lauantai 31. joulukuuta 2022

HITIT JA HUDIT // 6 x 5 KIRJAA VUODELTA 2022

Yksi lukuvuosi on taas takana, ja siihen mahtui monenlaista, ennätysmäärä uusia lempikirjoja ja taas toisaalta muutama sellainen, jonka tilalla olisi kannattanut lukea jotain aivan muuta. Luin yhteensä 67 kirjaa, löysin kaksi uutta lempikirjailijaa (Ali Smith & Joan Didion), suoritin Helmet-haasteen kerrankin loppuun jo aiemmin syksyllä, Lue koko maailma -haasteeseen löysin kirjat Egyptistä, Senegalista, Venezuelasta ja Uudesta-Seelannista. Luin hurjan paljon uutuuksia ja yhteiskunnallisia teoksia, pysyttelin hyvin vahvasti mukavuusalueella kirjojen parissa, kun muu elämä ei meinannut lainkaan pysyä siellä. Kirjat tasapainottivat kaoottista päätä, ja se tuntuu aina lohdulliselta ja turvalliselta. Ja kuten jo vuodesta 2016 asti, tässäpä vielä muutamana listana lukunostoja vuodelta 2022!



5 x K O U K U T T A V I N T A
eli vuoden intensiivisimmät luku- & kuuntelukokemukset



5 x S U U R I N   H U T I
eli kirjat, joiden lukematta jättäminen olisi ollut jopa kannattavaa


5 x S U U R I N   Y L L Ä T T Ä J Ä
eli kirjat, joihin tartuin epäillen, mutta lopetettuani olisin
 halunnut heti aloittaa ko. kirjan uudelleen


5 x H I E N O I N   T I E T O
eli vuoden vaikuttavimmat ei-fiktiiviset teokset


5 x U P E I N   K A U N O A 
eli vuoden kauneimmat kaunokirjat



5 x H E N K I L Ö K O H T A I S E S T I   S U U R I N T A
eli kirjat, joihin tulen todennäköisesti viittaamaan lempikirjoinani lopun elämääni



Hienoja, hienoja kirjoja, paljon. Ensi vuodelle asetan saman lukutavoitteen kuin aina: 40 kirjaa ja Helmet-haasteeseen sen, mitä bingomaisesti sinne sopii. Toivon paljon aikaa lukea, oppia ja oivaltaa uutta niin kirjojen kuin muunkin elämän kautta. Ja teille kaikille toivon lempeää ja lämmintä vuotta 2023, olkoon se edeltäjiänsä vähemmän täynnä mullistuksia.


Ja täälläpä vielä kootusti aiempien vuosien hitit ja hudit:
2021 x 20202019 x 2018 x 2017 x 2016


sunnuntai 25. joulukuuta 2022

TALVI (VUODENAIKAKVARTETTI #2)

ALI SMITH : TALVI
336s.
Kosmos 2022
Alkuteos: Winter (Seasonal #2) // 2017
Suomennos: Kristiina Drews
Pyydetty arvostelukappaleena

On joulupäivä. Olen matkustanut Elvi-koirani kanssa joulun viettoon Pohjois-Savoon vanhempieni luokse, tänne on tullut myös idempää siskoni kumppanineen, sekä isoisäni. Koolla on siis eri sukupolvia, erilaisia kokemuksia, paloja toistemme henkilöhistoriasta, erillisiä, mutta risteäviä. Ja joulu on myös kirjassa, jonka tänään saan loppuun, Ali Smithin Talvessa, jossa niin ikään joulupäivänä kokoonnutaan, ulkoa katsottuna kovinkin luonnollisella joukolla, mutta syvemmälle sukeltaessa jokin silti onkin hieman vinksallaan. Kuten äärimmäisen viehättävästi Ali Smithin romaaneissa yleensä.

Ali Smithin Talvi on toinen osa hänen vuodenaikakvartetistaan, jonka ensimmäinen osa Syksy ilmeistyi suomeksi aiemmin tänä vuonna. Itsenäistä jatko-osaa yhdistää edeltäjäänsä lähinnä vuodenaikojen symboliikka, ja siinä missä edellisessä osassa tosiaan oltiin kuolevan ja lepoon asettuvan luonnon äärellä, nyt ollaan keskellä pimeintä hetkeä, niin vuodenkierrossa kuin ihmiskunnan omassa kansainvälisessä epähumaaniudessa. Smith yhdistää, jälleen kerran, henkilökohtaisen poliittiseen sellaisella taituruudella, että harva nykykirjailija siihen pystyy, ja, jälleen kerran, olen yhden vuoden lempikirjani parissa Smithin uusinta suomennosta lukiessani.

"Jumala oli kuollut: ensi alkuun.
Myös romantiikka oli kuollut. Ritarillisuus oli kuollut. Runous, proosa, maalaustaide, kaikki kuolleet, samoin kuvataide. Kirja oli kuollut.
Modernismi, postmodernismi, realismi ja surrealismi, kaikki kuolleet. Jazz oli kuollut, popmusiikki, disko, räppi, klassinen musiikki, kuolleet. Kulttuuri oli kuollut. Säädyllisyys, yhteiskunta ja perhearvot olivat kuolleet."

Sophian luo on ilmestynyt jostain pää. Elävä ja eloisa, huomiota vaativa lapsen pää, joka keikkuu ilmassa kuin ilmapallo. Noin 3-kymppinen Art on riidellyt rajusti tyttöystävänsä Charlotten kanssa, ja saa aivan kumman idean yrittäessään piilottaa tätä faktaa äidiltään. On joulu, Englannissa, nykyajassa, ja kummien sattumusten kautta joulupöydän ympärillä on pian Art, ei-Charlotte, Artin äiti Sophia sekä Sophian sisko Iris, jonka kanssa Sophie ei ole ollut tekemissä kymmeniin vuosiin. Kukaan eikä mikään ole ihan siltä miltä näyttää, ja eriskummallinen vyyhti selkenee hitaasti, pieni pala kerrallaan. Mutta koska kyseessä on Ali Smithin kirja, kyseessä ei ole mysteeri, vaan otos niin aidonoloisesta elämästä, että yhtäkkiä sitä unohtaa lukevansa kirjaa eikä seuraavansa vierestä erään englantilaiskylän tapahtumia reaaliajassa.

Smith kuvaa romaanissaan Talvi jälleen kerran lempeällä taidolla niin perhesuhteita kuin yhteiskuntaa, Iso-Britanniaa Brexitin kynsissä ja Eurooppaa taantuvan, yhtäkkiä rajoistaan ja näennäisistä omistaan hyvinkin tarkan ilmapiirin keskellä. Smith tuo yhteen sisarussuhteet ja ruumiit Välimerellä, aktivismin matkan vuosikymmenten mielenilmauksista poliittisiin blogiteksteihin ja ihmisen oikeuden tietoon omasta henkilöhistoriastaan toisen oikeuteen pitää tiettyjä asioita yksityisinä. Suurimmillaan Smith tuntuu kuitenkin tutkivan sitä, mikä kaikki lopulta onkaan poliittista maailmasa, jossa kansat sotivat keskenään, jossa tuholaisia torjutaan ympäristöä tuhoavilla aineilla ja jossa ihmiset ovat valmiita maksamaan siitä, että  voivat estää kuolemassa olevien pakolaisten hengissä selviämiseen liittyvät auttamisopetaatiot. Mitä ihmisille tapahtuu, kun he hajoavat meihin ja muihin, oikeisiin ja vääriin, ja onko populistiset rajojen rakentajat ennemminkin seuraus kuin syy? Ja kuka meidät tuo enää yhteen, kun roolit eri laidoille rakennetaan jo lapsuudessa?

Smithin leikkisä kieli ja vakavat aiheet ovat kiehtova ja tehokas yhdistelmä, ja hän onnistuukin herättelemään tavalla, johon harva näin kaunokirjallinen romaani pystyy. Smith kuvaa hankalia ja monitahoisia hahmojaan lempeydellä, mutta epämiellyttävää inhimillisyyttä piilottamatta; hänen käsissään sietämättöminkin hahmo on jollain perusinhimillisellä tavalla rakastettava. Kaikki tämän päivän yhteiskunnallisuus voisi olla saarnaava sekametelisoppa, mutta Smith punoo kokonaisuuden yhteen sellaisella taidolla, että lähinnä hämmentää miksei hänestä puhuta valtavasti enemmänkin. Kristiina Drewsin tyylipuhdas suomennos kruunaa kokonaisuuden, ja jo näiden kahden ensimmäisen osan perusteella povaan tästä vuodenaikakvartetista yhtä modernin ajan klassikkoa myös Suomessa. Sen paikan nämä kirjat todella ansaitsevat.

"Kuvaus kuulostaa jotenkin siivottomalta: siinä sen näkee kuinka sanojen kanssa käy. Tuo ei ole sitä mitä hän tarkoitti. Joskus sanat kutistavat kokemusta tai muuttavat sen joksikin mitä se ei ole."

lauantai 10. joulukuuta 2022

HALUN POLITIIKKA

AMIA SRINIVASAN :
HALUN POLITIIKKA – 2020-LUVUN FEMINISMI
344s.
Gummerus 2022
Alkuteos: To Right to Sex // 2021
Suomennos: Laura Lahdensuu
Pyydetty arvostelukappaleena

Valtavirtafeminismin julkinen kritiikki on nousussa – ja se on äärimmäisen hyvä asia. Luin lokakuussa Alison Phippsin Minä, et sinä -teoksen, ja aloitin melkein heti perään tämän Amia Srinivasanin Halun politiikan, joka itseasiassa liikkuukin varsin samoilla vesillä Phippsin kirjan kanssa. Terävää, herättelevää intersektionaalista feminismiä, halua, seksiä, pakkovaltaa ja incel-kulttuuria huomattavasti mediafeminismiä monimuotoisemmassa paketissa. 

Srinivasan viisi laadukasta ja laajaa esseetä halusta, seksistä, vallasta ja yhteiskunnasta. Aloitusessee, Miesten vastainen salaliitto, risteää niin paljon juuri tätä ennen lukemani Phippsin teoksen kanssa, että se menee jo omassa päässänikin hieman sekaisin, enkä ole ihan varma kuka argumentoi mitäkin, mutta joka tapauksessa se on hyvä aloitusteksti tuleville. Onko feminismi siis todella jonkinlainen miesvihamielinen salaliitto, vai voisiko siinä sittenkin olla kyse jostain laajemmasta?

Puhun opiskelijoilleni pornosta sekä Oikeus seksiin -esseet taas alkavat olla jo vahvemmin omaäänisiä, monipuolisia ja sekä feminismin historiaa, sen kehitystä että nykypäivää ruotivia tekstejä, jossa haastetaan vallan hienosti vallalla olevia käsityksiä niin pornosta, suostumuksesta kuin incel-kulttuurin esiin nostamasta käsityksestä, että seksi olisi jotain, mihin jokaisella meistä on oikeus samalla tavalla kuin ihmisellä on oikeus perusturvaan, ruokaan ja kotiin. Srinivasan käsittelee aiheitaan monipuolisesti, tarkasti ja terävästi, ja etenkin incel-tekstilleen kirjoittamassa Huomioita ja päätelmiä -jälkikirjoituksessaan hän ruotii myös hyvinkin syvällisesti esseestään saamaansa palautetta ja palautteen pinnallista argumentointia. Srinivasanin tapa kirjoittaa on rauhallinen, mutta silti hän uskaltaa haastaa: on voitava yhtaikaa irtisanoutua siitä incel-liikkeen ajatuksesta, että naiskeho kuuluu otettavaksi kenelle tahansa mutta myös haastettava käsitystä siitä, mitä me pidämme haluttavana nyky-yhteiskunnassamme. Porno-essee onkin incel-esseelle hyvä pari, sillä halusta puhuessamme on oleellista tarkastella, kuka päättää mitä me haluamme. Srinivasanin argumentti onkin vahva: sinun halusi ei ole sinun. Se, että "satut" pitämään tietyn näköisistä, värisistä, pituisista ja painoisista ihmisistä, ei ole sisäsyntyistä, vaan se on kulttuurin tuotos. Ja tämän tuotoksen seurauksena on myös incel-kulttuurin itse itseään ruokkiva arvoasetelma; heidän kohdallaan kun ei ole kyse siitä, etteivät he saisi seksiä ylipäätään, vaan ennemminkin siitä, etteivät he saa seksiä kapitalistisen arvoasteikon "ylimmän tason naisilta". Ajatus on karmaiseva, mutta kuten Srinivasan argumentoi, se on silti koko incel-yhteisön yhteinen pohja, jossa patriarkaaliseen arvoasteikkoon, alfamiehistä sigmamiehiin, uskominen itseasiassa on syy heidän "ahdingolleen", ei seuraus, kuten he haluavat itse asian kääntää. Naisvihan ja samalla naiskehon itselleen vaatiminen on paradoksi, mutta kaikessa monitahoisuudessaan syvä ja feminismiäkin kaipaava ongelma. Halu on poliittista, halutaan sitä myöntää tai ei, ja siksi sekä oman että etenkin yhteiskunnallisen halun kohteita on opittava tarkastelemaan kriittisesti.

Toisaalta Srinivasanin esseet Ei sänkyyn opiskelijoiden kanssa sekä Seksi, pakkovalta ja kapitalismi laajentavat näkökulmaa halusta taas aivan uusiin suuntiin. Opettaja-opiskelijasuhteita ruotiva essee on raikas ja hieno, ja Srinivasan tuo siihen näkökulman psykoterapiasta, jonka soisi kuuluvan pedagogisiin opintoihin automaattisesti. Opettajaa ja terapeuttia kun yhdistää samankaltainen valta-asema suhteessa opetettavaan/terapia-asiakkaaseen, mutta vain jälkimmäistä ammattikuntaa velvoitetaan tarkastelemaan syvemmässä laajuudessa vastuuta ja valtaa omasta asemastaan, kun tilanteeseen eri psykologisin perustein mahtuu myös tunteita ja halua. 

"Se, että feministit kannattavat rangaistusmentaliteettiin perustuvia ratkaisuja – kadulla partioivia poliiseja, vankilaan lähetettäviä miehiä – tarjoaa hallitsevalle luokalle tekosyyn olla ottamatta kantaa rikosten syvimpiin syihin: köyhyyteen, rodullisiin valta-asetelmiin, rajoihin ja kasteihin. Nämä ovat myös naisten epätasa-arvon syvimpiä syitä sikäli, että nämä voimat ja niiden lieveilmiöt – pula asunnoista, terveydenhoidosta, koulutuksesta, lastenhoidosta ja kunnollisista työpaikoista – aiheuttavat suurimman osan naisten kurjuudesta."

Pakkovaltaa käsittelevä essee tuo esiin oivallisia näkökulmia rangaistusfeminismin nurinkurisuudesta, uskostamme siihen, miten kapitalistinen ja patriarkaalinen oikeusjärjestelmä voisi korjata ongelmat, joita se itseasiassa tuottaa. Srinivasan osoittaa selkeästi, että oikeuslaitokseen ja poliisiin sokeasti uskova feminismi itseasiassa syventää eriarvoisuutta, sillä vaikka se onnistuu puuttumaan silloin tällöin valkoisiin vallankäytön ongelmiin, tulee se samalla aiheuttaneeksi ongelmia vahvemmin rodullistettujen, köyhien ja paperittomien keskuudessa. Ja kyllä, tätä tekee myös tällä hetkellä meidän mediamme ja hallituksemme: kerää kaduille lisää poliiseja ja suunnittelee vahvempia rangaistuksia nuorisorikollisille sen sijaan, että aidosti keskittyisi pohtimaan, mistä nuorten niin sanottu "jengiytyminen" ja rikollisuus maamme suurimmissa kaupungeissa todella johtuu. Mutta kuten Srinivasan esittää, näin huomio kiinnittyy yksittäisten pahisten rankaisemiseen ja häivyttää taustalta sen eriarvoisuuden ongelman, johon esimerkiksi segregoitunut koulujärjestelmämme on pääkaupunkiseudulla ajautunut. Nuoret voivat yhtä huonommin, ja nyt heitä myös rangaistaan siitä. Valkoinen, hyvinvoiva keskiluokka voittaa näennäisellä turvallisuuden tunteella, kaikki muut häviävät kun politiikan pitkän aikavälin leikkaustoiminnan seuraukset vain kumuloituvat nyt myös vankilakierteiden jälkijanassa.

Amia Srinivasan on filosofi ja politiikan tutkimuksen professori Oxfordista. Tieteellinen tausta näkyy hänen argumentoinnissaan, ja Halun politiikka onkin hieno kurkistus akateemisempaan feminismiin, joskin hyvin helpostilähestyttävällä ja yleistajuisella tavalla. Srinivasanin teos onkin äärimmäisen hyvä intersektionaalisen feminismin perusteos, jota tekee mieli suositella kaikille, joille feminismi on vielä vain ja ainoastaan valkoisen cis-naisen liike. On aika siirtyä eteenpäin, niin feminismissä kuin yhteiskunnassakin, kohti solidaarisempaa ja yhteisöllisempää politiikkaa.

tiistai 6. joulukuuta 2022

MAAN ASUKIT

SAYAKA MURATA : MAAN ASUKIT
238s.
Gummerus 2022 
Alkuteos: 地球星人 [Chikyū seijin] // 2018
Suomennos: Raisa Porrasmaa


Jos japanilaisen Sakaya Muratan tänä vuonna käännettyä romaania Maan asukit saisi kuvata vain yhdellä ainoalla lauseella, valitsisin lauseeksi internetissä paljon nähnyt tokaisun: "siis mitä mä just luin?".

"Selviydytään, kävi miten kävi."

Natsuki on nuori alakoululainen, joka matkaa perheensä kanssa Naganon vuoristoon juhlimaan o-bon-juhlaa yhdessä isovanhempiensa, setiensä, tätiensä ja lukuisten serkkujensa kanssa. Natsuki ei selvästikään ole vanhempiensa suosikki, mutta se ei haittaa, onhan hän taikurityttö. Muodonmuutostyökalut hänelle on lahjoittanut Pyūto, supermarketin pehmoleluhyllystä löytynyt siililelun muodon ottanut Pohapipinpobopia-planeetan salainen poliisi, joka on virkatehtävissä saapunut maapallolle. Kun Natsukin serkku Yū vielä osoittautuu maahan hylätyksi avaruusolioksi, on Natsukilla viimein joku, joka ymmärtää häntä.

Vielä päälle 3-kymppisenäkin Natsuki etsii paikkaansa yhteiskunnassa, tiiviin perhekeskeisessä Japanissa, patriarkaalisessa Tehtaassa, jossa naisen kohtu ja miehen kivekset ovat yhteistä riistaa. Onko maailmassa lopulta mitään, mikä kuuluisi itselle, ja miten sellaisen ajatuksen kanssa voi selvitä, jos ei suostu elämään yhteiskunnallisen lisääntymiskoneiston osasena?

Sayaka Murata on minulle aiemmin tuttu Lähikaupan nainen -romaanistaan (jonka aiemman luentani kyseenalaista Maan asukkien jälkeen aivan täysin, muttei mennä siihen nyt). Muratan tyyli on tuttu sen  yhteiskuntakritiikistään, japanilaiseen tyyliin tutusti istuvasta outoilustaan ja silti omaleimaisesta tavasta piiloon jäänyt esittämisestä ilmiselvänä, ja siinä missä vierastin (tai syystä tai toisesta ohitin?) nämä ansiot osin Lähikaupan naisessa, Maan asukeissa ne veivät jo täysin mukanaan. Tyyli näissä kahdessa romaanissa on kuitenkin hyvin erilainen, mikä sinänsä hämää, sillä Maan asukit ei ollut lainkaan sitä mitä odotin. Ja voin oikeastaan luvata, ettei se ole mitään mitä sinäkään odotat, jos et kirjaa ole vielä lukenut. Alkuun kun sitä kun kuvitteli lukevansa jotenkin lempeän kummaa perhetarinaa Naganon vuoristosta, seuraavaksi lukija onkin keskellä niin absurdia myllytystä, ettei ole enää ihan varma onko itsekään tällä planeetalla, vai jossain madonreiässä matkalla kohti Pohapipinpobopiaa. 

Kahden lapsen kohtaamisesta alkava Maan asukit on hienoin, vinksahtanein ja törkein pieni romaani, jonka ihan hetkeen olen lukenut. Ensin se on tarina ulkopuolisuudesta, sitten toisaalta taas lapseen kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta. Seuraavaksi Murata laajentaa tarinan alleviivauskynää tehokeinona taiten käyttäen älyttömän hienoksi yhteiskuntakritiikiksi, joka pakottaa katsomaan normejamme sellaisella tavalla, että itseäänkin alkaa kiinnostaa olla jo enemmän alien kuin maan asukki. Lopulta käsissä onkin sellainen miso-keitto (pun intended), että herkempää kauhistuttaa ja rohkeampaakin kaiken överiuden esiin tuoman riemun keskellä saattaa ihan vähän ällöttää. Mutta ällöttääkö vaihtoehtoinen maailma vai tämä omamme, se jäänee jokaisen lukijan itsensä pohdittavaksi.

sunnuntai 4. joulukuuta 2022

MIESTEN SYVIMMÄT SALAISUUDET

MOHAMED MBOUGAR SARR : 
MIESTEN SYVIMMÄT SALAISUUDET
464s.
Gummerus 2022
Alkuteos: La Plus Secrète Mémoire des hommes, 2021
Suomennos Marja Luoma & Sampsa Peltonen

Mohamed Mbougar Sarr on 32-vuotias kirjailija, joka voitti kolmannella teoksellaan Miesten syvimmät salaisuudet maailman nuorimpana kirjailijana Worl Literature Prize -palkinnon sekä 50 vuoteen nuorimpana arvostetun ranskalaisen Goncourt-palkinnon. Kirjamessuilla Sarr aiheutti varsinaista ruuhkaa (itse en tosin ollut häntä tällä kertaa kuuntelemassa), Miesten syvimmät salaisuudet suurta kiinnostusta. Se on suuri romaani, yhtaikaa nykyaikainen ja ajaton. 

Miesten syvimmät salaisuudet on upea ja eheä runsaudensarvi, joka pitää sisällään kaikkea. Ensin se on mysteeri kadonneesta senegalilaiskirjailijasta T.C. Elimanesta, joka julkaisi suurta huomiota saaneen Epäinhimillisyyden labyrintti -teoksensa juuri toisen maailmansodan alla, aiheutti teoksellaan plagiointikohun ja katosi savuna ilmaan. Toiseksi se on tarina Pariisissa asuvasta nuoresta senegalilaiskirjailijasta Diéganesta, joka kuulee kyseisestä kirjasta nuorena koululaisena, ja saa siitä elämänmittaisen pakkomielteen alkaen selvittää kirjan ja kirjailijan piiloon jäänyttä tarinaa. Kolmanneksi se on kertomus paitsi kirjailijuudesta, kirjallisuuden voimasta, rasismista, kolonialismista, politiikasta kuin  sotahistoriastakin. 

Romaani liikuu useammassa aikakerroksessa, kertojasta ja kerronnan kohteesta riippuen. Se on saanut vaikutteensa tosielämästä, malilaisesta kirjailijasta Yambo Ouologuemista, joka julkaisi vuonna 1968 romaanin Le Devoir de Violence, tuli palkituksi, mutta katosi julkisuudesta plagiointikohun ja sen myötä myynnistä vedetyn romaaninsa jälkimainingeissa. Mohamed Mbougar Sarr on tutkinut Yambo Ouologuemia kesken jääneessä väitöskirjassaan, mutta siirtänyt osan häneen liittyvästä kohusta tuoreimman romaaninsa aiheeksi. Tämän kautta Sarr nostaakin kirjan suureksi kysymykseksi sen, kuka lopulta maailmassa on oikeutettu kirjallisiin lainauksiin, intertekstuaalisuuteen ja kenen käsissä sama taas on plagiointia? Kenelle kirjallisuus ja merkkiteokset lopulta kuuluvat, onko kirjallisuutta olemassa ilman muita kirjoja, ja mistä erityisesti on kyse, kun on kyse kirjallisuudesta? Tekstistä itsestään vai kirjoittajasta tekstin takana?

Sarr tutkii aihetta taiten, ja vaikka romaanin sisällä elävän romaanin Epäinhimillisyyden labyrintin kuvitteelliset aikalaisarviot  1930-luvun lopulta tuhoavat Elimanen joko typistäen hänet hämmentävän sivistyneeksi villiksi tai aitoja älykköjä kopioivaksi barbaariksi savikylistä, muistuttaa Sarr varsin suoraan, ettei ulkokirjallisista arvioista olla juurikaan edetty sen pidemmälle, vaikka elämme 2020-lukua: kirja tulee lähes aina nähdyksi ja arvioiduksi kirjoittajansa kautta, suhteessa siihen viitekehykseen, mistä kirjailija tulee, peilaten sitä niihin identiteetteihin, joita arvioija kiinnittää kirjoittajaan. Jos Elimanea tituleerataan Mustaksi Rimbaudiksi, onko hän enemmän vai vähemmän kuin Rimbaud? Hyvä mustaksi, hyvä mustuudestaan huolimatta? Entä ihan vain hyvä, onko se edes vaihtoehto?

Ja kuten suuret kirjat ja tarinat ylipäätään, Sarr saa romaaniinsa ylläolevien kysymysten lisään kokonaisen maailman. Miesten syvimmät salaisuudet laajenee paitsi kirjallisuutta käsittelevästä romaanista paitsi kirjailijamysteeriin myös suurempaan tarinaan kolonialismista, Ranskan suurvalta-ajan historiasta aina 2010-luvun poliittisiin levottumuuksiin Länsi-Afrikassa. Sarr luo vahvan ja tarinallisesti toimivan sillan 1800-luvun lopulta nykypäivään, muistuttaa ranskalaisten koulujen vallasta Länsi-Afrikassa, eurooppalaisen tiedon ja afrikkalaisen tiedon risteymistä ja vastakkaisuuksista, rasismista ja yhtäkkisestä kiinnostuksista suurvallan omiin pikkuveljiin, kun toisessa maailmansodassa tarvittiin eturintamille tykinruokaa. Ja silti Miesten syvimmät salaisuudet on myös rakkauskertomus, tai oikeastaan jopa kokoelma erilaisia rakkauskertomuksia, kasvukertomus, perhesuhteiden kuvaus ja poliittinen kannanotto.

"Kuultuaan runollisen loppulauseeni kääntäjä katseli minua hetken ja sanoi: Eihän tuo tarkoita mitään. Annan sinulle neuvon: älä koskaan yritä kuvailla, mistä jokin merkkiteos kertoo. Tai jos sen teet, ainoa vastaus on tämä: ei mistään. Merkkiteoksessa ei koskaan käsitellä mitään erityistä, ja silti siinä on kaikki."

Miesten syvimmät salaisuudet on kaikessa runsaudessaan yksi tämän syksyn ehdottomia kirjatapauksia, joka toivottavasti saa kaiken ansaitsemansa huomion ja luennan. Sarrin kirjallinen taituruus pitää mukanaan kaikki runsaat 400 sivua siitäkin huolimatta, että kertojat vaihtuilevat, kielen rekisteri muuttuu ja väliin mahtuu kappale jos toinenkin, jossa virkkeet karkaavat sivujen mittaisiksi. Sarr pitää tämän kaiken paljoutensa niin taitavasti kasassa, että kokonaisuus nivoutuu yhteen lähes huomaamatta. Fokus ei karkaa, vaikka se kulkee ajoittain hyvinkin pitkillä sivupoluilla, risteilee aina holokaustista Etelä-Amerikkaan, nyky-Pariisista Kongon sisällissotaan. Sarr luo niin runsaan maailman, että sen vertauskuva voi olla totta ainoastaan todellisuudessa. Tosielämän monimutkaisuudessa ja monitahoisuudessa, jota kohtaan kaikki yksinkertaistaminen ja typistäminen voi olla parhaimmillaankin vain sen runsautta typertävä loukkaus.

tiistai 22. marraskuuta 2022

ELÄMÄSTÄ JA KIRJOITTAMISESTA – DEBORAH LEVYN LIVING AUTOBIOGRAPHY -TRILOGIA

DEBORAH LEVY :
MITÄ EN HALUA TIETÄÄ / ELÄMISEN HINTA / 
OMISTUSKIRJOITUKSIA*
125s. / 142s. / 219s.
S&S 2021, 2021 & 2022
Alkuteokset: Things I Don't Want to Know, 2014 / The Cost of Living, 2018 / Real Estate, 2021
Suom. Pauliina Vanhatalo
*Omistuskirjoituksia saatu arvostelukappaleena, muut kirjastolainoja

Kustantamo S&S on kunnostautunut upeiden omaelämäkertojen, esseiden ja kaunokirjojen kustantamisessa sekä suomentamisessa, eikä Deborah Levyn Living autobiography -trilogian julkaisu poikkea tästä loistavasta linjasta. Olen lukenut itse Levylta aiemmin Fabriikki kustannuksen kääntämän Uiden kotiin -romaanin, ja vaikka se aikoinaan hieman etäiseksi jäikin, on tämä vuoden sisään suomennettu omaelämäkerrallinen trilogia keikkunut silti pitkään lukulistalla. Luin kaikki kolme osaa reilun kuukauden sisään, joten tuntuu myös luontevalta niistä nyt yhdessä kirjoitella. 

x

"Kun maitomies kalautti maitopullot kynnyksellemme, tiesin äkkiä, mikseivät hunajan, ketsupin ja maapähkinävoin kannet olleet kodissamme koskaan paikoillaan. Kansilla, kuten meillä, ei ollut paikkaa. Olin syntynyt yhdessä maassa ja kasvoin toisessa, mutten ollut varma kumpaan niistä kuuluin."

Mitä en halua tietää aloittaa Levyn omaelämäkerrallisen trilogian. Kun Levy seisoo rullaportaissa, matkalla ylös päin, kyynelehtien syystä, jota hän ei itsekään täysin ymmärrä, varaa hän halpalennon ja matkustaa Mallorcan vuoristoon muistivihko mukanaan, ja sukeltaakin nykyhetken sijaan omaan lapsuuteensa Afrikassa.

Levy eli elämänsä ensimmäiset vuoden apartheid-ajan Etelä-Afrikassa, poliittisen vangin vanhimpana tyttärenä, hiljaisena ja lähes äänettömänä valkoisena lapsena kummien rotusääntöjen ja valtavien kummitätien keskellä. Oman äänen löytäminen on kirjan vahvin teema, ja Levyn trilogian aloitus onkin alaotsikoltaan Vastaus George Orwellin vuonna 1946 julkaistuun esseeseen "Miksi kirjoitan?". Nämä kirjailijoiden kirjailijuuteen kasvamisen tarinat ovat helposti hieman tylsiä, etenkin ei-kirjoittajalle, mutta Levy onnistuu ensimmäisessä osassa vallan mainiosti tuomaan mukaan ripauksen erilaisuutta lapsuuden kokemuksillaan, jotka meillä jokaisella toki ovat omanlaisensa. 

"Kun isämme tekee mitä hänen tarvitsee tehdä maailmassa, ymmärrämme että se on hänen osansa. Jos äitimme tekee sen mitä hänen tarvitsee tehdä maailmassa, koemme hänen hylänneen meidät. On ihme, että hän selviytyy hengissä kaikista ristiriitaisista viesteistämme, jotka on kirjoitettu yhteiskunnan myrkillisimmällä musteella. Ne yksin riittävät tekemään hänestä hullun."

Toinen osa, Elämisen hinta, hypähtää taas kirjoittajuuden aikaan, jossa Levy on irtautunut patriarkaalisesta rituaalinäytelmästä,  eli avioliitosta lastensa isän kanssa, ja etsii aikaa ja paikkaa kirjoittaa, kirjoittamalla elättää itsensä ja tyttärensä Lontoon kuudennen kerroksen pienessä ja reistailevassa asunnossa. 

Vähäeleinen kerronta jatkuu, ja etenkin alkuun pyörii taiten keski-ikäisen naisen kivussa koettaa mahtua unelmineen ja vapauksineen yhteiskuntaan, jota ei ole sellaisenaan kirjoitettu hänelle. Millaista on olla vapaa vuosien perheen rakentamisvaiheen jälkeen ja mitä vapaus oikeastaan edes on? Levy tutkii sekä keski-ikäisen naiseuden että vapauden tematiikkaa varsin hellällä otteella, paikoin tosin hajanaisellakin. Mukaan mahtuu myös kirjailijalle selvästi tärkeitä lainauksia Durasilta, yleistä pohdintaa heteroavioliitoista, äidin kuoleman käsittelyä, kirjailijan pohdintaa omasta huoneesta, sähköpyörän tuomasta vapaudesta sekä tietoisesta valinnasta kasvattaa ystävyyssuhteet perheidylliä tärkeimmiksi ihmissuhteiksi. 

"Kun ystävät eri puolilta maapalloa vierailivat luonani, pyöräilimme yhdessä kaikkialla Lontoossa. Se toi minut vähän lähemmäksi toivomani kaltaista elämää, ystävien ja heidän lastensa muodostamaa laajennettua perhettä, joka vaikutti minusta tätä nykyä ydinperhettä onnellisemmalta elämäntavalta."

Viimeinen osa, Omistuskirjoituksia, jatkaa oikeastaan suoraan toisesta osasta, kiertää kuusikymppisen Levyn mukana eurooppaa ja tutkii tyttäristä tyhjentynyttä pesää, rakkautta sekä omistamista. Levylla on oma unelmien villa, jota hän täyttää näkemillään esineillä, korvaa suihkulähteen joella, etsii paikkaa, jossa olla yksin ja kirjoittaa. 

Levy kirjoittaa taiten arjen havainnoista, pienistä enemmän tai vähemmän absurdeista tilanteista, muiden ihmissuhteista ja heidän ajatuksistaan Levyn valinnasta olla yksin. Etenkin viimeisin osa siirtyy vahviten tarkkailijan rooliin. Vaikka kyse onkin muistelmista, Levy sijoittaa itsensä sivustakatsojan rooliin, tarkkailee, havainnoi, niin omaa kuin muidenkin elämää.

Parhaimmillaan Levyn trilogia on kirkas ja heleä, tarjoilee kauniita ajatuksia ja hiottuja lauseita. Toisaalta se on myös (etenkin kahdessa ensimmäisessä osassa) hajanainen ja paikoin jopa lattea, hieman muotoaan ja terävyyttään etsivä. En tiedä miten paljon menee välillä kömpelöhkön suomennoksen piikkiin ja miten paljon on vain kyse Levyn omasta tyylistä, mutta jotain vähän keskeneräisen oloista tässä kirjakolmikossa on. Siitäkin huolimatta sillä on paikkansa naisen aseman lämpimänä tarkkailijana (valkoisen) kirjailijuuden kentällä, yhteiskunnassa ja sen suhteellisen etuoikeutetuilla portailla. Levy kirjoittaa omasta viitekehyksestään, eikä muistelmamuodoissa yritäkään kurottaa sieltä kovinkaan kauas, mikä toki edelleen on aivan sallittu valinta. Ehkä tällaisia kokoelmia ollaan jo moneen otteeseen nähty, eikä Levy sinänsä tuo genreensä mitään kovin uutta, mutta lämmin ja lempeä lukukokemus kyseinen trilogia silti on. Suosittelen ajattelijoille, kirjoittajille ja ikääntymisen seesteisen kuvaamisen ystäville.

torstai 10. marraskuuta 2022

GIRL, WOMAN, OTHER


BERNARDINE EVARISTO : 
GIRL, WOMAN, OTHER
453s.
Penguin 2020

Brittiläis-nigerialaisen kirjailijan Bernardine Evariston romaani Girl, Woman, Other pyöri paljon kansainvälisessä kirjasomessa muutama vuosi sitten, ja erään junamatkan alla ostin sen silloin jo omaan hyllyyn itsellenikin lukuvuoroa odottamaan. Tai no, itseasiassa aloitinkin kirjan jo kerran kesällä 2020, mutta huteran olon ja oudon koronakevään pyörteissä se tuntui jotenkin liian hienolta siihen hetkeen, laadukkaalta kirjalta, johon oma keskittymiskyky ei ihan riittänyt. Niinpä se jäi, ja ehdittiinpä tämä tänä vuonna jo julkaista suomennettunakin, ennen kuin viimein sain itse tähän omaa kirjahyllyä pitkään lämmittäneeseen teokseen tartuttua.

Ja nyt se todella lämmittää hyllyn lisäksi myös sydäntäni.

“What matters most to me, is that I know how I feel, and the rest of the world might catch up one day, even if it’ll be a quiet revolution over longer than my lifetime, if it happens at all”

Evariston Girl, Woman, Other on uskomaton runsaudensarvi, joka sukeltaa kahdentoista eri henkilön, yhdentoista naisen ja yhden ei-binäärisen, elämiin novellimaisten, mutta toisiinsa limittyvien lukujen kautta. Teos jakautuu neljään osaan sekä epilogiin, after partyihin, ja aloittaa tarinansa jollain tapaa keskellä liehuvan Amman, monisuhteisen & queerin mustan teatteriohjaajan National Theatrissa esitettävän  näytelmän ensi-illan pyörteistä. Ammasta edetään hänen tyttäreensä Yazziin, Yazzista Amman sydänystävään Dominiquehen ja niin edespäin. Jokaisella henkilöhahmolla on paitsi paikkansa kokonaisuudessa, tarinansa pitkässä rodullistetussa historiassa, josta jokainen omalla tavallaan kuljettaa arkeaan englanninkielisessä länsimaisessa kulttuurissa, joka on rakennettu paljon valkoisemmalle ihmisryhmälle kuin me valkoiset itse aina oikein ymmärrämmekään. Ja lopulta Amman tarina on oikeastaan pienoiskoossa (mustan) feminismin historia, Yazz on läpileikkaus nykyisen feminismin woke-aaltoon, Dominiquen tarina on tarina vallasta, joka ei ole sukupuoliriippuvaista. Ja samaan tapaan Evaristo käyttää hahmojaan valottamaan myös muita yhteiskunnallisia ilmiöitä, yksilön kautta kokien, henkilökohtaisen kivun, onnen, hämmennyksen ja muun tunnekirjon kautta niitä kuvaten. 

Evaristo käyttää kieltä ja rakennetta kauniisti hyväkseen, pienet kirjaimet, välimerkittömyys ja paikoin jopa säeromaanimainen rakenne vie aluksi hetken tottua, mutta pidemmän päälle se rytmittää ja heijastaa kerronnan nyansseja tarinaa taiten. Asiat ja ilmiöt eivät kasva arvojärjestykseen, ne vain ovat, ja Evaristo lämmin tapa kuvata kahtatoista täysin erilaista henkilöä luo terävän, mutta empaattisen ilmapiirin ilmiöiden ympärille. Evaristo käsittelee hahmojensa kautta niin äitiyttä, äiti-tytär-suhteita, luokkaa, taidetta kuin ystävyyttäkin, ja hän tuo yhden romaanin sisään niin valtavan määrän erilaisia tarina-aihioita, kokemuksia, näkemyksiä ja näkökulmia, että vähemmän taitavan kirjoittajan käsissä ne jo puuroutuisivat tai leviäisivät sekalaiseksi sopaksi. Evariston taito on kuitenkin rakentaa tämä kaikki hienoksi, eheäksi kokonaisuudeksi, jossa osa hahmoista on toiselle lukijalle lähempänä kuin toiselle, mutta kukaan ei nouse sen suuremmalle jalustalle, eikä Evariston oma agenda sivistää karkaa käsistä, vaan saa aidon uteliaasti tutkimaan erilaisia lähtökohtia, tapoja hahmottaa maailmaa ja ilmiöitä sen sisällä.

Henkilökohtaisten aiheiden lisäksi Evaristo tuo hahmojensa kautta lukijalle eteen myös laajan tarjonnan yhteiskunnallisia aiheita käsitellessään niin mustan feminismin historiaa, valtaa, luokkaa ja rasismia. Girl, Woman, Other onkin hieno läpileikkaus viimeisen sadan vuoden yhteiskuntahistoriaan, kun katse ulotetaan kerrankin muuhun kuin valkoisen, eurooppalaisen miehen valitsemaan näkökulmaan. Viitekehys on valtaisa, mutta lukeminen keveää ja helppoa. Ainoa, mistä olisin kirjan kohdalla luopunut, on aivan viimeiset osat, ja muiden arvioita lukiessa en ole tämän toiveen kanssa yksin. Evariston taituruus piilee juuri alleviivaamattomuudessa, joten on ehkä ihan himpun lukijaa aliarvioivaa sitten viimeisessä luvussa alleviivata kaikki yhteen, hieman siirappiseen jälkiruokaosuuteen, mutta kokonaisuudessa senkin antaa anteeksi. Ja uusintaluvun kohdalla sitten vain skippaan ko. osan, ja annan suuruuden olla siellä, missä se kirjan muissa osissa upeasti pysyykin kasassa.

“life is an adventure to be embraced with an open mind and loving heart”

lauantai 22. lokakuuta 2022

MINÄ, ET SINÄ

ALISON PHIPPS : MINÄ, ET SINÄ -
ME TOO JA VALTAVIRTAFEMINISMIN ONGELMAT
174s.
niin & näin 2022
Alkuteos: Me, Not You: The Trouble with Mainstream Feminism // 2020
Suomennos: Elina Halttunen-Riikonen
Saatu arvostelukappaleena

Facebook-muistoissa tuli aivan muutaman viikon sisällä vastaan päivitys, johon olen kirjoittanut ainoastaan "Minä myös". Siitä on viisi vuotta, aihetunniste #metoo alkoi pyöriä sosiaalisessa mediassa muutamaa päivää aiemmin aiemmin, mutta se rantautui myös varsin pian Suomeen. Kyllä, kuten varmasti lähes kaikki meistä, myös minä olin kokenut seksuaalista ahdistelua. Kyllä, kuten moni meistä, en varmaan tuota päivitystä kirjoittaessani täysin edes ymmärtänyt, miten suuri asia Me Too:sta lopulta tulee. Että on olemassa käsitys, jonka mukaan on maailma ennen ja jälkeen #metoo:n. Mitä Alyssa Milanon pieni twiitti saikaan aikaan maailmanlaajuisesti.

Tai no. Todellisuudessahan hastag #metoo ei ollutkaan Alyssa Milanon alunperin, selvisi jo jonkin ajan päästä. Aihetunnisteen oli lanseerannut jo vuonna 2007 Tarana Burke, tarkoituksenaan tavoittaa seksuaalisen hyväksikäytön uhreja vähäosaisissa yhteisöissä. Mutta kuten eurooppakeskeinen, heteropatriarkaalinen yhteiskunta nyt vain "sattuu toimimaan", jäi Burken kampanja varsin ruohonjuuritason työskentelyksi. Se pyöri kyllä, oli olemassa, omissa piireissään. Vähemmistöjen keskuudessa, afroamerikkalaisissa piireissä. Kunnes Alyssa Milano, valkoinen ja kuuluisa näyttelijä, tuli käyttäneeksi samaa aihetunnistetta pyytäessään ihmisiä vastaamaan #metoo, jos heitäkin on joko ahdisteltu tai käytetty seksuaalisesti hyväksi.

Ja tähän tarttuu sosiologi, sukupuolentutkimuksen tutkija sekä feministinen teoreetikko Alison Phipps kirjassaan Minä, et sinä. Kuten hän johdannossa itse kirjoittaa, "Me Toon tapaiset valtavirtaistuneet liikkeet ovat usein rakentuneet rodullistetuilta naisilta omitulle työlle, vaikka ne samanaikaisesti kieltäytyät oppimasta siitä tai keskittymästä rodullistettujen naisten huoliin. Aivan liian usein viesti ei ole "Minä myös" vaan "Minä, et sinä". Ja kuten tässä kirjassa esitän, tämä ei johdu ainoastaan solidaarisuuden puutteesta. Me etuoikeutetut valkoiset naiset myös uhraamme marginalisoidummat ihmiset tavoitteidemme eteen tai jopa pideämme heitä vihollisinamme, kun he tulevat tiellemme."

x
"Tämän kirjan keskeinen taustaoletus on, että seksuaalisen väkivallan teot, uhkaukset ja syytökset ovat kaikki sorron välineitä. Seksuainen väkivalta on terroria; niin on myös tavat, jolla siihen on puututtu ja sitä on valvottu."

Alison Phippsin Minä, et sinä on voimakas tietokirja, pitkä essee tai taidokas ruskean/mustan feministisen teorian tiivistelmä, joka muistuttaa, että feminismi ilman laajempaa ymmärrystä intersektionaalisuudesta on itseasiassa vain sortoportaikon ja heteropatriarkaatin jatkumoa. Akateemisena feministinä Phipps tarjoilee terävää kritiikkiä meiltä valkoisilta toisille valkoisille, auttaa näkemään #metoo:n ongelmallisen puolen sekä raivostumistaloudessa toimivat some-aktivismifeminismin kapeakatseisuuden. Phipps tiivistää monen mustan feminismin klassikkoteoreetikot yhteen, ja selittää sekä Audre Lorden, Angela Davisin ja Sara Ahmedin sanoin miksi valtavirtafeminismi on oikeastaan vain yhdenlainen sorron muoto sekin. Phipps ei selitä heidän puolestaan, mutta kutsuu valkoisia kuuntelemaan, jotta mustan feminismin edustajan ei jälleen kerran tarvitse perustella itse olemassa oloaan ja ajatuksiaan. 

Valkoisen feminismin, valtavirtafeminismin sekä esimerkiksi taantuvan transvastaisen feminismin kaltaiset liikkeet ovat täysimääräisesti olemassa nyky-yhteiskunnassamme, ja etenkin kaksi ensimmäistä nauttivat myös huomiotaloudesta elävän median suosiosta. Yhdistettynä valkoinen valtavirtafeminismi on naisia hallituspaikoilla, #girlboss-hastageja, badassbitch-asennetta ja "naispokkaa", eli siis miehisen vallan haastamista sen omilla keinoillaan. Valkoinen valtavirtafeminismi ei siis sinällään haasta ylläolevaa järjestelmää, vaan toimii sen keinoilla, ehdoilla ja sen sisällä, korvaamalla yhden binäärisen sukupuolen edustajan toisella binäärisen sukupuolen edustajalla. Se vastaa huutoon huudolla, aggressioon aggressiolla. Eikä se kestä kritiikkiä, sillä siinä missä patriarkaattia kritisoidessa mies alkaa huolestua omasta asenteestaan, puhuu valkoinen valtavirtafeminismi kritiikin pois naisvihaan vedoten.

Phipps avaakin kirjassaan tätä tematiikkaa varsin laajasti niin sukupuolen, oikeistolaistuvan yhteiskunnan, poliittisen valkoisuuden kuin rangaistusfeminisminkin käsitteiden kautta. Liikkuessaan heteropatriarkaalisen yhteiskunnan ehdoilla sorron ketjut ulottuvat ainoastaan jo valtaa pitävien valkoisten keskuuteen, eikä ihmisiä nähdä muiden risteymien kuin (binäärisenä pidetyn) sukupuolen kautta. Mutta samalla kun koko sosiaalinen media huutaa jälleen kerran yhden vääryyttä tehneen, erikseen nimetyn miehen lynkkaamista, Phipps herättää ajattelemaan, miten valkoisten naisten "turvallisuutta" on kautta historian käytetty oikeuttamaan väkivaltaa marginalisoituja yhteisöjä kohtaan. Seksuaalisella häirinnällä ja ahdistelulla tulee olla seurauksensa, mutta kenelle sen seurauksen tulee tulla? Phipps nimittäin esittää osuvasti, että usein nyky-yhteiskunnassamme "syyllisestä eroon hankkiutuminen saattaa muistuttaa enemmän 'ei minun takapihalleni' -asennetta kuin radikaalia politiikkaa. Kuten kapitalismissa muutoinkin, ongelmia vain siirrellään paikasta toiseen niiden käsittelyn sijaan; lopulta saatamme ulkoistaa ahdistelijamme naisille, jotka työskentelevät matalapalkkaisilla, vähemmän arvostetuilla aloilla."

Me Too:n aika ei ole ohi, mutta mihin suuntaan sen luoma liike on jatkunut, on asia, jota on äärimmäisen oleellista tarkastella. Media rakastaa kohuja, kolhiintuneita julkkiksiä, julkista nöyryyttämistä, uhreja ja etenkin sankareita, jotka nousevat puolustamaan helposti samastuttavia häirinnän kohteita. Mutta kun mediaa pyörittävät valkoiset toimittajat, äänensä saavat kuuluviin valkoiset aktivistit ja samastuttava uhri on – mitäs muutakaan kuin – valkoinen, jaammeko me lopulta valtaa vain jo valmiiksi vallassa olevien kesken? Haastammeko me oikeasti yhtään mitään, vai janoammeko vain julkista kostoa? Ja kun kosto tapahtuu, kehen se todella osuu?

Phippsin teoriaa ja yhteiskuntakritiikkiä taitavasti yhdistävä teos on yksi avain näiden kysymysten jatkokäsittelyyn, ja suosittelen sitä aivan kaikille feminismistä ja oikeastaan ylipäätään yhteiskunnasta kiinnostuneille. Valtavirtafeminismillä on puolensa, mutta on aika kiinnittää huomiota tosiaan myös muihin kuin sinuun itseesi. Tai minuun itseeni. Valtarakenteet eivät muutu vaihtamalla vallanpitäjiä, vaan laajemmilla sosiaalisilla purkutalkoilla. Sillä kuten Phipps kirjoittaa:

"Meidän vihamme heteropatriarkaattia kohtaan vaatii rikosoikeudellista ja institutionaalista rangaistusta. Ei ole kovin radikaalia 'haistattaa vitut patriarkaatille', jos sen jälkeen kutsuu apuun patriarkaalista kurinpitovaltaa.'

sunnuntai 9. lokakuuta 2022

NAISEN TAISTELUT JA MUODONMUUTOKSET

ÉDOUARD LOUIS : 
NAISEN TAISTELUT JA MUODONMUUTOKSET
110s.
Tammi 2022
Alkuteos: Combats et métamorphoses d'une femme, 2021
Suomennos: Lotta Toivanen

Èdouard Louis on eittämättä yksi tämän hetken kuumimpia ranskalaiskirjailijoita. Hän kirjoittaa luokasta, köyhyydestä ja sellaisesta maailmasta, jota sivistyneenä itsensä pitävä eurooppalainen ei enää nyky-yhteiskunnaksi tunnista. Esikoisteos Ei enää Eddy sukeltaa kirjailijan henkilökohtaiseen taustaan, Väkivallan historia taas paneutuu traumaan ja seksuaaliseen väkivaltaan. Tämä uusin, Naisen taistelut ja muodonmuutokset taas on eräänlainen rinnakkaisteos Louisin edelliselle, Kuka tappoi isäni -pienoisromaanille, ja näissä kahdessa kirjassa hän käsittelee köyhyyttä, alaluokkaisuutta ja työväenluokkaa vanhempiensa, ensin isänsä ja nyt äitinsä kautta.

"Olin niin tottunut näkemään äidin onnettomana, että onnellisuus hänen kasvoillaan oli tuntunut skandaalilta, huijaukselta, valheelta joka piti kiireesti paljastaa."

Naisen taistelut ja muodonmuutokset on Louisin kuvaama yhteiskuntaluokka äidin sekä äiti-poikasuhteen kautta kuvattu kertomus naisesta, joka tuli kesken kokkiopintojensa raskaaksi, ja olikin pian jo eronnut kahden lapsen äiti vain parikymppisenä ilman tietoa tulevaisuudesta saati edes pärjäämisestä. Ainoa tie, jolla nuori, kouluttamaton yksinhuoltajaäiti voi hänen sosiaalisissa ympäristöissään pärjätä, on mennä uudelleen naimisiin, ja niin kirjan äiti löytää uuden miehen, Louisin isän, ja yhtäkkiä lapsia onkin viisi, mies alkoholisti ja äiti yksin kotona, kotinsa vankina, nöyryytettynä ja nujerrettuna, miehensä vallan alla. 

Louis jatkaa työväenluokan kuvaamista tuttuun tapaansa avaten toteavaan, selittävään tapaansa miten hänen äitinsä päätyi paikkaan, johon niin moni työtön ja kouluttamaton nainen hänen lapsuudessaan päätyi. Louis kirjoittaakin tarkoituksen mukaista epäkirjallisuutta, tai kuten hän itse sen kirjassaan ilmaisee, "minulle on sanottu, että kirjallisuuden ei pidä selittää todellisuutta, ainoastaan näyttää se, mutta kirjoitan selittääkseni ja ymmärtääkseni äidin elämää. - - -Koska nyt minä sen tiedän: se mitä kirjallisuudeksi kutsutaan, on rakennettu vastoin äitini kaltaisten ihmisten elämää ja kehoa. koska nyt minä tiedän, että äidistä kirjoittaminen, äidin elämästä kirjoittaminen tarkoittaa sitä, että uhmaan kirjoittamisellani kirjallisuutta." Naisen taistelut ja muodonmuutokset on tietoinen irrottautuminen siitä narratiivista, jota kirjallisuus lähtökohtaisesti toistaa, se on sen todellisuuden näyttämistä, joka lukevan luokan ulkopuolelle kokonaan jää.

Louisin äiti on nainen, eli ensisijaisesti synnyttäjä, kodinhoitaja ja äiti, ja hän voi vapautua vain vapautumalla miehestään. Sekä tämän kirjan äiti että edellisen romaanin isä ovatkin keskinäisen elämänsä suurimmat vastukset, yhteen hiileen puhaltavan perheen sijaan ihmiset, jotka kostavat toisilleen sen kurjuuden ja nöyryytyksen, jonka keskelle he nyky-yhteiskunnassa ovat joutuneet. Irti pääsee vain pakenemalla, mutta miten neljän lapsen työtön äiti pakenee?

Naisen taistelut on yllättävänkin hellä ja silti paljastava teos äidistä ja naiseudesta kolmekymppisen pojan näkökulmasta kirjoitettuna. Se ei kokonaisuutena yllä samaan vahvuuteen kuin esimerkiksi Kuka tappoi isäni, se toistaa jo toistettua, tosin täysin sen itsekin tiedostaen. Louisin kirjallisuudesta huomaa kyllä, että hän on nimennyt yhdeksi esikuvakseen tuoreen kirjallisuuden nobelisti Annie Ernaux'n, sen verran yhtäläisyyksiä tästä teosparista voi löytää vaikkapa Ernaux'n Isästä / Äidistä -teospariin. Kirjapari jättää mieleen myös jonkinlaisen aavistuksen siitä, että kauempana pysynyttä isää on helpompi käsitellä kirjallisuuden kautta, kun taas lähemmäksi ja läheisemmäksi muodostunut äiti jätetään kirjailijalle itselleen. Sen verran etäiseltä tämä pienoisromaani paikoin tuntui.

perjantai 7. lokakuuta 2022

PETE

VILLE VERKKAPURO : PETE
320s.
Kosmos 2022
Saatu arvostelukappaleena

Ville on kolmekymppinen mainosalan hyvin palkattu helsinkiläinen, joka juhlii, juo, käyttää aineita ja rakastaa. Villen isä Pete on kuollut joitain vuosia aiemmin, epäselvissä oloissa, pitkän ryyppyputken päätteeksi. Kun tyttöystävä ehdottaa yhteistä lasta, lähtee Villessä liikkeelle suuret voimat, murtuvat padot ja mitä näitä nyt oli, ja hänen täytyy selvittää mitä Petelle oikein kävi, kuka Pete oikein oli. Ja onko hän itseasiassa vain toisinto Petestä, isästään, jotain, minkä hän tiedostamattaankin siirtäisi vain sukupolvelta toiselle kierrettä katkaisematta.

Ville Verkkapuron esikoinen, dokumenttiromaanin ja jonkinlaisen esseenkin yhdistelmä istahtaa Kosmos-kustantamon autofiktiojatkumoon ottaen hieman lisää kierroksia klassisista esikoisasetelmista, joissa oman kohtalon kaivamisen ajatellaan kiinnostavan myös lukijoita. Kun kokonaisuuteen lisätään vielä nousussa oleva luokkatietoisuus, mielenterveyden käsittely sekä huumekirjallisuus, ollaan aika lähellä sitä, mitä Pete kirjana on. 

Pete jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen pohjustaa epävarman ja hukassa olevan kertoja-Villen lähtökohtia ja toinen sukeltaa Peten tarinaan talvisessa Pietarsaaressa, äidin vuokraomakotitalossa eriparilakanoiden ja Ikea-sisustustaulujen keskellä. Verkkapuro kuvaa mainiosti sitä mielen mustuutta, itsetuhoista aivokemiaa ja toisaalta isänsä jalanjäljillä kulkevaa aikuista lasta, joka on kaiken kokemansa jälkeen varsin hukassa oman tarinansa kanssa. Ensimmäinen osa vie kovastikin mukanaan, toinen ehkä näyttäytyy astetta haparoivampana. Minulle tulee selväksi (ja osin aukeaa samastuttavaksi) miksi mieli romantisoi kuolemaa, Kurt Cobainin ja muiden itsemurhan tehneiden tähtien kautta, mutta vastaavasti en aivan lukijana saa kiinni miksi minun täytyy tietää Petestä yhtä paljon kuin kertoja-Villen. 

Ville kuitenkin kasvaa, kehittyy, oppii ja oivaltaa, kuten kirjallisuuden tyyliin kuuluu. Ajattelun kehitystä olisin lukenut mieluusti syvemminkin Pietarsaaren satunnaisten ohikulkijoiden analysoinnin sijaan, mutta kun teoksen kolmas osa alkaa, pysähdyn taas keskittymään ja pääsen kiinni kirjan imuun. Verkkapuro nimittäin nostaa kertomansa tarinan pois henkilökohtaisesta, osaksi suurempaa poliittista päihdekeskustelua, viittaa tutkimukseen ja inhimillisempään lähestymistapaan, johon poliitikoillamme ja maallikkotuomitsijoillamme ei ole tässä yhteiskunnassa juurikaan ollut selvästi kiinnostusta perehtyä. Verkkapuro näyttää, miten huume- ja addiktiokeskustelua leimaa aina äärimmäinen moraalipaniikki tai tarkoituksenhakuinen lyödyn lyöminen, ja kirjan voima löytyykin juuri silloin, kun sitä ei enää oikein osannut odottaa. 

Ja juuri sen voiman ansiosta uskaltaisin suositella tätä myös muillekin luettavaksi. Verkkapuro ei saarnaa, vaan näyttää, inhimillisellä ja terävällä voimalla, miten tilastolliset riskitekijät toimivat käytännössä yhden ihmisen elämässä. Vaikka kokonaisuus on ehkä hieman koherenssiaan hapuileva, on Verkkapurossa kertojana sellaista vahvuutta, että häneltä lukisi mielellään lisääkin kirjallisuutta. Omanlaisensa teos, joka on tähän hetkeen vahvan kiinnittymisen lisäksi myös oiva keskustelunavaus aiheesta, jonka puolesta harvoin puhutaan; kestävän, inhimillisen päihdepolitiikan puolustus.

"Sadepisarat ovat niin kylmiä, että ne tuntuvat raapivan kasvoja.
Baarien neonvalot heijastuvat jäisen kadun pinnasta.
Jokaisen ihmissuhteen ongelma on se, että muodostaa itse puolet siitä. On aina suhteessa itsensä kanssa."

keskiviikko 28. syyskuuta 2022

VAPAUDESTA

MAGGIE NELSON : VAPAUDESTA
NELJÄ LAULUA RAKKAUDESTA JA RAJOISTA
351s.
S&S 2022
Alkuteos: On Freedom // 2021
Suomennos: Kaijamari Sivill
Saatu arvostelukappaleena

Rakkauteni Maggie Nelsoniin sekä hänen kirjallisuutensa ei lie mennyt keneltäkään kirjablogiani enemmän lukeneelta ohi. Ihailen ja arvostan suuresti Nelsonin ajattelua, ajatusketjuja, sellaisia suurempia, muita ajatteliijoita nostavia tapoja yhdistää tietoa ja tunteita, verkottumista, huokoisuutta ja ilmavuutta, taitoa kertoa väittämättä, esittää ehdottaen, ehkä-sanan kanssa maailmassa, jossa lähtökohtaisesti asiat ovat aina joko-tai. Ja kuten aiemmissakin teoksissaan, Nelsonin tuorein Vapaudesta on taitava jälleen juuri tässä: se yhdistelee yllättäen, pohtii ja pyörittelee, tuo sävyjä mustavalkoisten binäärien väleihin.

Tällä kertaa Nelson ottaa käsittelyyn niinkin suuren ja paradoksaalisen käsitteen kuin vapauden, ja tutkii sitä niin taiteen, seksin, huumeiden kuin ilmastonmuutoksenkin kautta. Tapansa mukaan Nelson yhdistelee akateemista tutkimusta populaarikulttuurin tarjoamaan tietoon, omia ajatuksia muiden nostoihin ja tuo yhteen niin filosofiaa, feminismiä kuin loistavaa yhteiskuntakritiikkiäkin. Nelson pysyy kuitenkin taiten lukijansa rinnalla nostamatta itseään jonnekin nykyesseistiikalle tyypilliselle jalustalle, josta on helppo kritisoida asioita ylhäältä alas. Ennemminkin hän tuo kritiikkinsä esiin horisontaalisesti, ulottaa sen vasemmalta oikealle, tuo mukaan sisäistä kritiikkiä, joka on ainoa asia, joka varmistaa, ettei hyvätkään aatteet etene kohti ismeille kovin väistämättömän oloista tuhoaan. Ja kaiken tämän hän kehystää vapauteen, sen teemoihin, ilmentymiin ja sitä kuvaaviin narratiiveihin. Rikkoen kertomuksen, haastaen näkemään tarinallisuuden ja binäärien yli.

Taiteesta. Nelson aloittaa teoksensa upealla taiteen, vapauden ja hoivan rajapintoja tutkivalla osuudella. Nelson avaa hoidon estetiikkaa, vapauden voimauttavuutta ja taiteen tarvetta olla vapaa juuri hoivaamattomana, itseisarvona välineen sijaan. Maailmassa, jossa hoivaa tunnutaan kaipaavan jatkuvasti enemmän, tarve alkaa kuitenkin tuntua haastavalta, sillä taiteeseen limittyy kaikki se poliittisuus, epäarvoisuus, sorto ja identiteettipolitiikka, joka on noussut viime vuosikymmenellä suurempaan valtavirtakeskusteluun. Jos taide nähdään hoivana, esittää Nelson, ettei sillä ole enää tilaa olla oma itsensä, kun taitelija on ensisijaisesti yhtä oman seksuaalisuutensa, sukupuolensa ja rotunsa kanssa, jolloin teoksestakin tulee hänen oletetun identiteetin (ja traumatyönsä) jatke. Hoivaava ja taiteelta vaativa näkökulma itseasiassa kaventaa, ennakkosensuroi, jähmettää ja pakottaa sellaisiin kompromisseihin, joiden parissa taide ei enää ole vapaa, eikä sitä kautta myöskään voimauttava elementti.

Seksistä. Taiteen jälkeen Nelson siirtyy seksiin, #metoo:n jälkeiseen aikaan, vapauteen ja rajoihin. Mitä on vapaus queer-seksuaalisuudessa, mitä uutta suostumuksen käsittely on tuonut seksiin ja toisaalta kuka kontrolloi ja kenen vapautta, kun seksiä koskevaan puheeseen on pesiytynyt voimakas traumojen ja väkivallan diskurssi. 

Nelson käsittelee aihetta jälleen kieputtavan upeasti, niin, että sivujen marginaalit täyttyvät muistiinpanoista, omista jatkoajatuksista, ajatuksen selvennyksistä ja konkretisoinneista. Nelson yhdistää AIDS-puheen valjastamisen seksuaalisuuden rajoittamiseen oivaltavasti trauma-puheeseen, ja osoittaa niiden samankaltaisuuden: todellisen ja näkyvän, tiettyä ihmisryhmää kohtaavan aidon vaaran kun saa kovin näppärästi ohjailtua myös moralistisempien tarkoitusperien keppihevoseksi. Sekä Hi-virus että seksuaalisen väkivallan uhka toimivat sosiaalisen kontrolloinnin välineenä, eikä lie sattumaa, että nimenomaan uhrien syyllistämisen kautta. Mitä seksuaalinen vapaus siis on nykykeskustelun, trauman ja hyväksikäytön maailmassa, ja kenen vapautta yhteiskuntamme (edelleen) eniten rajoittaa?

Huumeista. Aineiden, vapauden ja riippuvuuden risteymiä käsittelevä osio ammentaa paitsi Nelsonin omista kokemuksista erityisesti myös riippuvuuskirjallisuudesta – miehisestä seikkalusta, jossa huumeet ovat jonkin jumaluuden etsimistä tai naisellisista säälittävistä retkahduksista, jossa aineet voittavat jopa hoivavietin – pick your weapon. Nelson pohtii monisyisesti aineiden tuomaa ja toisaalta myös viemää vapautta ja ihmisen inhimillistä halua kokea olevansa vapaa ensisijaisesti itsestään ja omasta jatkuvasta tietoisuudestaan. Nelson välttää ja jopa kritisoi oivallisesti päihdekeskustelua leimaavaa moralistista luonnetta, mutta tulee ehkä hieman yllättäenkin asettumaan jollekin puolelle, ehkä jo omien kokemustensa vuoksi.

Ilmastosta. Kun huomasin viimeisen osion käsittelevän ilmastonmuutosta, mietin mielessäni, että onko edes Maggie Nelsonin kaltaisella ajattelijalla tuoda näin kaluttuun aiheeseen mitään raikasta näkökulmaa. Ei sillä, etteikö aihetta sietäisi kaluta vieläkin enemmän, jatkuvasti ja joka puolella, mutta, no, kyllä te tiedätte. Vapaus lähtökohtana keskusteluun ei sinällään olekaan mitään uutta, mutta Nelson onnistuu kyllä syventämään keskustelua, jälleen kerran. Hän tuo keskusteluun myös loistavan kritiikin ajatusta kohtaan, että maailma täytyy pelastaa koska tulevaisuuden lapset (välinearvo) eikä maapallona per se (itseisarvo), mikä kieltämättä on hyvin tyypillinen, ihmisen itsekeskeinen lähestymistapa sen itse aiheuttaman katastrforin äärellä. Luku on oivallinen, joskin ei ehkä ihan sitä kaikkein terävintä Nelsonia, johon ollaan kenties muissa teoksissa totuttu.

x

Mitään keveää päiväluettavaa Nelson ei ehkä ole, hän kun ei juurikaan perustele, avaa tai väännä rautalangasta, vaan ennemminkin heittää ilmoille täkyjä, ajatussiemeniä, jotka joko kasvavat tai sitten eivät. Nelson saa kuitenkin tähän ihmisiä ja filosofeja historiallisen paljon kiinnostaneeseen vapauden teemaan hienoja, monisyisiä näkökulmia, ajatuksia ja risteymiä lisää, ja kokonaisuutena teos on hurjan onnistunut. Ei ehkä ihan kaikkein tasavahvin Nelsonin teoksista, mutta upea kerta kaikkiaan.

Vapaus on paradoksi, Tai kuten Nelson Massumia* suoraan siteeraten nostaa esiin:"Vapaus syntyy aina rajoituksista – se on luova muunnos, ei utopistinen pako rajoituksista." Kun ymmärrämme, että vapaus sisältää myös aina vastuun, olemme astetta lähempänä kestävää elämäntapaa. Oli kyse sitten seksistä tai maapallon muuttuvan ilmaston kanssa selviämisestä.

*Massumi, Brian: "Navigating Movements", haastattelijana Mary Zournazi teoksessa Hope: New Philospohies for Changes, Annandale, Aus.: Pluto Press, 2002.


maanantai 19. syyskuuta 2022

THE YEAR OF MAGICAL THINKING

JOAN DIDION : 
THE YEAR OF MAGICAL THINKING
227s.
Harper 2005

"Life changes fast. Life changes in the instant. 
You sit down to dinner and life as you know it ends."

Joan Didionin The Year of Magical Thinking (suomennettu 2007 nimellä Maagisen ajattelun aika, Like 2007, suom. Marja Haapio) on ollut valtavan pitkään lukulistallani. Olen lukenut Didionilta joitain vuosia sitten Iltojen sinessä -muistelmateoksen, mutta koska Didionin kieltä on aivan erityisesti kehuttu alkukielellä (ja koska tämä englanninkielinen painos on myös aivan äärettömän kaunis), tartuin Didionin teokseen pitkästä aikaa jollain muulla kuin omalla kotimaisellani.

The Year of Magical Thinking on vuonna 2021 kuolleen Joan Didionin muistelmamainen suruteos hänen miehensä John Dunnen kuolemasta. Se on myös muistelmamainen selviytymisteos Didionin tyttären Quintanan vakavasta sairastumisesta. Se on luopumistyö ja vertaistuki, ja se on yksi ehdottomasti kauneimpia, taitavimpia ja syvimpiä kirjoja surusta, jonka koskaan olen lukenut. Se on kirja maagisesta ajattelusta, mielen defensseistä, kaappiin jätetyistä kengistä, joita John voi vielä tarvita, jos hän tuleekin takaisin. Se on upea hybridi tiedettä, tutkimuksia, tunteita, hajoamista, merkkien etsimistä, merkityksien etsimistä. The Year of Magical Thinking on kurotus kohti mahdotonta, yritys pitää John elossa, löytää alkupiste virheelle, joka johti kuolemaan.

Didionin tapa käsitellä suruaan äärimmäisen paljaasti, pala palalta sille antautuen antaa aivan omanlaisensa tavan nähdä ja tunnistaa niitä psykologisia haurauden hetkiä, joita ihminen joutuu käymään läpi menetettyään äkillisesti rakkaimpansa. Didionin teos on jonkinlainen surun tutkielma, intiimi ja alaston, ja juuri siksi yleisinhimillinen ja yhteinenkin. Didion näyttää, miten ihmismieli etsii aina ratkaisua ja vastausta, logiikkaa, kun ei osaa jäsentää jotain, selityksiä, kun jokin menee yli käsityskyvyn. Tietynasteisena se saakin jo maagisen ajattelun mittasuhteita, se löytää merkkejä merkityksettömyydestä ja merkityksettömyyttä merkeistä. Didion huomaa herkkänäköisyydellään, miten sama mieli, joka niin pakonomaisesti tahtoo tietää millä nimenomaisella hetkellä hänen miehensä on aavistanut kuoleman lähestyneen, mikä nimenomainen hetki olisi voinut kääntää lopun toisenlaiseksi, on sama mieli, joka on järjestäen kieltänyt kuulemasta saman miehen eläessä tuntemia lopun aavistuksia, "jos minulle käy jotain, niin..." -lauseita.

Englanninkielinen sana mourning kääntyy eri tavoin kuin sadness, mutta molemmat kai käännettäisiin  suomeksi suruksi. Surullisuus, suru, sureminen, ne kasvavat ja kietoutuvat yhteen, ja kun surusta tulee kaikista suurin, katoaa entinen, tuttu elämä lopullisesti tavoittamattomiin. Didionin luopumisteos on upea moderniklassikko, jota uskaltaisin suositella surevalle lohduksi. Vaikka suru on aina omanlaisensa, äärettömän intiimi ja henkilökohtainen, kohtaa se meidät jokaisen jollain tapaa vuorotellen. Tai kuten Didionin lainaama John Dunne sen ilmaisisi, "it all evens out in the end."

Helmet-haaste 2022: 11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

sunnuntai 28. elokuuta 2022

SYKSY (VUODENAIKAKVARTETTI #1)

ALI SMITH : SYKSY
272s.
Kosmos 2022
Alkuteos: Autumn (Seasonal #1) // 2016
Suomennos: Kristiina Drews
Saatu arvostelukappaleena

Ali Smithin lukijat ja kriitikot hurmannut Vuodenaikakvartetin ensimmäinen osa, Syksy, on täällä. 

Syksy on melankoliaa, putoavia lehtiä, kummia kohtaamisia, suurta rakkautta ja äänestyksen myötä kahtia jakautunut kansakunta. Syksy alkaa, kun 101-vuotiaan Danielin tajunta pyörii jossain elämän ja kuoleman rajamailla, ja jatkuu kun kolmissakymmenissä oleva Elisabeth tulee postitoimiston passinhakemusfiaskon kautta istumaan rauhallisesti iäkkään ystävänsä vuoteen viereen. Danielin ja Elisabethin omalaatuinen ystävyys aukeaa vähitellen, ja upottaa mukaansa rauhalliseen, mutta silti poukkaroivaan kerrontaan.

"Oli torstai maaliskuussa 1998. Elisabeth oli kolmetoista. Hän oli kävelyllä varhaisen kevätillan taas lisääntyvässä valossa Danielin kanssa, vaikka äiti oli kieltänyt. 
He kulkivat kauppojen ohi niitylle, missä järjestettiin koulujenväliset urheilukisat, markkinat ja sirkus. Edellisen kerran Elisabeth oli tullut paikalle heti sirkuksen lähdettyä, varta vasten katsomaan kuivaa, ruskeaa länttiä, jossa sirkusteltta oli ollut. Hän haki mielellään melankolisia elämyksiä."

Olen lukenut Ali Smithilta aiemmin kymmenisen vuotta sitten suomennetun Oli kerran kello nollan, ja hurmaannuin täysin. Jo tuolloin mieleen jäi Smithin erityislaatuinen tapa käyttää ja leikkiä kielellä, tuoda arkiseen absurdiutta ja absurdiin arkisuutta. Smithin kerronta on yhtaikaa totista ja silti kujeilevaa, tosissaan ja silti monitulkintaista. Siinä missä Oli kerran kello nollan tarina oli hieman suoraviivaisempi, saa Syksy taas hyvinkin monikerroksisia kerronnan tasoja, sivupolkuja ja oivaltavia huomioita sieltä täältä. Kristiina Drews tekee ilmiömäisen teos onnistuessaan suomentamaan Smithin leikkisyyden näin taitavasti, sanaleikit ja -listat soljuvat kuin ne olisi alunperinkin kirjoitettu tällä kielellä, sanaleikit tuntuvat luoduilta, ei käännetyiltä.  

Teemoiltaan Syksy onkin kokoonsa nähden varsinainen runsaudensarvi, eikä siltä lopu terävät kulmat kesken. Lempeään, tietyllä tapaa syksyistä, väistämätöntä kuolemaa odottava tunnelma rauhoittaa kuitenkin kokonaisuutta, ja Smithin tapa kuvata niin poikkeuksellista nuoren tytön ja vanhan miehen ystävuuttä, taidetta, taidehistoriaa, Brexit'iä, äiti-tytärsuhdetta kuin aidattuja alueita, joiden olemassaoloa ei osata edes perustella luo harmonisen, seesteisen kokoelman, ja todentotta syksyn sivujensa väliin. Smithin kerronnan herkkyys herättää yhtaikaa henkiin niin menneen kuin tulevan, ja se tekee sen kovin taitavasti kahden niin eri ikäisen päähenkilönsä kautta. Jopa unikuvaukset, unenomaiset tajunnan rajatilat ovat Smithin kirjoittamina upeita, vaikka normaalisti niitä kirjallisuudessa kovin vierastankin.

Ali Smith on ehdottomasti yksi aikamme merkittävimpiä nykykirjailijoita, ja on hienoa, että häntä viimein suomennetaan lisää. Kosmoksen sivujen mukaan kvartetin seuraava osa, Talvi, ilmestyy jo talveksi, marraskuussa loskan ja pimeyden keskelle. 

Helmet-haaste 2022: 8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua 

tiistai 23. elokuuta 2022

ISÄSTÄ / ÄIDISTÄ

ANNIE ERNAUX : ISÄSTÄ / ÄIDISTÄ
152s.
Gummerus 2022
Alkuteokset, Isästä: La place, 1983 & Äidistä: Une femme, 1987
Suomennos: Lotta Toivanen
Pyydetty arvostelukappaleena

Tutustuin ranskalaiseen Annie Ernaux'iin ensimmäisen kerran puolisen vuotta sitten, maaliskuussa Vuosien merkeissä. Jo tuo viime vuonna suomeksi julkaistu kaunis muistelmateos hurmasi, jätti jälkeensä lisänälän, muistijäljen suuresta merkkikirjallisuudesta. Tänä vuonna Ernaux'ia saatiin suomeksi taas lisää, kun Gummerus julkaisi 1980-luvulla alunperin kirjoitetut pienoiskertomukset Isästä ja Äidistä yhteisniteenä.

Isästä / Äidistä on tosiaan alunperin kaksi aivan erillistä kirjaa, hieman eri aikoihin kirjoitettua, eri tyylilajein, tekstikeinoin ja intensiteetein kuvattua kertomusta Annie Ernaux'n vanhemmista heidän kuoltua 1980-luvulla. Niinpä minäkin luin ne kahtena aivan omanaan, Isänä ja Äitinä, tauottaen välissä, pyrkien näkemään ajan ja eron myös kirjailijan itsensä silmin. Ja niinpä tästä eteenpäin yritän myös kirjoittaa niistä erikseen, jos vain onnistun, sillä paljon nivoutuu yhteen, kuten arvata saattaa kun sama kirjailija kirjoittaa omista vanhemmistaan.

"Lapsilla oli aina matoja. Niitä häädettiin kiinnittämällä paidan alle navan kohdalle valkosipulipussi. Talvella korviin pantiin pumpulia. Kun luen Proustia tai Mauriacia, minun on vaikea uskoa, että ne kuvaavat samaa aikakautta, jolloin isäni oli lapsi. Isän elinympäristö oli keskiaikainen."

Ernaux'n kertomus Isästä, (ja isästä), on kertomus 1900-luvun alussa syntyneestä miehestä, ison lapsikatraan pojasta, lukutaidottoman rengin lapsesta, olkikattoisessa ja maalattiaisessa talossa syntyneestä miehestä, joka on ensin poika, myöhemmin myöhemmin renki, työntekijä, kauppias, isä ja lopulta sydänkohtaukseen menehtynyt keski-iän ylittänyt mies Normandian syrjäseuduilta. Ernaux'n isä kuolee, ja Ernaux pitää häntä hengissä vielä yhden kirjan verran, kirjoittaa hänet eloon, dokumentoi talteen. Ja dokumenttia, jonkinlaista ei-kaunokirjallista, viileää, toteavaa ja etäistä tyyliä Ernaux nimenomaan tavoittelee, siirtää sivuun oman itsensä, sankaritarinat ja ihaillut luokkanousut, kirjoittaa esiin epävarman luokkanousun, sukunsa ensimmäisen omistavaan luokkaan kuuluvan miehen, murteesta kiinnipitävän kauppiaan, jonka edustama elämä on tärkeämpi saada muistiin sosiologisessa kuin nostalgisessa mielessä. Ernaux kursivoi isälleen tyypilliset sanonnat, kirjoittaa itse auki, ettei tee niin painottaakseen saati tehostaakseen, vaan herättääkseen isänsä myös lukijoille henkiin. Isää ei kuitenaan mainita edes nimeltä, isä on yhtaikaa Ernaux'n sekä koko sukupolven yhteinen, yksi tarina, josta toistamalla tulee yhteinen.

"Kirjoitan hitaasti. Kun koetan poimia erilaisten faktojen ja valintojen joukosta isän elämän ytimen, kadotan vähitellen kaikki hänen erityispiirteensä. Pelkistäminen valtaa tilaa, ajatus rientää itsestään. Jos taas päästän omat muistikuvani solahtamaan mukaan, silloin näen isän sellaisena kuin hän oli, näen naurun ja kävelytyylin, sen miten hän talutti minut tivoliin ja pelkäsin huvipuistolaitteita, enkä silloin piittaa niistä merkeistä, jotka viittaavat siihen, että isän elämä oli samanlaista kuin muidenkin. Joka kerta riuhtaisen itseni irti omakohtaisuuden ansasta."

Isästä jää tavallaan emotionaalisesti kauas, tarkoituksella, ja se tekee Ernaux'n tekstistä erityisen taitavaa, sillä kirja on alunperin kirjoitettu juuri isän kuoltua. Isästä on taitava ja tarkka luokkakuvaus, toisaalta myös luokkamatka omistavaan yhteiskuntaluokkaan, mutta ikuisesti pysyvä murre, tietyt tavat, pelko aseman menetyksestä, harras toive oman lapsen matkasta vielä edemmäs ja toisaalta eriyttävä ulkopuolisuuden kokemus kun näin tapahtuu. Kun on lähtenyt alunperin satojen vuosien jatkumosta, renkisuvusta, toisia palvelleesta perinteestä, palveltaviin kuulunut lukenut ja porvaristoon päässyt tytär onkin vieras, outo, käsittämätön. Isästä on häpeää omasta luokkataustasta ja tyttären yritys ymmärtää omaa työteliästä, mutta etäistä isäänsä sukupolvineen. Ernaux herättää tunnekylmyyden henkiin jäljittelemällä sitä myös tekstissään, ja vaikka väliin livahtaa omia muistoja, käsityksiä, hataraa toisen tavoittelua, onnistuu Ernaux toistamaan jotain määrittelemätöntä siitä kuilusta, joka 1800-luvun teollisen murroksen loppuajat rakensi sukupolvien väliin.

x

"Äiti kuoli maanantaina seitsemäs päivä huhtikuuta Pontoisen sairaalan kroonikko-osastolla. Hän oli ollut siellä hoidettavana kahden vuoden ajan. Puhelimessa sairaanhoitaja sanoi: 'Äitinne menehtyi aamulla, aamiaisen jälkeen.' Kello oli noin kymmenen."

Siinä missä Isästä oli tunne-etäinen luokkakuvaus, kursivoituja sanontoja ja yritys ymmärtää, on Äidistä taas hieman klassisempi äiti-tytär-suhteen kuva, vaikkakin Isän tapaan luokkanousun, uusien tapojen opettelun, karkeuden välttelyn ja sukupolvien mittaisen äideiltä tyttärille välitetyn hiljaisen tiedon katkeamisen kuvaamisen kautta. Äidistä alkaa ylläolevalla lainauksella äidin kuolemasta, jälleen Ernaux'n (onnistuneella) yrityksellä pitää omaa vanhempaa hengissä vielä jonkin aikaa kuoleman jälkeen kirjoittamalla hänet eloon, pitämällä hänet läsnä senkin jälkeen kun ruumista on käyty katsomassa ruumishuoneella ja Alzheimerin haamu on kadottanut äidin rivakkaan ja riuskan elämänjanon. 

Ernaux'n Äiti on lähtöisin hyvin samanlaisista paikoista kuin Isä, mutta hiljaisen sopeutumisen ja taustansa häpeän sijaan äiti kantaa saavutettuja etuuksiaan ja etenemistään ylpeydellä, asettuen paremmin siihen maailmaan, johon hän on määrätietoisesti pyrkinyt. Koulutus ei erota äitiä ja tytärtä, mutta, Ernaux'ta lainaten, alzheimeriksi nimetty vanhuudenhöperyys tekee sen viimein. Ja silti, vaikka äiti alkaa jo kadottaa ja kadota, tarttuu kertoja-Ernaux muistoonsa äidistä terveenä entistä enemmän, ja hoivatusta tulee hoivaaja, side ei katoa vaikka saakin kolhuja.

Äidistä tulee huomattavasti lähemmäs, ja siksi se onkin täysin eri kertomus kuin aiempi Isästä. Gummeruksen päätös julkaista nämä kaksi teosta yhteisniteenä on kuitenkin varsin oivallinen, sillä peräkkäin luettuna ne kasvavat entistä suuremmiksi ja risteämät, erot ja eri näkökulmat suurentavat kumpaakin tarinaa entisestään. Lotta Toivasen kaunis suomennos ja Jenni Noposen suunnittelemat upeat kannet kruunaavat teosparin, ja Annie Ernaux'n luokkakuvaus on todella moderniin klassikkokaanoniin kuuluvaa kirjallisuutta.


perjantai 19. elokuuta 2022

KAHDEKSAN KUPLAN SUOMI

ANU KANTOLA & TYÖRYHMÄ :
KAHDEKSAN KUPLAN SUOMI
335s.
Gaudeamus 2022

Kesän jälkeen kirjastovarausten lukituksia vapauttaessani yhtaikaa lainaan saapuivat edellinen lukemani Anna Kontulan Pikkuporvarit että Anu Kantolan ym. Kahdeksan kuplan Suomi. Usein luen tiedon välissä kaunoa, mutta nämä kaksi teosta täydensivät toisiaan niin hienosti, että jatkoin Kontulan pamfletista suoraan Kantolan ym. tietokirjan pariin.

Anu Kantola työryhmineen on tehnyt laajan ja laadukkaan tieteellisen haastattelututkimuksen eri yhteiskuntaryhmien käsityksistä itsestään, omasta asemastaan yhteiskunnan jäsenenä, ajatuksista yhteiskunnasta ja esimerkiksi politiikasta. Kantola ym. on haastatellut hyvin laajasti ihmisiä ympäri Suomen, ja kirjan lopusta löytyykin kattava paketti sekä lähdeviitteistöä että tämän nimenomaisen tutkimuksen avaamista. Keskeisenä käsitteenä teoksessa käytetään syvän tarinan käsitettä, jonka avulla tutkijat ovat pyrkineet tuomaan esiin eri ihmisryhmien tarinoita itsestään muuttuvan yhteiskunnan keskellä.

Kantolan ym. ihmisryhmät jakautuvat kahdeksaan kuplaan: Hyvätuloisiin globaalin talouden etujoukkoihin, kunnolliseen konttorien keskiluokkaan, solidaarisuuden selkärankana toimiviin paperityöläisiin, luovan tuhon sankareihin eli yrittäjiin, maahanmuuttajayrittäjiin, maaseudun asukkaisiin muuttoliikkeen silmässä, palvelualan duunareihin pätkätöiden pyörteessä sekä sisukkaisiin lähiöiden pienituloisiin selviytyjiin. Näiden kaikkien kuplien kohdalla tutkimusryhmä avaa niitä syviä tarinoita, joiden kautta he hahmottavat itseään. Tutkimuksen lähtökohtana on sosiologinen ajatus siitä, että vaikka jokainen tarina onkin yksittäisen ihmisen oma, henkilökohtainen kokemus, voidaan se laajentaa suuremmaksi yhteiskunnalliseksi tarinaksi, kun se toistuu puheissa tarpeeksi monta kertaa.

Kahdeksan kuplan Suomi osoittaa varsin selkeästi sen, miten kuplautunut yhteiskuntamme todella nykyään on. Kun työelämä on muuttunut radikaalisti viime vuosikymmenten aikana, laman jälkeinen epävarmuus on jäänyt pysyväksi osaksi tiettyjen ihmisryhmien elämää ja toisaalta taas globalisaatio ja kasvukausi on rikastuttanut monellakin eri tavoin taas toisia, on myös kuilu ihmisten välillä kasvanut entisestään. Yhteiskunnan muutokset aiheuttavat yksilötasolla erinäisiä ongelmia ihan jokaiselle, mutta laajemmin hahmotettuna ihmiset jakautuvat entistä rajummin voittajiin ja häviäjiin. Ja mikä surullisinta, kuilu heidän välillään kasvaa, kun keskituloiset kokevat onnistumisensa olevan heidän henkilökohtainen saavutuksensa siinä missä lähiöiden sinnittelijöillä pahoinvointi kasautuu sukupolvelta toiselle. Kun laajempien rakenteellisten tekijöiden seurauksia vielä oikein ymmärretä, yleistyy myös puhetapa "laiskoista yhteiskunnan eläteistä" ja toisaalta todellisesta elämästä vieraantuneista "kermaperseistä".

Kahdeksan kuplan Suomi onkin tärkeä yhteiskunnallinen teos suuremmista mittakaavoista, ja tarinoiden merkityksestä paitsi identiteettityössä myös yhteiskunnallisen aseman ymmärryksenä. Kun rahan ja pääoman voi nähdä kasautuvan yhä kapeammalle joukolle, tapahtuu samaa kasautumista myös alemmille portaille joutuneilla, mutta lähinnä erilaisten syrjäyttävien tekijöiden kohdalla. Kuplautuneisuus ajaa ihmiset kauemmas toisistaan, ja omaa hyvinvointia ja toisaalta myös sinnittelyä perustellaan nimenomaan erilaisin eronteoin. Kun hyväosainen kuvittelee, että jokainen suomalainen on samalla viivalla pääministeriksi, turhautuu tukiviidakon heiteltävänä oleva yksinhuoltaja siihen, ettei heitä muisteta julkisessa keskusteluissa koskaan minkään muun kuin tukien leikkausten ja erilaisten kontrolloivien aktiivimallien kohdalla.

Kahdeksan kuplan Suomi on oivallinen kurkistus nyky-yhteiskuntaamme, ja sen syviin tarinoihin. Kirja auttaa hahmottamaan sitä normatiivista yhteiskunnallista puhetta, jonka raameihin ihmiset yritetään enemmän tai vähemmän pakottaa. Yksilöpsykologisesti voi olla ymmärrettävää, että 60-tuntisten työviikkojen jälkeen niin sanotut yhteiskunnan tuilla elävät kanssakansalaisemme voivat tuntua saamattomilta, mutta niin kauan kun käsitys elää vain oman kuplan, eikä aidon rakenteellisen ymmärryksen kautta, on vaatimuksilla lopulta todennäköisesti enemmän syrjäytymistä lisäävä kuin vähentävä seuraus. Yhteiskunnan muutosten keskellä solidaarisuus toisia kohtaan on vaarassa unohtua, mutta lopulta Kantola ym. löytää sitä paikoista, joista ei ehkä aiemmin olla ymmärretty katsoa. Toivoton yhteiskuntamme ei ole, mutta kuten tutkimukset kiistatta osoittavat, eriarvoisuuden vähentäminen hyödyttää lopulta ihan kaikkia, vaikka se välillä yksilöiden puheesta meinaakin unohtua.

Helmet-haaste 2022: 9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön

sunnuntai 14. elokuuta 2022

PIKKUPORVARIT

ANNA KONTULA : PIKKUPORVARIT 
- POHDINTAA AIKAMME HENGESTÄ
194s.
Into 2021

Sosiologi, yhteiskunnallinen keskustelija ja vasemmistoliiton kansanedustaja, eduskunnan ainoa avoin kommunisti Anna Kontula on yksi ehdottomia suosikkiajattelijoitani tämän hetken poliittisessa keskustelussa. Hänen kirjallinen tuotantonsa on jäänyt kuitenkin tähän asti baille huomiotani, kunnes nyt kesäisenä mökkiviikonloppuna tartuin Kontulan tuoreimpaan teokseen, Pikkuporvareihin.

"Pikkuporvari uskoo, että elämä on hallittavissa. Ihminen voi päättää itse tunteista, suhteista, riskeistä ja rajoista. Keskiluokkaisen normin mukainen elämä on mahdollista ihan jokaiselle, kunhan vain noudattaa sääntöjä ja suostuu tekemään ainutkertaisen elämänsä yksilölliset valinnat tiukasti niiden puitteissa. Tämä harha määrittää pikkuporvaria enemmän kuin mikään muu yksittäinen tekijä. Ja koska kyseessä on harha, tekee se hänestä samalla perin traagisen hahmon."

Pikkuporvari on alle kaksisataasivuinen pamfletti, joka purkaa pikkuporvariutta niin historian, nykypäivän, harhaisen hallinnan, ulkokultaisuuden, mukavuudenhalun sekä yhteenvetona ilmiön vaarallisuuden näkökulmasta. Kontula taustoittaa teoksensa sekä kulttuuri- että tiedelähtein, nostaa esiin jo sata vuotta vanhan pikkuporvarikritiikin ja peilaa toisen maailmansodan jälkeen syntynyttä analyysia nykypäivään. Mitä tekemistä valkoisella sohvalla on fasismin kanssa ja miksi pikkuporvalillisuus ei ole vain elämäntapa muiden joukossa? Näihin kahteen, sekä myös moneen muuhun kysymykseen Kontula vastaa rauhaisaan, mutta varsin ytimekkääseen tapaansa.

Kontulan pamfletti alkaa pikkuporvariuden kritiikin historialla, ja se valottaa oivallisesti kulttuuriälymystöstä lähtenyttä porvariston väheksymistä, joka ajan myötä vakiintui vahvemmin myös poliittiseksi yhteiskuntakritiikiksi. Kontula yhtyy tähän kritiikin kaanoniin, mutta tekee sen harvinaisen hyvin: siinä missä esimerkiksi nykyesseistiikka tapaa kovin helposti tarkastella tällaista keskiluokkaista normistoa ikään kuin ulkoa, ylhäältä ivallisesti tyhjyydelle naureskellen, Kontula osaa nähdä myös pikkuporvarin kriitikossa itsessään. Pikkuporvarius on paljon enemmän kuin näkymättömyysmaalilla kadotettua yhteiskuntaluokkaymmärrystä, se on itseasiassa yhteiskuntamme normatiivinen tila, johon sekä media, julkinen keskustelu että jo koululaitoskin ihmisiä jatkuvasti ohjaa, eikä nykyisessä kapitalistisessa yhteiskunnassa ole järin mahdollista elää sen ulkopuolella, ei ainakaan täysin. Kontula näyttää ja paljastaa, kritisoi ja varoittaa, mutta vertaiselta toiselle, tarjoten vaihtoehtoja.

"Petos on kaksinkertainen, sillä niin paljon kuin pikkuporvari suorittaakin, niin paljosta kuin hän luopuukin, ei hän koskaan saa täyttä rauhaa ja turvallisuutta: jokaisen torjutun riskin tilalle kasvaa uusi uhka, jokaisen hallintaan saadun yksityiskohdan takana vaanii uusi kaaos. Mutta pikkuporvari ei uskalla sanoa sopimustaan irti, vaan syyttää itseään saamattomuudesta ja itsekurin puutteesta, ja yrittää vielä kovemmin. Ja vielä, ja sitten vielä."

Tällainen kritiikki on enemmän kuin paikallaan, sillä pikkuporvarius ei ole mikään elä ja anna muiden elää -henkinen yhteiskuntaluokka, vaan ennemminkin  moraalinvartija. joka vaatii kaikilta muilta omaan normatiiviseen elämäntapaansa mukautumista. Pikkuporvaristo on se ihmisryhmä, joka pyrkii määrittämään niin yhteisöjen liikkumavaraa kuin yksilön subjektiviteettia, eli sitä tilaa, jossa jokainen meistä elää, tekee valintoja ja hahmottaa mahdollisuuksiaan. Pikkuporvariston hallinta ei ole suoraa suvereenivaltaa, vaan se on puheeseen ja rakenteisiin piilotettua hallintaa, yhteinen sosiaalinen kuvitelma, että yksilöt itseasiassa haluavat elää, kuten pikkuporvarit edellyttävät. Se, että keskiluokassa nyt vain satutaan ihannoimaan vaikkapa luonnollista kauneutta, hyviä pöytätapoja, tupakoimattomuutta sekä jäntevää ja urheilullista vartaloa, ei ehkä olekaan ihan niin sattumanvaraista kuin voisi kuvitella. Se, että keskiluokassa itseasiassa paheksutaan kaikkea edellämainittujen vastaista onkin nimittäin vallankäyttöä. Kontrollointia, hallintaa ja normittamista, vaatimusta heidän kapeaan muottiinsa mahtumisesta, naiivia kuvitelmaa, että kuka tahansa voi olla kuin he tekemällä vain ne samat valinnat, jotka he itse ovat elämänsä varrella tehneet. Ajojahti on kuitenkin omanlaisensa ikiliikkuja, sillä pikkuporvarius perustuu nimenomaan eronteolla alempaan luokkaan, jolloin säännöt muuttuvat sitä mukaa mikä pikkuporvaristoa parhaiten milloinkin hyödyttää.

"Ja kun liekit kuitenkin lopulta pääsevät liian lähelle eikä keskiluokkainen status tunnukaan enää antavan suojaa, katoaa pikkuporvarin tolkku. Hetkessä nousevat vieraspelon, moraalipaniikin, kontrollivaatimusten ja sijaisuhrien kaltaiset ilmiöt, joiden toimintalogiikka on populismi. Kun oikea ongelma on liian monimutkainen ratkaistavaksi, liian pelottava katsottavaksi tai liian lähellä kiellettäväksi, vaihtakaamme ongelmaa! Keksikäämme tilalle sellaisia, joita pystymme hallitsemaan, jotka mahtuvat paremmin pieneen ja säntilliseen arkeemme."

Pikkuporvarit on siis onnistunut ja kokoonsa nähden kattavaksikin kutsuttava teos, jota voi lämmöllä suositella kaikille yhteiskunnasta kiinnostuneille henkilöille. Se voi olla paikoin kiusallista luettavaa, sillä on aina hieman selkäpiitä karmivaa saada itsensä kiinni pikkuporvariudesta, siltä meistä kukaan tuskin täysin voi välttyä. Se muistuttaa kuitenkin, ettei pikkuporvarius ole annettu tila, vaikka se sellaiseksi yrittääkin asettua, vaan yhteiskunnalisesti rakentunut normijärjestelmä, joka on aivan yhtälailla purettavissa kuin rakennettavissakin. Purkaminen vain vaatii tietoisuutta ilmiöstä ylipäätään, johon Pikkuporvarit on varsin oivallinen alkuteos. Ja antaa se jotain jo aiheesta enemmänkin lukeneille, vähintäänkin mallia siitä, miten yhteiskuntakritiikkiä voi kirjoittaa myös solidaarisuudesta käsin.