Pieni vene

Vincent Delecroix : Small Boat

122s. / 3h31min

W.F. Howes Ltd, 2025

Alkuteos: Naufrage, 2023

Ranskasta englanniksi kääntänyt Helen Stevenson

Äänikirjan lukijat Rachel Atkins & Ethan Reid

Marraskuisena yönä syksyllä 2021 Englannin ja Ranskan välistä kanaalia lähtee ylittämään useampi vene, toiveena Englanti, parempi elämä, pelastuminen. Yksi pieni kumivene alkaa kuitenkin jo alkumatkasta temppuilla, salakuljettajan antama moottori ei toimi liian suuren matkustajamäärän alla. Yksi miehistä onnistuu soittamaan apua, monia, monia kertoja. Päivittämään sijaintinsa Ranskan rannikkovartiostolle. Puheluiden takana kuuluu hätä, vesi nousee jo pohkeisiin asti. "Stay calm, help is coming", toistaa sama, tunteeton, vakaa ääni puhelimen toisesta päästä. Mutta ketään ei tule. Apu ei saavu. Kaikki paitsi kaksi 29 matkustajasta hukkuvat hiljaisen, loputtoman pimeän meren keskellä.

Ranskalaisen filosofin Vincent Delecroix'n syvän traaginen ja toisaalta terävän ajankohtainen romaani nousi tietoisuuteeni kansainvälisen Booker-palkinnon lyhytlistalta, ja kuunteluun samaan aikaan kun tuhannet ja tuhannet ihmiset Pohjois-Afrikassa ylittivät yhtaikaa Marokon ja Espanjan erillisalueen Ceutan välisen rajan, aitojen yli kiiveten, aidat uimalla kiertäen. Ainakin 67 heistä kuoli. Ja silti – HS uutisoi aiheesta tunkeutumisena, ihmisaaltona. Sama dehumanisointi jatkui kommenttien puolella – sadat kommentit syyttivät ihmisiä itseään, mitäs läksivät. Samalla kun äärioikeisto Suomen hallitusta myöten vaatii koko Schengen-alueen rajojen sulkemista, ihmiset internetissä toiseuttavat, epäinhimillistävt, syyttivät, osa jopa naureskellen osoitti jälleen vasemmistoa. Tätäkö te haluatte, avoimia rajoja? Ihmistulvaa?

Itse en tiedä enää mitä haluan, mitä kiristyneen ilmapiirin, ksenofobian ja puhtaan rasismin keskellä uskaltaa toivoa. Humaaniutta? Inhimillisyyttä? Kykyä olla puhumatta ihmisistä samoilla sanoilla kuin luonnonkatastrofeista puhutaan? Solidaarisuutta, maailmaa, jossa kenenkään hukkumiselle ei ilkuttu?

Tässä hetkessä ja ajassa siis kuuntelin Delecroix'n Small Boatin, joka perustuu tositapahtumiin marraskuulta 2021. Pienempään mittakaavaan, ja silti venelastilliseen ruumiita. Siihen, ettei apu tullut, koska apua ei todellisuudessa lupauksista huolimatta koskaan lähetetty.

“Can you not see the difference between an irresponsible pleasure tripper and a dinghy full of migrants? It was not the most wellmeaning question, but actually it was quite easy to answer because my profession requires us to make no distinction, so that’s what I said, and that I should be congratulated for not making one: you rescue everyone without distinction. Should I be more intent on saving some more than others?”

Small Boat kulkee kolmessa osassa: ensimmäisessä, ja ainoassa, josta nyt kirjoitan kaikkien mahdollisen tulevan lukukokemuksen varjelemiseksi, se kuulustelee Ranskan rannikkovartioston nimettömäksi jäänyttä työntekijää poliisiasemalla, auttamisesta ja auttamatta jättämisestä. Puhelinnauhoite hätäpuheluista on tullut jo aiemmin julkiseksi, sen taustahumu jää romaanin ulkopuolelle, mutta vaikuttaa kuulustellun mielen perukoilla. Osa on kirjoitettu minä-muodossa, rannikkovartioston työntekijän näkökulmasta. Mikä on ollut hänen vastuunsa? Hänen, joka teki vain työtään? Hänen, joka vastaa jok'ikisessä yötyövuorossa kymmeniin vastaaviin puheluihin? Hänen, jonka työn tekemistä jatkuvat, toistuvat puhelut häiritsevät? 

Hänen, jonka empatia on jätettävä naulakkoon työvuoron alettua, jotta töihin voi ylipäätään tulla. Hän tekee vain mitä hänet on palkattu tekemään. Ei hän ole määrittänyt Ranskan ja Englannin aluevesien rajoja. Ei hän ole usuttanut ketään merelle. Ei hän ole tämän maailman sääntöjä päättänyt. Hän on vain töissä täällä. Miksi 27 hukkunutta siirtolaista olisivat hänen vastuullaan? Vastuun, moraalin ja toisaalta lakipykälien sekä sääntöjen yhteyttä niin sanottuun oikeaan ja väärään pohtiva pienoisromaani saa voimansa juuri hänestä. Hänestä, joka edustaa hiljaisella päättäväisyydellään jotain huomattavasti suurempaa – laajempaa yhteiskuntaa. Koko Euroopan moraalista nykytilaa.

Delecroix tekeekin erityisen kiinnostavan (ja kiitettävän) valinnan antaessaan äänen nimenomaan tälle fiktiiviselle henkilöhahmolle, jota empatiaan ja solidaarisuuteen, ihmisten tasavertaisuuteen uskovan on erityisen vaikea ja jopa epämiellyttävä kuunnella. Äänikirjana teos tulee vielä lähemmäs, Rachel Atkinsin ääni rannikkovartioston työntekijänä kummittelee päässäni myös silloin kun en kuuntele teosta. Delecroix ei kuitenkaan valitse puolia, alleviivaa tai esitä yksilöpsykologisia syy-seuraussuhteita, vaan antaa lukijan(/kuuntelijan) tehdä omat moraaliset asemointinsa itse. Niin toki on muun muassa keskushenkilöä kuulustellut poliisikin tehnyt, mutta kun tuokin katse, asenne tulee kuultavaksi syytetyn tulkintojen, ajatusten ja puolustuksen läpi. Mikä todella edes voi olla yksilön vastuu? Vastuu työssä, jossa oma empatia ei mahdu samaan veneeseen pelastettavien kanssa, jotta ylipäätään kykenee toimimaan? Maailmassa, joka poliitikoista alkaen jatkuvalla syötöllä dehumanisoi, vertaa aaltoihin ja tulviin, etsii aina syyllistä syyllistä syyllistä? Yhtä yksittäistä, jota voi rangaista? 

“Empathy, I said to the police inspector, is an idiotic luxury indulged in by people who do nothing, and who are moved by the spectacle of suffering.”

Kun ihminen on joutunut pakenemaan vainoa, sotaa, kansanmurhaa, tulevaisuudetonta yhteiskuntaa, työttömyyttä ja epätoivoa, ensin mantereiden halki ja lopulta pienen pienessä veneessä, kahdeksanasteisen meren heilutellessa hiljaa uppoavaa kumivenettä, pahinta ei jälleen Martin Luther Kingiä mukaillen ole pahojen pahuus, vaan hyvien hiljaisuus. Se jos mikä luo meille maailman, jossa on normaalia syyttää paennutta, jossa on tavallista nähdä oma eurooppalaisuutensa ikään kuin itse ansaittuna etuutena, jota ei voi kenellekään muulle myöntää. Se jos mikä luo yhteiskunnan, jossa toista ei auteta, koska hän ei ole juuri minun puolellani merta.

KAKSI KIRJAA MAAILMALTA: CAPITALISTS MUST STARVE & THE SEERS

PARK SEOLYEN : CAPITALISTS MUST STARVE

192s.

Tilted Axis Press 2025

Alkuteos: 체공녀 강주룡, 2018

Koreasta englanniksi kääntänyt Anton Hur

Eteläkorealaisen Park Seolyeonin fiktiivinen elämäkerta sijoittuu 1930-luvun Koreaan, aluksi tarkemmin Mantšuriaan karkoitetun perheen arkeen, hetkeen kun heidän jo 20-vuotias tyttärensä Kang Ju-ryong on menossa viimein naimisiin. Hänen sulhasensa on vasta 15-vuotias, joten jotain täytyy olla vialla – ei perhe olisi muuten naittanut poikaansa niinkin vanhalle piialle. Käy ilmi, että nuori sulho on vannonut liittyvänsä Korean vastarintaliikkeeseen. Pari on kuitenkin niin rakastunut, etteivät he voi olla erossa toisistaan – niinpä Ju-ryong karkaa sulhasensa mukaan vuorille, osaksi vastarintaliikettä. Eleteään Japanin miehitysaikaa. 

 Capitalists Must Starve avaa feministisin silmin nuoren Ju-ryongin matkaa vastarintaliikkeestä nuoreksi leskeksi ja myöhemmin koko Korean työväenliikkeen juhlituksi keulakuvaksi. Mitä kaikkea kansallissankarin elämään mahtuu? Ja mikä saa juuri hänet nousemaan koko Pjongjangin työläisten innoittajaksi ja agitaattoriksi? Romaani seuraakin mitä ilmeisemmin historiallisiin faktoihin perustuvaa tietä, jonka kumitehtaan työntekijä Kang Ju-ryong kulkee matkallaan työväen luokann oikeuksien taistelijaksi. Se näyttää paitsi hänen henkilöhistoriansa, sen väkivaltaisen sorron, jonka keskellä etenkin naistyöntekijät elivät vielä alle sata vuotta sitten Japanin miehittämässä Koreassa, ennen Koreoiden jakautumista. Romaani onkin paitsi tarina paitsi poikkeuksellisesta henkilöstä myös kommunismin noususta ja luokkataisteluista isomman ryhmän tasa-arvoisuuden nimissä. 

 Kirjana ja tarinana Capitalists Must Starve on hyvin visuaalinen, jopa elokuvallinen – se muistuttaa kerronnaltaan enemmän filmatisoidun muodon käsikirjoitusta kuin varsinaista runsasta romaania. Elämä eteenee, ajalliset siirtymät ja mittakaavat jäävät hieman hämärään – ne täytyy lukijan joko kuvitella tai päätellä itse. Hahmot jäävät myös hieman paperisiksi – niiden syvyys ei hyödynnä romaanimuodon mahdollisuuksia parhaalla mahdollisella tavalla, mutta toisaalta näyttää huomattavasti enemmän kuin selittää. Seolyeon kuljettaakin vajaaseen kymmeneen vuoteen mahtuvan elämäkerrallisen tarinan varsin vikkelään, mikä tekee kirjasta sen traagisine käänteineenkin verraten helppolukuisen. Työväen nousua ja ammattiyhdistysten syntyäkin se kuvaa ainoastaan yhden ihmisen kautta – ei sinä laajana yhdistymisen ja yhteentulojen virtana, jollaisena se ansaitsisi tulla nähdyksi. 

 Ja silti, tästä kriittisyydestäkin huolimatta romaani on oikein kelvollinen ja kiinnostava kurkistus Korean historiaan – ja jos se vielä tällaisenaan saisi elokuvamuodon, olisi hyvinkin suuri merkkiteos valkokankaalle päästessään.

x

SULAIMAN ADDONIA : THE SEERS

163s.

Prototype 2024

”Originality is in the details. It’s in the interpretation of things. The problem is that we translate texts, images and situations through the perception of others, not our own. That makes something a cliché. Own an interpretation, and you own a new meaning of the world.”

Eritrealais-etiopialaisen, pakolaistaustaisen kirjailijan pieni suuri teos The Seers kiinnittää huomion jo kirjakaupassa. Sen vähäeleinen kansi, näennäisen pienikokoinen esine, kappalejaoton, täyteen puristettu 136-sivuinen romaani on aivan omanlaisensa. Se on kirjallisuutta, jota voi odottaa nimenomaan radikaalifeministisestä queer-kahvilakirjakaupasta Belgiassa löytävänsä.

Romaanin päähenkilön Hannahin äiti on ammuttu, ja isä murtuu rakkauden menetyksestä sodan keskellä. Isänkin kuoltua Hannah siirtyy tädeilleen mukanaan äidin päiväkirja sekä pohjaton rakkaus kirjallisuuteen. Kun täti lähettää hänet Lontooseen ihmissalakuljettajien kautta, alkaa uusi arki – kuulustelut, byrokraattiset koneistot tinkimässä totuutta ja uskottavuutta, sijaiskoti lempeän, keski-ikäisen Dianan ja tulisen varhaisaikuisen Annen luona. Addonia näyttää kiivastahtisella tarinallaan, miltä tuntuu elää jatkuvassa välitilassa, millaista on kasvaa aikuseksi heräävän, hyvinkin voimakkaan seksuaalisuutensa kanssa maassa, jonka pitäisi olla turva, mutta joka tuntuu ilmaisevan jokaisella mahdollisella tavalla ettei toinen ole tervetullut.

Eritrean historia ensin Italian ja myöhemmin Britannian kolonialisoimana aukeaa, kun Addonia käsittelee Hannahin ja Dianan kautta oman lähisuvun salaisuuksia, piilotettuja elämiä ja toimeentulotapojen kirjoa, joka valkoiselle hyvinkin keskiluokkaisesta taustasta tulevalle lukijalle avaa silmiä aivan uudella tapaa. Kun perheellä tai edes suvulla ei ole ollut vuosisatoihin valinnanvaraa, kun osa suvusta on joutunut orjiksi ja toinen osa myynyt niitä, kun perheessä on jouduttu selviämään rikoksilla, elätetty itsensä seksityöllä, salattu kokonaisia suhteita ja elämäntapoja, näyttäytyy kolonialismin jälkijäristykset hyvinkin vahvoina tähän päivään saakka. 

Tässä Addonia onkin ehdottomasti vahvimmillaan – lyyrinen, inhimillisesti poukkoileva ja moneen suuntaan kurotteleva romaani muistuttaa afrikkalaisesta kertomaperinteestä, pitkästä laulusta, joka sisältää kokonaisia elämiä.

Lue koko maailma: Eritrea

HOW TO PRONOUNCE KNIFE

SOUVANKHAM THAMMAVONGSA : HOW TO PRONOUNCE KNIFE

192s.

Bloomsbury 2020

How to pronounce knife kanadanlaosilaisen runoilija Souvankham Thammavongsan esikoisnovellikokoelma, ja se on löytänyt tiensä kirjahyllyyni maailmalukuhaasteiden ansiosta. Thaimaassa pakolaisleirillä syntynyt Thammavongsa on elänyt elämänsä Kanadassa ja hänen viisi vuotta sitten julkaistu teoksensa käsitteleekin kauniisti sitä hiljaista arkea, jonka keskellä moni pakolaistaustainen perhe globaalissa pohjoisessa joutuu elämään.

How to.. on pieni, mutta voimakas kokoelma tarinoita sieltä, jonne ei yleensä katsota tai katsettaan pitkäksi aikaa jätetä – arkipäiväistä rasistista huutelua ja ksenofobiaa lukuunottamatta. How to pronounce knife muistuttaa minua monessakin kohtaa yhdestä ikilempparistani, Jhumpa Lahirin Whereaboutsista (suom. Missä milloinkin) – näissä molemmissa on samaa herkkyyttä, sama lempeä tapa katsoa heitä ja heidän näkökulmista, joita ei yleensä katsota tai joiden katseella ei nähdä olevan väliä. Samalla tapaa kuin Lahirilla, Thammavongsan novellit ovat yhtaikaa arkisia ja silti yleisinhimillisiä, tarkkanäköisiä, empaattisia silloinkin kun ei välttämättä tarvitsisi – tai ainakaan ei yleisesti olla totuttu olemaan.

“The only love Red knew was that simple, uncomplicated, lonely love one feels for oneself in the quiet moments of the day. It was there, steady and solid in the laughter and talk of the television and with her in the grocery aisles on the weekends. It was there every night, in the dark, spectacular and sprawling in the quiet. And it all belonged to her.”

Hiljaiset tarinat ovat voimakkaita, ja näyttävät vahvasti, miltä tuntuu kasvaa jatkuvan rasismin, kahden kulttuurin ja omia vanhempiaan suojelevan arjen keskellä. Thammavongsa kirjoittaa niin kynsisalongissa työskentelevästä entisestä nyrkkeilijästä, nuoren naapurinsa kanssa seksisuhteen aloittavasta 7-kymppisestä naisesta kuin matoja työkseen keräävästä äidistäkin, ja suurinta osaa tarinoista yhdistää joko puhumattomuus, suuret unelmat sekä rakenteellisen rasismin jatkuvasti mustelmille lyödyt ihmiset, jotka silti sinnikkäästi jatkavat. Sekä elämäänsä että unelmointiaan.

Thammavongsan kieli on rauhallista, rytmi lempeä ja pehmeästi ympärilleen kietova. Näiden parissa olisi viihtynyt ehdottomasti kauemminkin, ja parhaimmillaan tämä kokoelma onkin viipyillen luettuna. Lämmin, surumielinen suositus näille kertomuksille ja näkökulmille.

Lue koko maailma: Laos

Lue maailma vuodessa: Etelä- tai kaakkoisaasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja

SILENCE IS A SENSE

LAYLA ALAMMAR : SILENCE IS A SENSE

256s.

The Borough Press, 2021

“Religious conflict is sexy. It’s easy to sell, the way it fits into the simple, dichotomous way people prefer to view the world. It’s easy for news producers and politicians to frame it in terms of a cosmic war being waged in a land far, far away. But it isn’t real. This isn’t a religious conflict—or if it is now, it certainly didn’t start out that way.”

The Voiceless, äänetön on nuori syyrianpakolainen Isossa-Britanniassa. Hän asuu pienessä asunnossa tornitaloissa, joiden ikkunoista hän seuraa muiden asukkaiden elämää. Hän nimeää naapurinsa heidän ominaisuuksien perusteella: on No-lights-Man, The Juicer, The Dad. Nimetön kertoja seuraa koko elämää sivusta nyt kun hän on viimein päässyt turvaan. Ainoana läheisistään.

Kuwaitilaisen väitöskirjatutkija Layla AlAmmarin romaani Silense is a sense on pienistä paloista koostuva kertomus pakolaisuudesta, traumoista, Syyrian sisällissodasta ja uudesta elämästä turvassa. Kirjan päähenkilö on nuori nainen, Euroopan läpi salakuljettajien mukana Isoon-Britanniaan saapunut syvästi traumatisoitunut henkilö, joka on sekä sodan kauhujen että pakomatkan epäinhimillisyyden vuoksi menettänyt kokonaan kykynsä puhua. Uudessa kotimaassaan hän lähinnä tarkkailee, niin naapureitaan kuin maailmaakin. Samalla hän alkaa myös kirjoittaa The Voiceless-nimimerkillä lontoolaiselle lehdelle kolumneja pakolaisarjesta ja ajatuksista sen takana. Erilaiset sattumukset naapurustossa pakottavat kuitenkin päähenkilön päättämään, miten pitkään hän voi olla vain tarkkailija ja milloin hänen täytyy olla myös osallinen.

AlAmmarin romaani käsittelee suuria teemoja, eikä se päästä lukijaansa kaikkein helpoimmalla. Tarina kulkee useammassa aikajanassa, ja se vaatii etenkin alkuun hieman keskittymistä sen suhteen kuka kertoo nyt ja mistäkin. Minua se ei tempaa oikein missään vaiheessa mukaansa, ja sen lukeminen on hieman hankalaa - osin siksi, että kaikki on hieman palasina mutta enemmän siksi, että pienen paineen alla lukemisesta tulee keskittymätöntä harppomista. Tuntuu, että tämä kirja joko ansaitsisi enemmän lukijaltaan tai kaipaisi ihan hieman vähemmän kirjoittajaltaan: kunnianhimoisesta kokonaisuudesta olisi saanut jo tällaisenaan kaksikin erillistä tarinaa niin, että pääteemat olisivat saaneet suuremman rauhan rakentua.

Kiinnostavimmillaan romaani kuitenkin kysyy tärkeitä kysymyksiä, jotka AlAmmar tuo lontoolaislehden editorin ja päähenkilön kirjeenvaihdon muodossa näkyviin: teos pohtii vaikuttavasti sitä narratiivia, joita me valkoiset länsimaalaiset haluamme aina pakolaistarinoista kuulla. The Voiceless haluaisi käsitellä yhteiskunnallisia aiheita, uskontoa ja sotaa ilmiönä, mutta editor painostaa häntä jatkuvasti antamaan enemmän henkilökohtaista, enemmän tunnetta, enemmän samastuttavaa. Ja kun kertoja viimein tekee niin, täyttyvät kommenttikentät epäilyksestä: ei näin kuuluisi tuntea ja nähdä. Tämä on epäuskottavaa.

Ja tätä tematiikkaa olisin suonut kirjaan vielä enemmänkin: minkä me uskomme todeksi ja miksi yksilön yksittäinen, tunteisiin vetoava tarina on aina suurempi kuin se ihmismassoja koskeva totuus pommituksiin, kansanmurhiin ja eurooppalaisiin meriin hukkuneista elämistä? Miksi nimettömyys ei saa olla ihmisen suoja, vaan meidän täytyy aina tuntea kirjoittaja tekstien takaa? Miksi me elämme ainoastaan karuista, traumatisoivista tarinoista, mutta käännämme katseemme muualle, kun traumatisoivat tapahtumat tapahtuvat parhaillaan tuhansille ja tuhansille ihmisille? 

AlAmmar käsittelee teemaa taiten romaanissaan, mutta sitten tulee mutta: hän sortuu Silence is a sensen kokonaisuudessa hieman samaan, mitä päähenkilö tarkasti teoksen sisällä kritisoi. Hän antaa tälle fiktiiviselle teokselleen nimenomaan sen tunteisiin vetoavan, henkilölähtöisen voiman, traumat traumojen perään, mikä usein, väitän, kääntää lukijan itseasiassa tarkoituksellista sanomaa vastaan. Sillä sen sijaan, että yksittäisen ihmisen tarina kääntyisi suureksi esimerkiksi ja laajennettavaksi empatiaksi, typistyy se juuri siksi mitä se on: yksittäisen ihmisen tarinaksi, yksittäistapaukseksi. Tragediaksi, jolla on selkeät käännekohdat ja onnellinen loppu. Eli toisin sanoen, saduksi maailmassa, jossa sekä Syyrian sisällissodassa että tälläkin hetkellä sen naapurimaassa Palestiinassa yksilön loppu on todennäköisesti raaka kuolema ja joukkohauta kuin kenenkään onni.

Lue maailma vuodessa: 4. Lähi-itään kuuluvan maan kirjailijan kirjoittama kirja // Kuwait

PACHINKO-KUULAT

ELISA SHUA DUSAPIN : PACHINKO-KUULAT

175s.

Siltala 2025

Alkuteos: Les billes du Pachinko, 2018

Suomennos: Anu Partanen

Saatu arvostelukappaleena

Dusapinin esikoinen, kaksi vuotta sitten niin ikään Anu Partasen suomentama Sokcho talvella oli ihanan viipyilevä, hento ja melankolinen pienoisromaani Koreoiden rajalta, nyt tänä keväänä suomennettu Pachinko-kuulat taas eloisampi mutta silti syvän kivulias tarina Sveitsistä korealaisten isovanhempiensa luokse Tokioon tulleen Clairen lomaviikoista helteisessä Japanissa. Clairen arki pyörii muutaman vaihtumattoman asian ympärillä kaukana kotoa: 10-vuotiaalle, hieman eriskummalliselle Mieko-tytölle ranskaa opettaen sekä korealaisten isovanhempien, yli 80-vuotiaiden pachinko-halliyrittäjien luona vierautta kokien. Korea on Clairelle lähinnä kuriositeetti, maa, josta isovanhemmat ovat paenneet sisällissotaa, mutta joihin liittyviä tarinoita ei ole kerrottu edes Clairelle, vain aiemmilla reissuilla tämän sosiaaliselle poikaystävälle. Claire on keskellä valtavaa megapolia, vieraampana ja ulkopuolisempana kuin missään muualla maailmassa.

"Istumme kylki kyljessä ja hörpimme vuoronperään Royal Milk teetä suoraan termoksesta. Taivaalle ilmestyy kuun sirppi, joka makaa selällään. Hämmästelen kuten aina miten Japanissa kuu tuntuu nukkuvan kun se Sveitsissä seisoo selkä suorana. Kerron sen Miekolle. Hän kallistaa päätään katsoakseen kuuta toisesta kulmasta."

Pachinko-kuulat on viiltävän surumielinen ja silti kaunis ja inhimillinen pieni romaani minuudesta suhteessa muihin – ja välillä vain suhteessa itseen muut unohtaen. 3-kymppinen Claire ajattelee elävänsä enemmän muille, muiden ehdoilla, muita ajatellen, mutta Dusapin kuvaa hienovaraisesti hänen inhimillistä törmäilyään niin Miekon kuin isovanhempienkin kautta. Miekon kanssa Claire tuntuu toistavan jollain tapaa omia lapsuudentoiveitaan Miekoa näkemättä, isovanhempien luona hän taas hämmentyy siitä muuttuneesta arjesta, jonka vanheneminen on tuonut tullessaan. Luen kirjaa kun oma, äärettömän läheinen ja rakas isoisäni tekee kuolemaa. Luen kirjaa ensisijaisesti sukupolvikuiluna, kipuiluna löytää paikkaansa aikuisen lapsenlapsen ja vanhuuteen uppoavien isovanhempien välillä. Lapselle isovanhempi on aina yhtaikaa niin tuttu ja totaalisen vieras, ja tätä vierautta Dusapin kuvaa todella kauniisti. Kun yhtäkkiä ollaankin aikuisia kaikki, olkoonkin että yli 50 vuoden ikäerolla, roolit sekoittuvat ja hähmäistyvät, isovanhemmat ovatkin yhtäkkiä ihmisiä omine elämäntarinoineen, suruineen ja vaiettuine kipuineen. Pienessä asunnossa on vaikea löytää paikkaa itsensä ja lapsenlapsiroolinsa välistä, ja kaikki tuntuu koko ajan epäonnistuvan uusilla, erilaisilla tavoilla.

Clairen isovanhemmat ovat paenneet Korean sisällissotaa Japaniin, entiseen miehittäjämaahan, kolonialistien maille. He saavat jostain isäntämaan oikusta pitää verottomasti pelihallia, paheksuttua ja alaspäin katsottua Pachinko-kuulapelisalia. Korea on kaukana, Clairen kotimaa Sveitsi vielä kauempana. Dusapinin vahvatunnelmainen romaani etsii paikkaansa, ja tavoittaa tässä toisinkoisessaan paljon sellaista, jonka kanssa ehkä aavistuksen verran vielä Sokcho talvella -romaaninsa kanssa haparoi. Dusapin ei kirjoita ylimääräistä, jättää sopivalla tavalla lukijan löydettäväksi ja pienistä paloista koottavaksi. Mitä pidemmälle romaani pääsee, sen surumielisempi se on, ja sitä enemmän haluan viipyä sen tarkkaan harkituilla sivuilla, pienillä inhimillisillä väärinkäsitysten jatkumoilla.

x

Me millenniaalit, ranskalais-korealainen Dusapin mukaan luettuna, olemme suurinpiirtein viimeiset länsimaalaiset, joiden isovanhemmat ovat kokeneet sodat henkilökohtaisesti. Meidän isovanhempamme ovat piiloutuneet pommisuojiin ja paenneet kokonaan toiseen valtioon sisällissodilta. Osa isovanhemmista puhui kokemuksistaan niin elävästi, että osaamme itse sijoittaa itsemme heidän kanssa sota-aikaan. Toiset taas eivät sano sanaakaan, he vain rakentavat uuden elämän, ehkä uudessa paikassa, ehkä jopa kolonialistinsa kielellä. Sota ja sen kauheudet alkavat kadota vuosi vuodelta yhä kauemmas ja kauemmas. Emme osaa enää edes suhtautua empatialla ja lämmöllä uusien, nuorempien ja tuoreempien sotien pakolaisiin. Emmekä toisiimme – historia on jälleen niin lähellä toistaa itseään, että olen melkein onnellinen, ettei isoisäni ole pian enää näkemässä sitä enää.

MY FRIENDS // LUE MAAILMA VUODESSA -HAASTEEN ALOITUS

HISHAM MATAR : MY FRIENDS

457s.

Viking 2024

Nuori Khaled kuulee radiosta uskomattoman upean novellin, ja haltioituu kirjallisuudesta. Eletään 1970–1980-vaihteen Bengasissa, libyalaisessa satamakaupungissa, jossa teini-ikäinen Khaled elää vanhempiensa ja muutaman vuoden nuoremman siskonsa kanssa. Novelli on uskalias, onhan se kriittinen jo vuodesta 1969 asti diktaattorin ottein Libyaa hallitsevaa Muammar Qaddafia kohtaan. Jälki kuitenkin jää, ja Khaled pääsee skotlantilaiseen yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta. Elämä näyttää upealta, vapaalta ja suurelta. Khaled tutustuu uusiin ihmisiin, kiivaaseen Mustafaankin, jonka kanssa he lähtevät eräänä huhtikuisena päivänä Lontooseen. On 17.2., vuosi 1984. Moni muukin libyalainen on kokoontunut Libyan suurlähetystön eteen osoittamaan mieltä diktaattoria, salamurhia ja pommituksia vastaan. Khaled ja Mustafa ehtivät paikalle hieman myöhässä, kun väki jo huutaa ja mylvii. Balaclavat päässään he työntyvät mukaan väkijoukkoon, tekevät historiaa, vastustavat julmaa hallintoa. Yhtäkkiä suurlähetystön ikkunasta näkyy kuitenkin aseen piippu. Eikä mikään ole enää sen jälkeen toisin.

Hisham Matarin uusin teos My Friends osui lukulistalleni viime kesän kirja-aleista, Booker Prizen pitkältä listalta. Poliittinen lukuromaani on runsas ja polveileva historiallinen fiktio Libyasta, pakolaisuudesta, diktatuurista ja omaan maahan palaamisen mahdottomuudesta, ja se yltää aina 1970-luvulta Arabikevääseen ja Muammar Qaddafin verisen historian päättymiseen asti. My Friends seuraa nuorta ja sittemmin vanhentuvaa Khaledia aina yliopistomaailmasta ammutuksi tulemiseen asti, poliittisen pakolaisuuden kivuista kahteen syvään ystävyyteen asti. Toinen ystävyys on mielenosoituksen ampumisissa niin ikään haavoittunut Mustafa, jonka kanssa yhteinen kohtalo kietoo Khaledin elämän yhteen. Toinen taas on tuon Libyassa aikoinaan kuullun novellin kirjoittaja Hosam, joka löytyy elämään yhtäkkiä, Pariisista, toinen toistaan vakoojaksi epäillen. Ystävistä kasvaa perhe, Lontoosta miten kuten koti.

“There are moments, moments like this, when an abstract longing overcomes me, one made all the more violent by its lack of fixed purpose. The trick time plays is to lull us into the belief that everything lasts forever, and, although nothing does, we continue inside that dream. And, as in a dream, the shape of my days bear no relation to what I had, somehow and without knowing it, allowed myself to expect.”

My Friends tiiliskivi hyllyni ohuiden kirjojen keskellä. Sen poliittisuus ja toisaalta Arabikevääseen asti ulottuva lähihistoria kiinnostaa, ja paikoin Matar näyttääkin muun muassa "radikalisoituvan" Mustafan ja kauempana pysyttelevän Khaledin kautta taiten kaksi vaihtoehtoista tarinaa siitä, miten diktatuurin alla kasvaminen vaikuttaa ihmiseen. Pakolaisuus ja kotiin palaamisen mahdottomuus kasvavat myös kirjassa kokoaan suuremmiksi teemoiksi, ja Matar kuvaa sydäntäraastavasti sitä todellisuutta, jossa Libyaan on mahdoton palata. Kokonaisuudeltaan kuitenkin hieman epätasainen ja fokuksensa kanssa karkaileva romaani olisi hyötynyt reippaasta tiivistämisestä ja toisaalta loistavien kohtien terävöittämisestä, mutta toisaalta moni näistäkin meni ns. genren piikkiin – suurissa lukuromaaneissa kun jollain tapaa on usein tapana kuvata kaunokielisesti kokonainen elämä, välillä ehkä hahmojen psykologisen kehittymisen ja käänteiden täydellisen siltaamisenkin sijaan. Luin ennen paljonkin tällaista poliittis-historiallista lukuromaanikirjallisuutta, ja niiden seurassa tämä on ehdottomasti vahva, tunteellinen ja samalla silti ajassaan ja paikassaan tärkeä teos. 

Matarin Suuri Tarina oli joka tapauksessa mainio Lue maailma vuodessa -haasteen aloitus, ja juuri tätä haasteelta kaipaankin: uudenlaisia, oman mukavuusalueeni ulkopuolellakin olevia kirjoja, joihin tarttuminen saattaisi muuten jäädä. Vaikka tästä ei mitään uutta lempikirjaani tullutkaan, kiinnostus pohjoisafrikkalaista kirjallisuutta kohtaan kasvoi entisestään. Mutta seuraavaksi jotain etelämpää samalta mantereelta, heti helmikuun puolella siis.

Lue koko maailma: Libya

Lue maailma vuodessa: 1. Pohjois-afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

RAKKAUDETONTA MAAILMAA VASTAAN

SUSAN ABULHAWA : 

RAKKAUDETONTA MAAILMAA VASTAAN

384s.

Like 2021

Alkuteos: Against the Loveless World, 2019

Suomennos: Anna-Mari Raaska

Elämme maailmassa aikaa, jossa opetamme kolonialismin kuuluvan vahvasti historiaan. Kirjoitamme nykyisen totuuden aina sitä kautta aikalaisillemme, että vaihe, jossa suurvallat tulivat ja valtasivat ikiaikaisia maita niiden alkuperäiskansoilta, on jotain, mikä on jo mennyt, minkä yli olemme saaneet kääntää sivun historian kirjoissamme. Esitämme myös, ettei esimerkiksi apartheid kuulu enää millään tapaa länsimaiseen yhteiskuntajärjestelmään, kansanmurhasta nyt puhumattakaan. Olemme saaneet tästä niin valtavan taiten rakennetun todellisuuden, että meillä on olemassa enää käsitys, jossa on olemassa Hyviä ja Oikeamielisiä Läntisiä maita, ja sitten pahoja ja barbaarisiä Lähi-Idän maita, joissa kytee joku kumma, tyhjiössä kasvanut terrorismi, jonka ainoa tarkoitus on pyrkiä horjuttamaan meidän auvoista onnea ja rauhaamme. Me olemme taitavia tarinankertojia. Ja sitäkin taitavampia valehtelijoita. Sen syksy 2023 ja (uusin) Gazan sota on todella voimalla meille näyttänyt.

”Viimeisen kymmenen vuoden aikana se, että israelilaiset siirtolaiset sytyttivät olivipuut tuleen sadonkorjuun aikaan, oli alkanut olla niin yleistä, että kansainvälisiä avustusorganisaatioita oli perustettu pelkästään puolustamaan palestiinalaisia viljelijöitä. Joukko joka tuli poimimaan kanssamme oliiveja vakuutti, että he myös toisivat lisää maata ja istuttaisivat uusia puita. Kävin auttamassa istuttamisessa ja maan kyntämisessä niin paljon kuin pystyin, mutta en ollut tottunut toinen toistaan seuraaviin traumoihin ilman minkäänlaista hengähdystaukoa. Tarvitsin aikaa surra, aikaa toipua.”

Nahr on nuori palestiinalaispakolaisäitinsä esikoistytär. Hänen isänsä on kuollut jo aiemmin, veli taas vielä kasvaa ja vahvistuu. Hän asuu Kuwaitissa perheensä sekä ilkeän ja äksyilevän isoäitinsä kanssa. Muistot perheen kotimaasta Palestiinasta ovat vain muistoja, lapsuudenkodit paikkoja, joihin palataan kuin satukirjojen linnoihin. Maat ja talot on menetetty, kun Israel vie tilaa lännen tuella, suuremman oikeudella, välittämättä siitä, oliko koti jo jonkun, oliko joku suku viljellyt oliivipuita samalla paikalla kymmeniä vai satoja vuosia.

Nahrille Palestiina on taustahumua, kuuma ja vapaa 1980-luvun Kuwait taas mahdollisuuksien areena. Nuori Nahr kiinnostuu palestiinalaisen kansallissankarin maineen saaneesta, naapuriin muuttaneesta miehestä, ja alkaa kilvoittelemaan hänestä ystävänsä kanssa. Nahr voittaa, ja viimeisen silauksen viekoitteluyrityksiin tuo upea tanssitaito, joka ei jää keneltäkään näkemättä. Lyhyen ja traagisen avioliiton päätteeksi mies kuitenkin pakenee jonkun toisen perään, ja Nahr jää tyhjän päälle, muttei toimettomaksi. Hän tutustuu kiehtovaan, outoon, mutta vapaaseen irakilaisnaiseen, joka saa hänet houkuteltua tanssimaan rahasta suljettujen ovien takana. Vain tanssimaan, Nahr päättää. Aluksi.

Abulhawa kirjoittaa vetävää ja helpohkoa lukuromaanimaista kaunoa, jossa pääpaino on juonella ja ympäristöllä, ei niinkään hahmojen psykologisella syvyydellä. Vaikka päämäärätietoinen ja voimakastahtoinen Nahr on näennäisesti tarinan päähenkilö, todellisuudessa päähenkilön paikkaa ajaa Palestiina, kadotettu, romutettu ja sorrettu. Nahr vertautuu Abulhawan omaankin isänmaahan, se pysyy pystyssä horjutuksesta, rikoksista ja raiskauksista huolimatta. Nahr ja Palestiina nousevat, ne tekevät kaikkensa voidakseen olla olemassa, saadakseen pidettyä rakastettunsa elossa. He eivät antaudu. Mutta he menettävät, menettävät ja menettävät. Heitä lyödään, sorretaan, raiskataan, heiltä kielletään liikkumasta omalla maallaan, heidän rekisterikilpensä värjätään eri värisiksi, he joutuvat hakemaan viisumia omaan kotimaahansa. Ja kun joku lyö ja lyö ja lyö, näyttää, että yhteiskunnassa on yhdet säännöt yksille ja toiset toisille, kuka tahansa lyö jossain vaiheessa takaisin. Se, että se maalataan automaattisesti terrorismiksi, kertoo enemmän sortajista kuin sorretuista.

Susan Abulhawan Rakkaudetonta maailmaa vastaan on kaikessa rakkaudenkaipuussaan, paikkansa etsimisessään, pakolaisuudessaan ja vastarinnassaan yksi ajankohtaisimpia kaunokirjallisia kirjoja, jota juuri tähän maailman aikaan voi ja ehdottomasti kannattaa lukea. Vaikka Abulhawan romaani on kirjoitettu rauhallisempaan aikaan, sen yhden perheen kautta aukeava tarina näyttää voimallisesti mistä vastarinta, jota länsi terrorismiksi niin hanakasti kutsuu, syntyy ja kuka oikeastaan sortaa ja ketä. 

Helmet-haaste 2024: 28. Kirjailija on Välimeren maasta

KEVÄT (VUODENAIKAKVARTETTI #3)

ALI SMITH : KEVÄT

352s.

Kosmos 2023

Alkuteos: Spring, 2019

Suomennos: Kristiina Drews

Pyydetty arvostelukappaleena

Huhtikuu. Kylmä, ankara ja paljas, lupaus jo kepeämmästä ja valoisammasta, mutta silti vielä viiltävän tuulen kautta kiinni edeltävässä talvessa. Kaikki hangen alle kuollut on tullut esiin, ja juuri ennen kuin vihreä alkaa versota pikkuhiljaa lämmittävän auringonvalon ansiosta, armoton valo paljastaa kaiken sen kyönän, jonka harhaisesti kuvittelimme lumen alla katoavan itsestään. Kevät on jälleen täällä.

Ali Smithin Vuodenaikakvartetti on ollut vaikuttavaa luettavaa. Syksy jo omanlaisena runsaudensarvenaan ja Brexit-kirjanaan vei mennessään, ja erikoisia ihmiskohtaloita yhteen tuovan Talven luettuani en oikein voinut ymmärtää, miten tämä kvartetti enää tästä voisi parantua. Ja sitten tuli Kevät. Paljas, kuulas, nenäkäs, terävä ja jälleen niin oivaltava. Ali Smith on yksinkertaisesti kirjailijana nero.

Kevät lähtee liikkeelle pohjoiselta junalaiturilta jostain päin Skotlantia, jonne Richard on aivan sattumalta joutunut. Jonkin aikaa sitten menetetty ystävä, torjuttu hautajaispuhe ja mielikuvitustytär risteilevät Richardin mielessä, tasaiseen tahtiin kovaäänisistä tuleva pahoittelu junan myöhästymisestä rytmittää poikkoilevaa mieltä. Hänet on palkattu ohjaamaan tv-elokuva brittikirjailijan teoksesta Huhtikuu, jossa runoilijat Katherine Mansfield sekä Rainer Maria Rilke asuvat samassa hotellissa Sveitsissä, tekevät samaa työtä, mutteivat kohtaa toisiaan. Richard ei kuitenkaan vastaa puhelimeen, sillä puhelin on jossain lontoolaisessa roskakorissa. 

Toisaalla Brit työskentelee jonkinlaisena vartijana säilöönottoyksikössä, jonne turvakit päätyvät erinäisistä syistä. Kyseistä yksikköä puhututtaa putipuhtaat wc-tilat, jotka yksikköön tullut pikkutyttö on saanut johtajan siivouttamaan. Tyttö on vain kävellyt sisään, turvatarkastusten ohi, tuosta noin vain johtajan puheille. Ja nyt on siistiä. Pöntöt kiiltävät paikassa, jossa lain mukaan turvapaikan hakijaa saa pitää 72 tuntia, mutta todellisuudessa osa on ollut paikassa jo vuosia. Nälkälakossa, itsetuhoisena, ihmisyytensä menettäneenä. Hakemassa huomiota.

"Brit ja tyttö ovat sensijaan viettäneet aikaa pelaamalla peliä, jonka nimi tytön mukaan on 13 Onnen kysymystä. 

Se menee näin: minä kysyn kolmetoista kysymystä, ja meidän pitää kummankin vastata niihin. Käykö? tyttö kysyi.

Käy, Brit sanoi.

Kerro suosikkisi: lempiväri, suosikkilaulu, mieliruoka, mielijuoma, lempivaate, paikka, vuodenaika ja viikonpäivä. Mikä eläin olisit jos olisit eläin. Mikä lintu. Mikä hyönteinen. Sano yksi asia, jossa olet tosi hyvä. Miten mieluiten tahtoisit kuolla. 

Viimeinen kysymys on aika helkkarin masentava, Brit sanoi. Kuka tämän pelin on keksinyt?

Minä, tyttö sanoi. Ja se viimeinen kysymys on nimenomaan syy siihen miksi pelin nimessä on sana Onni.

Mitä onnekasta on siinä, että ihmisellä on oma suosikkitapansa kuolla? Brit kysyi.

Jos et tiedä kuinka onnekas sinä olet, kun voit edes keskustella valinnan mahdollisuudesta, tyttö sanoi, niin sinä olet todella, todella onnekas, ei voi muuta sanoa."

Ali Smith kutoo vuodenaikakvartetinsa kolmannen osan samoille rakennuspalikoille kuin kaksi edellistä; tuo yhteen näennäisen kaukaisia ja satunnaisia henkilöhahmoja, viljelee tiuhaan intertekstuaalisia viittauksia, esittelee marginaaliin jääneitä naistaiteilijoita, käyttää nerokkaasti lapsikertojaa sekä yhdistää pienen ja arkisen suureen poliittiseen kysymykseen. Muuten kirjat eivät sinänsä liity toisiinsa, teemat, henkilöt ja tarinat vaihtelevat, mutta vuosi on ja kuluu, ja paljastaa aina vuodenajalle ominaisella tavalla yhteiskunnastamme jotain uutta. Tähänastisista osista Kevät tekee sen ehdottomasti taitavimmin ja kovaäänisimmin, tuo eteen niin karun todellisuuden, että paikoin huomaan kirjaimellisesti kääntäväni katseeni pois tekstistä, kun Smith nostaa esiin sen vastenmielisimmän kyönän, jonka olemme kuvitelleet voivamme piilottaa edellisen talven lumien alle. Siinä missä kaksi aiempaa osaa pyöri henkilökohtaisemman ympärillä sinänsä silti kommentoiden Brexitiä ja aktivismia, Kevät on se vähemmän mieltä ylentävä Ryövärintyttären keväthuuto, jolta jokainen meistä haluaisi sulkea silmänsä. Mutta tässä se on, vielä henkiin heräämättömän maan päällä, maatumatta, meidän edessämme. Se, miten yhteiskuntamme kohtelee heitä, joilla on ollut kaikkein suurin tarve päästä pakoon oman kotimaan tilannetta.

Smith onkin kirjailijana yksi aikamme taitavimpia yhteiskunnallisia kommentoijia ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolustajia. Hänen neroutensa piilee näennäisen kujeilevassa tekstissä, oivallisessa yksilöiden pään sisään menemisessä sekä vaietuistakin ajatuskuluista, jotka hän tuo hahmojensa kautta yllättävänkin inhimillisesti esiin. Samalla kun Hesarin Sipilä vääntää iänikuista kaltevan pinnan argumentaatiovirhettään, "mitään ei saa enää sanoa", Smith näyttää kirjaimellisesti miten rankkojakin aiheita todella voi käsitellä kaunokirjallisuudessa yleisöä herätellen, mutta ketään tietoisesti loukkaamatta. Kirjallisuuskolumnistitkin voisivat ehkä pikkuhiljaa herätä nykytodellisuuteen, jossa tietoisuus rakenteellisesta syrjinnästä sekä toiston ja kerronnan vaikutuksista alennetaan ennakkosensuurksi, ja keskittyä siihen, miten moninaista, monipuolista ja runsasta yhteiskuntakritiikkiä sitä edelleen kirjoitetaankaan. Suosittelen aloittamaan esimerkiksi Ali Smithistä.

Helmet-haaste 2023: 05. Kirjassa ollaan maan alla

CARACASISSA ON VIELÄ YÖ

KARINA SAIZ BORGO : 

CARACASISSA ON VIELÄ YÖ

208s.

Aula & Co 2019

Alkuteos: La hija de la española

Karina Saiz Borgon Caracasissa on vielä yö on venezuelaislähtöisen kirjailijan tiivis ja kipeä kuvaus Venezuelasta, romahtavasta yhteiskunnasta ja yksilöistä sen sisällä. Romaani alkaa hautajaisilla, kustannustoimittajana toimivan Adelaidan opettajana toiminut äiti menehtyy syöpään, eikä hoitoja juurikaan ole. Maassa, jossa hyperinflaatio romuttaa rahan arvon ja diktatuurimainen hallinto ihmisyyden, kaaos on kollektiviinen kokemus. Adelaidalla ei ole enää vaihtoehtoja, ja juurikin tulevaisuuden täydellinen puuttuminen saa ihmiset jonkin raa'an ja brutaalin kamppailun valtaan, jossa näköalattomuus ei anna kenellekään armoa.

"Ruumiinvalvojaisten kustannusten hoitaminen oli vielä hankalampaa kuin äidin viimeisten päivien rahoittaminen klinikalla Pankkijärjestelmää ei käytännössä enää ollut. Hautauskappelin henkilökunnalla ei ollut pankkikortinlukijaa eivätkä he hyväksyneet tilisiirtoja, eikä minulla ollut niin paljon käteistä, että olisin voinut maksaa heidän pyytämänsä summan, joka oli noin kaksituhatta kertaa kuukausipalkkani. - - - Rahasta tuli urbaani legenda. Sadan bolivarin seteleitä oli oltava parin tornin verran, jos halusi ostaa pullon öljyä, silloin kun sitä oli saatavilla, ja toisinaan kolme tornia neljänneskilosta juustoa. Arvottomia pilvenpiirtäjä, sitä oli kansallinen valuuttamme, silkkaa silmänlumetta."

Caracasissa on vielä yö kulkee kahdessa aikatasossa, nykyhetkessä sekä Adelaidan lapsuudessa, ajassa, jolloin hyvinvoinnin kohentuminen yhdessä maailman suurimmista öljynporaajamaista oli vielä suhteellisen realistinen haave. Elintason nousu on ollut aivan käsivarren mitan päässä, odotettavissa, ja Venezuelan pääkaupunki Caracas onkin täynnä siirtolaisia, niin muualta Etelä-Amerikasta kuin manner-Espanjastakin. Caracas oli lupaus paremmasta, mutta lopulta sen riisti globaalin talouden muutokset yhdistettynä itsevaltaisiin, korruptoituneisiin johtajiin, poliittiset kriisit yhdistettynä kaoottiseen hyperinflaatioon, joka lopulta on lähes romahduttanut koko yhteiskunnan. Romaanissa yhteiskunta näkyy äidin ja tyttären elämässä, joka lopulta johtaa vain toivottomuuteen.

Tietyllä tapaa kirjan kirjan kieli ja juoni jäävät niin etäisiksi, että hetkittäin romaania lukiessa tulee mieleen, että onko käsissä taas kirja, joka ratsastaa lopulta vain ultimaattisen kurjuuden voimalla. Tuo kurjuuskirjallisuus, joskus kurjuuspornoksikin kutsuttu, on kaunokirjallisen maailman laji, joka ymmärrettävästi jakaa mielipiteitä. Toivottoman kauheuden kuvaaminen on raakaa, ja kaikessa raakuudessaan todella koukuttavaa: se mahdollistaa tirkistelynomaisen katsomisen ilman oman elämän järkkymistä, luo tilaisuuden kauhistelulle oman kodin turvallisten seinien sisällä. Se antaa tilaisuuden paheksua ja todeta, ettei "meillä onneksi ainakaan", ja lopulta kirjan suljettua omaan elämään sukeltaminen voi tuntua jälleen lempeän pehmeältä. Viihteenä kurjuuskirjallisuus tuokin eteen varsin kyseenalaisia puolia mässäilevästä tavastamme kuluttaa kulttuuria, katsoa yhtaikaa kun pidämme silmämme kiinnni. 

Toisaalta taas voidaan ajatella toki, että trauman käsittelyllä kulttuurin kautta on aina paikkansa – emme kai me Suomessa muuten edelleen suhtautuisi niin fanaattisesti vuosien 1918 sekä 1930–1940-lukujen sotiin vielä tänäkin päivänä – jolloin on oleellisempaa kysyä, onko kirja enemmän kirjailijan vai lukijan oma. Jos Caravasissa on vielä yön ajattelee jälkimmäisellä tavalla, voi tulkita kirjoitustyylin kuvaavan upeasti sitä hätäännystä, lamaantunutta selviytymistä, jossa ei ole aikaa tuntea, tunnustella tunteitaan vaan juosta eteenpäin kirjaimellisesti henkensäpitimeksi. Ei pakolaisuutta voi pakottaa tarinaksi, eheäksi ja virtaviivaiseksi kaunokirjallisuudeksi, ja vaikka muoto haastaa lukijaa, on tällainen kirjallisuus kuitenkin ehkä enemmän tosiaan kirjoittajansa omaa. Onnelliset loput, täpärät pelastukset, vaikeuksien kautta voittoon – ne ovat utopiaa maassa, jossa jäljellä on vain dystooppinen nykyhetki.

Lue koko maailma -haaste: Venezuela

Helmet-haaste 2022: 44. Kirjan nimessä on kaupungin nimi

LYHYT MAALLINEN LOISTOMME

 

OCEAN VUONG : LYHYT MAALLINEN LOISTOMME

367s.

S&S 2021

Alkuteos: On Earth We're Briefly Gorgeous / 2019

Suomennos: Tero Valkonen

Saatu arvostelukappaleena

Ocean Vuong on palkittu vietnamilais-yhdysvaltalainen runoilija ja esseisti, jonka kriitikoiden ylistämä esikoisromaani Lyhyt maallinen loistomme ilmestyi suomeksi tänä keväänä. Vuongin romaanissa poika nimeltä Pikkukoira kirjoittaa kirjettä lukutaidottomalle äidilleen, ja kulkee läpi yhden nuoren elämän, ensirakkauden, huumeiden ja perhesuhteiden selvittäessään kuka hän on ja millaista on kasvaa aikuiseksi rasistisessa yhteiskunnassa, Yhdysvalloissa, joka on vain yksi sukupolvi taaksepäin ollut sodan runteleman Vietnamin vihollisvaltio.

"Kaikki vapaus on suhteellista - sinähän sen tiedät liiankin hyvin - eikä se joskus ole vapautta ensinkään vaan pelkästään sitä, että häkki levenee ja etääntyy, etäisyys muuttaa kalterit abstrakteiksi muttei poista niitä, kuten vaikka silloin kun villieläimet "vapautetaan" luonnonsuojelualueille, joissa ne jäävät aiempaa suurempien rajojen sisään. Mutta minä otin sen etääntymisen silti vastaan. Joskus nimittäin riittää sekin, ettei kaltereita näe."

Lyhyt maallinen loistomme on runollinen, riipivän kaunis ja äärimmäisen runsas romaani, jota värittää omaleimainen kieli, heleä kerronta, leikittelevä teksti ja raakaakin raaemmat aiheet. Perheväkivalta, poissaoleva isä, homoseksuaalisuus, huumeet, köyhyys, sodan traumat ja mielenterveys kuulostaa juuri siltä klassiselta esikoisteoksen kaikkea kaikessa -paketilta, mutta tällainen kritiikki lyhytnäköisesti unohtaisi, että juuri niin nyky-yhteiskunnassa epätasa-arvo kulkee; vaikeudet kasaantuvat, vähemmistöstressi lisää mielenterveysvaikeuksia, väkivallan kohteeksi joutumista, mielenterveysvaikeudet taas köyhyyttä, eristäytyneisyyttä, syrjäytymistä. Vuongin kuvaama maailma on kaikessa raakuudessaan todellinen, ja vaikka kaunis, runoilijuutta henkivä kieli antaa sille vastapainoa, kaunis ja onnelliseksi tekevä tämä romaani ei ole. Eikä sitä sellaiseksi ole yritettykään paketoida. Elämä näyttäytyy juuri niin rankkana ja raakana kuin se ylisukupolvisten traumojen kanssa tekee, ja Yhdysvalloista, länsimaisesta unelmasta piirtyy eteen kuva, jolta valkoinen, tänne syntynyt, terve ja sotaa kokematon ei koskaan osaa edes kuvitella.

Vuong kirjoittaa kokonaisen elämänkaaren, ja kirjemuotoon uppoaa nopeasti. Sodan kauhut ja toisaalta Pikkukoiran teini-ajan työpaikka tupakkapelto piirtyvät eteen, ja tarinaan uppoaa jokaisella aistilla. Se on voimakas ja suuri, ja vaikka tekisi mieli sanoa, että se kulkee juuri sillä ohuen ohuella rajalla, jossa raakuudesta ja realistisuudesta tulee tarkoituksenhakuista, onnistuu se silti pysymään puolella, jossa se paljastaa, ei paljastele. Sitä mukaa kun kirjan hahmo kasvaa omaksi itsekseen, löytää äänensä voimakkaiden ja tilaavievien sukulaisten, äidin ja isoäidin varjosta, pienenee menneisyys, mutta kirjoittamallakaan mikään ei korjaannu. Ja miten jotain niin rikottua voikaan kokonaan korjata, kuulukokaan sitä? Sankaritarinat ja onnelliset loput ovat jossain muualla, Vuongin tekstissä paistaa suru ja tuska. Äärimmäisen kauniiseen kerrontaan paketoituna. Vuong ei pelkää olla poliittinen, ei paljastaa yhteiskunnan nurjapuolta. Tämä on se maailma jossa elämme, nämä kohtaloita, joita tuotamme. Tällaiselta on niin helppo sulkea silmänsä, vielä tarinamuodossakin. 

Helmet-haaste 2021: 48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta

PAOSSA, TURVASSA VAI VÄLITILASSA - LAURI AHTINEN : ELIAS

 

LAURI AHTINEN : ELIAS

106s.

S&S 2018

Elias on sarjakuvaromaani nuoresta yksin Suomeen pakoon tulleesta pojasta, joka käy koulua, opettelee Suomen kansalliseläimiä ja odottaa huonetoverinsa kanssa Migriltä turvapaikkapäätöstä. 

Elias on sarjakuvaromaani meren yli tulemisesta, menneisyydestä, jossa on ollut vain sotaa ja toivottomuutta. Hajujen ja äänten paljoudesta, jossa ihmiseltä on viety mahdollisuus perusturvaan ja etuoikeus unelmoida.

Elias on sarjakuvaromaani Suomessa olemisesta, turvasta ja siitä, miten joka välissä joku sanoo, että olisit iloinen kun olet hengissä/Suomessa/tässä/mitä vain. Hymyilisit vähän, vaikka uutiset tulvivat kannanottoja, että ei meille mahdu, ei meille saa tulla. Olisit tyytyväinen, vaikka kadulla huudetaan n-sanaa, raiskaajaa ja käsketään palata sinne mistä on tultukin. Olethan elossa. Huolimatta siitä, millaista elossa oleminen on, onko se todella elämistä vai välitilaan jumiutumista.

Suomi on maa, joka pakkokäännyttää pakolaisia takaisin kuolemaan, ja Suomi on maa, joka kohtelee heitä lukuina, numeroina, rasitteina ja lainsäädännöllisinä yksityiskohtina muistamatta inhimillisyyttä, ihmisyyttä, tunteita ja tunteettomuutta. 

Suomi on maa, jossa kaikki erilainen on uhkaa, jossa oma paha olo käännetään ulos päin, puretaan heikommassa asemassa oleviin ja kaadetaan puolustuskyvyttömien niskaan. Suomi on maa, jonne ei muka mahdu, mutta joka samalla itse omilla toimillaan aiheuttaa sen sopeutumattomuuden, jonka uhkakuvia maalailee alusta asti. Torjuu, ja muka yllättyy, kun toinen on tuntenut itsensä torjutuksi ja toimii sen mukaisesti.

Suomi on maa, jonka pakolaiskeskustelua hallitsee nuivuus ja jossa salonkikelpoinen rasismi tai ainakin välinpitämättömyys on saanut oikein valtionjohdolta asti aivan oman nimen: tolkullisuus. Suomi on maa, jossa heikomman puolustajat pyritään erilaisin vallankeinoin hiljentämään, jotta maailman raadollisuutta ei tarvitsisi kohdata, jotta omastaan ei tarvitisi antaa mitään pois.

 x

Kaikkea tätä ja niin paljon muutakin Ahtisen vastikään ilmestynyt sarjakuvaromaani jätti miettimään. Se on taidokkaasti tehty tarina yhdestä maahan yksin tulleesta, haastatellen monia vastaavia sekä alansa asiantuntijoita. Se ei syyttele eikä osoittele sormilla, ja silti se ottaa kantaa ja uskaltaa haastaa hämmentävänä vellovaa ajattelukulttuuriamme. Se tekee sen yhden yksittäisen, tunteisiin vetoavan ja harvinaisen hyvin epätoivoa ja turtuneisuuden tunnetta kuvaavan kerronnan kautta, ja se tekee sen vallan taitavasti. Se jättää tarpeen keskustella, tehdä enemmän, olla entistä vahvemmin heidän puolellaan, jolle meiltä aivan varmasti riittää annettavaa, vaikka millä mitalla.

Tämän sarjakuvaromaanin näkisin mielelläni mukana äidinkielen opetuksessa, yläkoulun tunneilla, miksei toisen asteen oppilaitostenkin. Se on sinällään helpostilähestyttävä, mutta silti rohkean avoimeksi jättävä, juuri sellainen, joka jättää enemmän pohdittavaa kuin valmiiksi pureskeltu. Nuoremme ovat viisaita, he osaavat käsitellä tämänkaltaista sarjakuvataidetta. Kunpa sen tematiikkaa osattaisiin käsitellä hieman vanhempienkin keskuudessa yhtä avoimesti ja edes jonkinlaisin empatiatuulahduksin.

GOLNAZ HASHEMZADEH BONDE : OLIMME KERRAN

GOLNAZ HASHEMZADEH BONDE : OLIMME KERRAN

224s.

Otava 2018

Alkuteos: Det var vi 2017

Suomennos: Jaana Nikula

Arvostelukappale 

Itken kirjojen kanssa hyvin harvoin. En siksi, etten olisi kovinkaan herkkä, ei lainkaan. Eikä siksikään, etteikö lukukokemukset liikuttaisi, sitä ne suurimmaksi osaksi tekevät. Jostain syystä, en täysin tiedä itsekään mistä, en kuitenkaan pääse lukiessani sellaiselle tasolle, että tuntisin kirjan hahmojen surut, ilot ja pelonsekaiset ajatukset. Tunnistan, mutta en tunne puolesta. 

Mutta silloin kun itken, itken niin sanotusti huolella. Ja kuten ehkä arvata saattaa, tämä kirja kuuluu juuri tähän nimenomaiseen kategoriaan. Minun itkettäjiini. Kyynelkanavien avaajiin, kirjoihin, joita oikeasti elin.

"Minulle sanottiin: Sinulla on syöpä ja sinä kuolet. Ja minä halusin kamppailla kuolemaa vastaan sen sijaan että olisin puristanut viimeiset mehut elämästä. Miksi minä tämän tien valitsin, sitä en oikein ymmärrä. Mutta valitisisin sen uudelleen, jos valita pitäisi, sen minä tiedän. Huomaan pelkääväni kuolemaa enemmän kuin sitä, etten eläisi kunnon elämää."

Olimme kerran pääsi todella yllättämään. Olen saanut tämän kirjan yllätyksenä postilaatikosta, kustantajan pyytämättä lähettämänä arvostelukappaleena. Ajattelin, että tämä on joko hieman hömppää tai sitten laskemoitu myyntimenestys, onhan kyseessä syöpään suhteellisen nuorena sairastuneen maahanmuuttajanaisen tarina. Kyllähän sellainen myy - lukea nyt mukava pieni selviytymiskertomus, jossa takuulla on onnellinen loppu ja mitä kaikkea muuta oikein sympaattista. Vähän hoitoja ja kaljuuntumista, sellaista, joka on omasta arjesta tarpeeksi kaukana, ettei siitä tarvitse kärsiä, mutta sellaista, johon oikein mainiosti muka-samaistuu, vaikka samalla tulee lähinnä onnelliseksi, kun omassa elämässä kaikki on tosi ok.

Mutta ei. Sellainen kirja Olimme kerran ei ollut, ei ainakaan minulle. Se oli vihainen, katkera, rikkinäinen ja ihan helvetin kipeä. Se oli niin itsekeskeinen, että pisti vihaksi, ja silti kaikki sen sapekkaat tunnemyrskyt tuntuivat niin valtavan inhimillisiltä, että omatkin kielletyt, pois suljetut tunteet olivat kerrankin sallittuja. Kerrankin olemassa. Nahid on yksi kirjallisuuden historian - siis minun lukemani kirjallisuuden historian, tokikin - raivostuttavampia, moniulotteisimpa ja kompleksisimpia hahmoja, ja juuri siksi rakastan häntä yli kaiken. Rakastan sitä, miten aito, inhimillinen, herkkä ja tarvitseva hän on. Paljas. Sellainen kuin ihminen kuoleman edessä on, kuoleman, joka voi ottaa muodon kasvaimista tai epäonnistuneista vallankumoushaaveista.

Olimme kerran ei ole mikään hyvänmielen parantumistarina, eikä se myöskään ole mikään liikuttava kertomus sankarillisesta maahanmuutosta, jossa kaikki muuttuu napista painamalla paremmaksi kun turvapaikka vauraasta länsimaasta tipahtaa kohdalle. Se näyttää pakolaisuuden, pakoon lähtemisen kaikki puolet harvinaisen rehellisesti, ja se tekee aiheelleen erityisen hyvää. Toki välillä pysähdyn itse pohtimaan, onko se jopa liiankin rehellinen, ei kai tästä nyt joku saa pönkitystä omille ennakkoluuloilleen, vahvistusta stereotypioilleen, mutta sitten palaan takaisin siihen suurimpaan vahvuuteen, jonka kirja sivuillaan kantaa: maahanmuuttajuus ei ole teema, sisältö tai rakenne, se on jotain luonnollista ja normaalia, jotain elämään kuuluvaa siinä missä muilla se saattaa olla traumaattinen isä-tytärsuhde tai lapsuus uskonnollisessa yhteisössä. Se vain on. Ei selitä mitään, ei ole syy mihinkään. Ihmiset ovat yksilöitä, heidän kohtalonsa ovat heidän omiaan, oli heidän juurensa missä tahansa.

Vaikka kirja on toki kertomus myös äiti-tytärsuhteesta, ennen kaikkea äidin odotusten ja toiveiden näkökulmasta, pidin itse erityisesti Hashemzadeh Bonden tavasta kuvata päähenkilön omaa sisäistä kamppailuaan niin syöpää kuin menneisyyden haamujakin vastaan. Ne loivat pohjan Nahidin ihmissuhteille, tytärsuhteellekin, mutta ennen kaikkea ne loivat inhimillisen tarinan, jossa elämä ei anna aina sitä, mitä siltä eniten toivoo. Kun kukaan ei kanna huolia puolestasi, vaikka miten toivoisit, kun maailma pysyy vain omilla hartioillasi silloinkin kun tahtoisit levätä. Kun vahva täytyy olla silloinkin, kun elää elämänsä viimeisiä hetkiä. 

Se on raastavaa, mutta niin järisyttävän todellista, että hetkittäin unohdin lukevani. Tuntui kuin olisin elänyt vieressä, ja se jos mikä tuntuu valtavalta. Joltain, mihin harva kirja todella sanoillaan pystyy. Lukekaa siis tekin tämä. Piditte tai ette, tämä ei mitään pois vie. Antaa, enimmäkseen, ja upeita, raastavia hetkiä antaakin.

Kirjasta muissa kirjablogeissa: Tuijata, Kirja vieköön!, Reader, why did I marry him?, Kirjaluotsi, Nanna kirjakimara & Kirja hyllyssä

VIET THANH NGUYEN : THE REFUGEES

VIET THANH NGUYEN : THE REFUGEES

♥ ♥ ♥ ♥
209s.
Corsair 2017

En ole tutustunut juurikaan kotimaisten (ketju-)kirjakauppojen englanninkielisiin osastoihin, mutta varsin vahvasti vaikutuin selaillessani heinäkuisen Oslon vastaavia valikoimia. Seisoin jo ensimmäisenä päivänä ties kuinka monta eri kaunispainoksista romaania käsissäni vähän jokaisessa kirjaputiikissa, mutta onnistuin välttelemään houkutuksia. Aina lentokentälle saakka, jossa lopulta mukaan lähti niin kirjainstagrameissa ahkerasti pyörinyt Sarah Perryn The Essex Serpent kuin tämä Nguyenin The Refugees, joka kauniilla kannellaan ja nimellään sai hurmattua niin, että sekin tarttui mukaan, vaikken siitä ollut koskaan ehtinyt vielä kuulemaankaan.

"I said I have a Vietnamese soul. It's a figure of speech. It's an expression. It means I think I've found someplace where I can do some good and make up for some of the things you've done."

The Refugees on kahdeksan kauniin novellin kokoelma, jonka taustahumuna pyörii jollain tapaa vietnamilaisten pakolaisuus ja sota. Useimmissa tarinoissa heidän elämäänsä ja ihmissuhteitaan kuvataan Yhdysvalloissa, useissa on pääosassa itsekin veneillä kotimaastaan paenneita, osassa heidän lapsiaan, sivujuonteenta amerikkalaislähtöisiä, joiden elämässä vietnamilaistaustainen vilahtaa. Vaikka kommunistit, Vietnamin sota ja henkeäriipivän pysäyttävät pakomatkat kulkevat tarinoiden taustalla, kirja ei keskity niihin, vaan ne ovat ennemminkin pohja sille, miten kenelläkin nykyään menee, taustaa niille enemmän tai vähemmän säröisille mielille, joiden keskellä kukin elää ja vanhenee. Sodan kauhut ovat pohja, jolle identiteetti on rakentunut tai vähintään sen pohjatöidensä alle haudannut, mutta ihmiskohtalot, muistisairaudet, vanhempien väliset suhteet, rakkaus tyttäreen, joka ei isäänsä edes muista, ovat yleismaailmallisen inhimillisiä ja kauniita, sellaisia, joita jokainen yksilö kokee, oli taustalla levoton yhteiskunta tai pysyvä ja turvallinen kasvuympäristö.

Luin ensimmäistä kertaa vuosiin, sitten viimeisimmän Harry Potterin ilmestymisen, englanniksi. Väittäisin ehkä maksimissaan yhden, kahden novellin vaativan vielä uusintalukua, jotta niihin pääsisin syvemmin sisälle, yhdestä en ehkä muuten niin innostunut, mutta muita jälleen kerran vaatimattomasti rakastin. Rakastin Nguyenin tapaa kuvata henkilöitään realistisesti mutta silti jo muutamalla lauseella niin kattavasti, että heidän sielunmaisemiinsa pääsi sukeltamaan mukaan. Rakastin sitä kahden kulttuurin yhteentörmäämistä, jollaista pääsen itse omassa elämässäni kokemaan lähinnä sivusta tai kirjojen sivuilta. 

Pidin myös erityisen upeana hänen kykyään olla sortumatta siihen tyypillisimpään ja myyvimpään pakolaiskirjallisuuteen, raastaviin pakotarinoihin, sodankeskellä selviämisiin, raiskauksiin ja sympaattisin sankaritarinoihin, vaan painottuvan nimenomaan elämään kaiken sen jälkeen, niihin inhimillisiin kohtaloihin, jotka olisivat voineet olla kenen tahansa. Se näkökulma kun tahtoo varsin usein ihan jo meidänkin kapeassa pakolaiskeskustelussa unohtua, sotaa ja levottomuuksia paenneet kutistuvat vain joko sankari- tai roistoasetelmiin, emmekä jaksa käyttää empaattisuuttamme niin pitkälle, että ymmärtäisimme heidän kipukohtiensa olevan aivan samoja kuin meidänkin. Eriytämme heidät oman agendamme pelinappuloiksi, tutustumme vain sodan kauheuksien kautta. Ja sen julkisuudessa pyörivät keskustelukuvan nämä novellit onnistuivat tallomaan rikki, tuomaan sen keskelle muutakin ääntä. Vaikka on toki tärkeää tuoda julki nekin tarinat, joiden selviytyjät ovat maanneet janoissaan aution meren keskellä ylitäytetyillä laivoillaan läheisiään meren syliin menettäen, on nämä arjen tarinat silti yksi askel pidemmälle. Vietnamilaisten venepakolaisuudesta ja sodasta on vuosikymmeniä, mutta heidän kohtalonsa ovat universaaleja. Niin ihmisryhmänä mutta ennen kaikkea tuntevina ja elämästä haaveilevina yksilöinä. Tämän kokoelman soisi pian suomennettavan.

Helmet-haaste 2017: 41. Kirjan kannessa on eläin

PAJTIM STATOVCI : KISSANI JUGOSLAVIA

PAJTIM STATOVCI : KISSANI JUGOSLAVIA

♥ ♥ ♥ ♥

286s.

Otava 2014

Jos luki blogiani jo alkuvuodesta, ei varmaankaan jäänyt huomaamatta miten hurmaannuin siskoltani joululahjaksi saamastani Statovcin Tiranan sydämestä. Siitä muodostui minulle järisyttävällä vauhdilla yksi elämäni kirjoista, eikä sen taika ole haihtunut ajan myötä lainkaan, päin vastoin vain vahvistunut ja kasvanut. Olisin halunnut jo silloin heti perään lukea myös Statovcin esikoisen, mutta jokin hieman jarrutteli. Pelotteli, että joko ensin lukemani jää varjoon ja haalenee, tai todennäköisemmin tämä ei tunnu miltään noin suuren tunteenleimahduksen jäljiltä. Odottelin siis hetken, ja kun nyt viime viikolla sain viimein tuon arvostelukappalepinon viimeisenkin kirjan luettua niin sanotusti pois alta, hakeutui Kissa varsin pian luokseni, kun sekavana arvoin mitähän seuraavaksi lukisi. Ja nyt todella olikin juuri oikea aika tälle esikoiselle.

"Silloin mieleeni juolahti vanha kosovolainen sananlasku, jonka mukaan ihminen menee pilalle liiasta hyvästä. Hyviä asioita voi saada ja niitä voi tapahtua monella tavalla. Jos ihmisellä on omaisuutta enemmän kuin hän tarvitsee, jos hän on tottunut liian hyvään kohteluun ja tulee liian taitavaksi jossain, hän alkaa ajatella ansaitsevansa vain parasta. Hän kieltäytyy seurustelemasta muiden kuin niiden kanssa, jotka ovat samanlaisia kuin hän itse. Hän tottuu hyvään ruokaan ja juomaan ja ihmettelee, miten onkaan joskus voinut juoda sokeroitua limonadia tai polttaa halvinta mahdollista tupakkaa. Ja kaiken tämän ajan hän luulee muiden ihmisten sääliä kateudeksi."

Statovcin esikoinen kulkee kahdessa ajassa, 80-luvun Kosovossa ja suurinpiirtein nykypäivän Suomessa. Se kertoo tarinaa kotimaan tiukoista perinteistä ja hellittämättömästä tapakulttuurista, ja siitä suuresta törmäyksestä, joka tapahtuu kun kaikki se muuttaa levottomuutta, väkivaltaa ja sotaa pakoon pohjolan paratiisiin, jossa omaan erinomaisuuteen ollaan jo hieman sokaistuttu, nostetaan haloo erilaisuudesta ja siitä, ettei joku ymmärrä laittaa kapulaa ostostensa väliin. Se ravistelee kahden eri sukupolven verran yhteiskuntaa, paitsi sitä mistä lähdettiin, myös sitä johon tultiin, ja se on se ristiriita, joka väistämättä tapahtuu kun lapsi kasvaa yhtaikaa sekä lähdön että saapumisen kulttuurissa. Omat lapset eivät olekaan enää omia, ja vaikka miten odottaisi, he eivät palaakaan automaattisesti toteuttamaan vanhempiensa unelmia elämästä. 

Kissani Jugoslavia on hämmästyttävän taitava, ehjä ja älykäs kokonaisuus. Se haastaa jatkuvasti lukijaansa ajattelemaan toisin, uudesta näkökulmasta, vertauskuvien viidakosta, omasta elämästään. Se on tarina niin moninaisista kohtaamisista, että aina oma tulkinta ei meinaa pysyä kerronnan mukana, ja se antaa niin paljon koukkuja mihin tarttua, ettei aina tiedä mistä ottaa kiinni. Mutta silti, vaikka koukkuviidakko on valtaisa, hetkeksikään kertoja ei menetä lukijaansa, saa otettaan herpaantumaan, vaan käärmeet, kissat ja Jugoslavia vilisee silmissä, muuttuu todelliseksi ja niin yhteiskunnan kuin kahden ihmisenkin kohtaamisista tulee realistista, aitoa, oikeaa. Käärme puristaa ja lamaannuttaa ympärilleen pelon lailla, ja vaikka sitä yrittää miten vaalia lemmikkinään, on suurinta rohkeutta osata jossain vaiheessa vain luopua siitä kokonaan.

Vaikka tämä kirja ei tunteen tasolla ihan seuraajansa tasolle päässyt, pidin tästä valtavasti. Se tuntui vaativalta, muttei liian, se haastoi, muttei riitaa. Se antoi niin paljon, että muulta kotimaiselta nykykirjallisuudelta alkaa odottamaan samaa, ja jos se ei sille rinnalle yllä, tekee mieli nostaa tämä jollekin ihan omalle, erityiselle jalustalleen. Rakastin tässä kirjassa sen sujuvaa kerrontaa, rikkovaa rakennetta, joka limittäin eri ajoissa kuvaten antoi jatkuvasti toinen toiselleen lisää syvyyttä ja vaikuttavuutta. Ja vaikka yhtymäkohta antoi hetken odottaa itseään, oli sen kuitenkin jo alusta asti jollain tasolla tiennyt, osannut yhdistää pienet palat toisiinsa, ja varmistus vain lisäsi sitä onnistumisen tunnetta, jota kirjoittajan puolesta tarinan edetessä jatkuvasti tunsi. Toisto ja päällekkäisyys toimi, ja loi jälleen lisää koukkuja, joita tekee mieli vain pyöritellä ja tutkia loputtomiin.

Ja jos toimi rakenne, niin toimi myös kieli, kerronta ja ennenkaikkea koko se teemalajitelma, jonka runsaus oli läkähdyttää kuin viidakon kosteus ja kasvillisuus, kaikessa hurmaavuudessaan ja monipuolisuudessaan. Vaikka yleensä minua tuo hieman joka suuntaan särppiminen häiritsee, tässä se taas loi aivan omaa syvyyttään, laajensi muutaman ihmisen kohtalon koskemaan suuremmin ihmis- ja yhteiskuntaa, toi tematiikkansa lähelle ja ihon alle. Balkanin niemimaan historia, levottomuudet ja konfliktit, pakolaisuus, toiseus ja integroituminen yhteiskuntaan eivät ole aikoihin olleet näin konkreettisia, näin läsnä. Hieno kirjallisuus pystyy tarjoamaan paljon, ja Statovcin tuntuu kykenevän siihen himpun syvemmin kerta toisensa jälkeen, vaikka romaaneja on tullutkin vasta kaksi. Ne ovat kuitenkin niin syviä, moninaisia ja runsaita, että tuntuu kuin niiden kanssa olisi viettänyt jo vuosia. 

Ja pakko sanoa, että keneltäkään en ehkä yhtä kuumeisesti jo odota seuraavaa kirjaa kuin Statovcilta. Toivoin jo ensimmäisen lukemani kohdalla hänelle pitkää ja runsasta kirjailijan uraa, ja nyt haaveilen siitä entistä enemmän. Tällaista kirjallisuutta kotimainen kenttä tarvitsee, tällaista kirjallisuutta tarvitsee myös kansainvälinen kirjallisuus. Sillä sillä tasolla nämä kumpikin romaani ovat ehdottomasti jo alkulauseistaan lähtien olleet.

Helmet-haaste 2017: 38. Kirjassa mennään naimisiin