ELÄMÄNTYÖ

RACHEL CUSK : A LIFE'S WORK – ON BECOMING A MOTHER

218s.

Faber & Faber 2001/2018

Rachel Cuskin ensimmäinen ei-fiktiivinen essee- ja muistelmateos, A Life's Work, kirja äitiydestä ja äidiksi tulemisesta suututti kovinkin monet 2000-luvun alkuvuosina – Cusk sai kuulla olevansa niin huono äiti, huono nainen kuin huono ihminenkin, onhan hän kehdannut kirjoittaa äitiydestä sen kaikkien tunteiden kirjon kanssa eikä ainoastaan pyhä Maria -asetelman kautta. Onneksi se on myös toisaalla ylistetty: siitä otetaan edelleen uusia painoksia, ja ei-niin-ihme kyllä, se on hyvinkin ajankohtainen vielä melkein 25 vuotta ilmestymisensä jälkeenkin. Jotkin asiat muuttuvat hitaasti, ja yksi niistä on äitiys ja äitiminen modernissa, jälkikapitalistisessa yhteiskunnassa.

“When she is with them she is not herself; when she is without them she is not herself; and so it is as difficult to leave your children as it is to stay with them. To discover this is to feel that your life has become irretrievably mired in conflict, or caught in some mythic snare in which you will perpetually, vainly struggle.” 

A Life's Workia voi hyvinkin lukea kaikkena sinä pohjana, jonka päälle Cusk on sittemmin kirjoittanut paitsi naisen/naisäidin taiteilijaroolista että taiteesta suhteessa perheeseen. Cusk käsittelee tematiikkaa paitsi myöhemmässä eroa käsittelevässä muistelma- ja esseekokoelmassaan Aftermath sekä kootuissa esseissä teoksessa Mykkäkoulu, mutta myös kaunokirjallisuudessaan, joista aivan erityisesti teeman pariin pureudutaan viimeisimmin ilmestyneessä, ilmiömäisen upeassa romaanissa Parade (suomeksi Kulkue, ilmestynyt Kaisa Katteluksen kääntämänä keväällä 2025). Äitiys, äitiminen ja naiskirjoittaminen ovat Cuskin elämäntyön, äitiyden, lisäksi yksiä hänen tuotantonsa kantavia teemoja: mitä on olla äiti ja taiteilija? Entä mitä on olla taiteilija maailmassa, joka edelleen arvottaa miestyypilliset aiheet esimerkiksi äitiyttä ja äitimistä yleismaailmallisemmiksi? 

Ihan näin suoraan Cusk ei vielä A Life's Workissa aiheensa pariin uppoudu, onhan kirja ensimmäinen, jossa hän itse on äiti, tulee äidiksi. Ensimmäisen tyttärensä vauvavuoteen sijoittuva kokoelma on kuitenkin jo sitä samaa terävänäköistä, yhteiskuntakriittistä ja kuitenkin lempeän inhimillistä tekstiä, joka on hyvinkin tunnistettavaa myös kirjailijan myöhemmässä tuotannossa. Cusk käyttää vaikeiden ja vaiettujenkin aiheiden äärellä armotta itseään, omia ennakkoluuloja ja tunteitaan esimerkkinä, ja vaikka se kenties jonkun konservatiivisemman ja tabujen pönkittäjän kunniaa loukkaakin, luo se keskivertolukijalle ihanan paitsi samastuttavaa myös silmiä avaavaa näkökulmaa niihin pimeisiin nurkkiin, joita kirjallisuudessa harvoin näin lempeällä valolla valoitetaan.

“But it is not merely a taboo against complaint that makes the hardship of motherhood inadmissable: like all loves this one has a conflicted core, a grain of torment that buffs the pearl of pleasure; unlike other loves, this conflict has no possibility of resolution.”

Cusk on ehdottomasti – ainakin allekirjoittaneen mielestä – vahvimmillaan tämän kokoelman alussa, puhuessaan raskaudesta, imetyksestä sekä äitiyden sekä siihen liittyvien ilmiöiden patriarkaatis-medikalisaatiollisalisteisista näkökulmista. Kaiken kehityksen keskellä Cuskin pohdinnat elävät edelleen hieman marginaalissa, ja sen sai huomata myös tämän alkuvuoden kotimaisessa uutisoinnissakin: kun Euroopassa ollaan esimerkiksi jo pidemmällä niin sanottujen luonnollisten kotisynnytysten turvallisuuden kehittämisessä, peräänkuulutetaan Suomessa vielä vahvasti medikalisaatioon nojaavaa kontrollia ja synnytyskuria: ja tähän osallistuu vahvasti myös media kirjoittaessaan ainoastaan kotisynnytyskuolemista ja sen riskeistä kiinnittämättä huomiota niihin valtarakenteisiin, jotka tällaisten (moraali?)huolten taustalla liikutetaan. 

Cusk näyttääkin monessa tekstissään, ensisijaisesti synnytystä, imetystä ja kotiseurantaa käsittelevissä esseissään sen naisiin kohdistuvan kontrollin voimakkuuden, joka äitiyden kentällä edelleen vaikuttaa. Se pohjaa edelleen puhtaasti yhteen tieteen haaraan, länsimaiseen lääketieteeseen, jolla totta kai on syystäkin melko hegemoninen yhteiskunnallinen asema, mutta jonka terve ja etenkin tervetullut kritiikki on vielä hämmentävän hiljaista ja jää yksittäisten vanhempien harteille. Vaikka Cusk itsekin päätyy lopulta synnyttämään sairaalaan, on yhteisön hallinnalle alistuvan Pyhä Maria -äitiyden normatiivisuus vahvasti läsnä lähes jokaisessa institutionaalisessa kohtaamisessa, jonka Cusk tyttärensä kanssa käy läpi. Ja mikä hurjinta, juuri tämä on se kaikkein ajankohtaisin teksti, vaikka Cuskinkin ensisynnytyksestä on tosiaan jo 25 vuotta. 

Aika menee eteenpäin, mutta hallinnan rakenteet lähinnä piiloutuvat ja muuttuvat vaikeammiksi vastustaa. Onneksi meillä kuitenkin on Rachel Cuskin tapaisia kirjailijoita, jotka ovat vastaanotosta huolimatta kirjoittaneet aina aiheista, jotka ei hegemonista kirjallisuuskaanonia portinvartioivia tahoja miellytä. Vain ravistelemalla asiat uudistuvat, ja Cuskin rintamaan toivoisin yhä enenevissä määrin ihmisiä mukaan.

NÄIN MINÄ SEN KIRJOITIN

HELMI KEKKONEN : NÄIN MINÄ SEN KIRJOITIN

167s.

Kosmos 2025

Saatu arvostelukappaleena

"Kun saan kirjoittaa, olen parempi äiti, puoliso ja ystävä.

Kun kirjoitan hyvin, kaikki on paremmin. Olo on kevyt, ajatukset virtaavat, tunnen kuuluvani johonkin, kiinnityn.

Kun kirjoitan hyvin, en koskaan tunne oloani lohduttomaksi tai yksinäiseksi. Riippumatta siitä missä olen, minut täyttää ilo ja kyltymätön jano heti pöydän ääreen istuutuessani, kuvailee Ravn.

Jos saisin valita itselleni minkä tahansa ammatin, valitsisin tämän."

Tätä postausta on jotenkin erityisen vaikeaa aloittaa – miten kirjoittaa kirjasta, jossa kirjoitetaan kirjoittamisesta? Miten kuvata kirjaa kirjoittamisesta, joka on niin vahvasti tekijänsä näköinen, kuuloinen ja oloinen, että se puhuu eniten aivan itse itsensä puolesta? Miten kirjoittaa kirjoittamisesta, joka on itsellenikin se luonnollisin tapa olla maailmassa, ymmärtää maailmaa? En tiedä, mutta voin yrittää.

Kirjoitan työkseni itsekin. Kirjoitan myös harrastuksekseni, juuri tätäkin tekstiä, juuri nyt. Oma kirjoittamiseni on hyvin toisenlaista kuin luova kirjoittaminen, kuin romaanin kirjoittaminen. Minun työtäni tutkijana ohjaa ikiaikainen ja hyvin vahva struktuuri, säännöt, kaavat ja pakolliset osuudet. Sen mitta on ennakkoon määritelty. Sen koko rakenne on ennakkoon määritelty. Sen sisälle mahtuu hyvin vähän uutta ja kokeilevaa. Oma työni on myös hämmentävän samanlaista kuin luova kirjoittaminen, kuin romaanin kirjoittaminen. Se lähtee siitä, että on jotain. Ja vain kirjoittamalla voi saada selville, mitä se jotain on: se voi olla kysymys, ajatus, havainto. Se lähtee aineistosta, joka on olemassa, mutta niin kaunokirjallisen maailmankin aineisto on. Se lähtee hahmottomuudesta, tutkimusmatkasta. Ja sen kipukohdat on monessa kohtaa hyvin samanlaisia, kuin kaunokirjallisuudessa, huomaan. Oman artikkelini käsikirjoituksen viimeistelyvaiheessa Kekkosen kirja on kaikkea, mitä en edes tällä hetkellä tiennyt tarvitsevani.

Kekkonen kirjoittaa kirjoittavansa kohti tunnetta – kohti ydintä, jonka voi ymmärtää ja selvittää vain kirjoittamalla. Kirjassaan Näin minä sen kirjoitin Kekkonen käyttää omaa elämäänsä, omaa ääntään näyttämään miten se tapahtuu – miten oman perheen hiljaiset hetket ja vastaamattomat kysymykset saavat hänet yhtä uudelleen ja uudelleen tutkimaan vaiettua ja tukahdutettua. Miten ensin tulee kuva ja vasta sitten tarina. Miten Kekkonen aloittaa vain asioita, jotka kantavat loppuun asti. Näin minä sen kirjoitin kasvaakin vielä suuremmaksi kuin kirjoitusopas: se on vertaistuki, ihminen tekstin taustalla. Se on kaikki ne tunteet, häpeä, kipu, pelko, paniikki, huojennus, etäännytys, läheisyys, mitä kirjoittamiseen ja omaan kirjalliseen tuotantoon liittyy. Kekkonen tavoittaa yleisinhimillisen epävarmuuden ja kuitenkin sen kautta löytää jälleen jotain uutta ja tutkimatonta.

Rakastan Kekkosen kirjoja, se on pidempään blogiani lukeneelle lie jo tullut selväksi. Rakastan Kekkosen ääntä, herkkää kärsivällisyyttä aiheidensa äärellä, avointa ja päämäärätietoista tapaa käyttää henkilökohtaista poliittisena. Kirja on kirja kirjoittajuudesta, elämästä, joka täytyy rakentaa kirjoittajaidentiteetin ympärille. Se on kirja naisen kirjoittamisesta, yhteiskunnasta kirjoittamisen ympärillä. Se on kertomus eräistä kirjoitusproseissista, muistiinpanoista, siitä miten Finlandia-ehdokkaanakin ollut Liv! syntyi. Kekkonen yhdistelee tekstiinsä luontevan helposti lähteitä ja muiden kirjoittajien ajatuksia ja sanoja. Teksti soljuu, se on johdonmukaista alusta loppuun, muttei ennakoitavan kaavamaista vaan omalla äänellään keskiöön kurottavaa. Näin minä sen kirjoitin kietoutuu kauniiksi, herkäksi kokonaisuudeksi, joka jokaisen kirjoittavan ja kirjoittavien ihmisten kirjoituksia lukevan kannattaa lukea muistaakseen mitä tekstien takana lopulta aina on – kirjoittava ihminen.

x

Istuin viime perjantaina Savoy-teatterissa käännöskirjallisuusfestivaaleilla Helsinki Litissä, ja kuuntelin kun Helmi Kekkonen keskusteli tanskalaisen kirjailijan Olga Ravnin kanssa kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta. Olin aloittanut tämän noin viikkoa aiemmin ilmestyneen Kekkosen kirjan Näin minä sen kirjoitin muutamaa päivää aikaisemmin, ja ymmärsin: luen ja kuuntelen Kekkosta (ja Ravnia) juuri oikealla hetkellä, juuri oikeaan aikaan. Tuntuu kuin pienen hetken tämä kirja ja Kekkosen ääni olisi ollut koko oma maailmani ja ymmärrykseni. Tämän ansiosta pystyn jatkamaan loppuun oman käsikirjoitukseni, jonka kanssa olen kipuillut koko tähän astisen vuoden kaksituhattakaksikymmentäviisi.

THE TRIP TO ECHO SPRING

 

OLIVIA LAING : THE TRIP TO ECHO SPRING

ON WRITERS AND DRINKING

340s.

Picador 2013

Olivia Laingin The Trip to Echo Spring on aivan ehdottomasti minulle kaikkein mieluisinta kirjallisuudenlajia: jonkinlainen esseehybridi tietoa, elämäkertaa, toisia ihmisiä ja filosofista, avarakatseista toisinkatsomista kiedottuna yhteen tiettyyn aiheeseen. Laingilta olen aiemmin lukenut kirjan yksinäisyydestä, taiteesta ja toivosta sekä kehosta, suomeksi vastaavaa on erityisen onnistuneesti kirjoittaneet muun muassa Sonja Saarikoski naisvangeista ja Tanja Tiekso ihmisen ja muun luonnon välisistä rajapinnoista. Nyt juuri loppuun saamassani, Laingin järjestyksessään toisessa ilmestyneessä hybridissä taas syvennytään 1900-luvun suuriin amerikkalaiskirjailijoihin ja erityisesti heidän suhteeseen alkoholiin. Eli siis tarkemmin: alkoholismiin.

“People don't like to talk about alcohol. They don't like to think about it, except in the most superficial of ways. They don't like to examine the damage it does and I don't blame them. I don't like it either. I know that desire for denial with every bone in my body: clavicle, sternum, femur and phalanx.” 

F. Scott Fitzgerald. Ernest Hemmingway. Tennessee Williams. John Berrymann. John Cheever. Raymond Carver. Kuusi lähihistoriamme suurta mieskirjailijaa Yhdysvalloista. Kuusi nerokasta, taitavaa, kerrontaa uudistavaa, palvottua ja vahvaa kulttuurihahmoa. Ja kuusi aikuista miestä, joiden sisällä on jotain tyhjää, jotain rikottua tai ohitettua, jonka paikkaamiseen he ovat osanneet käyttää kaikki ainoastaan kahta asiaa: kirjoittamista ja alkoholia. Olivia Laing taas on Yhdysvalloissa, matkustamassa maanosan halki junilla aina Atlantin rannoilta New Yorkista Floridan Key Westiin, Oklahomasta Chicagon kautta mantereen luoteiskulmaan Seattleen. Samalla hän käy läpi paitsi näitä kuutta mainittua, edellisissä paikoissa asuneita kirjailijoita, alkoholia ja alkoholismin syntyä. 

Laing kirjoittaa jo ensi sivuilta asti jälleen heleää, tarkkanäköistä ja syvän empaattista tekstiä taiteesta ja taiteilijoista taiteen takana. Tällä kertaa kohteena on tosiaan kirjailijat ja alkoholi – vielä viime vuosisadalla osin jopa erottamattomana nähty yhdistelmä. Kirjailijat ovat kaikki miehiä – Laing selittää jo aluksi miksi; omien kokemustensa vuoksi kun naiset ja alkoholismi tulevat liian lähelle, jotta niitä voisi tarkastella yhtäältä vilpittömällä kiinnostuksella ja toisaalta selitystä etsivällä lapsen tiedonjanolla, jolla hän aihettaan lähestyy. The Trip to Echo Spring jakautuu osin kirjailijoiden, osin Laingin matkakohteiden mukaan, mutta se kuljettaa kahdeksan lukuaan upeaksi ja eheäksi monografiaesseeksi, jossa jokaisella lauseella ja lainauksella on tarkkaan pohdittu paikkansa.

Alkoholismi on paitsi tietyn ajan taiteilijuuteen myös arkiseen selviytymiseen tiukkaan liitetty toksiini. Meillä Suomessa sen haitat eivät juuri esittelyjä kaivanne. Suomessa on satoja tuhansia alkoholisteja, ja noin 70 000 lapsen vähintään jommalla kummalla vanhemmalla on alkoholiongelma. Alkoholi näkyy ja kuuluu. Laajuuteensa nähden alkoholismi (kuten muutkin päihderiippuvuudet) hahmotetaan kuitenkin julkisessa keskusteluissa aina jonkinlasena "itse valittuna tienä", asiana, johon ajautumisen mukaan annetaan ymmärtää ihmisen suoraan hakeutuneen. Vaikka alkoholismi lie yleisempää matalamman sosioekonomisen taustan ryhmissä kumuloituen muihin elämän vaikeuksiin kuten hoitamattomaan masennukseen, työttömyyteen ja yhteiskunnan rakenteiden aiheuttamaan syrjään jäämiseen, on se niin kutsuttuna kansantautina tuttu ihan kaikissa yhteiskuntaluokissa, myös työelämässä eikä sen ulkopuolella.

Olivia Laing lähtee tutkimaan syitä juoda (ja kirjoittaa) viime vuosisadan "miesnerokirjailijoiden" kautta, etsien yhteisiä ja erottavia tekijöitä sille, miksi ihminen juo (ja kirjoittaa). Laing tutustuu laajalti valitsemiensa kirjailijoiden tuotantoon mutta myös päiväkirjamerkintöihin, kirjeisiin ja aikalaisarvioihin, käy läpi mittavan kokoelman aineistoa ja luo siitä hallitun ja upean kokonaisuuden. Ja kun tarpeeksi syvälle mennään, yhtäläisyyksiä alkaa löytyä. On yksi jos toinenkin nuoruudessa itsemurhan vuoksi isättömäksi jäänyt kirjailija. On äidinsä hylkäämiä poikalapsia, ja on trauman kokeneita nuorukaisia. On syvä tyhjyys, jota keskustelukulttuurin ja avoimen tunnepuheen sijaan lääkitään jollain muulla: viinapullolla sisään ja kirjoituskoneella ulos. Alkoholi on kuin salva, jolla avohaava peitetään ja kirjoittajuus on se ainoa terapia, jonka 1900-luvun alkoholisti on itselleen antanut. 

Kirjoittaminen terapiana sitä tiedostamatta on kuitenkin alkoholin kanssa salakavala yhdistelmä: siinä missä addikti tutkimusten mukaan ylipäätään, myös alkoholisti tapaa löytää syynsä juomiselle jostain ulkoa, jostain hänestä riippumattomasta. Kaikkien kuuden kirjailijan tuotannosta löytyy joitain alter egoja, alkoholismiin taipuvaisia hahmoja, joiden kautta omaa riippuvuutta saatetaan käsitellä, mutta käsittely osoittuu päiväkirjamerkintöjen perusteella vähintäänkin alitajuiseksi, osin tiedostamattomaksikin toiminnaksi, koska vaikka alkoholisoitunut kirjailija voi luoda alkoholisoituneen hahmon, lähtee hänen oma minäkuvansa kuitenkin teoksen takaa aina oman addiktion olemassa olon kieltämisellä, lähes totaalisella silmien ummistamisella. Näinpä taiteen ja taitelijan välisistä rajaviivoista tulee vähintäänkin suttuisia, kuten Laing älykkäästi teoksessaan osoittaa.

Joitain vuosikymmeniä vanhan yhdysvaltalaistutkimuksen mukaan lapsuuden trauman, kaltoinkohtelun tai kylmän kiintymyssuhteen ja addiktioiden alkoholismi mukaan luettuna väliltä löytyy jonkinlainen olemassa oleva tilastollinen yhteys. Addikti siis tavallaan hoitaa jollain nopealla tyydytyksellä trauman aivoihin jättämää haavaa, parantaa traumaansa ainoalla helpotuksella, johon kykenee vaikuttamaan. Laing osoittaa, että näin on useiden kirjailijoidenkin kohdalla: jokin ympäristössä on sairastuttanut heidät, saanut heidät riippuvaiseksi. Osa heistä tunnisti sen itse, osa jopa raitistui. Mutta jokaiselle haava oli niin suuri, että harva kykeni selvänäkään niitä käsittelemään.

Olivia Laingilla on uskomaton kyky tarkastella lempeän analyyttisesti näiden kuuden miehen jopa rappioalkoholismia niin, ettei hän missään vaiheessa sorru joko glorifioimaan tai karnevalisoimaan kirjailijoiden elämiin syvästi vaikuttanutta alkoholisuhdetta. Laing ei selittele tai puolustele, syytä tai osoittele. Hän näyttää, kertoo, yhdistää uskomattomalla terävyydellä tieteellistä tietoa, kirjailijoiden elämäkertaa ja omia henkilökohtaisia kokemuksiaan. Sitä taitoa, lempeää empatiaa, maailma kaipaisi enemmän.

“You could go two ways from there. You could keep on marinating in blame, in helpless submission to your circumstance. Or you could stop, just clean stop, and take up the liberating burden of responsibility for yourself.”

Helmet-haaste 2024: 16. Kirjassa on valokuvia

MIESTEN SYVIMMÄT SALAISUUDET

MOHAMED MBOUGAR SARR : 

MIESTEN SYVIMMÄT SALAISUUDET

464s.

Gummerus 2022

Alkuteos: La Plus Secrète Mémoire des hommes, 2021

Suomennos Marja Luoma & Sampsa Peltonen

Mohamed Mbougar Sarr on 32-vuotias kirjailija, joka voitti kolmannella teoksellaan Miesten syvimmät salaisuudet maailman nuorimpana kirjailijana Worl Literature Prize -palkinnon sekä 50 vuoteen nuorimpana arvostetun ranskalaisen Goncourt-palkinnon. Kirjamessuilla Sarr aiheutti varsinaista ruuhkaa (itse en tosin ollut häntä tällä kertaa kuuntelemassa), Miesten syvimmät salaisuudet suurta kiinnostusta. Se on suuri romaani, yhtaikaa nykyaikainen ja ajaton. 

Miesten syvimmät salaisuudet on upea ja eheä runsaudensarvi, joka pitää sisällään kaikkea. Ensin se on mysteeri kadonneesta senegalilaiskirjailijasta T.C. Elimanesta, joka julkaisi suurta huomiota saaneen Epäinhimillisyyden labyrintti -teoksensa juuri toisen maailmansodan alla, aiheutti teoksellaan plagiointikohun ja katosi savuna ilmaan. Toiseksi se on tarina Pariisissa asuvasta nuoresta senegalilaiskirjailijasta Diéganesta, joka kuulee kyseisestä kirjasta nuorena koululaisena, ja saa siitä elämänmittaisen pakkomielteen alkaen selvittää kirjan ja kirjailijan piiloon jäänyttä tarinaa. Kolmanneksi se on kertomus paitsi kirjailijuudesta, kirjallisuuden voimasta, rasismista, kolonialismista, politiikasta kuin  sotahistoriastakin. 

Romaani liikuu useammassa aikakerroksessa, kertojasta ja kerronnan kohteesta riippuen. Se on saanut vaikutteensa tosielämästä, malilaisesta kirjailijasta Yambo Ouologuemista, joka julkaisi vuonna 1968 romaanin Le Devoir de Violence, tuli palkituksi, mutta katosi julkisuudesta plagiointikohun ja sen myötä myynnistä vedetyn romaaninsa jälkimainingeissa. Mohamed Mbougar Sarr on tutkinut Yambo Ouologuemia kesken jääneessä väitöskirjassaan, mutta siirtänyt osan häneen liittyvästä kohusta tuoreimman romaaninsa aiheeksi. Tämän kautta Sarr nostaakin kirjan suureksi kysymykseksi sen, kuka lopulta maailmassa on oikeutettu kirjallisiin lainauksiin, intertekstuaalisuuteen ja kenen käsissä sama taas on plagiointia? Kenelle kirjallisuus ja merkkiteokset lopulta kuuluvat, onko kirjallisuutta olemassa ilman muita kirjoja, ja mistä erityisesti on kyse, kun on kyse kirjallisuudesta? Tekstistä itsestään vai kirjoittajasta tekstin takana?

Sarr tutkii aihetta taiten, ja vaikka romaanin sisällä elävän romaanin Epäinhimillisyyden labyrintin kuvitteelliset aikalaisarviot  1930-luvun lopulta tuhoavat Elimanen joko typistäen hänet hämmentävän sivistyneeksi villiksi tai aitoja älykköjä kopioivaksi barbaariksi savikylistä, muistuttaa Sarr varsin suoraan, ettei ulkokirjallisista arvioista olla juurikaan edetty sen pidemmälle, vaikka elämme 2020-lukua: kirja tulee lähes aina nähdyksi ja arvioiduksi kirjoittajansa kautta, suhteessa siihen viitekehykseen, mistä kirjailija tulee, peilaten sitä niihin identiteetteihin, joita arvioija kiinnittää kirjoittajaan. Jos Elimanea tituleerataan Mustaksi Rimbaudiksi, onko hän enemmän vai vähemmän kuin Rimbaud? Hyvä mustaksi, hyvä mustuudestaan huolimatta? Entä ihan vain hyvä, onko se edes vaihtoehto?

Ja kuten suuret kirjat ja tarinat ylipäätään, Sarr saa romaaniinsa ylläolevien kysymysten lisään kokonaisen maailman. Miesten syvimmät salaisuudet laajenee paitsi kirjallisuutta käsittelevästä romaanista paitsi kirjailijamysteeriin myös suurempaan tarinaan kolonialismista, Ranskan suurvalta-ajan historiasta aina 2010-luvun poliittisiin levottumuuksiin Länsi-Afrikassa. Sarr luo vahvan ja tarinallisesti toimivan sillan 1800-luvun lopulta nykypäivään, muistuttaa ranskalaisten koulujen vallasta Länsi-Afrikassa, eurooppalaisen tiedon ja afrikkalaisen tiedon risteymistä ja vastakkaisuuksista, rasismista ja yhtäkkisestä kiinnostuksista suurvallan omiin pikkuveljiin, kun toisessa maailmansodassa tarvittiin eturintamille tykinruokaa. Ja silti Miesten syvimmät salaisuudet on myös rakkauskertomus, tai oikeastaan jopa kokoelma erilaisia rakkauskertomuksia, kasvukertomus, perhesuhteiden kuvaus ja poliittinen kannanotto.

"Kuultuaan runollisen loppulauseeni kääntäjä katseli minua hetken ja sanoi: Eihän tuo tarkoita mitään. Annan sinulle neuvon: älä koskaan yritä kuvailla, mistä jokin merkkiteos kertoo. Tai jos sen teet, ainoa vastaus on tämä: ei mistään. Merkkiteoksessa ei koskaan käsitellä mitään erityistä, ja silti siinä on kaikki."

Miesten syvimmät salaisuudet on kaikessa runsaudessaan yksi tämän syksyn ehdottomia kirjatapauksia, joka toivottavasti saa kaiken ansaitsemansa huomion ja luennan. Sarrin kirjallinen taituruus pitää mukanaan kaikki runsaat 400 sivua siitäkin huolimatta, että kertojat vaihtuilevat, kielen rekisteri muuttuu ja väliin mahtuu kappale jos toinenkin, jossa virkkeet karkaavat sivujen mittaisiksi. Sarr pitää tämän kaiken paljoutensa niin taitavasti kasassa, että kokonaisuus nivoutuu yhteen lähes huomaamatta. Fokus ei karkaa, vaikka se kulkee ajoittain hyvinkin pitkillä sivupoluilla, risteilee aina holokaustista Etelä-Amerikkaan, nyky-Pariisista Kongon sisällissotaan. Sarr luo niin runsaan maailman, että sen vertauskuva voi olla totta ainoastaan todellisuudessa. Tosielämän monimutkaisuudessa ja monitahoisuudessa, jota kohtaan kaikki yksinkertaistaminen ja typistäminen voi olla parhaimmillaankin vain sen runsautta typertävä loukkaus.

Lue koko maailma: Senegal

Arviossa käytetty lähteenä Hesarin artikkelia: Ranskan kuuluisimman kirja­palkinnon voittajan mielestä kirjailijoiden pitäisi pystyä käyttämään toistensa teoksia kuin musiikkia, Pihla Hintikka 25.10.2022