Lorde lähtee liikkeelle siitä, miksi ei suostu enää olemaan hiljaa. Ei rasismista, ei seksismistä, ei heteronormatiivisuudesta, ei eroista ja niistä johtuvista monimutkaisista syrjinnän portaista, jotka nykyään intersektionaaliseksi feminismiksikin hahmotetaan. Sinun hiljaisuutesi ei suojele sinua, hän painottaa. Hiljaisuus ja vastaansanomattomuus palvelee ainoastaan vallitsevia normeja ja sortajia. Se palvelee kiusaajia, alistajia, valkoista ylivaltaa. Ääni on ainoa ase, mikä meillä jokaisella on. Ja vaikka meitä hiljennetään jatkuvasti, hyvää ja pahaa tarkoittaen, jotta emme haastaisi patriarkaatia tai rasismia, jotta emme aiheuttaisi kohtausta tai olisi hankalia, on äänen käyttämättä jättäminen aina vaarallisempaa kuin sen käyttäminen. Ääni, puhe ja kirjoitus on aseettomia ja silti maailman vahvimpia keinoja muuttaa maailmaa. Kun maailma koostuu kertomuksista, kerrotaan se siis toisin.
Lorde käyttää ääntään, ja on käyttänyt sitä jo pitkään. Hän kirjoittaa ensisijaisesti Mustille sisarillee, ja meidän valkoisten tehtävä on kuunnella ja oppia. Mustien historia Yhdysvalloissa on rasismin raa'in 400-vuotinen historia ihmiskunnan historiassa, ja orjuuden laineet näkyvät väistämättä siellä edelleen. Vaikka rasismin rakenteet ja valtava koko on toki omaa luokkaansa Atlantin toisella puolella, me emme täällä pohjoisessa Euroopassakaan ole yhtään sen korkeammalla korokkeella, vaan rasismin ja rasistisen yhteiskuntajärjestyksen opit voivat meilläkin hyvinkin paksusti. Samat stereotypiat, uskomukset, rakenteelliset syrjinnän muodot ja jatkuva epäinhimillistävä puhe ylläpitää 2020-luvun Suomessa rasistista yhteiskuntajärjestelmää, eikä sitä pysty kiistämään sillä, että jokin puolue irtisanoutuu "klassisesta rasismista", eli käytännössä ainoastaan rotuopista.
Sorto ja rasismi on niin arkipäiväistynyt ja vahvasti olemassa, että sen merkit ovat sisäistyneet myös meihin itsemmeemme. Lorde huomattaakin äärimmäisen oivallisesti, että kukaan ei vielä voita sillä, että näemme sorron itsemme ulkopuolella, meidän on löydettävä sen vaikutukset myös itsestämme, ja pyrittävä korjaamaan ne. Esseessään Isännän taloa ei isännän työkaluilla hajoteta hän muistuttaa, että valkoisen ylivallan ja patriarkaatin rakenteet eivät kaadu käyttämällä samoja työkaluja, joilla ne on rakennettu, eli siirtämällä esimerkiksi valta-asetelmat ja rangaistukset sellaisinaan toisaalle, vain eri ihmisille. Lorde onkin vahvasti sen äärimmäisen tärkeän ja intersektionaalisen feminismin solidaarisen pohja-ajatuksen pioneeriajattelijoista, joka muistuttaa että keskinäinen huolenpito ja toisin tekeminen on tasavertaisuustyön ytimessä, ei vain vallanvaihto per se. Kuten Lorde kirjoittaa, "meidän maailmassamme sääntö 'hajota ja hallitse' on muutettava muotoon 'määrittele ja voimauta'". Tämä on myös yksi tärkeimmistä opeista vielä 2020-luvunkin tasa-arvo- ja aktivismiliikkeille, sillä 1960-luvun antirasistista liikehdintää puheessaan 60-luvun opit Lorde muistuttaa, että vielä tänäänkin on oleellista muistaa, ettei "yhtenäisyys tarkoita yksimielisyyttä". Lorde huomauttaa, että jos vähemmistöaktivistien oma keskustelu typistyy siihen, "kuka on kaikkein Mustin tai kaikkein köyhin", kukaan ei voita, sillä se on jälleen aktivismia sortajien säännöillä; jonkin rakenteen hajottamista samoilla työkaluilla, millä se on aikoinaan rakennettu. Historia toistaa itseään ja kulkee looppina, 2020-luvun alun woke-aktivismi kun kävi aivan samat kiemurat läpi, joista Lorde on puhunut jo neljäkymmentä vuotta sitten. Siksi historian tuntemus on tärkeää. Siksi meidän pitää olla jatkuvasti itsekriittisiä. Siksi aiempien aktivistien työ on tunnettava, jotta voimme jatkaa siitä, emmekä aina kerta toisensa jälkeen aloittaa alusta. Siksi Lorde esittääkin, miksi on erityisen tärkeää, että aktivismi ei ole ainoastaan suunnattu sorron ulkoisia tekijöitä vastaan, vaan meidän täytyy aidosti tunnistaa epätoivo ja sorto myös itsessämme.
Lorden esseet ja puheet ovat vaikuttavia, ja kokonaisuus eheä ja vahva. Palaan takuulla vielä kerran jos toisenkin puhumisen ja puuttumisen tärkeyteen vetoaviin esseisiin, samoin suuttumusta ja vihaa käsitteleviin teksteihin – ne kun paitsi puhuttavat henkilökohtaisesti, myös tällaisena aloittelevana aggressioväitöskirjatutkijana. Lorde sanoittaa suuttumuksen tunteesta jotain niin yleisinhimillistä ja syvää, että väitän, että jos hän olisi ollut 1980-luvulla valkoinen miesfilosofi, eläisimme näiden oppien mukaan arkipäiväistä elämäämme nyt 2020-luvulla. Mutta koska rasismi, nyt on meidän vuoromme antaa Lorden äänen kuulua, kovempana kuin rasistisen natsivitsihallituksemme ja sen ministerien.
”Kyseleminen tai oman uskon mukaisesti puhuminen olisi voinut merkitä kipua tai kuolemaa. Mutta me kaikki kipuilenme monin eri tavoin koko ajan, ja kipu muuttuu tai päättyy. Kuolema sen sijaan on lopullinen hiljaisuus.”
Helmet-haaste 2023: 10. Kirjassa on ohjeita ja neuvoja
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti