torstai 24. toukokuuta 2018

PIIA LEINO : TAIVAS

PIIA LEINO : TAIVAS
250s.
S&S 2018

Helsinki vuonna 2058. Nahkapäiset, rajoja kiinni vaativat "nationalistit" ovat saaneet sodan jälkeen vallan, ja maamme pääkaupungista on tullut puutteessa ja kurjuudessa elävä muurien ympäröimä yhteiskunta, jossa ihmiset pysyvät piiloissa kivitaloissaan tai poistuvat vain hakemaan kauppatorilta sirkoista ja soijasta tehtyä mautonta muhennosta tuohikupposiinsa. New York on tuhoutunut jo vuosia sitten valtavan hyökyaallon alle, ulkomaalaiset ovat uhka ja kirous, lokit kelpaavat syötäviksi ja ihmismielet on vallannut turtumus, joka purkautuu ainoastaan päivittäisiin Taivas-hetkiin, virtuaalimaailmoihin, joihin todellisen elämän tunnottomuutta kiiruhdetaan päivittäin pakoon. Joillain on mahdollisuus vain Taivaan halvimpiin osiin, toisilla on rajattomat mahdollisuudet kulkea mihin maailmaan tahtovatkaan. Autuus on kuitenkin kaikille sama, eikä mikään Taivaan ulkopuolella tunnu enää miltään.

"Taivas on syvänsininen, samanlainen kuin ennen sotiaa ja silti aivan eri, täydellisen välinpitämätön. Iina pakottaa itsensä keskittymään asfaltin railojen varomiseen, asettaa puukenkänsä huolellisesti huolellisesti aina yhden askeleen eteenpäin, puristaa koriaan niin, että sormien lihat painuvat sangan punokseen. Kuvat tulevat kuten aina ulkona, välähtävät ja katoavat: vääntynyt ruumis mukulakivillä, nälkiintyneen naapurin hengityksen löyhkä, nahkapäiden voitonparaati."

Piia Leinon toinen romaani, Taivas on dystooppinen kertomus Helsingistä aikana, jolloin yhteistä on vain turtumus. Tarina kulkee pääsääntöisesti yliopistotutkijana työskentelevän Akselin sekä hänen Taivaassa tapaaman naisen Iinan väleillä, ja lopussa ääneen pääsee myös Taivas-suunnittelija Jalo, jonka elätettävänä Iina asuu. Leinon Taivas osuu pieneen dystopia-putkeen, ja se koukuttaa lyhyillä luvuillaan ja sujuvalla, karun ja tuhoutuneen Helsingin eloon herättävällä kerronnallaan. Se on tarina paitsi synkästä tulevaisuudesta, myös siitä pienestä toivon pilkahduksesta, joka herää kun ihmiset vain saadaan hereille. Jos se lopulta on edes mahdollista.

Pienen ja kapeahkon dystopia-tuntemukseni perusteella sanoisin, että Leinon Taivaan yhdistää muuhun uhkakuvakaanoniin sen tietty puutuneisuus ja apaattisuus. En tiedä onko se sattumaa, vai onko kaikissa lähivuosina lukemissani dystopioissa toistuva kaava ihmiskunnan vajoaminen lohduttomaan liikkumattomuuteen yleisemminkin tämän tyylisen kirjallisuuden piirre, mutta varsinaisesti omaperäiseltä idealta se ei ainakaan tällä hetkellä enää tunnu. Alkuun se ehkä hieman häiritsikin, mutta siitä pääsi yllättävänkin nopeasti eroon. Leinon versio siitä turtuneisuuden vastavoimasta ei toki ollut ehkä siis mitenkään kovin uniikki, mutta tämä maailma oli sen verran taitavasti rakennettu, ettei se oikeastaan enää niin kovin tylsältä valinnalta tuntunutkaan.

Ehdottomasti eniten kiitosta tämä romaani saa nimenomaan tuon ankean, harmaan ja tasapaksun maailmansa luomisesta. Kaikki pienet scifi-yksityiskohdat, virtuaalimaailmat ja rappeutuneen Helsingin pienet nurkat tuntuivat kokonaisvaltaisilta ja aidoilta, joltain sellaisilta, joita ne olisivat jonkinlaisessa tulevaisuudessa voineetkin olla. Leino käyttää taitavasti tämän hetken tuttua kulttuuriamme ja elämäntapaamme tarinansa historiallisena lähteenä, viitteinä tulevasta tuhosta, jostain sellaisesta, joiden seurakset voi nähdä aina vasta jälkikäteen. Yksityiskohdat olivat paikallaan ja asfaltin välistä kasvava ruoho tukahduttavan kuumilla kaduilla tuntui aidolta. Leinon luoman kerjäläisleirin pystyi lähes itsekin näkemään matkallaan Hakaniementorille.

Vaikka luotu maailma ja sen mukana tullut tulevaisuus tuntui taitavalta ja uskottavalta, valitettavasti kirjan vahvuus eivät olleet sen henkilöhahmot. Kummassakin päähahmossa, Akselissa ja Iinassa, oli jotain hieman kömpelösti rakennettua, ohutta ja selittämättömän häiritsevää. He toimivat samaanaikaan liian ennustettavasti ja silti sodan ja jonkinlaisen ekokatastofinkin kokeneiksi häiritsevän nykyhetkisesti. En tiedä eikö tämä vain osu täysin yksiin oman ihmiskäsitykseni kanssa, mutta kun turtumus viimein saadaan rikottua, uskon toki jonkinlaisen eläimellisen parittelu-/lisääntymisvietin olevan ehkäpä sitten biologiankin kannalta ihan uskottava muutos entiseen, mutta sen sijaan halu shoppailla itselleen jotain kivaa tuntuu hieman häiritsevältä. Sitäkö ihminen todella tahtoisi ensimmäiseksi tehdä, hankkia itselleen jotain turhaa? Herättyään satavuotisesta Prinsessa Ruususen unestaan? Ja hieman häiritsevänä koin myös ne 40 vuoden päässä edelleen vaikuttavat sukupuoliroolit, mustasukkaisuuden, joka herää automaattisesti, vaikka siihen viittava kulttuuri on jo aikoja sitten tuntunut kadonneen. Jos yhteiskunta ei ole pitkään aikaan saanut luotua kansalaisilleen tilaa, jossa ihminen kohtaisi toisen, nainen kohtaisi miehen, olisiko heräämisen hetkellä kaikki todella täysin samoin kuin nykyisessä kulttuurissamme, jossa ympäristö tuntuu ohjaavan sukupuolista käyttäytymistä varsin ahtaissa ja itseään toistavissa rattaissa? Säilyisikö se sisäsyntyisenä, vaikka niitä ylläpitävät normit olisivat jo vuosikymmeniä sitten kadonneet?

No. Kumpikin ylläolevista huomioista on ehkä kokonaisuuden kannalta hieman epäolennaisia, mutta huomaan pienten yksityiskohtien häiritsevän aina, jos en syystä tai toisesta ole hurmioitunut juuri lukemastani kirjasta. Ja toisaalta, onhan jokainen tarina tahtomattaankin lukijan, ja nämä pienet säikeet olivat minulle niitä, jotka jäivät kirjan kannet suljettuani eniten pohdituttamaan. Loppujen lipuksi Taivas oli kuitenkin mielenkiintoinen kirja, jota oli ilo lukea. Elelen ehkä tällä hetkellä jotain omaa pientä turtumishorroskautta, jossa mikään (kirja) ei oikein tunnu tuottavan sen suurempaa innostusta, mutta en usko sen varsinaisesti johtuvan tästä nimenomaisesta. Suosittelen tutustumaan, jos dystooppiset kuvaukset lähitulevaisuudesta kiinnostavat.

Helmet-haaste 2018: 44. Kirja liittyy johonkin peliin
#lukemattomatnaiset: Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja

5 kommenttia :

  1. "dystopioissa toistuva kaava ihmiskunnan vajoaminen lohduttomaan liikkumattomuuteen" - en ole itsekään mikään dystopioiden asiantuntija, mutta jäin tätä pohtimaan, että eikö lohduttomuus ole juuri dystopian tunnuspiirre. Iloinen dystopia ei taitaisi olla dystopia ollenkaan.

    Mitä kirjoitit sukupuolirooleista niin on kiinnostava ajatus, että dystopiassa ihmiset olisivat tasavertaisempia kuin ns. reaalimaailmassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo siis toki, iloinen dystopiahan olisi lienee utopia, ja se on jo asia erikseen. :D En tiedä, toki siis lohduttomuus on varmasti juurikin se tunnuspiirre, mutta onko lamaantuminen aina se ainoa keino, jolla se todella voi ilmentyä? Vai onko sekin lopulta dystopioille niin tunnuksenomaista, ettei sitäkään muuten saada kuvattua? Ehkä näin on, ja se on vain se kaava, millä dystopia-kirjallisuus etenee, mutta ylipäätään olisin kaivannut jotain hieman rohkeampaa tai omaperäisempää asetelmaa tarinalle, sitä lienee ensisijaisesti tällä peräänkuulutin.

      Ja en myöskään varsinaisesti ajatellut, että he olisivat sen tasavertaisempia, tuskin, tuollaisessa yhteiskunnassa ainakaan. Mutta jos sukupuolisuus on kokonaan poistettu ja sitten salakavalasti muutamalle palautettu, olisi mielenkiintoista syventyä pidemminkin ajatukseen siitä, palautuuko se suoraan siihen missä se oli, jos yhteiskunnan rakenteen asian ympärillä ovat muuttuneet. Eli mitkä ovat "luonnollisten vaistojen" ja mitkä taas yhteiskunnan rakentamien toimintamallien rajalinjoja.. :)

      Poista
    2. ..paitsi että nyt aamupäivän asiaa pyöriteltyäni totean, että totta, sisältäähän tuo ajatus tosiaan olettamuksen tasa-arvoisuudesta. Ehkä se ei tosiaan automaatio dystopisessa maailmassa olisi, eikä tietenkään jokainen kirjailija sitä ole velvollinen pohtimaan, mutta aiheena se on mielenkiintoinen. Se nimittäin, että lähemmäs niin sanottua luonnollista tilaa mennessä myös tasa-arvoisuus lisääntyisi. Siihen tavallaan ainakin itse haluaisin uskoa, sillä muuten olisi varsin turhauttavaa taistella patriarkaatin rakenteita vastaan. :D

      Poista
  2. Menee nyt jo ohi Taivaasta, mutta mikä Laura se "luonnollinen tila" olisi? Mistä sen tunnistaa? Mulle tulee ekana mieleen metsästäjäkeräilijät :D, joiden maailmassa taas oli tosi jyrkkä sukupuolijako. Voisiko luonnollinen tila olla jotain, jolla ei ole mitään historiaa vai miten se luonnollisuus olisi ylipäänsä mahdollista? Tätä on kiinnostavaa pohtia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mietin tätä ihan samaa itsekin kommenttia kirjoittaessani, siksi se on aina "niin sanottu" tai ihan vain lainausmerkeissä. :D Se ei ole paras mahdollinen sanavalinta, koska saa tosiaan mieleen jotkin luolamiesvertaukset täälläkin, vaikken sitä nyt varsinaisesti haekaan. :D

      Mutta koska historiattomuus tai mikään muukaan kulttuurillinen tyhjiö ei oikeastaan ole koskaan mahdollista, niin kai se on joku ideaali, _mahdollisimman_ konsensuaalinen käsitys siitä sukupuolisuuden/sukupuolettomuuden tilasta, joka on sisäsyntyistä, ei kulttuurisidonnaista. Yhtäänhän tää ei mene nyt turhan filosofiseksi, eikä ainakaan karkaa Taivaasta jo pois, etenkin kun maalaan tällä käsityksellä jo aivan omaa utopiaani, sen toki tiedostan. :D

      Mutta ehkä mun omassa idealistisessa luonnollisuudessani esimerkiksi juuri sukupuolisuudesta ei olisi tehty kulttuurin kautta "numeroa", koska sen moninaisuus itsessään olisi niin "itsestään selvää", ettei enää (moninaisuuden vastustajien) vouhkata tarvitsisi. Ja jos siitä ei tehtäisi numeroa, voisi kukin olla mitä ikinä onkaan, koska sitä ei määrittelisi mitkään ihmisen muodostamat normit, vaan se, mikä jokaisen yksilön sisältä lopulta suurimmin itsestään nousee. Joten, miksei se tavallaan voisi olla olemassa dystopiassakin, jos esimerkiksi sukupuoliyhteyden väliset normit ovat jo vuosikymmeniä sitten kaatuneet? Ei kai paluu metsästäjäkeräilijöiksi nyt sentään meidän dna:ssa ole? :D

      Poista