MY FRIENDS // LUE MAAILMA VUODESSA -HAASTEEN ALOITUS

HISHAM MATAR : MY FRIENDS

457s.

Viking 2024

Nuori Khaled kuulee radiosta uskomattoman upean novellin, ja haltioituu kirjallisuudesta. Eletään 1970–1980-vaihteen Bengasissa, libyalaisessa satamakaupungissa, jossa teini-ikäinen Khaled elää vanhempiensa ja muutaman vuoden nuoremman siskonsa kanssa. Novelli on uskalias, onhan se kriittinen jo vuodesta 1969 asti diktaattorin ottein Libyaa hallitsevaa Muammar Qaddafia kohtaan. Jälki kuitenkin jää, ja Khaled pääsee skotlantilaiseen yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta. Elämä näyttää upealta, vapaalta ja suurelta. Khaled tutustuu uusiin ihmisiin, kiivaaseen Mustafaankin, jonka kanssa he lähtevät eräänä huhtikuisena päivänä Lontooseen. On 17.2., vuosi 1984. Moni muukin libyalainen on kokoontunut Libyan suurlähetystön eteen osoittamaan mieltä diktaattoria, salamurhia ja pommituksia vastaan. Khaled ja Mustafa ehtivät paikalle hieman myöhässä, kun väki jo huutaa ja mylvii. Balaclavat päässään he työntyvät mukaan väkijoukkoon, tekevät historiaa, vastustavat julmaa hallintoa. Yhtäkkiä suurlähetystön ikkunasta näkyy kuitenkin aseen piippu. Eikä mikään ole enää sen jälkeen toisin.

Hisham Matarin uusin teos My Friends osui lukulistalleni viime kesän kirja-aleista, Booker Prizen pitkältä listalta. Poliittinen lukuromaani on runsas ja polveileva historiallinen fiktio Libyasta, pakolaisuudesta, diktatuurista ja omaan maahan palaamisen mahdottomuudesta, ja se yltää aina 1970-luvulta Arabikevääseen ja Muammar Qaddafin verisen historian päättymiseen asti. My Friends seuraa nuorta ja sittemmin vanhentuvaa Khaledia aina yliopistomaailmasta ammutuksi tulemiseen asti, poliittisen pakolaisuuden kivuista kahteen syvään ystävyyteen asti. Toinen ystävyys on mielenosoituksen ampumisissa niin ikään haavoittunut Mustafa, jonka kanssa yhteinen kohtalo kietoo Khaledin elämän yhteen. Toinen taas on tuon Libyassa aikoinaan kuullun novellin kirjoittaja Hosam, joka löytyy elämään yhtäkkiä, Pariisista, toinen toistaan vakoojaksi epäillen. Ystävistä kasvaa perhe, Lontoosta miten kuten koti.

“There are moments, moments like this, when an abstract longing overcomes me, one made all the more violent by its lack of fixed purpose. The trick time plays is to lull us into the belief that everything lasts forever, and, although nothing does, we continue inside that dream. And, as in a dream, the shape of my days bear no relation to what I had, somehow and without knowing it, allowed myself to expect.”

My Friends tiiliskivi hyllyni ohuiden kirjojen keskellä. Sen poliittisuus ja toisaalta Arabikevääseen asti ulottuva lähihistoria kiinnostaa, ja paikoin Matar näyttääkin muun muassa "radikalisoituvan" Mustafan ja kauempana pysyttelevän Khaledin kautta taiten kaksi vaihtoehtoista tarinaa siitä, miten diktatuurin alla kasvaminen vaikuttaa ihmiseen. Pakolaisuus ja kotiin palaamisen mahdottomuus kasvavat myös kirjassa kokoaan suuremmiksi teemoiksi, ja Matar kuvaa sydäntäraastavasti sitä todellisuutta, jossa Libyaan on mahdoton palata. Kokonaisuudeltaan kuitenkin hieman epätasainen ja fokuksensa kanssa karkaileva romaani olisi hyötynyt reippaasta tiivistämisestä ja toisaalta loistavien kohtien terävöittämisestä, mutta toisaalta moni näistäkin meni ns. genren piikkiin – suurissa lukuromaaneissa kun jollain tapaa on usein tapana kuvata kaunokielisesti kokonainen elämä, välillä ehkä hahmojen psykologisen kehittymisen ja käänteiden täydellisen siltaamisenkin sijaan. Luin ennen paljonkin tällaista poliittis-historiallista lukuromaanikirjallisuutta, ja niiden seurassa tämä on ehdottomasti vahva, tunteellinen ja samalla silti ajassaan ja paikassaan tärkeä teos. 

Matarin Suuri Tarina oli joka tapauksessa mainio Lue maailma vuodessa -haasteen aloitus, ja juuri tätä haasteelta kaipaankin: uudenlaisia, oman mukavuusalueeni ulkopuolellakin olevia kirjoja, joihin tarttuminen saattaisi muuten jäädä. Vaikka tästä ei mitään uutta lempikirjaani tullutkaan, kiinnostus pohjoisafrikkalaista kirjallisuutta kohtaan kasvoi entisestään. Mutta seuraavaksi jotain etelämpää samalta mantereelta, heti helmikuun puolella siis.

Lue koko maailma: Libya

Lue maailma vuodessa: 1. Pohjois-afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

CARACASISSA ON VIELÄ YÖ

KARINA SAIZ BORGO : 

CARACASISSA ON VIELÄ YÖ

208s.

Aula & Co 2019

Alkuteos: La hija de la española

Karina Saiz Borgon Caracasissa on vielä yö on venezuelaislähtöisen kirjailijan tiivis ja kipeä kuvaus Venezuelasta, romahtavasta yhteiskunnasta ja yksilöistä sen sisällä. Romaani alkaa hautajaisilla, kustannustoimittajana toimivan Adelaidan opettajana toiminut äiti menehtyy syöpään, eikä hoitoja juurikaan ole. Maassa, jossa hyperinflaatio romuttaa rahan arvon ja diktatuurimainen hallinto ihmisyyden, kaaos on kollektiviinen kokemus. Adelaidalla ei ole enää vaihtoehtoja, ja juurikin tulevaisuuden täydellinen puuttuminen saa ihmiset jonkin raa'an ja brutaalin kamppailun valtaan, jossa näköalattomuus ei anna kenellekään armoa.

"Ruumiinvalvojaisten kustannusten hoitaminen oli vielä hankalampaa kuin äidin viimeisten päivien rahoittaminen klinikalla Pankkijärjestelmää ei käytännössä enää ollut. Hautauskappelin henkilökunnalla ei ollut pankkikortinlukijaa eivätkä he hyväksyneet tilisiirtoja, eikä minulla ollut niin paljon käteistä, että olisin voinut maksaa heidän pyytämänsä summan, joka oli noin kaksituhatta kertaa kuukausipalkkani. - - - Rahasta tuli urbaani legenda. Sadan bolivarin seteleitä oli oltava parin tornin verran, jos halusi ostaa pullon öljyä, silloin kun sitä oli saatavilla, ja toisinaan kolme tornia neljänneskilosta juustoa. Arvottomia pilvenpiirtäjä, sitä oli kansallinen valuuttamme, silkkaa silmänlumetta."

Caracasissa on vielä yö kulkee kahdessa aikatasossa, nykyhetkessä sekä Adelaidan lapsuudessa, ajassa, jolloin hyvinvoinnin kohentuminen yhdessä maailman suurimmista öljynporaajamaista oli vielä suhteellisen realistinen haave. Elintason nousu on ollut aivan käsivarren mitan päässä, odotettavissa, ja Venezuelan pääkaupunki Caracas onkin täynnä siirtolaisia, niin muualta Etelä-Amerikasta kuin manner-Espanjastakin. Caracas oli lupaus paremmasta, mutta lopulta sen riisti globaalin talouden muutokset yhdistettynä itsevaltaisiin, korruptoituneisiin johtajiin, poliittiset kriisit yhdistettynä kaoottiseen hyperinflaatioon, joka lopulta on lähes romahduttanut koko yhteiskunnan. Romaanissa yhteiskunta näkyy äidin ja tyttären elämässä, joka lopulta johtaa vain toivottomuuteen.

Tietyllä tapaa kirjan kirjan kieli ja juoni jäävät niin etäisiksi, että hetkittäin romaania lukiessa tulee mieleen, että onko käsissä taas kirja, joka ratsastaa lopulta vain ultimaattisen kurjuuden voimalla. Tuo kurjuuskirjallisuus, joskus kurjuuspornoksikin kutsuttu, on kaunokirjallisen maailman laji, joka ymmärrettävästi jakaa mielipiteitä. Toivottoman kauheuden kuvaaminen on raakaa, ja kaikessa raakuudessaan todella koukuttavaa: se mahdollistaa tirkistelynomaisen katsomisen ilman oman elämän järkkymistä, luo tilaisuuden kauhistelulle oman kodin turvallisten seinien sisällä. Se antaa tilaisuuden paheksua ja todeta, ettei "meillä onneksi ainakaan", ja lopulta kirjan suljettua omaan elämään sukeltaminen voi tuntua jälleen lempeän pehmeältä. Viihteenä kurjuuskirjallisuus tuokin eteen varsin kyseenalaisia puolia mässäilevästä tavastamme kuluttaa kulttuuria, katsoa yhtaikaa kun pidämme silmämme kiinnni. 

Toisaalta taas voidaan ajatella toki, että trauman käsittelyllä kulttuurin kautta on aina paikkansa – emme kai me Suomessa muuten edelleen suhtautuisi niin fanaattisesti vuosien 1918 sekä 1930–1940-lukujen sotiin vielä tänäkin päivänä – jolloin on oleellisempaa kysyä, onko kirja enemmän kirjailijan vai lukijan oma. Jos Caravasissa on vielä yön ajattelee jälkimmäisellä tavalla, voi tulkita kirjoitustyylin kuvaavan upeasti sitä hätäännystä, lamaantunutta selviytymistä, jossa ei ole aikaa tuntea, tunnustella tunteitaan vaan juosta eteenpäin kirjaimellisesti henkensäpitimeksi. Ei pakolaisuutta voi pakottaa tarinaksi, eheäksi ja virtaviivaiseksi kaunokirjallisuudeksi, ja vaikka muoto haastaa lukijaa, on tällainen kirjallisuus kuitenkin ehkä enemmän tosiaan kirjoittajansa omaa. Onnelliset loput, täpärät pelastukset, vaikeuksien kautta voittoon – ne ovat utopiaa maassa, jossa jäljellä on vain dystooppinen nykyhetki.

Lue koko maailma -haaste: Venezuela

Helmet-haaste 2022: 44. Kirjan nimessä on kaupungin nimi

CRISTINA SANDU : VALAS NIMELTÄ GOLIAT

CRISTINA SANDU : VALAS NIMELTÄ GOLIAT

265s.

Otava 2017

Arvostelukappale

Tänään on se hieno päivä, kun suomalainen kirjallisuuskenttä pöhisee Finlandia-ehdokkaista. Ehdottelin itse Twitterissä aiemmin tällä viikolla palkintoehdokkaiksi Annastiina Stormin Me täytytään valosta -esikoista, Rosa Liksomin Everstinnaa, Marianna Kurton Tristaniaa, Koko Hubaran Ruskeita tyttöjä (ja juu, tiedän kyllä, ettei ole romaani, mutta tämän ohittaminen tieto-puolella kismittää) sekä Cristina Sandun Valasta nimeltä Goliat. Ja koska en aidosti uskonut tänäkään vuonna ehdokaslistaan, joka koostuisi muista kuin varsin geneerisista peruskirjailijoiden kirjoista, oli ilo varsin suuri kun aamulla huomasin Sandun tuonne mukaan nousseen. Joten, toisin kuin suunnittelin, julkaisenkin postauksen tästä kirjasta jo tänään, enkä vasta ensi vikolla. 

"Kun istun bussissa, tällä kertaa matkalla käräjäoikeuteen, Susi on vielä hengissä. Hän on kenties pakottanut silmänsä hetkeksi tv-ruutuun, mutta antaa pian periksi ja vajoaa peittojen sisään."

Alba on nuori tulkkina toimiva helsinkiläinen, suomalainen, romanialainen. Hänet on herätetty henkiin upealla ja varmalla kerronnalla, taianomaisella koukutuksella, joka vie mukanaan ennen kuin edes kyytiin huomaa hypänneensä. Hän on tämän tarinan kertoja, mutta hän on myös sen keskiössä, vierellä, sivussa ja yläpuolella, tarkkailemassa perhettään vuosikymmeniä ennen syntymäänsä, ennen kuin hänen isänsä oli edes ottanut ensimmäisiä askeleitaan. Hän on myös rakastunut ja riutunut menetetyn perässä, hän elää arkeaan kirjoittaen näkymättömiä kirjeitä Albertille, kuvaten Kätilöopistoa ja Kalasataman romanileirin viimeisillään raskaana olevaa tyttöä, kaksosia odottavaa paperitonta, jonka kielen hän osaa omasta lapsuudestaan. Hän on keskellä kaikkea, mutta silti se pieni lintu, joka seuraa sivusta valppaana muiden elämää ja toimia odottaen, että vielä on joskus hänenkin vuoronsa laulaa.

Sandun esikoisteos on mieletön. Se on mieletön, koska se on esikoinen, ja silti niin valmiin ja varman oloinen, että voisi kuvitella Sandun kirjoittaneen jo vuosia. Se on mieletön, koska siinä on ihan vähän jotain samaa kuin kovasti rakastamani Pajtim Statovcsissa, myös Sandu herättää henkiin sitä itäeurooppalaista tarinankerrontaa, kommunismia, taruja ja kertomuksia, mutta onnistuu silti olemaan vahva oma itsensä, ei toisinto jostain jo olemassa olevasta, aiemmin julkaistusta. Ja se on mieletön, koska se on niin monisyinen, täyteläinen ja hurjan moneen suuntaan paisuva, ja se pysyy silti kasassa, on ehjä, tasainen ja vahva. 

Alba on yhtaikaa Suomi ja Romania, hänen äitinsä on täältä, isänsä kauempaa. Hän on kasvanut kahdessa maassa, kahteen kieleen, elänyt lapsuuden kesiä Punaisessa kylässä, joka itsepäisesti kasvaa kiinni Romanian pääkaupunkiin. Hän elää ja hengittää kahta kulttuuria, mutta hän näkee myös sen kasvattaman railon vanhempiensa suhteessa toisiinsa, isovanhempiensa lapsiinsa, serkkunsa suhteessa uuteen kotimaahansa Amerikassa. Hän on tavallinen, sivusta katsova ja valpas, ja silti hän on eksoottinen, vaaleahiuksinen, taivaasta pudonnot enkeli. Ja hänet on kirjoitettu sellaisella varmuudella, että voisin vannoa hänen olevan jossain aivan oikeastikin.

Sandu kokoaa tarinaansa kahdessa aikatasossa, siinä, jota päähenkilö Alba elää, ja siinä toisessa, jossa hänen isänsä kasvaa kommunistisessa Romaniassa, jonottaa tuntikaupalla varpaat kylmyydestä tunnottomina oman isänsä ja veljiensä kanssa kaupunkiin valtavan teltan edessä, jonottaa nähdäkseen Valaan, suuren ja tarunomaisen, joka on kulkenut balsamoituna matkaansa pitkin Euroopan, keräten pennejä, saaden ihmiset maksamaan ennennäkemöttömästä. Sandu kuljettaa henkilönsä myös taitaen eteenpäin, luo syvyyttä tuo tarinoita pikkuhiljaa yhteen. Ja siinä hän onnistuu erinomaisesti.

Nostalgia on saanut pauloihinsa koko Alban suvun jo aikoina, kun hän ei ollut itse vielä ajatuskaan kenenkään silmäkulmissa. Se repii rikki tai saa jäämään juurilleen, vaikka talo kirjaimellisesti lahoaisi alta. Se saa sellaisetkin asiat kasvamaan ennennäkemättömiin mittasuhteisiin, jotka arkisemmin kohdattuina olisivat kaikkea tavanomaisesta mitäänsanomattomaan. Se saa ihmiset muuttamaan lottovoiton perässä luvatun onnen maahan, mutta rakentamaan sinne itselleen alkuperäisen kodin pienoiskoossa. Ja se saa rakkauden tuntumaan kaikkein valtavimmalta, sillä sitähän tarinoiden rakkaus aina on, nostalgista ja menetettyä, sellaista jota arki ei ole päässyt puhaltamaan rikki.

Cristina Sandu on onnistunut kirjoittamaan tämän vuoden hienoimman kotimaisen teoksen, niin uskaltaisin tässä marraskuun kohdilla jo väittää. Hän on tehnyt sen, koska tämä on esikoinen, ja sen varmuus jo siksi niin suuri asia, mutta hän on tehnyt sen myös siksi, että hän onnistuu herättämään jotain sellaista henkiin, jonka kokemista ja näkemistä ei voi ilman kirjallisuutta itse elää. Hän osoittaa, että minä olen totaalisen väärässä väittäessäni, että Suomessa osataan kirjoittaa vain sodasta, masennuksesta ja perheväkivallasta. Ja tämä, jos mikä on asia, jossa olen väärässä enemmän kuin mielelläni.

Kirjasta muualla: Reader, why did I marry him? & Anun ihmeelliset maailmat
Helmet-haaste 2017: 35. Kirjan nimessä on erisnimi 

PAJTIM STATOVCI : KISSANI JUGOSLAVIA

PAJTIM STATOVCI : KISSANI JUGOSLAVIA

♥ ♥ ♥ ♥

286s.

Otava 2014

Jos luki blogiani jo alkuvuodesta, ei varmaankaan jäänyt huomaamatta miten hurmaannuin siskoltani joululahjaksi saamastani Statovcin Tiranan sydämestä. Siitä muodostui minulle järisyttävällä vauhdilla yksi elämäni kirjoista, eikä sen taika ole haihtunut ajan myötä lainkaan, päin vastoin vain vahvistunut ja kasvanut. Olisin halunnut jo silloin heti perään lukea myös Statovcin esikoisen, mutta jokin hieman jarrutteli. Pelotteli, että joko ensin lukemani jää varjoon ja haalenee, tai todennäköisemmin tämä ei tunnu miltään noin suuren tunteenleimahduksen jäljiltä. Odottelin siis hetken, ja kun nyt viime viikolla sain viimein tuon arvostelukappalepinon viimeisenkin kirjan luettua niin sanotusti pois alta, hakeutui Kissa varsin pian luokseni, kun sekavana arvoin mitähän seuraavaksi lukisi. Ja nyt todella olikin juuri oikea aika tälle esikoiselle.

"Silloin mieleeni juolahti vanha kosovolainen sananlasku, jonka mukaan ihminen menee pilalle liiasta hyvästä. Hyviä asioita voi saada ja niitä voi tapahtua monella tavalla. Jos ihmisellä on omaisuutta enemmän kuin hän tarvitsee, jos hän on tottunut liian hyvään kohteluun ja tulee liian taitavaksi jossain, hän alkaa ajatella ansaitsevansa vain parasta. Hän kieltäytyy seurustelemasta muiden kuin niiden kanssa, jotka ovat samanlaisia kuin hän itse. Hän tottuu hyvään ruokaan ja juomaan ja ihmettelee, miten onkaan joskus voinut juoda sokeroitua limonadia tai polttaa halvinta mahdollista tupakkaa. Ja kaiken tämän ajan hän luulee muiden ihmisten sääliä kateudeksi."

Statovcin esikoinen kulkee kahdessa ajassa, 80-luvun Kosovossa ja suurinpiirtein nykypäivän Suomessa. Se kertoo tarinaa kotimaan tiukoista perinteistä ja hellittämättömästä tapakulttuurista, ja siitä suuresta törmäyksestä, joka tapahtuu kun kaikki se muuttaa levottomuutta, väkivaltaa ja sotaa pakoon pohjolan paratiisiin, jossa omaan erinomaisuuteen ollaan jo hieman sokaistuttu, nostetaan haloo erilaisuudesta ja siitä, ettei joku ymmärrä laittaa kapulaa ostostensa väliin. Se ravistelee kahden eri sukupolven verran yhteiskuntaa, paitsi sitä mistä lähdettiin, myös sitä johon tultiin, ja se on se ristiriita, joka väistämättä tapahtuu kun lapsi kasvaa yhtaikaa sekä lähdön että saapumisen kulttuurissa. Omat lapset eivät olekaan enää omia, ja vaikka miten odottaisi, he eivät palaakaan automaattisesti toteuttamaan vanhempiensa unelmia elämästä. 

Kissani Jugoslavia on hämmästyttävän taitava, ehjä ja älykäs kokonaisuus. Se haastaa jatkuvasti lukijaansa ajattelemaan toisin, uudesta näkökulmasta, vertauskuvien viidakosta, omasta elämästään. Se on tarina niin moninaisista kohtaamisista, että aina oma tulkinta ei meinaa pysyä kerronnan mukana, ja se antaa niin paljon koukkuja mihin tarttua, ettei aina tiedä mistä ottaa kiinni. Mutta silti, vaikka koukkuviidakko on valtaisa, hetkeksikään kertoja ei menetä lukijaansa, saa otettaan herpaantumaan, vaan käärmeet, kissat ja Jugoslavia vilisee silmissä, muuttuu todelliseksi ja niin yhteiskunnan kuin kahden ihmisenkin kohtaamisista tulee realistista, aitoa, oikeaa. Käärme puristaa ja lamaannuttaa ympärilleen pelon lailla, ja vaikka sitä yrittää miten vaalia lemmikkinään, on suurinta rohkeutta osata jossain vaiheessa vain luopua siitä kokonaan.

Vaikka tämä kirja ei tunteen tasolla ihan seuraajansa tasolle päässyt, pidin tästä valtavasti. Se tuntui vaativalta, muttei liian, se haastoi, muttei riitaa. Se antoi niin paljon, että muulta kotimaiselta nykykirjallisuudelta alkaa odottamaan samaa, ja jos se ei sille rinnalle yllä, tekee mieli nostaa tämä jollekin ihan omalle, erityiselle jalustalleen. Rakastin tässä kirjassa sen sujuvaa kerrontaa, rikkovaa rakennetta, joka limittäin eri ajoissa kuvaten antoi jatkuvasti toinen toiselleen lisää syvyyttä ja vaikuttavuutta. Ja vaikka yhtymäkohta antoi hetken odottaa itseään, oli sen kuitenkin jo alusta asti jollain tasolla tiennyt, osannut yhdistää pienet palat toisiinsa, ja varmistus vain lisäsi sitä onnistumisen tunnetta, jota kirjoittajan puolesta tarinan edetessä jatkuvasti tunsi. Toisto ja päällekkäisyys toimi, ja loi jälleen lisää koukkuja, joita tekee mieli vain pyöritellä ja tutkia loputtomiin.

Ja jos toimi rakenne, niin toimi myös kieli, kerronta ja ennenkaikkea koko se teemalajitelma, jonka runsaus oli läkähdyttää kuin viidakon kosteus ja kasvillisuus, kaikessa hurmaavuudessaan ja monipuolisuudessaan. Vaikka yleensä minua tuo hieman joka suuntaan särppiminen häiritsee, tässä se taas loi aivan omaa syvyyttään, laajensi muutaman ihmisen kohtalon koskemaan suuremmin ihmis- ja yhteiskuntaa, toi tematiikkansa lähelle ja ihon alle. Balkanin niemimaan historia, levottomuudet ja konfliktit, pakolaisuus, toiseus ja integroituminen yhteiskuntaan eivät ole aikoihin olleet näin konkreettisia, näin läsnä. Hieno kirjallisuus pystyy tarjoamaan paljon, ja Statovcin tuntuu kykenevän siihen himpun syvemmin kerta toisensa jälkeen, vaikka romaaneja on tullutkin vasta kaksi. Ne ovat kuitenkin niin syviä, moninaisia ja runsaita, että tuntuu kuin niiden kanssa olisi viettänyt jo vuosia. 

Ja pakko sanoa, että keneltäkään en ehkä yhtä kuumeisesti jo odota seuraavaa kirjaa kuin Statovcilta. Toivoin jo ensimmäisen lukemani kohdalla hänelle pitkää ja runsasta kirjailijan uraa, ja nyt haaveilen siitä entistä enemmän. Tällaista kirjallisuutta kotimainen kenttä tarvitsee, tällaista kirjallisuutta tarvitsee myös kansainvälinen kirjallisuus. Sillä sillä tasolla nämä kumpikin romaani ovat ehdottomasti jo alkulauseistaan lähtien olleet.

Helmet-haaste 2017: 38. Kirjassa mennään naimisiin

PAJTIM STATOVCI : TIRANAN SYDÄN

 

PAJTIM STATOVCI : TIRANAN SYDÄN 

♥ ♥ ♥ ♥ ♥

271s.

Otava 2016

Voihan Statovci! Pitkään olet roikkunut lukulistallani, Kissani Jugoslaviasta asti. Lähellä oltiin jo kesällä saada tiemme viimein yhteen, nappasinhan esikoisesi pokkarina, ja nyt jo ainakin kahteen reissuun olen sitä mukanakin kantanut, vieläkään tosin siihen tarttumatta. Meitä täytyi aivan tönäistä, jotta saisimme viimein tutustua, ja tällä kertaa se pieni ystävällinen töytäisy tuli juuri oikeasta suunnasta, kesällä Albania ristiin rastiin reissanneelta pikkusiskolta joululahjaksi, niin lempeästi tarjottimella eteeni laskettuna, että en yksinkertaisesti enää voinut vältellä kohtaamistasi. Ja erittäin hyvä niin.

"Ihmiset eivät pidä hyvällä tavalla erityisinä sellaisia ihmisiä, jotka poikkeavat liikaa heistä itsestään, sanon ja hän kohottaa katseensa jälleen minuun, niin se menee täällä ja kaikkialla muuallakin, jos puhuu liian vierasta kieltä äidinkielenään ja näyttää liian kaukaa tulleelta, se ei ole enää erityistä vaan kummallista, kuin villi puhveli keskellä tyhjää toriaukeaa."

Bujar kulkee isänsä kanssa pitkin Albanian raunioita, kuuntelee mitä suurempia isänmaallisia tarinoita kotkanpojan kansasta. Kun isä kuitenkin kuolee, äiti menettää surusta tahtonsa elää ja siskokin katoaa, lähtee Bujar ystävänsä Agimin kanssa tavoittelemaan jotain suurempaa ja parempaa. He haaveilevat yltäkylläisyydestä, paremmasta elämästä, Saksasta, joissa jokainen työssäkäyvä on rikas, Pohjoismaista, jossa uusiin päiviin herätään onnellisina tietämättä mitään kurjuudesta. Vuosia myöhemmin nuoren miehen tie risteilee pitkin Eurooppaa, se käy niin Italiassa, Espanjassa kuin Saksassakin.  Se etsii jotain, jonka päälle rakentaa uutta identiteettiä, piilottaa sitä vanhaa niin, ettei enää edes tiedä mistä on milloinkin kotoisin. Löytää jotain sellaista, mitä kotimaa ei ole koskaan hänelle pystynyt antamaan.

Statovcin lauseet ovat pitkiä kuin pohjoismaiset talvet, ne odottavat pistettään kuin suomalainen kevättä, mutta silti ne vievät tarinaa eteenpäin sellaisella voimalla, että niiden painoon uppoutuu hetkessä. Kirjan rakenne toimii lähes täydellisesti, se jättää muutamia keloja häiritsemään, mutta onnistuu vastaamaan silti kaikkeen juuri niin kuin pitääkin. Se käsittelee aiheitaan, Albanian lähihistoriaa, transsukupuolisuutta, ystävyyttä ja ihmisten välisiä riippuvuussuhteita, tarpeita tulla nähdyksi niin taidokkaasti, ettei siltä olisi osannut toivoa yhtään mitään lisää. Se tuo esille oman hyvinvointikuplan, ensin hieman tarkoituksellisesti provoisoidenkin, ja silti lopulta ymmärtävän lempeästi, mutta kuitenkin niin, että se, jälleen kerran, saa katsomaan omaakin elinympäristöään aivan toisella tavalla. Se, mitä me haluamme täältä jatkuvasti paeta, on suurimmalle osalle se taivas, josta he eivät ole voineet koskaan kuin unelmoida. Se on olemassa niin itsestäänselvästi, ettemme itse näe siinä muuta kuin puutteita.

Myös tunteen tasolla Tiranan sydän tulee jo alusta asti iholle, vaikka sen käynnistyminen tuntuikin lomahöttöisyyden keskellä hieman kankealta. Kun sille malttoi kuitenkin antaa aikaa, tipahti lopulta aivan huomaamattaan itsekin keskelle Albaniaa, hajonneen diktatuurin raunioille, vuorien viereen ja ikivanhojen kansantarujen keskelle. Heräsi taas huomaamaan, että jälleen on valtio varsin lähellä, jonka historiasta ei tiedä mitään, kansa, jonka taustaa ei ole ymmärtänyt. Se kuljettaa päähenkilöään lempeän määrätietoisesti kohti välttämätöntä, se on rujo ja raju juuri niissä kohdissa kun on tarvetta. Se ravistelee ja herättelee, ja muistuttaa hyvinkin kipeällä tavalla niistä pienistä asioista, joita ihminen ennen kaikkea tarvitsee elääkseen. Ja ne eivät ole raha, maine ja kuuluisuus, ne ovat jotain aivan muuta. Statocvi saa lukijansa ajattelemaan itse, elämään sellaisia kohtaloita, joista voi vain lukea.

Tiranan sydän oli pitkästä aikaa sellainen teos, jota ei malttanut laskea käsistään, mutta jota ei myöskään halunnut ahmia, jottei se ihan vielä loppuisi. Siinä missä tarina puhutteli yhteiskunnallisesti, se sukelsi myös hurjan hienosti seksuaalisuuden maailmaan. Se oli matka sukupuolisuuteen, sen näennäiseen ehdottomuuteen ja kaikkeen siihen, mistä lähiaikoinakin ollaan puhuttu niin valtavan paljon. Se on yhteiskunnan ja ulkopuolisten tarvetta määritellä toinen ihminen jatkuvasti lokeroihin, kansalaisuuksiin, stereotypioihin ja pysyviin sukupuolirooleihin. Se on huuto sen puolesta, ettei näin tarvitse olla. Se on hyväksikäyttöä, ehdottomuutta, rumia kuvia rakennetuista sukupuolielimistä. Se on sitä, ettei muut hyväksy sellaisena kuin on, ja se on pelkoa silloinkin kun hyväksyy. Se on niin paljon, etten malta olla kirjoittamatta siitä koko ajan vain lisää ja lisää, eri näkökulmista ja merkityksistä, ja se on silti niin paljon, etten pysty kirjoittamaan siitä mitään sellaista, mitä ei saisi jo lukukokemuksesta. Se on jotain, mitä haluaisin kaikkien lukevan, ja jotain, mitä toivoisin jokaisen ymmärtävän.

Sillä joskus on kuljettava hurjan pitkän matkan kautta takaisin lähtöpisteeseen huomatakseen sitä koko ajan etsineensäkin. Tullakseen perille.

Helmet-haaste: 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän