FUNNY WEATHER – TEKSTEJÄ TOIVOSTA JA SOLIDAARISUUDESTA KRIISIEN KESKELLÄ

OLIVIA LAING : FUNNY WEATHER – 

ART IN AN EMERGENCY

353s.

Picador 2020

“We're so often told that art can't really change anything. But I think it can. It shapes our ethical landscapes; it opens us to the interior lives of others. It is a training ground for possibility. It makes plain inequalities, and it offers other ways of living.” 

Olivia Laingista on tullut tänä vuonna ehdottomasti yksi lempikirjailijoistani. Hänen vapaudesta ja kehoista kertova teoksensa Everybody oli vavahduttava, samoin yksinäisyyteen pureutuva The Lonely City yksi lempikirjojani. Nyt lukuvuoroon tarttui Funny Weather, taidetta kriisien ja hädän keskellä. Siinä missä aiemmat lukemani Laingin teokset ovat olleet temaattisesti yhtenäisiä, monografisia esseitä, Funny Weather sisältää lukuisia erilaisia tekstejä aina kolumneista esseisiin, kirja-arvioista rakkauskirjeisiin, taiteilijakuvista Laingin ja hänen ystävänsä Joseph Kecklerin litteroituun keskusteluun kirjoittamisesta ja taiteesta. Mutta vaikka yhtä selkeää yhdistävää tekijää tekstien välillä ei varsinaisesti ollut, kantoi Funny Weatheria hurjan kaunis rakkaus taiteeseen ja sen parantavaan, pelastavaan ja toisinkertovaan voimaan. Sekä toivoon, jota tässä ajassa erityisesti tarvitsemme.

Laingin tekstit on kirjoitettu Trumpin ja Brexit-ajan maailmassa, itse luen sitä vastaavalla tavalla kuohuvan natsivitsihallituskesän keskellä. Oikeistopopulismi, räikeä ja ruma rasismi, vastakkainasettelusta hyötyvä perussuomalainen politiikka ja sekä pelisääntökirjojen tahallinen rikkominen että rikkomuksilta silmien sulkeminen on saapunut rytinällä myös Suomeen, ja Laingin tekstit ovat paikoin jopa hyytävän ajankohtaisia. Ja: värisyttävän lohdullisia.

“A paranoid reader is concerned with gathering information, tracing links and making the hidden visible. They anticipate and are perennially defended against disaster, catastrophe, disappointment. They are always on the lookout for danger, about which they can never, ever know enough.”

Funny Weatherin kokonaisuus kursiutuu kasaan queer-teoreettikko Eve Kosofsky Sedqwickin paranoidisen lukemisen käsitteen kautta. Sedqwick esittää, että aikaamme leimaa kauhukuvia etsivä luku- ja tiedonvälitystapa, ja vaikka se paljastaa erilaisia vallan vinoumia ja esimerkiksi rakenteellista rasismia, tylpistyy kyseinen lukutapa herkästi itsekkääksi, vainoharhaiseksi ajatukseksi, että kaikki luettu koskee itseään. Tällaisella ajatuksella, Sedqwick esittää, on vaara joutua joko täydellisen lamaannuksen varaan tai vastaavasti kuvitella, että pelkkä tiedon paljastaminen jo sinällään muuttaisi jotenkin maailmaa. Näin se ei kuitenkaan automaattisesti ole, Sedqwick muistuttaa, sillä se, että esimerkiksi tieto rakenteellisen rasismin olemassa olosta tiedostetaan, ei automaattisesti saa valkoista ylivaltaa noin vain luopumaan etuoikeuksistaan. Tarvitaan paljon muutakin, huomattavasti aktiivisempaa toimintaa, ja Laing esittää yhtenä jatkoehdotuksena, että se aktiivinen toiminta voi olla esimerkiksi taiteessa ja taiteen parantavassa voimassa.

Olivia Laing löytää elämän suurimman toivon taiteesta, sen altruismista, olemassa olosta itseään varten, itseisarvosta ja mahdollisuudesta kertoa maailma toisin. Laing sukeltaa tuttuun tapaansa taiteilijaelämäkertojen kautta nykypäivän poliittisiin kiemuroihin, yhdistää 1980–1990-luvun AIDS-pandemian ja siihen menehtyneet taiteilijat tähän hetkeen. Funny Weather sivuaa yksinäisyyden ja kehollisen vapauden teemoja, taiteilijanaisten alkoholismia, pohtii taiteen ja taiteilijan välistä rajapintaa. Vaikka suurin osa Laingin mukaan valitsemista tarinoista ja teksteistä kumpuaa turhautumisesta nykytilanteeseen, sortoon ja syrjintään, on niissä aina jokin hippu ja toive paremmasta. Eikä vain sellainen haihattelevan utopistinen, vaan aidosti eteenpäin ajava, vaihtoehtoinen tapa kohdata nykyinen todellisuutemme.

Yksi lempiteksteissäni tässä kokoelmassa olikin Laingin haastattelu ja kirja-arvio Ali Smithistä ja hänen Syksy-teoksestaan. Tuntuu jotenkin aivan erityisen hienolta lukea kun yksi lempikirjoittajistani kirjoittaa toisesta lempikirjailijastani, näkee Smithissä juuri saman hehkun, upeuden ja altruistisen lempeyden, hyvyyteen ja solidaarisuuteen ikuisesti uskovan pohjavireen, joka paistaa läpi paitsi Laingin tekstissä Smithistä myös Smithin kaikissa omissa teoksissa. Smith on Laingille jo vuosien takaa tuttu, mutta silti Laingin ihailevat, mutta taiten objektiiviset havainnot Syksystä vavahduttavat – vaikka aivan samoja asioita olen itsekin aina Smitissä ihaillut. Sekä Laing että Smith jakavat käsityksen, että taiteella on mahdollisuus muuttaa maailmaa, ja että fiktio muistuttaa meitä terävästi siitä, että koko maailmamme on oikeastaan vain kertomuksista koostettu rakennelma. Ja se mikä kertomuksilla pysyy kasassa, on toisenlaisilla tarinoilla aina myös mahdollista muuttaa.

Maailma on tälläkin hetkellä täynnä kaikkea vastenmielistä, rumaa ja tukahduttavaa. Elämme aikaa, kun äärioikeiston kanssa vähintäänkin flirttaileva populistioikeisto maltillisen oikeiston mahdollistamana syöksee rasisminsa suoraan silmillemme myös Suomessa. Elämme aikaa, kun maapallo kirjaimellisesti palaa allamme, mutta jatkamme silti etelän lomiamme ja lentämistämme. Paranoidinen maailman lukeminen tällaisessa tilanteessa olisi enemmänkin kuin luonnollista, ahdistus vähimmäisreaktio kaiken kaoottisen keskellä. Mutta kuten Laing sanoo Sally Rooneyn Normal People -romaanista kirjoittaessaan, tällaisessa ajassa on erityisen tärkeä ymmärtää, että me emme ole olemassa ainoastaan yksilöinä vaan ennemminkin kompleksisina ihmisverkostoina. Sen vuoksi yhdenkin ihmisen vastarinta tätä kaikkea vastaan on merkityksellistä. Siksi toisin tekeminen ja aktiivinen työ toivon ja solidaarisuuden eteen merkitsee. Ihmisillä kun on kaiken kaameankin lisäksi kuitenkin aina taipumus seurata toisiaan. Myös hyvässä. Joten toimikaamme yhdessä sen puolesta, paranoidisuuden pakoreaktion ja pään pensaaseen työntämisen sijaan. Toivo ja aktiivinen toisin toimiminen on ainoa mahdollisuutemme sekä pelastua että pelastaa. Yhdessä.

“Empathy is not something that happens to us when we read Dickens. It’s work. What art does is provide material with which to think: new registers, new spaces. After that, friend, it’s up to you.” 

Helmet-haaste 2023: 11. Kirjailijan nimessä on yhtä monta kirjainta kuin sinun nimessäsi