GAIL HONEYMAN : ELEANORILLE KUULUU IHAN HYVÄÄ

GAIL HONEYMAN : ELEANORILLE KUULUU IHAN HYVÄÄ

431s.

WSOY 2018

Alkuteos: Eleanor Oliphant is Completely Fine (2017)

Suomentaja: Sari Karhulahti

Lopetin tämän kirjan jo kerran kesken. Lopetin sen toisen luvun jälkeen, sillä koin sen perusteella voivan täysin pätevästi päätellä, miten koko kirjan juonikaarre päättyy. Luin kuitenkin jonkun kirja-arvostelun, jossa tätä kehuttiin ennen kaikkea sen ennalta-arvaamattomuudesta, ja päätin antaa toisen mahdollisuuden.

Turhaan.

Kirja päättyi tasan niin kuin sen ensimmäinen luku lopun jo tarjoili. Eikä se edes ole milläänlailla minun varsin etevän päättelykykyni ansiota.

"Kai minä olen olemassa? Epäilen usein, etten ole, että olen oman mielikuvitukseni tuotetta. Joinakin päivinä tuntuu, että minua pitävät kiinni tässä planeetassa säikeet, jotka ovat ohuita kuin hämähäkinseitti ja hauraita kuin kehrätty sokeri. Kova tuulenpuuska saattaisi katkaista ne, minkä jälkeen nousisin ilmaan ja ajautuisin pois kuin voikukan haituvat."

Eleanor Oliphantille kuuluu täysin hyvää. Hän on 30-vuotias glasgow'lainen sinkku, työssään erittäin säntillinen ja tehokas, ja hän turhautuu jatkuvasti muiden ihmisten täydelliseen kyvyttömyyteen kommunikoida hyvien ja peribritannialaisten käytöstapojen mukaan. Eleanor menee töihin, palaa töistä, hakee noutopitsan ja rakastaa Tescoa. Hänen luonaan käy ainoastaan kahdesti vuodessa sosiaalityöntekijä ja hän puhuu viikottain äitinsä kanssa. Se riittää hänelle aivan täydellisesti. Mihin muita ihmisiä edes tarvitsisi?

Eleanor Oliphantin edesottamukset ovat vieneet koko kansanvälisen kirjainstagramin mukanaan, sillä en muista kovinkaan montaa seuraamaani tiliä, jossa tämä kirja ei olisi viimeisen puolen vuoden aikana vilahdellut. Ensin englanniksi, nyt viime aikoina myös suomeksi. Lähtökohtaisesti itse kiertelen hömppä-/viihde-/chick lit -kirjallisuuden kaukaa, vaikka toki tästäkin genrestä helmiä löytyy, mutta monien kehujen saattelemana ajattelin, että tässä voisi olla ihan hyvää vastapainoa 15 tieteellisen artikkelin analysoinnin rinnalle. Ja no, kyllähän tämä juuri ja juuri sen vaatimuksen täyttikin.

Mutta siihenpä se täyte sitten loppuikin. Kuten jo kirjan ensimmäisistä luvuista käy ilmi, Eleanor on paitsi sosiaalisesti "hieman" kömpelö, hän on myös työpaikkansa yleinen naurunaihe, se niin näkymättömän olemattoman outo, jolle voi nauraa vaikka itse kohde seisoisi vieressä. Erinäisten risteymien kautta Eleanor kuitenkin törmää teknisen tuen Raymondiin, ja tulee yhtäkkiä vedetyksi mukaan aivan uuteen ympäristöön: keskelle sosiaalista kanssakäymistä. Pikkuhiljaa hänen tiukkaakin tiukempi lankakerä alkaa myös viimein päästää pieniä säikeitä karkuun, ja lukijalle käy ilmi, että hieman sosiaalisilta taidoiltaan taitamaton sankarittaremme onkin eristänyt suojatakseen itseään! Että tällaisen juron käytöksen takana onkin JOTAIN ja se ei olekaan ilkeyttään sellainen kuin on! Että ihmiset on erilaisia ja erityisiä ja niitä pitäisi ymmärtää ja arvostaa sellaisina kuin he ovat, koska koskaan ei tiedä, mitä toinen on voinut elämässään kokea! Kuinka tämä ei tullutkaan aikaisemmin mieleen kenellekään!

Eleanor on niin pihalla ja raivostuttava, että on ok kirjoittaa hänen kiusaamisestaankin kuin se olisi normaalia. Hän on kokenut myös karmaisevan traumaattisen lapsuuden, mutta hei, mutkat suoriks vaan, kyl nyt ihan vähintään jokaiselle vastaavalle sattuu hyväsydäminen ja ymmärtävä kanssaihminen rinnalle, joka tulee ja pelastaa hopeisella ponilla ratsastaen ja traumat alkaa purkautua kun löytää heti ekalla kerralla just sopivan terapeutin. Kiusaaminenkin loppuu tietty kun hän alkaa käyttää ihan taikaiskusta sosiaalisen normiston mukaisia vaatteita, ja se on täysin OK!  Ja wohoo, sateenkaaria, tähtipölyä ja vaahtokarkkia sataa taivaalta, kun kapitalistisen yhteiskunnan lempitarina söpöstä lähimmäisen rakkaudesta, mutta ennen kaikkea supersankarimaisesta itsensä niskasta kiinni ottamisesta ja normaaliksi muuttumisesta ihan itte saa jälleen jatkoa! Hurraa hurraa ja se, kuka yllättyi, tarjoaa skumpat!

x

Joo. 

Tämä kirja siis rasitti minua. Raivostutti, ärsytti, koukutti tietenkin myös, mutta erityisesti rasitti. 

Honeymanin kerrotaan kirjan sivuliepeessä tahtoneen kertoa hieman erilaisen kaupunkisinkun tarinan. Mutta jos kertoo sadun stereotyyppisestä hylkiöstä, joka puhkeaa lopulta kukkaan, onko siinä todella mitään omaperäistä?

Mutta tarvitseeko aina omaperäistä ollakaan?

Ei, jos osaa tarjota aiheesta jotain uutta.

x

No, nää on näitä. Hyvänmielen kirjoja, joissa on näennäisen rankkoja aiheita, ja ne yllättää, koska käsittääkseni chick lit on lähinnä skumppaa ja miesseikkailuja. Että onhan tää silleen vähän erilainen, toki. Aihe pysyy näppärästi turvallisilla vesillä niin, ettei kenenkään tarvitse menettää yöuniaan, koska jos on näin hirveän pahaa tapahtunut, niin väkisinhän meidän nyky-yhteiskunnassa joku tulee ja pelastaa, ja siistein on se, joka tekee sen itse. Kaikki myös elivät elämänsä onnellisena loppuun saakka, joten kirjan voi sulkea hymyillen ja miettiä, että oih, olipa koskettavaa.

Paitsi jos miettii ihmisiä, lapsia ja yhteiskuntaa, jossa tällaisia asioita tapahtuu oikeasti, eikä mistään tulekaan pientä Breakin Bad -tv-sarjan t-paitaan pukeutunutta atk-tukihenkilöä, joka pelastaa sinut valtavien traumojen kuluttavista kynsistä silkkaa ystävällisyyttään.

Ja se kai tässä nyt eniten sitten rasittaakin. Kun tyydymme lukemaan aiheesta pinnallisen kevyttä hömppää, unohdamme, että asiat harvoin näin iloisesti menevät. Ja että on oikeastaan meidän harteilla, että tilanne on mikä on. Traumat ja erilaisuus, erityisyys, harvoin kun todellisuudessa on tällaista vaaleanpunahattaraista ihanuutta, josta eheydytään käden käänteessä, ja ne oudot tyypit, joita kammoksumme ja kiusaamme, saattavatkin esimerkiksi syrjäytyä tai päätyä käyttäytymään hieman syvällisesti ahdistuneemmin kuin kirjan pääsankaritar. He työntyvät pois yhteiskunnasta, eivät koe kuuluvansa joukkoon, eivät ole osallisia omaan elämäänsä koskevista päätöksistä. He ovat koko yhteiskunnan hylkiöitä, koska meidän normimme työntävät heidät siihen asemaan, eikä atk-tukihenkilöt mystisesti aisti heidän sisäistä upeuttaan ja vapauta sitä. Liian usein he jäävät yksin, ja yhteiskunnan rakenteiden luoma taakka arjen sankaruudesta ei kannattelekaan heitä, koska heillä ei välttämättä ole koskaan ollut edellytyksiä tulla itse itsensä kannateltaviksi. Ne tyypit on niitä, joita on täysin normaalia väistää sporassa tai paheksua asemahalleissa. He ajautuvat moniongelmaisuuden pariin, päätyvät kodittomiksi, osattomiksi, leipäjonoihin ja aktiivimallien hampaisiin. Ja se ei ole yhtään enempää heidän henkilökohtainen vikansa kuin on Oliphantin ansiota yksin nousta traumojen rattaista. Mutta koska heidän tarinoiden ympärillä ei ole hopeareunaisia pumpulipilviä, ei heistä ole hauska lukea. Koska eihän sellaisen jälkeen jää hyvä mieli.

x

No, myönnän, että olen kirjaa ja asiaa kohtaa ehkä hieman kohtuuton. Onhan hyvänmielen kirjallisuudellekin paikkansa ja aikansa, enkä toki kritisoi niitä, jotka tästä pitävät, vaan ilmiötä hieman yhteiskunnallisemmalla tasolla. Kun työskentelee ja tutkii tämän yhteiskunnan rakenteiden aiheuttamia varjopuolia ja elää välillisesti niiden kanssa, ei ehkä ihan kovin herkästi lähde omat empatiavirrat liikkeelle enää hollywoodmaisten bestsellerien nenäliinatarinoiden äärellä. Ja kyllä, olisi siis vain kannattanut olla lukematta, kun aavisti tämän tulevan. Näinkin traumaattisten aiheiden käsitteleminen hyvänmielen hömppänä on vain mielestäni hurjan ongelmallista. Ja kuten ehkä huomata saattaa, mielestäni Honeyman ei siinä onnistunut. On hieman kyseenalaista tehdä toisen erityisyydestä viihdettä.

Helmet-haaste 2018: 11. Kirjassa käy hyvin
#lukemattomatnaiset-haaste: naisen kirjoittama viihdekirja
Kirjasta muualla, huomattavasti lempeämmin muun muassa seuraavissa blogeissa: Oksan hyllyltä, Ei vain mustaa valkoisella & Kirjaluotsi

J.K. ROWLING, JOHN TIFFANY & JACK THORNE : HARRY POTTER JA KIROTTU LAPSI

J.K. ROWLING, JOHN TIFFANY & JACK THORNE : 

 HARRY POTTER JA KIROTTU LAPSI

♥ ♥ ( ♥ )

446s.

Tammi 2016

Alkuteos: Harry Potter and the Cursed Child (2016)
Suomennos: Jaana Kapari-Jatta

Asioita, jotka ovat minulle melko pyhiä: muumit, astiat, Elvi, Frendit, nukkuminen, lukemisrauha ja Harry Potter. Ne ovat asioita, joiden parissa bondailen helposti uusienkin ihmisten kanssa, vaikka muuten hieman varautuneisuuteen taipuvana aina puhumista ei olekaan helppo keksiä. Ne ovat asioita, jotka ovat täydellisiä sellaisinaan, ja asioita, joista tulee aina hyvä olo. Mikään kun ei ole niin ihanaa kuin keskittyä asioihin mukavuusalueellaan, ja Potterit, no ne nyt ovat aina olleet siellä hyvin vahvassa keskiössä.

Joten niinpä ajatus jatkosta Potterille oli alkuun aika ehdoton ei. Se oli ei, koska olen jo noissa ihan varsinaissa Pottereissa onnistunut vasta viimevuosina hyväksymään sen lässynlää-lopun, viimeiset sanat, tapahtumat ja onnelliset käänteet, jotka juu, ovat varsin tyypillisiä lasten-/nuortenkirjallisuudelle, mutta eihän nämä nyt tietenkään sitä minulle ole olleet, vaan ihan vaan elämänkirjallisuutta parhaimmillaan. Alan kuitenkin jo ehkä suunnilleen pystyä elämään sen kanssa, miten kirjasarja loppuu, mutta tiesin jo etukäteen, että tämä Potter-näytelmä tulee olemaan riski. Hurjan suuri, sellainen, jonka kanssa pahimmillaankin pitää teeskennellä ettei sittenkään lukenut sitä. Niinpä olen vältellyt tätä aika tietoisesti jo vuoden päivät, aina siitä asti kun englanninkielinen Suomessakin julkaistiin, vaikka sen itselleni olen monesti meinannut siskolta lainata. En ole kuitenkaan lainannut, en, ennen kuin viime viikolla se sattui tyhjänpanttina kirjastossa tulemaan vastaan. Ja kun sen kerran oli käteen napannut, oli se aika pakko lukea heti.

Nopeana briiffinä niile, jotka eivät ole vielä lukeneet, mutta harkitsevat tai tietävät jo, etteivät luekaan: Kirottu lapsi hyppää Harry Potter -ajassa vuosikymmeniä eteenpäin, ja Hartsa on kiireinen kolmen lapsen isä, virkamies, jonka päässä jyskyttää vanhemmuuden pulmat ja tietysti arpipäänsärky. Albus taas on Harryn keskimmäinen lapsi, se erilainen Potter, se, joka joutuu eniten kantamaan isänsä perintöä harteillaan, eikä siitä juurikaan nauti, saati tuon salama-arpisen miehen kanssa toimeen tule.

Että näistä sitä lähdetään liikkeelle. Näytelmämuotoon kirjoitettu teksti onnistuu jopa yllättämään, siinä on sitä jotain Potter-taikaa, vaikka kuvailu ja suuremmat eleet jäävätkin rivienvälistä tulkittavaksi. Maailmaan on helppo sukeltaa, ja se aukeaa eteen kuin vanha Tylypahka konsanaan. Teksti on sujuvaa ja suomennos soljuu kauniisti (paitsi hieman nauratti kun eräässä taistelussa Hartsa kumppaneineen laukoi armottomasti salamia, pepperonit vain lentää kun hyvikset kohtaa pimeyden velhot haha), mistään ei onneksi paistanut läpi kiireellä pukattu käännös ja suomenkielinen painos, kiitos siitä kustantamolle. Mutta niin. Siihen ne ansiot sitten taisivatkin jäädä.

Nimittäin minulle tämä kirja oli parhaimmillaankin vain keskinkertaista fan fictionia, ja uskon, että siinäkin joku on tätä tekelettä paremmin jossain, joskus onnistunut. Roolitukset olivat todella väsyneitä: mikä nyt ihan oikeasti voisi olla ennalta-arvattavampaa kuin että Albus Severus Potter lajitellaan Luihuisiin, siihen ainoaan tupaan Rohkelikon lisäksi, josta Rowlingilla kirjasarjassakaan tuntui olevan mitään sanottavaa? Tai että Dracon poika Scorpius on sydämeltään hyvis ja Harryn keskimmäinen taistelee legacynsa kanssa kaamealla teiniangstilla meinaten tuhota vahingossa maailman, hupsis? Ja niin, ehkä luin tätä vähän väärin, ja ehkä tämä toimi teatterina, sellaisena ihanana ekstrapaluulippuna taikamaailmaan, mutta tällaisena "jatko-osana" lukiessa koko soppa lähinnä rasitti. Mitään uutta ei oltu keksitty, yhtä hahmoa lukuunottamatta näytelmässä pörrättiin vain jo tapahtuneiden, jo keksittyjen tapahtumien, ihmisten ja kohtaloiden ympärillä. Meinattiin vahingossa pilata kaikki, mutta sitten tuli se piilossa ollut rakkaus ja pelasti kaiken. Se ei ärsyttänyt varsinaisessa sarjassa, mutta sitäkin enemmän tässä. Tästä oli jo melkein nautinnollista olla pitämättä, turhautua ja kirjaimellisesti pyöritellä silmiään kohdissa, jossa häikäilemättömästi uusinnettiin vain jo aiemmissa kirjoissa tapahtunutta. Ehkä se ei olisi tosiaan lavalla katsottuna ottanut päähän, mutta kansien välissä sitten sitäkin enemmän.

Jos tämä olisi mikä tahansa muu kirja, se olisi saanut yhden sydämen, jos sitäkään. Ja vielä ryöpyttävämmät haukut. Tuntuu, että kaksi ja puolikin on jo todella höveli, mutta menköön, rakkaudesta lajiin. Luojan kiitos tämä ei ollut romaani, eikä etenkään J.K. Rowlingin kirjoittama sellainen, koska silloin tästä olisi voinut olla haastava päästä yli. 

...mutta.

No mutta. Olihan se aika mukava päästä hetkeksi takaisin taikamaailmaan. Tavata vanhoja tuttuja. Lukea tämä parissa päivässä ja kuvitella pitkästä aikaa Tylypahkan kivisiä käytäviä. Että on tälläkin ehkä paikkansa. Ja luulen, ettei huomenna esimerkiksi ärsytä enää yhtään niin paljon. Kunhan vain sen verran käytän unhoitus-loitsua, että kuvitellen lukeneeni jotain satunnaista fan fictionia, niin mielenrauha ei järky ihan liikaa. Muille lukemista harkitseville sanoisin, että lukekaa tai älkää. Ette ihan hirveästi jää mistään paitsi, jos skippaatte, mutta toisaalta ei lukemallakaan mitään menetä. Ja onhan tätä rakastettukin, kuulemma.

Helmet-haaste 2017: 21. Sankaritarina

RIIKKA PULKKINEN : PARAS MAHDOLLINEN MAAILMA

 

RIIKKA PULKKINEN : PARAS MAHDOLLINEN MAAILMA 

♥ ( ♥ )

358s.

Otava 2016

Luin Pulkkiselta Iiris Lempivaaran levottoman ja painavan sydämen, ja ihastuin kepeyteen. Uskaltauduin sen jälkeen omasta hyllystäni löytyneen Totta'n pariin, ja rakastuin kieleen ja tarinaan, julistin Pulkkisen yhdeksi lempikirjailijakseni. Sen jälkeen lukaisin läpi Rajan, enkä enää ihan lämmennytkään, mutta ajattelin, että mahtuuhan parhaankin kirjailijan tuotantoon aina teoksia, joille ei välttämättä lämpene, ja olihan kuitenkin kyseessä nuoren kirjailijan esikoisteos. Vierasta en ole ehtinyt vielä lukea, mutta Paras mahdollinen maailma meni suoraan kirjaston varausjonoon, kun sen julkaisusta kuulin. Nyt se luettuna käsissäni olo on varsin ristiriitainen, ja pohdin vakavasti Pulkkisen tiputtamista pois lempikirjailijoideni kuvitteellisesta joukosta, alentamista yhden lempikirjan kirjoittajaksi. Ja kyllä, koko tämä ketju ylistyksistä maan rakoon on tapahtunut vuoden 2016 aikana., jos innostun, niin aina pitää vähän vetää överit. Mutta no, nyt kuitenkin siihen Parhaaseen mahdolliseen maailmaan.

"Me kaikki kannamme mukanamme omaa pimeäämme, kuljemme ympäriinsä outoina sekä itsellemme että rakkaimmillemme. Me toivomme läheisiltämme sitä mitä emme voi itsestämmekään taata: että olemassaolomme jatkuu, että me emme äkkikuole, kuole lainkaan, ainakaan salaa.

Isällä oli taito vihellellä Chopinin Nocture Es-duurissa ja Puccinin Nessym dorma -aaria."

Suuri näyttelijälupaus Aurelia on syntynyt samaan aikaan kuin Berliinin muurin murtuminen toi Eurooppaan vapauden. Hänen isänsä makaa puhumattomana aivoinfarktin jäljiltä vuodeosastolla, äitinsä jatkuviin soittoihin hän ei itse vastaa. Samaan aikaan on tekeillä suurta teatteria, hieman elämääkin suurempaa juuri Berliinin muurista, DDR:n hajoamisesta, historiasta, jota aikalaiset eivät huomanneet eläneensä, ajasta, jolloin Aurelia oli juuri syntynyt. Rooleihin uppoutuminen on Aurelialle luonteenomaista, mutta kuka hänen rinnallaan kulkee lämpimänä sylinä ja miksi?

Ah kuinka arvoituksellista. Tarina kulkee alusta asti kahdessa tasossa, toista kuljettaa Aurelia kaikkitietävän kertojan silmin, toisessa äiti puhuu taas suoraan Aurelialle minä-muodossa. Isä on juuri ennen sairaskohtaustaan ollut kertomassa Aurelialle jotain suurinta mahdollista paljastusta, mutta koska Aurelia ei äidiltään samaa halua kuulla, kertoo äiti tarinansa kirjan sivuilla. Ja siinä missä Pulkkinen tuo oman kauniin kerrontansa kauniisti äiti-osioihin, kuljettaa tarinaa kuin kädestä pitävä ystävä, aiheuttaa Aurelia-osat lähinnä suuren suurta ärtymystä. Vittu paska saatana paska vittu vittu mitä paskaa vittu. Nuoruuden raivo ja eksyneisyyden tunne tungetaan hieman halpamaisestikin VMP:n ylihokemaan, ja silti unohdetaan ratkaisujen keskellä. Alussa hypätään myös omituisesti teini-iän transsukupuolisuuskokemuksiin, ja jätetään yhtä lailla aivan sikseen. Jätkämäinen olemus katoaa, kaikki alun alleviivaava ja aivan, anteeksi kielenkäyttöni, helvetin ärsyttävä hahmon reaktioiden ja ajatusmaailman yksinkertaisuuden korostaminen unohtuu ihan kuin kirjassa olisi mukana alun ja lopun kohdalla aivan eri versiot. Ja kyllä, olin hyvin lähellä lopettaa kesken, ajattelin että yksikin vittu mitä paskaa vielä niin saa seuraava onnellinen kirjastojonottoja pitää teoksen jo hyvänään.

No, Aurelia rauhoittui, ja muutamaa pakotettua VMP:ta lukuunottamatta palasi ehkä ruotuun. Tarina alkoi kiinnostaa, mutta aika pian aloin jo aavistella, että tämä "suuri paljastus" saattaa ehkä lässähtää jossain kohti. Ja niin se tekikin. Keskinkertainen juonenkäänne tarjoiltiin jo yllättävänkin pian, kirjan puolivälin paikkeilla, ja sitten loppu keskityttiin tallaamaan yhtä ja samaa. Tyylilaji tuntui vaihtuvan vähän utopistisemmaksi, ihan kuin tässä olisi tavoiteltu maagista realismia siinä onnistumatta. Osat II sekä III jauhoivat kuitenkin vain samaa purkumia, josta maku katosi jo ensimmäisen osan jäljiltä, eikä niiden "uudet" tasot enää tarjonneet yhtään mitään uutta.

Oli tässä muutamia kohtia, joista ihan pidinkin. Aurelian vanhempien tarina oli kaunis ja haikea, samoin taustalla koko ajan kulkeneen teatterinäytelmän ohjaajan Joachimin tarina Frieda-siskostaan kiinnosti. Ne olivat kuitekin kokonaisuuden kannalta vain pieniä levottomia sivujuonteita, ja kun kirja 99%:sti lähinnä puudutti, on pakko sanoa, että alan aika täysin ymmärtää ristiriitaisen suhtautumisen mitä Riikka Pulkkisen tuotanto tuntuu kirjablogeissakin herättävän. En voi rakastaa, kun tässä, kuten Rajassakin, ei osata päättää mistä kirjoitettaisiin, joten kirjoitetaan kaikesta, muttei mistään kunnolla. Ei tämä ihan yhtä heikko ollut kuin Pulkkisen esikoinen, onneksi ei, koska muuten minulla ei tästä olisi ollut hirveästi muuta sanottavaa kuin, kirjailijaa itseään lainaten, VMP.

MAJA LUNDE : MEHILÄISTEN HISTORIA

MAJA LUNDE : MEHILÄISTEN HISTORIA 

♥ ( ♥ )

431s.

Tammi 2016

Alkuteos: Bienes historie (2015)
Suomennos: Katriina Huttunen

Arvostelukappale, kiitos kustantajalle

Syksyn uutuusputkesta ei vieläkään päästy, mutta tällä kertaa hypättiin kuitenkin sentään jo käännöskirjallisuuden puoleen, norjalaisen Maja Lunden vasta käännetyn, kotimaassaan palkintoja voittaneen romaanin pariin. Lunden teos, kuten monet muutkin lähiaikoina lukemani, kiinnostivat jo keväällä syyskatalogeja selaillessa, ja tästä sainkin itselleni ihan oman arvostelukappaleen viime viikolla käsiini, kiitos siitä Tammelle.

Mahtipontisesti nimetty Mehiläisten historia on romaani, joka kulkee kolmessa aikatasossa, menneisyyden, vuoden 1857 Englannissa, jossa suurperheen isä etsii itselleen kadonnutta intohimoa mehiläispesien parissa, nykypäivän, vuoden 2007 Ohiossa mehiläistarhaaja-Georgen saappaissa keskellä surua kun perijä ei osoitakaan kiinnostusta mehiläistarhaamiseen sekä tulevaisuuden, vuoden 2098 Kiinassa, jossa Tao, hänen miehensä ja tuhannet muut pölyttävät hedelmäpuita käsin mehiläisten kadottua vuosikymmeniä sitten maapallolta. Elokuvamaisesti etenevä romaani antaa tarinoiden kulkea omia ratojaan, kunnes, kas kummaa, ne toki lopulta löytävät toisensa, sitovat lankansa yhteen ja mehiläisensä surisemaan samoihin pesiin.

Siihen nähden miten paljon Mehiläisten historiaa odotin, oli se minulle oikeastaan aika iso pettymys. Alkumetrit veivät mennessään ihan huomaamattaan, mutta kun olin lukenut yli kolmesataa sivua, ja kirjassa oli tapahtunut lähinnä takakansiliepeessä kuvaillut perustapahtumat ja sarja aivan epärelevantteja yksityiskohtia, alkoi tämä puuduttaa. Mutta koska kirjojahan ei voi kesken jättää, taistelin sen loppuun, toivoin, että loppu tulee ja pelastaa minut useilta tuhlatuilta tunneilta, joita ei koskaan takaisin saa.

Ja pelasti se, mutta vain ihan vähän. Nosti kaksi tähteä kahdeksi ja puoleksi, sai taas hetkellisesti kiinnostumaan ennen kuin lässähti lopullisesti. Loppuratkaisun yhden käänteen lukijana keksi jo ensi metreillä (tai no ensi ja ensi, kun kyseisen käänteen alustukseen meni jo lähes sata sivua), loppujen yhteennivoutuminen taas tuntui pakolliselta päälleliimaamiselta, kun tämän kaiken nyt vain piti jotenkin liittyä yhteen. Henkilöhahmot olivat jotenkin erityisen etäisiä, osittain jopa erityisen ärsyttäviä nahjuksia, heistä ei saanut otetta eikä heidän kohtaloistaan jaksanut suuremmin kiinnostua. Sivumääränsä ja tapahtumien ja käänteiden vähäisyyteen nähden myös miljöötä, yksityiskohtia ja tunnelmakuvausta oli yllättävän vähän, ja ehkä toki voi olla myös tottumuskysymys kun on kuukauden putkeen lukenut hyvin kuvailevaa kotimaista kaunokirjallisuutta, mutta tällaisenaan tapahtumapaikat ja -maisemat tuntuivat lähinnä tylsiltä ja värittömiltä. Historiankuvausta en oikein pitänyt uskottavana, siinä oli harppailtu paljonkin helpoimman kautta ja parempaakin dystopiaa olen kyllä jo ehtinyt lukea. 

Yleisfiilis kirjasta olisi ehkä lyhyesti ja todella hienoin kirjallisuustermein kuvattuna lähinnä "blaablaa". Se ei antanut mitään uutta, vaikka yritystä oli, se ei syventynyt sanomaansa vaikka tilaa sillekin olisi löytynyt. En tätä kokonaan teilata halua, ei tämä kirjana huono sanan varsinaisessa merkityksessä ole, mutta minun kirjani se ei ollut. Ei, vaikka siihen sillä aiheensa puolesta olisi varsin paljon ollut potentiaaliakin. Mutta jos 431 sivusta 4 käsittelee mehiläiskatoa ja ihmisen mahdollisia vaikutuksia siihen ympäristö- ja maatalousongelmineen, ei se ihan riitä täyttämään nimensämukaisia saappaita.

ENNI MUSTONEN : PAIMENTYTTÖ (SYRJÄSTÄKATSOJAN TARINOITA #1)

 

ENNI MUSTONEN : PAIMENTYTTÖ 

♥ ( ♥ )

363s. 

Otava 2013

Kyläilin viikko sitten viikonloppuna 83-vuotiaan isotätini luona Kuopiossa, ja palasin tänne kesämökin rauhaan kymmenkunta kirjaa taas kerran rikkaampana. Jos joku on ihanaa, niin se on rakkaiden ystävien ja sukulaisten kirjahyllyt, ja etenkin tämän nimenomaisen tädin aivan mahtava kirjamaku, näiden löytöjen parissa kun ei juuri koskaan pety. Tälläkin kertaa mukaan lähti niin Munroa, Waltaria kuin Tove Janssoniakin, ja nappasipa isotäti pinon päälle vielä Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoiden kolme ensimmäistä osaakin, kehuen ihaniksi ja lempeiksi maalaiskuvauksiksi. 

Enni Mustonen -kirjailijanimellä kirjoittava Kirsti Manninen on minulle nimenä tuttu, mutta kirjailijana tätä ennen vieras. Eniten hänen töitään olen päässyt ihastelemaan Hovimäki-sarjassa, juuri siinä ihanassa Ylellä näytetyssä Suomen historiaan sijoittuvassa hömppädraamassa, jonka DVD-boksitkin piti ihan kotiin asti saada. Se on juuri sitä ihanaa viihdettä, maalaisromantiikkaa ja kulttuurihistoriaa, jonka parissa viihdyn, ja siksi ajattelin, että tämäkin kirjasarja saattaisi hurmata minut täysin. Että kun muut lukee kesähuumassa chick lit'iä, minä voin lukea näitä.

Tarina lähtee liikkeelle Sipoossa lypsäjäntyttärenä elävän 13-vuotiaan Ida Erikssonin vaiheista, hetkistä kun äiti on kuolemansairas ja itsellä on katras torpparin lehmiä kaitsettavana. Ennustettavasti äiti kuolee heti ensimetreillä, ja orvoksi jäänyt tyttö päätyy tutun torpparin piian avustuksella navettapiiaksi kartanolle, ensin keskelle muita hempukkamaisia piikatyttöjä ja sieltäpä sitten karjakkoneiti Matildan helmoihin. Monen "dramaattisen käänteen" kautta Ida on lopulta sisäpiikana itsensä Z. Topeliuksen talossa ja lunastaa, tietenkin, paikkansa kieli- ja säätyerojen läpi kartanossa. 

Ja huhheijaa mitä soopaa sitä tuli nelisen sataa pokkarinsivua juuri luettua. Idea on ihana, ja jotenkin haluaisin tästä tykätä ihan hurjasti, mutta kun tarina oli kirjoitettu kuin mistään mitään ymmärtämättömälle vähämieliselle, ei pisteet kovin korkealle nousseet. Juu, ehkä hieman epäkorrektisti sanottu, mutta jos kertoja antaa jatkuvasti ymmärtää kaikella jankuttavalla toistollaan ja jok'ikisen pilkun auki selittämisellään, että lukija nyt vain on niin pönttö, ettei se vähemällä pärjää, alkaa sitä hermostua helpommastakin.

Ja se toisto tässä ärsyttääkin eniten. Kielimuuri, joka oli luotu äärimmäisen kömpelöllä "yksi lause ruotsiksi, ja sitten toistona tietenkin sama suomeksi" -rakenteella, häiritsi alkusivuilta asti. "Ida är så snäll", sanoi mamselli, ja kiltiksi toki Ida itsensä tunsikin. "Tack för maten", sanoin kiittäen ruoasta. Ihanko oikeasti? Ensinnäkään kielikysymyksellä ei keskellä tätä hömppää ollut niin suurta merkitystä, että sitä nyt koko kirjan läpi olisi kannattanut korostaa, ja siksi toisekseen jos tuon tasoista on koko romaanin dialogi, alkaa tulla hieman ikävä hyvin kirjoitettuja kirjoja. Kieli kirjassa muutenkin oli jotenkin todella kuivaa, kaikki mahdollinen kuolemista onnettomuuksiin vain tapahtui ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta saati jälkikäsittelyä, päähenkilö Ida oli yhtä pösilö kuin kirjailija ilmeisesti lukijankin kuvittelee olevan, vaikka hänestä maalataankin raivostuttavan neitseellistä kuvaa "lilla Idana", jonka päähän ei taida tulla mitään oma-alotteisesti ilman istutustöitä, sen verran yllätyksenä kun kaikki tuolle tytölle tuntuu tulevan. Miljöön Mustonen/Manninen osaa kyllä upeasti luoda, kaikki ajankuvassa oli ihanasti kohdallaan. Mutta kun koko muu sisältö paketissa on kömpelö ja vähän väärällä kädellä kansien väliin heitettyä, ei se enää mitään pelasta. Viimeiset sata sivua luin väkisin, olisin lopettanut kesken, jos en olisi jo näin pitkällä. 

Ja silti tuo toinen osa tuossa pöydän kulmalla ihan vähän kiinnostaa kuitenkin enemmän, hahah. Että aivot narikkaan, ja seuraavan suurmiehen piiaksi, mikä tässä kioskitason hömpässä onkin se juttu, ettei lukemista sitten uhoistaan huolimatta koskaan lopeta yhteen osaan? No, jotain muuta nyt kuitenkin ennen sitä, ehkäpä vaikka Alice Munroa. Sen ei luulisi pettävän.

EI NE IHAN LEMPPAREIMMAT KIRJAT

Sainpa muuten tuossa ihan blogini alkuaikoina (eli muutama kuukausi sitten, heh) kommentin, jossa toivottiin postauksia kirjoista, joista en ole pitänyt. Innostuin ideasta, ja se postaus onkin ehkä helmikuusta asti täällä luonnoksissa pyörinyt, mutta siihen se sitten vähän jäikin. Jäi ajatuksen tasolle, jäi ajatuksesta että on muuten ehkä vähän ärsyttävää erikseen listata huonoja kirjoja, etenkin vielä sellaisia, joista tietää muiden pitäneen. Mikään kun ei tunnu yhtä henkilökohtaiselta kuin omat lempiasiat, oli ne sitten elokuvia, kirjoja tai vaikka ruokalajeja, ei niitä ihan huvin ja urheilun vuoksi sitten viitsisi lähteä listaamaan, että katsokaas, näitä teidän lemppareita minä inhosin! No, eihän se toki aina niin menisi, ja mistäpä muusta sitä voisi keskustella, ei riidellä, kuin mielipiteistä, mutta jäi tuosta silti lopulta negatiivisempi kuin positiivisempi fiilis, ja tekemättähän se sitten jäi.

Kunnes sekä Jenni, Bookishteapartyn Katri että Pienen kirjaston Katri ovat ehtineet haastaa minutkin mukaan kirjablogeja paljon kierrelleeseen Unpopulat bookish opinions -haasteeseen, ja mistäs muusta tämän tiimoilta pääseekään puhumaan kuin kirjoista, joista ei niin pidä! Mutta vähän onneksi muistakin, niistäkin, mistä te muut ette (muka) pidä ja vain minä pidän! Sellaisia kun ihan varmasti onkin miljoonittain olemassa, hahah.

01. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et. 

Olen kyllä oikeasti maininnut nämä blogissani aiemminkin, taisin jopa kertoa, että lähtökohtaisesti mitä kauniimpi nimi kirjalla on, sitä todennäköisemmin siihen olen pettynyt. Ja siitäpä seuraava lista: Sinä päivänä, Kaikki se valo jota emme näe, Kaikki mitä rakastin sekä Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Kankimäen Asiat olivat lähinnä hieman kiusaannuttavaa jaarittelua, ja vaikka ideana (ja ne listat, ah, ne toimi!) kirja olikin jotenkin todella inspiroiva ja yllättävänkin vahvasti mieleen jäänyt, oli kokonaisuus kuitenkin sen verran kehno, että en ihan ymmärrä tämän kirjan hypeä. Kaikki mitä rakastin oli taas alkuun huumaavan kaunis ja hyvä, ihana sukellus kultturelliin taiteilijamaailmaan, josta yhtäkkiä lukija brutaalisti vedettiinkin ihan eri vesille ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta, ja jälkikäteisfiilis oli lähinnä että mitähän hittoa. Kaikista valoista kirjoittelinkin jo jokin aika sitten, joten jäljelle jää enää Sinä päivänä. Ja tämä on rehellisesti se kirja, jonka suosiota en ymmärrä. Kirja oli tylsä, ennalta-arvattava ja silti epälooginen, kliseinen, ylipitkä ja ihan lopulta lähinnä vain jonninjoutava. Sen hienous ei minulle auennut, enkä usko sen edes toista mahdollisuutta saavankaan, joten olkoon se siis lopullinen vastaukseni tähän kysymykseen. Viimeinkin.

02. Kirja tai kirjasarja, josta kukaan muu ei pidä, mutta sinä pidät.

Mielipiteitä jakaneista kirjoista esimerkiksi Ketun Kätilö sekä Pulkkisen Totta sekä Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän ovat hurmanneet minut täysin, mutta tiedän, etten sentään ihan yksin tämänkään mielipiteen kanssa ole (kuten myös tiedän, etten ole yksin Sinä päivänä -mielipiteeni kanssakaan). Pidin hurjasti myös vajaa kymmenisen vuotta sitten Virpi Hämeen-Anttilan kirjoista, tosin siitä en tiedä pitäisinkö vielä? Voisi ehkä testata.

03. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut.

Tätä mietin kaikista kauimmin, mutta tajusin, etten ole tainnut lukea juurikaan kolmiodraamoja. Pulkkisen Totta'ssa sitä vähän oli, ja vaikka yhteen päädyttiinkin ihan sen toivotun ihmisen kanssa, oli siinä se loppu silti ihan vähän lattea ja tylsä kyseiselle triangelidraamalle, mutta ei sekään nyt ihan täysintähän kysymykseen taida vastata.  

04. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty.

En minä halua pitää genreistä, joista en pidä. Myönnän olevani hyvinkin ennakkoluuloinen ja omassa kategoriassa pitäytyvä lukija, chick lit, dekkarit, viihde- ja jännityskirjat eivät kuulu lukemistooni. Joskus mietin, että onko se nyt sitten ihan niin kovin hyvä profiloitua kirjamakunsa kanssa näin tiukkiin raameihin, mutta sitten tajusin, että ei minun tarvitse lukea hömppää vaan siksi, että olisi muka jotenkin kirjasnobia olla lukematta. Minä saan viihteeni muualta, televisiosta, somesta ja omasta arjesta, ei sitä hakemalla hakea kirjallisuudesta tarvitse, jos siltä ei tunnu.

05. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä.

Pottereiden Lupin? Tai no, ettäkö en pitäisi, pidän toki, mutta en niin paljoa kuin moni muu. Se on jotenkin niin kovin pidettäväksi hahmoksi kirjoitettu, ettei sen särmä minuun asti riitä. Ja kuten Katrikin tähän taisi vastata, ei Dumbledorekaan mikään suosikein hahmoni Pottereista ole. Fanitan sitten muita tärkeitä, niitä joita myös kaiketi vähän kuuluu, kuten Kalkarosta sekä Dracoa.

06. Kirjailija josta monet pitävät, mutta sinä et.

Paolo Coelho sekä Carlos Ruiz Zafón nyt ehkä ulkomaisita, mutta silti ennen kaikkea Anna-Leena Härkönen sekä Anja Snellman. Kumpaakin kotimaista kirjailijaa olen lukenut varsin paljon, ja silti kummankin tuotanto tökkii ja pahasti. Härkösen aiheet eivät ehkä ihan liippaa omaa mukavuusaluetta ja tyyli jättää ne entistä etäisemmäksi, Snellmanin teksti on taas ärsyttävää, osoittelevaa ja itsetarkoituksellista, ja hänen kanssaan olenkin oikeastaan jo aikalailla luovuttanut.

07. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa.

Saako tähän sanoa 50 Shades of Greyt? Haha. No ne, Nälkäpelit ja Twilightit nyt varmaan ovat suurimpia sellaisia, jos noita läpilyöneitä dekkarisarjoja ei lasketa. Oman genren kirjoista sitten ehkäpä John Irvingin kirjat ei ole koskaan juurikaan saaneet minua kiinnostumaan.

08. Kirja, joka on mielestäsi huonompi kuin siitä tehty elokuva.

Tätä en keksi! Pyrin aina pääsääntöisesti lukemaan kirjan ennen kuin katson siitä tehdyn elokuvan, ja varsinkin tässä järjestyksessä näitä kuluttaneena en osaa nimetä ainoatakaan. Mutta jos vähän sinne päin, niin Helsingin kansallisteatterin sovitus Nousiaisen Metsäjätistä oli vielä kirjaakin vahvempi, sitä rakastin hurjasti.

Sellasia! Löytyikö yhteisiä ajatuksia tai täysin päinvastaisia mielipiteitä? Ja minä haastan tähän mukaan pitkäaikaisen lukijani Erikan ja toki kaikki muut, ketkä tämän vain haluavat tehdä! 

AUDREY MAGEE : SOPIMUS

AUDREY MAGEE : SOPIMUS 

♥ (♥)

332s.

Atena 2015

Alkuteos: The Undertaking (2014)
Suomennos: Heli Naski

Luettuani Kaiken sen valon jota emme näe lueskelin kyseiseen kirjaan liittyviä keskusteluita, kommentteja ja arviointeja netistä, ja törmäsin jossain suosituksiin irlantilaisen Audrey Mageen kirjasta. Vaikka toisesta maailmansodasta on maailmalla kirjoitettu yhtä paljon kuin suomalaiset suoltavat sukupolviromaaneja omista sodistaan, sai jokin tämän kirjan kuvauksessa kiinnostumaan erityisesti. Ehkä se, että siitä mainittiin rankkuus ja vähempi viihteellisyys kuin Doerr'n teoksessa, ehkä kirjan oma takakansiteksi, se kun tämä on kirjoitettu pitkästä aikaa sodasta saksalaisesta näkökulmasta. Ja ehkä myös se, että tämä osoittautui googlettelun perusteella aika monen kirjabloggaajan suursuosikiksi.

Sopimus lähtee liikkeelle kun sotamies Peter Faber ja berliiniläinen Katharina Spinell menevät naimisiin toisiaan tuntematta. Faberia motivoi vihkiloma, Katharinaa leskeneläke, jos Peter kaatuu. Ja yllättäen (tai oikeastaan "yllättäen") he kuitenkin rakastuvat kuherruskuukautensa aikana, ja tästä alkaakin aika erossa, kaukana toisesta, itärintamalla ja berliiniläisissä huviloissa, jotka juutalaisilta on ryöstetty. Kuinka riipivää. 

Nimittäin riipivän huonoa. 

Huoh. Kirja lähtee ihan lupaavasti liikkelle, se on suurimmalta osaltaan hyvin dialogipainotteista tekstiä, ja oikeastaan kaikki siinä välissä on vain lakonista kuvausta meneillä olevasta hetkestä tai paikasta A siirtymistä paikkaan B. Helppoa se oli kuitenkin lukea, ja koska aihe tuntui alkuun varsin svengaavalta (voiko näin edes sanoa uuden appiukkonsa natsiaivopesemästä sotamiehestä joka harrastuksenaan käy ampumassa juutalaisia koteihinsa tai naiivista tyttösestä, joka toki rakastuu heti kun häneen kohti vähän katsotaan), mutta osoittautui varsin nopeasti suoraansanottuna ihan vain huonoksi. Tarina polki paikallaan yhdeksänkymmentä prosenttia ajasta tai sitten se hyppeli eteenpäin  useita kuukausia. Henkilöhahmot olivat paperinohuita ja todella epäloogisia, ja kun heistä ei kuvattu mitään muuta kuin keskusteluita, jäi heidän taustalla olevat "suuremmat teemat" hyvin heppoisiksi. Ainoa onnistunut puoli tässä kirjassa oli inhorealismi, kirjailijan selvästi laaja ja onnistunut taustatutkimustyö rintamalla olevista sotilaista ja heidän kammottavasta arjestaan. Kuvaukset nälästä, pelosta ja oman katsontakannan muuttumisista olivat puhuttelevia ja hyvinkin aidon oloisia, mutta eivät nekään sentään kokonaista romaania saaneet kannateltua hyvien kirjoihin.

Tarinan jonkinlainen punainen lanka, ajatus siitä, miten väkivalta raastaa jo kantajastaankin kaiken ihmisyyden pois tai berliiniläinen hienostopuoli syö Führerin suklaakakkuja suurimmankin nälänhädän keskellä voivotellen miestensä vatsasta liian kireiksi käyneitä univormuja, tulee vaivoin esille, mutta tarina ei sitä edes itse kannattele, vaan sekin tuntuu melkein oman mielikuvituksen toiveajattelulta saada tästä irti edes jotain. Teemana se on toki hurjan mielenkiintoinen, ja olikin ainakin omassa piirissäni tapetilla muun muuassa edellisten eläinaktivistien videokuvausiskun jälkeen, kun uutisissa näytettiin miten teurastamoissa todella kohdellaan eläimiä. Kun ihmistä ympäröi vain karmea julmuus, kääntyy siellä psykologiassa joku niin pahasti kallelleen, että pahasta ja julmasta tuleekin ihan normaalia, moraalikäsitykset vääntyvät ja itsensä nostetaan todella taitaen niin korkealle jalustalle, että kaikki alapuolella oleva on vain eläimellistä, kuvottavaa sontaa saappaan pohjassa. Propaganda toimii ja mielet murtuvat. Mutta niinpä niin, eipä tämäkään ajatus tästä kirjasta edes lähtenyt, vaan kaikesta muusta lukemastani ja näkemästäni.

Ehkä toinen maailmansota on alettu kaluta loppuun. Kun on itkenyt Zusakin Kirjavarkaan parissa, elänyt Anne Frankin kanssa juutalaiskauhut, lukenut kirjoja keskitysleireistä, ei ihan hevillä enää vaikutu. Saksalaisnäkökulma oli hurjan mielenkiintoinen, ja siksi onkin hurjan kurjaa, ettei siitä irronnut tämän vaikuttavampaa romaania. Doerr'n teoksella, joka minut tämänkin pariin toi, sentään oli viihdearvonsa, tällä lähinnä tunne hukkaanheitetyistä lukutunneista, jotka johonkin parempaankin olisi voinut käyttää. Etenkin kun oli lukenut kirjan viimeisen luvun, joka meni ehkä kevyesti Top 5 surkeimpien loppujen sarjaan. Heittämällä.

Oi kirjavalintani, osu seuraavaksi johonkin hieman parempaan, puuduttaisi jo aivan liikaa lukea viides heikko tai keskilaatuinen kirja saman kuukauden aikana!

ANTHONY DOERR : KAIKKI SE VALO JOTA EMME NÄE

ANTHONY DOERR : KAIKKI SE VALO JOTA EMME NÄE 

♥ ♥  

544s.

WSOY 2015

Alkuteos: All the Light We Cannot See (2014)
Suomennos: Hanna Tarkka

Kaikki se valo jota emme näe on Anthony Doerrin on Pulitzer-palkittu romaani, josta ei tunnu tulevan vastaan mitään muuta kuin ihastuneita ja huokailevia arvosteluita, kritiikitöntä rakkautta ja onnen houkauksia, että tällaisiakin kirjoja voi olla! Ja mikäpä sen suurempi ennakko-odotusten kerääntymä näistä enää voisi tullakaan. Lisäilin tämän itse alkuvuodesta luettavien listalle, itseni kirjastonvarausjonoon, ja hypistelinpä sitä kirjakaupassakin melkein ostomielellä, mutta sinne se kuitenkin jäi. Kun tämän nyt viime kuun lopulla Stonerin kanssa lähikirjastostani hain, päätin jo jättää sen lukematta kun tuntuu ettei kaiken hehkutuksen keskellä tilaa omille mielipiteille taida olla. No, luin sitten kuitenkin, ja mitäkö tästä jäi käteen?

Kaikki se valo jota emme näe on "suuri lukuromaani", joka lupaa tarjoilla sotaa, rakkautta ja radioaaltoja. Kaiken kehumisen keskellä sen odottaisi olevan jollain tapaa maagisen upea ja sellainen, jota ei malta käsistään laskea, mutta lopulta se on lähinnä keskinkertainen viihderomaani kuluttaen samoja katuja, joista on aiemmin kirjoitettu huomattavasti voimakkaamminkin.

Tarina maalailee vuorotellen tarinaa sokeasta Marie-Lauresta, joka elää lukkoseppäisänsä kanssa Pariisissa ennen sodan syttymistä sekä Werneristä, saksalaisesta orpokodin lapsesta, josta teknisten ihmelahjojen ansiosta koulutetaan taitava vakooja SS-yksiköihin natsikoulutusleirin kautta. Ja sitten tietenkin kaiken sen muun keskellä on olemassa maaginen jalokivi, joka on tietenkin kirottu ja sen vuoksi kuolee,tai on kuolematta kaikki kiven omistajan läheiset. Vuosi vuodelta Wernerin ja Marie-Lauren kohtalot lähestyvät toisiaan, ja mitä tapahtuu kun heidän tiensä vihdoin kohtaavat?

No tarina lässähtää kasaan kuin pannukakku. 

En tiedä oliko se ne ennakko-odotukset, kaikkien muiden kehut. Vai oliko se kuitenkin lopulta tämä kirja, teos, joka parhaimmillaankin on vain ihan sitä perusviihdettä, vähän rankempiin aikoihin ja teemoihin käärittynä, mutta silti ilman yhtä ainoaa uutta näkökulmaa tai vivahdetta. Mutta ei tämä nyt kyllä minun kirjani ollut. Tarina oli imelä, ennalta-arvattava, laiska. Kaikki ketkä kuoli, kuoli oikein sopivan laskelmoiduissa kohdissa, muutama paha juuri siinä missä pitikin. Tarina alleviivasi kaiken valmiiksi, ei jättänyt yhtä ainoaa koukkua pohdittavaksi, vaan tarjoili teemansa valmiiksi pureskeltuina ja lautaselle eteen mössöksi syljettynä. Se, miksi se on myynti- ja arvostelumenestys, ei yllätä minua yhtään, kyllähän tällainen helppo, muka-rankka ja happy ending -ratkaisu myy. Ja on sille oma paikkansakin, lukijakuntansakin, jopa hetkensäkin. Mutta minun tarpeisiini, toiveisiini ja lukuihanteisiini se ei vastannut, joten siksi vain kaksi tähteä, ja niistäkin toinen siitä, että oli tämä sentään varsin nopeasti luettu ja että sitä oli ihan hauska lukea puolitoista tuntia puistossa kun aurinko lämmitti paljaita käsivarsia. Mutta sekään nyt ei varsinaisesti ollut tämän kirjan ansiota, tuo sää tuolla ulkona. Mutta tulipahan luettua, sitten taas seuraavaksi oman hyllyn aarteiden kimppuun, siellä tuota luettavaa kun onkin jo odottelemassa. 

(Kirjasta on kirjoittanut myös Maija ja Katri, joiden ajatuksiin samaistun. Myös Katjalla on siitä hyvä postaus, ehkä vähän armollisempikin kuin omani. Ja muut tätä sitten suitsuttivatkin, niiden kehujen etsiminen on luultavasti hyvin helppoa! Ja mielenkiinnolla myös kuulen, mitä te tästä olette pitäneet, jos se jo luettujen joukosta löytyy!)

SADIE JONES : KOTIINPALUU

SADIE JONES : KOTIINPALUU 

♥ ( ♥ )
355s.
Otava 2016 
Alkuteos: The Outcast (2008)
Suomennos: Marianna Kurtto

Kirjablogimaailman sekä Suomi-Goodreadsin kohisema Kotiinpaluu on Sadie Jonesin esikoisteos, joka on kirjoitettu jo 2008, mutta saatu käännettyä suomeksi vasta tänä vuonna. Kotiinpaluu on tarina Lewisistä, 19-vuotiaasta brittinuorukaisesta, joka palaa kotiinsa kahden vankilavuoden jälkeen, kuvitellen uutta tulevaisuutta mutta tipahtaen siihen samaan vanhaan huttuun, josta hän oli poistunutkin. Tarina sijoittuu 1950-luvun Lontoon liepeille, ja se paljastaa ensin jotain Lewisin surkeasta taustasta ennen kuin se jatkaa nykypäivän tarattelua.

On olemassa kirjoja, joiden loppua pelkää, koska ei halua luopua vielä tarinasta. 

Ja sitten on kirjoja, joiden loppua oikein toivoo, odottaa, että edes se saisi pelastettua tästä tarinasta jotakin.

Ja eipä nyt ehkä tämän kirjapostauksen jälkeen jää epäselväksi, että Kotiinpaluu oli minulle ehdottomasti tuota jälkimmäistä. Sivusinkin jo edellisessä postauksessa hieman sitä, miten minulle ei koskaan saisi hehkuttaa jotain kirjaa etukäteen. Muutun kyyniseksi ja päätän jo valmiiksi etten siitä pidä, jos kerran kaikki muut hehkuttavat. Yleensä kuitenkin onnistun karistamaan tuollaiset oman pääni ennakkoluulot varsin hyvin harteiltani, meinasihan näin käydä Neljäntienristeyksenkin kanssa. Minulle ei ole ongelma myöntää, että pidän siitä, mistä kaikki muutkin, että lempparini on se jo valmiiksi tunnettu ja hehkutettu. Jos kirja on makuuni, se on, ei sitä kenellekään puolustella tarvitse.

Mutta tämä ei kyllä ollut. En tiedä oliko kyseessä ne superhehkutukset tai "otapa nyt nenäliinat esille!" -voihkaisut, mutta tämä kirja ei kyllä liikauttanut minussa sitten mitään. Paitsi ärtymyskynnystä. Juu, oli se hienosti kirjoitettu, sen lakoninen ja kaunistelematon tyyli sopi hyvin tarinaan. Mutta kun tarina ei kantanut, oli tästä vaikea pitää. Oli vaikeaa nuorta, kuollut äiti, etäinen isä ja kaikkea muuta mahdollisimman epäyllätyksellistä ja tylsän varmaa valintaa. Ei tämä toki mikään helpoin kirja ehkä ollut, mutta toisin kuin vastaavat yleensä, jätti sen lukeminen kokonaan lukijansa palkitsematta. Vaikeudet muuttuivat raakuuksilla mässäilyiksi, etenkin kun kaikki mahdollinen kliseesoppa piti taas samojen kansien väliin hämmentää. Että niin, olisi ehkä pitänyt luottaa etukannen pikkuprinttiin "Jos pidit Ian McEwanin Sovituksesta, rakastut tähän." En nimittäin lämmennyt sillekään, mutta samaa höttösoppaa tämä kieltämättä sen kanssa kyllä oli. Harmi. Olisi ollut ihana lukea sellainen elämys, mitä tämän kanssa odotin, mutta jospa se nimenomainen vielä odottaisi jossain muualla. Onhan noita kirjoja taas yöpöydälle muutama kerääntynyt vuoroaan odottelemaan, paremmalla onnella niiden kanssa sitten.

RIIKKA PULKKINEN : RAJA

RIIKKA PULKKINEN : RAJA 

 ♥ 

366s.

Gummerus 2006

Riikka Pulkkinen on ollut minulle entuudestaan vieraan tuttu kirjailija, se sellainen, josta olen kyllä kuullut, mutta itse teoksiin ei ole tullut koskaan tartuttua. Sitten nappasin Suomalaisen tammialeista Iiris Lempivaaran levottoman ja painavan sydämen matkaani, ja tuon kevyen teoksen lukaisinkin ihan parissa päivässä joulureissun jälkeen. Ja kas, sehän olikin mitä mainioin hömppäkirja, sellainen ihanan kevyt, mutta silti oivaltava. Lempivaaran innoittamana tartuin Tottaan, ja sehän se vasta sitten hurmasikin. Ja näillä eväillä siis kohti Pulkkisen ilmestyttyään kovaakin kohinaa aiheuttanutta esikoisteosta Rajaa.

Raja on tarina 53-vuotiaasta Anjasta, joka on luvannut tappaa alzheimerintautia sairastavan miehensä, kun mies ei enää muista ja 16-vuotiaasta Marista, joka rakastuu lukion äidinkielenopettajaansa. Ja sitten vielä vähän noin kuudesta muustakin tyypistä, joista osa risteilee tarinassa sivuhenkilöinä, osasta ei saa taas lainkaan koppia, miksi heidätkin on mukaan ahdettu. 

Riikka Pulkkisen Raja on kuin tyypillinen suomalainen elokuva: 

täynnä ihan kaikkea mahdollista ilman syventymistä kunnolla yhtään mihinkään. 

Ja siinäpä sitä sitten ollaankin. Mukana on eutanasiateemaa, muistisairautta, itsemurhayrityksiä, viiltelyä, naimista, halua, erektioita (joiden kuvailu on kuin lukisi viisitoistavuotiaan tytön seksipäiväkirjahaaveita, oi jippii), pettämistä, satunniasia seksisuhteita, lapsen näkökulmaa, kaveridraamaa, äiti-tytär-suhteita, taidehistoriaa, omituinen käväisy väitöskirjamaailmassa, oh, you name it. Vähän kuin siis tehtäisiin taas kirjallisuuden sekavuusennätystä väritettynä ei-niin-tyyliään-löytäneellä ja hieman laskelmoivankin oloisella kirjoitustyylillä. Kaikkea piti särppiä vähän, mitään ei käsitelty kunnolla. Henkilöhahmot olivat niin yksiulotteisia, että suretti, teemat rääpittiin kasaan hieman mutu-tuntumalla. Ja vaikka tarina alkoikin ottaa itseensä hieman paremmin vauhtia viimeisen sadan sivun kohdalla, ja ehdin jo huokaista ihastuksesta, että tuomitsin kirjan keskivaiheilla sittenkin aivan turhaan, läsähti se lopussa kuin pannukakku ja jätti todella täysin tyhjän fiiliksen. Että jaahas sitten vain, tulipa sitten tällainenkin luettua. Hieman kehittyneempänä kirjailijana Pulkkinen olisi saanut tästä hyvän, riisuttuaan ylimääräisen ja keskittymällä olennaiseen, koska oli tässä ainesta, oli paljonkin. Mutta nyt se oli tällaisenaan vain vähän hölmö ja lattea, ei sitä ihanaa Pulkkista, joihin myöhempien teoksien parissa olin jo tutustunut.

Voisin ehkä siis nyt viimein sanoa, että ymmärrän sen kaksijakoisuuden, jonka Pulkkisen kirjat tuntuvat aiheuttavan: jotkut ei lämpeä ollenkaan ja toiset rakastavat. Totta minulla pysyy edelleen yhtenä lempikirjoista, siihen tällä Rajalla ei luonnollisestikaan ole vaikutusta, mutta onpahan Pulkkinen ainakin kehittynyt, se on varsin hauska huomata. (Ja nyt vain jäin miettimään pitäisiköhän minun antaa tämän myötä ehkä myös esimerkiksi Sofi Oksaselle uusi mahdollisuus? Jos lempikirjani kirjoittajakin voi kirjoittaa teoksia, joista en pidä, niin ehkä myös ei-niin-suosikeilla saattaa olla hyviä kirjoja..?!)

Huh! No mutta, millaisia ajatuksia Raja tai Pulkkisen kirjat ylipäätään on teissä herättänyt? Kuulisin ja keskustelisin niitä erityisen mielelläni lisää! 

NADEEM ASLAM : SOKEAN MIEHEN PUUTARHA

NADEEM ASLAM : SOKEAN MIEHEN PUUTARHA

♥(♥) 

400s.

Like 2014

Alkuteos: The Blind Man's Garden (2013)
Suomennos: Kirsi Luoma

Kirja on paperilla minulle aivan täydellinen, ei siis ihme, että asiaan ihan oikeastikin panostamaan pyrkinyt puolisoni oli tämän juuri lahjaksi minulle valinnut. Ja heti kantensa ja takakansitekstinsä kanssa se tempaisikin minut mukaansa, taisin syöksähtää suoraan sitä sohvannurkkaan lukemaan, kun käsiini vain sain.

Pakistanilaissyntyisen Aslamin romaani luo tarinaa synnyinmaastaan WTC-tornin iskujen jälkeisenä aikana. Lääkäriksi opiskeleva Jeo ja hänen kasvattiveljensä Mikal päättävät lähteä perheeltään salaa Afganistaniin auttamaan sodan uhreja. Tarina kulkee niin näiden kahden parikymppisen miehen alun kuin heidän yhteisen rakastettunsa Naheedinkin kautta, mutta se seuraa myös Mikalin veljen ja Jeon sisaren tarinaa, sekä tuo mukaan myös vanhemman sukupolven Jeon isän Rohanin sekä Naheedin äidin Taran muodossa. Sota Lähi-Idässä, rakkaus kulttuurissa, jossa avioliitto on lähinnä sosiaalisen aseman kauppatavaraa, vankileirit ja raa'at ihmiskohtalot, kyllä, näiden todella pitäisi olla minulle juuri sen täydellisesti osuvan kirjan ainekset. 

Mutta kun ei toiminut. Jo suhteellisen alussa jokin alkoi tökkiä, ja pahasti, mutta epäilin sen lähinnä johtuvan siitä, että olin varsin vahvasti edelleen Pulkkisen Totta -kirjan tunnelmissa. Noinkin tietoisen kauniin tekstin jälkeen Aslamin tyyli tuntui lähinnä tylyjen faktojen latomiselta toinen toisensa jälkeen, historian kuvauskin tuntui lähinnä päälleliimatulta faktadroppailulta. Mutta kun kirja eteni, enkä siihen edelleenkään päässyt oikein sisään, aloin huomata, ettei tämä ehkä ollutkaan ihan sillä tasolla, mitä tällaiselta kirjalta olisin toivonut.

Kaikki traaginen sodan kuvaus ja selviytymistarina vankileirien keskeltä takaisin rakastettunsa luokse sai tällä kertaa minut lähinnä turhautumaan. Aivan varmasti aidon oloiset tarinat sodan keskeltä jäivät laskelmoivan tuntuisen paukutuksen alle, ja sinne ne litistyivät pääsemättä enää lainkaan ylös. Niin hassulta kun se romaanista tuntuukin sanoa, tämän kirjan tarinaa vaivasi hyvin vahvasti se, miten kirjoiteltulta se tuntui. Puhumattakaan siitä, miten päästäkeksityltä tämän kirjan henkilöhahmot tuntuivat. Miespuoliset nyt vielä menivät, mutta naisten kuvaus oli mennyt niin kauas metsiin, että minua lähinnä raivostutti hahmojen ohuus, mustavalkoisuus ja päälleliimattu traagisuus. Oli raiskauksen jälkeen vankilaan huoraamisesta joutunutta äitiä ja kiellettyjä rakkauksia, vähän yksinkertaisia naisia, jotka ovat vain vaimoja ja puhuvat ohi suunsa Eli juuri niitä suurimpia Lähi-Idän naiskliseitä, mutta ilman mitään uutta tai syvää. Oli raakuutta, koko suvun kamalia kohtaloita ja kuolemia tarinan kannalta juuri sopivilla hetkillä. Oli lyöty yhteen se kaikki mitä länsimaalainen tarvitsee vaikuttuakseen terrorismin vastaisen sodan uhrien puolesta, puitteet oli kyllä taidokkaasti kasassa, mutta itse sisältö puuttui. Tarttumapinta, jokin mihin samaistua. Ja tunne. Sitä en tästä kirjasta löytänyt valitettavasti lainkaan. 

Flopiksi en ehkä haluaisi sanoa, ei tämä huono ollut. On myös mahdollista, että luin tämän itse huonosti. Mutta tämä kirja on vähän kuin poikaystävän kaverin puoliso, se mimmi, jonka kanssa minulla pitäisi olla paljon yhteistä. Rakastamme samoja asioita, olemme opiskelleet toisiaan liippaavia aloja, ajattelemme maailmasta samalla tavalla ja nuo puolisommekin ovat varsin samanhenkisiä. Kaikki natsaa, mutta siihen se sitten jääkin. Varsinaista yhteyttä ei synny, sisältöä ei tule, ja lopulta välillä häilyy vain hieman päälleliimattu tunne, se sellainen, josta puuttuu oma-aloitteisuus ja spontaanius kokonaan. Eli ei, tämä ei nyt tällä kertaa siis vakuuttanut minua lainkaan. (Mutta esimerkiksi Main vakuutti, jos haluatte lukea kirjasta hieman eri näkökulmasta!) Seuraavan kerran taas jotain muuta.