TARTUNTA

ANTHONY PASSERON : TARTUNTA

259.

Gummerus 2025

Alkuteos: Les enfants endormis, 2022

Suomennos Sampsa Peltonen

Perheen hiljaisuus on korvia huumaava. Vanhoissa valokuvissa ja kaitafilmeissä näkyy kuitenkin henkilö, joku josta ei puhuta, joku jonka kohdalla isän leuat kiristyvät ja muutama pakonomainen sana tulee ulos vain pakon edestä. Samaan aikaan uusi ja järisyttävällä vauhdilla tartunnan saaneiden immuunijärjestelmän tuhoava tauti nostaa päätään, hieman hämmentävissä ihmisryhmissä: homoseksuaalien, heroiininkäyttäjien sekä haitilaisten keskuudessa. Tällä kertaa kärsimys on äänekästä, mutta yhteiskunta on kohtalokkaasti hiljaa – katolisissa maissa vanhoillisuus ja toisaalta ymmärtämättömyys tuhoaa tuhansien ihmisten elämän, jotka olisi aikaisemmilla varotoimenpiteillä voitu pelastaa.

Anthony Passeronin esikoisromaani Tartunta on hurmannut maailmalla niin kriitikot, lukijat kuin palkintoraaditkin. Tartunta seuraa vuorotellen kahta tarinalinjaa: oman isän puoleisen sukunsa tarinaa aina rakastetun ja suositun sedän nousuun ja tuhoon saakka sekä lääketieteellistä kujanjuoksua, jossa aidsiksi nimetty sairaus tappaa kantajansa ennätysvauhtia, eikä ensin edes ymmärretä millainen virus kyseessä on. Passeron asettuu kerrontatyyliltään Nobel-palkitun Annie Ernaux'n turvalliseen jatkumoon: tarina etenee raporttimaisesti, tunteet jäävät lähinnä julkilausumattomiksi rivien, tekojen ja sanomatta jätettyjen väliin. Toisaalta se on esimerkiksi Édouard Louisia etäämmällä aiheistaan: se ei takerru ja toista, vaan kertoo hieman kauempaa, lineaarisemmin, vähemmän henkilökohtaisesti. Uutta – tai ehkä ennemmin erilaista, omanlaistaan – Passeron tuo tarinaan liittämällä siihen noin joka toiseen lukuun 1980-luvun alun aids:n vastaiset lääketieteelliset taistelut, kiihkeät tutkimukset uuden ja erikoisen oirerykelmän edessä, epätoivoiset varoitukset, joita kukaan ei oikein tuon ajan Ranskassa ota kuullakseen – tai kiinnostu kuulla, puhutaanhan sairaudesta pitkälti vain seksuaalivähemmistöjen "syöpänä".

Vahvimmillaan Passeronin kiitelty romaani on sen alkupuoliskolla – Tartunta kuvaa taiten pientä kylää suuren kaupungin takana, jossa kehitys tulee hieman myöhässä, jossa maalaisuus näkyy pyhävaatteidenkin takaa ja jossa menneisyys silti koitetaan peittää viimeiseen asti oman luokkanousun esimerkillisillä merkeillä. Passeron käyttää omaa sukuhistoriaansa näyttämään nousuja ja laskuja, puurtamista ja viimein suotua turvallista elämää, jossa omilta lapsilta ei puutu mitään sellaista, minkä takia itse on jouduttu taistelemaan. Kaikkea tuota vasten nousee 1980-luvun heroiiniepidemia, ja sen perässä aids. Ja yhtäkkiä kukaan ei olekaan turvassa, ei edes "hyvien perheiden" pojat ja tyttäret, ei perijät eivätkä etenkään seksuaalivähemmistöihin kuuluvat. Elämänjano vie uusien kokemusten äärelle, heroiini vie sen kaiken pois. Ja yhteiskunta on hiljaa, sillä narkomania on rikos ja ihminen muuttuu ei-inhimilliseksi heti kun siihen liittyy jotain pelottavaa ja vierasta.

Virologien, monitieteellisten työryhmien ja tieteen ahdinko tulee alkuun myös vahvasti iholle, kun uusi virus haastaa kaikkien tutkijoiden ymmärryksen sairastumisen syistä ja etenkin sen seurauksista. Yksittäisten, auktoriteettiasemissa olevien tutkijoiden omat egot hidastavat viruksen tutkimista ja toisaalta lääketieteen kehitystä, koska oman virheen myöntäminen on vaikeampaa kuin selvien todisteiden uskominen – sairastuneidenkin kustannuksella. Passeron näyttää upeasti myös tämän maailman nurjan puolen – akatemian hitauden, sairaaloiden ennakkoluulot, viruksen kantajiin kohdistuvan äärimmäisen pelon ja ulossulkemisen. Yhteiskunnat, jotka eivät välitä tutkijoiden varoituksista, lääketeollisuuden ponnistelut hoidon kehittämiseksi. 1980-luvun dystooppinen tunnelma aids-tutkijoiden keskuudesta on vangittu näihin lukuihin erityisen upeasti. 

Ihan loppuun saakka Passeronin romaani ei kanna, mitä lähemmäs se tulee nykyhetkeä, kirjailijan oloisen minäkertojan omaakin lapsuutta, jokin voima alkaa hieman valua hukkaan. Joko ollaan liian lähellä tai yksi ja sama, monesti toistettu tehokeino alkaa menettää jo vaikutustaan, mutta jostain syystä toinen puolisko kaikessa sen traagisuudessa tuntuu ehkä hieman "ylimääräiseltä". Jotenkin juuri traagisuuden ja tunteenvetoavuuden vuoksi mukaan otetulta tai sitten kuitenkin liian lähellä olevalta, että siitä olisi enää voinut tehdä kovin teräviä yhteiskunnallisia havaintoja. Toki henkilökohtaisuus ja oman karttamiskäyttäytymisen havainnointikin on tässä kohden kuvattu melko näyttävästi, mutta jotain romaanin alkua vahvasti kannattelevaa puuttuu ja se etäännyttää vähän väärällä tavalla, tahtomattaankin lukijaa juuri sellaisessa kohdassa, jossa se on hieman kohtalokasta kokonaisuuden kannalta.

Kokonaisuutta loppu ei kuitenkaan onneksi täysin latista, ja vaikka hieman hiotummalla toisella puoliskolla tämä olisi ollut kirkkaasti viiden tähden kirja, ei sen taikavoima silti täysin himmene. Tartunta on juuri niitä kirjoja, joiden lukeminen parhaimmillaan lisää empatiaa – ja juuri sitä hoitavamman ja ennaltaehkäisevämmän politiikan lisäksi nykyisetkin päihdesairauksista kärsivät ihmiset kaduillamme tarvitsevat kurin ja piilottamisen sijasta.