Ágota Kristóf : Kaksoset-trilogia

ÁGOTA KRISTÓF : ISOVIHKO / TODISTE / KOLMAS VALHE

198s. / 192s. / 170s.

Tammi 2022 / 2023 / 2023

Alkuteokset: Le grand cahier, 1986 / La Preuve, 1988 / Le troisième mensonge, 1991

Suomennokset: 1. osa Anna Nordman, 2. & 3. osa Ville Keynäs

Syksyn ehdottomasti suurin kirjallinen kokemus on ollut tänä vuonna unkarilaissyntyisen, Sveitsissä nuoruudestaan asti asuneen Ágota Kristófin Kaksoset-trilogia. Luin ensimmäisen osan, Ison vihkon, yhdeltä istumalta syyskuun lopussa, toisen osan, Todisteen, yhden junamatkan aikana alkukuusta ja eilen sain niin ikään vuorokauden sisään loppuun trilogian päätösosan Kolmannen valheen. Kolmen kirjan sarja. on ollut uskomatonta psykologista ja korkeakirjallista pyöritystä – mikä on totta maailmassa, jossa sodat, julmuudet ja onnettomuudet vetävät identtisiä kaksospoikia eri suuntiin, ja kenen kertomuksiin lukiessaan todella voi luottaa? Kristóf kurkiskaa teossarjassaan epäluotettavaa kertojatyyppiä syvemmälle, ja pohtii laaja-alaista toden, oman mielen ja kerronnallisuuden ristiriitaa, jossa yhtäältä kaikki nähty voi joko olla tai olla olematta, katsojastaan tai katsontakulmastaan riippuen.

Sarjan ensimmäinen osa, Iso vihko, sijoittuu nimettömäksi jätetyn maan nimettömäksi jätettyyn pieneen rajakaupunkiin, johon nuori äiti tuo poikansa turvaan toisen maailmansodan aikaisia pommituksia. Pojat jäävät ilkeän ja katkeroituneen isoäitinsä maalaismökkiin, työskentelevät jo pienistä pitäen. Herkät ja tuntevat kaksoset kehittävät ullakolle oman maailmansa, ja alkavat tehdä erilaisia mielenharjoituksia kestääkseen paremmin nälkää, kylmää, kurjuutta ja nöyryytystä. Henkensä pitimiksi he ylläpitävät pientä puutarhaa, lisärahan perässä he käyvät soittamassa kapakoissa ja öisillä kaduilla. Koulun he välttävät, kun toinen kaksosista tekeytyy mykäksi ja toinen kuuroksi. Sota on raju, pienet kohtalot sen keskellä vielä kouriintuntuvampia.

Toisessa osassa, Todisteessa, kaksoset, Lucas ja Claus, ovat erkaantuneet. Toinen on loikannut vapaaseen, kapitalismin ja rahan "vapauttamaan" maahan, toinen jäänyt isoäidin mökille totalitarismin keskelle. Kaksosten fyysinen yhteys katkeaa, mutta he ovat olemassa aina toisilleen. Vai ovatko? Kuka ylipäätään on olemassa, mikä on totta ja mikä sepitettä? Sekä Todiste että Kolmas valhe kiepauttavat kaiken ympäri, ei kerran eikä kaksikaan, vaan niin monta kerta edestakaisin, että lukija menettää lähes itsekin todellisuudentajunsa, ja kertomuksien, tarinoiden ja totuuden kaltaisten käsitteiden määritelmät menettävät merkityksensä. Trilogian päätösosan nimi ei helpota pohdintoja, Kolmas valhe  joko ohjaa tai on ohjaamatta totuuden etsijää. Mutta ehkä sillä ei lopulta edes ole väliä, joskus täytyy vain olla ja antaa mennä.

"Jotkut meistä saivat kirjeitä, jotka hoitajat jakoivat tai lukivat heille jos he eivät itse pystyneet. Myöhemmin minä luin niille, jotka eivät itse pystyneet, jos he pyysivät. Yleensä luin juuri päinvastoin kuin mitä oli kirjoitettu. Kuten esimerkiksi: 'Rakas lapsemme, älä missään tapauksessa parane. Meillä on mukavaa ilman sinua. Emme ikävöi sinua yhtään. Toivomme että pysyt siellä, koska emme todellakaan halua tänne ketään vammaista. Halaamme sinua nyt kuitenkin vähän, ja muista olla kiltisti, koska ne jotka siellä hoitavat sinua ansaitsevat sen. Me emme ansaitsisi. Meillä kävi onni, kun joku muu huolehtii sinusta koska sinulle ei ole enää sijaa tässä perheessä jossa kaikki ovat terveitä. Vanhempasi, sisaresi, veljesi.'"

Unkarista itse totalitarismin aikaan paennut Kristóf piirtää tarkan, rujon kuvan sekä toisen maailmansodan aikaisista synkkyyksistä että sitä seuranneista yhteiskunnallisista muutoksista, kun vieras valtio dominoi sekä poliittista että sotilaallista todellisuutta omien turvavyöhykeintressiensä takia. Kristóf ei nimeä valtioita, vaikka historiaa tuntevana ne on tietyllä tapaa tunnistettavia — Kristóf itse on kuitenkin korostanut sekä sodan että totalitarismin ylikansallisuutta, globaalia olemassa oloa, ja on halunnut olla kiinnittämättä niin monelle valtiolle tuttua todellisuutta yhteen kansaan ja kansalaisuuteen. Valinta on onnistunut, tietynlainen nimeämättömyys herättää miljöön aivan uudella tapaa henkiin, näyttää kaiken tämän voivan tapahtua lähes missä päin maailmaa tahansa.

Kristófin voikin nähdä käyttävän sekä fyysisiä paikkoja että kaksosia ja heidän suhdettaan laajempana symboliikkana sodan traumoista, totalitarismin julmuudesta sekä identiteetin hajoamisesta. Siinä missä ensimmäisessä osassa kaksoset ovat vain me, kaksi nimetöntä, rinta rinnan elävää poikaa, toinen osa on taas erottanut heidät rautaesiripun tapaan kahteen irti revittyyn maailmaan. Kummallakin on oma traumansa, toisella paikalle jääneen muistot, toisella paenneen totaalinen juurettomuus. Samalla Kristófin toteava, koruton ja minimalistinen kieli alleviivaa illuusiota realismista, poikien tarinat, valheet ja jopa keksityt todellisuudet taas haastavat sitä objektiivisuuden harhaa, joka kirjoitetulla kerronnalla aina on kannettavanaan.

Kaksoset-trilogia on voimakas, haastava ja ahmittava kokonaisuus, aivan ehdottomasti yksi modernin ajan kirjallisia suurteoksia. Viimeisen osan viimeisen sivun sulkiessaan en ymmärrä, tiedä tai osaa tulkita yhtään sen enempää kuin Isoa vihkoa aloittaessakaan, mieleni tekee ainoastaan mieli lukea kirjat heti uudelleen, sukeltaa siihen taitavaan verkostoon, jonka sekä Nodrmanin että Keynäsin taitavat suomennokset meille tarjoavat. Ja puhua, suositella tätä kolmikkoa ihan kaikille. 

Mars Room

RACHEL KUSHNER : MARS ROOM

377s.

Tammi 2025

Alkuteos: The Mars Room 2018

Suomennos Arto Schroderus

 

Romy Hall istuu tiiviisti täytetyssä bussissa, matkalla lopulliseen sijoituspaikkaansa. Takana on jo kaksi vuotta tutkintavankeutta, erossa oloa omasta 7-vuotiaasta pojasta Jacksonista. Edessä on vielä kaksi – ei vuotta, vaan elinkautista. Ja kuusi vuotta päälle. Koska yhdysvaltalainen oikeusjärjestelmä todella on mitä on, toivo vapautumisesta, ehdonalaisuuteen pääsemisestä, lapsen näkemisestä valuu yksi veripisara kerrallaan likaisen vankilan lattialle, ihan vain koska Romy reagoi, tuntee ja käyttäytyy kuten tunteva ihminen vastaavassa tilanteessa ylipäätään tekee.

Rachel Kushnerin Mars Room kulkee nokkelan ja kirkkaan kerronnan ja kielen avulla halvoista strippiklubeista San Franciscon huumepiireihin, hyväksikäytettyjen ja kirjaimellisesti päähän potkittujen naisten kohtaloista tuhansien vankien vankilaan, sen eristys- ja varmuusosastoille, "osastolle a", eli kuolemaantuomittujen osastolle, vankilan pihoille, vankisairaalaan, hakattujen ja murrettujen naisten elämiin. Tarina kiertyy Romyn ympärille: älykkään ja pärjäämiseen keskittyvän stripparin tarinaan, jolla hetken oli jo kaikki, mitä elämässä tarvitsee. Oma asunto, auto, työpaikka, upea, kaunis, utelias poika. Paikka maailmassa, jossa lähtökohtaisesti on tilaa vain ihmisille, joiden ympärille rakenteellinen eriarvoisuus ei ole kasannut tällaista pinoa elämän riskitekijöitä. Romy ei kuitenkaan alistu niiden alle, ei vielä vankilassakaan. Ei, vaikka järjestelmä vie häneltä lapsen, tulevaisuuden ja oikeastaan koko elämän. Toinen romaanin päänäkökulma kulkee Gordonin, vankilaopettajana toimivan miehen ympärillä, joka on ikään kuin ainoa omatunto koko järjestelmän keskellä. Ja siihen omaantuntoon takertuu vanki jos toinenkin – niin kauan, että sekään ei enää kestä omaa osuuttaan kaiken keskellä.

Syvän ymmärtävä ja näyttämällä kertova romaani valottaa Yhdysvaltain valtavaa vankibisnestä kerrankin heidän näkökulmasta, joista yleensä vaietaan – naisvankien, rakenteiden ja todellisuuden syrjäytttämien kohtaloiden keskellä. Kushner ei tuomitse eikä alleviivaa, vaan antaa tarinoiden kertoa. Se liikkuu naisvankilassa kuin Orange Is the New Black -tv-sarja konsanaan, mutta vähemmän 'viihteellisesti', jättäen ihmissuhdedraaman todellisemman draaman varjoon. Se palauttaa mieleen myös merkityksellisen suomalaistietokirjan, Sonja Saarikosken Naisvangit, jonka tositarinat se kertaa amerikkalaisella suuruudella ja moninkertaisella julmuudella, vaikka rakenteet, asenteet ja syy-seuraussuhteet tuntuvat niin kovin tutuilta täällä sivistyneenä esiintyvässä pohjoismaassakin. Näkyy asenne ihan jo kotimaisissa kirja-arvioissakin: muun muassa Tommi Melender käyttää Suomen kuvalehden Mars Room -arviossaan suoraan ilmausta "haaskata älynlahjansa", aivan kuin huumeet ja ura stripparina olisivat valinta, minkä voi tehdä siinä missä valita bisnesuran ja Harvardiin menonkin, eivätkä systeemin ja epätasa-arvoisen yhteiskunnan rakenteiden seuraus. 

Kushner kyseenalaistaakin rivien välissä taiten juuri tuon keskiluokkaisen tarinan hyvistä ja huonoista valinnoista. Se ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö yksilön teoilla ja poluilla olisi merkitystä. Maailmassa (ja maassa), jossa yhteiskunnan tukiverkko on lähes olematon, valtion tarjoama liukuhihnaoikeusapu ei paneudu puolustukseen ja jossa elinkautisen voi saada kolmannesta rikkeestä, on kuitenkin oleellista kysyä, kuka lopulta on valinnut ja mitä. Ja millaiset puhetavat, asenteet ja uskomukset ihmisiä vankiloihin, vankeuteen ja elinkautisiin ylipäätään ajavat. 

Voita

ASAKO YUZUKI : VOITA

516s.

Gummerus 2026

Alkuteos: Butter, 2017

Suomennos Kosti Vanninen

Miten nautinnollista onkaan juuri nyt, juuri tässä ajassa ja hetkessä, lukea jotain näin hidasta. Hitaasti aukeavaa, hitaasti etenevää, hitaasti hautuvaa. Syventyä tiiliskiveen, antaa japanilaissarjamurhaajan ja miestenlehden toimittajan oudon suhteen kuljettaa mukanaan paikkoihin, joissa ei kirjallisuuden kautta ennen ole tällä tasolla käynytkään.

Asaka Yuzukin Voita on todella ollut kansainvälinen menestysromaani, joka saatiin verraten pian englanninnoksen perään suomeksikin. Tarina lähtee käyntiin kun Rika, miestenlehdessä työskentelevä toimittaja pääsee kohutun sarjamurhaajan Kajiin vieraaksi vankilaan. Normaalisti perinteitä, ja voita, arvostava Kajii ei puhu toimittajille. Eikä etenkään toisille naisille. Naiset ovat hänelle vihollisia, ja onkin olemassa kaksi asiaa, joita hän ei voi sietää: feministejä ja margariinia. Kajiin uhrit ovat kuolleet kuka mitenkin, mutta itse hän on ollut heille hoivan, turvan ja lämmön tuoja – oikea perinteisen naiskuvan ilmentymä. Pikkuhiljaa Rikan suhde eriskummalliseen ja yhteiskunnan hylkimään, lihavanakin pidettyyn Kajiin muuttuu niin omalaatuiseksi, että läheisten on jo puututtava peliin.

Voita on tarkkaan valmistettu ja nautinnollinen romaani, joka sukeltaa näennäisesti toimittajan ja vangin suhteeseen ruokakulttuurissa pyörien, mutta käy syvemmällä tasolla läpi niin naisen asemaa japanilaisessa yhteiskunnassa, keho- ja käytösnormien kapeutta, perhearvojen ristiriitaa muuntuvassa maailmassa sekä lopulta myös sitä syvää misogyniaa, joka tarttuu sukupolvelta ja sukupuolelta toiselle, kitkeränä armottoman yksilökeskeisen kilpailukulttuurin sivumakuna. Voita tutkii aihettaan enemmän: se katsoo syvälle normatiiviseen järjestykseen, joka palkitsee ainoastaan ne, jotka valmiiksi mukavimmin siihen mahtuvat – kehoiltaan, tavoiltaan, luokkataustaltaan, ulkonäöltään, vartalonmuodoiltaan ja sukupuoleltaan mahdollisimman Oikeanlaiset Ihmiset. Sellaiset, joita yhteiskunta väittää kenestä tahansa voivan tulla, kunhan kunnolla yrittää, mutta jotka lopulta ovat nykyajan suurin taruolento, myyttisin hahmo teollistuneissa maissa ympäri maapallon.

Yuzukin Voita on siis yhtaikaa tarkka ja runsas, hitaasti etenevä ja älykäs. Se ei ole perustrilleri tyyliin ahmittava, mutta otteessaan se pitää vahvasti heti ensimmäisestä luvusta saakka. Kielellisesti melko tavanomainen romaani löytää vahvuutensa kertojan katseesta, uskalluksesta kieputtaa myös lukija alkuun epärehellisyyteen eksyneen Rikan näkökulmaan mukaan. Ruoan käyttäminen tarinassa kymmenien, ellei lopulta jopa sadankin sivun verran ikään kuin täytteenä, toi kirjaan kiinnostavan lisän: se toimi täysin omintakeisena kuriositeettina, ja vaikken suurinta osaa teoksen ruuista haluaisikaan syödä, luo annosten, ainesosien ja makumaailmojen kuvaus niin vahvan kehollisen lisän, etten muista vastaavaa kaunokirjallisuuden parissa aiemmin kokeneeni. Ruoka ei ole kuitenkaan kirjassa mikään rekvisiitta tai vain kehollinen lisämauste, vaan koko romaanin metaforinen ydin: kyse ei ole ainoastaan siitä mitä syödään, vaan kuka ylipäätään saa syödä. Ruokaakin enemmän kyse on sen puutteesta, nälästä. Nälästä, johon naiset asetetaan, jotta he pysyvät oikean kokoisina yhteiskunnan silmissä. Nälästä, johon naiset asetetaan, jotta he pysyvät sopivan sivussa, sopivan kokoisina muutenkin kuin fyysisesti, pysyä pieninä, hiljaa, alttiina olemaan olemassa lähinnä miehen niin tarvitessa. Nälästä, joka meillä jokaisella on yhteisöissä, jossa kilpaillaan ja kiirehditään jakamisen ja hitaan kohtaamisen sijaan.

Lopulta Voita on mysteeriä ja sarhamurhaajia enemmän romaani kontrollista ja sen luopumisen mahdollisuuksista. Yuzuki kysyy, mitä maailmassa tapahtuisi, jos vain... olisimme? Etsisimme itsellemme sopivan, kohtuullisen, ehkäpä jopa niinkin radikaalisti kuin ystäviemme ja läheistemme tukemina. Nälästä, johon vastaisimme syömällä juuri sopivasti.

Paperittomat amerikkalaiset

KARLA CORNEJO VILLAVICENCIO : 

THE UNDOCUMENTED AMERICANS

185s.

Swift Press 2021

On Trumpin ensimmäisen kauden aatto. Yhdysvaltain demokraatti- ja maahanmuuttotaustaisten ihmisten tunnelmat ovat lamaantuneet, pelokkaat, huolestuneet. Muureilla ja vihalla valtaan päässyt miljardööri edustaa kaikkea, mikä on heitä vastaan. Haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset ovat yhä heikommalla. Paperittomista siirtoaisista puhumattakaan. Ecuadorilaissyntyisen, perheensä vanhin tytär Karla Cornejo Villavicencio on vihainen. Harvardin alumni, journalisti ja kirjoittaja Villavicencio ei ole huolissaan vain omien dokumenttiensa puutteesta; hänen vanhempansakin ovat maassa ilman papereita. He ovat tulleet Yhdysvaltoihin keräämään rahaa Villavicencion ollessa vauva, ja hakeneet tyttärensä mukaan uuteen kotimaahansa nelisen vuotta myöhemmin.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin, despootti-Trumpin toisella kaudella kaikki on vielä toivottomampaa, mustempaa ja synkempää. Ihmisiä, pieniä lapsiakin karkoitetaan surutta ja systemaattisesti. Ihmiset käyvät toistensa kimppuun kadulla. ICE murhaa paitsi mielenosoittajia, erityisesti vangeikseen ottamia paperittomia siirtolaisia.  Ja juuri siksi The Undocumented Americans on sekä hyytävää että elimellisen tärkeää luettavaa juuri nyt.

“But it’s not just those early years without my parents that branded me. It’s the life I’ve led in America as a migrant, watching my parents pursue their dream in this country and then having to deal with its carcass, witnessing the crimes against migrants carried out by the U.S. government with my hands bound. As an undocumented person, I felt like a hologram. Nothing felt secure. I never felt safe. I didn’t allow myself to feel joy because I was scared to attach myself to anything I’d have to let go of. Being deportable means you have to be ready to go at any moment, ready to go with nothing but the clothes on your body. I've learned to develop no relationship to anything, not to photos, not to people, not to jewelry or clothing or ticket stubs or stuffed animals from childhood.”

Villavicencion teos yhdistää muistelmia ja dokumentaatiota. Kirjoittaja käyttää omaa elämäänsä kehystarinana, kertoo ja näyttää miltä tuntuu kasvaa maassa, jossa et ole oikeastaan olemassa, missä vanhempien jatkuvat uhraukset, selkänahasta revityt työtunnit ja kaiken sosiaalisen turvaverkon totaalinen ulkopuolelle jääminen vaativat ensimmäisen polven amerikkalaislapsilta jatkuvaa suorittamista, kärsimysten korvaamista omalla, paremmalla elämällä. Villavincencion perheessä vain kuipuksella, kertojan 10 vuotta nuoremmalla pikkuveljellä on Yhdysvaltain kansalaisuus, paperit, jotka avaavat mahdollisuudet niin terveydenhuoltoon kuin jonkinlaisiin takeisiin inhimillisistä työoloistakin. 

Muiden paperittomien tarinat risteävät aina miamilaisiin luonnonparantajayhteisöihin, jotka rohtoineen ovat monen siirtolaisen ainoa toivon hippu jonkinlaisista hoidoista esimerkiksi syövän hoitoon ja niiden kautta kirkoissa eläviin, turvapaikkaa juuri ennen karkoitusta hakeneisiin perheenisiin. Villavincencio avaa päivätyöläisten arkea New Yorkissa, viettää aikaa Michiganin Flintissä, Yhdysvaltain kaupungissa, jossa on General Motorsin tehtaiden lakkauttamisen jälkeen saatu kärsiä paitsi suurista rikollisuusmääristä myös vuosikymmenen kestäneestä myrkytyskriisistä, kun poliitikot onnistuivat pilaamaan kaupungin juomaveden lyijyllä. Vavistuttavin luku kirjassa on kuitenkin aivan sen alkupuolilla, Ground Zerolla. Siinä missä sekä Yhdysvallat että länsimaat ylipäätään nostivat WTC-iskujen uhrit, auttavat palopelastajat ja muut auttamiseen osallistuneet kansalaiset sankareikseen, sai paperittomat siirtolaiset osakseen lähinnä rakennus- ja ihmisjääneistä koostuvan tuhon hiljaisen siivoamisen. Ja siinä missä pelastajat, auttajat ja uhrit saavat edelleen korvauksia tuhon seurauksista, kärsivät paperittomat jälleen piilossa – heidän oireensa, tuhoutuneet keuhkonsa, ihmis- ja rakennusjätteessä kirjaimellisesti traumatisoituneet mielensä sekä vuosien päästä kehittyneet syöpänsä eivät jääneet tähänäkään kirjalliseen tarinaan. Ja mitä ei ole dokumentoitu, ei ole olemassa.

“The twisted inversion that many children of immigrants know is that, at some point, your parents become your children, and your own personal American dream becomes making sure they age and die with dignity in a country that has never wanted them.”

Villavicencio esittääkin, miten WTC-iskuista Yhdysvaltain kiristynyt maahanmuutto- ja siirtolaispolitiikka sekä esimerkiksi vuoden sisään lukuisiin murhiin syyllistynyt ICE on saanut alkunsa. Terrori-iskujen jälkeiset sodat saavuttivat kyllä kansainvälisen huomion, mutta sisäpoliittinen viha siirtolaisia kohtaan on tuntunut lähinnä globaalista etelästä paremman elämän perässä tulleita kohtaan – joista suuri osa on amerikkalaisiin alkuperäiskansoihin kuuluvien ihmisten jälkeläisiä. Siirtolaisten kohtalo on poliittisesti kiinnostanut lähinnä rebublikaaneja vastustaessa, eikä ICE juurikaan hidastanut toimintaansa esimerkiksi Obaman kaudella. 

Villavicencio on vihainen. Kirjan sivuilla vilisee vitut ja fuckit. Hän heittää myös varsin pian journalistisen positionsa roskakoriin, ja siirtyy suoraan osaksi haastateltaviensa elämää – hän luo niitä yhteisöjä, tuki- ja turvaverkkoja omilla pienillä voimavaroillaan, jotka näiltä ihmisiltä omassa arjessa puuttuu. The Undocumented Americansia lukiessa lukijan onkin luovuttava omasta sisäisestä, käytöstapoja, hillittyä ja hallittua tyyliä peräänhuutavasta pikkuporvaristaan, ja annettava kirjailijankin tunteiden ja traumojen aaltojen lyödä oman, turvallisen kokemusmaailmansa laidoille. Viha on liikkeelle laittava voima, ja kun tarpeeksi moni on vihainen, voi jopa politiikka muuttua. Valitettavasti tällä hetkellä se toimii polttoaineena entistä ksenofobisemmalle politiikalle, joka pakottaa kaikki muut maan alle. Toivo näkyy vain yksittäisissä ihmisissä, pienissä yhteisöissä ja toisten pyyteettömässä auttamisessa. Ja se jos mikä kaipaisi tässä ajassa entistä enemmän näkyvyyttä.

Lue koko maailma: Ecuador 

TARTUNTA

ANTHONY PASSERON : TARTUNTA

259.

Gummerus 2025

Alkuteos: Les enfants endormis, 2022

Suomennos Sampsa Peltonen

Perheen hiljaisuus on korvia huumaava. Vanhoissa valokuvissa ja kaitafilmeissä näkyy kuitenkin henkilö, joku josta ei puhuta, joku jonka kohdalla isän leuat kiristyvät ja muutama pakonomainen sana tulee ulos vain pakon edestä. Samaan aikaan uusi ja järisyttävällä vauhdilla tartunnan saaneiden immuunijärjestelmän tuhoava tauti nostaa päätään, hieman hämmentävissä ihmisryhmissä: homoseksuaalien, heroiininkäyttäjien sekä haitilaisten keskuudessa. Tällä kertaa kärsimys on äänekästä, mutta yhteiskunta on kohtalokkaasti hiljaa – katolisissa maissa vanhoillisuus ja toisaalta ymmärtämättömyys tuhoaa tuhansien ihmisten elämän, jotka olisi aikaisemmilla varotoimenpiteillä voitu pelastaa.

Anthony Passeronin esikoisromaani Tartunta on hurmannut maailmalla niin kriitikot, lukijat kuin palkintoraaditkin. Tartunta seuraa vuorotellen kahta tarinalinjaa: oman isän puoleisen sukunsa tarinaa aina rakastetun ja suositun sedän nousuun ja tuhoon saakka sekä lääketieteellistä kujanjuoksua, jossa aidsiksi nimetty sairaus tappaa kantajansa ennätysvauhtia, eikä ensin edes ymmärretä millainen virus kyseessä on. Passeron asettuu kerrontatyyliltään Nobel-palkitun Annie Ernaux'n turvalliseen jatkumoon: tarina etenee raporttimaisesti, tunteet jäävät lähinnä julkilausumattomiksi rivien, tekojen ja sanomatta jätettyjen väliin. Toisaalta se on esimerkiksi Édouard Louisia etäämmällä aiheistaan: se ei takerru ja toista, vaan kertoo hieman kauempaa, lineaarisemmin, vähemmän henkilökohtaisesti. Uutta – tai ehkä ennemmin erilaista, omanlaistaan – Passeron tuo tarinaan liittämällä siihen noin joka toiseen lukuun 1980-luvun alun aids:n vastaiset lääketieteelliset taistelut, kiihkeät tutkimukset uuden ja erikoisen oirerykelmän edessä, epätoivoiset varoitukset, joita kukaan ei oikein tuon ajan Ranskassa ota kuullakseen – tai kiinnostu kuulla, puhutaanhan sairaudesta pitkälti vain seksuaalivähemmistöjen "syöpänä".

Vahvimmillaan Passeronin kiitelty romaani on sen alkupuoliskolla – Tartunta kuvaa taiten pientä kylää suuren kaupungin takana, jossa kehitys tulee hieman myöhässä, jossa maalaisuus näkyy pyhävaatteidenkin takaa ja jossa menneisyys silti koitetaan peittää viimeiseen asti oman luokkanousun esimerkillisillä merkeillä. Passeron käyttää omaa sukuhistoriaansa näyttämään nousuja ja laskuja, puurtamista ja viimein suotua turvallista elämää, jossa omilta lapsilta ei puutu mitään sellaista, minkä takia itse on jouduttu taistelemaan. Kaikkea tuota vasten nousee 1980-luvun heroiiniepidemia, ja sen perässä aids. Ja yhtäkkiä kukaan ei olekaan turvassa, ei edes "hyvien perheiden" pojat ja tyttäret, ei perijät eivätkä etenkään seksuaalivähemmistöihin kuuluvat. Elämänjano vie uusien kokemusten äärelle, heroiini vie sen kaiken pois. Ja yhteiskunta on hiljaa, sillä narkomania on rikos ja ihminen muuttuu ei-inhimilliseksi heti kun siihen liittyy jotain pelottavaa ja vierasta.

Virologien, monitieteellisten työryhmien ja tieteen ahdinko tulee alkuun myös vahvasti iholle, kun uusi virus haastaa kaikkien tutkijoiden ymmärryksen sairastumisen syistä ja etenkin sen seurauksista. Yksittäisten, auktoriteettiasemissa olevien tutkijoiden omat egot hidastavat viruksen tutkimista ja toisaalta lääketieteen kehitystä, koska oman virheen myöntäminen on vaikeampaa kuin selvien todisteiden uskominen – sairastuneidenkin kustannuksella. Passeron näyttää upeasti myös tämän maailman nurjan puolen – akatemian hitauden, sairaaloiden ennakkoluulot, viruksen kantajiin kohdistuvan äärimmäisen pelon ja ulossulkemisen. Yhteiskunnat, jotka eivät välitä tutkijoiden varoituksista, lääketeollisuuden ponnistelut hoidon kehittämiseksi. 1980-luvun dystooppinen tunnelma aids-tutkijoiden keskuudesta on vangittu näihin lukuihin erityisen upeasti. 

Ihan loppuun saakka Passeronin romaani ei kanna, mitä lähemmäs se tulee nykyhetkeä, kirjailijan oloisen minäkertojan omaakin lapsuutta, jokin voima alkaa hieman valua hukkaan. Joko ollaan liian lähellä tai yksi ja sama, monesti toistettu tehokeino alkaa menettää jo vaikutustaan, mutta jostain syystä toinen puolisko kaikessa sen traagisuudessa tuntuu ehkä hieman "ylimääräiseltä". Jotenkin juuri traagisuuden ja tunteenvetoavuuden vuoksi mukaan otetulta tai sitten kuitenkin liian lähellä olevalta, että siitä olisi enää voinut tehdä kovin teräviä yhteiskunnallisia havaintoja. Toki henkilökohtaisuus ja oman karttamiskäyttäytymisen havainnointikin on tässä kohden kuvattu melko näyttävästi, mutta jotain romaanin alkua vahvasti kannattelevaa puuttuu ja se etäännyttää vähän väärällä tavalla, tahtomattaankin lukijaa juuri sellaisessa kohdassa, jossa se on hieman kohtalokasta kokonaisuuden kannalta.

Kokonaisuutta loppu ei kuitenkaan onneksi täysin latista, ja vaikka hieman hiotummalla toisella puoliskolla tämä olisi ollut kirkkaasti viiden tähden kirja, ei sen taikavoima silti täysin himmene. Tartunta on juuri niitä kirjoja, joiden lukeminen parhaimmillaan lisää empatiaa – ja juuri sitä hoitavamman ja ennaltaehkäisevämmän politiikan lisäksi nykyisetkin päihdesairauksista kärsivät ihmiset kaduillamme tarvitsevat kurin ja piilottamisen sijasta.

HOIVAMANIFESTI – KESKINÄISEN RIIPPUVAISUUDEN POLITIIKKA

THE CARE COLLECTIVE* : HOIVAMANIFESTI – KESKINÄISEN RIIPPUVAISUUDEN POLITIIKKA

106s.

niin & näin 2025

Alkuteos: The Care Manifesto: The Politics of Interdependence, 2020

Suomennos: Elina Halttunen-Riikonen & Anna Ovaska

*Andreas Chatzidikas, Jamie Hakim, Jo Litter, Catherine Rottenberg & Lynne Segal

Korona-pandemia viitisen vuotta sitten paljasti sen, mikä on ollut monelle köyhälle ja heikompiosaiselle jokapäiväistä jo pitkään: hyvinvointiyhteiskunta on romahtamaisillaan. Tehopaikkoja ei ole, hoitajia ei ole. Lääkäriin ei pääse ja lääkkeisiin ei ole rahaa. Romahtamaisillaan oleva järjestelmä sinnitteli juuri ja juuri yli pandemian, mutta osin ihmisten mielenterveyden kustannuksella – koronasulkujen ja eristysten luomat sosiaaliset seuraukset ovat vain kiihdyttäneet nuorten pahoinvointia. Julkista hoivaa, turvaa ja verkostoja on ajettu alas jo vuosikymmeniä, ja oikeistolainen ideologia leimaa päivän politiikkaa. Suomalaiset on saatu ennätyslukemiin asti huolestumaan keinotekoisesti keplottelemasta pahannäköisestä valtionvelasta, ja vaikka kokoomus on itse ollut viimeisen 40 vuoden aikana lähes poikkeuksetta hallituksesta, on se onnistunut vakiinnuttamaan narratiivin, jossa juuri hoivaan ja turvaan perustuvan poliittisen vaatimuksen on nähty romuttavan suomalaisen talouden. Vaikka "tehottoman julkisen sektorin" tarina on vahva, ja elää edelleen monille kyseenalaistamattomana totuutena, on todellinen velkalaiva oikeasti ainoastaan sääntelemättömän markkinatalouden ja uusliberalistisen yhteiskunnan toiminnan seuraus. Rikkailta ei tipu hippusia köyhälistölle, kun markkinat pullistavat ainoastaan jo valmiiksi ratkeamaisillaan olevien osakesalkkuja, ja aidosti hoivaa tarvitsevat ihmiset kirjaimellisesti kuolivat koko pandemian ajan – huomattavasti hyvätuloisia ja -osaisia ihmisiä enemmän ihan tilastollisestikin.

Pandemiasta on jo aikaa, ja oikeisto unohti noin nanosekunnissa "yhteiskunnan toiminnan kannalta kriittiset ammatit", ja jättivät muistoiksi lähinnä itse itselle tulostettavat kiitoskortit. Luvatut kompensaatiot pakkolaista jäivät yhtä kauas kuin oikeiston lupaamat trickle down -pennoset, ja sittemmin hoiva ja huolenpito jatkaa edelleen natsivitsihallituksenakin tunnetun Purra-Orpo-hallituksen leikkauslistan kärkiteemana. Hoiva ja sen tarve ei kuitenkaan ole kadonnut yhtään mihinkään, muistuttaa lontoolaistaustainen The Care Collective. Heidän Hoivamanifesti-teoksensa hahmotteleekin noin 100 sivun verran maailmaa, joka asettaa keskinäisen riippuvaisuuden politiikan keskiöön ja murskaa kuvan jälkikapitalistisen ihmisen yksilökeskeisen riippumattomuuden totuudellisuudelta.

Kuten The Care Collective kirjoittaa: "[h]oivakriisi on ollut erityisen akuutti viimeisten 40 vuoden aikana, kun hallitukset ovat hyväksyneet uusliberaalin kapitalismin liki kaikkialle tunkeutuvan tavan asettaa voitontavoittely elämää järjestäväksi periaatteeksi." He jatkavat sen tarkoittavan käytännössä siis sitä, että samalla kun finanssipolitiikalle annetaan tilaa, sen tieltä puretaan hyvinvointiyhteiskunnan elimellisiä järjestelmiä aina julkisesta terveydenhuollosta sosiaalitoimeen. Samalla markkinalogiikka ylläpitää talouskuriajattelua, jonka nojalla Suomessakin thatcherilainen Purra ilakoi saksikuvissa ajaen läpi äärimmäisen radikaaleja leikkauksia kaikken heikompiosaisimmille, hallituksen rankaisuperusteisesta työttömyysturvasta nyt puhumattakaan. Hoiva saati sen tarve ei kuitenkaan katoa: itseasiassa, The Care Collective muistuttaa, että sen kuuluvuutta rikkaille ja etuoikeutetuille mahdollisimman halpaan ja hyvään, pääomaakin kasvattavaan hintaan itseasiassa vahvistetaan: kun ruoka-, siivous-, lastenhoito- ja terveydenhuoltopalveluita yksityistetään, varakkaiden hoitoon itseasiassa panostetaan. Tällainen hoiva on tosin piiloista hoivaa, ja se saadaan "oman rahan" kautta näyttämään valitulta, aktiivisen ja osallisen ihmisen henkilökohtaiselta valinnalta, joka ei uhkaa hänen riippumattomuuttaan tai rajoita valinnan vapautta. Hyvätuloinen maksaa rikkaalle tulonsiirtoa, jotta saa yksityistä hoitoa, ja rikastuttaa osakkseenomistajia samalla, kun valtiokin alkaa suosia juuri valinnan vapauden nimissä yksityisiä sektoreita.

Yhtaikaa taas heikompiosaisten hoiva patologisoidaan. Samaa hoivaa – ruokaa, kotia, terveydenhuoltoa, sosiaalitointa ja koulutusta tarvitseva ei-hyvätuloinen onkin joko a. laiska "loinen" tai b. tiensä valinnut sekakäyttäjä, joka olisi tämän sadun mukaan voinut valita missä hetkessä tahansa toisin. Jokainen elämäntapahtuma typistetään yksilön valinnaksi. Tässä kohden täytyy näin aggressiotutkijana muistuttaa, että tällainen epäsuhta – rahalla samaa hoitoa tarvitseva, jonon ohittava varakas tai elämäntilanteen vuoksi työkyvyttömyyttään häpäisty monisairastava henkilö – lisää entisestään kilpailuyhteiskunnan ikuista eetosta resurssien riittämättömyydestä ja samalla leikkaamisen välttämättömyydestä. Tähän tarttuu myös The Care Collective: he muistuttavat Hoivamanifestissa, että resurssipulan keskellä ihmisen on taipumis alkaa taistella viimeisestäkin leivän- tai hoivanmurusta. Niinpä sekä keskituloinen rikastumishaaveineen että köyhä muukalaispelkoineen äänestävät yhteistä hoivaa vastaan, koska ajattelevat vain niin voivan pitää siitä edes itse kiinni. Voivan ottaa sen pois jotain Toiselta, muulta, mieluiten muukalaiselta. Mutta kuten jo tämän nykyisen kipeän oikeistolaisen hallituksen päätösten seurauksista sen näkee, lopputuloksesta kärsivät kaikki. Keskituloinen tulee äänestäneeksi kasvavaa eriarvoisuutta, mikä heijastaa suoraan hänen turvallisuuteensa ja heikentyneeseen julkiseen hyvinvointiverkostoon, jonka varaan hänkin voi työelämän epävarmuuden vuoksi pudota milloin tahansa, ja halpaan mennyt köyhä taas äänestää lopulta hoivan pois vain ja ainoastaan itseltään. Se, että myös muut kärsivät samalla, on laiha lohtu maailmassa, jossa ahneimmat saavat suurimman palkinnon, ja kaikki muut jäävät rannalle ruikuttamaan.

The Care Collective ehdottaakin tilalle aivan uudenlaista maailmaa: se ehdottaa paitsi lähisuhteiden kuten perheiden ja naapurustojen uudelleen ajattelua mutta myös sekä yhteiskuntia että kokonaisia valtioita, jotka perustuvan nimenomaan hoivalle ja huolenpidolle. Jossa yhteisöt ovat itseasiassa olemassa toisiaan, ei meitä itseämme varten. Ja tämä jos mikä, kuulostaa kauniilta.

Hoivamanifesti on pieni, mutta pippurinen hoivan puolustus, joka perustuu paitsi tässäkin kirja-arviossa aiemmin esitetylle nyky-yhteiskunnan pieleen menneelle todellisuudelle myös vahvalle tutkimukselliselle näytölle sekä arjen esimerkeille siitä, miten ihminen voi paremmin sellaisissa paikoissa, jossa keskinäinen riippuvaisuus sekä solidaarisuus on vastavuoroisesti vahvimmillaan. He argumentoivat ideaalia, hyvinvointia keskiössä pitävää yhteiskuntaa, ja muistuttavat, että sellainen vaatii koko hoivan – ja samalla ihmiskuvan – uudelleen ajattelua. Heidän puheensa perustuu vasemmisto- ja feministiteoreetikkoihin ja -filosofioihin, ja se todistaa, että tätäkin parempi maailma on aidosti mahdollinen – kunhan mahdollisimman moni tekee aidosti työtä sen eteen. Pelkkä puhuminen ja kritisointi ei riitä, täytyy alkaa toimia myös aktiivisesti toisin. Täytyy alkaa ymmärtää yhteisöjä toisin, täytyy alkaa toimia yli kaikkein pienimpien (ja sitä kautta turvallisimpien) liittolaisuuksien. Tässä ja nyt.

Kirjana – ja manifestina – Hoivamanifesti on kevyehkö ja helppo ottaa haltuun, vaikka yhteiskuntafilosofia tai muu teoria ei olisikaan kovin tuttua. The Care Collective puhuttelee, mutta varsin ylätasolla, kuten toki osin tekstityyliin kuuluukin. Se hahmottelee ideaa, jonka varaan parempaa, hoivaan ja keskinäistä riippuvaisuutta arvostavaa yhteiskuntaa voisi rakentaa, mutta itse rakenteiden luomisessa sekä niihin liittyvissä asennemaailmoissa sekä niiden välttämättömissä muutoksissa se jättää vielä lukijansa varsin yksin. Parhaimmillaan Hoivamanifesti on tunnistaessaan hoivaan liittyvien hankaluuksien ja hankausten moninaiset verkostot, heikoimmillaan ehkäpä siinä, mitä todellisuudessa pitäisi tehdä –– manifestien ja arjen kokeiluiden sijaan. Toisaalta se voi olla hyväkin: jos/kun vasemmisto oikeasti voisi löytää tällaisilta teksteiltä vahvempaa sanomaa puhuttelemaan liittolaisiaan, voisi toiminnan taakse saada pikkuhiljaa myös lisää väkeä.  Varjoklinikka kirjoittaa oivallisesti kirjagram-arviossaan The Care Collectiven tunnistavan meidän elävän maailman ajassa, jossa muutos tällaiseen voisi olla mahdollinen. Osin syy tosin koronapandemiassa, jonka aikaan manifesti on alunperin kirjoitettu. Tuo poikkeusaika kieltämättä loi toivoa siitä, että olisimme jonkin uuden äärellä, saimmehan sen jälkeen hetkellisen vapautuksen muun muassa Trumpista ja koimme pieniä, hetkittäisiä solidaarisuuden häivähdyksiä omissa arjissammekin. Nyt viisi vuotta myöhemmin ei voi kuin toivoa viimeiseen asti, ettemme tällä kertaa tarvitsisi maailmansotaa ymmärtääksemme hoivan ja hyvinvoinnin tärkeyttä. Toivottomalta se hieman näyttää, elämmehän todellisuudessa jossa oma pääministerimmekin väittää kansainvälisten lakien "joustavan" kirjaimellisesti siellä, missä se ei saisi joustaa. Ei auta kuitenkaan kuin toivoa parasta. Ja toimia parhain päin, kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa arjen tilanteissa.

CLEAN

ALIA TRABUCCO ZERÁN : CLEAN

272s.

4th Estate 2024

Alkuteos: Limpia, 2022

Espanjasta englanniksi kääntänyt Sophie Hughes

Estela palkkautuu santiagolaiseen yläluokkaiseen perheeseen kodinhoitajaksi – ihan hetkeksi vain, saadakseen rahaa hänen ja äitinsä etelässä olevan talon sinkkikaton korjaamiseen. Hetkestä tulee kuitenkin ensin viikkoja, sitten kuukausia, lopulta vuosia. Ja yhtäkkiä perheeseen Estelan aloittamisen aikaan syntynyt lapsi, tyttö, niña, onkin jo seitsemän. Oli seitsemän. Kuollessaan.

"I've mentioned before that this story has several beginnings. It started the day I arrived at that house, but also everyday I didn't leave."

Chileläisen alia Trabucco Zeránin jännitys-/mysteeriromaani alkaa siitä mihin kirja myös päättyy, tytön, niñan, kuolemaan. Zerán paljastaa ’loppuratkaisun’ jo alkumetreillä, ja alkaa kuljettaa piinaavalla, kujeilevalla ja kiertoteitä kuljeskelevalla tavallaan lukijaa yhdessä Estelan kanssa kohti syitä ja seurauksia. Jos sellaisia maailmassa koskaan on. Zerán leikittelee taiten kerronnalla, joka ei ala – tai jolla on yhtä monta alkua, kuin tarinalla koskaan voi ollakaan. Mistä tarinat edes alkavat? Mikä on se kohta, missä olisi voinut valita toisin? Entä jos niitä kohtia on joka päivä, valtavasti peräjälkeen, onko silloin sellaista kohtaa siis oikeastaan olemassakaan?

Zeránin jännäri on siis kuin kattila, joka lämmittää hiljalleen siellä uiskentelevan sammakon vettä. Merkkejä on, jos niihin kiinnittää huomiota. Toisaalta: yksinään mikään ei ole merkki, merkit muodostuvat vasta kokonaisuuksista, joihin taas tarvitaan etäisyyttä. Estelan äiti on jo aiemmin varoittanut tytärtään kodinhoitajan työstä, sen vangitsevan ja jopa orjuuttavan emotionaalisesta mahdottomuudesta, lähtemisen vaikeudesta, kiintymisen välttämättömyydestä. Zerán paneutuukin taiten nykyajan orjuuteen – luokkaeroihin, orjamentaliteettiin, joka saa meidät kuvittelemaan, että teemme merkityksellistä työtä meitä riistävälle järjestelmälle, joka saa meidät ajattelemaan, että väkivallan teot ovat yksittäisiä sattumia niiden rakenteellisen johdonmukaisuuden sijaan. Estelanhan on vain yhden perheen yksi kodinhoitaja, eikä hänkään ole täydellinen. 

“This is just the way life goes: a drop, a drop, a drop, a drop, and then we ask ourselves, bewildered, how we’ve ended up soaked to the bone.”

Romaanin erronta on verkkaisaa ja kiusoittelevaa, taitavaa ja vangitsevaa. Zerán mahduttaakin jännitysromaaniinsa enemmän kuin genrekirjallisuuteen usein laitetaan: se on myös kommentaari (henkisestä) väkivallasta, luokasta, kotitöistä ja Chilen poliittisesta tilanteesta. Clean kurottaa moneen, ja pysyy hienosti kasassa, venyttää ja onnistuu luomaan piinavan tunnelman jo ensisivuilta asti. Clean näyttää tarkasti, miksi me jäämme paikkoihin, joissa meidän on paha olla, miksi tuttu helvetti on aina henkisesti helpompi kuin tuntematon paratiisi. Cleanin tunnelma on synkkä ja pimeä, se rätisee kuin sähköaita, hajottaa kuin blenderiin salaa laitetut kivet. Estela puhuu romaanissa jollekulle kaksisuuntaisen ikkunan takana, käy läpi jo tapahtunutta, alkua, alkuja, lopputulosten hiljaista ennustettavuutta. Kuin kodinhoitaja päivittäisissä askareissaan äänensä menettäneenä Zerán luo eristyneen maailman, joka rajoittuu kuitenkin yhden perheen sijaan laajemmaksi puheenvuoroksi yhteiskuntaluokkien välisestä räikeän hiljaisesta väkivallasta.

AAVEKAUPUNKI

KEVIN CHEN : AAVEKAUPUNKI

380s.

Aula & Co 2024

Alkuteos: 鬼地方, 2016

Suomennos: Rauno Sainio

Ch'en T'ien-hung on seitsenlapsisen perheen nuorin – häntä ennen on syntynyt viisi kirottua tyttöä peräkkäin, viimein yksi poika ja pahnan pohjimmaisena vielä toinen poika. Sitäkin epäonnistuneempi tosiaan, miehistä kiinnostunut haihattelija. Aikuistuttuaan hänet ajetaan pois kotikylästä, pois kotimaasta, kauas Eurooppaan, jossa Taiwania ei olla muistettu edes lisätä maailmankartalle. 10 vuotta myöhemmin hän palaa – istuttuaan vankilassa miehen taposta. Koska perheen ankara ja T'ien-hungn karkoittanut äitikin on jo kuollut, siskot ympäri Taiwanin kerääntyvät paikalle ottamaan vastaan hyljeksittyä pikkuveljeään.

Olin vuosi sitten kuuntelemassa Helsinki Litissä Kevin Chenin haastattelua. Ville Blåfieldin ja Chenin haastattelu avasi Litin lauantain, ja se oli varsinainen herkku: Chen oli lavalla valloittava, valovoimainen ja vangitseva. Hänen lavakarismansa syntyi inhimillisyydestä, puhtaasta ilosta miten moni häntä oli kuuntelemassa, villistä poukkoilevuudesta ja silti koherentista kokonaisuudesta – aivan kuin hänen viime vuonna suomennettu romaaninsa Aavekaupunkikin. Kirja on ollutkin viime keväästä asti lukulistalla, ja viimein oman Lue maailma vuodessa -lukuhaasteeni ansiosta sain tartuttua siihen. 

Aavekaupunki on upea, rönsyävä ja pohjavireeltään yhteiskuntakriittinen runsaudensarvi, joka käy läpi yhden kokonaisen perheen historian avulla läpi myös Taiwanin matkan Japanin vallan alta Kiinan sisällissotaan ja Manner-kiinan sekä Taiwanin eriytymiseen. Chen kuljettaa lukijan kapitalismin ja vanhoillisen patriarkaatisen yhteiskunnan nurjapuolille, ja näyttää millaisissa pienissä kylissä ihmiset edelleen työskentelevät globaalin pohjoisen sekä muutaman yksittäisen punaisilla rahakuorilla itselleen taloudellista mahtia haalineen paikallisen vaurastumisen keskellä – miten globalisaatio ei olekaan hyödyttänyt ihmisiä globaalissa etelässä ja miten lyhyessä ajassa se on tuhonnut vuosisatoja kestäneet elintavat. Keskushenkilönsä T'ien-hungin kautta Chen näyttää, että lopulta ihmisoikeudet ovat olemassa vain niille, jotka yhteiskunnan omistavat paksuimmat rahakuoret.

Aavekaupunki vei minulta lähes kokonaisen toukokuun. Aloitin sen ihan ensimmäisinä päivinä, ja sain loppuun vasta vajaa viikko ennen kuun vaihtumista kesäisemmäksi. Aavekaupunki vilisee henkilöhahmoja – ja tietenkin neljällä ensimmäisellä siskolla sekä kahdella viimeisellä pojalla on keskenään hyvinkin samanlaiset nimet, jotta lukijan pää varmasti pysyisi pyörällä. Yksi luku on aina yhden henkilöhahmon kertoma, ilman logiikkaa siitä kuka kertoo mitä ja mistäkin. Välillä ääneen pääsee myös itsemurhan tehnyt viides sisko sekä aiemmin kuollut perheen isä – aaveet, joiden varassa koko taiwanilainen uskomusjärjestelmä pitkälti pyörii. Aaveet ovat totta, he näkevät ja kuulevat kaiken, he jäävät paikkoihin, joista joutuivat lähtemään mitä brutaalein tavoin. He ovat läsnä kaikkialla ja kaikessa, ja vain korruptoituneimmat sielut pystyvät jättämään ne huomiotta. 

Chen puhuu aaveista myös Helsinki Litissä: entisten sukupolvien sielut ovat jokaisessa puussa, jonka ihminen ohittaa, eikä menneisyyttään näin koskaan voi päästä pakoon. Berliinissä nykyään asuva kirjailija näkee globaalin pohjoisen ja etelän eron, ja osaa käsitellä sen ristiriitoja taiten, näyttää meille edelliset sukupolvet jatkuvasti unohtaville ja historiattomuuteen tottuneille ihmisille, millaisten yhteisöjen keskellä olemme ennen eläneetkään. Ja miltä me edelleen suljemme silmämme – omien tekojemme seurauksilta, niiltä uhrauksilta, joita toistemme kustannuksilla olemme tehneet, niiltä selkärangoilta, joilta jatkuvasti viemme ja riistämme ylläpitääksemme nykyistä maailmaamme. Chen ei tee tätä mitään osoitellen tai ilkkuen, vaan kaikessa paljoudessaan hän antaa tarinansa puhua. Tarinan, jossa ehkä voi olla jopa jokunen rönsy liikaa hieman yksinkertaisemman ilmaisun ystäville, mutta ei tätä romaania ainakaan näkökulmien puutteesta voi syyttää. Hieno teos, jonka kanssa vietti hyvinkin mieluusti kolmisen viikkoa.

Lue maailma vuodessa: 5. Suoraan japanista, koreasta tai kiinasta suomennettu teos

ÄITIYDEN KATUMISESTA

ORNA DONATH : REGRETTING MOTHERHOOD

243s.

North Atlantic Books 2017

Tehdään tämä jo heti aluksi selväksi: kun naiset puhuvat äitiyden katumisesta, he katuvat nimenomaan äitiyttä, eivät lapsiaan. Kun he kokevat, ettei heidän valitsemansa elämä sovi heille, he puhuvat roolistaan äitinä, eivät lastensa persoonallisuuksista, oikeudesta olla olemassa. Kyllä, kaikki tähän kirjaan haastatellut naiset ovat vastanneet kysymykseen "jos saisin näillä tiedoilla mitkä minulla nyt on, palata ajassa taaksepäin ja päättää uudelleen hankinko lapsia, en todennäköisesti tekisi niin" myöntävästi. Ja kyllä: jokaisella äitiyttään katuvalla ihmisellä on täydellinen ja täysi oikeus näihin tunteisiin. Ne ovat totta, ne ovat valideja. Ne eivät määritä häntä ihmisenä millään tapaa. Ja se, että asiaa tutkitaan, on joka ikisen lapsen vanhemman ja lapsia hankkimattoman ihmisen etu.

Ja sitten varsinaiseen asiaan: Orna Donath on israelilainen aktivisti, sosiologi, feministi ja äitiyden katumista tutkinut akateeminen tutkija, jonka laajasta tieteellisestä tutkimuksesta Regretting Motherhood -kirjakin on koottu. Tutkimus on tärkeä, kaivattu. Se on herättänyt tunteita, hämmentävän suuriakin, aina tappouhkauksista muuhun laittomaan väkivaltafantasiointiin Donathia kohtaan. Ja samalla: yhteiskunta, jossa naisella on edelleen, 2020-luvulla velvollisuus joko hankkia lapsia, äitiytyä tai vähintäänkin selittää aktivismiin asti omaa lapsettomuuttaan, ei-äitiytymistään, ei ole mikään ihme, että tällaisesta myyttisestä äitikäsityksestä lähtien ajatus naisista*, jotka todella katuvat äitiyttään, on radikaali. Jopa vaarallinen – uhkaahan se huolella ja pieteetillä ylläpidettyä naista alistavaa normia, jossa kohdullisen tehtävä on synnyttää ja kasvattaa lapsia ja tuntea tämän tehtävän äärellä ainoastaan ylimaallista kiitollisuutta kehollista kohtaloaan kohtaan. 

(*Donath toteaa itsekin, että binäärinen sukupuolikäsitys on sosiaalinen konstruktio, mutta tässä tutkimuksessa mukana olevat henkilöt määrittävät kaikki itsensä naisiksi. Donath huomauttaa myös, että näin sukupuolittuneista yhteiskunnallisista kysymyksistä on oleellista edelleen puhua niillä sanoilla, joita se itse ylläpitää. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että vanhemmuutta katuu varmasti moni muukin. Äiti-myytti koskee kuitenkin vahvemmin ja vangitsevimmin juurikin naisiksi koodattuja ihmisiä, joten näkökulma muuttuisi tutkimuksen kannaltakin toiseksi, jos puhuttaisiin vanhemmista ylipäätään.) 

Donath argumentoi vahvasti, että itseasiassa ajatus äidinrakkaudesta on melko moderni ja toisaalta myös normatiivinen: se sisältää paitsi hyvin kapean käsityksen siitä, mitä ja millaista äidin lastaan kokeman rakkauden tulee olla ollakseen oikeanlaista ja normaalia ja toisaalta se sisältää myös vahvan kontrollin: äidinrakkaus on vahvasti sosiaalisten, poliittisten ja taloudellisten intressien muovaama instituutio, jota käytetään tietoisesti ylläpitämään tiettyä sosiaalista normaalia. Se käyttää yhtä hyvin klassista legitimointikeinoa, luonnollistamista itsensä ylläpitämiseksi, ja päätyy määrittämään hyvinkin kapean luonnollisuuden käsitteen äidinrakkauden tavoista ja muodoista. Näin yhteiskunta saa naiset hoivaamaan lapsiaan kaiken muun työn päälle ilmaiseksi, sillä se väittää sen olevan ikään kuin koodattu naiseuteen. Todellisuudessa se on koodattu lähinnä kapitalistiseen riistoon, kuten Nancy Fraser Kannibaalikapitalismi-teoksessaankin osoittaa, mutta tämä totuus on niin taiten rakenteisiin piilotettu, ettemme tule lopulta koskaan edes kyseenalaistaneeksi sitä, mikä taho ja millä tavoin tätäkin ilmaiseen hoivaan tähtäävää rakennelmaa todellisuudessa ylläpitää. 

“The American feminist philosopher Diana Tietjens Meyers refers to this as the colonization of our imagination, whereby we absorb the notion that motherhood is the only path to the point that we cannot conceive of other available options, making the only decision that can be imagined appear to have come from a “pure space.”

Ylläolevan lainauksen pohjalta voidaankin esittää, että ajatus normatiivisesta äidinrakkaudesta, johon ei kuulu minkäänlaisia negatiivisia tunteita, kolonialisoi mielemme ja naiskoodatut kehomme. Donath näyttää vahvana esimerkkinä, miten itseasiassa katumisen käsitettä käytetään juuri tämän lopputuloksen ylläpitämiseksi. Jo katumisen uhka on validi peruste esimerkiksi perheen perustamiselle tai vaikkapa abortin tekemättä jättämiselle: kadut kuitenkin myöhemmin. Katumuksen potentiaalisuus on jopa peruste lasten hankkimiselle. "En tiedä haluanko lapsia, mutta en halua ainakaan vanhana katua", on myös omassa tuttavapiirissäni täysin läpimenevä ja käytetty syy äiytydelle. Lapseton nainen on vielä surullisempi kuin miehetön nainen – ja katumisella aidosti omia haluja tutkivalle puheelle ei edes jätetä tilaa. Puhumattakaan siitä, miten totaalisen tukahdutettu edes ajatus äitiyden katumisesta nyky-yhteiskunnassa onkaan, kaikkein 'edistyksellisimmät' yhteiskunnat mukaan luettuina. Se kun on yllämainitun hoivatyön "luonnollisuuden" vastaista – kun äidinrakkaus esitetään jonain evoluution antamana faktana, saa äitiyden katuminen tällaisen luennan kautta ainoastaan tulkinnan epäonnistuneesta tavasta rakastaa. Siksi, niin surullista kuin se onkin, naisen täytyy aina erikseen muistaa mainita, että rakastaa kyllä lapsiaan, vaikkei koskaan äitiyttä uudelleen haluaisikaan valita. Nämä kaksi asiaa täytyy lokeroida kahdeksi eri totuudeksi, jotta ne mahtuvat olemaan näin ahtaassa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä yhtaikaa olemassa. 

Ei ole myöskään sattumaa, että mies saa paitsi katua myös kadota lastensa elämästä ilman sosiaalista rangaistusta: se voi joissain tapauksissa katsoa olevan jopa luonnollista. On luonnollista, että mies valitsee työn/uuden suhteen/oman elämänsä, on luonnollista, ettei isä osallistu palkkatulojaan enempää. Ei, vaikka perheen molemmat huoltajat kävisivät töissä. Eikä miestä kaduta kuin elämätön elämä, oli siinä lapsia tai ei. Sillä kuten Donath argumentoi, isää ei velvoiteta jatkuvaan symboliseen rintaruokintaan, lastensa ja heidän tulevaisuuden ajatteluun jopa silloin, kun lapset eivät ole paikalla. Äidille se on taas jopa pakollista – äitiydestä ei voi olla hetkeäkään lomalla. Ja tässä sukupuolittuneessa jaossa piileekin nimenomaan äitiyden katumisen ydin: se, mitä naiset katuvat, on juurikin se yhteiskunnallinen, äärimmäisen kapea rooli, sen roolin yksinäisyys, rajattomuus ja täydellinen päättymättömyys. Ja se rooli on, kuten Donath osoittaa, tosiaan siis sosiaalinen rakennelma. Jotain, mikä on luonnollistunut ainoastaan puheissa ja tarpeeksi useina toistoina, ei jonain, jonka välttämättä tarvitsisi olla näin. 

x

On yleinen narratiivi, faktana kulkeva kiistaton käsitys, että nainen on kokonainen vasta äitiydyttyään. Tätä vasten yksi lohdullisimpia ja samastuttavimpia ajatuksia tuleekin tämän kirjan sivuilta: moni näistä äideistä oli kokonainen jo ennen lapsia. Itseasiassa kokonaisempi. Kokemukset olivat rikkaampia, intensiivisempiä ja tyydyttävämpiä ennen lapsia. Nämä äidit saivat olla ennen kaikkea ihmisiä. Ilman sitä. valtavaa, alistavaa ja yhteen muottiin pakottavaa roolia jota äitiydeksikin kutsumme. Kuten Donath yhdessä alaluvussaan toteaa, yksi syy äitiyden katumiseen löytyykin uusliberaalista yhteiskunnasta, jossa hoiva paitsi kaatuu yhä yksin jäävempien äitien harteille myös vaatii äidiltä täydellisyyttä ja jopa ylimaallista hyvyyttä. Armollisuuspuhe kun yltää vielä hädintuskin työelämään, mutta äitiyteen sitä ei meinata edes päästää.

POHJOISESSA KAHVI ON JUOTU MUSTANA

ELLA-MARIA NUTTI : 

POHJOISESSA KAHVI ON JUOTU MUSTANA

206s.

Johnny Kniga 2023

Alkuteos: Kaffe med mjölk, 2022

Suomennos Jaana Nikula

Nuori, vielä alle 50-vuotias äiti on sairastunut parantumattomaan syöpään. Vielä nuorempi, itsenäsitä elämäänsä Tukholmassa jo joitain vuosia elänyt tytär ei tiedä. Ei, vaikka kertomaan painostaa psykologi ja äidin ystävä. Äiti yrittää kertoa. Yrittää, muttei kuitenkaan. Ja tulee sitten sanoneeksi puhelimeen, että tuleekin käymään. Viikonlopuksi. Jällivaarasta.

Ruotsalaisen, saamelaiskirjailija Ella-Maria Nuttin Pohjoisessa kahvi on juotu mustana on häilynyt lukulistallani jo kauan, sillä sitä on joku minulle muistaakseni aivan henkilökohtaisesti suositellut. Nyt kun Ella-Maria Nutti on tulossa myös kevään Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleille, sain viimein varattua teoksen kirjastosta. Visuaalisesti kaunis kirja vetää puoleensa, lyhyet, usein alle sivun mittaiset luvut saavat ahmimaan romaanin muutamassa päivässä.

"Muuan tytär näkee äitinsä. Hän rypistää otsaansa nähdessään liian laihan hahmon, mutta hymyilee sitten."

Nuttin romaani on puhuttu, käännetty ja suositeltu, eikä syyttä. Se käsittelee traagista aihettaan, lähestyvää kuolemaa sekä äidin ja tyttären hankalaa suhdetta helpostilähestyttävällä ja empaattisella otteella. Romaani vetää kuin itsekseen, Nutti kirjoittaa etenkin kaikkein tunnepitoisimmat kohtaukset taiten, ei suoraan pyri vetoamaan lukijan tunteisiin, mutta tulee tehneeksi niin yrittämättäänkin. Hankala, huomautteleva ja haparoiden lastaan lähestyvä äiti on hahmona lempeän raivostuttava, tunnistettavan ärsyttävä, inhimillisen rikkinäinen. Nutti tuo teokseen paloja äidin historiasta ja menneisyydestä, Jällivaaran kaivokset ja muistisairaat isät taustoittavat monimutkaista ja hankalaakin äiti-tytär-suhdetta.

...ja ehkä ihan himpun liikaakin, tai liian alleviivaten. Vaikka romaanissa on paljon hyvää, ja voin vilpittömästi suositella sitä eteenpäin, näkisin ettei se kirjallisesti ehkä aivan yllä sille tasolle, jota siltä jostain syystä odotin. Ehkä ihan omaan täyteen potentiaaliinsakaan? Nutti kirjoittaa hyvin, mutta yhtaikaa hieman turhia kikkaillen – ymmärrän vieraannuttamisen ja etäännyttämisen keinot, jota romaanissa käytetään, mutta nyt osa niistä tuntui hyvinkin päälleliimatuilta - ja samalla toisaalta henkilöhahmojen psykologinen syvyys jää näinkin suurten ja rankkojen aiheiden alla varsin ohueksi. Jos kerronnan ylimääräiset twistit olisi käytetty hahmojen terävöittämiseen ja syventämiseen, oltaisiin jo paljon vahvemmilla vesillä. Nyt monimutkaisuus ja suhteen ristiriitaisuus tulee näytetyksi hieman alleviivatuin keinoin ja se jättää sen kuitenkin yksioikoisemmaksi kuin tällaiset suhteet ovatkaan.

Ja silti: tätä kirjaa suosittelen, kun kaipaa tunteikasta ja inhimillistä tarinaa. 

Lue maailma vuodessa: Kirjan on kirjoittanut alkuperäiskansaan kuuluva kirjailija

GHOSTROOTS

'PEMI AGUDA : GHOSTROOTS

208s.

Virago 2024

Lue maailma vuodessa -lukuhaaste jatkuu, ja sain taas kirjan juuri ennen kuun loppua luettua. Ei näiden kanssa ole kiire, huomaan valinneeni kahteen ensimmäiseen kuuhun kumpaankin viipyilevän ja aikaa vaativan teoksen. Nigerialaisen 'Pemi Agudan esikoisnovellikokoelma Ghostroots on ollut minulla lainassa aiemminkin; nappasin sen viime vuoden lopulla kirjaston suositushyllystä Helmet-haasteeseen, mutta se jäi vielä silloin lukematta. Nyt varasin sen itselleni uudelleen, vaikka nigerialaista kirjallisuutta olen aiemminkin lukenut. Ilman tätä haastetta tämä olisi ehkä jäänytkin muiden varjoon, tai jopa kesken. 12 novellin kokoelma päästi hitaasti luokseen.

Rakastuin siis näihin tarinoihin pikkuhiljaa - kirja kun taisi olla taas jonkinlaisen maagisen realismin ja kauhun rajapinnoille genretetty, mikä jotenkin täällä meillä globaalissa pohjoisessa tuntuu olevan vakio kaikelle muulle kuin reaalikirjalliselle Valkoisen Miehen Kirjallisuudelle. Ilmiö on jännä, ja ohjaa lukemista jo valmiiksi vinoon. Se eksotisoi ja laittaa magiaa sinne, missä lähtömaassa kyse on enemmän aivan oman arjen omista uskomus- ja maailmankatsomusjärjestelmistä. Eksitisoinnin voi käsittää esimerkiksi tätä kautta: entä jos vaikkapa aasilainen kirjallisuus käsittelisi meidän jouluamme maagisena realismina? Tai juhannusjuhlaamme fantasiana, onhan meillä kokkoja ja kukkia tyynyjen alla? Tätä genrettelyä ja magiasoimista tehdään kaikelle ei-valkoiselle kirjallisuudelle Afrikasta Aasiaan, Polynesiasta Keski- ja Etelä-Amerikkaan. Että on tämä Meidän Realismi ja muu on eksoottista magiaa.  

"'Let the past stay there, abed. There are stories we leave buried so our children can move without weight.' 

'But why?'

'Why what?'

'Agnes. Why she was wicked? What happened to her, to make her be that way?'

Your aunt laughs the way she does when she thinks you've been brainwashed by 'the West', like the time you said having house girls was modern slavery. 'O, ọmọ mi,' she says now, 'not everyone needs a reason.'"

Kun tästä ennaltaolettamastani, itselleni päähän jumahtaneesta lukutavasta ja genrettelystä pääsee yli, kirja on juuri omanlaisenaan, ilman Valkoisen Miehen määritelmiä upea. Se kuvaa erilaista nyrjähtänyttä arkea, yllättäviä kohtaamisia, lapsen menetyksen surua, isiä kaikennielevien pienokaisten äärellä. Aguda kirjoittaa suoraa, taitavaa proosaa, novellit vangitsevat, jättävät länsimaalaisen lukijan osin ulkopuolelleenkin, mikä on hyvinkin tervehdyttävää. Niin ikään nigerialainen Akwaeke Emezi on kirjoittanut aiemmin afrikkalaisten länsimaalaisten odotuksiin kirjoittamasta kirjallisuudesta, kirjallisuusmaailman vaatimuksesta taipua stereotypiaan - ja hänen lisäkseen muun muassa ’Pemi Aguda osaa kieltäytyä tästä roolista taiten.

Agudan tarinoita yhdistää jonkinlainen surumielisyys, ulkopuolisuus tai novellien kertoja- tai päähahmojen herkkyys nähdä asioita, joita ympärillä olevat eivät huomaa. Tarinat ovat meluisan Lagosinkin keskellä hiljaisia ja hienovaraisia, ulkopuolelta omaa arkea tarkkailevia. Aguda selittelee hyvin vähän, jättää paljon lukijalle itselleen löydettäväksi. Tavallaan näitä olisi helppo lähteä tulkitsemaan laajemman symboliikan kautta, mutta väittäisin, että myös silloin kompastuisimme ennen kaikkea Valkoisen Miehen symboliikkaan: tunkisimme oman uskomus- ja symbolijärjestelmämme Agudan teksteihin. Yritän välttää sitä, yritän lukea nämä tarinat sellaisina kuin ne ovat. Se ei ole aina helppoa, sillä kuten sanottu, Aguda ei kirjoita ensisijaisesti länsimaiselle yleisölle. Nigerian omien kielien sanat, oma englanti, oma maailma on vahvaa ja voimakasta. Maagisuuskin on tummaa, mutta senkin näkee enää ainoastaan ne, jotka on jollain tapaa syrjään jääneitä tai jätettyjä. 

Moni Agudan tarinoista vaatisi useamman lukukerran auetakseen, mutta voimakas tämä oli näinkin. Toivon tälle suurta kansainvälistä huomiota ja kenties jopa pikaista suomennostakin, Aguda kun kirjoittaa raikkaalla tavalla totuttua vastaan. Tällaista ei-länsimaista kirjallisuutta olisi upea saada käännettynä myös Suomeen huomattavasti enemmän.

Lue maailma vuodessa: Kirjan on kirjoittanut keski- tai eteläafrikkalainen kirjailija, Nigeria 🇳🇬

TÄSTÄ ON VAIKEA PUHUA

EMILIE PINE : TÄSTÄ ON VAIKEA PUHUA

204s.

Atena 2020

Alkuteos: Notes to Self, 2018

Suomennos: Karoliina Timonen

Irlantilaisen Pinen omaelämäkerrallinen/muistelmallinen esseeteos on näkynyt viime aikoina paljon kansainvälisessä kirjainstagramissa, ja se kävi hetken jo minullakin kirjastolainana englanniksi kääntymässä, mutten ehtinyt sitä laina-ajan puitteissa lukea. Hetki sitten huomasin, samaisen kirjainstagramin kautta, että tämä on itseasiassa myös jo lähes viisi vuotta sitten suomennettu, ja että tämän käännetyn version saa kirjastosta hakea milloin haluaa. Nappasin kirjan lainaan, ja ahmin sen kahdessa päivässä, sunnuntaina ja maanantaina työpäivän jälkeen odotettuani koko päivän, että pääsisin jo kotiin lukemaan. Harvoin näin intensiivistä imua tulee esseisiin, mutta Tästä on vaikea puhua todella vei alusta asti mukanaan.

Pine aloittaa kokoelmansa tarinalla Korfun saarella sairaalassa ulosteidensa ja muiden eritteidensä keskellä makaavasta sairaasta isästä, jonka luo Emilie on sisarensa kanssa juuri matkustanut. Sairaanhoidollinen romahdus on Kreikan saarilla nyky-Suomeakin valtavasti edellä: vuorossa on päivisin vain yksi lääkäri ja ilta- ja yöaikaan yksi hoitaja on vastuussa kaikista sairaalan potilaista. Isällä, jonka sisäelimet ovat pettämässä vuosikymmenten alkoholismin seurauksena, ei ole ulkomaalaisena lainkaan paikallisia auvoisempi asema. Sisätautienosasto onkin kuoleman osasto, paikka jonne mennään, mutta josta ei enää palata. Sieltä Emilie jatkaa Vauvavuosiin, Puhumiseen/puhumattomuuteen, verenvuodatukseen ja tarinaan "villistä nuoruusvuosistaan" – eli toisin sanoen teini-iän kapinasta, köyhän lapsuuden jättämistä jäljistä, ikuisesta ulkopuolisuuden tunteesta ja itsensä ruumiillisesta rankaisusta niin syömättömyyden kuin raiskaukseksi vasta vuosikymmeniä myöhemmin ymmärretyn "seksin" merkeissä. Pine kuljettaa tasaisen rauhallisella kielellään lukijan yhden naisen omaelämäkerrallisten esseiden läpi näyttäen mitä henkilökohtainen on poliittista konkreettisesti tarkoittaa.

"Minulla on verta vuotava keho. Kerran kuussa se litisee verestä märkänä ja kuumana. Tuo veri valuu siteen ohi, se tahrii farkkujeni haarovälin, se tippuu kylpyhuoneen lattialle, kun unohdan vaihtaa tamponin. Se on epämukavaa ja sotkuista ja tarpeellista ja elämää sykkivää ja litimäräksi kastelevaa ja kunnioitusta herättävää. Ja se on punaista. Ja se on räikeää. Se on minun."

Osa aiheista on suorastaan naiserityisiä sillä tapaa, kun feminismissä oli muodikasta vielä muutama aalto sitten. Tavallaan tekisi mieli sanoa – ei vaan toivoa –, että kuukautisverestä, kainalokarvoista ja vulvan ulkomuodosta käytävät kirjalliset keskustelut olisivat jo tarpeettomia, mutta tässä sitä jälleen ollaan. Eritteiden, kramppien ja kuukautisverta pelkäävän yhteiskunnan edessä. Ja jotenkin niin uudella, raikkaalla ja lempeällä tavalla ollaankin, että välillä on hieman haastavaa käsittää, että tosiaan eletään 2020-lukua. Että tämä aika on se, kun minä, naiseksi koodattussa kehossa jo 37 vuotta eläneenä luen itseasiassa ensimmäisen kerran elämässäni samastuttavaa, häpeääni ja toisaalta aiheeseen väsyneisyyttäni sanoittavaa esseetä. Onhan näistä kirjoitettu, toki. Mutta joko ne ovat niitä kirjahyllyn taakse piilotettuja salaisia terveysoppaita, jotka nimenomaan muistuttavat häpeän oleellisuudesta tai sitten niitä 🩸✨🦄 IHANIA GLITTERKANTISIA PIMPPIVOIMAKIRJOJA, JOTKA MAALAAVAT KUUKAUTISVERELLÄ SOTAMAALAUKSEN JA KAATAVAT SAMALLA PATRIARKAATIN 🦄✨🩸Kaikki rakkaus ja kunnioitus pimppivoimakirjoille, rakastan, mutta ne ovat kuitenkin eri asia kuin se, että esseekokoelmassa, ihmisen kokoisessa, näköisessä ja jotenkin yhtäkkiä kaiken muun keskellä saa lukea samastuttavaa tekstiä näistäkin aiheista, ilman että nimenomaan hakeutuu sen äärelle. 

Rachel Cusk käsittelee tätä(kin) aihetta esseissään, mm. suomennetussa Mykkäkoulu-kokoelmassa että vielä kääntämättömässä Aftermathissa. Cusk esittää oivallisesti, että esimerkiksi kirjallisuudessa tasa-arvo ei ole lainkaan mitattuna sillä, kuinka moni kirjailijoista tai kirjallisuusalan ihmisistä on naisia (tai ei-miehiä, oma lisäys), vaan oikeasti tasa-arvoista myös kirjallisuus on vasta sitten, kun myös tällaiset naiserityiset aiheet aina äitiydestä kuukautisesseisiin ja hoivasta esivaihdevuosikirjallisuuteen käsitetään samalla tapaa korkeakirjallisina teoksina eikä naiskirjallisuutena. (Jatkan itse Cuskin ajatusta vielä sen verran eteenpäin, että tätäkin pidemmälle päästään, kun kirjoitetaan myös menstruoivista miehistä, muistetaan sukupuolettomien kehon eritteet ja juhlitaan Finlandialla muunsukupuoliserityistä kirjallisuutta.) Ja täällähän me emme vielä lainkaan ole. Katsokaapa vaikka, kuinka monta äitiydestä kertovaa kirjaa HS:n oman raadin TOP 100 -listalla on. Kuinka monen keskiössä on hoiva, entä miehen hoivaavuus? Monessako on mainittu kuukautiset? Niinpä. Aika marginaalissa ollaan.

Ja juuri tähän väliin, tätä puutetta täyttämään osuu myös Emilie Pine tällä esseekokoelmallaan. Se antaa äänen ihmisille, jotka vuodattavat kuukausittain verta salassa, piilossa, aihetta häpeillen. Se tuo esiin pissaiset testitikut, isäänsä ulostekerroksen keskellä siivoavat siskokset. Se näyttää, miltä keskenmeno tuntuu maassa, jossa abortti on vanhoilliskatolisuuttaan kielletty, ja epämääräisessä tilassakin ollut sikiö menee äidin terveyden ohi, ja jossa jopa keskenmenosta kertominen vanhemmille on laitonta. Pinen Tästä on vaikea puhua on pieni suuri kirja, kokoaan valtavampi ja yhteiskunnallisesti niin merkittävä, että olen yhtaikaa yllättynyt, miten vähän tästä puhutaan ja samalla en lainkaan. Määrällisiin mittareihin unohtuva tasa-arvokeskustelu kun unohtaa juuri sen, millä oikeasti on väliä: sisällöllä, sen moninaisuudella, rikkaudella ja tavanomaisuudella. Sillä, että esivaihdevuosista ja sormella vaginasta vuotoa etsimisestä puhutaan yhtä tavanomaisesti kuin kuntosalikäynneistä, miehiä lyövistä miehistä ja tulppaanien ostamisesta kaupasta. Sillä, että seksuaalirikoksista muuttuisi miehen, ei uhrin häpeä. Sillä, että aiheista, joista on vaikea puhua, puhutaan kuin se ei olisi vaikea laisinkaan.

"Minua pelottaa kirjoittaa sivuuttamisesta ja tunteista ja ylitöistä ja masennuksesta ja hermoromahduksesta, koska olen yhä vakuuttunut siitä, että haavoittuvuuden myöntäminen saa minut näyttämään heikolta eikä vahvalta. Minua pelottaa vahvistaa, että olen nuori ja söpö eikä minulla ole valtaa. Minua pelottaa myöntää kaikki vaikeat asiat, kaikki pahat asiat, kaikki epämiellyttävät asiat. Minua pelottaa puhua tästä kaikesta ja paljastaa itseni. Minua pelottaa, että minua säälitään. Että minua paheksutaan. Että minulle huudetaan. Minua pelottaa olla nainen, joka aiheuttaa häiriötä. Tai nainen, joka ei aiheuta häiriötä tarpeeksi. Minua pelottaa. Mutta teen sen silti."

ALAISET – 2100-LUVUN TYÖPAIKKAROMAANI

 OLGA RAVN : ALAISET

 – 2100-LUVUN TYÖPAIKKAROMAANI

128s.

Kosmos 2022

Alkuteos: De ansatte, 2018

Suom.: Sanna Manninen

On absoluuttisesti mahdotonta ehtiä lukea elämänsä aikana kaikkia haluamiaan kirjoja, kokeilla edes kaikkia kirjailijoita, joita tahtoisi ehtiä lukemaan. Priorisointi, valinta ja valitsemisen pakko jättää ulkopuolelle varmasti ihan valtavan määrän itselleen täysin sopiviakin teoksia, aika on yksinkertaisesti yhden elämän aikana liian rajallista.

Jostain syystä Olga Ravn oli jäänyt minulla tähän ohitettuun, tarkoituksella sivuun jätettyyn kategoriaan. Olen kyllä kiinnittänyt huomiota hänen kirjoihinsa aina Kosmoksen julkaisukatalogeissa, huomannut monen näitä kehuneenkin. Kaikkea ei ehdi, kaikkea ei pysty, mietin, ja jatkoin muiden parissa. Kunnes Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuma julkaisi ensimmäisen esiintyjäkiinnityksensä. Yhtäkkiä yhden viime vuosien suurimman lempikirjailijani Olivia Laingin rinnalla Olga Ravninkin nimi alkoi kiinnostaa aivan uudella tavalla.

"Minulla ei ole mitään kuolemaa vastaan. Minulla ei ole mitään mätänemistä vastaan. Minusta pelottavaa on se, mikä ei koskaan kuole eikä muuta muotoaan. Siksi olenkin ylpeä siitä että olen ihminen, ja minulle on kunnia tietää että varmasti kuolen. Juuri se erottaa minut tietyistä muista täällä."

Olga Ravnin ensimmäinen suomennettu teos, spekulatiivinen/tieteellisfiktiivinen pienoisromaani Alaiset on dystooppinen kertomus 2100-luvun työpaikasta, typötyhjässä ja pimeässä avaruudessa kulkevasta 6000. aluksesta, jonka henkilökunta koostuu sekä ihmisistä että ihmisenkaltaisista. Kun alukselle tuodaan Uuslöydön laaksosta outoja esineitä, ihmisenkaltaisillekin alkaa kehittyä ihmisenkaltaisuutta aivan uudella tapaa – he alkavat paitsi tuntea perustunteita myös kaipuuta, nostalgiaa, Maata. Vaikka he eivät ole syntyneet, eivätkä välttämättä Maassa käyneetkään, jokin uusi kaltaisuuden muoto valuu myös heihin. 

Ravnin Alaiset kertoo tarinansa todistajalausuntoina. Ravn kutoo 6000. aluksen henkilökunnan nauhoutetuista lausunnoista pienen mutta sitäkin voimakkaamman tarinan, joka kommentoi paitsi elollisuuden, ihmisyyden, kaltaisuuden, elottoman, luodun ja tehdyn välisiä rajapintoja myös nykyisen työkulttuurin äärimmilleen viemistä, suorittamista, itsensä antamista ainoastaan yhteiselle missiolle. Millaista on olla ihmisenkaltainen, joka on rakennettu ainoastaan työntekijäksi? Entä millaista on olla ihminen, avaruusaluksessa jo niin kaukana Maasta, ettei sitä enää pysty edes kaukoputkella erottamaan muista avaruuden tähdistä? Olla osa jonkinlaista tulevaisuuden projektia ja tutkimusta, jossa uskollisuutta täytyy osoittaa komitealle ja komentokeskukselle, jossa säästä puhuminen, säästä itsestä puhumattakaan on suurinta nostalgiaa? 

Jossain vaiheessa todistajalausunnoista alkaa muodostua hyytävä kokonaisuus, joka avaa 6000. aluksen miehistön kohtaloa. Jotain on tapahtunut, ja ihmiset sekä ihmisenkaltaiset alkavat eriytyä toisistaan. Ihmiset vetäytyvät hologrammilastensa tykö, jos heille onnekkaasti sellainen on myönnetty, ihmisenkaltaiset hiljaisesti keskenään yhteen. Uhka, jos sitä edes tunnistaa, on hiljainen ja hidas pohjavire, jolta pystyy kyllä kääntämään katseensa kun tarpeeksi vain osaa itseään harhauttaa. Kaikki kuitenkin tuntuu menevän kohti tuhoaan, ja monen asian ymmärtää kertoneen siitä vasta kun niitä tarkastelee jälkikäteen.

En ole varma kumman välttämättömästä tuhosta Ravn kirjoittaa paremmin, fiktiivisen 2100-lukukaisen miehistön vai todellisen 2000-luvun ihmisen. Se jääköön jokaisen lukijan itsensä päätettäväksi.

TYHJYYSPÄIVÄKIRJA

EMI YAGI : TYHJYYSPÄIVÄKIRJA

170s. 

Otava 2023

Alkuteos: 空芯手帳 (Kūshin techō), 2020

Suomennos: Raisa Porrasmaa

Japanilaisen Emi Yagin viime vuonna suomeksi julkaistu Tyhjyyspäiväkirja alkaa tilanteesta, jossa toimiston ainoan naisen on jälleen tehtävänä laittaa palaverin jälkeen pöydät paikalleen, siivota tuhkakupit ja haisevat kahvikupit. Päähenkilöä, 34-vuotiasta Shibatoa, väsyttää ainainen metatyön kasautuminen hänelle, naiselle, joten hän huomaakin vastaavansa jaostopäällikölle, että ei voi tehdä kyseistä työtä, koska jätteiden haju etoo häntä. Onhan hän raskaana. Raskaus on yllätys niin sanotusti sankarille itselleenkin, mutta kun tällainen valkoinen (?) valhe nyt tuli heitettyä, alkaa Shibato kiinnittää huomiota siihen, miten eri tavoin ympäristö häneen suhtautuu tämän näennäisen, jokaiselle osapuolelle yhtä suurena yllätyksenä tulleen raskauden myötä. Niinpä hän alkaa seurata raskauttaan viikko kerrallaan sitä lukijallekin avaten, ja mitä pidemmälle raskaus käy, sitä enemmän naisten ja miesten tasa-arvoerot työelämässä alkavat käydä selväksi. 

Kirjan ansiokkaasti suomentanut Raisa Porrasmaa kertoo romaanin nimiösivulla, että kirjan japaninkielinen nimi Kūshin techō on viittaus Japanin terveys-, työ- ja sosiaaliministeriön Boshi techō -kirjaseen ("äidin ja lapsen päiväkirja"), joka lähetetään jokaiselle raskaana olevalle naiselle. Kirjaseen on tarkoitus kirjata ylös raskauteen ja lapsen terveyteen liittyviä asioita aina siihen saakka, että lapsi täyttää 17 vuotta. Boshi-sanan sijaan kirjan alkuperäisessä nimessä oleva sana Kūshin tarkoittaa kirjaimellisesti kääntäen "tyhjää ydintä". Tyhjyyspäiväkirja on siis hyvin monimerkityksellinen nimi, ja Porrasmaa onnistuu kääntämään sen taiten, onhan yhdellä jos toisellakin suomalaisella äidillä tapana kirjoittaa myös raskauspäiväkirjaa.

Ja jotain tyhjyydestä, tyhjiöstä ja siitä iänikuisesta, ja silti aina niin valitettavan ajankohtaisesta naiseudesta Yagi terävästi kirjoittaakin. Tyhjyys ja tyhjä kohtu ovat pienoisromaanin keskiössä paitsi fyysisesti myös metaforisesti: nainen on yhtä kuin kohtunsa, ja lapsetonkin nainen on aina olemassa suhteessa lapseen tai siihen, ettei niitä ole. Ei ole olemassa naista naisena, on olemassa nainen potentiaalisena äitinä, äitimässä joko jälkeläistä tai toimiston miehiä. Naisen paikka on tyhjiö, nainen on tyhjiö, paitsi kun on olemassa muita varten.

Yagi kirjoittaa (ja Porrasmaa suomentaa) romaaniaan raskausviikko kerrallaan, heleän lakonisesti, sivumäärään nähden varsin tiiviistikin. Paikoin Yagi alleviivaa, sukupuolieroja, -rooleja ja -odotuksia etenkin, ja toisaalta hän häivyttää, erityisesti Shibaton omaa elämää tuoden sen näytille toki päivä ja askare kerrallaan, mutta siirtäen suuremmat tunteet, motiivit ja todellisuuden ja maagisen realismin välisen leikittelyn lukijan itsensä tulkittavaksi. Valinta on onnistunut, sillä tämä merkillinen kirja jättää jälkeensä viehättävän hämmennyksen tunteen, juuri sellaisen, johon tekee mieli palata, kerraten tai keskustellen. Kirja sopisikin eri hienosti esimerkiksi lukupiiriluettavaksi, sen verran paljon tässä on pieneksi kirjaksi purtavaa ja purettavaa.

"Ensin oli siirrettävä syrjään tiskirätti, joka oli valloittanut tiskialtaan ja kuivausritilän väliin jäävän olemattoman työtilan. Ei aavistustakaan, kuka rättiä käytti, mutta se piti aina hallussaan tuota kallisarvoista kohtaa ja haisi kammottavalta. Tänään riepu löyhkäsi siltä kuin sillä olisi pyyhitty maitoa. Tartuin rättiin kynnenkärjilläni nakatakseni sen syrjään, että pääsin viimein asettamaan pahvilaatikon tasolle avattavaksi. Tiiviisti kiinni liimatut saumakohdat kulmissa olivat yllättävän tiukassa. Yrittäessäni repiä niitä väkisin auki kynteni vääntyivät, joten jouduin kaivamaan taskuun sujauttamani veitsen. Mattoveitsi on modernin ajan siunaus! Viiltelin mielessäni kollegojeni naamoja samalla kun leikkasin laatikkoa auki."

Tyhjyyspäiväkirja seuraa Shibatoa niin työssä, yllättäen lisääntyneellä vapaa-ajalla, kotona, supermarketeissa kuin raskauden puolivälin jälkeen mamma-aerobicissäkin. Yagi kuljettaa Shibatoa läpi sen urbaanin arjen, jota yksin elävä nainen suurkaupungissa elää, näyttää väläyksiä muiden ihmisten suhteista ja suhtautumisista, äitiysryhmien heleää yhteisöllisyyttä, miehiä jättäviä ystäviä ja lapsettomaksi jääneitä työkavereita. Jokaisella pienellä sivuhuomiolla on kuitenkin merkityksensä, ne kommentoivat aina jollain uudella kulmalla joko lisääntymistä tai lisääntymisestä johtuvaa räikeää epätasa-arvoisuutta, joka on ihan yhtä totta 2024 vuoden Suomessa kuin se tuntuu olevan saman ajan Japanissakin.

Tyhjyyspäiväkirja on ihana, vinkeä pienoisromaani, joka tuntuu ehkä paikoin erikoiseltakin näin länkkärinäkökulmasta, mutta yhdistää voimansa muun muassa Sayaka Muratan Lähikaupan naisen sekä Mieko Kawakamin Breasts and Eggsin kanssa. Murata ja Kawakami tekevät omissa romaaneissaan hyvinkin selväksi, miten kaukana vielä länsimaisesta tasosta sukupuolten välinen tasa-arvo Japanissa on, ja miten se näkyy etenkin äitiyden, työelämän ja sukupuolirooliodotusten mutkikkaassa maailmassa. Yagi yhtyy kahteen maannaiseensa, mutta omalla tavallaan: siinä missä kaksi edellistä ovat kritiikissään suorempia, Yagi näyttää todellisuutta satiirisimmin keinoin. Eikä nämä asiat nyt niin kaukaisia täällä meilläkään ole: onko muka olemassa työpaikkaa, jossa metatyö siivoamisesta kahvinkeittoon ei kuuluisi odotuksen mukaan tiimin naisjäsenelle? Taukotilaa, jonka tiskit pesisi omatoimisesti joku johtoportaan miehistä? Jossa ei olisi palkattu siivoojaksi naista (tai maahanmuuttotaustaista henkilöä), vaan työn metatyötkin kuuluisivat ihan kaikille. Jossa esihenkilö sanoisi joskus sanat keitäpä poika meille kahvit, niin saa naiset rauhassa jutella?

(Emi Yagin Tyhjyyspäiväkirja tarttui muuten lukuun, kun seuraajani instagramissa suosittelivat sitä muutamaankin eri Helmet-haasteen kohtaan pulmaillessani mistä ihmeestä löydän kiinnostavaa luettavaa lapsi- tai harrastusaiheeseen. Ko. teos olisi muuten ehkä minulta ohi mennytkin, joten kiitos sekä haasteelle että teille vinkkaajille, tämä oli mainio löytö!)

Helmet-haaste 2024: 14. Kirjassa harrastetaan

OUR WIVES UNDER THE SEA

JULIA ARMFIELD : 

OUR WIVES UNDER THE SEA

230s.

Picador 2022

Koska ihminen hahmottaa maailmaa ja ympäristöään parhaiten luokittelemalla, nimeämällä ja kategorisoimalla, voi myös valtameren hahmottaa eri kerrosten avulla: päällimmäinen, noin 200 metriin yltävä kerros on valoisa eli esipelaginen kerros, jonka valo läpäisee, jossa elää monet tuntemamme eläin-, levä- ja korallilajit. Valoisassa kerroksessa ihminenkin voi sukeltaa, laitteilla tai ilman, tutkia ympäristöään, havannoida ja tehdä laji- ja ympäristöluokituksiaan. Valoisan kerroksen me tunnemme, kuten miten kuten sen seuraavankin, noin kilometriin yltävän mesopelagisen eli iltahämärän kerroksenkin.  Kaikessa tutkijuudessaankin ihminen alkaa kuitenkin olla melko rajoittunut tiedoiltaan, mitä syvempiin kerroksiin tulee: neljään kilometriin yltävä keskiyön kerros eli batypelaginen kerros on jo valon ja yhteyttämisen ulottumattomissa, samoin kuin aivan syvimpiin kerroksiin yltävät abyssopelaginen sekä ainoastaan merenpohjan hautavajoamien pohjiin kurottava hadopelaginen kerros. Näiltä alueilta meri on meille tuntemattomampi kuin lähiavaruus, vaikka kilometreissä se ei yletykään 'kuin' noin 11 kilometrin syvyyteen. Vaikka matkana 11 kilometriä vastaa mummolareissua tai lentokoneen lentokorkeutta, syvän meren pohjassa vedenpaineen ansiosta se on kauempana kuin voisi ajatellakaan. 

Ja jonnekin sinne, näiden kerrosten allegorioiden kautta, kurottaa Julia Armfield lyyrisessä kauhuromaanissaan Our Wives Under the Sea.

“I used to think there was such a thing as emptiness, that there were places in the world one could go and be alone. This, I think, is still true, but the error in my reasoning was to assume that alone was somewhere you could go, rather than somewhere you had to be left.”

Miri ja Leah ovat aivan tavallinen, rakastava aviopari, jossa toisen rauhallisuus tasapainottaa toisen ahdistuneisuutta, toisen lempeys toisen äkkivääryyttä. Miri ja Leah tapasivat juhlissa, lähellä Mirin äidin kuolemaa, jo hieman kauempana mereen tyttärensä tutustuttaneen Leahin isän kuolemasta. Miri ja Leah ovat kaunis, toisiaan tukeva yksikkö, suurempia yhdessä kuin erikseen. Kunnes kerran meribiologina työskentelevä Leah lähtee tutkimusmatkalle sukellusveneellään, eikä palaakaan kolmen viikon jälkeen kuten olisi pitänyt. Ensin Miri ei ole huolissaan, onhan Leahin työnantaja, Keskus, häneen säännöllisesti yhteydessä, ilmoittaa vain lähes odotetusta viivästyksestä, ei sen kummemmasta. Kuukaudet kuluvat, ja Mirin ahdistus alkaa kasvaa, vaikka Keskus vakuutteleekin kaiken olevan normaalisti. Viiden kuukauden kohdalla Miri on varma, että Leah on kuollut, ja kun hänen vaimonsa viimein kuuden kuukauden jälkeen palaa, hän ei ole enää varma saiko hän lopulta kumppaniaan takaisin vai ei.

Our Wives Under the Sea on tarina kahdesta vaimosta, pinnalle jääneestä ja pinnan alle uponneesta. Our Wives on romaani rakkaudesta, pelosta, menetyksestä, kumppanuudesta, katoamisesta, palaamisesta, kauhusta ja mielen murtumisesta. Mutta ennen kaikkea Our Wives on tarina surusta, surun vääristämästä todellisuudesta ja irtipäästämisestä.

Our Wives Under the Sea on yksi kauneimpia kaunokirjallisia tarinoita, jonka olen pitkään aikaan lukenut.

“I think,” Juna says after a pause, “that the thing about losing someone isn’t the loss but the absence of afterwards. D’you know what I mean? The endlessness of that.” She looks sideways at me and sniffs. “My friends were sad, people who knew my sister were sad, but everyone moves on after a month. It’s all they can manage. It doesn’t mean they weren’t sad, just that things keep going or something, I don’t know.” She rolls her shoulder, shakes her head. “It’s hard when you look up and realise that everyone’s moved off and left you in that place by yourself. Like they’ve all gone on and you’re there still, holding on to this person you’re supposed to let go of.”

Julia Armfieldin romaani hidas, pienin vedoin aukeava mysteeri, joka vaatii ehkä alkuun hieman enemmän keskittymistä, mutta nappaa mukaansa jo varsin pian, eikä päästä otteestaan. Armfield kirjoittaa heleän kaunista ja syvää proosaa, elää ja hengittää yhtaikaa paitsi Mirin ja Leahin rakkaustarinaa, myös valtamerta, sen arvaamattomuutta ja itsepintaista omantunnonarvoa, joka ei nöyrry eikä kumarru ihmisen edessä. Meri on tässä romaanissa sama mitä se on ihmisille ylipäätään: kiehtova, valtava ja niin suuri, ettei meidän kykymme ja ymmärryksemme riitä sen selvittämiseen edes ensimmäisiä kerroksia pidemmälle. Katsomme mieluummin taivaisiin kuin syviin vesiin, ja sille on syynsä: vaikka olemme kirjaimellisesti merestä tulleita, merta ja sen muistoa edelleen sisällämme kantavia, emme kestä sen painetta, sen pimeyttä, sen loputonta täynnä oloa. Meri on antanut meille kaiken, ja kuten ilmastonmuutoksen aikaan huomaamme, se voi myös viedä meiltä kaiken. Se voi vallata elinympäristömme, se voi vyöryttää maan jalkojemme alta, se voi kääntää virtansa, emmekä voi sille mitään. Me samaan aikaan kunnioitamme merta että käännämme siltä katseemme, koska se on meille liikaa, liian täysi. Liian vaikea hallita, kesyttää ja kaapata omiin tarkoituksiimme.

Our Wives etenee seuraten kirjan vaimoja vuorotellen: Miriä pinnalla yrittäen ymmärtää, mitä Leahille on tapahtunut ja miksi tämä ei palattuaankaan enää ole läsnä ja Leahia pinnan alta muistikirjan kautta, avaten hiljalleen kaikkea, jota hän ja muut miehistön jäsenet, Matteo ja Jelka, joutuivat pinnan alla kuukausien aikana kokemaan. Vaikka romaani etenee kohti mysteerimäistä ja kauhuelementeinkin terästettyä loppuaan, se ei silti ole tyypillinen genre-kirja: se ei rakenna jännitettä jännitteen vuoksi vaan kasvaa pikkuhiljaa. Se ei typisty juoniromaaniksi, vaan yhdistää taiten mysteerin, kauhun, selittämättömän ja selvittämättömän elementtejä tarinaan surusta ja surun valtavasta, lähes Mariaanien haudan vedenpainetta vastaavan voiman vääristävä vaikutusta. Miten olla toista varten, kun ei oikein ymmärrä mitä toinen on kokenut, ja miten olla enää pinnalla, kun jotain jäi pysyvästi meren pohjalle?

Armfieldin taituruus romaanissa on paikoin hengensalpaavaa ihastusta, mykkää ihailua psykologisten ulottuvuuksien keskellä. Our Wives onkin oikeastaan kaksi tarinaa yhdessä: se on surukirja ja tutkielma surun psykologiasta sekä selviytymiskirja, sukellus kolmeen erilaiseen tapaan reagoida katastrofiin, mielen keinoihin rationalisoida kaikkein kauhein, kaikkein kauheimman jälkeisen pelastumisen ruumiillistuma.

“I used to think it was vital to know things, to feel safe in the learning and recounting of facts. I used to think it was possible to know enough to escape from the panic of not knowing, but I realise now that you can never learn enough to protect yourself, not really.”

Armfieldin tummavireinen mysteeri on niin kaunis, että se särkee lähes lukijansakin sydämen. En tiedä sekoittaako kauhugenren alle laittaminen sen lukijoiden mielet, kun tähän on suhtauduttu tympeämminkin, onko joku erehtynyt markkinoimaan sitä juoniromaanina ja kirjaimellisempana kuin itse sitä ainakaan koen. Our Wives ei kuitenkaan suostu typistymään yksittäisten avainsanojen tai kategorioiden alle, ne ovat yhtä keinotekoisia tapoja yrittää ymmärtää tätä romaania kuin ihmisen tapa asettaa meren eri kerroksille tarkkaviivaisia rajoja, nimetä syvyyksiä oman ymmärryksensä tueksi. Parhaimmillaan nimet antavat meille lisää ymmärrystä, mutta pahimmillaan ne suuntaavat katseen ilmeisimpään niin, että todelliset arvoitukset jäävät meiltä tutkimatta. 

Helmet-haaste 2024: 8. Kirjan nimessä on perheenjäsen

RAKKAUDETONTA MAAILMAA VASTAAN

SUSAN ABULHAWA : 

RAKKAUDETONTA MAAILMAA VASTAAN

384s.

Like 2021

Alkuteos: Against the Loveless World, 2019

Suomennos: Anna-Mari Raaska

Elämme maailmassa aikaa, jossa opetamme kolonialismin kuuluvan vahvasti historiaan. Kirjoitamme nykyisen totuuden aina sitä kautta aikalaisillemme, että vaihe, jossa suurvallat tulivat ja valtasivat ikiaikaisia maita niiden alkuperäiskansoilta, on jotain, mikä on jo mennyt, minkä yli olemme saaneet kääntää sivun historian kirjoissamme. Esitämme myös, ettei esimerkiksi apartheid kuulu enää millään tapaa länsimaiseen yhteiskuntajärjestelmään, kansanmurhasta nyt puhumattakaan. Olemme saaneet tästä niin valtavan taiten rakennetun todellisuuden, että meillä on olemassa enää käsitys, jossa on olemassa Hyviä ja Oikeamielisiä Läntisiä maita, ja sitten pahoja ja barbaarisiä Lähi-Idän maita, joissa kytee joku kumma, tyhjiössä kasvanut terrorismi, jonka ainoa tarkoitus on pyrkiä horjuttamaan meidän auvoista onnea ja rauhaamme. Me olemme taitavia tarinankertojia. Ja sitäkin taitavampia valehtelijoita. Sen syksy 2023 ja (uusin) Gazan sota on todella voimalla meille näyttänyt.

”Viimeisen kymmenen vuoden aikana se, että israelilaiset siirtolaiset sytyttivät olivipuut tuleen sadonkorjuun aikaan, oli alkanut olla niin yleistä, että kansainvälisiä avustusorganisaatioita oli perustettu pelkästään puolustamaan palestiinalaisia viljelijöitä. Joukko joka tuli poimimaan kanssamme oliiveja vakuutti, että he myös toisivat lisää maata ja istuttaisivat uusia puita. Kävin auttamassa istuttamisessa ja maan kyntämisessä niin paljon kuin pystyin, mutta en ollut tottunut toinen toistaan seuraaviin traumoihin ilman minkäänlaista hengähdystaukoa. Tarvitsin aikaa surra, aikaa toipua.”

Nahr on nuori palestiinalaispakolaisäitinsä esikoistytär. Hänen isänsä on kuollut jo aiemmin, veli taas vielä kasvaa ja vahvistuu. Hän asuu Kuwaitissa perheensä sekä ilkeän ja äksyilevän isoäitinsä kanssa. Muistot perheen kotimaasta Palestiinasta ovat vain muistoja, lapsuudenkodit paikkoja, joihin palataan kuin satukirjojen linnoihin. Maat ja talot on menetetty, kun Israel vie tilaa lännen tuella, suuremman oikeudella, välittämättä siitä, oliko koti jo jonkun, oliko joku suku viljellyt oliivipuita samalla paikalla kymmeniä vai satoja vuosia.

Nahrille Palestiina on taustahumua, kuuma ja vapaa 1980-luvun Kuwait taas mahdollisuuksien areena. Nuori Nahr kiinnostuu palestiinalaisen kansallissankarin maineen saaneesta, naapuriin muuttaneesta miehestä, ja alkaa kilvoittelemaan hänestä ystävänsä kanssa. Nahr voittaa, ja viimeisen silauksen viekoitteluyrityksiin tuo upea tanssitaito, joka ei jää keneltäkään näkemättä. Lyhyen ja traagisen avioliiton päätteeksi mies kuitenkin pakenee jonkun toisen perään, ja Nahr jää tyhjän päälle, muttei toimettomaksi. Hän tutustuu kiehtovaan, outoon, mutta vapaaseen irakilaisnaiseen, joka saa hänet houkuteltua tanssimaan rahasta suljettujen ovien takana. Vain tanssimaan, Nahr päättää. Aluksi.

Abulhawa kirjoittaa vetävää ja helpohkoa lukuromaanimaista kaunoa, jossa pääpaino on juonella ja ympäristöllä, ei niinkään hahmojen psykologisella syvyydellä. Vaikka päämäärätietoinen ja voimakastahtoinen Nahr on näennäisesti tarinan päähenkilö, todellisuudessa päähenkilön paikkaa ajaa Palestiina, kadotettu, romutettu ja sorrettu. Nahr vertautuu Abulhawan omaankin isänmaahan, se pysyy pystyssä horjutuksesta, rikoksista ja raiskauksista huolimatta. Nahr ja Palestiina nousevat, ne tekevät kaikkensa voidakseen olla olemassa, saadakseen pidettyä rakastettunsa elossa. He eivät antaudu. Mutta he menettävät, menettävät ja menettävät. Heitä lyödään, sorretaan, raiskataan, heiltä kielletään liikkumasta omalla maallaan, heidän rekisterikilpensä värjätään eri värisiksi, he joutuvat hakemaan viisumia omaan kotimaahansa. Ja kun joku lyö ja lyö ja lyö, näyttää, että yhteiskunnassa on yhdet säännöt yksille ja toiset toisille, kuka tahansa lyö jossain vaiheessa takaisin. Se, että se maalataan automaattisesti terrorismiksi, kertoo enemmän sortajista kuin sorretuista.

Susan Abulhawan Rakkaudetonta maailmaa vastaan on kaikessa rakkaudenkaipuussaan, paikkansa etsimisessään, pakolaisuudessaan ja vastarinnassaan yksi ajankohtaisimpia kaunokirjallisia kirjoja, jota juuri tähän maailman aikaan voi ja ehdottomasti kannattaa lukea. Vaikka Abulhawan romaani on kirjoitettu rauhallisempaan aikaan, sen yhden perheen kautta aukeava tarina näyttää voimallisesti mistä vastarinta, jota länsi terrorismiksi niin hanakasti kutsuu, syntyy ja kuka oikeastaan sortaa ja ketä. 

Helmet-haaste 2024: 28. Kirjailija on Välimeren maasta