IF AN EGYPTIAN CANNOT SPEAK ENGLISH

NOOR NAGA : IF AN EGYPTIAN CANNOT SPEAK ENGLISH

186s.

Graywolf Press, 2022 

“Question: If an Egyptian cannot speak English, who is telling his story?”

Kesäkuun Lue maailma vuodessa -haastekirja on täällä, ja tällä kertaa lukuvuoroon valikoitui jo useamman vuoden kirjaston varauksissa jäädytettynä ollut alexandrialaiskirjailijan Noor Nagan If an Egyptian Cannot Speak English (tästä eteenpäin If an Egyptian). Naga on itse kahden egyptiläistaustaisen vanhemman lapsi, ja hän on kasvanut niin Yhdysvalloissa, Dubaissa kuin Kanadassakin, ja asuu nykyään Kairossa, Egyptissä.  If an Egyptian on hänen tunnetuin romaaninsa, palkittu tarina kahdesta nuoresta: ensinnä Nagan itsensä kaltaisesta, yhdysvalloissa syntyneestä ja kasvaneesta 20-vuotiaasta naisesta, joka päättää "palata" vanhempiensa kotimaahan, Egyptiin ja Kairoon, jossa hän päätyy työskentelemään suurlähetystöön englannin opettajaksi. Toisena keskushenkilönä taas on egyptiläisestä kylästä Shobrakheitista kotoisin oleva nuori mies, melkein kaksimetrinen entinen kuvajournalisti, joka elätti itsensä Arabikevään aikana myymällä valokuviaan ulkomaisille uutiskanaville. Hiuksensa kokonaan ajaneen naisen sekä pitkähiuksisen miehen rakkaustarina kasvaa romaanissa kuvaksi globaalin pohjoisen ja etelän törmäyskurssista, jossa juuri kenenkään ei ole mahdollista ymmärtää toistaan. Ei etenkään, kun amerikkalaisen tytön arabia on kuin päiväkoti-ikäisen, eikä egyptiläinenkään poikakaan puhu englantia, hyvä jos kylässään sai edes perustason opetusta kouluaikoinaan.

“I’m caught between my desire to understand and my desire to appear as though I already understand”

Noor Nagan romaani on kunnianhimoinen sekä esteettisesti että rakenteeltaan: Naga rakentaa moninaisesta ja kompleksisesta rakkaustarinastaan kielellisesti korkeatasoista proosaa ja uskaltaa yhdistää siihen monenlaisia kerronnan eri tapoja aina vuoropuhelusta teoksen kolmannen osan litteroituun kirjoittajapiirikeskusteluun. Kieli soljuu ja kuvaa kauniisti rumuuttakin ympäriltään: ymmärtämättömyyttä, esteitä ja erimielisyyksiä, rakenne taas kulkee kolmen osan välillä kolmeen eri tapaan: kysymys-vastaus-muodossa, alaviitteinä ja kirjoituskurssidialogina. Etenkin vuorotellen kirjan keskushenkilöiden, nimettömäksi jääneen Amerikkalaistytön ja Pojan Shobrakheitista, etenevät osiot kaksoisvalottavat arabikevään jälkeisen kairolaistodellisuuden monimutkaista luonnetta – heidän välillään ei ole ainoastaan kielimuuria vaan myös valtava kulttuurisen ymmärryksen muuri, joka yhtäältä estää heitä ymmärtämästä toisiaan kovinkaan syvällisesti mutta toisaalta myös saa etenkin länsimaisen tasa-arvotoiminnan performatiivisen luonteen hyvinkin vahvasti näkyviin. Kun intersektinaalinen feministi irroitetaan New Yorkista 2020-luvun Kairoon, ei sosiaaliset säännöt, yhdenvertaisuuden vaatimukset ja parisuhdedogmit enää päde, kun välissä on voimakas pyristely elää aivan toisenlaisen todellisuuden ehdoilla. Tämä ei ole kuitenkaan pelkkää kritiikkiä länsimaiselle tasa-arvo- ja feminismitaistelulle, se on ennemminkin Saharan ja saasteiden hiekkaan peittynyt todellisuus postkoloniaalisista sosiaalisista normeista, joiden alla on ihmisten aivan toisenlaiset tarpeet, toiveet ja halut. Yhteiskunnat syntyvät aina omista historioistaan, eikä mitään voi siirtää suoraan sellaisenaan toisaalle ottamatta näitä historioita huomioon. 

“To wake up from a dream you have been dreaming since birth is powerful. But to wake up from a dream you have been dreaming from birth with almost a hundred million people, brothers and strangers alike, a collective nightmare, a nightmare we had been imbibing all our lives and passing around to one another, feeding innocently to our newborns—that we are worthless, that we deserve no better than the filth we live in . . . If there is a Judgment Day, this was it.”

If an Egyptianin todellisuus ei siis ole 2020-luvun globaali pohjoinen, vaan vuoden 2011 arabikevään jälkeinen Kairo. Kairo, reilu kymmenen vuoden takaisen kansannousun veteraanit käsittelevät traumojaan, addiktioitaan sekä sitä kivuliasta todellisuutta, ettei mikään oikeastaan koskaan muuttunut - Hosni Mubarak vaihtui ehkä Abdel Fattah Al-Sisiin, mutta korruptio, talous ja yhteiskunnallinen jakautuneisuus vaihtui jopa edellistä pahempaan. On käynyt hieman kuin usein suurten yhteiskunnallisten vallankumousten jälkeen käy: vanha näyttäytyykin nostalgiasta käsin katsottuna parempana, yhteiskunnallisesti tasa-arvoisemmalta ja mahdollisuuksiltaan parempana, kun luvattua autuutta ja lopputulosten tasa-arvoa ei saatukaan. Kapitalisti tai diktaattori korvasi vain toisen, ja yksittäisen vallanpitäjän lisäksi ainoastaan tavalliset kansalaiset menettivät jotain sellaista, mikä on ollut jopa syy elää. Kairo ei "herää henkiin aistivoimaisesti", kuten usein näissä länkkäreille suunnatuissa, eksotisoiduissa romaaneissa on tapana, vaan se elää vahvasti kertojansa omin ehdoin – se on rakkaustarina jälkikolonialistisesta maailmasta, jossa länsimaiset normit eivät sellaisenaan päde. Naga ei moralisoi, ehkä hieman alleviivaa ja osoittelee, mutta luottaa pääosin lukijaansa juurikin kaksoisvaloituksen avulla. 

“If you have documented a revolution, how can you bring yourself to capture anything else on those same streets where your brothers stained the asphalt with their lives?”

Kirja kokonaisuutena on vetävä, paikoin jopa trillerimäisen jännittävä. Se tekee mieli ahmia, luen sitä joka välissä kun vain ehdin (ja vähän silloinkin kun en ehtisi). Jossain kohti, ehkä keskivaiheilla, uuvun jo alaviitteisiin ja jatkuvaan selittämiseen, toivoisin Nagan antavan lukijan ymmärtää itse enemmän. Mutta toisin kuin esimerkiksi Goodreadsin arvioiden perusteella muut lukijat, minä taas rakastin lopun käännettä, joka vei metatekstin ja alleviivaamisen aivan omiin sfääreihinsä: viimeisessä osassa Naga oikein nostaa länsimaiset silmälasit ja tulkintakehykset, dogmatisoituneet tasa-arvokäsitykset ja performatiiviset tulkintakehykset keskiöön muistuttaakseen, miten mikä tahansa yksi totuus on lopulta haitallista aatteelle kuin aatteelle. Ja kun viimeinen sivu on käännetty, tekisi kirja mieli aloittaa jo uudestaan, uusien vihjeiden, uusien kohtien, uusien enemmän tai vähemmän epäluotettavan kertojan vinoutuneisuuden paljastamiseksi.

Lue maailma vuodessa: 6. Kirjassa käsitellään maahanmuuttotaustaisuutta tai se on diasporakirjallisuutta

GHOSTROOTS

'PEMI AGUDA : GHOSTROOTS

208s.

Virago 2024

Lue maailma vuodessa -lukuhaaste jatkuu, ja sain taas kirjan juuri ennen kuun loppua luettua. Ei näiden kanssa ole kiire, huomaan valinneeni kahteen ensimmäiseen kuuhun kumpaankin viipyilevän ja aikaa vaativan teoksen. Nigerialaisen 'Pemi Agudan esikoisnovellikokoelma Ghostroots on ollut minulla lainassa aiemminkin; nappasin sen viime vuoden lopulla kirjaston suositushyllystä Helmet-haasteeseen, mutta se jäi vielä silloin lukematta. Nyt varasin sen itselleni uudelleen, vaikka nigerialaista kirjallisuutta olen aiemminkin lukenut. Ilman tätä haastetta tämä olisi ehkä jäänytkin muiden varjoon, tai jopa kesken. 12 novellin kokoelma päästi hitaasti luokseen.

Rakastuin siis näihin tarinoihin pikkuhiljaa - kirja kun taisi olla taas jonkinlaisen maagisen realismin ja kauhun rajapinnoille genretetty, mikä jotenkin täällä meillä globaalissa pohjoisessa tuntuu olevan vakio kaikelle muulle kuin reaalikirjalliselle Valkoisen Miehen Kirjallisuudelle. Ilmiö on jännä, ja ohjaa lukemista jo valmiiksi vinoon. Se eksotisoi ja laittaa magiaa sinne, missä lähtömaassa kyse on enemmän aivan oman arjen omista uskomus- ja maailmankatsomusjärjestelmistä. Eksitisoinnin voi käsittää esimerkiksi tätä kautta: entä jos vaikkapa aasilainen kirjallisuus käsittelisi meidän jouluamme maagisena realismina? Tai juhannusjuhlaamme fantasiana, onhan meillä kokkoja ja kukkia tyynyjen alla? Tätä genrettelyä ja magiasoimista tehdään kaikelle ei-valkoiselle kirjallisuudelle Afrikasta Aasiaan, Polynesiasta Keski- ja Etelä-Amerikkaan. Että on tämä Meidän Realismi ja muu on eksoottista magiaa.  

"'Let the past stay there, abed. There are stories we leave buried so our children can move without weight.' 

'But why?'

'Why what?'

'Agnes. Why she was wicked? What happened to her, to make her be that way?'

Your aunt laughs the way she does when she thinks you've been brainwashed by 'the West', like the time you said having house girls was modern slavery. 'O, ọmọ mi,' she says now, 'not everyone needs a reason.'"

Kun tästä ennaltaolettamastani, itselleni päähän jumahtaneesta lukutavasta ja genrettelystä pääsee yli, kirja on juuri omanlaisenaan, ilman Valkoisen Miehen määritelmiä upea. Se kuvaa erilaista nyrjähtänyttä arkea, yllättäviä kohtaamisia, lapsen menetyksen surua, isiä kaikennielevien pienokaisten äärellä. Aguda kirjoittaa suoraa, taitavaa proosaa, novellit vangitsevat, jättävät länsimaalaisen lukijan osin ulkopuolelleenkin, mikä on hyvinkin tervehdyttävää. Niin ikään nigerialainen Akwaeke Emezi on kirjoittanut aiemmin afrikkalaisten länsimaalaisten odotuksiin kirjoittamasta kirjallisuudesta, kirjallisuusmaailman vaatimuksesta taipua stereotypiaan - ja hänen lisäkseen muun muassa ’Pemi Aguda osaa kieltäytyä tästä roolista taiten.

Agudan tarinoita yhdistää jonkinlainen surumielisyys, ulkopuolisuus tai novellien kertoja- tai päähahmojen herkkyys nähdä asioita, joita ympärillä olevat eivät huomaa. Tarinat ovat meluisan Lagosinkin keskellä hiljaisia ja hienovaraisia, ulkopuolelta omaa arkea tarkkailevia. Aguda selittelee hyvin vähän, jättää paljon lukijalle itselleen löydettäväksi. Tavallaan näitä olisi helppo lähteä tulkitsemaan laajemman symboliikan kautta, mutta väittäisin, että myös silloin kompastuisimme ennen kaikkea Valkoisen Miehen symboliikkaan: tunkisimme oman uskomus- ja symbolijärjestelmämme Agudan teksteihin. Yritän välttää sitä, yritän lukea nämä tarinat sellaisina kuin ne ovat. Se ei ole aina helppoa, sillä kuten sanottu, Aguda ei kirjoita ensisijaisesti länsimaiselle yleisölle. Nigerian omien kielien sanat, oma englanti, oma maailma on vahvaa ja voimakasta. Maagisuuskin on tummaa, mutta senkin näkee enää ainoastaan ne, jotka on jollain tapaa syrjään jääneitä tai jätettyjä. 

Moni Agudan tarinoista vaatisi useamman lukukerran auetakseen, mutta voimakas tämä oli näinkin. Toivon tälle suurta kansainvälistä huomiota ja kenties jopa pikaista suomennostakin, Aguda kun kirjoittaa raikkaalla tavalla totuttua vastaan. Tällaista ei-länsimaista kirjallisuutta olisi upea saada käännettynä myös Suomeen huomattavasti enemmän.

Lue maailma vuodessa: Kirjan on kirjoittanut keski- tai eteläafrikkalainen kirjailija, Nigeria 🇳🇬

PACHINKO-KUULAT

ELISA SHUA DUSAPIN : PACHINKO-KUULAT

175s.

Siltala 2025

Alkuteos: Les billes du Pachinko, 2018

Suomennos: Anu Partanen

Saatu arvostelukappaleena

Dusapinin esikoinen, kaksi vuotta sitten niin ikään Anu Partasen suomentama Sokcho talvella oli ihanan viipyilevä, hento ja melankolinen pienoisromaani Koreoiden rajalta, nyt tänä keväänä suomennettu Pachinko-kuulat taas eloisampi mutta silti syvän kivulias tarina Sveitsistä korealaisten isovanhempiensa luokse Tokioon tulleen Clairen lomaviikoista helteisessä Japanissa. Clairen arki pyörii muutaman vaihtumattoman asian ympärillä kaukana kotoa: 10-vuotiaalle, hieman eriskummalliselle Mieko-tytölle ranskaa opettaen sekä korealaisten isovanhempien, yli 80-vuotiaiden pachinko-halliyrittäjien luona vierautta kokien. Korea on Clairelle lähinnä kuriositeetti, maa, josta isovanhemmat ovat paenneet sisällissotaa, mutta joihin liittyviä tarinoita ei ole kerrottu edes Clairelle, vain aiemmilla reissuilla tämän sosiaaliselle poikaystävälle. Claire on keskellä valtavaa megapolia, vieraampana ja ulkopuolisempana kuin missään muualla maailmassa.

"Istumme kylki kyljessä ja hörpimme vuoronperään Royal Milk teetä suoraan termoksesta. Taivaalle ilmestyy kuun sirppi, joka makaa selällään. Hämmästelen kuten aina miten Japanissa kuu tuntuu nukkuvan kun se Sveitsissä seisoo selkä suorana. Kerron sen Miekolle. Hän kallistaa päätään katsoakseen kuuta toisesta kulmasta."

Pachinko-kuulat on viiltävän surumielinen ja silti kaunis ja inhimillinen pieni romaani minuudesta suhteessa muihin – ja välillä vain suhteessa itseen muut unohtaen. 3-kymppinen Claire ajattelee elävänsä enemmän muille, muiden ehdoilla, muita ajatellen, mutta Dusapin kuvaa hienovaraisesti hänen inhimillistä törmäilyään niin Miekon kuin isovanhempienkin kautta. Miekon kanssa Claire tuntuu toistavan jollain tapaa omia lapsuudentoiveitaan Miekoa näkemättä, isovanhempien luona hän taas hämmentyy siitä muuttuneesta arjesta, jonka vanheneminen on tuonut tullessaan. Luen kirjaa kun oma, äärettömän läheinen ja rakas isoisäni tekee kuolemaa. Luen kirjaa ensisijaisesti sukupolvikuiluna, kipuiluna löytää paikkaansa aikuisen lapsenlapsen ja vanhuuteen uppoavien isovanhempien välillä. Lapselle isovanhempi on aina yhtaikaa niin tuttu ja totaalisen vieras, ja tätä vierautta Dusapin kuvaa todella kauniisti. Kun yhtäkkiä ollaankin aikuisia kaikki, olkoonkin että yli 50 vuoden ikäerolla, roolit sekoittuvat ja hähmäistyvät, isovanhemmat ovatkin yhtäkkiä ihmisiä omine elämäntarinoineen, suruineen ja vaiettuine kipuineen. Pienessä asunnossa on vaikea löytää paikkaa itsensä ja lapsenlapsiroolinsa välistä, ja kaikki tuntuu koko ajan epäonnistuvan uusilla, erilaisilla tavoilla.

Clairen isovanhemmat ovat paenneet Korean sisällissotaa Japaniin, entiseen miehittäjämaahan, kolonialistien maille. He saavat jostain isäntämaan oikusta pitää verottomasti pelihallia, paheksuttua ja alaspäin katsottua Pachinko-kuulapelisalia. Korea on kaukana, Clairen kotimaa Sveitsi vielä kauempana. Dusapinin vahvatunnelmainen romaani etsii paikkaansa, ja tavoittaa tässä toisinkoisessaan paljon sellaista, jonka kanssa ehkä aavistuksen verran vielä Sokcho talvella -romaaninsa kanssa haparoi. Dusapin ei kirjoita ylimääräistä, jättää sopivalla tavalla lukijan löydettäväksi ja pienistä paloista koottavaksi. Mitä pidemmälle romaani pääsee, sen surumielisempi se on, ja sitä enemmän haluan viipyä sen tarkkaan harkituilla sivuilla, pienillä inhimillisillä väärinkäsitysten jatkumoilla.

x

Me millenniaalit, ranskalais-korealainen Dusapin mukaan luettuna, olemme suurinpiirtein viimeiset länsimaalaiset, joiden isovanhemmat ovat kokeneet sodat henkilökohtaisesti. Meidän isovanhempamme ovat piiloutuneet pommisuojiin ja paenneet kokonaan toiseen valtioon sisällissodilta. Osa isovanhemmista puhui kokemuksistaan niin elävästi, että osaamme itse sijoittaa itsemme heidän kanssa sota-aikaan. Toiset taas eivät sano sanaakaan, he vain rakentavat uuden elämän, ehkä uudessa paikassa, ehkä jopa kolonialistinsa kielellä. Sota ja sen kauheudet alkavat kadota vuosi vuodelta yhä kauemmas ja kauemmas. Emme osaa enää edes suhtautua empatialla ja lämmöllä uusien, nuorempien ja tuoreempien sotien pakolaisiin. Emmekä toisiimme – historia on jälleen niin lähellä toistaa itseään, että olen melkein onnellinen, ettei isoisäni ole pian enää näkemässä sitä enää.

MY FRIENDS // LUE MAAILMA VUODESSA -HAASTEEN ALOITUS

HISHAM MATAR : MY FRIENDS

457s.

Viking 2024

Nuori Khaled kuulee radiosta uskomattoman upean novellin, ja haltioituu kirjallisuudesta. Eletään 1970–1980-vaihteen Bengasissa, libyalaisessa satamakaupungissa, jossa teini-ikäinen Khaled elää vanhempiensa ja muutaman vuoden nuoremman siskonsa kanssa. Novelli on uskalias, onhan se kriittinen jo vuodesta 1969 asti diktaattorin ottein Libyaa hallitsevaa Muammar Qaddafia kohtaan. Jälki kuitenkin jää, ja Khaled pääsee skotlantilaiseen yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta. Elämä näyttää upealta, vapaalta ja suurelta. Khaled tutustuu uusiin ihmisiin, kiivaaseen Mustafaankin, jonka kanssa he lähtevät eräänä huhtikuisena päivänä Lontooseen. On 17.2., vuosi 1984. Moni muukin libyalainen on kokoontunut Libyan suurlähetystön eteen osoittamaan mieltä diktaattoria, salamurhia ja pommituksia vastaan. Khaled ja Mustafa ehtivät paikalle hieman myöhässä, kun väki jo huutaa ja mylvii. Balaclavat päässään he työntyvät mukaan väkijoukkoon, tekevät historiaa, vastustavat julmaa hallintoa. Yhtäkkiä suurlähetystön ikkunasta näkyy kuitenkin aseen piippu. Eikä mikään ole enää sen jälkeen toisin.

Hisham Matarin uusin teos My Friends osui lukulistalleni viime kesän kirja-aleista, Booker Prizen pitkältä listalta. Poliittinen lukuromaani on runsas ja polveileva historiallinen fiktio Libyasta, pakolaisuudesta, diktatuurista ja omaan maahan palaamisen mahdottomuudesta, ja se yltää aina 1970-luvulta Arabikevääseen ja Muammar Qaddafin verisen historian päättymiseen asti. My Friends seuraa nuorta ja sittemmin vanhentuvaa Khaledia aina yliopistomaailmasta ammutuksi tulemiseen asti, poliittisen pakolaisuuden kivuista kahteen syvään ystävyyteen asti. Toinen ystävyys on mielenosoituksen ampumisissa niin ikään haavoittunut Mustafa, jonka kanssa yhteinen kohtalo kietoo Khaledin elämän yhteen. Toinen taas on tuon Libyassa aikoinaan kuullun novellin kirjoittaja Hosam, joka löytyy elämään yhtäkkiä, Pariisista, toinen toistaan vakoojaksi epäillen. Ystävistä kasvaa perhe, Lontoosta miten kuten koti.

“There are moments, moments like this, when an abstract longing overcomes me, one made all the more violent by its lack of fixed purpose. The trick time plays is to lull us into the belief that everything lasts forever, and, although nothing does, we continue inside that dream. And, as in a dream, the shape of my days bear no relation to what I had, somehow and without knowing it, allowed myself to expect.”

My Friends tiiliskivi hyllyni ohuiden kirjojen keskellä. Sen poliittisuus ja toisaalta Arabikevääseen asti ulottuva lähihistoria kiinnostaa, ja paikoin Matar näyttääkin muun muassa "radikalisoituvan" Mustafan ja kauempana pysyttelevän Khaledin kautta taiten kaksi vaihtoehtoista tarinaa siitä, miten diktatuurin alla kasvaminen vaikuttaa ihmiseen. Pakolaisuus ja kotiin palaamisen mahdottomuus kasvavat myös kirjassa kokoaan suuremmiksi teemoiksi, ja Matar kuvaa sydäntäraastavasti sitä todellisuutta, jossa Libyaan on mahdoton palata. Kokonaisuudeltaan kuitenkin hieman epätasainen ja fokuksensa kanssa karkaileva romaani olisi hyötynyt reippaasta tiivistämisestä ja toisaalta loistavien kohtien terävöittämisestä, mutta toisaalta moni näistäkin meni ns. genren piikkiin – suurissa lukuromaaneissa kun jollain tapaa on usein tapana kuvata kaunokielisesti kokonainen elämä, välillä ehkä hahmojen psykologisen kehittymisen ja käänteiden täydellisen siltaamisenkin sijaan. Luin ennen paljonkin tällaista poliittis-historiallista lukuromaanikirjallisuutta, ja niiden seurassa tämä on ehdottomasti vahva, tunteellinen ja samalla silti ajassaan ja paikassaan tärkeä teos. 

Matarin Suuri Tarina oli joka tapauksessa mainio Lue maailma vuodessa -haasteen aloitus, ja juuri tätä haasteelta kaipaankin: uudenlaisia, oman mukavuusalueeni ulkopuolellakin olevia kirjoja, joihin tarttuminen saattaisi muuten jäädä. Vaikka tästä ei mitään uutta lempikirjaani tullutkaan, kiinnostus pohjoisafrikkalaista kirjallisuutta kohtaan kasvoi entisestään. Mutta seuraavaksi jotain etelämpää samalta mantereelta, heti helmikuun puolella siis.

Lue koko maailma: Libya

Lue maailma vuodessa: 1. Pohjois-afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

YELLOWFACE

REBECCA F. KUANG : YELLOWFACE

336s.

Teos 2024

Alkuteos: Yellowface 2023

Suom. Helene Bützow

Saatu arvostelukappaleena

Kansainvälistä instagramia jo toista vuotta puhuttanut ilmiö on täällä, suomeksi Helene Bütsowin taitavana käännöksenä: se on trillerimäinen mysteeri, kirja kirja-alasta, rodullistetun amerikankiinalaisen kirjailijan kirjoittama kirja valkoisesta naisesta, joka kirjoittaa rodullistetusta amerikankiinalaisesta kirjailijasta. Ja sen tapauksen nimi on Yellowface. 

Yellowface on ollut lukulistallani jo kauan, siitä asti kun se alkoi näkyä tiuhaan kansainvälisen kirjainstagramin puolella. En tiennyt siitä etukäteen paljoa, mutta ainahan ilmiöt kiinnostavat: jotain kirjassa on oltava, kun sitä lukee kaikki. Eikä vain siis määrällisesti kaikki, vaan kaikki joita itse seuraan, jotka lukevat muutenkin kanssani paljon samaa kirjallisuutta. Ja vaikka kirjan kirjoittamisesta kertovat kirjat ovatkin pahimmillaan/parhaimmillaankin usein kiinnostavia vain kirjoittajille itselleen, on tässä niin paljon nykyajan muutakin kommentointia, että Kuang onnistuu ylittämään kirjat kirjoista -raamit mennen tullen, nostamaan teoksensa kiinnostavaksi monelle muullekin.

Yellowface saa alkunsa kun Junie on viettämässä iltaa menestyneen amerikankiinalaisen Athena Liun kanssa. Liu on juuri saanut solmittua rahakkaan Netflix-sopimuksen eräästä kirjastaan, ja hän on muutenkin Yhdysvaltain kirjallisuuden kirkkaimpia tähtiä. Junie ja Athena ovat tunteneet toisensa jo pitkään, Yalen yliopiston kirjoittajaopinnoista saakka, tosin Junie epäilee Athenan olevan hänen ystävänsä lähinnä siksi, ettei hänestä ole tähdelle todellista uhkaa: siinä missä Liu kirjoittaa korkeakirjallista ja arvostettua kirjallisuutta kirja toisensa jälkeen, floppasi Junien oma ura jo esikoisen kohdalla. Ilta saa kuitenkin traagisen käännöksen, kun Athena kuolee tapaturmaisesti Junien silmien edessä. Tragedia – kuoleman näkeminen, ei Athenan kuolema sinänsä – seuraa Junieta, mutta toisaalta niin seuraa myös Athenan kirjoituspöydältä kuoliniltana laukkuun salaa napattu julkaisematon mestariteos Viimeinen rintama. 

"Kirja on parempi kuin mitä itse saisin koskaan aikaiseksi, ehkä koko elämäni aikana.

'Pidätkö?', Athena kysyy.

Häntä hermostuttaa. Silmät ovat selällään ja melkein pelokkaat; hän hypistelee kaulakoruaan katsoessaan minuun. Onko tuo hänen tavallinen esityksensä? Ja kuinka paljon hän saa sillä ylistystä osakseen?

Olen niin halpamainen, etten suo hänelle sitä iloa. Tuo peli menee täydestä kriitikoihin ja faneihin, mutta minuun se ei uppoa. 

'En osaa sanoa', vastaan sävyttömästi. 'En pysty lukemaan kännissä.'"

Mysteerin, trillerin, korkeakirjallisuuden ja genrekirjallisuuden rajapinnoilla leikittelevä, poukkoileva mutta silti hämmästyttävänkin eheä Yellowface kysyy suuria kysymyksiä: kuka omistaa taiteessa käsitellyt aiheet, niiden keksijä, alkuperäisen tilanteen kokija vai se, joka lopulta kirjoittaa tekstin kansien väliin? Mikä ero on varastamisella ja plagioinnilla? Onko toisen kirjan nimiinsä ottaminen kunnianosoitus vai törkeä ryöstö? Ja: kuka kelpaa kapitalistisen maailman tähdeksi kustannusalalla? Onko kirjoittajuudella, taidoilla tai edes idean omaperäisyydellä väliä, jos kirjailija on lopulta raadollisen markkinatalouden tuote? Kuang käsittelee etenkin ensimmäisen kolmanneksen ajan vahvasti kateutta, menestystä ja menestykseen tarvittavaa koneistoa – ihmillisiä tunteita, sankarikulttuurin kääntöpuolia sekä sitä, miten kapitalismi kääntää luovuuden ja taitavuuden sivuseikoiksi, jos kirjailijan brändi vain on tarpeeksi vahva.

Toisessa kolmanneksessa painopiste muuttuu – Junie, nyt uudelta kirjailijabrändiltään Juniper Song, alkaa kohdata kritiikkiä ja epäilyjä tarinoidensa alkuperästä. Junie on valkoinen nainen, Juniper Song tarkoituksellisen häivytetty tuote. Onko hänellä oikeutta kirjoittaa ensimmäisen maailmansodan kiinalaissotilaista? Onko se ainoastaan kiinalaistaustaisten oikeus? Ja lopulta: kenen tarina tämä todella on, Athenan, Juniperin vai itseasiassa jonkun aivan muun? Teemat siirtyvät kustannusmaailmasta internetin laumailmiöihin: Twitter-kuohuntaan, julkiseen tuomioon, puolien valitsemiseen ja cancel-kulttuuriin. Kun saavuttaa kaiken mistä on haaveillut, miltä tuntuu menettää se raivoavan somelauman itseään toteuttavan tuomion seurauksena? Kuang siirtyy taiten käsittelemään sosiaalisen median hyökyaaltoja, yksilön voimattomuutta, tuomioistuimia ja cancelointia. Voiko kollektiivisesta ulossulkemisesta selvitä ja onko kollektiivinen ulossulkeminen edes koskaan keino muuttaa asioita, vaikuttaa kulttuuriin tai yhteiskuntaan? Yhdelle ihmisellehän se on pahin mahdollinen rangaistus, mutta onko sekään koskaan lopullista ajassa, joka elää kohusta ja canceloinnista toiseen, joka unohtaa edellisen ennen kuin on saanut nykyistäkään loppuun? 

"Useimmat Twitterin käyttäjät eivät ole lainkaan kartalla mitä on tekeillä, sillä kukaan ei tunne syvällisesti Kiinan historiaa eikä politiikkaa eikä ole lukenut Athenan tuotantoa niin tarkasti, että pystyisi arvioimaan sitä kriittisesti. Heidän havaintonsa ja päätelmänsä ovat simppeleitä: Athena Liu = Ongelma."

x

Välikuriositeettina pohdin myös kirjan suomennosratkaisuja: ajassa, jossa uudis- ja lainasanoja valuu Suomen kieleen loputtomana virtana, rakastin sitä, miten taiten Bützow otti finglismit mukaan tarinaan. Kun doomscrollaus on kirjassa ihan vain doomscrollausta eikä jotain keinotekoista "tuomioselailua", ollaan jotenkin raikkaalla tavalla kiinni ajassa ja ilmiöissä, joista kirjoissa nimenomaan puhutaan. Internet-kieli on meille kaikille monen kielen viehättävää sekoitusta, ja itse juuri tällaisen luonnollisen kielenkehityksen fanina pidin valtavasti Bützowin ratkaisuista. Jossain kohti cancel-kulttuurista puhuttiin juurikin cancel-kulttuurista, jossain toisaalla (verbinä) Bützow taas oli suomentanut sen mitätöinniksi. (Juniper Song on mitätöity vs. alkuperäisen kielen Juniper Song Is Canceled). Ehkä olisin itse jotenkin tässäkin kohti ottanut cancel-sanan mukaan, tai jopa käyttänyt muotoa "Juniper Song on canceled" – tai jotain, en ole ammattikääntäjä, enkä todella koe, että tämäkään käännös jäi mitään vaille. Cancel-sana on ärsyttävä ja kömpelö tuollaisenaan, ja sen kääntäminen eri kohdissa on haastavaa, mutta kuten sanottua, pidin Bützowin tavasta sekä ottaa se ilmiötasolla mukaan että lopulta siitäkin, ettei sitä alettu liikaa kömpelösti käyttämään lauseessa. Mitä uudempaa lainasanastoa on, sen hankalampi on varmasti vakiinnuttaa näinkin suoraan englannista tulevien sanojen lainoja omaan kieleemme.

x

Kirjaan itseensä palatakseni, ylläolevat teemat kiinnostavat, ja Kuang käsittelee niitä mielenkiintoisella tavalla. Rodullistettu kirjailija kirjoittaa valkoisesta joka kirjoittaa rodullistetuista -asetelma antaa Kuangille kiinnostavat raamit käsitellä asiaa monelta eri kannalta, asettaa paitsi "käänteisen rasismin" kaltaiset käsitteet tarkastelun keskiöön kuin pohtia sitä, miten valkoisuus kääntyy ylipäätään jollain tapaa tällaisen puheen seurauksena uhriudeksi. Kuang jättää kuitenkin moraalisoinnin lukijalle, ja antaa hän tuo taiten teemansa esiin niitä valmiiksi pureskelematta. Nautin tästä valtavasti, ja kun sen yhdistää sivuja kääntämään pakottavaan juonen kuljetukseen, tulee kirja ahmittua varsin pikaiseen tahtiin. 

Jos jotain kriittistä kirjasta vielä haluaisi sanoa, kertoisin, että varsinainen kertomus, siis taustalla kulkeva juoni ja etenkin lopun käänteet eivät ole ehkä taitavuudeltaan aivan samaa tasoa kuin kirjan yhteiskunnallinen ulottuvuus. Kuangilla on teemojen puolesta erityinen taito sitoa samaan vyyhtiin hurjasti erilaisia elementtejä muuttamatta niitä sekavaksi kokonaisuudeksi, mutta itse juoni hieman puuroutuu kirjan viimeisen kolmanneksen aikana. Ei se huono ole, mutta olen yhtäältä sitä mieltä että vähempikin riittäisi ja toisaalta taas, että "jotain" jäi puuttumaan. Oletan, että se "jokin" on kahden ensimmäisen kolmanneksen yhteiskunnallinen taustavire, sillä kun se riisutaan, huomaa varsinaisen kertomuksen olevan himpun köykäisempi kuin aeimmin tajusikaan. Twistit ovat banaalimpia kuin ehti jo toivoa, kun vahvuutena pitämäni elementit eivät enää kannattele yksilöpsykologisia ja hieman yliampuvia juoniratkaisuja. Plussan puolelle tämän kanssa silti ehdottomasti jäädään, ja Kuangin romaani toimikin täydellisenä "välipalakirjana" Sally Rooneyn ja seuraavaksi lukuun ottamani Anna-Kaari Hakkaraisen Marraseliö-tiiliskiven välissä puhdistamaan ajatuksia laajemmista maailmoista. Näillekin kirjoille on ehdottomasti paikkansa, ja juuri siksi tätä omalla kepeällä tavalla rakastinkin lukea.

SISTER, OUTSIDER – ESSEITÄ JA PUHEITA ANTIRASISTISEN TYÖN TUEKSI

AUDRE LORDE : SISTER, OUTSIDER

 – ESSEITÄ JA PUHEITA

289s.

Kosmos 2021

Alkuteos: Sister Outsider : Essays and Speeches, 1984

Suom. Kaijamari Sivill

Saatu arvostelukappaleena

Audre Lorden Sister, Outsider on alunperin jo 1980-luvulla julkaistu, viimein muutama vuosi sitten Kaijamari Sivillin suomentama kiistaton intersektionaalisen feminismin ja Mustan feminismin klassikkoteos. Toisin kuin aiemmin tänä vuonna lukemani, niin ikään klassikkojen klassikko, Angela Davisin Naiset, rotu ja luokka, Sister, Outsider ei ole varsinaisesti akateeminen teos, vaan se sisältää nimensämukaisesti Lorden esseitä ja puheita Mustan aktivismin, eroihin perustuvan feminismin sekä ylipäätään puhumisen ja puuttumisen tärkeydestä. Muodoltaan se on siis aavistuksen Davisin teosta henkilökohtaisempi, muttei lainkaan sanomaltaan kevyempi. Se vain lähestyy samaa aihetta eri tavoin, vähemmän tieteellisesti ja enemmän arjen toiminnan kautta.

"Olen kerran toisensa jälkeen tullut siihen tulokseen, että sen, mikä minulle on tärkeintä, on tultava puhutuksi, se on purettava sanoiksi ja kerrottava muillekin sillä uhalla, että se rusikoidaan tai ymmärretään väärin. Että puhuminen hyödyttää minua enemmän kuin mikään muu.”

Lorde lähtee liikkeelle siitä, miksi ei suostu enää olemaan hiljaa. Ei rasismista, ei seksismistä, ei heteronormatiivisuudesta, ei eroista ja niistä johtuvista monimutkaisista syrjinnän portaista, jotka nykyään intersektionaaliseksi feminismiksikin hahmotetaan. Sinun hiljaisuutesi ei suojele sinua, hän painottaa. Hiljaisuus ja vastaansanomattomuus palvelee ainoastaan vallitsevia normeja ja sortajia. Se palvelee kiusaajia, alistajia, valkoista ylivaltaa. Ääni on ainoa ase, mikä meillä jokaisella on. Ja vaikka meitä hiljennetään jatkuvasti, hyvää ja pahaa tarkoittaen, jotta emme haastaisi patriarkaatia tai rasismia, jotta emme aiheuttaisi kohtausta tai olisi hankalia, on äänen käyttämättä jättäminen aina vaarallisempaa kuin sen käyttäminen. Ääni, puhe ja kirjoitus on aseettomia ja silti maailman vahvimpia keinoja muuttaa maailmaa. Kun maailma koostuu kertomuksista, kerrotaan se siis toisin.

Lorde käyttää ääntään, ja on käyttänyt sitä jo pitkään. Hän kirjoittaa ensisijaisesti Mustille sisarillee, ja meidän valkoisten tehtävä on kuunnella ja oppia. Mustien historia Yhdysvalloissa on rasismin raa'in 400-vuotinen historia ihmiskunnan historiassa, ja orjuuden laineet näkyvät väistämättä siellä edelleen. Vaikka rasismin rakenteet ja valtava koko on toki omaa luokkaansa Atlantin toisella puolella, me emme täällä pohjoisessa Euroopassakaan ole yhtään sen korkeammalla korokkeella, vaan rasismin ja rasistisen yhteiskuntajärjestyksen opit voivat meilläkin hyvinkin paksusti. Samat stereotypiat, uskomukset, rakenteelliset syrjinnän muodot ja jatkuva epäinhimillistävä puhe ylläpitää 2020-luvun Suomessa rasistista yhteiskuntajärjestelmää, eikä sitä pysty kiistämään sillä, että jokin puolue irtisanoutuu "klassisesta rasismista", eli käytännössä ainoastaan rotuopista. 

Sorto ja rasismi on niin arkipäiväistynyt ja vahvasti olemassa, että sen merkit ovat sisäistyneet myös meihin itsemmeemme. Lorde huomattaakin äärimmäisen oivallisesti, että kukaan ei vielä voita sillä, että näemme sorron itsemme ulkopuolella, meidän on löydettävä sen vaikutukset myös itsestämme, ja pyrittävä korjaamaan ne. Esseessään Isännän taloa ei isännän työkaluilla hajoteta hän muistuttaa, että valkoisen ylivallan ja patriarkaatin rakenteet eivät kaadu käyttämällä samoja työkaluja, joilla ne on rakennettu, eli siirtämällä esimerkiksi valta-asetelmat ja rangaistukset sellaisinaan toisaalle, vain eri ihmisille. Lorde onkin vahvasti sen äärimmäisen tärkeän ja intersektionaalisen feminismin solidaarisen pohja-ajatuksen pioneeriajattelijoista, joka muistuttaa että keskinäinen huolenpito ja toisin tekeminen on tasavertaisuustyön ytimessä, ei vain vallanvaihto per se. Kuten Lorde kirjoittaa, "meidän maailmassamme sääntö 'hajota ja hallitse' on muutettava muotoon 'määrittele ja voimauta'". Tämä on myös yksi tärkeimmistä opeista vielä 2020-luvunkin tasa-arvo- ja aktivismiliikkeille, sillä 1960-luvun antirasistista liikehdintää puheessaan 60-luvun opit Lorde muistuttaa, että vielä tänäänkin on oleellista muistaa, ettei "yhtenäisyys tarkoita yksimielisyyttä". Lorde huomauttaa, että jos vähemmistöaktivistien oma keskustelu typistyy siihen, "kuka on kaikkein Mustin tai kaikkein köyhin", kukaan ei voita, sillä se on jälleen aktivismia sortajien säännöillä; jonkin rakenteen hajottamista samoilla työkaluilla, millä se on aikoinaan rakennettu. Historia toistaa itseään ja kulkee looppina, 2020-luvun alun woke-aktivismi kun kävi aivan samat kiemurat läpi, joista Lorde on puhunut jo neljäkymmentä vuotta sitten. Siksi historian tuntemus on tärkeää. Siksi meidän pitää olla jatkuvasti itsekriittisiä. Siksi aiempien aktivistien työ on tunnettava, jotta voimme jatkaa siitä, emmekä aina kerta toisensa jälkeen aloittaa alusta. Siksi Lorde esittääkin, miksi on erityisen tärkeää, että aktivismi ei ole ainoastaan suunnattu sorron ulkoisia tekijöitä vastaan, vaan meidän täytyy aidosti tunnistaa epätoivo ja sorto myös itsessämme. 

Lorden esseet ja puheet ovat vaikuttavia, ja kokonaisuus eheä ja vahva. Palaan takuulla vielä kerran jos toisenkin puhumisen ja puuttumisen tärkeyteen vetoaviin esseisiin, samoin suuttumusta ja vihaa käsitteleviin teksteihin – ne kun paitsi puhuttavat henkilökohtaisesti, myös tällaisena aloittelevana aggressioväitöskirjatutkijana. Lorde sanoittaa suuttumuksen tunteesta jotain niin yleisinhimillistä ja syvää, että väitän, että jos hän olisi ollut 1980-luvulla valkoinen miesfilosofi, eläisimme näiden oppien mukaan arkipäiväistä elämäämme nyt 2020-luvulla. Mutta koska rasismi, nyt on meidän vuoromme antaa Lorden äänen kuulua, kovempana kuin rasistisen natsivitsihallituksemme ja sen ministerien.

”Kyseleminen tai oman uskon mukaisesti puhuminen olisi voinut merkitä kipua tai kuolemaa. Mutta me kaikki kipuilenme monin eri tavoin koko ajan, ja kipu muuttuu tai päättyy. Kuolema sen sijaan on lopullinen hiljaisuus.”

Helmet-haaste 2023: 10. Kirjassa on ohjeita ja neuvoja

NAISET, ROTU JA LUOKKA

ANGELA Y. DAVIS : NAISET, ROTU JA LUOKKA

307s.

Tutkijaliitto 2021

Alkuteos: Women, Race, & Class, 1981

Suomennos: Anna Tuomikoski

Miten orjuuden historia liittyy nykyiseen yhteiskuntaan? Kenestä feministi puhuu, kun hän puhuu rodusta ja luokasta? Kenet vapaan ehkäisyn ja aborttipuheen feministiset liikkeet unohtavat systemaattisesti? Kuka feminismin nimissä ylipäätään eniten puhuu? Näistä kaikista ja paljon muusta akateemikko, aktivisti ja Mustan feminismin puolestapuhuja, professori Angela Y. Davis kirjoittaa klassikkoteoksessaan Naiset, rotu ja luokka, jonka Tutkijaliitto viimein julkaisi suomeksi muutama vuosi sitten. Kulttuuriteko, todellakin, tosin tämän kääntämiseen olisi toivonut olevan vahvempaa painetta jo ennen 2020 vuoden Black Live Matters -liikkeen uutta nousua rasististen poliisien tekemien murhien jälkimainingeissa.

2010-luvulla valtavirtaistunut intersektionaalinen feminismi on viimein saanut meidät puhumaan taas pidemmän tauon jälkeen ihmisten erojen vaikutuksesta yhteiskunnalliseen asemaan. Siinä missä varhainen feminismi tunnisti 1800-luvulla biologisen sukupuolen tuottamat erot sekä 1900-luvun alkupuolella sukupuoliroolien performatiivisuuden, on feminismin neljäs aalto viimein saanut otettua mukaan Mustan feminismin, eli käsityksen siitä, että sukupuolen lisäksi myös muut ihmistä marginalisoivat intersektiot aina seksuaalisuudesta yhteiskuntaluokkaan, etnisyydestä vammaisuuteen vaikuttavat ihmisen yhteiskunnalliseen asemaan. Matka yhteen on ollut pitkä, sillä siinä missä valkoinen feminismi on ollut olemassa naisasialiikkeen muodossa jo vuosisatoja, on se ottanut Mustat sisarensa mukaan liikkeenseen lähinnä, jos se on hyödyttänyt sen omia tarkoitusperiä ja seuraavassa hetkessä hylännyt heidät, jos yhteen on kannattanut lyöttäytyä rasistisien liikkeiden kanssa. Kuten muutkin liikkeet ja ismit, feminismi on aaltoillut, kuohunut ja kehittynyt ajan saatossa muuta yhteiskunnallista liikehdintää joko myötäillen tai vastustaen, mutta sen rasistiset taustat ovat edelleen asia, joita ei täysin osata käsitellä.

Angela Davisin alunperin jo 1980-luvun alussa julkaistu Naiset, rotu ja luokka on terävä puheenvuoro juurikin Mustan feminismin ja intersektionaalisuuden puolesta. Teos on laaja, esseeltä muotoaan lainaava teos rasismista ja rasismin historiasta, eikä se suostu säästämään naisasian osuutta rotusorron olemassaoloon ja ylläpitoon. Davis on taitava kirjoittaja, ja hän tuo yhteen valtavan määrän yhteiskunnallista tutkimusta näyttääkseen, miten rasismi on ujuttautunut yhteiskunnan jokaiseen nurkkaan. Davis aloittaa matkan rasismin historiaan 1800-luvun orjuuden vastaisesta liikehdinnästä sekä Yhdysvaltain sisällissodasta, ja toisin kuin populaarikulttuuri yleensä tahtoo asian esittää, muistuttaa, ettei orjuudesta vapautuminen todella johtanut Mustien vapautumiseen, vaan vielä suurempaan sortoon kapitalistisen monopoliyhteiskunnan massatyövoimana. Davis näyttää myös, miten äänioikeusliike jätti Mustat syrjään, kenties valkoisen miehen pelosta, että jos muille antaa valtaa, he käyttävät sitä yhtä väärin kuin he ovat itse sitä aina käyttäneet, ja toisaalta Davis syventyy työläisliikkeen ja sosialismin nousuun sekä jälleen siihen, miten senkin parissa asioita ajaneet valkoiset aktivistit unohtivat Mustat sisarensa. Davis tuo esiin myös seksuaalirikoskeskustelun ja rankaisuyhteiskunnan äärimmäisen rasistisuuden, mitä ajatusta tällä vuosikymmenellä esimerksi Amia Srinivasan on oivallisesti jatkanut Halun politiikka -teoksessaan, ja teoksessa käsitellään myös ylipäätään sitä haitallista, madonnamaista kotiäidin ihannetta, joka on vasta 1800-luvulla rakennettu keinotekoinen malli, millä nainen saatiin kätevästi pois vallan miesten tieltä, ja toisaalta kotiin kasvattamaan kapitalismille uutta työvoimaa ilman, että yhteiskunnan tarvitsee osallistua työvoimaa uusintavan hoivatyön kustannuksiin. 

Vaikka Naiset, rotu ja luokka on kirjoitettu jo yli 40 vuotta sitten, sen sanoma on edelleen (surullisenkin) ajankohtainen: rasismi on ja voi hyvin yhteiskunnassamme, ja se on taas viimeisten vuosikymmenien aikana nostanut päätään, tullut näkyvämmäksi ja vähemmän epäkorrektiksi ajatusmuodoksi. Jos rasismin historiaa ei tunne, voi niin rakenteellista kuin puheessa esiintyvää rotuun tai ihmisen ominaisuuksiin perustuvaa sortoa olla haastava tunnistaa, sillä se piiloutuu merkityksiin, tapoihin ja tottumuksiin, itsensä nostamiseen ja toisista uhkakuvien maalaamiseen. Rasismi irrotetaan jatkuvasti kontekstista luomalla kuvaa yksittäistapauksista tai vetoamalla siihen, ettei meillä sentään niinkuin Amerikassa. Se häivytetään puolustelemalla toisilta ottamista kuvitteellisten resurssien rajallisuudella ja varaamisella omalle kansakunnalle, omien puolustamisella ulkomaiselta raiskaajalta, ja se vähätellään pois vasemmiston höpsötyksenä, yrityksenä turhaan heiluttaa natsikorttia vastustajien edessä. Rasismi on kuitenkin pohjimmiltaan paljon laajempi ja vaikeammin hahmotettava ilmiö kuin haukkumasanojen huutelu bussissa tai väkivaltarikokset kaupungin yössä, holokaustista nyt puhumattakaan, sen pohja rakennetaan juurikin arjessa, meihin ja heihin lajittelemalla, uhkakuvia luomalla, haitallisista tai laittomista ihmisistä puhumalla. Kaikki se luo puhetapaa, joka normalisoi erojen käyttämisen politiikassa itsensä hyväksi,  kaikki se on rasismia, kuulosti se jonkun korvaan rajulta tai ei. Rasismi kun nimenomaa syntyy toistosta, kaavoista ja historiallisesta jatkumosta, minkä Angela Davis teoksessaan kiitettävästi osoittaa. Tätä kirjaa vaalien aikaan luettaessa onkin varsin kylmäävää, että nykyään maamme toiseksi suurimman puolueen maahanmuutto-ohjelmassa puhutaan aivan suoraan "islamisaatiosta" ja maahanmuuton haitallisuudesta, rinnakkaisyhteiskunnista ja väärän koulutusasteen omaavista kansanryhmistä, kun tismalleen samaa puhetta on käytettyä 1800-luvun Yhdysvalloissa orjuuden puolustamiseen sekä 1930-luvun Euroopassa juutalaisten joukkotuhon perusteluun. Rasismi ja sen määritelmä ei ole mikään mielipidekysymys, se on laaja historiallinen jatkumo, ja tämän päivän maahanmuuttokeskustelu on suoraan yhteydessä yhteiskuntamme viimeisten vuosisatojen järkyttäviin kansanmurhiin, rotusortoon, rotuerotteluun sekä rikoksiin ihmisyyttä vastaan. 

Ja juuri siksi historian tunteminen on äärimmäisen tärkeää. Jos nykypuheen irrottaa laajemmasta kontekstista, ei kaavoja näe. Kaavojen häivyttäminen hyödyttää vain rasistista keskustelua normalisoivaa arvo-oikeistoa, mutta mitä enemmän me ymmärrämme miten tähän on tultu, sitä todennäköisemmin voimme myös välttää sen, ettemme tee suuria virheitämme uudestaan. Sillä kukaan meistä, ei valkoinen mies eikä nainen, ole vapaa, jos muut eivät ole vapaita. Valta sinänsä ei katso sukupuolta, luokkaa tai rotua, jos se jakautuu epätasaisesti tai perustuu toisen ryhmän riistolle. Se on oivallinen muistutus, sillä välillä (valkoinen) feministi unohtuu hekumoimaan ajatuksella, jonka mukaan matriarkaalinen yhteiskunta olisi automaattisesti riistosta vapaa, että naisluonto olisi jotenkin essentiaalisesti vähemmän vallanjanoinen tai sitä väärin käyttävä. Davis osoittaa, että näin ei tosiaan ole, eikä valkoinen nainen ole kapitalistisessa yhteiskunnassamme yhtään sen vähemmän puhdas kuin valkoinen mieskään. Eroista ja erilaisuudesta me emme varmastikaan pääse eroon, mutta jotain tälle epätasaisesti jakautuvalle vallalle me sentään voinemme tehdä. Yhdessä, tilaa antaen, ei jostain kuvitteellisesta ylhäisyydestä alas kaataen.

Helmet-haaste 2023: 15. Kirjan nimessä on ja-sana

SOKCHO TALVELLA

ELISA SHUA DUSAPIN : SOKCHO TALVELLA

148s.

Siltala 2023

Alkuteos: Hiver à Sokcho, 2016

Suom. Anu Partanen

Melankolinen ja hento tarina lähtee liikkeelle pohjoisesta Etelä-Koreasta, läheltä Pohjois-Korean rajaa, Sockhon lomakaupungista, joka uinuu talvikaudella. Katujen pimeydessä välkkyy neon-valoja ja räntäsade, rantojen aallot lyövät vuoroin hikotellen kohti muovituolein varusteltuja kalakojuja. Nuori ranskalais-korealainen nainen työskentelee pienessä Parkin pensionaatissa, jonka vieraat koostuvat japanilaisesta vuorikiipeilijästä, kauneusleikkauksestaan piilossa toipuvasta nuoresta soulilaisesta naisesta sekä ranskalaisesta sarjakuvataiteilijasta. Tunnelma on pysähtynyt kuin vain turismilla elävissä maailmankolkissa sesongin ulkopuolella voi olla.

"Kun luon tarinaa, se alkaa aina etääntyä minusta, ryhtyy kertomaan itse itseään... Sitten mieleen tulee toinen tarina, mutta sen tiellä on tietysti tuo työn alla oleva tarina joka edistyy kuin itsestään, ilman että käsitän sitä, ja se täytyy saada ensin valmiiksi, ja kun sitten viimein voin aloittaa uuden tarinan, sama toistuu..."

Hänen sormensa riipivät raivokkaasti lonkeroa.

"Joskus tuntuu, etten ikinä onnistu välittämään sitä mitä haluan todella sanoa."

Mietin hetken.

"Ehkä niin on parempi."

Ranskalais-korealaisen Elisa Shua Dusapinin juuri suomennettu esikoisteos kuljettaa (länsimaiset) lukijansa paikkaan, jossa harvoin tulee edes kirjojen sivuilla vierailtua. Pohjois-Korean rajan tuntumassa ollaan kaukana pääkaupungin muovisesta, ikuisesta hälinästä, mutta toisaalta myös nykyajasta, identiteetistä, itsestään, jumissa kahden ajan ja maailman välillä. Siellä ollaan lähellä sotaa, joka ei koskaan päättynyt, äitiä, jota ei voi jättää yksin, rakennuksia, joiden putket ja lämmitys lakkaavat toimivasta talvisin. Yhtaikaa kaukainen kolkka on ikiaikainen, ja sen hauraasta tunnelmasta saa kiinni maailman toiseltakin laidalta.

Dusapinin vähäeleinen, jopa persoonaton, sivusta katsova ja toteava kieli on kuin elokuvakäsikirjoituksesta, ja sellaisenaan se toimiikin nostamaan teoksen tapahtumat, pienet eleet, osumat ja maisemat visuaaliseksi kuvaksi, viipyileväksi taide-elokuvamaiseksi kollaasiksi, jossa kuvataan melankolisen musiikin tai jopa täydellisen hiljaisuuden taustoittamana arkisia hetkiä, pieniä kohtaamisia,  kuplivan oluen sihinää, talvista merta, jonka aallot iskevät autiolle rannalle, pöydälle kolahtavia lautasia täynnä mustekalan lonkeroita. Ehkä jostain kuuluu koreankielistä puhetta, ehkä auto kaasuttaa kauemmas, mutta lähikuvassa on silti vain nuori nainen ja sarjakuvataitelija. Hetket voivat katketa milloin tahansa, ja niin ne tekevätkin, etäinen kerronta ja kieli ainoastaan näyttää muttei selitä.

Dusapin törmäyttää taiten hyisen Normandian ja kolkon talvisen Sokchon, erillisyyden sekä ulkopuolisuuden ja kaksi eksyneenoloista hahmoa, seisovan tunnelman ja ohikulkevan maailman. Sivustaseuraaja ei saa maailmasta kiinni, vaan se lipuu hänen otteestaan, sarjakuvapiirtäjä ei saa vangittua haluamaansa, vaan kaikki peittyy kaiken tahrivaan musteeseen. Kerrokset, etäisyydet ja tavoittamattomuus on käsinkosketeltavaa, ja se onnistuu jättämään yllättävänkin voimakkaan, visuaalisen jälkimaun kirjan loputtua. Hentoisen ohut teos on fyysisesti juuri niin keveä kuin tarina on kaukainen, ja se saa kaiken voiman hiljaisuuden ristiriitaisuudesta. Hieno romaani, kaiken kaikkiaan. 

Helmet-haaste 2023: 41. Kirjan kirjailija on syntynyt 1990-luvulla

HALUN POLITIIKKA

AMIA SRINIVASAN :

HALUN POLITIIKKA – 2020-LUVUN FEMINISMI

344s.

Gummerus 2022

Alkuteos: To Right to Sex // 2021

Suomennos: Laura Lahdensuu

Pyydetty arvostelukappaleena

Valtavirtafeminismin julkinen kritiikki on nousussa – ja se on äärimmäisen hyvä asia. Luin lokakuussa Alison Phippsin Minä, et sinä -teoksen, ja aloitin melkein heti perään tämän Amia Srinivasanin Halun politiikan, joka itseasiassa liikkuukin varsin samoilla vesillä Phippsin kirjan kanssa. Terävää, herättelevää intersektionaalista feminismiä, halua, seksiä, pakkovaltaa ja incel-kulttuuria huomattavasti mediafeminismiä monimuotoisemmassa paketissa. 

Srinivasan viisi laadukasta ja laajaa esseetä halusta, seksistä, vallasta ja yhteiskunnasta. Aloitusessee, Miesten vastainen salaliitto, risteää niin paljon juuri tätä ennen lukemani Phippsin teoksen kanssa, että se menee jo omassa päässänikin hieman sekaisin, enkä ole ihan varma kuka argumentoi mitäkin, mutta joka tapauksessa se on hyvä aloitusteksti tuleville. Onko feminismi siis todella jonkinlainen miesvihamielinen salaliitto, vai voisiko siinä sittenkin olla kyse jostain laajemmasta?

Puhun opiskelijoilleni pornosta sekä Oikeus seksiin -esseet taas alkavat olla jo vahvemmin omaäänisiä, monipuolisia ja sekä feminismin historiaa, sen kehitystä että nykypäivää ruotivia tekstejä, jossa haastetaan vallan hienosti vallalla olevia käsityksiä niin pornosta, suostumuksesta kuin incel-kulttuurin esiin nostamasta käsityksestä, että seksi olisi jotain, mihin jokaisella meistä on oikeus samalla tavalla kuin ihmisellä on oikeus perusturvaan, ruokaan ja kotiin. Srinivasan käsittelee aiheitaan monipuolisesti, tarkasti ja terävästi, ja etenkin incel-tekstilleen kirjoittamassa Huomioita ja päätelmiä -jälkikirjoituksessaan hän ruotii myös hyvinkin syvällisesti esseestään saamaansa palautetta ja palautteen pinnallista argumentointia. Srinivasanin tapa kirjoittaa on rauhallinen, mutta silti hän uskaltaa haastaa: on voitava yhtaikaa irtisanoutua siitä incel-liikkeen ajatuksesta, että naiskeho kuuluu otettavaksi kenelle tahansa mutta myös haastettava käsitystä siitä, mitä me pidämme haluttavana nyky-yhteiskunnassamme. Porno-essee onkin incel-esseelle hyvä pari, sillä halusta puhuessamme on oleellista tarkastella, kuka päättää mitä me haluamme. Srinivasanin argumentti onkin vahva: sinun halusi ei ole sinun. Se, että "satut" pitämään tietyn näköisistä, värisistä, pituisista ja painoisista ihmisistä, ei ole sisäsyntyistä, vaan se on kulttuurin tuotos. Ja tämän tuotoksen seurauksena on myös incel-kulttuurin itse itseään ruokkiva arvoasetelma; heidän kohdallaan kun ei ole kyse siitä, etteivät he saisi seksiä ylipäätään, vaan ennemminkin siitä, etteivät he saa seksiä kapitalistisen arvoasteikon "ylimmän tason naisilta". Ajatus on karmaiseva, mutta kuten Srinivasan argumentoi, se on silti koko incel-yhteisön yhteinen pohja, jossa patriarkaaliseen arvoasteikkoon, alfamiehistä sigmamiehiin, uskominen itseasiassa on syy heidän "ahdingolleen", ei seuraus, kuten he haluavat itse asian kääntää. Naisvihan ja samalla naiskehon itselleen vaatiminen on paradoksi, mutta kaikessa monitahoisuudessaan syvä ja feminismiäkin kaipaava ongelma. Halu on poliittista, halutaan sitä myöntää tai ei, ja siksi sekä oman että etenkin yhteiskunnallisen halun kohteita on opittava tarkastelemaan kriittisesti.

Toisaalta Srinivasanin esseet Ei sänkyyn opiskelijoiden kanssa sekä Seksi, pakkovalta ja kapitalismi laajentavat näkökulmaa halusta taas aivan uusiin suuntiin. Opettaja-opiskelijasuhteita ruotiva essee on raikas ja hieno, ja Srinivasan tuo siihen näkökulman psykoterapiasta, jonka soisi kuuluvan pedagogisiin opintoihin automaattisesti. Opettajaa ja terapeuttia kun yhdistää samankaltainen valta-asema suhteessa opetettavaan/terapia-asiakkaaseen, mutta vain jälkimmäistä ammattikuntaa velvoitetaan tarkastelemaan syvemmässä laajuudessa vastuuta ja valtaa omasta asemastaan, kun tilanteeseen eri psykologisin perustein mahtuu myös tunteita ja halua. 

"Se, että feministit kannattavat rangaistusmentaliteettiin perustuvia ratkaisuja – kadulla partioivia poliiseja, vankilaan lähetettäviä miehiä – tarjoaa hallitsevalle luokalle tekosyyn olla ottamatta kantaa rikosten syvimpiin syihin: köyhyyteen, rodullisiin valta-asetelmiin, rajoihin ja kasteihin. Nämä ovat myös naisten epätasa-arvon syvimpiä syitä sikäli, että nämä voimat ja niiden lieveilmiöt – pula asunnoista, terveydenhoidosta, koulutuksesta, lastenhoidosta ja kunnollisista työpaikoista – aiheuttavat suurimman osan naisten kurjuudesta."

Pakkovaltaa käsittelevä essee tuo esiin oivallisia näkökulmia rangaistusfeminismin nurinkurisuudesta, uskostamme siihen, miten kapitalistinen ja patriarkaalinen oikeusjärjestelmä voisi korjata ongelmat, joita se itseasiassa tuottaa. Srinivasan osoittaa selkeästi, että oikeuslaitokseen ja poliisiin sokeasti uskova feminismi itseasiassa syventää eriarvoisuutta, sillä vaikka se onnistuu puuttumaan silloin tällöin valkoisiin vallankäytön ongelmiin, tulee se samalla aiheuttaneeksi ongelmia vahvemmin rodullistettujen, köyhien ja paperittomien keskuudessa. Ja kyllä, tätä tekee myös tällä hetkellä meidän mediamme ja hallituksemme: kerää kaduille lisää poliiseja ja suunnittelee vahvempia rangaistuksia nuorisorikollisille sen sijaan, että aidosti keskittyisi pohtimaan, mistä nuorten niin sanottu "jengiytyminen" ja rikollisuus maamme suurimmissa kaupungeissa todella johtuu. Mutta kuten Srinivasan esittää, näin huomio kiinnittyy yksittäisten pahisten rankaisemiseen ja häivyttää taustalta sen eriarvoisuuden ongelman, johon esimerkiksi segregoitunut koulujärjestelmämme on pääkaupunkiseudulla ajautunut. Nuoret voivat yhtä huonommin, ja nyt heitä myös rangaistaan siitä. Valkoinen, hyvinvoiva keskiluokka voittaa näennäisellä turvallisuuden tunteella, kaikki muut häviävät kun politiikan pitkän aikavälin leikkaustoiminnan seuraukset vain kumuloituvat nyt myös vankilakierteiden jälkijanassa.

Amia Srinivasan on filosofi ja politiikan tutkimuksen professori Oxfordista. Tieteellinen tausta näkyy hänen argumentoinnissaan, ja Halun politiikka onkin hieno kurkistus akateemisempaan feminismiin, joskin hyvin helpostilähestyttävällä ja yleistajuisella tavalla. Srinivasanin teos onkin äärimmäisen hyvä intersektionaalisen feminismin perusteos, jota tekee mieli suositella kaikille, joille feminismi on vielä vain ja ainoastaan valkoisen cis-naisen liike. On aika siirtyä eteenpäin, niin feminismissä kuin yhteiskunnassakin, kohti solidaarisempaa ja yhteisöllisempää politiikkaa.

MIESTEN SYVIMMÄT SALAISUUDET

MOHAMED MBOUGAR SARR : 

MIESTEN SYVIMMÄT SALAISUUDET

464s.

Gummerus 2022

Alkuteos: La Plus Secrète Mémoire des hommes, 2021

Suomennos Marja Luoma & Sampsa Peltonen

Mohamed Mbougar Sarr on 32-vuotias kirjailija, joka voitti kolmannella teoksellaan Miesten syvimmät salaisuudet maailman nuorimpana kirjailijana Worl Literature Prize -palkinnon sekä 50 vuoteen nuorimpana arvostetun ranskalaisen Goncourt-palkinnon. Kirjamessuilla Sarr aiheutti varsinaista ruuhkaa (itse en tosin ollut häntä tällä kertaa kuuntelemassa), Miesten syvimmät salaisuudet suurta kiinnostusta. Se on suuri romaani, yhtaikaa nykyaikainen ja ajaton. 

Miesten syvimmät salaisuudet on upea ja eheä runsaudensarvi, joka pitää sisällään kaikkea. Ensin se on mysteeri kadonneesta senegalilaiskirjailijasta T.C. Elimanesta, joka julkaisi suurta huomiota saaneen Epäinhimillisyyden labyrintti -teoksensa juuri toisen maailmansodan alla, aiheutti teoksellaan plagiointikohun ja katosi savuna ilmaan. Toiseksi se on tarina Pariisissa asuvasta nuoresta senegalilaiskirjailijasta Diéganesta, joka kuulee kyseisestä kirjasta nuorena koululaisena, ja saa siitä elämänmittaisen pakkomielteen alkaen selvittää kirjan ja kirjailijan piiloon jäänyttä tarinaa. Kolmanneksi se on kertomus paitsi kirjailijuudesta, kirjallisuuden voimasta, rasismista, kolonialismista, politiikasta kuin  sotahistoriastakin. 

Romaani liikuu useammassa aikakerroksessa, kertojasta ja kerronnan kohteesta riippuen. Se on saanut vaikutteensa tosielämästä, malilaisesta kirjailijasta Yambo Ouologuemista, joka julkaisi vuonna 1968 romaanin Le Devoir de Violence, tuli palkituksi, mutta katosi julkisuudesta plagiointikohun ja sen myötä myynnistä vedetyn romaaninsa jälkimainingeissa. Mohamed Mbougar Sarr on tutkinut Yambo Ouologuemia kesken jääneessä väitöskirjassaan, mutta siirtänyt osan häneen liittyvästä kohusta tuoreimman romaaninsa aiheeksi. Tämän kautta Sarr nostaakin kirjan suureksi kysymykseksi sen, kuka lopulta maailmassa on oikeutettu kirjallisiin lainauksiin, intertekstuaalisuuteen ja kenen käsissä sama taas on plagiointia? Kenelle kirjallisuus ja merkkiteokset lopulta kuuluvat, onko kirjallisuutta olemassa ilman muita kirjoja, ja mistä erityisesti on kyse, kun on kyse kirjallisuudesta? Tekstistä itsestään vai kirjoittajasta tekstin takana?

Sarr tutkii aihetta taiten, ja vaikka romaanin sisällä elävän romaanin Epäinhimillisyyden labyrintin kuvitteelliset aikalaisarviot  1930-luvun lopulta tuhoavat Elimanen joko typistäen hänet hämmentävän sivistyneeksi villiksi tai aitoja älykköjä kopioivaksi barbaariksi savikylistä, muistuttaa Sarr varsin suoraan, ettei ulkokirjallisista arvioista olla juurikaan edetty sen pidemmälle, vaikka elämme 2020-lukua: kirja tulee lähes aina nähdyksi ja arvioiduksi kirjoittajansa kautta, suhteessa siihen viitekehykseen, mistä kirjailija tulee, peilaten sitä niihin identiteetteihin, joita arvioija kiinnittää kirjoittajaan. Jos Elimanea tituleerataan Mustaksi Rimbaudiksi, onko hän enemmän vai vähemmän kuin Rimbaud? Hyvä mustaksi, hyvä mustuudestaan huolimatta? Entä ihan vain hyvä, onko se edes vaihtoehto?

Ja kuten suuret kirjat ja tarinat ylipäätään, Sarr saa romaaniinsa ylläolevien kysymysten lisään kokonaisen maailman. Miesten syvimmät salaisuudet laajenee paitsi kirjallisuutta käsittelevästä romaanista paitsi kirjailijamysteeriin myös suurempaan tarinaan kolonialismista, Ranskan suurvalta-ajan historiasta aina 2010-luvun poliittisiin levottumuuksiin Länsi-Afrikassa. Sarr luo vahvan ja tarinallisesti toimivan sillan 1800-luvun lopulta nykypäivään, muistuttaa ranskalaisten koulujen vallasta Länsi-Afrikassa, eurooppalaisen tiedon ja afrikkalaisen tiedon risteymistä ja vastakkaisuuksista, rasismista ja yhtäkkisestä kiinnostuksista suurvallan omiin pikkuveljiin, kun toisessa maailmansodassa tarvittiin eturintamille tykinruokaa. Ja silti Miesten syvimmät salaisuudet on myös rakkauskertomus, tai oikeastaan jopa kokoelma erilaisia rakkauskertomuksia, kasvukertomus, perhesuhteiden kuvaus ja poliittinen kannanotto.

"Kuultuaan runollisen loppulauseeni kääntäjä katseli minua hetken ja sanoi: Eihän tuo tarkoita mitään. Annan sinulle neuvon: älä koskaan yritä kuvailla, mistä jokin merkkiteos kertoo. Tai jos sen teet, ainoa vastaus on tämä: ei mistään. Merkkiteoksessa ei koskaan käsitellä mitään erityistä, ja silti siinä on kaikki."

Miesten syvimmät salaisuudet on kaikessa runsaudessaan yksi tämän syksyn ehdottomia kirjatapauksia, joka toivottavasti saa kaiken ansaitsemansa huomion ja luennan. Sarrin kirjallinen taituruus pitää mukanaan kaikki runsaat 400 sivua siitäkin huolimatta, että kertojat vaihtuilevat, kielen rekisteri muuttuu ja väliin mahtuu kappale jos toinenkin, jossa virkkeet karkaavat sivujen mittaisiksi. Sarr pitää tämän kaiken paljoutensa niin taitavasti kasassa, että kokonaisuus nivoutuu yhteen lähes huomaamatta. Fokus ei karkaa, vaikka se kulkee ajoittain hyvinkin pitkillä sivupoluilla, risteilee aina holokaustista Etelä-Amerikkaan, nyky-Pariisista Kongon sisällissotaan. Sarr luo niin runsaan maailman, että sen vertauskuva voi olla totta ainoastaan todellisuudessa. Tosielämän monimutkaisuudessa ja monitahoisuudessa, jota kohtaan kaikki yksinkertaistaminen ja typistäminen voi olla parhaimmillaankin vain sen runsautta typertävä loukkaus.

Lue koko maailma: Senegal

Arviossa käytetty lähteenä Hesarin artikkelia: Ranskan kuuluisimman kirja­palkinnon voittajan mielestä kirjailijoiden pitäisi pystyä käyttämään toistensa teoksia kuin musiikkia, Pihla Hintikka 25.10.2022

GIRL, WOMAN, OTHER

BERNARDINE EVARISTO : 

GIRL, WOMAN, OTHER

453s.

Penguin 2020

Brittiläis-nigerialaisen kirjailijan Bernardine Evariston romaani Girl, Woman, Other pyöri paljon kansainvälisessä kirjasomessa muutama vuosi sitten, ja erään junamatkan alla ostin sen silloin jo omaan hyllyyn itsellenikin lukuvuoroa odottamaan. Tai no, itseasiassa aloitinkin kirjan jo kerran kesällä 2020, mutta huteran olon ja oudon koronakevään pyörteissä se tuntui jotenkin liian hienolta siihen hetkeen, laadukkaalta kirjalta, johon oma keskittymiskyky ei ihan riittänyt. Niinpä se jäi, ja ehdittiinpä tämä tänä vuonna jo julkaista suomennettunakin, ennen kuin viimein sain itse tähän omaa kirjahyllyä pitkään lämmittäneeseen teokseen tartuttua.

Ja nyt se todella lämmittää hyllyn lisäksi myös sydäntäni.

“What matters most to me, is that I know how I feel, and the rest of the world might catch up one day, even if it’ll be a quiet revolution over longer than my lifetime, if it happens at all”

Evariston Girl, Woman, Other on uskomaton runsaudensarvi, joka sukeltaa kahdentoista eri henkilön, yhdentoista naisen ja yhden ei-binäärisen, elämiin novellimaisten, mutta toisiinsa limittyvien lukujen kautta. Teos jakautuu neljään osaan sekä epilogiin, after partyihin, ja aloittaa tarinansa jollain tapaa keskellä liehuvan Amman, monisuhteisen & queerin mustan teatteriohjaajan National Theatrissa esitettävän  näytelmän ensi-illan pyörteistä. Ammasta edetään hänen tyttäreensä Yazziin, Yazzista Amman sydänystävään Dominiquehen ja niin edespäin. Jokaisella henkilöhahmolla on paitsi paikkansa kokonaisuudessa, tarinansa pitkässä rodullistetussa historiassa, josta jokainen omalla tavallaan kuljettaa arkeaan englanninkielisessä länsimaisessa kulttuurissa, joka on rakennettu paljon valkoisemmalle ihmisryhmälle kuin me valkoiset itse aina oikein ymmärrämmekään. Ja lopulta Amman tarina on oikeastaan pienoiskoossa (mustan) feminismin historia, Yazz on läpileikkaus nykyisen feminismin woke-aaltoon, Dominiquen tarina on tarina vallasta, joka ei ole sukupuoliriippuvaista. Ja samaan tapaan Evaristo käyttää hahmojaan valottamaan myös muita yhteiskunnallisia ilmiöitä, yksilön kautta kokien, henkilökohtaisen kivun, onnen, hämmennyksen ja muun tunnekirjon kautta niitä kuvaten. 

Evaristo käyttää kieltä ja rakennetta kauniisti hyväkseen, pienet kirjaimet, välimerkittömyys ja paikoin jopa säeromaanimainen rakenne vie aluksi hetken tottua, mutta pidemmän päälle se rytmittää ja heijastaa kerronnan nyansseja tarinaa taiten. Asiat ja ilmiöt eivät kasva arvojärjestykseen, ne vain ovat, ja Evaristo lämmin tapa kuvata kahtatoista täysin erilaista henkilöä luo terävän, mutta empaattisen ilmapiirin ilmiöiden ympärille. Evaristo käsittelee hahmojensa kautta niin äitiyttä, äiti-tytär-suhteita, luokkaa, taidetta kuin ystävyyttäkin, ja hän tuo yhden romaanin sisään niin valtavan määrän erilaisia tarina-aihioita, kokemuksia, näkemyksiä ja näkökulmia, että vähemmän taitavan kirjoittajan käsissä ne jo puuroutuisivat tai leviäisivät sekalaiseksi sopaksi. Evariston taito on kuitenkin rakentaa tämä kaikki hienoksi, eheäksi kokonaisuudeksi, jossa osa hahmoista on toiselle lukijalle lähempänä kuin toiselle, mutta kukaan ei nouse sen suuremmalle jalustalle, eikä Evariston oma agenda sivistää karkaa käsistä, vaan saa aidon uteliaasti tutkimaan erilaisia lähtökohtia, tapoja hahmottaa maailmaa ja ilmiöitä sen sisällä.

Henkilökohtaisten aiheiden lisäksi Evaristo tuo hahmojensa kautta lukijalle eteen myös laajan tarjonnan yhteiskunnallisia aiheita käsitellessään niin mustan feminismin historiaa, valtaa, luokkaa ja rasismia. Girl, Woman, Other onkin hieno läpileikkaus viimeisen sadan vuoden yhteiskuntahistoriaan, kun katse ulotetaan kerrankin muuhun kuin valkoisen, eurooppalaisen miehen valitsemaan näkökulmaan. Viitekehys on valtaisa, mutta lukeminen keveää ja helppoa. Ainoa, mistä olisin kirjan kohdalla luopunut, on aivan viimeiset osat, ja muiden arvioita lukiessa en ole tämän toiveen kanssa yksin. Evariston taituruus piilee juuri alleviivaamattomuudessa, joten on ehkä ihan himpun lukijaa aliarvioivaa sitten viimeisessä luvussa alleviivata kaikki yhteen, hieman siirappiseen jälkiruokaosuuteen, mutta kokonaisuudessa senkin antaa anteeksi. Ja uusintaluvun kohdalla sitten vain skippaan ko. osan, ja annan suuruuden olla siellä, missä se kirjan muissa osissa upeasti pysyykin kasassa.

“life is an adventure to be embraced with an open mind and loving heart”

TRIKKIPEILI – AJATUKSIA AIKAMME ITSEPETOKSESTA

JIA TOLENTINO : 

TRIKKIPEILI – AJATUKSIA AIKAMME ITSEPETOKSESTA

344s.

Into 2022

Alkuteos: Trickmirror: Reflections on Self-Delusion // 2019

Suomennos: Aura Nurmi

Pyydetty arvostelukappaleena

Jia Tolentinon Trikkipeili: ajatuksia aikamme itsepetoksesta on kirjasomen perusteella noussut Jenkeissä eräänlaiseksi it-kirjaksi (tai that girl / sad girl -kirjaksi, miten sen nyt haluaakaan sanoa), kirjaksi, jota tietty ajan hermolla oleva ihmisryhmä lukee. Tolentinoa verrataan varsin varauksetta jopa Susan Sontagiin, Rebecca Solnitiin sekä Joan Didioniin, joten odotukset esseitä kohtaan ovat korkeita. En oikein edes muista, missä itse tähän kirjaan alunperin törmäsin, mutta koska esseet nykymaailmasta, internetistä, feminismistä ja tyttöydestä kiinnostavat aina, olen ollut kirjan kanssa varsin lämpimillä vesillä, omalla mukavuusalueellani alusta saakka. 

Tolentinon esseet sijoittuvat hyvin vahvasti trumpinaikaiseen Amerikkaan, demokratiasiiven pöyristykseen uuden edessä. Esseet ovat siis paitsi hyvin vahvasti aikaan myös paikkaan sidottuja, ja suomalaisessa kontekstissa ne näyttäytyvät nyt hieman kaukaisilta, mikä tosin on tyypillistä näille jenkkiesseille; ne kun harvoin yrittävätkään (vai osaavatkaan?) olla ihan niin yleismaailmallisia kuin voisivat, tai sitten ne todella ajattelevat että amerikkalainen yhteiskunta college-kulttuureineen ja feministisine lehtineen on se yleismaailmallinen todellisuus. Kuvitelma on vähän valitettava, sillä se pyöräyttää esseet helposti melko omanapaisiksi, ainakin näin käännösversioina. Tällaisinaan ne näyttäytyvät hieman epätasaisina pop-esseinä, sellaisina näennäiskevyen ja näennäispainavan risteyksinä, joista ei aivan tiedä kumpaan suuntaan lähteä: syventääkö viihteellistä vai yhteiskuntakriittistä puolta.

Parhaimmillaan Tolentinon esseet ovat kuitenkin vetäviä, hauskoja, nokkelia ja varsin oivaltavia. Aloitusessee internet-kulttuurista oli toimiva, ja ehdoton lempiesseeni oli loppupuolen Hankalan naisen kultti, joka perkaa sitä itseään, eli hankalaa naista, naiseutta ja lopulta jo sitä paradoksaalista todellisuutta, jonka  hankalan naisen puolustaminen on kulttuurissamme aiheuttanut. Tolentinon esimerkit ovat amerikasta, superjulkkisia ja Trumpin hallinnon naisia, mutta aihe ei ole kaukainen meillä täälläkään; kun patriarkaatin kaatamiseen keskittyvä feminismi alkaa nostaa hankalia naishahmoja kulttihahmoikseen, on sekä vaarana erehtyä luulemaan maailman olevan yhtä avoin "tavalliselle" naiselle, koska se on sitä nykyään myös Paris Hiltonin ja Britney Spearsin kaltaisille hahmoille. Spears ja Hilton typistyvät lopulta niin kapeiksi karikatyyreiksi, että hyvä ajatus pelaa parhaimmillaankin lopulta itseään vastaan, minkä Tolentino näkee myös amerikkalaisessa vaaliasetelmassa: kun pidämme huolta, että esimerkiksi Trumpia vastustaa ensimmäisissä vaaleissa nainen, on vastustaja nimenomaan nainen, naislajin edustaja, eikä vieläkään persoona, henkilöhahmo, sen kokonaisempi kuin ennenkään. 

Lisäksi Tolentino tuntuu esittävän, että lopulta seksismi on kenties vain muuttanut muotoaan, koska valtavirtafeminismi sekä jo paikoin myös konservatiivit ovat oppineet uuden termin, naisvihan, on se samalla otettu valtavaksi olkiukoksi, jolla kaikki naisten tekemät asiat nousevat kritiikin yläpuolelle sillä nojalla, että kritiikki henkilöä kohtaan onkin yhtäkkiä kritiikkiä naiseutta kohtaan. Näppäränä temppuna myös antifeministit hurmanneen sanan haltuunoton avulla olemme tilanteessa, jossa Melania Trump voi kävellä Teksasissa vangittujen siirtolaislasten keskellä takissa, jonka selässä lukee "I really don't care, do u?", ilman että häntä voidaan kritisoida joutumatta leimatuksi naisvihaajaksi. Näinpä Tolentinon ajatus jatkuu niin, että jos kaikki kritiikki naistapaista toimintaa kohtaan luetaan aktiivistien toimesta naisvihaksi, pelataan lopulta oikean naisvihan pussiin. Yhtäkkiä feministit ovatkin vain hupaisa ja riitaisa joukkio, joita voi trollata mennen tullen, koska oikeaa, rakenteellista naisvihaa ei enää eroteta asiallisesta ja aiheellisesta kulttuurikritiikistä, kun jokaisen keskustelun syvimmän ytimen pystyy siirtämään naisvihakeskusteluun. Ja se jos mikä typerryttää jo valmiiksi typerää nettikeskustelukulttuuriamme. 

Ja sitten taas takaisin Tolentinon esseisiin – ne ovat parhaimmillaan juuri tätä, eli jättävät mielenkiintoisia ajatuksia ja pohdintoja jälkeensä, ja antavat myös uudenlaisia näkökulmia (netti-)aktivismiin. Kehnoimmillaan ne taas olivat hieman irrallisia ja pitkäpiimäisiä luentoja esimerkiksi avioliiton historiasta, jossa kekseliäisyys typistyy yhteen lauseeseen. Hieman epätasaisenakin tämä tosin oli varsin luettavanarvoinen kokonaisuus, joka ansaitsee kyllä paikkansa esseekirjakokoelmassani. Parhaisiin palaan vielä varmasti, ja toisaalta toivon myös Tolentinolla lisää tekstiä: hiotumpaa, napakampaa ja yleismaailmallisempaa. Hänessä todella on siihen potentiaalia.

Helmet-haaste 2022: 18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja

ARMOTON JA PALJAS ESIKOINEN – RAVEN LEILANI : KIILTO

RAVEN LEILANI : KIILTO

203s.

Otava 2021

Alkuteos: Luster, 2020

Suomennos: Kaijamari Sivill

23-vuotias newyorkilainen Edie on pitkään kustantamonsa ainoa ruskea työntekijä. Hän etsii, hapuilee, ei nöyrry, esitä valkoisempaa kuin onkaan. Ediellä on myös valkoinen rakastaja, kymmenisen vuotta vanhempi Eric, joka vaimonsa lupakirjan kanssa avaa avioliittoaan. Muutaman mutkan – potkujen sun muun – kautta Edie asuukin yhtäkkiä Ericin kotona, ulkopuolisena kolmantena pyöränä, keskellä valkoista esikaupunkialuetta.

Raven Leilanin esikoisromaani Kiilto on kiivas tutkielma paitsi parikymppisyydestä, yksinäisyydestä ja rakkauden etsimisestä, rodullisuudesta, rakenteellisesta rasismista ja luokkaeroista, joista etuoikeutettu valkoinen lähiöisä ei yksinkertaisesti kykene ymmärtämään yhtään mitään. Kuten todellisessa maailmassa, luokan näkee vain kuin ei elä sen kaikkein normitetuimman keskiluokan keskellä. Tai kun lukee romaania, joka tuo sen upeasti näkyviin alleviivaamatta aihetta liikaa.

Leilanin Kiilto on kiihkeä, poukkoileva ja paljas romaani, jota ei aivan turhaan ole verrattu vast'ikään lukemaani Lisa Taddeon Eläimeen. Siinä missä Taddeon romaanin keskiössä on naisiin kohdistuva rakenteellinen sorto, on se Leilanilla ei-valkoisiin kohdistuva rakenteellinen rasismi. Ja se rasismi on sitä, mikä on kaikkein eniten piilossa; pientä, vihjailevaa, alistavaa ja näennäisen hyväntahtoisuuden alle piilotettua, sitä sellaista, joka yhtaikaa antaa ymmärtää, että yksilö voi ikään, sukupuoleen, ihonväriin ynnä muuhun katsomatta olla ihan! mitä! tahansa!, mutta joka todellisuudessa kaventaa sen "ihan minkä tahansa" aina hieman pienemmäksi kuin se vaikkapa valkoisella cis-miehellä on. 

Leilani ei korosta rasismiaan yliviivaten, vaan tuo sen mukaan tarinaan yllättävänkin vivahteikkaasti. Leilani tarkastelee rasismia työelämässä, yhteiskunnassa, yhteiskuntaluokissa, lähiöissä ja New Yorkin metroissa. Se vilauttaa kritiikkiä niin iänikuisiin, valkoisille jo tarpeeksi etäisiin orja-tarinoihin, työyhteisön kiintiömustiin ja hanttihommiin, joita tehdä kun saa varsin monennen koeajan jälkeen potkut. Kiilto on oivallinen tutkimus paitsi rodullisuuteen myös yhdysvaltalaiseen luokkayhteiskuntaan, joka pitää ihmiset lähtökohtaisesti paikoillaan. Amerikkalainen unelma kuulostaa lähinnä viiltävältä satiirilta maassa, jossa oman onnensa sepät näyttävät kaikki yllättävän samalta.

Ja samalla Kiilto on kaunis tarina yksinäisyydestä, rakkaudenkaipuusta ja rakkaudesta sellaisista suunnista, joita sitä ei osaa odottaa. Se kysyy vahvasti, miksi vähimmäisvaatimuksesta tulee yhtäkkiä muka riittävää, miltä turva näyttää ihmiselle, joka on tottunut vain hylkäämisiin. Se kuljettaa mukana toivoa taiteilijuudesta, etsintää identiteetistä, hapuilua omasta paikasta maailmassa, jossa se paikka on yritetty jo ennalta antaa varsin kapein ehdoin. Kokonaisuutena Leilanin esikoinen on ehkä hieman turhankin poukkoileva ja esikoisromaanimaisesti täysi – ikään kuin yhtään mitään sivujuonnetta ei olisi maltettu ottaa pois, mutta toisaalta se on näin ainakin vahva ja moniulotteinen. Toki tarkempi syventyminen olisi saattanut tehdä romaanille erityisen hyvää, mutta lopulta voi kysyä kuka 23-vuotias nyt lopulta osaa paneutua ja syventyä maailmassa, jossa kaikki on hieman huonolla tavalla auki?

Helmet-haaste 2022: 42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä

VIVEK OJIN KUOLEMA

AKWAEKE EMEZI : VIVEK OJIN KUOLEMA

236s.

Kosmos 2021

Alkuteos: The Death of Vivek Oji

Suomennos: Sari Karhulahti

Saatu arvostelukappaleena

Vivek Ojin kuolema alkaa hetkestä kun Vivek Oji kuolee. Se on siis trilleri, jännityskirja, mutta nurinkurin. Loppuratkaisun me tiedämme. Ruumis meillä on. Joku tietää, miten ja miksi Vivek Oji kuoli, ja päätyi kuolleena siihen mihin hän päätyi. Enää tarvitsee selvittää se myös lukijoille.

Kansainvälisesti suurta huomiota saanut, minun kanssani täysin samanikäinen nigerialais-yhdysvaltalainen kirjailija Akwaeke Emezi on saapunut varsin vikkelään myös suomenkielisille markkinoille Sari Karhulahden hienona käännöksenä. Vivek Ojin kuolema, se ensin käännetty, on itseasiassa Emezin toinen teos, ja joulukuussa suomeksi ilmestynyt Makeaa vettä esikoinen. Tulin nyt lukeneeksi nämä tässä suomalaisessa julkaisujärjestyksessä, ja tällä hetkellä tuntuu, että olen unohtanut kaiken muun, kun olen edelleen niin syvällä Emezin upean, polveilevan ja silti niin hallitusti kasassa pysyneen romaanin lumoissa, ettei muilla ole väliä. Ei ennen eikä jälkeen tulevilla, kun mieli tekee vain pysyä näiden kansien välissä, jatkaa tätä maailmaa, tätä tarinaa.

Vivek Ojin kuolema alkaa siis lopusta. Emezi kutoo yhteen laajan nigerialaisyhteisön, erityisesti sellaisen, jossa miehet ovat paikallisia, mutta vaimot muiden maiden kolkista eri mutkien kautta samaan paikkaan päätyneitä. Emezi zoomaa aluksi muutamaan yksittäiseen henkilöön ja perheeseen, pitää heidät tarinan keskiössä, mutta laajentaa yhteisöä sitä mukaa kun tarinan serkukset, Vivek ja Osita kasvavat, tuo heidät yhteen muiden yhteisön nuorten kanssa, risteää, kuljettaa ja törmäyttää taitavasti. Kerronnan keskiössä on jatkuvasti Vivek, mutta välillä etäämmältä, niiden elämien kautta, jota hänen kohtalonsa kosketti. 

Kielen rytmi on kaunista, etenevää, kuvailevaa, piilottelematonta, ja samalla ihanan queer-teemoja normalisoivaa: ne vain ovat, ilman että ihan kaikki on kipuilevaa tragediaa. Emezin tyylissä on taikansa, sillä tuntuu kuin olisin lukenut yli viisisataasivuisen lukuromaanin parisataa sivuisen (lähes pienois-)romaanin sijaan. Emezi onnistuu upottamaan hiottuun kerrontaansa niin paljon teemoja ja risteäviä lankoja, että lyhyestäkin kirjasta tulee äärimmäisen täyteläinen, hitaasti aukeava ja upottava. Se juuri sellainen, jota ei malta laskea käsistään, ei sitten millään ja toisaalta taas sitä haluaa säästellä mahdollisimman pitkään. Vivek Ojin kuolema onkin Suuri Tarina pienissä sivumäärissä, ja sellaisen kokonaisuuden luominen on kieltämättä erityisen taidokasta.

Tavallaan ainoa asia, mikä teoksessa häiritsee, on asia joka ei ehkä saisi häiritä, ilman että siinä on pieni elitistinen kaiku: kirja on niin viilatun hyvä, että siitä tietää kaikkien pitävän. Ei siinä varsinaisesti ole laskelmallisuuden saati suoraa kaupallisuuden makua, mutta melkein. Ja se melkein on se, miksi tämä on itselleni esimerkiksi neljän eikä viiden tähden kirja, mutta toisaalta se kertoo myös paljon minun maustani: tämä kun on puhtaammin genrekirjallisuutta, ja siihen kuuluu tämä tietty kaava. Ja kun sitä kaavaa taitavasti, ja silti omannäköisesti toistaa, voi olla hieman epäreiluakin arvottaa kirjaa siitä. Mutta jokin pieni särö, rajojen rikkominen, ennalta-arvaamattomuus, ylimääräinen koukero vähemmän olisi ehkä teroittanut tätä vielä lisää. Tehnyt pienellä hiomattomuudellaan, no, hiotumman, niin nurinkurista kuin se onkin.

Mutta Emezi on kansanvälisen tason kirjailija, ehdottomasti. Tämä taitava toisinkoinen on eheä, sivumääräänsä nähden runsas ja tietyllä tapaa ajattoman ajankohtainen teos, sellainen kulttuklassikon mainetta kenties tavoitteleva. Siinä ei ole mitään liikaa eikä liian vähän siihen asemaan päästäkseen. Hieno, upea romaani. Suosittelen suurella lämmöllä ihan kaikille.

Helmet-haaste 2022: 33. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan

SOFIA BLANCO SEQUEIROS : VOITTO

SOFIA BLANCO SEQUEIROS : VOITTO

191s.

Kosmos 2021

Saatu arvostelukappaleena

Kirjavalintani ovat tämän kalenterivuoden aikana olleet äärimmäisen laiskoja, mukavuudenhaluisia ja hieman toisiaan toistavia: ne ovat olleet pääsääntöisesti muutaman kustantamon uutuuskirjoja, sellaisia, joita minulle lähetetään pyytämättä, ja jotka kaikessa äärimmäisessä helppoudessaan päätyvät lukupinon päällimmäisiksi kerta toisensa jälkeen, samaa kaavaa noudattaen, huokuen rentoutta ja aikatauluttomuutta, panostuksen puutetta ja helpolla pääsemistä. Ei tarvitse lähteä edes kirjastolle asti, kun kaikenlaista enemmän tai vähemmän kiinnostavaa löytyy yöpöydältä. Se on ihanaa, mutta myönnän, että luen uutta kirjallisuutta tämän laiskuudeksikin luettavan valintatavan puolesta suhteessa todella paljon, sekä aika vinosti, lähinnä lempigenreistäni, mitään kovin uutta ja yllättävää valitsematta. Sen itselleni suon, koska se, että kaiken ruuhkaisuuden keskellä ylipäätään luen, on saavutus, mutta ehkä kohta jo kaipaa jotain muutakin. Kauempaa, ajallisesti ja ihan jo sijainnin puolesta.

Mutta ainakin vielä yksi uutuuksien uutuus tähän jonoon mahtuu, nimittäin Sofia Blanco Sequeirosin Voitto. Blanco Sequeiros on oululaislähtöinen kirjallisuuskriitikko, filosofi ja miekkailija, ja hänen esseitään on ennen kansiin pääsyä voinut lukea muun muassa Nuoren Voiman julkaisuissa. Voitto on hänen esikoisteoksensa, ja se istahtaa oikein ihanasti siihen nykykirjallisuuden jatkumoon, jossa nuori kirjoittaja tarkastelee yhteiskuntaa itselleen tutun näkökulman kautta, ja liittää kulttuurikritiikkiin niin feministisiä noitia kuin binäärisen sukupuolen kritiikkiäkin.

Voitto viiden esseen kokoelma, ja aiheiltaan ilahduttavan monipuolinen: se käsittelee niin Cheekiä, tieteenfilosofiaa, urheilua kuin avaruusmatkailevaa miestä suhteessa feministinoitaan. Kaikkia näennäisesti toisistaan erillä olevia aiheita yhdistää voiton ja voittamisen tematiikka, ja kokonaisuus kietoutuu melko kauniisti yhteen. Blanco Sequeirosin kieli on elävää ja nokkelaa, yhteen liitetyt kelat parhaimmillaan ihanan oivaltavia ja toisaalta auki avatut ilmiöt taas kärsivällisiä ja perusteellisia. Blanco Sequeiros osaa paitsi havainnoida maailmaa myös kirjoittaa. Esseitä, lauseita, heleitä vertauskuvia, terävää sanailua.

"Katsoja, räppäri ja urheilija tavoittelevat voitoiltaan armoa; en tarkoita kristillistä armoa, vaan tunnetta, joka voittamisesta syntyy. Voitto lupaa pelastusta oman minuuden turhuudesta, kaiken ainaisesta samankaltaisuudesta. Jos urheilu tarjoaa pelastusta, on kyseessä pelastus, jonka urheilija tietää kangastukseksi. Osuvin keksimäni muotoilu on, että voittaessa kaikki sietämätön häviää hetkeksi ja maailma on juuri sillä hetkellä hurmaava ja avoin paikka elää."

Kokoelman ehdottomasti vahvimpiin teksteihin kuuluu Rakkaus, joka jää, joka käsittelee kirjoittajan rakkautta Cheekiin, cowboy-miehiä, sankareita, kaiken saavuttamista, kulttuurikritiikkiä sekä jälkimmäisimmän laiskuutta mitä Cheek-analyysiin tulee. Blanco Sequeiros kirjoittaa aiheestaan raikkaasti, ja hän keskustelee tekstinsä sisällä niin musiikkikriitikoiden kuin muiden fanien kanssa, yhdistelee omaa ajattelua feministisiin teorioihin ja toisaalta nostaa juuri lukemani Anu Silfverberginkin tapaan nostamia ajatuksia naisen omasta katseesta terävästi esiin. Kirjoittaja muistuttaa oivallisesti, että Cheekin kritisoiminen naisvihasta ja kapitalismin sankaritarinoiden ihannoinnista kaikkine toksisine maskuliinisuuden muotoineen on tavallaan yhtä laiskaa kuin call outata Sanna Ukkolaa antifeminismistä, ja kerrankin Cheek-kritiikki/-analyysi sukeltaa hieman syvemmälle. Teksti on hieno, ja se todella rinnastaa myös Jare Tiihosen räppärihahmon osaksi suurempaa kulttuurillista kokonaisuutta kaikkine maneereineen ja suurine tarinoineen.

Toinen erityisen oivallinen teksti kokoelmassa oli Sössöttäjätalkoot, eli Blanco Sequeirosin teksti tieteen filosofiasta ja sen merkityksestä tieteen kentällä. Ihanaa tiedenörtteilyä, jotain yhteistä kiinnostuksen kohdetta minun kanssani, tämä oli hieno ja näppärä teksti. Lisäksi esseisti sanoittaa hienosti myös kilpaurheilun järjetöntä sukupuolinormatiivisuutta – siis sitä ihan samaa, joka yhteiskunnassamme edelleen sortavana binäärisenä järjestelmänä esiintyy, mutta vain pienemmässä mittakaavassa, Olympia-urheilun, kilpailun ja voiton näkökulmasta. Hieno, joskin hieman itseään toistava, teksti on tarkkanäköinen, ja se on kirvoittanut allekirjoittaneessa polveilevaa halua keskustella aiheesta laajemminkin myös kirjan ulkopuolella, mikä on aina erityisen ihanaa. Samaa voisin sanoa avaruus- ja astraalimatkailua yhdistävästä avaruuselokuvakritiikistä (hauska sattuma tämä, kun juuri olen katsellut teoksessa käsiteltyjä elokuvia), se oli ihana, terävä ja silti vähän turhan venytetty ja hajanainen voittaakseen täysin puolelleen.

Kokonaisuudessaan Voitto on sellainen vahvahko teos, joskin hieman epätasainen ja paikoin hiomisen tarpeessa oleva pienessä toisteisuudessaan. Tekstikokonaisuus ei kanna aivan loppuun saakka, ja parhaat esseet löytyvätkin ihan kokoelman alusta. Irrallisina ja erikseen luettuina jokainen on omalla tavallaan toki vähintäänkin hyvä, mutta kokoelmana tästä olisi ehkä voinut lähteä jopa kahteen eri suuntaan tienhaaroja täydentäen tai jopa jotain poisjättäen. Esseistiikan ystäville tämä kyllä ehdottomasti toimii, samoin kaikille, jotka haluavat tietää miten feministi voi kuunnella Cheekiä tai miten syvät rakenteelliset ongelmat sukupuoliin jakautuneessa urheilumaailmassakin voi olla. Sofia Blanco Sequeirosin teksti on ketterää ja kutkuttavaa, ja parhaimmillaan kiivaitakin keskusteluja herättävää. Odotan innolla, josko hän vielä joskus kirjoittaisi lisääkin.

VAHVA JA VOIMAKAS BECHI

KOKO HUBARA : BECHI

208s.

Otava 2021

kuunneltu äänikirjana, lukijana Susani Mahadura

Bechi on huuto, kova karjunta. Bechi on tarina, kolmesta naisesta, kolmelta eri aikakaudelta ja silti tästä hetkestä. Bechi on äitiyttä, sotkuisuutta, raivoa, tukahtumista, tukehtumista. Bechi on naiseus Jemenissä, Israelissa ja Suomessa. Ennen ja nyt, kaiken yli ja kaiken ympärillä. Bechi on äidinrakkautta, jonka vastaanottaminen on vaikeinta maailmassa.

"Shosana heräsi kun auton moottori sammui. Hän tukehtui hereille, oli yltä päätä jäätävässä hiessä, kakoi limaitkua kurkustaan, huusi äitiä. Äiti! Äitini! Se oli viimeinen kerta kun hän kutsui äitiään äidiksi. Siitä hetkestä lähtien hän alkoi kutsua tätä etunimellä, Rivkaksi. Hereillä ollessa Shosanalla ei ollut äitiä. Liekö koskaan ollutkaan."

Koko Hubaran esikoisromaani Bechi on ollut minulle tämän vuoden yksi suurimpia kirjallisia kuriositeetteja, paitsi siksi, että Hubaran esseet ovat aina olleet jotain, joiden lukemisesta olen nauttinut, myös siksi, että kirjamaailma on tuntunut varsin varauksetta ottaneen omakseen myös tämän Hubaran ensimmäisen kaunokirjallisen teoksen. Jonottelin romaania itse pitkän tovin kirjastosta, enkä lopulta sitä laina-ajan puitteissa edes sitten ehtinytkään lukea, mutta nappasin sen ensivilkaisun jälkeen varsin pian äänikirjapalvelussa kuunteluun, työmatkojen iloksi. Ja sellaiseen(kin) se toimi erinomaisesti, Susani Mahadura on kun ehdottoman oikea, jopa täydellisyyttä hipova, lukija tälle kirjalle. Näiden naisten tarinoille.

Bechi on tarina nuoresta, noin kolmekymppisestä helsinkiläisnaisesta, joka istahtaa kahvilaan äitinsä kanssa ja saa kaiken keskelle henkäistyä asiansa: mäolenraskaana. Bechi on yhdenpäivänromaani, jossa tapahtumat ja tapaamiset limittyvät menneisyyden kanssa, ja Bechi on sukupolviromaani, jossa tapahtumat ja tapaamiset limittyvät universaalien ja silti kovin poliittistenkin näkökulmien kanssa. Bechi itse, tarinan yksi keskeisimmistä naisista, erottuu kirjassa puhekielisillä osuuksilla, hänen äitinsä, suurromaanin suomeksi kirjoittanut Shosana taas lyyrisimmillä katkelmilla. Kaiken yhdistää äitiys, naiseus, äidinrakkaus ja kokemus sen puutteesta, se kipeä kokemus vääränlaisuudesta tai väärin kohdelluksi tulemisen tunteesta, joka kaikessa henkilökohtaisuudessaan on äärimmäisen universaalia. Koskaan lastaan ei kai voi rakastaa täysin oikein, sillä omaa elämääkin samalla haparoiden elävänä äiti on niin paljon yhtaikaa, ettei yhdestä koskaan riitä kaikkialle. Perhesuhteisiin mahtuu aina vain yksi suuri henkilö kerrallaan, ja harvoin kenenkään kokemus on, että se suurin on minä itse, ainakaan tarpeeksi usein. Ja kun sen suuruuden varjossa joutuu elämään, tuntuu kaikki vinolta, jopa se suuri ja lempeä rakkaus, se pakahduttava (ja tukahduttava), jota toinen osapuoli pyyteettömästi antaa sille, jota itse pitää suurimpana kaikista.

Hubara kuljettaa tarinaansa nokkelasti, kepeään ja varmaan tyyliin, ja tuntuu kuin hänen romaaninsa maailmassa olisi jollain tapaa elänyt aina. Hubaran kieli, kielen rekistereillä leikittely, tyyli ja tapa rakentaa kokonaisuuksia on syvä ja hurjan taitava, ja Bechi vie mukanaan ensimmäisestä luvusta saakka. Ja silti, vaikka romaania lukiessa luulee tietävänsä, mitä on saamassa, loppua kohden matto viedään alta, maailma ja tarina kasvaa, kääntää, paljastaa ja yllättää, ja Hubara tekee sen niin hienosti, että tuntuu kuin käsissä olisi yksi taitavampia kaunokirjallisia romaaneja, joita Suomessa on tänä vuonna julkaistu. Ja niin varmasti onkin. Hubaran tapa käsitellä vaikeuta aiheita – äidinrakkautta niin henkilökohtaisena kuin akateemisenakin feministisenä kysymyksenä, suostumusta, seksiä, suhteita ja seksuaalista väkivaltaa – on pakotonta ja voimakasta, ja etenkin kirjan viimeisellä kolmanneksella lähes jokainen Mahaduran ääneen lukema lause tekee mieli tallentaa, alleviivata, ottaa omaksi. Äidit ja tyttäret, huoltaja ja lapsi, on ehkäpä yksi varsin laajasti lähes loppuunkin koluttu kirjallisuuden aihe, ja silti Hubara löytää siihen uutta, ravistelevaa ja vavisuttavaa. Lukija tietää niin paljon enemmän kuin Bechi, Shosana tai Rivka, he, jotka aina puhuvat toisistaan sivuun, puhuvat toisiaan tulkiten, ei tutkien. Ja se jos mikä tulee ikuisesti ihmisten väliin; tulkintojen kautta luodut suhteet. Se, onko tulkinnoista sitten koskaan mahdollisuus täysin päästää irti, on toki eri kysymys. Vaikka vastaus voisi olla miten lähellä, jää se kaikkein läheisimmissä ihmissuhteissa yleensä kauas. Lähes saavuttamattomiin.

x

Mutta niin. Jos luet tänä vuonna edes yhden kotimaisen kirjan, lue tämä. Voisin kirjoittaa tästä vielä vaikka miten kauan, ja silti toisaalta vain tuo edellinen lausekin riittäisi.

"Onko helpompaa ratkaisua olemassa kuin syyttää omia vanhempiaan kaikista virheistä, jotka on itse tehnyt."

Helmet-haaste 2021: 1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa