AUDREY MAGEE : SOPIMUS
♥ (♥)
332s.
Atena 2015
Alkuteos: The Undertaking (2014)
Suomennos: Heli Naski
Suomennos: Heli Naski
Luettuani Kaiken sen valon jota emme näe lueskelin kyseiseen kirjaan liittyviä keskusteluita, kommentteja ja arviointeja netistä, ja törmäsin jossain suosituksiin irlantilaisen Audrey Mageen kirjasta. Vaikka toisesta maailmansodasta on maailmalla kirjoitettu yhtä paljon kuin suomalaiset suoltavat sukupolviromaaneja omista sodistaan, sai jokin tämän kirjan kuvauksessa kiinnostumaan erityisesti. Ehkä se, että siitä mainittiin rankkuus ja vähempi viihteellisyys kuin Doerr'n teoksessa, ehkä kirjan oma takakansiteksi, se kun tämä on kirjoitettu pitkästä aikaa sodasta saksalaisesta näkökulmasta. Ja ehkä myös se, että tämä osoittautui googlettelun perusteella aika monen kirjabloggaajan suursuosikiksi.
Huoh. Kirja lähtee ihan lupaavasti liikkelle, se on suurimmalta osaltaan hyvin dialogipainotteista tekstiä, ja oikeastaan kaikki siinä välissä on vain lakonista kuvausta meneillä olevasta hetkestä tai paikasta A siirtymistä paikkaan B. Helppoa se oli kuitenkin lukea, ja koska aihe tuntui alkuun varsin svengaavalta (voiko näin edes sanoa uuden appiukkonsa natsiaivopesemästä sotamiehestä joka harrastuksenaan käy ampumassa juutalaisia koteihinsa tai naiivista tyttösestä, joka toki rakastuu heti kun häneen kohti vähän katsotaan), mutta osoittautui varsin nopeasti suoraansanottuna ihan vain huonoksi. Tarina polki paikallaan yhdeksänkymmentä prosenttia ajasta tai sitten se hyppeli eteenpäin useita kuukausia. Henkilöhahmot olivat paperinohuita ja todella epäloogisia, ja kun heistä ei kuvattu mitään muuta kuin keskusteluita, jäi heidän taustalla olevat "suuremmat teemat" hyvin heppoisiksi. Ainoa onnistunut puoli tässä kirjassa oli inhorealismi, kirjailijan selvästi laaja ja onnistunut taustatutkimustyö rintamalla olevista sotilaista ja heidän kammottavasta arjestaan. Kuvaukset nälästä, pelosta ja oman katsontakannan muuttumisista olivat puhuttelevia ja hyvinkin aidon oloisia, mutta eivät nekään sentään kokonaista romaania saaneet kannateltua hyvien kirjoihin.
Tarinan jonkinlainen punainen lanka, ajatus siitä, miten väkivalta raastaa jo kantajastaankin kaiken ihmisyyden pois tai berliiniläinen hienostopuoli syö Führerin suklaakakkuja suurimmankin nälänhädän keskellä voivotellen miestensä vatsasta liian kireiksi käyneitä univormuja, tulee vaivoin esille, mutta tarina ei sitä edes itse kannattele, vaan sekin tuntuu melkein oman mielikuvituksen toiveajattelulta saada tästä irti edes jotain. Teemana se on toki hurjan mielenkiintoinen, ja olikin ainakin omassa piirissäni tapetilla muun muuassa edellisten eläinaktivistien videokuvausiskun jälkeen, kun uutisissa näytettiin miten teurastamoissa todella kohdellaan eläimiä. Kun ihmistä ympäröi vain karmea julmuus, kääntyy siellä psykologiassa joku niin pahasti kallelleen, että pahasta ja julmasta tuleekin ihan normaalia, moraalikäsitykset vääntyvät ja itsensä nostetaan todella taitaen niin korkealle jalustalle, että kaikki alapuolella oleva on vain eläimellistä, kuvottavaa sontaa saappaan pohjassa. Propaganda toimii ja mielet murtuvat. Mutta niinpä niin, eipä tämäkään ajatus tästä kirjasta edes lähtenyt, vaan kaikesta muusta lukemastani ja näkemästäni.
Ehkä toinen maailmansota on alettu kaluta loppuun. Kun on itkenyt Zusakin Kirjavarkaan parissa, elänyt Anne Frankin kanssa juutalaiskauhut, lukenut kirjoja keskitysleireistä, ei ihan hevillä enää vaikutu. Saksalaisnäkökulma oli hurjan mielenkiintoinen, ja siksi onkin hurjan kurjaa, ettei siitä irronnut tämän vaikuttavampaa romaania. Doerr'n teoksella, joka minut tämänkin pariin toi, sentään oli viihdearvonsa, tällä lähinnä tunne hukkaanheitetyistä lukutunneista, jotka johonkin parempaankin olisi voinut käyttää. Etenkin kun oli lukenut kirjan viimeisen luvun, joka meni ehkä kevyesti Top 5 surkeimpien loppujen sarjaan. Heittämällä.
Sopimus lähtee liikkeelle kun sotamies Peter Faber ja berliiniläinen Katharina Spinell menevät naimisiin toisiaan tuntematta. Faberia motivoi vihkiloma, Katharinaa leskeneläke, jos Peter kaatuu. Ja yllättäen (tai oikeastaan "yllättäen") he kuitenkin rakastuvat kuherruskuukautensa aikana, ja tästä alkaakin aika erossa, kaukana toisesta, itärintamalla ja berliiniläisissä huviloissa, jotka juutalaisilta on ryöstetty. Kuinka riipivää.
Nimittäin riipivän huonoa.
Huoh. Kirja lähtee ihan lupaavasti liikkelle, se on suurimmalta osaltaan hyvin dialogipainotteista tekstiä, ja oikeastaan kaikki siinä välissä on vain lakonista kuvausta meneillä olevasta hetkestä tai paikasta A siirtymistä paikkaan B. Helppoa se oli kuitenkin lukea, ja koska aihe tuntui alkuun varsin svengaavalta (voiko näin edes sanoa uuden appiukkonsa natsiaivopesemästä sotamiehestä joka harrastuksenaan käy ampumassa juutalaisia koteihinsa tai naiivista tyttösestä, joka toki rakastuu heti kun häneen kohti vähän katsotaan), mutta osoittautui varsin nopeasti suoraansanottuna ihan vain huonoksi. Tarina polki paikallaan yhdeksänkymmentä prosenttia ajasta tai sitten se hyppeli eteenpäin useita kuukausia. Henkilöhahmot olivat paperinohuita ja todella epäloogisia, ja kun heistä ei kuvattu mitään muuta kuin keskusteluita, jäi heidän taustalla olevat "suuremmat teemat" hyvin heppoisiksi. Ainoa onnistunut puoli tässä kirjassa oli inhorealismi, kirjailijan selvästi laaja ja onnistunut taustatutkimustyö rintamalla olevista sotilaista ja heidän kammottavasta arjestaan. Kuvaukset nälästä, pelosta ja oman katsontakannan muuttumisista olivat puhuttelevia ja hyvinkin aidon oloisia, mutta eivät nekään sentään kokonaista romaania saaneet kannateltua hyvien kirjoihin.
Tarinan jonkinlainen punainen lanka, ajatus siitä, miten väkivalta raastaa jo kantajastaankin kaiken ihmisyyden pois tai berliiniläinen hienostopuoli syö Führerin suklaakakkuja suurimmankin nälänhädän keskellä voivotellen miestensä vatsasta liian kireiksi käyneitä univormuja, tulee vaivoin esille, mutta tarina ei sitä edes itse kannattele, vaan sekin tuntuu melkein oman mielikuvituksen toiveajattelulta saada tästä irti edes jotain. Teemana se on toki hurjan mielenkiintoinen, ja olikin ainakin omassa piirissäni tapetilla muun muuassa edellisten eläinaktivistien videokuvausiskun jälkeen, kun uutisissa näytettiin miten teurastamoissa todella kohdellaan eläimiä. Kun ihmistä ympäröi vain karmea julmuus, kääntyy siellä psykologiassa joku niin pahasti kallelleen, että pahasta ja julmasta tuleekin ihan normaalia, moraalikäsitykset vääntyvät ja itsensä nostetaan todella taitaen niin korkealle jalustalle, että kaikki alapuolella oleva on vain eläimellistä, kuvottavaa sontaa saappaan pohjassa. Propaganda toimii ja mielet murtuvat. Mutta niinpä niin, eipä tämäkään ajatus tästä kirjasta edes lähtenyt, vaan kaikesta muusta lukemastani ja näkemästäni.
Ehkä toinen maailmansota on alettu kaluta loppuun. Kun on itkenyt Zusakin Kirjavarkaan parissa, elänyt Anne Frankin kanssa juutalaiskauhut, lukenut kirjoja keskitysleireistä, ei ihan hevillä enää vaikutu. Saksalaisnäkökulma oli hurjan mielenkiintoinen, ja siksi onkin hurjan kurjaa, ettei siitä irronnut tämän vaikuttavampaa romaania. Doerr'n teoksella, joka minut tämänkin pariin toi, sentään oli viihdearvonsa, tällä lähinnä tunne hukkaanheitetyistä lukutunneista, jotka johonkin parempaankin olisi voinut käyttää. Etenkin kun oli lukenut kirjan viimeisen luvun, joka meni ehkä kevyesti Top 5 surkeimpien loppujen sarjaan. Heittämällä.
Oi kirjavalintani, osu seuraavaksi johonkin hieman parempaan, puuduttaisi jo aivan liikaa lukea viides heikko tai keskilaatuinen kirja saman kuukauden aikana!
