J.K. ROWLING, JOHN TIFFANY & JACK THORNE : HARRY POTTER JA KIROTTU LAPSI

J.K. ROWLING, JOHN TIFFANY & JACK THORNE : 

 HARRY POTTER JA KIROTTU LAPSI

♥ ♥ ( ♥ )

446s.

Tammi 2016

Alkuteos: Harry Potter and the Cursed Child (2016)
Suomennos: Jaana Kapari-Jatta

Asioita, jotka ovat minulle melko pyhiä: muumit, astiat, Elvi, Frendit, nukkuminen, lukemisrauha ja Harry Potter. Ne ovat asioita, joiden parissa bondailen helposti uusienkin ihmisten kanssa, vaikka muuten hieman varautuneisuuteen taipuvana aina puhumista ei olekaan helppo keksiä. Ne ovat asioita, jotka ovat täydellisiä sellaisinaan, ja asioita, joista tulee aina hyvä olo. Mikään kun ei ole niin ihanaa kuin keskittyä asioihin mukavuusalueellaan, ja Potterit, no ne nyt ovat aina olleet siellä hyvin vahvassa keskiössä.

Joten niinpä ajatus jatkosta Potterille oli alkuun aika ehdoton ei. Se oli ei, koska olen jo noissa ihan varsinaissa Pottereissa onnistunut vasta viimevuosina hyväksymään sen lässynlää-lopun, viimeiset sanat, tapahtumat ja onnelliset käänteet, jotka juu, ovat varsin tyypillisiä lasten-/nuortenkirjallisuudelle, mutta eihän nämä nyt tietenkään sitä minulle ole olleet, vaan ihan vaan elämänkirjallisuutta parhaimmillaan. Alan kuitenkin jo ehkä suunnilleen pystyä elämään sen kanssa, miten kirjasarja loppuu, mutta tiesin jo etukäteen, että tämä Potter-näytelmä tulee olemaan riski. Hurjan suuri, sellainen, jonka kanssa pahimmillaankin pitää teeskennellä ettei sittenkään lukenut sitä. Niinpä olen vältellyt tätä aika tietoisesti jo vuoden päivät, aina siitä asti kun englanninkielinen Suomessakin julkaistiin, vaikka sen itselleni olen monesti meinannut siskolta lainata. En ole kuitenkaan lainannut, en, ennen kuin viime viikolla se sattui tyhjänpanttina kirjastossa tulemaan vastaan. Ja kun sen kerran oli käteen napannut, oli se aika pakko lukea heti.

Nopeana briiffinä niile, jotka eivät ole vielä lukeneet, mutta harkitsevat tai tietävät jo, etteivät luekaan: Kirottu lapsi hyppää Harry Potter -ajassa vuosikymmeniä eteenpäin, ja Hartsa on kiireinen kolmen lapsen isä, virkamies, jonka päässä jyskyttää vanhemmuuden pulmat ja tietysti arpipäänsärky. Albus taas on Harryn keskimmäinen lapsi, se erilainen Potter, se, joka joutuu eniten kantamaan isänsä perintöä harteillaan, eikä siitä juurikaan nauti, saati tuon salama-arpisen miehen kanssa toimeen tule.

Että näistä sitä lähdetään liikkeelle. Näytelmämuotoon kirjoitettu teksti onnistuu jopa yllättämään, siinä on sitä jotain Potter-taikaa, vaikka kuvailu ja suuremmat eleet jäävätkin rivienvälistä tulkittavaksi. Maailmaan on helppo sukeltaa, ja se aukeaa eteen kuin vanha Tylypahka konsanaan. Teksti on sujuvaa ja suomennos soljuu kauniisti (paitsi hieman nauratti kun eräässä taistelussa Hartsa kumppaneineen laukoi armottomasti salamia, pepperonit vain lentää kun hyvikset kohtaa pimeyden velhot haha), mistään ei onneksi paistanut läpi kiireellä pukattu käännös ja suomenkielinen painos, kiitos siitä kustantamolle. Mutta niin. Siihen ne ansiot sitten taisivatkin jäädä.

Nimittäin minulle tämä kirja oli parhaimmillaankin vain keskinkertaista fan fictionia, ja uskon, että siinäkin joku on tätä tekelettä paremmin jossain, joskus onnistunut. Roolitukset olivat todella väsyneitä: mikä nyt ihan oikeasti voisi olla ennalta-arvattavampaa kuin että Albus Severus Potter lajitellaan Luihuisiin, siihen ainoaan tupaan Rohkelikon lisäksi, josta Rowlingilla kirjasarjassakaan tuntui olevan mitään sanottavaa? Tai että Dracon poika Scorpius on sydämeltään hyvis ja Harryn keskimmäinen taistelee legacynsa kanssa kaamealla teiniangstilla meinaten tuhota vahingossa maailman, hupsis? Ja niin, ehkä luin tätä vähän väärin, ja ehkä tämä toimi teatterina, sellaisena ihanana ekstrapaluulippuna taikamaailmaan, mutta tällaisena "jatko-osana" lukiessa koko soppa lähinnä rasitti. Mitään uutta ei oltu keksitty, yhtä hahmoa lukuunottamatta näytelmässä pörrättiin vain jo tapahtuneiden, jo keksittyjen tapahtumien, ihmisten ja kohtaloiden ympärillä. Meinattiin vahingossa pilata kaikki, mutta sitten tuli se piilossa ollut rakkaus ja pelasti kaiken. Se ei ärsyttänyt varsinaisessa sarjassa, mutta sitäkin enemmän tässä. Tästä oli jo melkein nautinnollista olla pitämättä, turhautua ja kirjaimellisesti pyöritellä silmiään kohdissa, jossa häikäilemättömästi uusinnettiin vain jo aiemmissa kirjoissa tapahtunutta. Ehkä se ei olisi tosiaan lavalla katsottuna ottanut päähän, mutta kansien välissä sitten sitäkin enemmän.

Jos tämä olisi mikä tahansa muu kirja, se olisi saanut yhden sydämen, jos sitäkään. Ja vielä ryöpyttävämmät haukut. Tuntuu, että kaksi ja puolikin on jo todella höveli, mutta menköön, rakkaudesta lajiin. Luojan kiitos tämä ei ollut romaani, eikä etenkään J.K. Rowlingin kirjoittama sellainen, koska silloin tästä olisi voinut olla haastava päästä yli. 

...mutta.

No mutta. Olihan se aika mukava päästä hetkeksi takaisin taikamaailmaan. Tavata vanhoja tuttuja. Lukea tämä parissa päivässä ja kuvitella pitkästä aikaa Tylypahkan kivisiä käytäviä. Että on tälläkin ehkä paikkansa. Ja luulen, ettei huomenna esimerkiksi ärsytä enää yhtään niin paljon. Kunhan vain sen verran käytän unhoitus-loitsua, että kuvitellen lukeneeni jotain satunnaista fan fictionia, niin mielenrauha ei järky ihan liikaa. Muille lukemista harkitseville sanoisin, että lukekaa tai älkää. Ette ihan hirveästi jää mistään paitsi, jos skippaatte, mutta toisaalta ei lukemallakaan mitään menetä. Ja onhan tätä rakastettukin, kuulemma.

Helmet-haaste 2017: 21. Sankaritarina

HANYA YANAGIHARA : PIENI ELÄMÄ

HANYA YANAGIHARA : PIENI ELÄMÄ

♥ ♥ ♥ ( ♥ )

939s.

Tammi 2017

Alkuteos: A Little Life (2015)
Suomennos: Arto Schroderus

Arvostelukappale

"Jos se olisi ollut joku muu, Willem vakuutti itselleen, hän ei olisi epäröinyt. Hän olisi vaatinut vastauksia, olisi kutsunut paikalle yhteisiä ystäviä, olisi pannut kyseisen henkilön tuoliin istumaan ja huutanut ja anonut ja uhkaillut, kunnes olisi saanut tunnustuksen. Mutta Juden ystävänä tämä kuului sopimukseen: hän tiesi sen, Andy tiesi sen, he kaikki tiesivät. Ymmärrettiin, että todellisena ystävänä kuului pysyä loitolla, hyväksyä mitä sanotaan, kääntyä ja poistua, kun ovi suljetaan nenän edestä, eikä yrittää väkisin sisään."

Jude, JB, Willem ja Malcom ovat kämppiksiä collegesta, aikuisuuden kynnyksellä olevia nuoria New Yorkissa, joiden tiivis ystävyys siirtää heidän opiskelijaelämänsä mukanaan myös kampuksen ulkopuolelle. Malcom haaveilee arkkitehdin urasta, JB on taidemaalari, Willem odottaa ensimmäistä suurta rooliaan paremmassa teatteriproduktiossa samalla kun tarjoilee pienessä ravintolassa ja Jude on opiskellut lakia, työskentelee syyttäjänvirastossa ja muuttaa asumaan Willemin kanssa pieneen läävään Manhattanille, Lispenard Streetille. Ystävyksien välit ovat läheiset, ja vaikka erilaiset draamat, riidat, addiktiot ja nousukaudet tulevat ja menevät, ei Juden täydellisesti piilottama menneisyys pysy niin täydellisenä tyhjiönä, kuin hän ehkä ulospäin ajattelee sen näyttävän.

Pieni elämä on painava ja kunnianhimoinen, mutta vaikka sen tietynlainen raakuus ja pahuus onkin läsnä lähes 1000 sivua, taustalla soiva tummaeleinen pianomusiikki onnistuu kuitenkin välttämään toivottomuuden ja pimeyden tunteen läpi koko romaanin. Kirja on hienotunteinen ja taitava, ja vaikka se alkoikin loppuakohden kiertää ehkä hieman turhankin toistavasti samoja kehiä, tarjoilla jo vähän epäuskottavankin paljon pahaa yhdelle ja samalle, saaden toivomaan hieman hiotumpaa taustaa ja kauheutta, onnistui se silti pitämään otteessaan koko pituutensa verran, tarjoamaan tunteiden vuoristorataa ja totaalista tarinaan uppoamisen tunnetta. Se on välillä uuvuttavankin yksityiskohtainen ja hidas, mutta silti samalla niin läheinen ja todentuntuinen, ettei sen parissa pitkästynyt vaikka sitä tunnetta kieltämättä välillä lukiessa itsestään huomasikin etsivänsä. Vaikka ehkä vähän vähempikin pahuus yhdelle romaanihahmolle olisi riittänyt, tässä kun riitti aineksia lähes neljään eri, yhtäpitkään tarinaan traumoineen ja kauhuineen, pysyi kokonaisuus silti yllättävänkin kauniisti kasassa. Ja kun niihin taustoihin ei liikaa kiinnitänyt huomiota, pystyi keskittymään siihen, mikä kirjassa oli ehdottomasti vahvinta: selviytymiseen, oli se sitten ulkopuolisesta loogisesti elettyä tai ei.

Ja pitkästä aikaa tarinan edetessä minäkin elin sitä vuoristorataa, niitä tunteita, herkistymisiä ja pettymyksiä, joita fiktiivisten hahmojen ylle pyritään romaaneissa usein rakentamaan. En huomannut silmäkulmasta putoavia kyyneleitä ehkä niinkään niiden pikkuhiljaa auki purkautuvien, piilotettujen raakuuksien edessä, vaan niiden inhimillisyyksien vieressä, jota kirjan henkilöhahmot toisilleen osoittivat. Ja se oli ehdottomasti koko kirjan suurin hienous, kirkkain onnistuminen: sen vilpittömän ja silti rikkinäisen, ja silti niin arkisen rakkauden kuvaaminen toisiaan kohtaan. Yanagihara onnistuu luomaan niin taitavasti tunnelmia, dialogia ympäröiviä hetkiä, että ne kirjoittamatkin ilmeet, eleet, äänenpainot ja toiseen luodut katseet heijastuu silmille kuin hienosti leikatun elokuvan lähikuvat. Ne kannattelevat kirjaa, ovat valovoimaisia ja herkkiä, ja silti niin realistisia, että ne eivät kaadu omaan kauneuteensa.

Ihan en silti ole varma, miten paljon tästä kirjasta pidin, ja pidinkö tarinasta vai sen kehyksistä, henkilöistä, vai siitä miten heitä kuvattiin. Luulen, että Pieni elämä on kirja, jota täytyy sulatella päiviä, viikkoja, ehkä kuukausikin. Se on kirja, josta jää jonkinlainen olo jo nyt, mutta se todellisempi, objektiivisempi, kokonaisvaltaisempi tunne tulee vasta kun välissä on ehtinyt lukea muutakin. Sen tunnelma joko vahvistuu, kasvaa ja kehittyy kun siihen on saanut etäisyyttä, tai se hiljenee mielessä tasaisesti muiden jo luettujen kirjojen tasolle. Mutta oli se silti kaunis, haalenee tai tummenee se ajanmittaan. Sen parissa vietti mielellään toista viikkoa, luki sivuja, joiden sisään olisi mahtunut kaksi tai kolme keskimittaistakin romaania.

Ja niin, jälleen kerran muistin myös, miksi rakastan yli 500-sivuisia kirjoja. Olen toki tässä lähivuosina oppinut löytämään myös pienoisromaanien, novellien kuin niiden keskimittaistenkin tarinoiden salat huomattavasti paremmin, mutta silti näissä pitkissä, syvissä ja yksityiskohtaisissa tarinoissa vain on oma taikansa. Ne vievät mennessään, parhaimmillaan siis, upottavat täysin omaan maailmaansa, ja saavat kaikessa karussa inhimillisyydessään henkilöhahmonsa niin iholle, että heidän rinnalla tuntee oikeasti kulkevansa sen muutaman viikon ajan, kun kirjaan on täysin uppoutunut. Kun tarina ja kieli vielä vievät mennessään, ei kirjaa yhtaikaa malta laskea käsistään, muttei myöskään lukea loppuun, jottei sen henkilöistä vielä tarvitsisi luopua. Vaikka tämän kohdalla sekään ei ehkä ollut ongelma, omalla katkerankauniilla tavallaan.

Helmet-haaste 2017: 49. Vuoden 2017 uutuuskirja

MINÄ NUMEROINA

x olen lukenut tänä vuonna 17 kirjaa

x 4 kirjaa minulla on kesken

x niistä 1 on tietokirja ja 2 romaania, joista toisesta en pidä, mutta haluaisin saada sen kuitenkin luettua, koska pelkään, että pelkkien lempikirjojen hehkuttaminen syö pohjaa suositusteni uskottavuudelta haha

x olen asunut elämäni aikana 10 eri asunnossa

x ...joista seitsemässä viimeisen 10 vuoden aikana

x nykyisessä asunnossamme on 2 huonetta ja  50 neliötä
x ja sieltä löytyy 3 erilaista punaista persialaismattoa

x olen asunut 4 eri kaupungissa, Varkaudessa, Oslossa, Espoossa ja Helsingissä.

x minulla on 1 koira, joka täyttää sykyllä 9 vuotta

x yksi parhista ystävistäni asuu 130 kilometrin päässä, toisen luo on kotoa 3,1 kilometriä

x opiskelen Itä-Suomen yliopistolla maisteritutkintoa + erillisiä erityisopettajaopintoja, ja olen suorittanut 25/180 opintopistettä

x valmistuin perusopinnoista Helsingin yliopistolta 2014 käytettyäni 3 vuoden opintoihin 6 vuotta

x olen ollut nykyisessä työpaikassani 4 vuotta ja minulla on ollut ryhmissäni yhteensä 65 lasta ja 7 eri tiimikaveria

x aion olla seuraavat 2 vuotta opintovapaalla

x minulla on 11 tatuointia, ja tuorein kutiaa hermoja raastavasti

x täytän elokuussa 30
x ...ja omistan silti 7 erilaista hupparia/college-paitaa, joita käytän jatkuvasti

x minulla on myös 11 paria tennareita, ja niitä on tällä hetkellä noin 20 paria vähemmän kuin olen kerralla omistanut pahimmillaan tennareita. Käytän kaikkia vuodenajasta riippuen aktiivisesti.

x nukuin viime yönä alle 7 tuntia ja se on ihan liian vähän, koska parasta mitä tiedän on 10 tunnin yöunet

x tämä on blogini 129. postaus ja enemmän tai vähemmän epämääräisturhalla linjalla innolla edelleen jatkan

PETINA GAPPAH : TANSSIMESTARI JA MUITA TARINOITA ZIMBABWESTA

PETINA GAPPAH : TANSSIMESTARI 

 JA MUITA TARINOITA ZIMBABWESTA

♥ ♥ ♥ (♥)

206s.

Tammi 2017/2009

Alkuteos: An Elegy of Easterly: Stories (2009)
Suomennos: Seppo Loponen

Vastalukemani Muistojen kirja oli ensikosketukseni Gappahin tuotantoon, ja vaikkei se näin kuukausi lukemisen jälkeen enää kovin mullistavalta kokemukselta tunnukaan, tartuin silti kahdeksan vuotta sitten julkaistuun esikoisnovellikokoelmaan innolla, onhan tässä nyt havaittavissa pientä Afrikka-kautta kirjamielenkiintojen suhteen. Ihan hurjan suurta hurmaantumista en ehkä etukäteen odottanut, enemmänkin suoritusmerkintöjä novellihaasteeseen, mutta onneksi positiivisesti yllättyminen on aina yhtä hauskaa.

"Jokainen pääkirjoitus käy sotaa inflaatiota vastaan. Ministerit suhtautuvat siihen kuin johonkin otukseen, joka vaanii heitä jossain heidän itsensä ja heidän toimenpiteittensä ulkopuolella; he sotivat stä vastaan, he toitottavat sitä yhteiskunnan ykkösviholliseksi, he suorittavat suurhyökkäyksiä eri rintamilla. Joka viikko nimettömät ekonomistit esittävät suotuisia ennusteita talouden täyskäännöksestä.

Inflaatio laskee kyllä.

25500000 prosentista.

Tuota pikaa.

Kohtapuoliin."

Tanssimestari ja muita tarinoina Zimbabwesta ei ole mikään mausteentuoksuinen, romantisoiva kuvaus kirjailijansa kotimaasta, jossa kurjuuskin on kaunista ja Hararen kadut voi haistaa ja maistaa ohikulkiessaan. 13 novellissa Gappah kuvaa Zimbabwea ilkikurisen piikikkäästi, tuo vasten kasvoja realistista kuvaa maasta, joka on alle 40 vuodessa onnistunut tiputtamaan eliniäntavoitteensa Afrikan korkeimmasta 60 vuodesta maailman alhaisimpaan, alle neljäänkymmeneen. Se kertoo tarinoita rahayksiköstä, jonka inflaatio on käytännössä syönyt kokonaan, leivästä, joka maksaa puoli miljoonaa dollaria ja uutiset kertovat vain positiivisia ennustuksia tulevasta. Itsenäistymissota on läsnä joko muistoissa tai arjessa, esikaupunkialueet lanataan traktorilla maantasalle osana tärkeämpiä projekteja. 

Alkuun tässä kirjassa häiritsee minua sama, minkä tämän luettuani vasta ymmärrän häirinneen Muistojen kirjassa: se antaa niin kylmän viileän kuvan Zimbabwesta, että alkaa vähän ärsyttää. Kyynistyttää itseäänkin. Kaikki on kamalaa, epäonnista, hyväuskoista hölmöä, opportunistista, häikäilemätöntä, eikä missään pilkahda iloa eikä onnea. Zimbabwe tuntuu Gappahin tarinoissa paikalta, jossa jo toivottomuuskin on turtaa, eikä mitään lupausta paremmasta ole. On vain zimdollari, jonka inflaation odotetaan laskevan muutaman miljoona prosenttia.

Mutta kun luen pidemmälle, ensimmäiset viisi novellia, jään miettimään miksi se sitten häiritsee? Jos se häiritsee siksi, että se jättää minut lukijana etäälle, saatan ehkä ainakin osittain hyväksyä sen. Onhan paljon kirjallisuutta hyvinkin vieraista kulttuureista, joiden lukemisen jälkeen kuvittelee olevansa eläneen hetken sitä vierasta todellisuutta itsekin. Jotain sellaista minulle kerrottua. Mutta jos se häiritsee siksi, mitä vähän pelkään ja osittain epäilen tässä tapauksessa nimenomaan tapahtuneen, siksi, että jossain takaraivoni perukoilla yhden tarinan Afrikka lyö bongorumpua afrikkalaisrytmein ja väittää, että Afrikan kuuluu olla joko nälänhätää kärsiviä HIV-positiivisia pikkulapsia tai värikkäitä rytmejä, viidakkkoa, iloa ja naurua sielläkin, missä on hätä, pitää minun ehkä lukijana mennä hieman itseeni. Muisuttaa, ettei yksi kokonainen maanosa voi olla se minun stereotypiani ja miettiä minkälaisina näitä novelleja pitäisin, jos lukisin näitä Euroopasta. Ihailtavan kriittisinä ja realistisina, varmaankin.

Joten niinpä nappaan soimaan novelleissa useisti mainitun Oliver Mtukudzin, ja siirryn astetta syvemmälle novellikokoelman maailmaan, astun siihen viimein sisään. Shonankielinen musiikki kuulokkeissani aloin viimein päästä myös tarinoiden rytmiin. Niiden viiltävä realismi ei ehkä saanut haltioitumaan, mutta sitäkin enemmän kohtaamaan taas jotain aivan toisenlaista. Muistamaan, että sellainenkin, joka ei saa sydäntä lyömään sataa kertaa nopeammin, voi olla hyvää ja laadukasta, ja ennenkaikkea täydellisen osuvaa. Niin osuvaa kritiikkiä ihmisyyteen ja yhteiskuntaan, että ihan turhaan sitä sijoittaa mielessään maailmankartan tiettyyn sopukkaan, kun sitä voi lukea myös universaalisti, ja silti paikkatietoisen sivistävästi. Ihan hetkeen en ole uudesta maasta oppinut niin paljoa kuin tämän kirjan sivuilta ja sen sivujen innoittamilta google-hauilta, ja johan sekin on varsin laadukkaan kirjallisuuden mittari. Eli kolme sydäntä tunnetasoisesta lukukokemuksesta, neljäs oivalluksista itsestään. Jos tekisin nyt postauksen viidestä lemppareimmasta afrikkalaisesta kirjasta, luulen, että tämä siellä jossain kyllä keikkuisi. Toivottavasti muistan tähän maailmaan vielä joskus palatakin.

Helmet-haaste 2017: 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

YAA GYASI : MATKALLA KOTIIN

 

YAA GYASI : MATKALLA KOTIIN

♥ ♥ ♥ ♥

373s.

Otava 2017

Alkuteos: Homegoing, 2016
Suomennos: Sari Karhulahti

Arvostelukappale

Aloitin tämän postauksen ensin kirjoittamalla vain kaksi kertaa peräkkäin sanan apua. Se ei oikein kuitenkaan meinannut toimia, ei jatkunut, kun teki vaan mieli kirjoittaa samaa sanaa kolmannen, neljännenkin kerran. Ehkä tavuttaen tai lihavoiden. Sanoa vain apua, koska mieleen ei tule mitään muuta sanaa kun meinaa jo hieman reilun kolmen kuukauden sisällä kertoa löytäneensä taas yhden sielunkirjansa. Mutta minkäs sille voi, että näitä on nyt löytynyt. Näiden äärellä tämä kirjoittaminen on vain jotain, mihin ei ennen kirjablogiuraa ollut varautunut. Vaikeaa ja silti pakahduttavaa. Uskomattoman vaikeaa, ja silti niin kovin inspiroivaa.

"Olen jo liian vanha lähtemään Amerikkaan. Ja myös liian vanha tekemään vallankumouksen. Sitä paitsi, jos me käymme valkoisten kouluja, opimme vain sen, mitä valkoiset haluavat meidän oppivan. Kun palaamme, rakennamme sellaisen maan, jonka valkoiset haluavat meidän rakentavan. Maan, joka palvelee jatkossakin heitä. Meistä ei tule milloinkaan vapaita."

Yaa Gyasin juuri suomeksi ilmestynyt esikoisromaani lähtee liikkeelle 1700-luvun Ghanasta, maasta, jonka alueita kansoittavat fanti- ja ašantiheimot, maasta, jonka rannikolla britit hallinnoivat orjalinnoitusta. Valkoisten ensi askeleet satojen vuosien sorron tiellä astutaan Afrikkaan, ja samalla kaksi toisistaan tietämätöntä sisarpuolta astuvat omien kohtaloidensa poluille: Effie jää valkoisen kuvernöörin vaimoksi Gold Coastille, Esi taas viedään orjalaivojen mukana Yhdysvaltoihin. Tästä alkaa tie, joka kulkee yli kaksisataa vuotta kohti vuosituhannen vaihdetta, orjakaupan keskeltä puuvillaplantaaseille, itsenäisyyssotiin ja Harlemin jazz-klubeille. Tarina kuljettaa rinnakkain kauniisti kahta aivan erilaista kohtaloa, joita kuitenkin yhdistää tarve palata jonnekin. Tarve palata kotiin.

Aloitin kirjan lukemisen jo maaliskuussa, mutta kun viimein viime viikolla palasin kunnialla suoritetun viimeisen tentin jälkeen tämän pariin, oli se pakko aloittaa alusta, ettei menetä yhtä ainoaa säiettä muun unohduksen ja arjen alle. Jo ensimmäinen luku sai aikaan tunteen, että käsillä on jotain, mitä tulen rakastamaan, eikä ennakkotunne pettänyt. Oli miten mones hehkutus tänä vuonna tahansa: käsissäni on taas kirja, joka on ihan hieman elämää isompi. Se sellainen, jonka sivuilla voi ihan oikeasti elää itsekin.

Gyasi kutoo tarinaansa rauhallisesti, mutta niin vahvalla tunteella, että lähes jokaiseen hahmoon rakastuu väistämättä. Jokainen luku kertoo aina uuden tarinan, aina uudesta ajasta, mutta silti niin kauniisti edellinen seuraavaa selittäen, ettei aina muista olevansa kaunokirjallisen teoksen sivuilla. Tuntuu nimittäin, että yhtaikaa lukee sekä historiaa että oikeaa elämää, kokee, haistaa, pelkää ja maistaa tunteet ja harmattanin pölyttämät kadut itsekin, vaikkei koskaan Ghanassa tai etelävalloissa olekaan käynyt. Noidankehä on muodostunut, valkoiset vain tulevat ja polkevat, ottavat kaiken senkin mikä ei heille kuulu, vievät epäinhimillisyydetkin aivan omiin mittakaavoihinsa. He töytäisevät käyntiin ketjun, jota emme ole kolmeasataa vuotta myöhemminkään onnistuneet korjaamaan, vaan kärvistelemme tekojemme seurauksien kanssa edelleen: syrjimme ja aiheutamme syrjiviä lakeja, jotka aiheuttavat vaikeuden löytää paikkaansa yhteiskunnassamme, päästä samaan kuin enemmistö, ja koska sinne ei päästä, saamme aikaan köyhiä ja kouluttamattomia, joiden pelkkä olemus ruokkii itseluomiamme ennakkoluuloja laiskoista ja kyvyttömistä. Ja näillehän me voimme toki luoda lisää syrjivää säädöstöä, jottei tästä suosta koskaan päästä nousemaan. Mehän emme koskaan ole olleet itse syyllisiä mihinkään, vaan aina ne muut. Ihan sama ketkä, mutta ne muut. 

Ja kuten tosielämässäkin, on tässä kirjassakin ihmisten kohtalot ovat sydäntäsärkevän raastavia, seurausketjut sukupolvia ylittävän raadollisia. Mutta siitä huolimatta, onneksi ja kirjallisuuden lohdullisuudeksi, lohduton kirja tämä ei silti ole. 1700-luvulta 1960-luvulle ahmin, rakastin ja tunsin, tunsin ja tunsin. Ymmärsin ja ajattelin. En nähnyt syytteleviä sormia, vaan sen hiljaisemman näkökulman. Muutamat viimeiset luvut, ne jotka tulivat jo lähelle nykyaikaa ja ihan kuin hieman kirjailijaa tai ainakin kertojaa itseäänkin, ja rikkoivat aiemmin niin toimivaa rakennetta sukupolvien välisestä kuilusta, edellisten lukujen hahmojen viipyilevästä katoavaisuudesta, ja toivat myös jo aiemmin esitelleet hahmot takaisin mukaan viimeisiin lukuihin, ne eivät olleet ihan niin taianomaisia kuin ensimmäiset. Hienosti loppu toki kietoutui yhteen, mutta se, oliko se jopa liian hienoa ja odotettavissa olevaa, on toki mielipide asia. Minua se ei ihan vakuuttanut, mutta koska olenkin aika taitava ignooraamaan loput, joista en niin pidä, päätän keksiä itse korvaavan version ja vain nauttia siitä, miten taitava ja voimakas kirja tämä oli noin kolme neljäsosaa sivuistaan. Se on paljon kuitenkin jo sekin.

Jos olet lukenut Chimamanda Ngozi Adichien Puolikkaan keltaista aurinkoa, ja pidit siitä, lue tämä. Rakastat tätäkin. Tai jos et, niin tämä silti, ja lue sitten myöhemmin Adichietakin. Nämä ovat kirjoja, joita meidän kaikkien tulisi lukea. Lukea ja ymmärtää.

Helmet-haaste 2017: 26. Sukutarina