ANNA-KAARI HAKKARAINEN : KRISTALLIPALATSI
♥ ♥ ♥ ( ♥ )
345s.
Tammi 2016
Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi alkoi pyöriä jonkin aikaa sitten kirjablogeissa, se tuli vastaan kirjamessuilla, muutamissa lehdissä, hillitysti, mutta niin kuitenkin, että sen jotenkin sivusilmällä jo huomasi. Mielenkiintoa se alkoi herättää kun muutama lempparikirjabloggaajani kirjoitteli siitä enemmän tai vähemmän kehuvan arvostelun, mutta silti oma ennakko-odotus istui varsin tiukassa: joku on nyt sitten mennyt ja kirjoittanut joko vähän vaivaannuttavan kuvaelman sensuellista, huulet raollaan poseeraavasta etelähelsinkiläisestä bloggaajasta tai sitten on muuten vain päättänyt kaivella jotenkin todella myyvää aluetta, sorkkia kepillä jäätä ja koittaa hyötyä blogien kaupallisuudesta oman romaaninsa sivuilla. Oi ennakkoluulot, en edes enää tiedä mistä nämä kumpuaa, kirjojen kansista, nimistä vai ihan vain omasta olettamuksesta, että blogeista nyt ei edes mitään muuta voi kirjoittaa? Tulevat silti mistä tulevat, on ollut varsin mielenkiintoista lähiaikoina huomata, että enemmän ne ovat väärässä kuin oikeassa olleet. Ja ihan hyvä sinäänsä, etenkin jos aina vain odottaa pahinta. Eipähän tarvitse ainakaan sitten saada sitä.
"Äitisi seisoi usein hänen takanaan, painoi huuliaan isäsi päälakeen, kietoi kätensä tämän hartioiden ympärille tai otti kiinni kädestä, ja puristi, ja isäsi puristi takaisin. 'Rakas', hän sanoi, 'rakas', ja minä ajattelin, että juuri sellaista oli onni, rakkaus, toisen epätäydellisyyteen kietoutumista."
Kristallipalatsi liikkuu ajalleen tyypillisesti useassa tasossa, muotibloggaaja-Dorassa, varjona kulkevassa Pauliinassa, tutkijassa, joka pyrkii löytämään yhteyden taidehistorian, Oscar Wilden ja nykyisen kauneuskäsitteen välillä. Se on tutkielma kauneudesta, se etenee ihanan rikkonaisesti, ei vuorottele orjallisesti eri näkemysten välillä, vaan antaa enemmänkin taitavasti ymmärtää vähän muuta vihjaillen kuitenkin hienovaraisesti tulevaa niin, että lukijana palapelin pääsee kokoamaan itse. Kirjan draamankaari on taitava ja soi kauniisti, sitä on yhtä mielyttävää lukea kuin täydellisen harkittua instagram-feediä on selailla yksin hieman sotkuisen kotinsa keskellä. Dora on myös bloggaajana hyvin stereotypinen, ja sekin toimii, vaikka sillä on vaaransa: se tarjoilee muotiblogi-ilmiön niin geneerisenä, että se on vähällä horjahtaa parodian puolelle, ja parodia sinäänsä ei sovi kirjan herkän esteettiseen maailmaan. Onneksi se kuitenkin sen onnistuu välttämään, ja koko rakennettu maailma, muotibloggaajan tyypillinen kulissi Eames-tuoleineen, silkkimekkoineen, pioneineen ja harmaaksi maalattuine lautalattioineen 1900-luvun alun kivitaloissa luovat sitä kuvaa, jonka hieman hymähdellenkin voi kuvitella yhden jos toisenkin todellisen blogin taustaksi.
"'Tuntuu, että nykyajan ihmiset ovat luopuneet sivistyksen ihanteesta', sanoin, en aivan yhtä hienosti ja kirjakielellä. Mietin loukkaantuisiko Paul, luulisiko että viittaan hänen juoksemiseensa. 'Kaikesta on tullut pintaa. Ihmisten elämä pyörii oman hyvinvoinnin ja kauniin ja hyvän arjen ympärillä.'"
Tarinana kirja etenee hieman viipyillen, mutta pitää silti otteessaan. Se pistää lukijansa pysähtymään tarinan, toden ja todeksi rakennetun valheellisuuden äärelle, se laittaa huomaamattaan pohtimaan niitä asioita, joiden nyt kuuluu olla kauniita: tuoreiden mansikoiden, pellavalakanoiden, silkin ja kašmirin. Täydellisen elämän, juuri tiettyjen fonttien, vaaleuden, luonnonmateriaalinen ja henkäyksen ohuiden korujen. Hakkarainen on itse työskennellyt lifestyle-lehdissä toimittajana, ja sen huomaa kirjan sivuille luodussa visuaalisessa kuvaelmasta: se on virheetön kuva 2010-luvun esteettisestä maailmasta, se on juuri sitä, mistä juuri nyt kuuluu pitää. Huolimatta siitä, millainen maku täydellisten instagram-kuvien rakentajilla itsellään sitten mahtaakin olla. Mutta ainakin se on aikansa tyypillinen mielikuva, se sellainen, jota meidän lapsemme tai lastenlapsemme ihailevat Kaupunginmuseossa, kun haluavat tietää miten vuosikymmeniä sitten heidän sukulaistätinsä ovat eläneet, se vastaava, se sellainen, joka tällä hetkellä on toteutettuna 1970-luvusta vahvanvärisine vakosamettisohvineen, murrettuine oransseineen, seinäraanuineen ja muovisine tuolineen. Se on se visuaalisuus, jota tästä ajasta muistetaan, eikä se lopulta tee sen enempää meistä toistemme kopioita kuin on koskaan aikaisemminkaan tehnyt, se vain tulee eri tavalla esille kun jokaisen elämää, kotia, vaatekaappia ja astiastoa pääsee selailemaan yhden jos toisenkin sovelluksen kautta, nousematta omalta kotisohvaltaan, kohottamatta varpaitaan salmiakkikuvioiselta berberimatoltaan. Ilmennetäänkö sillä sitten omaa itseään omine makuineen vai haluan olla yhtä tämän hetken kauneimpien virtausten kanssa, se on sitten taas täysin eri keskustelu.
"Ensin ajattelin, että koko aikamme on rakastunut sekä narsismiin että skopofiliaan. Mutta ehkä kyse on vain tarpeesta olla elossa - ei ainoastaan olemassa. Ja ehkä voimme nähdä jotain itsessämme, kun katsomme muita esittämässä elämäänsä, maalaamassa omakuvaansa. Niinhän taide parhaimmillaan tekee, saa meidät näkemään itsemme. Valaisee pimeimmätkin nurkat."
Mutta juu. Aika paljon kirjasta kertoo jo sekin, että tätä postausta tehdessäni en onnistunut valitsemaan lainaukseksi yhtä kohtaa, vaan viisi hiirenkorvin merkittyä lemppareintani jo tuotti vaikeuksia karsia kolmeen. Ei tämä teos maailmaa mullistanut, tarjoillut mitään hirveän suurta näkökulman muutosta, mitä nyt ehkä sai hieman suhtautumaan lempeämmin kauneuteen, seesteisyyteen ja kliseisen zenimäisen, mutta silti niin tiettyyn muottiin perustuvaan blogimaailmaan. Tarkastelemaan omia näkemyksiä, tulemaan armollisemmaksi, ja samalla myös viihtymään hurjan hyvin. Onhan sekin jo paljon kaunokirjallisuudelta, kirjalta, jota alkoi lukemaan saadakseen muka suhtautua siihen jotenkin ylemmyydentuntoisesti. No, onneksi väärässä oleminen ei ainakaan tällä kertaa kovin kovaa kirpaise, se oli vain ja ainoastaan ilahduttavaa. Joten jos Kristallipalatsi teille jossain vastaan tulee, lukekaa se. Kyllä tämä ehdottomasti suositustensa arvoinen kirja oli.
