä loppupettymyksestä huolimatta olen kuitenkin ylpeä itsestäni, että selätin tämän kirjan. Pääsin sen imuun, sain sen luettua, nautinkin siitä paikoittain hyvinkin paljon. Olihan se nimittäin paikoin äärimmäisenkin viihdyttävä. Sanoisin, että arvosanoin arvosteltuna tämä olisi sellainen noin 3,5 tähden kirja, niin kunnianhimoinen tämä oli. Puolet poistamalla se olisi saattanut olla jopa loistavakin. Nyt se oli jotain epämääräisen häilyvää, mutta ihan positiivisella tavalla kuitenkin. Ja jättipä taas palon näiden tiiliskivikirjojen pariin, ennen kun olin sitä mieltä, että kirja on hyvä vain, jos siinä on yli 500 sivua. On tällaisissa kokonaisissa, ylipursuavissa kirjamaailmoissa vain jotain taikaa. Ehkä se antaa luvan myös itse rönsyillä, mikään kun ei ole minulle haastavampaa kuin oman itsensä ja ajatustensa tiivistäminen.

Helmet-haaste 2018: 29. Kirjassa on lohikäärme (hah, päästän itseni nyt helpolla tämän kohdan suhteen, ja riittää, että yhdessä vaiheessa kirjaa tosiaan listittiin lohikäärmeitä nettipelissä)

Nixistä lisää muun muassa seuraavissa blogeissa: Lukuisa, Kirjaluotsi, Amman lukuhetki, Luetut, lukemattomat, Eniten minua kiinnostaa tie & Oksan hyllyltä

TOVE JANSSON : KESÄKIRJA

TOVE JANSSON : KESÄKIRJA

135s.

WSOY 2014/1973

Alkuteos: Sommarboken (1972)

Suomennos: Kristiina Kivivuori

Jotain kirjoja vain rakastaa valmiiksi, ennen kuin on edes avannut niiden kantta. 

Ja silloin kun rakastaa jotain kantta avaamatta, tulee siitä yllättävän vaikeaa. Siitä konkreettisesta lukemisesta siis. Sillä kuten yleensä, todellisuus pilaa parhaimmat rakkaustarinat. Se saa ne muuttumaan latteiksi kaikessa tavallisuudessaan, eikä tavallisuus koskaan yllä sinne, minne mielen rakentamat sillat pääsevät. 

Paitsi jos kyse on Tove Janssonin kirjallisuudesta.

"Rakkaus on omituista, sanoi Sophia. 

Kuta enemmän jotain toista rakastaa, sitä vähemmän se toinen välittää. 

Tuo pitää paikkansa, huomautti isoäiti. Ja mitäs sitä silloin tekee?

Rakastaa aina vaan, Sophia vastasi uhkaavasti. Aina vaan kovemmin ja kovemmin."

Täytyy myöntää, että Kesäkirja on keikkunut seuraavaksi luettavien kirjojeni listalla pian kaksi vuotta. Kerran jo yritin, viime kesänä, elokuisena iltana, mutta hetki oli väärä. Jätin kirjan lepäämään, odottamaan parempaa aikaa, sopivaa auringonpaistetta ja täydellistä kiireettömyyttä. Yleensä sellaista asiaa, kuin jollekin kirjalle täydellistä lukuhetkeä ei kykene valitsemaan itse, ne vain tulevat. Sattuvat kohdilleen.

Paitsi jos kyse on Tove Janssonin kirjallisuudesta.

Turhaan siis pelkäsin, turhaan kuvittelin, että odotukset voivat olla liian suuret. Tai tarkoin valittu hetki täysin väärä. Jo ensimmäisistä tarinoista lähtien tunnistin, että tämä on juuri sitä Janssonia, jota kaikkein eniten rakastan, sitä yksityiskohtaisen kaunista, tarkkanäköistä, uskomattoman taitavaa ja ihmisen sisimmän maagisesti tavoittavaa. 

Turhaan pelkäsin myös omaa ylikriittisyyttäni, sillä nyt millään ylimääräisellä ja häiritsevällä ei ollut väliä. Kaikki turhat ajatukset lipuivat kauemmaksi, ja olin itsekin muutaman päivän siinä kauniissa ulkosaariston saaressa, siinä, missä turve kasvattaa aivan omanlaisen kasvustonsa ja luonto pitää huolta pienistään. Olin yhtä meren, luonnon sekä isoäidin ja Sophian suhdetta. Ja rakastin täysin kritiikittä.

Kuten Tove Janssonin kirjallisuutta yleensäkin.

Helmet-haaste 2018: 23. Kirjassa on mukana meri

PIIA LEINO : TAIVAS

PIIA LEINO : TAIVAS

250s.

S&S 2018

Helsinki vuonna 2058. Nahkapäiset, rajoja kiinni vaativat "nationalistit" ovat saaneet sodan jälkeen vallan, ja maamme pääkaupungista on tullut puutteessa ja kurjuudessa elävä muurien ympäröimä yhteiskunta, jossa ihmiset pysyvät piiloissa kivitaloissaan tai poistuvat vain hakemaan kauppatorilta sirkoista ja soijasta tehtyä mautonta muhennosta tuohikupposiinsa. New York on tuhoutunut jo vuosia sitten valtavan hyökyaallon alle, ulkomaalaiset ovat uhka ja kirous, lokit kelpaavat syötäviksi ja ihmismielet on vallannut turtumus, joka purkautuu ainoastaan päivittäisiin Taivas-hetkiin, virtuaalimaailmoihin, joihin todellisen elämän tunnottomuutta kiiruhdetaan päivittäin pakoon. Joillain on mahdollisuus vain Taivaan halvimpiin osiin, toisilla on rajattomat mahdollisuudet kulkea mihin maailmaan tahtovatkaan. Autuus on kuitenkin kaikille sama, eikä mikään Taivaan ulkopuolella tunnu enää miltään.

"Taivas on syvänsininen, samanlainen kuin ennen sotiaa ja silti aivan eri, täydellisen välinpitämätön. Iina pakottaa itsensä keskittymään asfaltin railojen varomiseen, asettaa puukenkänsä huolellisesti huolellisesti aina yhden askeleen eteenpäin, puristaa koriaan niin, että sormien lihat painuvat sangan punokseen. Kuvat tulevat kuten aina ulkona, välähtävät ja katoavat: vääntynyt ruumis mukulakivillä, nälkiintyneen naapurin hengityksen löyhkä, nahkapäiden voitonparaati."

Piia Leinon toinen romaani, Taivas on dystooppinen kertomus Helsingistä aikana, jolloin yhteistä on vain turtumus. Tarina kulkee pääsääntöisesti yliopistotutkijana työskentelevän Akselin sekä hänen Taivaassa tapaaman naisen Iinan väleillä, ja lopussa ääneen pääsee myös Taivas-suunnittelija Jalo, jonka elätettävänä Iina asuu. Leinon Taivas osuu pieneen dystopia-putkeen, ja se koukuttaa lyhyillä luvuillaan ja sujuvalla, karun ja tuhoutuneen Helsingin eloon herättävällä kerronnallaan. Se on tarina paitsi synkästä tulevaisuudesta, myös siitä pienestä toivon pilkahduksesta, joka herää kun ihmiset vain saadaan hereille. Jos se lopulta on edes mahdollista.

Pienen ja kapeahkon dystopia-tuntemukseni perusteella sanoisin, että Leinon Taivaan yhdistää muuhun uhkakuvakaanoniin sen tietty puutuneisuus ja apaattisuus. En tiedä onko se sattumaa, vai onko kaikissa lähivuosina lukemissani dystopioissa toistuva kaava ihmiskunnan vajoaminen lohduttomaan liikkumattomuuteen yleisemminkin tämän tyylisen kirjallisuuden piirre, mutta varsinaisesti omaperäiseltä idealta se ei ainakaan tällä hetkellä enää tunnu. Alkuun se ehkä hieman häiritsikin, mutta siitä pääsi yllättävänkin nopeasti eroon. Leinon versio siitä turtuneisuuden vastavoimasta ei toki ollut ehkä siis mitenkään kovin uniikki, mutta tämä maailma oli sen verran taitavasti rakennettu, ettei se oikeastaan enää niin kovin tylsältä valinnalta tuntunutkaan.

Ehdottomasti eniten kiitosta tämä romaani saa nimenomaan tuon ankean, harmaan ja tasapaksun maailmansa luomisesta. Kaikki pienet scifi-yksityiskohdat, virtuaalimaailmat ja rappeutuneen Helsingin pienet nurkat tuntuivat kokonaisvaltaisilta ja aidoilta, joltain sellaisilta, joita ne olisivat jonkinlaisessa tulevaisuudessa voineetkin olla. Leino käyttää taitavasti tämän hetken tuttua kulttuuriamme ja elämäntapaamme tarinansa historiallisena lähteenä, viitteinä tulevasta tuhosta, jostain sellaisesta, joiden seurakset voi nähdä aina vasta jälkikäteen. Yksityiskohdat olivat paikallaan ja asfaltin välistä kasvava ruoho tukahduttavan kuumilla kaduilla tuntui aidolta. Leinon luoman kerjäläisleirin pystyi lähes itsekin näkemään matkallaan Hakaniementorille.

Vaikka luotu maailma ja sen mukana tullut tulevaisuus tuntui taitavalta ja uskottavalta, valitettavasti kirjan vahvuus eivät olleet sen henkilöhahmot. Kummassakin päähahmossa, Akselissa ja Iinassa, oli jotain hieman kömpelösti rakennettua, ohutta ja selittämättömän häiritsevää. He toimivat samaanaikaan liian ennustettavasti ja silti sodan ja jonkinlaisen ekokatastofinkin kokeneiksi häiritsevän nykyhetkisesti. En tiedä eikö tämä vain osu täysin yksiin oman ihmiskäsitykseni kanssa, mutta kun turtumus viimein saadaan rikottua, uskon toki jonkinlaisen eläimellisen parittelu-/lisääntymisvietin olevan ehkäpä sitten biologiankin kannalta ihan uskottava muutos entiseen, mutta sen sijaan halu shoppailla itselleen jotain kivaa tuntuu hieman häiritsevältä. Sitäkö ihminen todella tahtoisi ensimmäiseksi tehdä, hankkia itselleen jotain turhaa? Herättyään satavuotisesta Prinsessa Ruususen unestaan? Ja hieman häiritsevänä koin myös ne 40 vuoden päässä edelleen vaikuttavat sukupuoliroolit, mustasukkaisuuden, joka herää automaattisesti, vaikka siihen viittava kulttuuri on jo aikoja sitten tuntunut kadonneen. Jos yhteiskunta ei ole pitkään aikaan saanut luotua kansalaisilleen tilaa, jossa ihminen kohtaisi toisen, nainen kohtaisi miehen, olisiko heräämisen hetkellä kaikki todella täysin samoin kuin nykyisessä kulttuurissamme, jossa ympäristö tuntuu ohjaavan sukupuolista käyttäytymistä varsin ahtaissa ja itseään toistavissa rattaissa? Säilyisikö se sisäsyntyisenä, vaikka niitä ylläpitävät normit olisivat jo vuosikymmeniä sitten kadonneet?

No. Kumpikin ylläolevista huomioista on ehkä kokonaisuuden kannalta hieman epäolennaisia, mutta huomaan pienten yksityiskohtien häiritsevän aina, jos en syystä tai toisesta ole hurmioitunut juuri lukemastani kirjasta. Ja toisaalta, onhan jokainen tarina tahtomattaankin lukijan, ja nämä pienet säikeet olivat minulle niitä, jotka jäivät kirjan kannet suljettuani eniten pohdituttamaan. Loppujen lipuksi Taivas oli kuitenkin mielenkiintoinen kirja, jota oli ilo lukea. Elelen ehkä tällä hetkellä jotain omaa pientä turtumishorroskautta, jossa mikään (kirja) ei oikein tunnu tuottavan sen suurempaa innostusta, mutta en usko sen varsinaisesti johtuvan tästä nimenomaisesta. Suosittelen tutustumaan, jos dystooppiset kuvaukset lähitulevaisuudesta kiinnostavat.

Helmet-haaste 2018: 44. Kirja liittyy johonkin peliin
#lukemattomatnaiset: Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja

Taivaasta muissa kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Kirsin Book Club,  Yöpöydän kirjat, Kujerruksia, Eniten minua kiinnostaa tie & Reader, why did I marry him? 

SARJAKUVASUNNUNTAI: LYHYTARVIOITA MARJANE SATRAPISTA SUOMEN SISÄLLISSOTA-ANTOLOGIAAN

MARJANE SATRAPI : PERSEPOLIS 

- IRANILAINEN LAPSUUTENI

155s.

Otava 2004

Alkuteos: Persepolis: A Story of a Childhood

Suomennos: Taina Aarne
Luettu helmikuussa 2018

&

MARJANE SATRAPI : PERSEPOLIS 2 - KOTIINPALUU

189s.

Like 2007

Alkuteos: Persepolis 3-4 (2004 & 2005)

Suomennos: Taina Aarne

Luettu maaliskuussa 2018

Tässä on sellainen sarjakuvaparivaljakko, että oksat pois. Olisin tahtonut osata kirjoittaa näistä enemmän ja pidemminkin, mutta en jostain syystä kyennyt. Satrapi piirtää ja kuvaa noin muutenkin ihailtavan monipuolisesti yhteiskunnan muutosta fundalistisempaan suuntaan, sekä sitä erillisyyden tunnetta, joka ihmisessä syntyy hänen siirtyessä ns. turvaan yhteiskuntaan, jossa suurimpia ongelmia ei olekaan pommituksen uhat vaan oman identiteetin muodostaminen muiden silmissä mahdollisimman edulliseksi.

Mitään tästä ei jäänyt puuttumaan siis, paitsi minun kykyni sanallistaa tätä lukukokemusta. Mutta ehkä aina ei tarvitsekaan, vaan voin vain vilpittömästi suositella näitä sarjakuvia kaikille, joilta ne edelleen on jääneet lukematta. Korjatkaa tämä lukuvika pian, kiitos!

Persepolis I :Helmet-haaste 2018: 47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta
Persepolis II: #lukemattomatnaiset: Naisen tekemä sarjakuva & Helmet-haaste: 39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama 

TIITU TAKALO : TUULI JA MYRSKY

79s.

Suuri kurpitsa 2009

Luettu huhtikuussa 2018

Takalo on minulle niinikään entuudesta tuntematon sarjakuvataiteilija. Häntä on useampaankin otteeseen suositeltu, kun olen uutta sarjakuvaluettavaa etsinyt, eikä missään nimessä syyttä. Tyyli ja myrsky -sarjakuvaromaanissa on keskiössä vahvojen mimmien kerho, jonka kokouksessa käy ilmi, että yksi heistä on edellisiltana raiskattu. Raiskaus järkyttää koko ryhmää, ja saa lukijankin pohtimaan, missä menee rangaistuksen rajat, miten sukupuoliset ilmaisut määrittävät edelleen miehet raiskaajiksi ja naiset raiskauksen uhreiksi ja miten erilaiset näkemykset raiskauskulttuurin poistamisesta risteävät myös vahvojen feministien keskuudessa.

Takalon piirrustustyyli on upeaa ja vahvaa, ja kuvat kertovat tässä kliseisesti enemmän kuin tuhat sanaa. Sisältö oli jopa hieman opetuksellinen ja ehkä paikoin vähän päälleliimatunkin oloinen, kun tiettyyn asioihin ei maltettu syventyä syvemmin, mutta tällaisenaan se toimii ehdottoman loistavana puheenavauksena ja porttina koko raiskauskulttuurista keskusteluun. Onko lehdissä tarpeen kertoa, että mies on raiskannut naisen vai riittääkö passiivimuoto nainen raiskattiin? Kuinka ahtaita muutenkin sukupuolikäsityksemme ovat, ja miten niistä voisi esimerkiksi raiskauskeskustelun ympärillä yrittää päästä irti? Miten raiskaajan aidosti saa parhaiten ymmärtämään tekojensa vääryyden, ja mitä me kaikki voimme tehdä, jotta tuo kulttuuri saadaan katkaistua?

Tätä kaikkea pohtii Takalon sarjakuva, ja sen lukemista suosittelen ehdottomasti kaikille. Terävää, muttei missään nimessä mutkia suoriksi vetävää.

&

TIITU TAKALO : KEHÄ

60s.

Suuri kurpitsa 2007

Luettu huhtikuussa 2018

Kehä taas on Tuulia ja suurta myrskyä yksityisempi, ja se keskittyy enemmän nuoren tytön kasvutarinaan, seksuaalisuuden löytämiseen ja ympäristön normatiiviseen homofobiaan. Tämä oli sympaattinen ja koskettava kuvaus nyrkkeilijätytöstä ja rakkaudesta. Se sivusi oivallisesti myös niitä kaksoisstandardeja, jotka ohjaavat poikaoletettuja puhumaan nussimisesta ja vitun homoista kaverien kesken kun tyttöystävän seurassa voidaan olla vapaammin omia itsejään. Terävä ja hyvä sarjis tämäkin, suosittelisin erityisesti nuoremmille lukijoille, mutta myös meille hieman vanhemmille muistaaksemme teini-iän ristipaineita.

Takalon sarjakuvia muissa blogeissa: Sivutiellä, Pieni kirjasto, Klassikkojen lumoissa & Lukupino

REETTA LAITINEN (TOIM.) : SISARET 1918

112s.

Arktinen banaani 2018

Luettu huhtikuussa 2018

Niin kauan kun historiamme on totuttu kirjoittamaan ja lukemaan miesten kautta, päädymme harhaanjohtavaan kuvaan, jonka perusteella voisi kuvitella myös historiallisina toimijoina olleen vain miehiä. Näinhän toki ei ole ollut, vaikka monelle se edelleen hämmentävän uskomattomalta tahtoo hieman tuntuakin. Naisten olemassa oloa historian tarinoissa pidetään edelleen yksityistapauksina, erillistä perustelua vaativina erikoistapauksina tai muuten vain stereotypisina "naiset olivat kotona hoitamassa lapsiaan" -yksinkertaistuksina. Tätä kuvaa toistaa kirjallisuus myös Suomen sisällissodasta vielä 100 vuotta myöhemminkin, ja sitä pidetään edelleen täysin normaalina, sellaisena luonnollisuutena, että naisten näkökulman puuttumisen mainitsemisestakin saa lähinnä takaisin defenssit päälle vedettyjä puolustuspuheita siitä, että kyllä sille on syynsä, miksi vain miehistä on kirjoitettu. Niin tietysti onkin. Koska miehiä kiinnostaa tuntuu edelleen kiinnostavan vain miehet.

Tämä kymmenen sarjakuvan antologia onkin raikas poikkeus sotakirjallisuuskaanonissamme. Reetta Laitinen on koonnut yhteen kymmenen suomalaista sarjakuvataitelijaa, jotka kukin omalla tyylillään ovat antaneet panoksensa arkistoista kerättyjen, aidosti sodan keskellä eläneiden naisten tarinoiden julki tuomiseksi. Idea on hyvä ja tärkeä, ja näille tarinoille toivoisi aivan yhtä paljon lukijoita kuin muullekin sotakirjallisuudelle.

Henkilökohtaisesti olisin toivonut, että tämä antologia olisi keskittynyt ehkä lukumäärältään vähempiin, mutta tarinoiltaan syvempiin kohtaloihin. Nyt suurin osa naisten kohtaloista jäi harmillisen pinnallisiksi, ja jätti toiveen vahvemmasta.

Muualla kirjablogeissa: Lukuisa, Bibbidi Bobbidi Book & Eniten minua kiinnostaa tie

HANNELE MIKAELA TAIVASSALO & CATHERINE ANYANGO GRÜNEWALD : SCANDORAMA

65s.

Teos & Förlaget 2018
Suomentaja: Raija Rintamäki

Luettu huhtikuussa 2018

Scandorama tuli vastaan kirjaston suositushyllyssä, ja nopealla selailulla sen kuvitus vakuutti täysin. Nopeasti luettu, mutta hitaasti aukeava sarjakuvaromaani on Taivassalon kirjoittama ja Anyango Grünewaldin kuvittama dystooppinen tarina skandinaavisesta yhteiskunnasta, jossa rajojen sisälle ei ole helppo päästä, mutta sieltä joutuu sitäkin helpommin ulos. Asetelma on synkkä, mutta jollain tapaa taianomainen, ja sivut kääntyivätkin niin tiuhaan, että meinasin jo myöhästyä sovituista menoista.

Lopulta itse tarinasta jäi hieman sekava ja hämmentynyt olo, tuntuu, että tätä täytyisi saada vielä lisää, jotta kaikki palat loksahtelisivat paikalleen. Kuvitus on kuitenkin niin maagisen kaunis, että se nostaa tämän sarjakuvaromaanin tasoa hurjasti. Suosittelen kokeilemaan, mitään tämän kanssa ei ehdottomasti menetä.

Helmet-haaste 2018: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja
Muissa blogeissa: Lukuisa

GEORGE ORWELL : VUONNA 1984

GEORGE ORWELL : VUONNA 1984

370s.

WSOY 2014

Alkuteos: 1984 (1949)

Suomennos: Raija Mattila

Yksi tälle vuodelle asettamistani lukutavoitteista oli lukea vuoden aikana vähintään neljä klassikkoa. Luen niitä yleisesti ottaen nykyään varsin vähän, sillä nykykirjallisuus ja sen ympärillä käytävä keskustelu vie hyvin herkästi mennessään, saa kääntämään itsekin puhuttavien kirjojen sivuja, jotta voi itsekin perustellusti osallistua kohinaan. Kotimaisista klassikoista suurimmat (tai ainakin muutamat niistä..) minulla jo on hallussa, mutta etenkin maailmankirjallisuuden klassikoissa koloja riittää. Yksi pitkään kiinnostaneita on ollut ehdottomasti Orwellin klassikodystopia, etenkin nyt kun tulevaisuuskuviin perustuvat kirjat ovat muutenkin lähiaikoina tuntuneet tarttuvan herkemmin luettavien listoille. Pitäähän sitä hieman kartalla olla, mihin monet niistä enemmän tai vähemmän viittaavat.

"SOTA ON RAUHAA

VAPAUS ON ORJUUTTA

TIETÄMÄTTÖMYYS ON VOIMAA"

En tiedä kuinka monelle Orwellin poliittinen trilleri Oseanian totalitaristisessa yhteiskunnasta valvovine Isoveljineen kummempia esittelyitä kaipaa, mutta tiivistyksenä kerrottakoon, että Vuonna 1984 on siis 40-luvun lopulla kirjoitettu teos, joka nimensämukaisesti sijoittuu oletettavasti noin kahdeksankymmentäluvulle. Päähenkilönä toimiva Winston Smith työskentelee totuusministeriössä, kuuluu puolueen ulkopiiriin ja häntä seuraa teleruudut ja uudiskieli kaikkialla, minne hän ikinä kulkee. Pahinta maailmassa on ajatusrikokset, sellaiset, jotka pienikin väärä ilme saattaa paljastaa. Valtion tehtävänä on pitää valta käsissään ja kansalaisensa kurissa, onhan päällä jatkuva sotatila. Kuri yltää jopa ihmisten mieliin, uniin ja propagandan avulla juurrutetun ajatusmallin avulla kenellekään ei tule edes mieleen taistella sitä vastaan.

Vuonna 1984 on klassikkopaikkansa ansainnut. Se kuvaa äärimmäisen tarkasti tulevaisuuden yhteiskuntaa, jossa tunteille ja inhimillisyydelle ei ole enää minkäänlaista sijaa, ja sen esittelemät ilmiöt on näin 70 vuotta myöhemminkin käyneet tavalla tai toisella toteen niin diktatuureissa kuin meidän omissa kapitalistisissakin yhteiskunnissamme. Ihmisten mieliin vaikuttaminen on varsinaista, hyvin karmivaa tiedettä, ja se jos mikä osataan niin mainostoimistoissa kuin populismissakin. Orwellin ajatukset olivat kenties aikaansa edellä, mutta tälläkin hetkellä ajankohtaisempia kuin koskaan.

Itse lukukokemuksena jopa yllätyin tämän kirjan sujuvuudesta ja koukuttavuudesta. Harvoin tulee luettua tällaisella intensiteetillä kirjaa, jossa vain lähes tapahtuu jotain. Orwellin luoma dystopistinen yhteiskunta on niin aidon ja monitahoisen oloinen, että sen todella uskoo voivan olla totta. Se saa nauttimaan, kääntämään sivuja, sukeltamaan yhä syvemmälle Oseanian Lontoon kaduille yhdessä Winstonin kanssa. Välttelemään teleruutuja ja Isoaveljeä, etsimään jotain, joka lopulta kääntyykin vain valemuistoksi.

Aihe tuntuu tällä hetkellä erityisen ajankohtaiselta, sillä media on varsin paljon viime aikoina kiinnittänyt huomiota esimerkiksi siihen, kuinka paljon eri sosiaalisen median yritykset meistä todella tietävätkään ja mihin kaikkeen tuota tietoa käytetään. Luin itse jokin aika sitten jotain satunnaista blogia, sen sisustuspostausta ja ihastelin sen kautta muutamaa design-kalustetta. Alle vuorokaudessa samaisen kalusteen mainos oli instagram-tililläni, vaikkei kyseinen sovellus millään tapaa tuohon toisessa sovelluksessa tapahtuneeseen klikkaukseen liittynytkään. Pieniä, arkisia esimerkkejä, mutta siitä voi jonkin murusen verran päätellä, miten valtavasti tietoa erilaisissa tietokannoissa meistä ympäri sosiaalista mediaa onkaan. Toki ainakaan vielä tätä tietoa ei käytetä "muuhun" kuin turhakkeiden tuputtamiseen, ajatusten muokkaamiseen, jotta kuvittelisimme tarvitsevamme jotain, minkä olemassa olosta emme puoli tuntia sitten edes tienneet, mutta onhan se kutkuttava (ja juu, karmivakin) ajatus, että jossain salaliittoteoriamaisesti olisi joku tai jokin, joka meitä syvällisempiinkin tarkoitusperiin seuraisi. Olemme täysin onnistuneesti luoneet 2000-luvulla itsellemme täysin Orwellin kuvaamat teleruudut, tuoneet vielä kotiimmekin ilman minkäänlaista vastalausetta aiheesta.

Tämän ajankohtaisuuden lisäksi esimerkiksi ajatusten muokkaaminen, historian uudelleen kirjoittaminen, totuuden muutettavuus, ne ovat kaikki tämän kirjan suuria teemoja, ja aivan erityisen mielenkiintoisesti Orwell ne esittää. Tiedon muuttuva luonne on äärimmäisen mielenkiintoinen ilmiö, etenkin, kun sitä erilaisin propagandakeinoin tehdään ihan nyky-yhteiskunnassammekin. Ihmisten mieliin on äärimmäisen helppo vaikuttaa, massatasolla noin erityisesti, ja se on lopulta aika helvetin pelottavaa. Valta kun tuntuu olevan sillä, kuka sanomaansa osaa oikeista naruista vedellen parhaiten kansalaisille syöttää. Niin kauan kun pahalle ei ole aidosti toimivaa vastarintaa, vaan lamaannus saa suuren enemmistön hiljaiseksi, tuntuu Orwellin teemat jopa pahaenteisen uskottavilta.

Vuonna 1984 on siis taitava ja tarkkanäköinen romaani. Toki esimerkiksi sen naiskuva on hyvinkin problemaattinen ja kuluttava, mutta yritän olla kompastumatta siihen liikaa. Ei tämä varsinaisesti sukupuolisuutta käsittele, heijastelee vain kirjoitusaikansa yleistä ajatustapaa. Jostain syystä se on helpompi antaakin anteeksi 70-vuotiaan teoksen kuin nykykirjallisuuden kohdalla. Pidin tästä siis mitä suurimmissa määrin, vaikka siinä omat ongelmakohtansa olivatkin. Alkuun tuntui myös, että kokonaisuus jäi jopa yllättävänkin latteaksi, mutta nyt kun lukuhetkestä on kulunut jo enemmän aikaa, kasvaa tämä vain suuremmaksi. Ei mikään elämäni mullistavimpiin kirjoihin kuuluva teos, mutta vahva ja toimiva poliittinen muistutus vallasta ja sen käytöstä, ehdottomasti. Ehkäpä seuraavaksi sitten olisikin jo jossain vaiheessa Orwellin ja Eläinten vallankumouksen vuoro.

Helmet-haaste 2018: 07. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan

SAARA TURUNEN : SIVUHENKILÖ

SAARA TURUNEN : SIVUHENKILÖ

236s.

Tammi 2018

Turunen on yksi kotimaisen kirjallisuuden nimistä, jonka olen huomannut kyllä, mutta antanut puolitietoisesti mennä ohi, kun joka paikassa on puhuttu niin paljon. Se luo paineita siitä, että pitää tykätä kun muutkin tykkää tai sitten siitä, että ei tykkää siksi, kun muut tykkää. Tuntuu, että paljon puhuttua ja nostettua kirjaa on mahdoton lukea ihan vain kirjana, irrallaan niistä arvioista joita se saa. Mutta nyt kun viimein annoin mahdollisuuden, tarttuen ensin tähän viimeksi ilmestyneeseen, saan huomata, että siitä samasta arvioinnin kivusta osittain Sivuhenkilökin kertoo. Maan huomattavimman päivälehden murskaavasta kritiikistä ja sitä myötäilevistä blogipostauksista, samaisen lehden kirjallisuuspalkinnon voitosta ja arvosteluiden tyystin kadonneesta anteeksipyytevyydestä. Jos kukaan muukaan ei siis näemmä kirjasta kykene kirjoittamaan sen aiemmista arvosteluista irrallisena, tuskin sitä täytyy siis automaattisesti vaatia itseltäänkään.

"Okei, minä sanon ja istun hetken hiljaa. Haluaisin sanoa hänelle, että tavataan sitten uudestaan, kun olet aloittanut. Tai oikeastaan ei niin, vaan pikemminkin niin, että tavataan sitten, kun olet saanut teoksesi valmiiksi, tuonut sen näytille siitä huolimatta, että häpeä on korventanut sisuskalujasi, ja lukenut sen jälkeen muutaman halveksivan arvion kirjastasi. Nähdään sitten ja jutellaan. Samalla voimme katsoa, miten järkevästi ja aikuismaisesti suhtaudut asiaan. Siihen asti, työn iloa ja onnea matkaan. Mutta en tietenkään sano mitään. Se olisi typerää."

Turusen romaanin nimettömäksi jäänyt päähenkilö on kirjailija, joka kirjoittaa kirjoittamisesta. Hän kirjoittaa siitä, miltä tuntuu kun hänen teoksensa on juuri julkaistu, mutta maailma jatkuu samanlaisena kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, ja siitä miltä tuntuu, kun jotain tapahtuukin. Vaikka käytännössä kirjassa kirjailija kuvaa kokonaisen vuotensa esikoiskirjansa julkaisun jälkeen, olisi julmaa typistää kirja yhden ihmisen kokemukseksi, edes sellaiseksi, jolla näennäisesti muka yritetään tehdä yksilöllisestä poliittista. 

Voisin kaiketi kuvailla, että minulle Turusen romaani on kertomus jonkin oman ja henkilökohtaisen antamisesta maailmalle ja yksin olosta yhteiskunnassa, jonka ainoana tähtäimenä on saada kansalaisensa pariutumaan voidaakseen todeta heidät oikeanlaisiksi.  Siitä, miten normit vaikuttavat yhteen ihmiseen. Mutta yli kaiken yksityisen, yli jokaisen nimettömäksi jääneen henkilöhahmon suurimman roolin tässä kirjassa otti yhteiskunnan normatiivisuus (tai oikeastaan sen normatiivisuuden patriarkaatti) huomattavasti laajemmin. Juuri se raskas, konservatiivinen ja kalskahtava normijärjestelmä, jossa niin sukupuoli kuin tietty tapakäyttäytyminen muuttuu jonkinlaiseksi performanssiksi. Ja se oli ehdottomasti tämän kirjan suurin ansio.

Sivuhenkilössä esimerkiksi juuri sukupuolisuus näyttäytyy sellaisena, jollaisena sen alkaa itsekin nähdä, kun on syystä tai toisesta herännyt huomaamaan oman yhteiskuntamme seksismin määrän. Turusen romaanissa jokainen mies on Mies, poika poika, nainen nainen. Sisaruksiin viitataan sukupuolisilla sisaruussanoilla, ainoastaan ystävien sukupuolet jäävät määrittelemättä. Siskojen ja siskon miesten kautta kuva seksistisestä sukupuoliperformanssista nousee niin suuriin mittasuhteisiin, että ketjuja ähisten korjaavat miehet ja vauvakutsuja kasaan höösäävät naiset ovat niin karrikoituja, että lähes puistattaa. Eikä puistata edes siksi, että tässä olisi jotain liioiteltua, vaan siksi, että tällaisina me sukupuolet nykyään todella esitämme. Ahtaina, kapeina, yhteen oikeaan muottiin mahtuneina. Ja jos näin räikeä sukupuolittelu alkaa lukijaa häiritä, on Turunen todella onnistunut valinnassaan. Jos näin stereotypiset kuvaukset miehisyydestä ja naisellisuudesta tuntuvat liialta, on ehkäpä jo aika katsoa ympärilleen hieman tarkemmin, ja huomata, että näin niitä sukupuolia edelleen esitetään. Ei Turunen tätä liioittelua ole keksinyt, siihen syyllistyy koko yhteiskuntamme. Ja jos niitä ei edes huomaa, niin no. Suosittelen joskus kiinnittämään huomiota, ihan vaikka omassa tuttavapiirissä.

"Kun naista halutaan hemmotella, hänet meikataan ja puetaan erilaiseksi kuin hän oikeasti on, minä mietin. Aivan kuin viesti olisi, että kaikki on ihanampaa, jos et ole se, joka olet. Kun miestä halutaan hemmotella, hänen olemustaan ei kyseenalaisteta, hänet viedään kalaan tai metsälle, melomaan tai värikuulasotaan."

Turusella on hieno tapa kuvata tätä kaikkea liikaa alleviivaamatta ja ketään syyllistämättä. Hänen päähenkilönsä häpeä ja vääränlaisuuden tunne, miellyttämisen halu ja sisäänrakennettu itseinho ovat todella sellaisia asioita, joita yhteiskuntamme istuttaa täysin normatiivisina asioina monien enemmän tai vähemmän herkkiin mieliin, niihin sellaisiin, jotka eivät sitä rakenteellista vääränlaisuuden korostamista osaa nähdä ja kantavat sen ristiä omilla harteillaan. Hän tosiaan kuvaa yksityisen kautta jotain suurempaa, mutta toisin kuin ajatella saattaisi, ei tarinasta jää kuvaa, että hän pyrkisi selittämään kaikkien naisten kaikki tunteet, saati väittämään omiaan yleisen yhteisiksi. Turunen kuvaa koko asetelmansa, kirjailijansa vuodenajat sivustakatsojamaisena jatkumona, ja se on yhtaikaa hurjan kaunista sekä itselleni äärimmäisen samaistuttavaa.

Tämä kirja on haikea, kokonainen ja todella taitava. Häpeän ennakkoluulojani, joiden takia ajattelin tämän olevan jotain muuta, koska se on tietyn ikäisen ja tiettyyn oletettuun sukupuoleen kuuluvan henkilön kirjoittama, mutta tuntuu kuin tarinallaan saisin sen anteeksi. Enhän toki itsekään näitä sukupuoleen liitettäviä rooleja ole ollut rakentamassa, mutta ainakin niitä voin pyrkiä omalta osaltani häivyttämään. Pienentämään häpeää puhumaan siitä reteästi ääneen, näyttämään että halutessaan olla naisellinen ei tarvitse koristautua siihen rooliasuun korkokengistä hiusväreihin, joihin sen kuvitellaan liittyvän. Tässä kirjassa on jotain niin vapauttavan rehellistä ja tarkkaa, että tämän soisi olevan hyvin monen muunkin lukulistalla. Itse tahdon pikimmiten siirtyä Rakkaudenhirviön pariin. 

Helmet-haaste 2018: 48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

Sivuhenkilöstä muualla kirjablogeissa: Nannan kirjakimara, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä & Tekstiluola