TYTÖT VS. TYTÖT

SOPHIE GILBERT : TYTÖT VS. TYTÖT

– KUINKA POPULAARIKULTTUURI KÄÄNSI 

YHDEN SUKUPOLVEN NAISET ITSEÄÄN VASTAAN

 309s.

Kosmos 2025

Alkuteos: Girls on Girls, 2025

Suomennos Taru Luojola

Saatu arvostelukappaleena

Elämme tällä hetkellä sitä kulttuurista aikaa, kun ihan kaikki tasa-arvokamppailut niin seksuaalisesta suuntautumisesta maahanmuuttotaustaisten ihmisten oikeuksiin ja aina sukupuolivähemmistöistä sukupuolten väliseen yhdenvertaisuuteen tuntuu ottavan hurjia harppauksia taaksepäin. Osa yhteiskunnan kommentaattoreista näkee sen seurauksena #MeToolle; suurta kohua seuraa ajatellaan aina seuraavan suuri taantuminen (ajatus perustuu Susan Faludin ns. Backlash-teoriaan, mikä näkyy muun muassa YK: tutkimustuloksissakin). Toiset taas näkevät kyseessä olevan enemminkin jälkikapitalistinen luonnonvakio: mm. filosofi ja yhteiskuntateoreetikko Nancy Fraser ehdottaa, että epätasa-arvo on aina kapitalistista  järjestelmää ylläpitävä voima, eikä se voi määräänsä enempää antaa tasa-arvokehityksen vaatimuksille periksi. 

Pitkään Yhdysvalloissakin opiskellut ja asunut, nykyään Lontoossa vaikuttava journalisti Sophie Gilbert lähti tutkimaan popkulttuurin näkökulmasta tämän ilmiön todenperäisyyttä. Juuri suomeksi ilmestyneessä kirjassaan Tytöt vs. tytöt hän kysyy, mitä feminismille on tapahtunut, ja miten popkulttuuri on vaikuttanut yhä kasvavaan naisvihaan yhteiskunnassamme. Hän kuljettaa tarinansa aina 1990-luvulta 2020-luvulle, ja onkin saanut aikaan vaikuttavan, kattavasti lähteistetyn ja populaarikulttuuria harvinaisen ansiokkaasti ruotivan esseekokoelman/tietokirjan. Kyytiä saa niin misogynia kuin #girlboss-ilmiöt, yhteiskunnan pornoistumisesta nyt puhumattakaan.

Gilbert lähtee liikkeelle sekä Aidsin jälkeiseltä ajalta 1980-luvun lopulta että 1990-luvulta, jonka keskellä naiset nousivat taiteen saralla ensimmäisiä omilla ehdoillaan kertomaan elämästään ja kokemuksistaan myös populaarikulttuurin kentälle. Feministinen liike eli vahvaa elämää, ja sekä punk- että grunde-bändit ajoivat vahvaa tyttöenergiaa. Ei mennyt kuitenkaan kauaa, kun heidät jo syrjätettiin – siinä missä 1990-luvun naiset osasivat jo vaatia oikeuksiaan, sen ajan tytöt vielä kilpailivat huomiosta ja mahdollisuuksista. Gilbert osoittaakin, ettei kulunut montaa vuottakaan, kun grungempi ja aidosti voimauttava girl power napattiin, ja annettiin keinotekoisesti pystytetylle tyttöbändille, Spice Girlseille, jonka voimautuminen muuttui yhteisöllisestä yksilölliseksi ja kuluttajakeskeiseksi. 2000-luvulle tullessa Spaissarit, panokomediat ja panokomedioiden seksistiset satiiriversiot Scary Moviet olivat ohittaneet ysärin yhteisöllisyyden ja vallanneet markkinat ja naisten paikat kaupallisuudellaan.

"Orjattaresi-kirjan tunnettua lainausta mukaillen riot grrrl -liike halusi vapauttaa naiset jostakin: seksuaalisesta väkivallasta, hyväksikäytöstä, epäoikeudenmukaisuudesta ja pelosta. Spice Girls puolestaan julisti vapautta johonkin: hauskanpitoon, tienaamiseen ja mielihyvän tavoitteluun. Ei liene vaikea arvata, kumpi ideologia oli helpompi paketoida myytäväksi."

Kuljin itse noihin aikoihin niin matalissa farkuissa, että niiden vetoketju oli lähinnä vitsi. Olin ehkä 15, mutta farkkujen alta kuului näkyä Lindexin stringit, tai oikeastaan se pakaroiden yläpuolelle tuleva pieni kangasperhonen, josta lähti sekä alas että kummallekin sivulle kaksi ohuen ohutta narua. Muutama vuosi myöhemmin pukeuduin penkkareihini mustiin saappaisiin ja verkkosukkahousuihin yhdistämäni sisäkköasun. Pidin pitkänä teininä lähinnä kiinnostavana kuriositeettina, että silloinen poikaystäväni kutsui lyhyitä tyttöjä suihinottotelineiksi. Hieman hämmentyneenpi olin, kun kerran hänen kisoja katsomassa ollessani nousin lähteäkseni, ja kuulin hänen sanovan kavereilleen minua osoittaen, että "katsokaan, noin voi olla yhtaikaa sekä pieni että leveä perse". Matikan miesopettajia kotipaikkakuntani yläasteella oli kolme: yksi kutsui minua ja ystävääni sutturoiksi, kun ihan vain istuimme koulun käytävällä. Toinen oli tunnettu viipyilevistä katseista tyttöjen paitojen kaula-aukossa ja kolmas lupasi näyttää ystävälleni tunnin jälkeen mieluusti, milloin yhteenlaskun yksi plus yksi lopputulos onkin kolme. Tyttöys ja naiseksi kasvaminen oli raakaa 2000-luvun alkupuolella, eikä Spaissareiden girl powerista ollut minkäänlaista vastavoimaa tuolle arjen joka paikassa lävistävälle seksismille.

Ja miksi tämä oli entinen normaali? Koska kaikki tämä toistui populaarikulttuurissa, esittää Gilbert. 300-sivuisessa teksti-/esseekokoelmassaan hän ruotii vapautuneen ja markkinapaikoista kilpailla alkaneen populaarikulttuurin kehitystä  terävästi ja älykkäästi analysoiden ja kiinnittäen tuon ajan hillittömän misogynian sekä mediakulttuurin, viihteen että yhteiskunnan pornoistumisen kaltaisten ilmiöiden ympärille. Gilbert kuljettaa lukijansa vahvasti lähteistäen, sekä sosiologisiin että mediatutkimuksellisiin ja feministisiin ajattelihoin nojaten läpi koko raa'an nollarin. Gilbert näyttää taiten, millainen merkitys Paris Hiltonin ja Britney Spearsin kaltaisten henkilöiden esiinnousulla oli muun muassa juorulehtien yleistymiseen ja toisaalta myös tositelevision syntyyn – viime vuosikymmeninä kuva julkisuudesta on murtunut kertaheitolla, ja sekä tositelevisio että sosiaalinen media on siirtänyt kaikki naiset ja naistyypilliset kehot sen säälittämättömän tarkkailun ja kontrollin keskiöön, jonka kaltaista huomiota aiemmin "saivat" vain harvat ja valitut Marilyn Monroen kaltaiset superjulkkikset.  Siis näin:

"Anna Nicolen ja The Osbournesin kaltaiset sarjat olivat alkaneet nakertaa julkkisten ja tavisten välisiä rajoja. Siihen aikaan se tuntui melkeinpä demokraattiselta. Mutta näin jälkeenpäin katsottuna se valmisteli katsojia myös sellaiseen tulevaisuuteen, jossa heidän odotettiin tarkkailevan itseään, lähettämään elämästään hetkiä yleisölle – isommalle tai pienemmälle – ja huolehtimaan ulkonäöstään sen mukaisesti. Kun katseli tavallisia naisia altistamassa itseään jatkuvasti valvonnalle ja tulevan sitä kautta julkkiksiksi, ja kun katseli takarivin tähtiä nousemassa arvoasteikolla heidän esitellessä elämäänsä kameroiden edessä, sai vahvistusta ajatukselle, että nähdyksi tuleminen riitti tuomaan valtaa."

Vahvimmillaan Gilbert on ehdottomasti teoksen alussa, näyttäessään esimerkiksi miten viihteen pornoistuminen on ollut tietynlainen portti sille äärimmäisen raa'alle ja väkivaltaiselle pornolle, jota välillä saamme edelleen jopa peruselokuvissakin katsoa. Lähteisiinsä nojaten Gilbert näyttää huomiotalouden kilpailevan jatkuvasti suuremmasta ja shokeeraavammasta – ja viihteen alkaneen lainata suurempaa ja shokeeraavampaa pornokuvastosta. Tähän pornokuvaston täytyy itsekin vastata, jottei se menetä omia katsojiaan – tekemällä yhä suurempaa ja shokeeraavampaa. Kierre on ikuinen, esittää Gilbert, ja kietoo taiten yhteen Kardashianin klaanin nousun, Perez Hiltonin kaltaiset puhtaasti kiusaamiseen asti menevät juorusivustot, julkkisten vuodetut seksivideot, Irakin sotilaiden keskuudesta vuotaneet sotvankien kidutuskuvat sekä sen äärimmäisen naisvihan, mitä media ylläpiti hyvin pitkälle aina 2010-luvun alkuun saakka. 

Luinkin kirjasta kolme neljännestä täysin varmana, että olen löytänyt uuden feminismin kultakaivoksen, ajattelijan, joka onnistuu haastamaan nykyistä ajatteluamme niin pitkälle, että jokin oikeasti maailmassa taas liikahtaa eteenpäin. En perustanut odotuksiani tyhjälle: vaikka siihen astiset tekstit olivat kokonaisuudessaankin kultaa, parhaat koukut niissä oli aina aivan viimeisenä, juuri ennen luvun vaihtumista. Mutta. Sitten tuli mutta. En oikein tiedä mitä tapahtui, mutta olisin epärehellinen väittäessäni, että tämä kirja olisi ollut tätä kaikkea hehkuttamaani alusta loppuun – niinpä myönnän aivan suoraan pettyneeni mitä lähemmäs Gilbertin analyysi liikkui tätä päivää. Instagramia, #MeToota, Trumpin ensimmäistä ja tätä toistakin kautta. Yhtäkkiä Gilbert kutsuu itse Kardashianeita "lutkahtaviksi" ja 2000-luvun alun julkkiksia "kauniiksi tyhjäpäiksi." Jotain murenee, mutta ennen kaikkea jokin lässähtää.

Ja kun viimeisten lukujen lukemisesta on kulunut pieni hetki, heitän arvaukseni: nykyaika on aivan liian lähellä yhtä terävälle analyysille, sillä paraskin analyysi kaipaa aina aikaa ja etäisyyttä kohteeseensa. Mutta toinen vaihtoehto on Gilbertin kirjaa kuitenkin kauttaaltaan hieman vaivannut tutkimuksellisen ja etenkin yhteiskunnallisen teorian ohuus: hän tuntuu olevan niin kiinni populaarikulttuuriselityksessään, että muu terävyys ja älykkyys ei enää piilota sitä faktaa, että yhteiskunnan monimutkaisuus on päässyt unohtumaan tämän kirjan kohdalla liian monessa paikassa. Lopussa se tulee väistämättä ilmi, sillä esimerkiksi nyky-yhteiskunnan tilan Gilbert typistää seuraukseksi romanttisten komedioiden puutteesta. Siis jotenkin näin: erään tutkimuksen mukaan naisen asema yhteiskunnassa on verrannollinen hänen asemaansa avioliitossa – kun rakkausavioliitot saapuivat länsimaihin, parani myös naisen asema. Heikoimmillaan se taas on yhteiskunnissa, joissa nainen on ennemmin markkinatavara ja sukujen välisten sopimusten sinetti. Käy järkeen, eipä siinä. Mutta kun elää aikaa, jossa äärioikeisto on kiinni parlamentaarisessa vallan kahvassa, tasa-arvo oikein harppoo taakse päin aina vammaisoikeuksista transoikeuksiin, seksuaalioikeuksista lasten oikeuksiin, tuloerot kasvavat järisyttävää vauhtia, kansanmurhia tapahtuu kansainyhteisön silmien alla ja maailma tuntuu olevan ajautumassa yhä lähemmäs väistämätöntä tuhoaan, on aika paksua jättää kaikki tämä huomiotta, ja pohtia romanttisten komedioiden yhteyttä Trumpin uudelleenvalintaan.

Kaikkien kirjojen ei tarvitse olla kaikkea. Populaarikulttuuria analysoivan kirjan ei tarvitse olla yhteiskunnan selittäjä, saati ottaa kantaa äärioikeiston nousuun. Mutta kun 2008 vuoden lamasta puhutaan vain viihteen näkökulmasta, ei kirjan lopullinen analyysi ole täysin kestävä. Toiseksi viimeisessä kappaleessa Gilbert esittää, että kulttuuri paitsi ennustaa myös muuttaa naisten ja muiden perinteisesti marginalisoitujen ryhmien asemaa. "Se, mitä katsomme, kuuntelemme, luemme, puemme, kirjoitamme ja jaamme, sanelee pitkälti sen, millaisena sisäistämme oman arvomme ja osoitamme sen", esittää Gilbert. Hän kuitenkin unohtaa kysyä, mikä meidän katsomis-, kuuntelemis-, lukemis-, pukemis-, kirjoitus- ja jakamishalumme määrää. Niinpä hän kompastuu hieman siihen, mistä popkulttuuria syyttää – yksilöllistämiseen yhteisöllistämisen kustannuksella.

ELÄMÄNTYÖ

RACHEL CUSK : A LIFE'S WORK – ON BECOMING A MOTHER

218s.

Faber & Faber 2001/2018

Rachel Cuskin ensimmäinen ei-fiktiivinen essee- ja muistelmateos, A Life's Work, kirja äitiydestä ja äidiksi tulemisesta suututti kovinkin monet 2000-luvun alkuvuosina – Cusk sai kuulla olevansa niin huono äiti, huono nainen kuin huono ihminenkin, onhan hän kehdannut kirjoittaa äitiydestä sen kaikkien tunteiden kirjon kanssa eikä ainoastaan pyhä Maria -asetelman kautta. Onneksi se on myös toisaalla ylistetty: siitä otetaan edelleen uusia painoksia, ja ei-niin-ihme kyllä, se on hyvinkin ajankohtainen vielä melkein 25 vuotta ilmestymisensä jälkeenkin. Jotkin asiat muuttuvat hitaasti, ja yksi niistä on äitiys ja äitiminen modernissa, jälkikapitalistisessa yhteiskunnassa.

“When she is with them she is not herself; when she is without them she is not herself; and so it is as difficult to leave your children as it is to stay with them. To discover this is to feel that your life has become irretrievably mired in conflict, or caught in some mythic snare in which you will perpetually, vainly struggle.” 

A Life's Workia voi hyvinkin lukea kaikkena sinä pohjana, jonka päälle Cusk on sittemmin kirjoittanut paitsi naisen/naisäidin taiteilijaroolista että taiteesta suhteessa perheeseen. Cusk käsittelee tematiikkaa paitsi myöhemmässä eroa käsittelevässä muistelma- ja esseekokoelmassaan Aftermath sekä kootuissa esseissä teoksessa Mykkäkoulu, mutta myös kaunokirjallisuudessaan, joista aivan erityisesti teeman pariin pureudutaan viimeisimmin ilmestyneessä, ilmiömäisen upeassa romaanissa Parade (suomeksi Kulkue, ilmestynyt Kaisa Katteluksen kääntämänä keväällä 2025). Äitiys, äitiminen ja naiskirjoittaminen ovat Cuskin elämäntyön, äitiyden, lisäksi yksiä hänen tuotantonsa kantavia teemoja: mitä on olla äiti ja taiteilija? Entä mitä on olla taiteilija maailmassa, joka edelleen arvottaa miestyypilliset aiheet esimerkiksi äitiyttä ja äitimistä yleismaailmallisemmiksi? 

Ihan näin suoraan Cusk ei vielä A Life's Workissa aiheensa pariin uppoudu, onhan kirja ensimmäinen, jossa hän itse on äiti, tulee äidiksi. Ensimmäisen tyttärensä vauvavuoteen sijoittuva kokoelma on kuitenkin jo sitä samaa terävänäköistä, yhteiskuntakriittistä ja kuitenkin lempeän inhimillistä tekstiä, joka on hyvinkin tunnistettavaa myös kirjailijan myöhemmässä tuotannossa. Cusk käyttää vaikeiden ja vaiettujenkin aiheiden äärellä armotta itseään, omia ennakkoluuloja ja tunteitaan esimerkkinä, ja vaikka se kenties jonkun konservatiivisemman ja tabujen pönkittäjän kunniaa loukkaakin, luo se keskivertolukijalle ihanan paitsi samastuttavaa myös silmiä avaavaa näkökulmaa niihin pimeisiin nurkkiin, joita kirjallisuudessa harvoin näin lempeällä valolla valoitetaan.

“But it is not merely a taboo against complaint that makes the hardship of motherhood inadmissable: like all loves this one has a conflicted core, a grain of torment that buffs the pearl of pleasure; unlike other loves, this conflict has no possibility of resolution.”

Cusk on ehdottomasti – ainakin allekirjoittaneen mielestä – vahvimmillaan tämän kokoelman alussa, puhuessaan raskaudesta, imetyksestä sekä äitiyden sekä siihen liittyvien ilmiöiden patriarkaatis-medikalisaatiollisalisteisista näkökulmista. Kaiken kehityksen keskellä Cuskin pohdinnat elävät edelleen hieman marginaalissa, ja sen sai huomata myös tämän alkuvuoden kotimaisessa uutisoinnissakin: kun Euroopassa ollaan esimerkiksi jo pidemmällä niin sanottujen luonnollisten kotisynnytysten turvallisuuden kehittämisessä, peräänkuulutetaan Suomessa vielä vahvasti medikalisaatioon nojaavaa kontrollia ja synnytyskuria: ja tähän osallistuu vahvasti myös media kirjoittaessaan ainoastaan kotisynnytyskuolemista ja sen riskeistä kiinnittämättä huomiota niihin valtarakenteisiin, jotka tällaisten (moraali?)huolten taustalla liikutetaan. 

Cusk näyttääkin monessa tekstissään, ensisijaisesti synnytystä, imetystä ja kotiseurantaa käsittelevissä esseissään sen naisiin kohdistuvan kontrollin voimakkuuden, joka äitiyden kentällä edelleen vaikuttaa. Se pohjaa edelleen puhtaasti yhteen tieteen haaraan, länsimaiseen lääketieteeseen, jolla totta kai on syystäkin melko hegemoninen yhteiskunnallinen asema, mutta jonka terve ja etenkin tervetullut kritiikki on vielä hämmentävän hiljaista ja jää yksittäisten vanhempien harteille. Vaikka Cusk itsekin päätyy lopulta synnyttämään sairaalaan, on yhteisön hallinnalle alistuvan Pyhä Maria -äitiyden normatiivisuus vahvasti läsnä lähes jokaisessa institutionaalisessa kohtaamisessa, jonka Cusk tyttärensä kanssa käy läpi. Ja mikä hurjinta, juuri tämä on se kaikkein ajankohtaisin teksti, vaikka Cuskinkin ensisynnytyksestä on tosiaan jo 25 vuotta. 

Aika menee eteenpäin, mutta hallinnan rakenteet lähinnä piiloutuvat ja muuttuvat vaikeammiksi vastustaa. Onneksi meillä kuitenkin on Rachel Cuskin tapaisia kirjailijoita, jotka ovat vastaanotosta huolimatta kirjoittaneet aina aiheista, jotka ei hegemonista kirjallisuuskaanonia portinvartioivia tahoja miellytä. Vain ravistelemalla asiat uudistuvat, ja Cuskin rintamaan toivoisin yhä enenevissä määrin ihmisiä mukaan.

TAITEEN HISTORIA (ILMAN MIEHIÄ)

KATY HESSEL : 

TAITEEN HISTORIA ILMAN MIEHIÄ

512s.

Nemo 2024

Alkuteos: The Story of Art Without Men, 2022

Suomennos: Sini Linteri

Pyydetty arvostelukappaleena

Jonkin määritelmän mukaan taiteeseen ja taiteilijuuteen kuuluu vahvasti sekä taiteen tekniikoiden että taiteen historian, sen suuntausten, vaikutteiden, pioneerien ja laajemman yhteiskunnallisen kontekstin tunteminen. Näin tulkiten esimerkiksi saksalaisen taaperon värikylpyteoksia ei voi pitää taiteena vaan ennemminkin internet-ajan ilmiönä, olkoonkin että niistä maksetaan jo kymmeniä ellei jopa satojakin tuhansia euroja. Mutta onko taide taidetta, jos taidehistoriasta, sen pioneereista alkaen tuntee vain yhdenlaiset ihmiset: valkoiset miehet ja heidän hengentuotoksensa?

Tämä kysymys herää vahvana mieleen, kun luin arvostelukappaleena saamaani, keväällä Sini Linterin suomentamaa ja Nemon julkaisemaa Katy Hesselin Taiteen historia ilman miehiä -teosta, joka tarjoaa lähes ensi kertaa laajan, yli viisisataasivuisen katsauksen taiteen historiaan, jossa kerrankin keskiössä on muutkin kuin miehet. (Tai no, suoraan sanoen, naiset, sillä taiteen ja taidehistorian tutkimus ei ole vielä niin pitkällä että tunnistaisi binäärin ulkopuolelle jääviä tekijöitä, ja onhan sukupuolen moninaisuudelle toisaalta saatukin sanat vasta viime vuosikymmenen aikana laajempaankin käyttöön.) Taide kun on – ja on aina ollut – niin paljon enemmän kuin mitä viime vuosisatojen historioitsijat ja kronikoitsijat ovat antaneet ymmärtää: se on täynnä naisia, naisten luomaa, naisten opettamaa, naisia eturintamissa. (Toki olosuhteet, misogynia, naisten asema ja lastenhoitoon katkennut taiteilijuus tekee heistä harvalukuisempia, mutta se ei tarkoita, ettei heitä olisi ollut.) Naisten taiteilijuus on kuitenkin historian saatossa pyritty lyömään alas, kuvaamaan "söpöksi puuhasteluksi" tai harrastajaksi, mutta kun joukkoon mahtuu miehiäkin taitavampia tekijöitä, on aikalaisetkin joutuneet myöntymään, että kyse on jostain muusta, kyse todella on taiteilijuudesta, tasaveroisesti miesten kanssa. (Tämä tosin ei estä nykymiehiä jättämästä silti näitä aikanaan arvostettujakin taiteilijanaisia pimentoon kokoelma- ja historian kirjoja kirjoittaessaan, mutta se nyt tuskin yllättää yhtään ketään. Historia on aina kirjoittajansa näköistä, joten miltäpä se muulta näyttäisi kuin mieheltä, joka tarinaansa on yhteiskunnan rakenteiden myötä aina helpommin päässyt kertomaan.) Naiset ja taiteilijuus on siis jo vuosisatoja vahvasti olemassa ollut ilmiö, ja sellaiseksi Hessel sen muiden muassa tällä taidehistoriakirjallaan myös paikoilleen junttaa. Eikä kyse ole vain siitä, että myös naiset tekivät, vaan hyvin laajalti siitä, että naiset tekivät myös aktiivisesti toisin kuin miehet.

Tämä tulee erityisen hyvin esiin kahdessa Artemisia Gentileschin teoksessa, kun niitä tarkastellaan aikalaismiesten tekemien versioiden kanssa rinnakkain. Teosparissa Judith surmaa Holofreneen Gentilechin työn vasemmalla puolella nähdään Caravaggion kuuluisampi versio (kuvapari linkin takana), ja toisessa kaksikossa taas voidaan vertailla Gentilechin versiota teoksesta Susanna ja vanhimmat vaikkapa tähän Guercinon tai tähän Tintoretton versioon. Judith-kuvaelmissa Gentilechi on tehnyt oman version vanhan testamentin tarinoinnista, jossa juutalaisleski Judith tosiaan pelastaa oman kansansa surmaamalla vihollispäällikön Holofreneen. Kun kuvia katsoo rinnakkain, Caravaggion versiossa Holofrenes on kuitenkin se aktiivinen ja voimakas toimija, ja Judith katsoo häntä lähes säikähtäneenä, passiivisesti oman veritekonsa mieskatseen hempeänä kohteena. Gentilechin versiossa Judith taas on nimenomaan se aktiivinen toimija, se, joka raamatun tarinassakin päämäärätietoisena kuvataan. Gentilechin Judit palvelijansa kanssa ovat aktiivisia toimijoita, ja vihollisarmeijan päällikö Holofrenes todella sen viekkaan juonen uhri, jonka Judith on hänen päänsä menoksi virittänyt. Ja sama tosiaan toistuu toisella tapaa Gentilechin Susanna-kuvauksessa: siinä missä Guercino ja Tintoretto kuvaavat kylpynsä kesken ahdistelluksi joutuneen Susannan viettelevänä ja ikään kuin jopa tirkistelystä nauttivana passiivisena katseen kohteena, nostaa Gentilechin Susannan – teoksen naisen – kokemuksen ahdistuksineen työnsä keskiöön.

Ei siis ole lainkaan yhdentekevää, miten naiset on tavattu taiteessa kuvata. Koska Gentilechin oli nainen, hänen työnsä jäivät marginaaliin, vaikka hän toki arvostettu onkin. Gentilechin versio on kuitenkin vain yksi kymmenistä, ja jos kaikki muut toisintavat mieskatseen voimalla kuvattua passiivista naiskuvastoa, ei yhden naisen panos vielä riitä muuttamaan laajempaa narratiivia. Ne herättävät kuitenkin miesten tekemien versioiden vierellä yhden historian oleellisimmista kysymyksistä: jos emme olisi katselleet jo vähintäänkin 1600-luvulta saakka naisista näitä miesversioita, missä tasa-arvo, muiden kuin miesten toimijuus ja sukupuolikuvastomme olisikaan 2020-luvun länsimaissa? Toki voi aina yrittää käyttää korttia siitä, että miesten versiot olivat aikansa kulttuurin tuotteita, mutta niinhän oli Gentilechinkin? Argumentti hajoaa siis palasiksi omaan mahdottomuuteensa, jos tarkastelemme vain yhden, kapean ihmisryhmän ajankuvaa. Ja juuri siksi nämä historiaa täydentävät taidehistoriakirjatkin ovat edelleen arvokkaita ja jopa ehdottomia vielä tässäkin ajassa, jota jollain tapaa olemme modernina tottuneet pitämään.

Hessel muistuttaa itsekin, ettei kyse ole siis mistään tarkoituksesta korvata aiempaa taidehistoriaa, vaan nimenomaan laajentaa se vastaamaan sitä todellista moninaisuutta, joka taiteessa on vuosisatojen aikana oikeasti vallinnut. Monet taiteilijanaiset aina 1600-luvusta tähän päivään ovat olleet yhteisöissään arvostettuja, merkittäviä tekijöitä, mesenaattien suosikkeja ja taidetta eteenpäin vieviä pioneereja, mutta kun historiaa on tavannut koota kansiin miehet, on historian kerronnastakin tullu vain ja ainoastaan miesten näköistä. Hessel argumentoi, että juuri siksi näitä kirjoja tosiaan tarvitaan, rinnalle, täydentämään, rinnakkain tarkasteltavaksi. Ja hän muistuttaa, ettei tämäkään matka ole todellakaan valmis: me tarvitsemme myös taidehistoriaan yhtä enenevissä määrin sekä tutkimusta että popularisointia mitä tulee rodullistettujen ihmisten, sukupuolibinäärin ulkopuolisten henkilöiden, kolonialisoitujen maiden alkuperäisväestön ja muiden marginaaliin siirrettyjen ihmisten taiteeseen. Taidekäsityksemme on hävyttömän eurooppakeskeistä, ja Hessel myöntää sen näkyvän myös omassa kirjassaan, sillä (taide-)historian tutkimus ei ole vielä tarpeeksi pitkällä näyttämään mitä muualla tehtiin joko ennen kolonialistisen riiston tai sen aikana vielä tähän päivään asti. Miltä näyttää esimerkiksi Saharan eteläpuoleisen Afrikan taidehistoria? Miltä tuntuu kapitalismin halpatyövoimana käyttämien Etelä-Aasian maiden taide? Milloin väli- ja eteläamerikkalaisten alkuperäiskansojen ja Australian alkuperäisväestön taide tunnistetaan taiteeksi, kun sitä ei kohdattaisikaan enää vähätellen "taidokkaana käsityöläisperinteenä", jossa teokset lähinnä eksotisoidaan länkkärille upeiksi unimaailmoiksi tai typistetään uskonnollisten riittien välineiksi. Mitä muuta Caravaggion tai Gentilechin raamatun kohtauksia kuvaavat teot sitten ovat, jolleivät uskonnollisten riittien välineitä?

x

Tätä Hesselin teosta lukiessa saa lempeän muistutuksen siitä, että vaikka konservatiiviset arvot, seksisti, naisviha ja rasismi jyllää maailmanlaajuisestikin politiikassa (ihan myös jokaisten "sivistysporvarien" täydellä hyväksynnällä), mennään kulttuurin alalla sentään eteenpäin. Otetaan mukaan syrjään siirrettyjä, kirjoitetaan historiaa vastaamaan sen todellista moninaisuutta, luodaan turvallista, eheää ja inklusiivista tilaa, jonne jokainen mahtuu keskustelu keskustelulta paremmin. Ja toisaalta – tämän huomioonottaen eipä lie ihme, että juuri kulttuuri (ja korkeakoulutus) on niitä aloja, joita vastaan konservatiivit hyökkäävät. Ei kyse ole siitä, etteivätkö he ymmärtäisi mitä kulttuuri on, päinvastoin he ymmärtävät hyvinkin. Eheys ja moninaisuus on niin suuri uhka, että he mieluummin tuhoavat sen kuin antavat tilaa kenellekään muulle kuin itsensä näköiselle. 

RAKKAUDETONTA MAAILMAA VASTAAN

SUSAN ABULHAWA : 

RAKKAUDETONTA MAAILMAA VASTAAN

384s.

Like 2021

Alkuteos: Against the Loveless World, 2019

Suomennos: Anna-Mari Raaska

Elämme maailmassa aikaa, jossa opetamme kolonialismin kuuluvan vahvasti historiaan. Kirjoitamme nykyisen totuuden aina sitä kautta aikalaisillemme, että vaihe, jossa suurvallat tulivat ja valtasivat ikiaikaisia maita niiden alkuperäiskansoilta, on jotain, mikä on jo mennyt, minkä yli olemme saaneet kääntää sivun historian kirjoissamme. Esitämme myös, ettei esimerkiksi apartheid kuulu enää millään tapaa länsimaiseen yhteiskuntajärjestelmään, kansanmurhasta nyt puhumattakaan. Olemme saaneet tästä niin valtavan taiten rakennetun todellisuuden, että meillä on olemassa enää käsitys, jossa on olemassa Hyviä ja Oikeamielisiä Läntisiä maita, ja sitten pahoja ja barbaarisiä Lähi-Idän maita, joissa kytee joku kumma, tyhjiössä kasvanut terrorismi, jonka ainoa tarkoitus on pyrkiä horjuttamaan meidän auvoista onnea ja rauhaamme. Me olemme taitavia tarinankertojia. Ja sitäkin taitavampia valehtelijoita. Sen syksy 2023 ja (uusin) Gazan sota on todella voimalla meille näyttänyt.

”Viimeisen kymmenen vuoden aikana se, että israelilaiset siirtolaiset sytyttivät olivipuut tuleen sadonkorjuun aikaan, oli alkanut olla niin yleistä, että kansainvälisiä avustusorganisaatioita oli perustettu pelkästään puolustamaan palestiinalaisia viljelijöitä. Joukko joka tuli poimimaan kanssamme oliiveja vakuutti, että he myös toisivat lisää maata ja istuttaisivat uusia puita. Kävin auttamassa istuttamisessa ja maan kyntämisessä niin paljon kuin pystyin, mutta en ollut tottunut toinen toistaan seuraaviin traumoihin ilman minkäänlaista hengähdystaukoa. Tarvitsin aikaa surra, aikaa toipua.”

Nahr on nuori palestiinalaispakolaisäitinsä esikoistytär. Hänen isänsä on kuollut jo aiemmin, veli taas vielä kasvaa ja vahvistuu. Hän asuu Kuwaitissa perheensä sekä ilkeän ja äksyilevän isoäitinsä kanssa. Muistot perheen kotimaasta Palestiinasta ovat vain muistoja, lapsuudenkodit paikkoja, joihin palataan kuin satukirjojen linnoihin. Maat ja talot on menetetty, kun Israel vie tilaa lännen tuella, suuremman oikeudella, välittämättä siitä, oliko koti jo jonkun, oliko joku suku viljellyt oliivipuita samalla paikalla kymmeniä vai satoja vuosia.

Nahrille Palestiina on taustahumua, kuuma ja vapaa 1980-luvun Kuwait taas mahdollisuuksien areena. Nuori Nahr kiinnostuu palestiinalaisen kansallissankarin maineen saaneesta, naapuriin muuttaneesta miehestä, ja alkaa kilvoittelemaan hänestä ystävänsä kanssa. Nahr voittaa, ja viimeisen silauksen viekoitteluyrityksiin tuo upea tanssitaito, joka ei jää keneltäkään näkemättä. Lyhyen ja traagisen avioliiton päätteeksi mies kuitenkin pakenee jonkun toisen perään, ja Nahr jää tyhjän päälle, muttei toimettomaksi. Hän tutustuu kiehtovaan, outoon, mutta vapaaseen irakilaisnaiseen, joka saa hänet houkuteltua tanssimaan rahasta suljettujen ovien takana. Vain tanssimaan, Nahr päättää. Aluksi.

Abulhawa kirjoittaa vetävää ja helpohkoa lukuromaanimaista kaunoa, jossa pääpaino on juonella ja ympäristöllä, ei niinkään hahmojen psykologisella syvyydellä. Vaikka päämäärätietoinen ja voimakastahtoinen Nahr on näennäisesti tarinan päähenkilö, todellisuudessa päähenkilön paikkaa ajaa Palestiina, kadotettu, romutettu ja sorrettu. Nahr vertautuu Abulhawan omaankin isänmaahan, se pysyy pystyssä horjutuksesta, rikoksista ja raiskauksista huolimatta. Nahr ja Palestiina nousevat, ne tekevät kaikkensa voidakseen olla olemassa, saadakseen pidettyä rakastettunsa elossa. He eivät antaudu. Mutta he menettävät, menettävät ja menettävät. Heitä lyödään, sorretaan, raiskataan, heiltä kielletään liikkumasta omalla maallaan, heidän rekisterikilpensä värjätään eri värisiksi, he joutuvat hakemaan viisumia omaan kotimaahansa. Ja kun joku lyö ja lyö ja lyö, näyttää, että yhteiskunnassa on yhdet säännöt yksille ja toiset toisille, kuka tahansa lyö jossain vaiheessa takaisin. Se, että se maalataan automaattisesti terrorismiksi, kertoo enemmän sortajista kuin sorretuista.

Susan Abulhawan Rakkaudetonta maailmaa vastaan on kaikessa rakkaudenkaipuussaan, paikkansa etsimisessään, pakolaisuudessaan ja vastarinnassaan yksi ajankohtaisimpia kaunokirjallisia kirjoja, jota juuri tähän maailman aikaan voi ja ehdottomasti kannattaa lukea. Vaikka Abulhawan romaani on kirjoitettu rauhallisempaan aikaan, sen yhden perheen kautta aukeava tarina näyttää voimallisesti mistä vastarinta, jota länsi terrorismiksi niin hanakasti kutsuu, syntyy ja kuka oikeastaan sortaa ja ketä. 

Helmet-haaste 2024: 28. Kirjailija on Välimeren maasta

THE LAST SUPPER

RACHEL CUSK : THE LAST SUPPER

215s.

Faber & Faber 2019 

(1. painos 2009)

Olen lukenut pitkään monista eri syistä. Luen, koska haluan oppia uutta; maailmasta, näkökulmista, elämästä, yhteiskunnasta. Luen, koska haluan osallistua keskusteluun; tietää mistä muut puhuvat, puhua itse, ymmärtää, jäsentää. Luen, koska haluan pakoon omia ajatuksia; syvennyn teksteihin, jotta valtava ajatusspiraali päässä olisi joskus hiljaa, jotta pääsisin sitä joskus pakoon. Mutta ennen kaikkea: luen, koska haluan löytää kirjoja, jotka sanoittavat sanoittamatonta. Haluan löytää kirjoja, jotka kiinnittävät huomiota asioihin, jotka ovat lipuneet aina ohitseni, haluan löytää kirjoja, jotka näyttävät minulle jotain paitsi minusta, myös maailmasta. Haluan löytää kirjoja, joiden merkitys ei ole minussa eikä maailmassa, haluan löytää kirjoja, jotka ovat itsessään taidetta. Haluan löytää kirjoja, jotka saavat aikaan tunteen, että ihan jo tällaisten teosten takia kannattaa olla elossa.

Rachel Cuskin The Last Supper on minulle tällainen kirja. Rachel Cuskin The Last Supper on taideteos.

Olen lukenut Cuskia jo jonkin verran: paitsi kaikki suomennetut (kaunokirjalliset Ääriviivat-trilogian ja Toisen paikan sekä Mykkäkoulu-esseekokoelman) myös alkuvuodesta eroa käsittelevän Aftermath-esseekokoelman englanniksi. Vieläkin häntä löytyy muutama lukematon hyllystä, ja varsin monta teosta myös kilometrien mittaiselta ostoslistalta, mutta tässä kohden täytynee sanoa, että (Toisen paikan lisäksi) The Last Supper on niin upea, monitasoinen ja upea cusk-kokemus, että se kiilaa suoraan koko kirjailijan tuotannon kärkeen, upeaksi, vaikeasti ohitettavaksi teokseksi, jota aion nyt tässä varsin pidäkkeettä vain ylistää. 

x

Rachel Cusk lähtee miehensä sekä kahden pienehkön lapsensa kanssa kesäksi, kolmeksi kuukaudeksi Italiaan. He lähtevät matkaan autolla, matkustavat autolautalla Ranskaan ja sieltä pieneen italialaiseen kylään, josta ovat vuokranneet kesäksi kodin. Cusk kirjoittaa matkasta, majataloista ja niiden pitäjistä matkan varrella, perille pääsemisestä, ihmisistä väliaikaisessa kotikylässä. Hän kirjoittaa Italian taiteesta, Firenzestä, Roomasta ja Napolista, turisteista, kuulumisesta jonnekin, väliaikaisuudesta ja arkeen paluusta. Ja hän tekee sen juuri niinkuin Cusk tekee sen parhaimmillaan: hieman sivusta, aivan uudesta näkökulmasta tarkasteltuna, oman näkökulman sivuun tai rivien väliin jättäen, havainnoiden ja seuraten enemmän kuin keskiössä itse ollen. Cusk tarkkailee maailmaa aivan omanlaisellaan tavalla, ja The Last Supper tuo tuon tavan myös lukijan käsinkosketeltavaksi. Cusk herättää eloon niin harmaan meren väliä jylisten lipuvan autolautan kuin jo hieman väreiltään kulahtaneen kupoliteltan, rantasandaalien läpseen kantapäitä vasten, Raphaelin maalaukset ja italialaisen maaseudun. 

Cuskin tekstin upeus onkin juuri niissä pienissä huomioissa, jotka muilta jäävät näkemättä. Samaan tapaan kuin eloton herää Cuskin käsissä eloon, saa myös ihmisten toiminta, pienet psykologiset ilmiöt ja inhimilliset ristiriitaisuudet käyttäytymisessä aivan uudenlaisen valotuksen, pehmeän ja lempeän, mutta silti tarkkaavaisen. Cusk ei sinänsä haasta tai herättele, hän seuraa vähäeleisesti, juuri sen verran etäältä, että asioiden mittasuhteet paljastuvat mutteivät paisu. Ja tätä taitoa Rachel Cuskissa ja hänen tekstissään eniten ihailen, tässä hän on parhaimmillaan myös kaunokirjallisuuden puolella. Esseissä havainnot ovat hienovireisempiä, vähemmän rakennettuja ja tietoisia, enemmän välähdyksenomaisia hetkiä, joista Cusk myös itse kirjoittaa. Ne ovat kuin taideteoksia, pieniä herättäviä tuokioita, jolloin yhtaikaa näkee ja tulee itse nähdyksi. Ja se tuntuu taianomaiselta.

Helmet-haaste 2023: 31. Kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjan nimessä on sana taivas

ILLAN EPÄMUKAVUUS

MARIEKE LUCAS RIJNEVELD : ILLAN EPÄMUKAVUUS

286s.

S&S 2022

Alkuteos: De avond is ongemak, 2018

Suomennos: Taru Luojola

Saatu arvostelukappaleena

Kymmenvuotiaan Jasin isoveli Matthies lähtee luistelemaan, kohti vastarantaa, mutta palaa kotiin kahden kyläläisen kantamana. Maalaispitäjän suru ei ole yhteinen, se ei ole edes lehmätilalla elävän Jasin perheen yhteinen. Suru repii rikki, perheen, perhesiteet ja eloon jääneet sisarukset. Alkaa kipeä ryöpytys, kun Rijneveldin romaani Illan epämukavuus lähtee kunnolla käyntiin. Kun äiti lopettaa syömisen ja isä katoaa navettaan, mitä tapahtuu Jasille, Hannalle ja Obbelle, kolmelle jäljelle jääneelle lapselle? 

Marieke Lucas Rijneveldin viime syksynä suomennettu Illan epämukavuus on palkittu teos, ensimmäinen muunsukupuolisen International Booker Prize -voittaja, Rijneveldin esikoinen. Illan epämukavuus on Édouard Louisin hollantilainen pikkuserkku, Pajtim Statovcin juhlaseuralainen. Se on kurjuus maximus, ilman hoivaa ja huolta jäänyt sisaruskatras, vinoon kasvava psyyke torjuvan kiintymyssuhteen alla. Se on ilmeisen tietoinen valinta näyttää vain surun ja epäonnen rumimmat kasvot, joiden keskellä pako on ainoa vaihtoehto. Se on vastenmielinen ja iso tarina siitä, mitä lapselle tapahtuu, kun hän jää yksin, mutta toisaalta myös tarkkaan harkitun oloinen trauman kuvaus uskonnollisen epäonnen keskellä.

Kuten Johanna Valjakka kirjoitti jokin aika sitten Vita Nuova -kollektiivin sivuilla oivallisessa Taotaan kun trauma on kuumaa -tekstissään, trauma ja tunteisiin vetoava viihde, kirjallisuus mukaanluettuna, trendaa tällä hetkellä hyvin vahvasti. Traumakirjallisuudella on varmasti paikkansa, ja kuten Valjakkakin kertoo, se ei toki ole millään tapaa uusi ilmiö. Mutta Illan epämukavuutta kirjaimellisen epämukavuuden vallassa lukiessa ei voi kieltää ajatusta siitä, etteikö tällaisten kirjojen jatkuva palkitseminen kerro jotain suurempaa ajastamme. Miten pitkälle kustannusmaailma on valmis menemään herättääkseen lukijansa tunteita? Mitä traumalle tapahtuu, kun se kaupallistetaan näin voimallisesti? Miten kirjan arvo mitataan, jos se kertoo vain sanoinkuvaamattomasta kauheudesta, ilman minkäänlaista pilkahdusta itsekriittisyydestä? Kuten Valjakka toteaa, traumakirjallisuuden suhteen on oltava sinällään myös kriittinen, sillä toiston kautta Pontus Purokurun käsite traumasubjektista vain vahvistaa todellisuutta, jossa ollaan jatkuvasti yhtä traumojensa kanssa, eletään niiden tuottamasta bensiinistä, erillään kaikista muista, paitsi ehkä toisista traumatisoituneista. Traumasubjekti toimii jo identiteetin tavoin, ja kulttuuri alkaa luoda jatkuvalla toistollaan kuvaa siitä, että ihminen on yhtä kuin traumansa, traumojensa selitettävissä. Vaikka voisi kuvitella, että vaikeista asioista puhuminen, ja tabujen rikkominen on sinällään ehdottoman tärkeää, trauman keskellä se on vain kieputtava selviytymistaistelu, jolla ei ole juurikaan voimaa vaikuttaa asioihin. Se vaatii vain varomaan ja käpertymään traumatisoidun ehdoille, ja trauma viihteenä vahvistaa tätä siinä näkökulmassa, että se luo kuvaa joistain teoksista niin tärkeinä, että itse traumatisoitumisesta tulee moraalisesti arvokasta, jotain mistä joko selviytyy (jolloin traumatisoitunut on voittaja) tai ei (jolloin myös läheisillä on syy traumatisoitua).

Traumakirjallisuudesta siitäkin voi toki olla montaa mieltä, mutta Illan epämukavuuden kuuluminen kyseiseen "genreen" ei juurikaan ole kiistettävissä. Lopulta en myöskään voi olla pohtimatta, miten Illan epämukavuus jatkaa sitä työväenluokkaista kaanonia, jossa luokkatausta kuvataan ainoastaan tällaisen trauma-/kurjuuspornon kautta. Vähän kuin masennuskirjallisuus saa jatkuvasti kritiikkiä siitä, että se kertoo synkimmästä vasta "selviämisen" jälkeen, putoaa myös Illan epämukavuus siihen täysin samaan muottiin, josta suuri osa nykykirjallisuuden luokkatietoisesta kaunosta toistaa; on luokkanousun tehnyt poikkeuslapsi, joka tarkastelee taustaansa tai kasvuympäristöään hyvin tumman prisman läpi, nähden heijastuksena vain surua, kurjuutta, hyväksikäyttöä, rakkaudettomuutta ja halua paeta. 

Älkääkä ymmärtäkö väärin – kokemuksenahan se on aivan yhtä inhimillinen kuin se, ettei keskellä syvää masennusta nyt ihan ensimmäisenä nouse sängystä ja ala kirjoittaa sykähdyttävää proosaa. Yksittäisellä kirjailijalla on oikeus toki näyttää luokkatodellisuutta haluamassaan valossa, mutta kun valo on kaikilla sama, ketä tällainen luokkakirjallisuus lopulta palvelee? Muita, ketkä samastuvat ja haluavat nousta? Vai kuitenkin keskiluokkaa, joka lukee tietynaisesta tirkistelyn halusta, ammentaen kirjoista itselleen vierasta kurjuutta, jota voi paeta yksinkertaisesti sulkemalla kannet sivujen päälle? Tuleeko tällainen yhtä kaavaa toistava tapa toistaa tuttua tarinaa siis lopulta laajentaneeksi kirjallisuutta, kuten sen monesti sanotaan haluavan tehdä, vai alleviivaako se vain entisestään, että lopulta keskiluokkaiset arvot ovat todella se status quo, johon kaikkien tulee yltää?

Helmet-haaste 2023: 26. Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostakin syystä

THE ACCIDENTAL / SATUNNAINEN

ALI SMITH : THE ACCIDENTAL

306s.

Penguin Books 2005

(Suomennettu nimellä Satunnainen

Otava 2006, suom. Kristiina Drews)

Smartin perhe viettää kesälomaa pienessä Norfolkin kaupungissa, kukin omassa nurkassaan. Perheen kuopus, Astrid, kuvaa kaikkea lähes pakonomaisesti, kun esikoinen Magnus taas käy yhä uudelleen ja uudelleen läpi päässään edellisen lukuvuoden tapahtumia koulumaailmasta. Sisarusten äidin uusi kumppani, Michael, elää kaksoiselämää perheensä ja yliopistouransa parissa, ja lasten äiti Eve taas kärsii pihavajassa suuresta kirjoitusblokista. Kun Amber, kutsumaton vieras, saapuu paikalle, alkaa perheen tarinat pikkuhiljaa aueta myös lukijoille.

Ali Smith on noussut Vuodenaika-kvartetin suomentamisen myötä paremmin myös suomalaisten lukijoiden tietoisuuteen, vaikka häneltä onkin jo vuonna 2007 käännetty Otavan kirjastoon sekä tämä The Accidental  nimellä Satunnainen (joka on ehkä onnistunein käännösnimi romaanille viimeisten vuosikymmenten aikana) että vuonna 2013 romaani Oli kerran kello nolla. Smithin taika hurmaa syystäkin, hänen kielenkäyttönsä on omaleimaista, nokkelaa ja jopa ironista, kerronnan eri tasoilla ja tyyleillä taiten leikittelevää, ja toisaalta tarinoita yhdistää myös aina jokin absurdi käänne, yleensä joko kummat ihmissuhteet tai outo, kutsumaton vieras, jonka avulla Smith pureutuu syvemmälle peribrittiläiseen perhedraamaan kuin pelkän ennakko-oletuksen perusteella voisi odottaa. Smith on äärimmäisen taitava näyttämään hahmonsa mitä moninaisimmissa valoissa tuomitsematta ketään, asettumatta kenenkään puolelle, ja siinä hän onnistuu myös tämän nimenomaisen kirjan kohdalla.

The Accidentalissa ollaan jälleen varsin tyypillisen keskiluokkaisen tarinan äärellä: uusperhe viettää kesälomaa näennäisesti yhdessä, mutta silti täysin itseensä uppoutuneena. Kirja jakautuu kolmeen osaan, alkuun, keskikohtaan sekä loppuun, joista jokainen sisältää erikseen luvun kultakin perheenjäseneltä. Jokaisen osan välissä on lisäksi minä-kertojan muodostama pieni silta Alhambrasta, jonka osuuden tarinassa lukija saa itse päätellä. Ratkaisu on onnistunut, sopivasti lukijaa haastava mysteeri, joka aukeaa jokaisen henkilön kohdalta omalla tavallaan. Smith leikittelee kielen rekistereillä, temmolla ja rytmillä, ja hän kuvaa niin hienosti lapsen ja nuoren teinin ajatusmaailmaa, että toista Smithin vertaista lapsikertojan käyttäjää saa hakea.

Varsinaisessa tarinassa Smith käyttää Amberin hahmoa paljastamaan Smartin uusperheen sisäiset halkeamat, tragediat ja sudenkuopat. Amber on kuin perheen äidin Even romaanisarja; yllättävä käänne, joka herättää fiktiolla henkiin jonkun oikeassa elämässä kuolleen hahmon, kehittää ihmepelastumisen ja sepittää vaihtoehtoisen lopun todellisuudessa onnettomasti päättyneelle tarinalle. On aika ennen Amberia, Amberin aikaan ja Amberin jälkeen, aivan kuin yhteiskunnastakin voi löytää tapahtumia, jotka jakavat todellisuutemme eri osiin. Kutsumaton vieras tai odottamaton mullistus ei kuitenkaan tuo onnea ja auvoisuutta, hän ennemminkin paljastaa sen epämiellyttävän todellisuuden perheestä, jossa jokainen on niin haltioitunut omista tragedioistaan, ettei oikeastaan edes näe omien lastensa, vanhempiensa tai sisarustensa kärsimystä, on se miten lähellä tahansa. Jokaisen katse on omassa navassa, omassa todellisuudessa, jokainen on oman elämänsä kiistaton keskipiste siihen saakka, että se muuttuu sokeudeksi muita kohtaan. Tarvitaan jotain täysin ulkopuolista, jotain täysin talon tyhjentävää, jotta perheestä tulee perhe, jotta itsensä voi lopulta edes oikeastaan nähdä.

Ja kuten Smithin romaanit yleensä, myös The Accidental/Satunnainen on tarina yksittäisen perheen laajemmasta omanapaisuudesta ajassa, jossa on aika ennen ja jälkeen. Even kautta kokonaisuudessa hahmottuu myös aika, jossa on aika ennen Iso-Britannian liittymistä Irakin sotaan ja aika, jossa sota pauhaa taustalla, kuvat ruumiista, räjähdyksistä ja Saddamin pojista valtaavat perheen idyllisen kulissin takana TV-ruudut. Smith tuo tapansa mukaan maailman tapahtumat osaksi romaaniaan niin vaivihkaa, että niihin pitää oikeasti osata kiinnittää huomiota, katsoa sinne, mistä romaanin jokainen henkilöhahmo enemmän tai vähemmän katsoo pois. Smithin käsissä yksilön tarina on aina myös tarina ajasta, jossa sitä eletään, maailmasta, jonka näkee vain yllättävien sattumien ja kutsumattomien vieraiden kautta. Joskus yhteinen uhka onnistuu tuomaan perheet ja yhteisöt yhteen, mutta kestääkö side, jos se perustuu ainoastaan ulkoiselle viholliselle? Entä milloin oman heikkouden esiin tulo, intohimon riistäminen, kosto tai keskinkertaisuuden paljastaminen kuljettaa yhteisöjä enemmän yhteen kuin erilleen?

Smithin romaani esittää jälleen monitahoisia kysymyksiä, mutta kieltäytyy vastaamasta niihin itse. The Accidental vilisee elokuvallisia viittauksia, intertekstuaalisuutta ja toisaalta hyvin visuaalista kerrontaa jo itsessään.  Smith luottaa lukijaansa tässä kuten kaikissa muissakin tähän asti häneltä lukemistani teoksistaan, ja juuri se saa minut rakastamaan kyseistä kirjailijaa erityisen paljon. 

Helmet-haaste 2023: 04. Kirja, jonka aioit lukea viime vuonna

VALTA JA SUKUPUOLI – KAKSI ROMAANIA YHDYSVALLOISTA

           JOYCE CAROL OATES                                   SIRI HUSTVEDT           

KOSTO:RAKKAUSTARINA                         SÄIHKYVÄ MAAILMA

157s.                                                                                                431s.

Otava 2010                                                                                     Otava 2014

Alkuteos: Rape: A Love Story // 2003                                        Alkuteos: The Blazing World // 2014

Suomennos: Kaijamari Sivill                                                   Suomennos: Kristiina Rikma

Kevät Otavan kirjastossa jatkuu, ja viime viikonloppuun mahtui jopa kaksi kirjaa. Molemmat on kirjailijoilta, joita olen joskus vuosia sitten lukenut aiemminkin, molemmat sellaisia, jotka eivät aivan omilta kuitenkaan tuntuneet. Kirjagramin lukuhaaste antoi kuitenkin innostusta tarttua heihin uudelleen, ja kun molemmissa on jotain samaa, ei ehkä tyylillisesti eikä tarinallisesti, mutta sinänsä temaattisesti, ajattelin näitä nyt yhteispostauksena vielä hieman itselleni purkaa.

Joyce Carol Oatesin Kosto: Rakkaustarina on väkevä, raaka ja julma pienoisromaani 1990-luvun puolivälin Yhdysvalloista, yksinhuoltajaäidistä Teenasta sekä hänen 12-vuotiaasta tyttärestään Bethistä, jotka joutuvat itsenäisyyspäivän juhlinnoista palatessaan silmittömän väkivallan ja joukkoraiskauksen uhriksi. Oates kuvaa tapahtumia viiltävästi sivusta, Bethin kautta, ilman tunteita, tai tavallaan tunteet lukijalleen jättävänä. Tarinan keskiöön nousee myös Persianlahden sodan veteraani, poliisi Droomor, joka ei tyydy katsomaan sivusta kun oikeuslaitos kohtelee Teenaa siihen amerikkalaisimpaan tapaan, parhaan tarinankertojan sepustukseen uskoen.

Siri Hustvedtin Säihkyvä maailma taas on vuosituhannen vaiheeseen sijoittuva taiteilijaromaani, akateeminen ja intellektuelli tutkielma jo menehtyneestä kuvataiteilijasta Harriet Burdonista, jonka elämää elämäkertakirjailija lähtee kokoamaan fiktiivisten muistikirjojen, haastatteluiden, arvioiden ja muiden tarinoiden kautta. Harriet Burdon, tutummin myös Harry, on arvostetun taidekauppiaan leski, joka ei kuitenkaan koskaan ole saanut taidettaan kunnolla läpi. Niinpä hän vanhuuden päivillään kokeilee jotain uutta: taide siirtyykin taidemaailmaan kolmen pseudonyymin, eri ikäisen ja tyylisen miestaiteilijan kautta, ja lyö läpi tavoilla, joihin Harry ei ollut osannut varautua.

Romaaneina nämä kaksi kirjaa ovat aivan yhtä erilaiset kuin ylläolevat perusjuonitiivistykset jo näyttävätkin. Oates kirjoittaa tiivistä, tikkaavaa pienoisromaania, lyhyitä lukuja, lause lauseelta rakentavaa maailmaa, jossa ei ole mitään ylimääräistä. Se on viiltävä, suora, peittelemätön. Hustvedtin romaani taas on jo reilussa 400 sivussaan varsinainen runsaudensarvi: se ei pysy pelkästään Harryn tarinassa, vaan poukkoilee milloin jo edesmenneeseen puolisoon, lapsiin, psykiatreihin, loppuvuosien kumppaniin, pseudonyymeihin, vanhempiin, entisen puolison vanhempiin, aaveisiin, filosofiaan, taiteeseen, taidehistoriaan, dokumenttielokuviin, mitä nyt ikinä. Se maalaa, unohtuu sivupoluilleen, tulee takaisin, jos tulee, karkaa ja poukkoilee. Ja se mikä silti näille kirjoille on yhteistä, on se, miten taiten molemmat valitut tyylit todella tukevat tarinaansa, toinen tiukkaa traumaa ja siitä selviämistä, toinen rönsyillen sinne tänne niin kuin elämä nyt tapaa tehdä.

Ja se mikä näille sitten oli yhteistä, on se taustatematiikka, valta, patriarkaatti, naisen asema kumppaneiden, valamiehistön, taidekriitikoiden, lähiyhteisön, lastensa ja yhteiskunnan silmissä. Oates tutkii valtarakenteita uhrin näkökulmasta, ja siitä, kuka oikeastaan saakaan mitä kerjäsi, kun taas Hustvedt tutkii valtarakenteita laveammin taidemaailmassa, taiteilijuuden, identiteettien sekä taideteoksen ja taiteilijan keskinäisen suhteen välissä ja vierellä. Valta on täysin vastustamaton, yhteiskunta imaisee itsensä miesten puolelle, miehiseen maailmaan, miesten selityksiin kuin itsestään, ja kumpikin amerikkalaiskirjailija antaa omalla tavallaan omalla teoksellaan näytteen siitä, mitä se tekee vallan alle jääneille naisille. Uhreille ja toimijoille. Niille reunaehdoille, joiden sisällä ylipäätään on mahdollista elää.

Kumpikin näistä romaaneista tekee sen omalla, hienolla tavallaan, ja siksi niillä on jotain yhteistä, vaikka ne näennäisen kaukana muuten toisistaan tuntuvat olevankin. Valta on pysyvää, ja ratkaisu on kummallakin uhmata sitä yksilötasolla; toisessa tarinassa kaikki päättyy tosin paremmin kuin toisessa. Hustvedt kuvaa ehkä hieman paremmin sitä, miten mahdoton tehtävä yksilönä kokonaista rakennelmaa on lähteä haastamaan, Oates taas hieman sortuu vahvistamaan kritisoimaansa kuviota, kun kuvioihin astuu mies, joka pelastaa neidon pulasta. Jälkimmäinen ratkaisu on aika ontuva, sillä se muun kokonaisuuden kanssa tulee tuottaneeksi tilanteen, jossa kerrotaan jo satoja kertoja kerrottua: että on uhri ja on uhrin puolella oleva mies, joka tulee ja pelastaa tilanteen. Hustvedtin versio on hienovaraisempi, ja se yrittää jotain uudempaa, mutta toisaalta tämä romaani taas kompastuu omiin rönsyihinsä niin pahasti, että kaiken taide- ja kulttuurisnobbailun alla itse juoni taitaa unohtua itse kirjailijaltakin. Jos sellaista nyt alunperin olikaan.

Mutta varsin ajatuksia herättäviä lukukokemuksia nämä kumpainenkin. Valta on ja pysyy, ellei sitä tietoisesti kaadeta. Mutta nimenomaan rakennetasolla, sillä tämä romaanikaksikko osoittaa, että yksinäinen taistelu naisella kokonaista maailmaa vastaan on pahimmillaan enemmän tai vähemmän tuhoisa tie.

Helmet-haaste 2022: 

Kosto: Rakkaustarina: 28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen

Säihkyvä maailma: 47. Kaksi kirjaa, joiden kirjoittajat kuuluvat samaan perheeseen tai sukuun (oletan, että saan tälle pariksi vielä pian luettua jotain Hustvedtin kumppanilta Paul Austerilta)

OLI KERRAN KELLO NOLLA

ALI SMITH : OLI KERRAN KELLO NOLLA

284s.

Otava 2013

Alkuteos: There But For The // 2011

Suomennos Kristiina Drews

Ah. Onnea on lukuhaasteet, joiden avulla löytää aivan uusille kirjallisille vesille. Juuri tänään on käynnistynyt nimittäin kirjainstagramin Kevät Otavan kirjastossa -lukuhaaste, jossa on tarkoitus koko huhtikuun ajan lukea mahdollisimman paljon Otavan kirjaston käännösteoksia. Ja vaikka itse haasteen kisaosuus jää minulta tälläkin kertaa välistä – viimesyksyisessä Keltaisen kirjaston -lukuhaasteessa kärki luki toista sataa kirjaa kuussa – hyppään tähän haasteeseen mukaan juurikin lukukokemusten monipuolistamisen näkökulmasta. Kirjan elinkaari kun tuntuu olevan harmillisen lyhyt, ellei se hyppää jonkinlaiseen klassikkokaanoniin jo pian syntyessään. Näiden haasteiden avulla taas tulee tartuttua kirjoihin, jotka muuten ehkä jäisivät välistä, ja tämä aloituskirja, brittiläisen Ali Smithin Oli kerran kello nolla on ehdottomasti sellainen, johon en aivan heti olisi ymmärtänyt ilman haasteita tarttua.

Ja se onni, kun huomasin jo ensisivuilla löytäneeni aivan uuden kirjallisen maailman, lempikirjan, tarinan, jonka ansiosta olisin toivonut työmatkojen vai jatkuvan ja jatkuvan, että olisi ehtinyt lukea enemmän. 

Smithin upea Oli kerran kello nolla on valloittavan nokkela satiiri brittiläisestä keskiluokasta, sellaisesta päällepäin kovin koreasta, yhteisiä kutsuja järjestävästä ulkokultaisesta paremmuudesta. Se saa alkunsa – ja oikeastaan koko tarinan kiepautuksensa eräistä illalliskutsuista, joiden aikana eräs vieras nousee pöydästä ja lukkiutuu vierashuoneeseen. Isäntäperheen piina kasvaa kun he ymmärtävät, ettei vieras ole lähdössä minnekään, ja tätä kummaa tapausta Smith alkaa pyörittää eri kertojien avulla enemmän tai vähemmän auki. Tavallaan kirja kertoo vieraan kautta kaikesta muusta kuin hänestä, vieraasta tulee vierauden tunne, jonka läsnäoloon jokainen kirjan henkilö suhtautuu täysin eri tavalla. Toinen tuntee tulleensa kotiin, toinen taas tekee siitä elämänsä tarkoituksen.

Oli kerran kello nolla jakautuu neljään erilaiseen osaan, neljään kertojaan, omanlaiseensa ja eri tavoin keskustarinan ympärille kiepahtavaan. Mukana on vierashuoneen vieraan nuoruuden tuttava,  illalliskutsujen 60-vuotias avec, iäkäs rouva pinkissä sairaalakaavussa, olevinaan kaikista nokkelin nokkela 9-vuotias. Smith kuvaa jokaisen hahmonsa kautta maailmaa heidän tavoillaan, niin taitavasti kieltä ja sen eri rekisterejä käyttäen, että välillä lukija unohtaa olevansa jonkin fiktiivisen tapahtuman keskellä. Smith taitaa erityisesti kielen, nokkelat sanaleikit, kerronnan metatasot, eri kertojien ajatuksen juoksun, havainnot, koko maailman sanojen avulla. Yhtaikaa vierashuoneeseen jumiutuva kutsumaton vieras on hahmoille täysin totta ja toisaalta myös jotain suurempaa, vertauskuva, häiriötekijä keskiluokkaisessa arjessa, särö, joka paljastaa identiteettien onttouden, kun ne rakentuvat esimerkiksi vähemmistöjen halveksinnalle. Miles – se vierashuoneeseen lukkiutunut vieras – on henkilö, jota pidetään itsestäänselvyytenä kenties, mutta joka muille herkille, syrjään jääneille, kuulematta tulleille on jotain huomattavasti suurempaa, jotain, jonka katse ja läsnäolo voi muuttaa kaiken. Niin monella eri tasolla. Symbolinen vieras ja vieraus kantaa koko romaanin läpi, ja Smith käsittelee sitä herkullisilla, oivaltavilla ja äärimmäisen tarkoilla tavoilla aina lempeydestä nokkelaan rosoisuuteen.

Tekisi mieli sanoa, että Smith on taitavin ihmismielen sisäisen puheen kuvauksessa, mutta toisaalta hän on ehdottomasti myös taitavin dialogeissa, ihmisten välisten suhteiden esiin tuomisessa, ajatusten paljastamisessa, oikeastaan näemmä allekirjoittaneen näkökulmasta hieman kaikessa mitä hän tekee. Täytyy myöntää, että näitä lukemiani viiden tähden kirjoja sekä niistä kirjoitettuja arvosteluja toki leimaa aina tämä tällainen vilpitön ihailu, mutta toisaalta, sehän on koko lukemisen tarkoitus, ainakin itselläni. löytää kirjoja, jotka vievät niin täysin mukanaan, että hetken on ihan jossain muualla. Oli kerran kello nolla on siis yksi vuoden ehdottomasti suurimpia lukuhelmiä, ja Smithin pariin täytyy päästä palaamaan pian uudelleen. 

Helmet-haaste 2022: 37. Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle mielelle

MAGGIE NELSON : JANE / PUNAISET OSAT

MAGGIE NELSON : JANE / PUNAISET OSAT

415s.

S&S 2020

Alkuteokset: Jane: A Murder 2005 & The Red Parts 2007

Suomennos: Kaijamari Sivill

Saatu arvostelukappaleena

Maggie Nelson on jonkinlainen yleisnero. Sellainen suuri ajattelija, joka osaa tiivistää pieniin lauseisiin kokonaisen elämän, yhteen kirjaan kannanoton alleviivaamatta sitä kertaakaan. Tavallinen kuolevainen ihminen, jonka käsissä teksti saa aivan uusia merkityksiä, ulottuvuuksia ja erityisesti kerronnanmuotoja, kerta toisensa jälkeen. Nelsonia ei kahlitse genrerajat, kirjoittamisen normatiiviset säädökset, aika eikä paikka. Tuntuu, että aina kun Nelsonia suomennetaan lisää, käsillä on se ehdottomasti paras teos. Kunnes tilalle tulee uusi.

Ja oi, kyllä. Lähes paatoksellinen, totaalisen kritiikitön ja puhtaan ihaileva tapa kirjoittaa Nelsonista on tullut jäädäkseen. Tätä tarkoittaa blogini esittelyteksti, jossa kerron että luen kriittisesti, jos ajatukset ei kohtaa, kritiikittä jos rakastan. Hullaannun ja hurmaannun, ja se on itseasiassa tunne, jota lukiessa tavoittelen. Ei repivä kriittisyys, ei ongelmakohtien osoittelu. Se on tämä lähes hurmionomainen tunne, joka ylöskirjoittaessa tuntuu jo vähintäänkin överiltä, mutta on silti niin totta. Pysäyttämätön innostus kirjasta, jolloin kirjoittaminen käpertyy tällaiseksi metahehkutukseksi. Että koettakaa kestää. Ei tällaisiä kirjoja sentään niin paljon ole, että tyyliin ehtisi kyllästyä.

Nelsonin teokset, Jane: A Murdet sekä The Red Parts ovat suomennettu tänä keväänä yhteisniteenä Jane / Punaiset osat. Alunperin kaksi täysin erillistä kirjaa kietoutuu lyhyesti sanottuna Nelsonin oman tädin vuonna 1969 tapahtuneen murhan ympärille, mutta sisältävät sen lisäksi myös kokonaisen maailman. Jane itsessään on oikeastaan runoteos, runomuotoinen kertomus Nelsonin tädistä Janesta ja hänen murhastaan, murhaan liittyvistä epäselvyyksistä. Ruumiista hautausmaalla, päiväkirjamerkinnöistä, sekä Nelsonin itsensä että ennen hänen syntymäänsä kuolleen Janen. Jo Jane itsessään on teoksena äärimmäisen koukuttava, sellainen yhdeltä istumalta luettu page turner, sivunkääntäjä, joka vie itse itseään eteenpäin. 

Jane julkaistaan vuonna 2005, ja samoihin aikoihin Nelsonille käy ilmi, että hänen tätinsä tapaus on avattu uudelleen aktiiviseen tutkintaan. On itseasiassa löytynyt johtolanka, kasa DNA:ta, jotka liittävät tapaukseen aivan uuden epäillyn. Punaiset osat onkin jonkinlainen kertomus, dokumentaatio tai romaani aiheesta tutkinnan aloittamisen jälkeen, ajasta Janen julkaisua seuraavilta vuosilta.

Nelsonin teospari – kuten hänen tuotanto tosin noin muutenkin – pakenee sen tarkempia määritelmiä, ja se on minusta ihanaa. Jostain syystä määrittelemätön on kuitenkin ihmisille vaikeaa, ja joillain sanoilla tätä silti pyritään kuvaamaan, mutta jo siihen pyrkimykseen löytyy Punaisten osien epilogista Nelsonin oma kommentti: "- - - Punaisista osista haaveissani vielä tulee: omalaatuinen, tiivis meditaatio ajan suhteesta väkivaltaan ja suruun kaikeksi onneksi irrallaan 'ajankohtaisuuden', 'true crimen' tai edes 'muistelmien' räikeistä otsikoista." Ja sitä siitä on tullut. Ja siksi kaikki määritelmät tämän kohdalla ovat turhia ja turhan väkivaltaisia. Sellaisiin laatikkoihin laittamista, joita ei todellisuudessa Nelsonin tuotannon kohdalla ole olemassakaan.

Näistä teoksista voi lukijasta riippuen myös löytää vaikka mitä, mutta itselleni Jane tuntuu kirjalta, joka avaa suvun mysteereitä, kun taas Punaiset osat on siitä tyypillistä Nelsonia, että se on kaikkea yhtaikaa. Se on surukirja, erokirja, murhakirja, perhesuhdekirja, tarina menettämisestä, oikeudesta, eikä silti mitään noista. Se on terävä osoitus yhteiskuntamme tavasta fetissoida nuorena kuolleiden, mieluiten vielä murhattujen, nuorten naisten ruumiit, se on murhamieltä ja osoitus täysin vankkumatonta rakenteellista naisvihaa kohtaan. Punaiset osat voi olla kritiikki siitä, miten jatkuvasti (etenkin amerikkalaisessa yhteiskunnassa) uhriin kohdistuva, tosiaan jopa kiihkoon taipuvainen kiinnostus vie huomion naisia murhaavilta miehiltä, psykologisoi murhaajat yksittäisiksi tekijöiksi, seksuaalista väkivaltaa sisältävät murhat järjettömästä yleisyydestään huolimatta viallisten mielten yksittäisiksi teoiksi. Julkisuus ja aiheiden käsittely kauniina kuolleiden uhrien ympärillä on tosiaan omiaan vahvistamaan tätä kuvaa. Ja tätähän meidän kulttuurimme on täynnä: rikosfantasioita, true crimeä, järkyttävien kohtaloiden ja silmittömän väkivallan viihteellistämistä. Ja niin kauan kun murha, oli keskiössä sitten sen selvittäminen tai tekeminen, tv-sarjasta tai elokuvasta riippuen, on meille täydellistä viihdettä, on se myös äärimmäisen romantisoitu teko, jota ei ihan niin vahvasti sitten kuitenkaan tuomita kuin sen lopullisuutensa kannalta kuvittelisi tehtävän. Järkytyksemme on suuri, kun murhia tapahtuu, muttei kuitenkaan niin suuri, että se aidosti siirtäisi huomion misogynistiseen kulttuuriin, jossa naisen murhaaminen todella on myös viihdettä. Mutta samalla kun Nelson selvitttää omaa elämäänsä, hän tarkastelee juuri näitä rakenteita taitavasti. Ja siinä hän onnistuu, ja siksi olisi väkivaltaista iskeä tälle kirjalle esimerksi true crime -leima. Se kun jatkaisi fetissoinnin linjalla, rohkaisisi urkkivaan lukemiseen. Jane / Punaiset osat ansaitsee paljon enemmän ja paljon syvemmin, vaikka kyllä, se on myös varmasti täydellinen murhamysteerikirja kuumaan kesäpäivään. 

Helmet-haaste 2020: 

Jane: 27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani

Punaiset osat: 39. Kirjassa lennetään

ANTEEKSI, MUTTA NYT EI PYYDELLÄ ANTEEKSI – ANU KAAJA : KATIE-KATE

ANU KAAJA : KATIE-KATE

261s.

Teos 2020

Saatu arvostelukappaleena

Katie-Kate kauniissa asetelmassa valkoisella pöydällä, teekupin ja kukkakimpun vieressä, värit käyvät kieltämättä yhteen, mutta kun kirjan kankaisia kansia pitää kädessään, ja tuntee spermaa jäljittelevän muovin sen yläreunassa, tietää, että tämä kirja käy juuri tällä tavalla ottamaani kuvaan kaikkein huonoimmalla mahdollisella tavalla, ja silti siinä se nyt sitten on. Se on yhtaikaa Katie (Price) ja Kate (Middleton), huora ja Madonna, tai ei Madonna vaan prinsessa, prinsessasatu, johon jotkut syntyvät, ja jonka jotkut kirurgiveitsien avulla täyteaineilla itselleen hankkivat, se on tahmainen, likainen ja kipeä, terävä, raaka ja kamala.

"Diana oksentaa ruokansa, Kuningatar syö muronsa ja Kate Middleton nielee myslinsä, kohtuullisen määrän. Sillä on yleisesti tunnettu tosiasia, että nainen saa niellä kohtuuttomia määriä spermaa, mutta vain kohtuullisia määriä ruokaa, Kate Middletonin tapauksessa sen verran, että laihuus säilyy, mutta kruununperimys voi jatkua."

Katie-Kate iskee tyylillä, latteasti sanottuna (sekä kustantajan omaa esittelytekstiä lainaten) anteeksipyytelemättä. Mutta nyt mietin miksi niin sanotaan vain naisten kirjoittamasta kirjallisuudesta, miksi anteeksipyytelemättömyys on feminismiä? Ovathan miehet kirjoittaneet jo historian sivun asiansa Suurina Totuuksina, eikä heistä kukaan takuulla ole pyydellyt anteeksi. Eikä heitä myöskään siitä kiitetä, sehän on itsestäänselvyys, eikä sellaisia todellakaan pyydetä anteeksi. Että Mieheltä Tulee Tykinsuusta Totuus. Jos se tulee naiselta, anteeksi jätetään erikseen pyytämättä, eli alleviivataan, että olisi voinut kuitenkin pyytää. Että on nyt uroteko, kun ei sitten kuitenkaan pyydetty. Omaa ääntä anteeksi. Omaa olemassa oloa anteeksi. Anteeksi. Anteeksi, mutta nyt ei todellakaan pyydetä anteeksi.

Puoliväliin Katie-Kate on vakava kuin Camille Rainvillen Be a Lady They Said -runo (joka on upotettu tuohon alle Cynthia Nixonin lukemana), hilpeä kuin Liv Strömquistin piikikkäät ja äärimmäisen tarkkanäköiset sarjakuvat naisten asemasta ja mädältä haisevasta patriarkaatista. Madonna-huora-kulttuurista, jossa Madonnan korvaa eteerisen kauniit tosielämän prinsessat, mutta huorat pysyvät huorina ajasta toiseen. Siitä, miten nainen on aina liikaa tai liian vähän, olemassa rintojen, huulten ja takapuolen koon kautta, miehen katseen alla, miehen katseen kohteena, mutta silti vähintäänkin väärin. Anteeksi, kun emme siis ole tarpeeksi.

Puolivälin jälkeen Katie-Kate taas ei ole enää mitään, mitä se ei jo alkuun ollut. Se on vain sitä, mitä se on koko ajan ollut, ja se p u u d u t t a a, puuduttaa kuin se valtavirtaporno, jota kirja käsittelee ja ei käsittele, patriarkaatti, jota koko maailmamme on täynnä. Terävin terä kuitenkin tylpistyy, kun sitä käytetään silpomaan koko ajan samaa, kun mikään ei laajene – tai kun vain naisen elimet pornokuvastossa laajenevat päättömien penisvartaloiden astuessa kuvaan tai sisään – mikään ei muutu, kun jumiudutaan yhteen ja samaan kahdeksi sadaksi kuudeksikymmeneksi ja yhdeksi sivuksi. Porno, seksi tai patriarkaatin murtaminen ei sinänsä kirjassa kyllästytä – olen hyvin paljon samaa mieltä kuin Emmi-Liia Sjöholm vasta Hesarin avoimuutta käsittelevässä jutussaan, että jos toisen avoimuus ja tabujen käsittely häiritsevät, syytä kannattaa etsiä käsittelijän sijaan itsestään ja omista sisäisistä rajoittajistaan – mutta tuntuu, kuin kirjan kirjalliset ansiot olisivat täydellisesti unohdettu, kun sisältöä tuutataan näin täyslaidallinen. Kritiikki osuu alusta loppuun yhteen ja samaan, ja siinä missä kirjan alkupuoliskolla vielä hihkuin riemusta, että nyt meillä viimein on oma kotimainen Liv Strömquist, unohdin loppua kohden vertauksen jo kokonaan. Strömquist kun osaa lopettaa ajoissa, jotta esiin nostetusta jutusta tulee tehokas, Kaaja taas venyttää juttuaan niin pitkälle, että se alkaa osin jo tuntua selitetyltä vitsiltä. Anteeksi, mutta pakko kysyä, että milloin överiys tehokeinona on sopiva määrä, ja milloin överi menee överiksi?

Niin. Liika on liikaa on liikaa on liikaa, se käy kieltämättä kirjan tyyliin niin äärimmäisen hyvin, että tuntuu vähän tyhmältä siitä edes kirjaa kritisoida, mutta kun en vain enää jaksanut, eikä kirjakaan jaksanut, enkä tiedä kuka tätä jaksaa, kun tätähän tämä todellisuus ja patriarkaatti on, eikä sitä pitäisi kenenkään jaksaa. Anteeksi, mutta kuka tätä edes voisi jaksaa.

Helmet-haaste 2020: 15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö 

TAKAISIN PERUSASIOIDEN ÄÄRELLE – ELIZABETH STROUT : OLIVE KITTERIDGE

ELIZABETH STROUT : OLIVE KITTERIDGE

374s.

Tammi 2020

Alkuteos: Olive Kitteride, 2008

Suomennos: Kristiina Rikman
Pyydetty arvostelukappale

Puolisentoista vuotta sitten Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton vei sydämeni. Vähäeleinen ja silti suurelta tuntuva tarina meistä tavallisista, pienistä ihmisitä on jotain, mitä Strout todella osaa kirjoittaa, ja se sai minut rakastumaan sekä Lucyyn että sitä seuranneeseen, viime keväänä suomennettuun novellikokoelmaan Kaikki on mahdollista. Kun tänä keväänä käännösvuorossa oli 12 vuotta sitten jo alunperin julkaistu Olive Kitteridge -romaanikaksikon ensimmäinen osa, oli mielenkiintoni suuntaus sitä kohtaan varsin taattu.

Olive Kitteridge on paitsi episodiromaani myös 13 erilaisen tarinan keskushahmo. Crosbyn kylään Maineen sijoittuva tarinakokonaisuus milloin kuvaa Kitteridgeä keskiössä ja milloin taas vain ohikulkijan tapaan vilahtavana sivuhenkilönä, mutta tällälailla kehää hänen ympärillään kiertäessään se kasvattaa niin keskus- kuin sivuhahmoistaankin jälleen suuria, omien elämiensä kokoisia. Pienet, arkiseltakin tuntuvat hetket ja risteävät ihmiskohtalot sekä ihastuttavat että turhauttavat, mutta jos Strout tosiaan jotain osaa, niin ihmismielen moninaisuuden ja monitasoisuuden kuvaamisen. 

Itse Olive Kitteridge on varmasti monien mielestä turhauttavan kamala henkilö, niin tarinan sisällä kuin lukijoiden mielissä kirjan kansien ulkopuolellakin. Minä häntä kuitenkin rakastin, lempeydellä ja sopivan etäältä, kuin Henry, hänen sopivan uskollinen puolisonsa, lähes loppuun saakka. Perhesuhteiden vaikeus, epäonnistunut äiti-poika-suhde, vahva matematiikan opettaja, jota joko pelättiin tai jolle naurettiin. Suuri hahmo, äänekäs ja kookas, naiseksi niin vääränlainen, mutta omana itsenään hauras ja kaunis. Kokonainen. Enkä täysin tiedä, miten näin sietämätöntä inhimillisyyttä voi edes olla rakastamatta.

Stroutilla siis on sana ja ihmiskuvaus hallussaan, ja Suomessa saadaan olla varsin onnellisia, kun hänen tuotantoaan nyt viimein Lucy Bartonin maailmanlaajuisen suosion perässä käännetään myös suomeksi. Stroutin katse henkilöhahmojaan kohtaan on niin pehmeän ymmärtävä ja lempeä oli ihmisten käytös miten itsekästä tai sokeaa tahansa  – eikä tällaiseen lempeyteen ihan kuka tahansa ylläkään. Kuvauksen hienous piileekin sen vähäeleisyydessä: vaikka paikoin tarinassa toki on hieman amerikkalaistyylistä yliampumista, pääsääntöisesti Strout malttaa pitäytyä arjen pienten hetkien ja sitä kautta vaikeidenkin tunteiden taitavassa kuvaamisessa. Olen ylipäätään ollut lähiaikoina hurjan kiinnostunut erityisesti tällaisen tavallisuuden kuvaamisesta kirjallisuudesta, siitä, että hienon kirjan ei aina tarvitse toisintaa Suuria Kertomuksia Suurista Sodista tai Traumatisoivista Katastrofeista – vaikka toki paikkansa niilläkin – ja siksi Olive Kitteridge ilahdutti erityisesti. Tässä teoksessa on paljon samaa taituruutta kuin Alice Munron novelleissa, mutta silti omaleimaisen kauniilla tavalla. Tavalla, joka on muutaman kirjan perusteella kokemukseni mukaan tyypillinen juurikin Elizabeth Stroutille. Joten duologian toista osaa, Olive, Again -teoksen suomennosta odotellessa.

Helmet-lukuhaaste 2020: 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu 

VUOSI HORROKSESSA – OTTESSA MOSHFEGH : MY YEAR OF REST AND RELAXATION

OTTESSA MOSHFEGH : 

MY YEAR OF REST AND RELAXATION

♥ ♥ ♥

289s. // 7h 15min

Penguin Press 2018

Äänikirjainnostus jatkuu, miten mainio tapa kuluttaa tuoreempaa kirjallisuutta, kevyempää viihdettä ja aikaa, kun pakoilee sitä erään ison G:lla alkavan koulutehtävän viimeistelyä. Daisy Jones & the Six vei totaalisen mukanaan, ja 70-luvun rock-maailman jälkeen kaipasin heti jotain uutta, yhtä intensiivistä ja mukaansa tempaavaa kuunneltavaa. Kun edellinen kuuntelemani äänikirja oli varsin klassinen sex, drug & rock 'n' roll -tarina ilman sen uudempia twistejä, seuraava valinta osui lähes yhtä paljon kohinaa aiheuttaneeseen Ottessa Moshfeghin My Year of Rest and Relaxationiin, omaleimaiseen tarinaan, jonka päähenkilö etsii parasta mahdollista tapaa horrostaa kokonainen kalenterivuosi.

 “Sleep felt productive. Something was getting sorted out. I knew in my heart—this was, perhaps, the only thing my heart knew back then—that when I'd slept enough, I'd be okay. I'd be renewed, reborn. I would be a whole new person, every one of my cells regenerated enough times that the old cells were just distant, foggy memories. My past life would be but a dream, and I could start over without regrets, bolstered by the bliss and serenity that I would have accumulated in my year of rest and relaxation.”

Tähän alkuun sanottakoon, että minä  r a k a s t a n  nukkumista. Rakastan. Voisin omistaa unelle kokonaisen postauksen, kirjoittaa ylistyslaulun onnistuneille päiväunille, viettää kevyesti itsekin vuoden nukkuen. Minä, jos kuka siis ymmärrän unenkaipuun. Unen tuottavuuden, maailman järjestykseen laittavan luonteen. Intohimon, joka hyvän unen tavoittelu nostaa esiin. Joten kun tarjolla on kirja, joka kertoo nukkumisesta, olen varsin myyty. Ja odotukseni ovat kovat, se on varsin varmaa.

Kirjan nimettömäksi jäänyt päähenkilö suhtautuu nukkumiseen siis vähintäänkin yhtä suurella intohimolla kuin minä. Huomattavasti suuremmallakin, sillä hän päättää todella käyttää kokonaisen vuoden nukkumiseen. Lepoon ja rentoutumiseen. 2000-luvun alun New Yorkiin sijoittuva tarina saa alkunsa, kun kertoja päättää etsiä psykiatrin, jonka avulla hän pääsee unensa kanssa vielä pidemmälle: kerryttää sellaisen lääkevaraston, ettei unta ja todellisuutta tarvitse jatkuvan valveilla olon vuoksi pitää erossa toisistaan, vaan nukkumisesta voi tehdä päivien pääasiallisen tehtävän. Päähenkilön vanhemmat ovat kuolleet, ja kun työpaikkakin tulee nukuttua alta, jää jäljelle enää uni, lääkkeet sekä sinnikäs ystävä Reva, joka ei lopeta vierailuja edes horrostamisen aikana.

My Year... on ensimmäinen kirja, jonka Moshfeghilta olen lukenut. Hänen kirjansa tuntuvat jakavan mielipiteitä, mutta jos rakasta unta ja nukkumista, rakastan myös outoa ja erilaista, uskallusta lähteä mukavuusbokseista ja viedä sekä kerronta että henkilöhahmot jopa absurdin puolelle, tarjota todella uutta luettavaa ja koettavaa kirjallisuuden kautta. Jos joku, Moshfegh tuntuu tämän taitavan, ainakin tämän ensimmäisen lukukokemuksen perusteella. Hän luo asetelman, josta ei voi muuta oikeastaan tullakaan kuin herkullinen.

Uni ja horrostaminen muodostuu kirjan keskiöksi, ja Moshfeghin kirjoitusvoima kohdentuu asetelman lisäksi omaleimaisiin henkilöhahmoihin. Heitä ei ole monia, ei oikeastaan kuin päähenkilö sekä Reva, joiden elämässä vilahtelee sekä entisiä pakkomielteisiä miesystäviä, salasuhteessa eläviä esimiehiä, vanhempia sekä omalaatuisia taiteilijoita, joiden parissa päähenkilö aiemmin työskenteli. Lopulta kaikki kuitenkin kiertyy päähenkilön, ja hänen nukkumisensa ympärille. Vyyhdiksi, joka voi kuulostaa hitaalta ja tapahtumaköyhältä – ja sitä se tavallaan onkin, mutta olen usein sitä mieltä, että hienoin ja minuun eniten vaikuttanut kirjallisuus on sellaista, mahdollisimman juonivedotonta – mutta nukkuessakin tapahtuu, yllättävänkin paljon.

Unensa välissä Moshfegh tuo tarinaan mukaan niin mitä bisarreimpia taiteilijoita kuin perhe- ja ystävyyssuhdetarinointiakin, joka hieman yllättäenkin nousee yhtäkkiä lähes unentasoiseen valtarooliin kirjan edetessä. Perhesuhteilla ja hyvinkin myrkyllisillä romanttisilla suhteilla pyöritellään jonkinlaista taustaa vuoden levolle ja rentoutumiselle, mutta toisaalta kai tarjotaan eräänlaista kurkistusta elämään, jossa henkilö, joka ei koskaan ole kohdalleen saanut ehdotonta rakkautta, etsii sitä myös sellaisista paikoista, josta ei sitä todella tule löytämään. Ja vaikka tällaista eteen kannettaisiin, kultalusikalla, ystävän muodossa, muodostuu tällainenkin suhde yksipuoliseksi, torjuvan oudoksi, riippakivimäiseksi, muttei kuitenkaan.

Ja yhtäkkiä unen sijaan tarinan kiintopiste kulkeekin ystävyydessä, ihmissuhteissa ja ihmisyydessä. Unessa, oudoissa taiteilijoissa ja 2000-luvun New Yorkissa myös, mutta kaikessa lääkehuuruisessa elämässään myös toisista ihmisistä, yhden ainoan hahmon kautta.

Tavallaan kirjan asetelma on siis myös tältä kantilta kiinnostava, mutta siihen ainakin itseni kohdalla tarina lopulta kompastuu: absurdi asetelma ei kanna loppuun saakka, ja sille tarjotaan ehkä turhankin helppo yksilöpsykologinen taustakehys, jota jauhetaan, käännellään ja väännellään pitkään. Loppua kohden kirjan voima ja omaleimaisuus kääntyvätkin jo varsin perinteiseksi, yllätyksettömäksi ja kaikessa omintakeisuudessaankin ennalta-arvattavaksi ihmissuhdekerronnaksi, ja vaikka sillä ehdottomasti on paikkansa, tässä romaanissa se jätti hieman kylmäksi. Luulen saaneeni kyllä aivan mainiosti kiinni tarinan kokonaisuudesta ja lankojen välisistä suhteista, mutta lopulta luulen, että jälleen kerran omat odotukseni jättivät kokemuksen yllättävänkin laimeaksi. Kirjan vahva alku ja tapahtumien sommitelma jättivät toivon vähän vähemmän konventionaalisesta lopusta, eikä kokonaisuus oikein istunut yhteen sen kanssa, mitä tältä olin alun perusteella odottanut. Kirja ei siis jaksanut lunastaa sitä mitä lupasi, mutta omalla tavallaan sen kuuntelu oli kuitenkin varsin mukaansatempaava kokemus. Ja jos Daisy Jones & the Six on kirja, joka ehdottomasti kannattaa kuunnella, luulen, että tämä taas toimisi paremmin paperisilta sivuilta itse luettuna. Jos tämä joskus suomennetaan, kokeilisin sitä mielellään myös siinä muodossa. Käännöstä siis odotellessa. 

ANNE SWÄRD : KESÄLLÄ KERRAN

ANNE SWÄRD : KESÄLLÄ KERRAN

324s.

Otava 2012

Alkuteos: Polarsommar // 2003

Suomennos: Katriina Huttunen

Auringon värittämä kansikuva. Muistijälki siitä, että joku jossain sanoi tämän olevan hyvä. Kirjaston suositushylly, hetki, jolloin mikään ei muka maistu, mutta tätä alkaa lukea heti. Lukee väsyneenäkin, vaikka ei viikkoihin muita ole jaksanut, lukee ja ahmii ja jopa hullaantuu.

"Kukaan ei tervehdi häntä. Ei kukaan. Joku aivan varmasti tunnistaa hänet mutta kukaan ei tervehdi. Ihmiset tuijottavat sen sijaan minua vaikka Kaj kuljeskelee kuollut orava kädessä. Selvästikin he ihmettelevät mistä olen karannut. Pää huolimattomasti ajeltuna ja naama ruvella leuasta otsaan. Ikään kuin olisin työntynyt ahtaan viemärin läpi."

Anne Swärdin esikoisromaani Kesällä kerran lähtee liikkeelle tilanteesta, jossa Kristian ajaa äitinsä kotiin huolehtiakseen aikuisesta pikkusiskostaan sen aikaa kun hänen toinen veljensä ja äitinsä lähtevät kolmeksi viikoksi palkintomatkalle Floridaan. Kristianin sisko Kaj on voittanut suklaamuropaketin mainoslausekilpailun, ja lahjoittaa liput eteenpäin. Kaj ei nimittäin poistu kotoa, ei omasta turvapiiristään. Kaj on omanlaisensa, mutta Kristian on joku joka häntä ymmärtää. Ymmärtää, vaikkeivat he olekaan nähneet yli seitsemään sataan päivään.

Swärd käyttää kieltä äärimmäisen upeasti. Hänen tekstinsä on intensiivistä ja imevää, se vie kokonaan toiseen maailmaan, pysähtyneeseen hetkeen Kaj'n ja Kristianin pariin. Swärd kirjoittaa omaleimaisesti, niin että maailma ympärillä tuntuu harvinaisen todelta. Jopa vangitsevalta. Aina kirjan toiseen osaan saakka.

Sillä silloin jotain tapahtuu. Taika katkeaa. On kuin Swärd olisi luonut tarinan alullaan niin upean puutarhan, että sen pihatien päästä kuvittelisi löytävänsä vähintäänkin kartanon, mutta lopulta siellä onkin vain talo. Tavallinen, keskinkertainen talo, jolla ei ole mitään annettavaa mihinkään suuntaan. Ei säihkettä, muttei nostalgia-arvoakaan. Ja se harmittaa, sillä alun intensiivisyys todella lupasi taidokkaampaa tarinaa, suurempaa mysteeriä, vähemmän tavanomaisia pettämis- ja lähtemiskuvioita. 

Pidän kyllä lohduttomuudesta ja loputtomasta melankoliasta, siitä ei ole kyse. Yksinkertaisesti sanottuna kirjan jännite vain katkeaa puolivälin paikkeilla, ja se mitä aluksi annettiin ymmärtää, ei enää riittänytkään loppuun saakka. Tarina siirtyi pois niistä osista, jotka minua kiinnostivat eniten, ja alkoi yhtäkkiä särppiä niitäkin, jotka aukikirjoittamatta olisivat olleet huomattavasti vahvempia. Tässä oli jotain hyvin esikoishenkistä, ja ehkä se oli juuri myös sen heikkous: yhteen kirjaan tuntui puolivälin jälkeen pakotetusti olevan välttämätöntä tunkea yhtä sun toista, ja se jos mikä on omiaan viemään huomion pois myös taitavimmilta osilta. Sillä niitäkin oli, oli todellakin. Nyt ne vain jäivät kaiken hyvinkin kuluneen perhedraaman keskelle. 

Parasta tässä kirjassa kuitenkin ehdottomasti oli kuvaus Kaj'n ja Kristianin suhteesta. Hieman epänormaalin kiintyneestä, mutta sellaisesta, jota sisaruus parhaillaan on. On huolimatta siitä, että toinen on maailman, ja jopa muun perheenkin silmissä erilainen. Omanlaisensa. Kristianialla oli kuitenkin oma ilmiömäinen tapansa tulkita ja ymmärtää sisartaan, vauvana vain oven taakse ilmestynyttä. Tästä suhteesta huokui niin paljon hyvää, taitavaa ja kaunista, että tuntuu ylipäätään uskomattomalta, että sellainen on kaunokirjallisuuden keinoin luotu. Sama koskaa myös Kajta itseään. Pidin siitä, miten Kajn olemus jätettiin auki, mysteeriksi, omaleimaisuudeksi. Sitä ei selitetty puhki, tarjoiltu diagnooseja, pyritty parantamaan, vaan kaikessa hankaluudessaakin se sai olla aivan oma itsensä. Jos Swärd olisi malttanut keskittyä tähän, laajentaa piiriään vain hieman tämän suhteen ulkopuolelle, tarina olisi ollut varmasti yksi itsellenikin henkilökohtaisesti tärkeimpiä aikoihin. Omaan makuuni tarina kuitenkin lähti liian kauas, puuroutui ja suli kasaan. Ja loppu olikin jo niin banaali, että oikeastaan haluaisin unohtaa sen kokonaan. Kirjan viimeistä lausetta lukuunottamatta.

"Kaj punnitsee isoa kalkkikivipalaa kädessään ja paiskaa sen veteen. 'Jos rakastat minua, hae se', hän sanoo, 'äläkä tule ylös enen kuin olet löytänyt sen.'

Vaikka lukukokemuksena tämä kirja jäikin hieman keskinkertaiseksi, pakko sanoa, että onkin ehtinyt olla ikävä tätä tapaa valita itselleen lukemista: kierrellä vain kirjastoa, ja tarttua teoksiin nimien, kauniiden kansien ja hatarien muistikuvien varassa, niiden sellaisten, joissa muistetaan kyllä jonkun suositelleen tätä joskus jossain, muttei sen tarkemmin osaa suositusta mihinkään paikantaa. Kaiken uutuuskirjallisuuden keskellä tekee hyvää muistaa keskittyä välillä edes hieman vanhempiin, pidentää yksittäisten teosten elämänkaaria ja lukea jotain, mistä kukaan ei juuri nyt keskustele. Olla siis aivan kahden kirjan kanssa, pitkästä aikaa.

Swärdin esikoisesta muissa blogeissa: Sivulauseita, Lumiomena, Rakkaudesta kirjoihin, Pieni kirjasto, Tarukirja, Kannesta kanteen, Luetut, lukemattomat & Kirjakaapin kummitus

JILL SANTOPOLO : VALO JONKA KADOTIMME

 

JILL SANTOPOLO : VALO JONKA KADOTIMME

335s.

Otava 2018

Alkuteos: The Light We Lost

Suomennos: Inka Parpola

Marraskuun viihdeputken kohokohta, Santopolon Valo jonka kadotimme, on täällä. Olen kärsinyt nyt reilun kuukauden ajan erinäisistä ylianalyyttisyyteen taipuvaisen pään sivuoireista, tieto- ja ajatusähkystä ja sen myötä myös varsin suuresta lukujumista. Mitä syvällisempää on tarjolla, sen huonommin pystyn ottamaan sitä vastaan, ja niinpä olen viettänyt viime ajat helppojen ja kepoisten kirjojen parissa. Luen toki mielelläni välillä myös juuri tällaista keveää ja vähän aivot narikkaan -henkistäkin kirjallisuutta, mutta sitä suuremmalla mielenkiinnolla luen kirjoja, jotka ovat tärkeitä ihmisille, jotka ovat tärkeitä minulle. Tämä kirja on nimittäin laina omalta isoäidiltäni, tärkeältä ja rakkaalta, ja hänelle tärkeä kirja tuntuu myös itselle jo valmiiksi jollain tapaa merkitykselliseltä.

"Me kaikki juhlimme jälkeenpäin päihdyksissä adrenaliinista, jonka voitto oli saanut virtaamaan suonissamme. Me tanssimme ja joimme ja nauroimme, ja sinä rupattelit kollegoideni vaimojen ja poikaystävien ja kihlattujen kanssa. Mutta huomasin kyllä, ettet ollut paikalla, et oikeasti."

Santopolon rakkausromaani lähtee liikkeelle kun terroristit ohjaavat kaksi matkustajalentokonetta newyorkilaisiin pilvenpiirtäjiin, ja toisella puolella kaupunkia kaksi toisilleen vierasta ihmistä hakevat toivottomuuden hetkellä turvaa toisistaan. Kohtaaminen jää yksittäisemmäksi kuin kumpikaan olisi toivonut, mutta jonkin ajan kuluttua he tapaavat uudelleen - ja kummankin elämä on täysin toisen ympärille kiedottua tuosta ensihetkestä alkaen. Mutta koska ihmissuhteet, eihän suuri ja roihuava rakkaus koskaan pääty muuhun kuin sormien polttamiseen. Vai päättyykö?

9/11, toivoton hullaantumisrakkaus, epärealistiset ihmissuhteet, näennäisfeministinen ja omaa tietään kulkeva päähahmo, naimisiin toisen miehen kanssa, varsin ennalta-arvattava loppuratkaisu - yksi klisee vielä, ja tämä olisi kääntynyt parodian puolelle. Syystä tai toisesta, ehkäpä juuri siitä, miten alunperin tämän kirjan luettavakseni sain, olin kuitenkin yllättävänkin pitkämielinen tämän kanssa. Ilahduin, kun löysin kohtia, joista oletan kirjan antajan pitäneet, ja pohdin mistä kaikista voimme itsemme tästä löytääkin. Kieli ja erityisesti käännös olivat lähinnä keskinkertaista tasoa, mutta kuitenkin niin helppoa, että kirjaa harppoi eteenpäin pahoittamatta mieltään tai tuomitsematta tarinaa sen kummemmin. Hyvää viihdettä siis, ehdottomasti, ja näen kyllä miksi tämä on monelle hurjasti enemmänkin.

Mutta koska oma postaukseni ei olisi täysin omani ilman pientä kriittistä osiota, on minun ihan pakko hieman sörkkiä pintaa syvemmältä. Kyse on ehkä laajemmasta asiasta kuin vain tästä kirjasta. Jos tämä kirja olisikin ainokainen lajissaan, se saisi anteeksi hurjasti. Mutta jos puhutaan laajemmin siitä heteronormatiivisesta ja epärealistisesta rakkauskäsityksestä, joka tämänkaltaista kirjallisuutta leimaa, ollaan jopa hieman toksisilla vesillä. Sillä vaikka Lucyn ja Gaben tarina olikin toivottomuudessaan samaistuttava, se samaistutti lähinnä sillä Disney-prinssitasolla, koska olemme tottuneet samaistumaan toivottomiin Hollywood-tarinoihin jatkuvan viihteemme kautta. Ehkä joku muu samaistui muuhunkin - sitä en lainkaan epäile, sillä onhan jonkinlainen rakkauden anatominen fakta se, että suurimpia tarinoita ovat aina ne, jotka eivät todellisuudessa koskaan tapahtuneetkaan. Eihän niiden ole tarvinnut kohdata arkea ja odotusten ristivetoa, joka väkisinkin oikeassa maailmassa vastaan tulee. Hullaantuminen jää sydämeen, kyllähän sen jo tietää. Mutta se, että se esitetään suurena rakkaustarinana, häiritsee minua vähän.

Jälleen kerran maailmassa on nimittäin kirja, jossa nainen on olemassa suhteessa vain miehiin. Ja toki nainen on petollinen, sillä hänhän on tavallaan kahden miehen välissä. Hän ei puhu ystäviensä kanssa mistään muusta kuin rakkaudesta tai miehistä, ja vaikka hän ei "raikkaasti" suostukaan uhraamaan uraansa tai myöhemmin perhettään miehen vuoksi, on hän lopulta kuitenkin uhrannut kaiken. Nainen kaikessa itsenäisyydessäänkin elää vain kokeakseen jotain, mitä ei ole olemassa. Ja sitä ei ole olemassa siksi, että tällaiset rakkaustarinat, täysin upeat ja virheettömät, kuuluvat vain satuihin. Ensin Disneyn prinsessasatuihin, myöhemmin Hollywood-filkkoihin, joissa nainen vain tahtoo tuntea itsensä rakastetuksi. Miehet ovat upeita ja virheettömiä, tai heidän ainoa virheensä on olla liian prinssi. Sillä, SPOILER ALLERT - jättää nyt elämänsä nainen, koska haluaa valokuvata sota-alueita maailmaa parantaakseen? Ollakseen siis liiankin upea ollakseen totta? 

Ei tällaista tapahdu, ja siksi se on toksista. Se on toksista, koska se saa tarpeeksi usein toistettuna meidät uskomaan, että jossain on aina suurempaa, parempaa ja mahtavampaa, ja hyvä kannattaa aina pitää vähän sillä tavalla varalla, toinen jalka mukana ja toinen entistä maagisempaa etsien. En toki tarkoita, että kaikkien suhteiden pitää aina olla loppuelämän suhteita ja ettei hyvästä suhteesta saa lähteä, jos se ei tunnu omalta, en. Se ei ole tämä keskustelu, vaan tämä keskustelu piilee ennemminkin siinä, että se saa meidät odottamaan maailmalta jotain megalomaanisen upeaa, ja me luovumme parhaastakin hetkellisen huuman, epärealistisuuden ja lyhytaikaisten voittojen toivossa. Joskus sekin on kannattavaa, mutta sitä ei koskaan saa näin. Ei hopealautasella, ei ainoana konfliktina toisen menettäminen. Suuret nousut ja huiput tarvitsevat aina vastavoimansa, riitoja ja raastavuutta, mutta se on valitettavasti Santopololta unohtunut.

Olisin ehkä saattanut antaa vähän anteeksi tälle, jos kirja olisi sisältänyt edes pienen pienen vihjeen siitä, että sillä on kykyä itsereflektioon. Tai jos tuollainen riipivä suhde olisi esitetty niin kuin se niin sanotusti oikeasti menee: vikoineen päivineen. Mutta valitettavasti kummankin puuttuessa tilalle jäi vain yltiökiillotettu kuva jostain, mitä ei olisi voinut tapahtua. Ei näin, ei tällaisena. Ja se on niin ontto, että siitä on vaikea saada minkäänlaista otetta.

x

Huomaan taas kuulostavani varsin armottomalta. Tämä kirja on saanut valtavan hyvät arvostelut ympäri internetiä, enkä ihmettele sitä lainkaan, sillä kyllähän tällainen myy. Kulutan itsekin valtavan määrän vastaavia elokuvia ja TV-sarjoja, enkä siis siksi missään nimessä tuomitse niitä, jotka itse viihtyvät samaan sarjaan kuuluvan kirjallisuuden kanssa. Tästähän saa kaikkea, mitä viihdykettä janotessa usein haluaakin: suuria, arjesta kaukana olevia tunteita, mullistavia käänteitä ja hurjia loppuja. Todellisuuspakoa, parhaimmillaan. Ja ihan varmasti jonkinlaista samaistumistakin, sitäkään en epäile. Olen itsekin miettinyt, miksi ihmeessä sitä viihdekirjallisuutta kohtaan onkin näin tiukka, miksi siltä vaatii enemmän kuin elokuvalta? Onko se se sitoutuminen, jonka yhteen teokseen laittaa? Vai se, että yhtä huonoa yksityiskohtaa on oikeasti aikaa jäädä jankkaamaan vaikka miten pitkäksi aikaa, se ei vain vilahda äkkiä silmien ohi kuten elokuvissa? Vai enkö vain viihdy kirjoitetun kielen ääressä, odotanko siltä automaattisesti niin paljon, ettei hyväkään viihdekirja anna minulle lopulta mitään?

Niinpä ymmärrän kuitenkin sen, että se ei ollut tämä kirja, se olin jälleen kerran minä. Tässä ei sinällään ollut mitään vikaa (paitsi tietenkin toksinen rakkauskäsitys, mutta pääsinpähän sentään kirjan avulla ylipäätään sivuamaan vähän sitäkin), minä en vain osaa olla ja antaa mennä, mitä chick lit -kirjallisuuteen tulee.

Tai sitten kestävän chick litin etsinnät vain yksinkertaisesti jatkuvat edelleen. Sitä oikeaa odotellessa.

Kadotetusta valosta muissa blogeissa: Kirsin Book Club, Amman lukuhetki, Kirjoihin kadonnut 

Helmet-lukuhaaste 2018: 10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja