MIESTEN SYVIMMÄT SALAISUUDET

MOHAMED MBOUGAR SARR : 

MIESTEN SYVIMMÄT SALAISUUDET

464s.

Gummerus 2022

Alkuteos: La Plus Secrète Mémoire des hommes, 2021

Suomennos Marja Luoma & Sampsa Peltonen

Mohamed Mbougar Sarr on 32-vuotias kirjailija, joka voitti kolmannella teoksellaan Miesten syvimmät salaisuudet maailman nuorimpana kirjailijana Worl Literature Prize -palkinnon sekä 50 vuoteen nuorimpana arvostetun ranskalaisen Goncourt-palkinnon. Kirjamessuilla Sarr aiheutti varsinaista ruuhkaa (itse en tosin ollut häntä tällä kertaa kuuntelemassa), Miesten syvimmät salaisuudet suurta kiinnostusta. Se on suuri romaani, yhtaikaa nykyaikainen ja ajaton. 

Miesten syvimmät salaisuudet on upea ja eheä runsaudensarvi, joka pitää sisällään kaikkea. Ensin se on mysteeri kadonneesta senegalilaiskirjailijasta T.C. Elimanesta, joka julkaisi suurta huomiota saaneen Epäinhimillisyyden labyrintti -teoksensa juuri toisen maailmansodan alla, aiheutti teoksellaan plagiointikohun ja katosi savuna ilmaan. Toiseksi se on tarina Pariisissa asuvasta nuoresta senegalilaiskirjailijasta Diéganesta, joka kuulee kyseisestä kirjasta nuorena koululaisena, ja saa siitä elämänmittaisen pakkomielteen alkaen selvittää kirjan ja kirjailijan piiloon jäänyttä tarinaa. Kolmanneksi se on kertomus paitsi kirjailijuudesta, kirjallisuuden voimasta, rasismista, kolonialismista, politiikasta kuin  sotahistoriastakin. 

Romaani liikuu useammassa aikakerroksessa, kertojasta ja kerronnan kohteesta riippuen. Se on saanut vaikutteensa tosielämästä, malilaisesta kirjailijasta Yambo Ouologuemista, joka julkaisi vuonna 1968 romaanin Le Devoir de Violence, tuli palkituksi, mutta katosi julkisuudesta plagiointikohun ja sen myötä myynnistä vedetyn romaaninsa jälkimainingeissa. Mohamed Mbougar Sarr on tutkinut Yambo Ouologuemia kesken jääneessä väitöskirjassaan, mutta siirtänyt osan häneen liittyvästä kohusta tuoreimman romaaninsa aiheeksi. Tämän kautta Sarr nostaakin kirjan suureksi kysymykseksi sen, kuka lopulta maailmassa on oikeutettu kirjallisiin lainauksiin, intertekstuaalisuuteen ja kenen käsissä sama taas on plagiointia? Kenelle kirjallisuus ja merkkiteokset lopulta kuuluvat, onko kirjallisuutta olemassa ilman muita kirjoja, ja mistä erityisesti on kyse, kun on kyse kirjallisuudesta? Tekstistä itsestään vai kirjoittajasta tekstin takana?

Sarr tutkii aihetta taiten, ja vaikka romaanin sisällä elävän romaanin Epäinhimillisyyden labyrintin kuvitteelliset aikalaisarviot  1930-luvun lopulta tuhoavat Elimanen joko typistäen hänet hämmentävän sivistyneeksi villiksi tai aitoja älykköjä kopioivaksi barbaariksi savikylistä, muistuttaa Sarr varsin suoraan, ettei ulkokirjallisista arvioista olla juurikaan edetty sen pidemmälle, vaikka elämme 2020-lukua: kirja tulee lähes aina nähdyksi ja arvioiduksi kirjoittajansa kautta, suhteessa siihen viitekehykseen, mistä kirjailija tulee, peilaten sitä niihin identiteetteihin, joita arvioija kiinnittää kirjoittajaan. Jos Elimanea tituleerataan Mustaksi Rimbaudiksi, onko hän enemmän vai vähemmän kuin Rimbaud? Hyvä mustaksi, hyvä mustuudestaan huolimatta? Entä ihan vain hyvä, onko se edes vaihtoehto?

Ja kuten suuret kirjat ja tarinat ylipäätään, Sarr saa romaaniinsa ylläolevien kysymysten lisään kokonaisen maailman. Miesten syvimmät salaisuudet laajenee paitsi kirjallisuutta käsittelevästä romaanista paitsi kirjailijamysteeriin myös suurempaan tarinaan kolonialismista, Ranskan suurvalta-ajan historiasta aina 2010-luvun poliittisiin levottumuuksiin Länsi-Afrikassa. Sarr luo vahvan ja tarinallisesti toimivan sillan 1800-luvun lopulta nykypäivään, muistuttaa ranskalaisten koulujen vallasta Länsi-Afrikassa, eurooppalaisen tiedon ja afrikkalaisen tiedon risteymistä ja vastakkaisuuksista, rasismista ja yhtäkkisestä kiinnostuksista suurvallan omiin pikkuveljiin, kun toisessa maailmansodassa tarvittiin eturintamille tykinruokaa. Ja silti Miesten syvimmät salaisuudet on myös rakkauskertomus, tai oikeastaan jopa kokoelma erilaisia rakkauskertomuksia, kasvukertomus, perhesuhteiden kuvaus ja poliittinen kannanotto.

"Kuultuaan runollisen loppulauseeni kääntäjä katseli minua hetken ja sanoi: Eihän tuo tarkoita mitään. Annan sinulle neuvon: älä koskaan yritä kuvailla, mistä jokin merkkiteos kertoo. Tai jos sen teet, ainoa vastaus on tämä: ei mistään. Merkkiteoksessa ei koskaan käsitellä mitään erityistä, ja silti siinä on kaikki."

Miesten syvimmät salaisuudet on kaikessa runsaudessaan yksi tämän syksyn ehdottomia kirjatapauksia, joka toivottavasti saa kaiken ansaitsemansa huomion ja luennan. Sarrin kirjallinen taituruus pitää mukanaan kaikki runsaat 400 sivua siitäkin huolimatta, että kertojat vaihtuilevat, kielen rekisteri muuttuu ja väliin mahtuu kappale jos toinenkin, jossa virkkeet karkaavat sivujen mittaisiksi. Sarr pitää tämän kaiken paljoutensa niin taitavasti kasassa, että kokonaisuus nivoutuu yhteen lähes huomaamatta. Fokus ei karkaa, vaikka se kulkee ajoittain hyvinkin pitkillä sivupoluilla, risteilee aina holokaustista Etelä-Amerikkaan, nyky-Pariisista Kongon sisällissotaan. Sarr luo niin runsaan maailman, että sen vertauskuva voi olla totta ainoastaan todellisuudessa. Tosielämän monimutkaisuudessa ja monitahoisuudessa, jota kohtaan kaikki yksinkertaistaminen ja typistäminen voi olla parhaimmillaankin vain sen runsautta typertävä loukkaus.

Lue koko maailma: Senegal

Arviossa käytetty lähteenä Hesarin artikkelia: Ranskan kuuluisimman kirja­palkinnon voittajan mielestä kirjailijoiden pitäisi pystyä käyttämään toistensa teoksia kuin musiikkia, Pihla Hintikka 25.10.2022

EKA KURNIAWAN : KAUNEUS ON KIROUS

EKA KURNIAWAN : KAUNEUS ON KIROUS

493s.

Gummerus 2017

Alkuteos: Cantik itu Luka 2002

Suomennos englanninkielisestä painoksesta: Jaana Kapari-Jatta

Arvostelukappale

Tunnustus: pyysin tämän kirjan arvostelukappaleeksi blogiani varten viime elokuussa.  E l o k u u s s a. Nopealla lyhyen matikan laskemalla siis yli puoli vuotta sitten. Toki ajattelin lukea sen heti. Mutta aloitin ja alkoi epäilyttää. Siirsin sen sivuun, ja yritin hetken päästä uudelleen, mutta ei. Luin siitä muutaman arvostelun, ja päättäväisenä ajattelin, että NYT, mutta en saanut lopulta tehtyä mitään. Luin toisen arvostelun, ja päätin, että jääköön. Kunnes helmikuussa, noin 20 kirjastolainan keskellä päätin tarttua härkää sarvista, Kurniawania kansista ja oikeasti aloittaa. Lukea vain ja ainoastaan tätä, en särppiä sieltä täältä, kuten lähiaikoina on muuten ollut tapana. Ja se palkitsi. En nimittäin takuulla ilman tahdonvoimaa ja kertarykäisyä olisi sitä saanut luettua loppuun. Ja jos en nyt olisi saanut, en olisi saanut tulevaisuudessakaan.

"Kun Dewi Ayu eräänä maaliskuisena viikonloppuna nousi haudastaan, hän oli ollut kaksikymmentäyksi vuotta kuolleena. Temppelipuun alta nokosiltaan herännyt paimenpoika pissasi sortseihinsa ja kirkaisi, ja hänen neljä lammastaan säntäilivät kivisten ja puisten hautamerkkien seassa mikä mihinkin suuntaan ikään kuin niiden keskuuteen olisi paiskattu tiikeri. Tapahtumat saivat alkunsa äänestä, joka kuului vanhasta ja merkitsemättömästä hautapaikasta, joka kyllä tiedettiin Dewi Ayun paikaksi. Dewi Ayu oli kuollut viisikymmentäkaksivuotiaana ja nousi uudestaan eloon oltuaan kaksikymmentäyksi vuotta kuolleena, eikä kukaan siitä pitäen oikein tiennyt, miten hänen ikänsä pitäisi laskea."

Näillä sanoilla Kurniawan aloittaa Dewi Ayun tarinan, puoliksi indonesialaisen ja puoliksi hollantilaisen naisen, joka on ollut pienen, tarinaa varten keksityn Halimundan kylän ehdottomasti halutuin ja kaunein huora. Elämänsä aikana Dewi Ayu on ehtinyt synnyttää neljä tytärtä, kolme kuvankaunista ja yhden pataruman, ja hän päättää kuolla, jottei toisi enää yhtään lasta kärsimään kiimaisten miesten maailmaan. Indonesialainen Kurniawan on Man Tiger -teoksellaan Man Booker International -ehdokkaaksikin päässyt kirjailija, jonka teoksia on käännetty yli 35 kielelle. Hän on kaiketi kiistatta maansa valovoimaisin ja kuuluisinkin kirjailija, ja hänen Kauneus on kirous -romaaninsa on ensimmäinen suomennettu indonesialainen teos. Olkoonkin toki, että käännös on tehty englannin kautta, Jaana Kapari-Jatan jälki on sen verran laadukasta ja taitavaa, ettei tämän usko juurikaan alkuperäistä maagisuuttaa kadottaneen.

Ja maaginen tämä onkin, maagisen realismin taidonnäyte, Indonesian siirtomaa-, sota- sekä sissihistoriaan sukeltava valtava eepos, joka kuvaa maan kaoottista tilannetta Dewi Ayun ja hänen tyttäriensä kautta. Kirja on valtava soppa, joka on täynnä makuja, tuoksuja, paskaa ja väkivaltaa. Ilmeisesti joidenkin näkökulmasta myös huumoria. Se on räävitön, anteeksipyytelemätön ja joka suuntaan kurkotteleva, se vaihtaa näkökulmia, tarinoita, hahmoja, kansantaruja ja aiheitaan lennosta, ja se todella vaatii tulla kerralla luetuksi, ilman muiden kirjojen tai tekstien väliin aiheuttamia häiriöitä. Se on häiritsevä ja ihan helvetin ärsyttävä, ja silti sitä vain lukee ja lukee.

Toki täytyy muistaa, että tämä ei ole länsimaista kirjallisuutta, ja koska minä taas olen länsimaalainen, on kykyni täysin arvioida ja erityisesti ymmärtää tätä ehkä hieman rajalliset. Pakenen jälleen kerran yleistyksien vastuuta ja painavuutta, ja painotan, että minulle tämä näyttäytyi paitsi tarkoituksella täysin överiksi vedetyltä, myös järjettömän misogynistisenä. Se ei ole täysin Kurniawan vika, ja joku pieni taustasäie ehkä jättää sen jäljen, ettei se ole hänen tarkoituksensa, mutta jos joka ikinen naishahmo täytyy raiskata (vähintään viisitoista kertaa), päähahmoiksi rakennetut, vahvoina pidetyt naishahmot kuvataan vain miesten ja heidän penistensä kautta, alkaa kuvasto väsyttää jo ennen puoliväliä. 

Siis näin: naiset kiusaavat miehiä, koska voivat, ja heidät on ok raiskata rangaistukseksi. He myös menevät jatkuvasti naimisiin raiskaajiensa kanssa vain tullakseen uudelleen raiskatuiksi. Suora lainaus: "Maman Gendengin oli jaksettava odottaa, kunnes hänen vaimonsa olisi tarpeeksi vanha rakasteltavaksi. 'En tiedä milloin se tapahtuu, Shodancho. Ja aikaa sinäkin tosiasiassa tarvitset, eikö niin, aikaa olla nöyrä, koska ennemmin tai myöhemmin, kun vain jaksaa olla sitkeä, naisen saa suostumaan.'" Juu. Kauneus on kirous, koska se antaa luvan miehille tulla hulluksi, joten lopulta kannattaa ottaa ruma nainen, koska he ovat uskollisia, sillä kuka muu heitä nyt huolisi.

Ah. Veri kiehuu.

Ja silti! Silti! Jollain ehkä sitten maagisella keinolla koko asetelma on jo niin överi, että se heittää häränpyllyä eikä tunnukaan niin enää naisvihamieliseltä kun sitä alkaa tarkemmin pohtia. Väsyneeltä ja vähän mielikuvituksettomalta ehkä, mutta niin pitkälle viedyltä, että aivan kuin sen sanoma olisikin juuri päinvastainen. Ja jos/kun se on niin, se tuntuu jopa sen verran nerokkaalta ratkaisulta, että tunnen itseni hieman pölvästiksi tällalailla triggeröidyttyäni. Koska se lienee ollut koko ajan tarkoituskin. Jollain kierolla tavalla. Kuinka rasittavaa. Eihän tässä ollutkaan kyse yksilöistä vain yhteiskunnista, lopulta. Se vain tahtoo jäädä hieman oman pauhunsa jalkoihin.

Kurniawan ei päästä helpolla, mutta olen onnellinen että tartuin tähän, vähän liikaa kai lähiaikoina olenkin viettänyt kirjojen kanssa, joita on helppo rakastaa. Toki sekin on ihanaa, mutta välillä täytyy lukea myös kirjoja, joita inhoaa. Ja niin, kai tämä on vain kirja, jota joko rakastaa vihata tai vihaa rakastaa. Ehkä vielä joskus keksin kumpaa se on enemmän minulle.

Kirjasta muualla: Tekstiluola, Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa, Mummo matkalla & Ja kaikkea muuta
Lue koko maailma -haaste: Indonesia
Helmet-haaste: 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa

TERHI RANNELA : FRAU

TERHI RANNELA : FRAU 

♥ ♥ ♥

323s.

Karisto 2016

Törmäsin Rannelaan ihan satunnaisesti, kirpputorilla kun kansien perusteella kiinnostavalta näyttänyt Punaisten kyynelten talo päätyi kassalle asti. Terhi Rannelan ensimmäisestä aikuisille suunnatusta romaanista pidin, ja sen myötä sain myös tämän blogeissa täysin ohittaneeni Fraun lukulistalle. Ilman Punaisten kyynelten taloa tämä olisi lukematta varmaan jäänytkin, niinkin järkisyistä kuin siitä, että tämän kansi vaikuttaa juuri siltä, ettei minua voisi kirjakaan vähempää kiinnostaa. En sitä kovin visuaalisesti viehättävänä pidä, ja lisäksi se antaa ymmärtää sisältävänsä jotain Remes-tyylistä dekkaria, eikä sellainen varsinaisesti omaan lukuvalikoimaani oikein kuulu. Onneksi kuitenkin osasin ohittaa tuon aika lopulta merkityksettömänkin ulkoisen puolen, sillä tämä romaani on lopulta paljon kansiaan enemmän. Luonnollisestikin.

"Reinhardin kasvojen alla samanmieliset miehet ja naiset olivat kokoontuneet sodan jälkeen puhumaan  ja muistelemaan menneitä aikoja. He olivat pitäneet kansallissosialismin liekkiä elossa, ja kun aika heistä jättäisi, he siirtäisivät soihdun tuleville sukupolville. 

Vihalla ja rakkaudella oli jotakin yhteistä, se oli sammumaton."

Kuten edellisessä romaanissaankin, Rannela hyppää rohkeasti pois kotimaan historiasta. Kun hän viimeksi antoi äänensä täällä Suomessa muuten niin vieraaksi jääneelle Demokraattisen Kamputsean kommunistiselle vallankumoukselle, ollaan tällä kertaa tutumman ääressä, toisessa maailmansodassa ja holokaustin ytimessä. Näkökulma on toki "raikkaan erilainen", niin kuin nykyhenkeen toista maailmansotaa käsitellessä kaunokirjallisuudessa tuntuu olevan, se kun hyppää natsipyöveli Reinhard Heydrichin vaimon Linan tarinaan, osuuteen raivoisana aatteen kannattajana sekä jyrkkään uskoon omaan asiaansa. Heydrichin salamurhan jälkeen SS-kenraalin leski kun seisoo miehensä rinnalla vielä vuosikymmeniä tämän kuoleman jälkeenkin, ja on ainoita eloon jääneitä leskiä, joka ei piiloudu nöyryyden taakse tai naiivisti vetoa ymmärtämättömyyteensä holokaustin aikana. Hän tiesi mitä teki, ja uskoo edelleen toimineensa täysin oikein.

Itse teoksesta odotukset olivat puoli korkealla, ehkä eniten siksi, koska pidin edellisestäkin kirjasta. Tätä tosin sai lukea lähes kolme neljäsosaa odotellen, että se alkaisi tuntua hyvältä, siinä oli ehkä ihan vähän liikaa kaikkea mukana, liian monta kerää ja näkökulmaa, joiden yhteen kierittäminen lopussa vei vähän liikaa puhtia tarinalta. Toisaalta se oli myös tarinan rikkaus, se ei uponnut liikaa yhteen ja samaan, vaan se kieritti tarinaa koukuttavasti yhden ja saman tapahtuman ja siitä seuranneen tapahtumaketjun ympärille, mutta hieman vähemmälläkin sanoma olisi ehkä tullut selväksi. Loppua kohti kerronta sai kuitenkin skarpattua itsensä kunnolla kasaan, ja ratkaisun ollessa käsillä sitä ei enää malttanut käsistään päästää. Hienoa taustoitusta ja fiktion sekoitusta oikeisiin historiallisiin tapahtumiin, ja vaikka tästä en henkilökohtaisesti ihan hirveästi uutta itse irti saanut, oli tarina silti hieno ja laadukas, tätä kirjaa suosittelisin kyllä kaikille aiheesta kiinnostuneille. Rannela osaa kyllä asiansa ja aiheensa, kun hän johonkin päättää mukaan sukeltaa.

Ja vaikka tarina itsessään ihan himpun verran minut jätti kylmäksi, on sen tematiikka silti pelottavankin ajatuksia herättävä sekä ajankohtainen. Lina Manninen, aiemmin Heydrich, on niin vahvasti aatteeseensa uskova nainen, periksiantamaton ja mielestään ollut jatkuvasti oikealla asialla, että tekee oikeasti pahaa törmätä edelleen nykymediassa vastaaviin hahmoihin. Vaikka rouva Heydrichin rooli toki maailmanhistoriassa on huomattavasti merkittävämpi kuin tavallisen rivikansanedustajan Suomessa, on kaiken kaikkiaan hyvin huolestuttavaa huomata, miten sokeasti ihminen voikin uskoa vihaan ja pahaan hamaan loppuunsa saakka, kuvitella toimivansa oikean asian puolesta unohtaen kaiken inhimillisyyden ympärillään. Ylentää itsensä tärkeimmäksi, tavoitella ainoastaan omaa etuaan pakolaisjoukkojen päällä hyppien.

Kirjassa tuli myös vahvasti iholle se tekopyhyys ja sokeus kaikelle muulle paitsi oman navan ympärillä tapahtuvalle, se kaiken kattava kostonhimo ja raakuus mikä saa vallan kun ihmiseltä viedään se tärkein, ja silti se täydellinen sokeus kaikelle sille ihmismäärälle, jolta on itse ilman minkäänlaisia omatunnontuskia vienyt rakkaita kymmenkertaisia määriä, yhdellä ainoalla määräyksellä. Ihminen on eläinlajina varsin pelottava, koska se ei tunnu koskaan oppivan virheistään. Tämä maailma kun tuntuu aika monellakin tapaa kiertävän varsin yksinäistä kehää ilman alku- tai loppupistettä. Se on varsin synkkä sanoma, ja vaikka tämä kirja ei siihen synkkyyteensä ehkä niin uppoakaan, herättää se silti ajattelemaan vahvasti myös nykypäivää. Ja ehkä ihan aiheestakin.

AUDREY MAGEE : SOPIMUS

AUDREY MAGEE : SOPIMUS 

♥ (♥)

332s.

Atena 2015

Alkuteos: The Undertaking (2014)
Suomennos: Heli Naski

Luettuani Kaiken sen valon jota emme näe lueskelin kyseiseen kirjaan liittyviä keskusteluita, kommentteja ja arviointeja netistä, ja törmäsin jossain suosituksiin irlantilaisen Audrey Mageen kirjasta. Vaikka toisesta maailmansodasta on maailmalla kirjoitettu yhtä paljon kuin suomalaiset suoltavat sukupolviromaaneja omista sodistaan, sai jokin tämän kirjan kuvauksessa kiinnostumaan erityisesti. Ehkä se, että siitä mainittiin rankkuus ja vähempi viihteellisyys kuin Doerr'n teoksessa, ehkä kirjan oma takakansiteksi, se kun tämä on kirjoitettu pitkästä aikaa sodasta saksalaisesta näkökulmasta. Ja ehkä myös se, että tämä osoittautui googlettelun perusteella aika monen kirjabloggaajan suursuosikiksi.

Sopimus lähtee liikkeelle kun sotamies Peter Faber ja berliiniläinen Katharina Spinell menevät naimisiin toisiaan tuntematta. Faberia motivoi vihkiloma, Katharinaa leskeneläke, jos Peter kaatuu. Ja yllättäen (tai oikeastaan "yllättäen") he kuitenkin rakastuvat kuherruskuukautensa aikana, ja tästä alkaakin aika erossa, kaukana toisesta, itärintamalla ja berliiniläisissä huviloissa, jotka juutalaisilta on ryöstetty. Kuinka riipivää. 

Nimittäin riipivän huonoa. 

Huoh. Kirja lähtee ihan lupaavasti liikkelle, se on suurimmalta osaltaan hyvin dialogipainotteista tekstiä, ja oikeastaan kaikki siinä välissä on vain lakonista kuvausta meneillä olevasta hetkestä tai paikasta A siirtymistä paikkaan B. Helppoa se oli kuitenkin lukea, ja koska aihe tuntui alkuun varsin svengaavalta (voiko näin edes sanoa uuden appiukkonsa natsiaivopesemästä sotamiehestä joka harrastuksenaan käy ampumassa juutalaisia koteihinsa tai naiivista tyttösestä, joka toki rakastuu heti kun häneen kohti vähän katsotaan), mutta osoittautui varsin nopeasti suoraansanottuna ihan vain huonoksi. Tarina polki paikallaan yhdeksänkymmentä prosenttia ajasta tai sitten se hyppeli eteenpäin  useita kuukausia. Henkilöhahmot olivat paperinohuita ja todella epäloogisia, ja kun heistä ei kuvattu mitään muuta kuin keskusteluita, jäi heidän taustalla olevat "suuremmat teemat" hyvin heppoisiksi. Ainoa onnistunut puoli tässä kirjassa oli inhorealismi, kirjailijan selvästi laaja ja onnistunut taustatutkimustyö rintamalla olevista sotilaista ja heidän kammottavasta arjestaan. Kuvaukset nälästä, pelosta ja oman katsontakannan muuttumisista olivat puhuttelevia ja hyvinkin aidon oloisia, mutta eivät nekään sentään kokonaista romaania saaneet kannateltua hyvien kirjoihin.

Tarinan jonkinlainen punainen lanka, ajatus siitä, miten väkivalta raastaa jo kantajastaankin kaiken ihmisyyden pois tai berliiniläinen hienostopuoli syö Führerin suklaakakkuja suurimmankin nälänhädän keskellä voivotellen miestensä vatsasta liian kireiksi käyneitä univormuja, tulee vaivoin esille, mutta tarina ei sitä edes itse kannattele, vaan sekin tuntuu melkein oman mielikuvituksen toiveajattelulta saada tästä irti edes jotain. Teemana se on toki hurjan mielenkiintoinen, ja olikin ainakin omassa piirissäni tapetilla muun muuassa edellisten eläinaktivistien videokuvausiskun jälkeen, kun uutisissa näytettiin miten teurastamoissa todella kohdellaan eläimiä. Kun ihmistä ympäröi vain karmea julmuus, kääntyy siellä psykologiassa joku niin pahasti kallelleen, että pahasta ja julmasta tuleekin ihan normaalia, moraalikäsitykset vääntyvät ja itsensä nostetaan todella taitaen niin korkealle jalustalle, että kaikki alapuolella oleva on vain eläimellistä, kuvottavaa sontaa saappaan pohjassa. Propaganda toimii ja mielet murtuvat. Mutta niinpä niin, eipä tämäkään ajatus tästä kirjasta edes lähtenyt, vaan kaikesta muusta lukemastani ja näkemästäni.

Ehkä toinen maailmansota on alettu kaluta loppuun. Kun on itkenyt Zusakin Kirjavarkaan parissa, elänyt Anne Frankin kanssa juutalaiskauhut, lukenut kirjoja keskitysleireistä, ei ihan hevillä enää vaikutu. Saksalaisnäkökulma oli hurjan mielenkiintoinen, ja siksi onkin hurjan kurjaa, ettei siitä irronnut tämän vaikuttavampaa romaania. Doerr'n teoksella, joka minut tämänkin pariin toi, sentään oli viihdearvonsa, tällä lähinnä tunne hukkaanheitetyistä lukutunneista, jotka johonkin parempaankin olisi voinut käyttää. Etenkin kun oli lukenut kirjan viimeisen luvun, joka meni ehkä kevyesti Top 5 surkeimpien loppujen sarjaan. Heittämällä.

Oi kirjavalintani, osu seuraavaksi johonkin hieman parempaan, puuduttaisi jo aivan liikaa lukea viides heikko tai keskilaatuinen kirja saman kuukauden aikana!

ANTHONY DOERR : KAIKKI SE VALO JOTA EMME NÄE

ANTHONY DOERR : KAIKKI SE VALO JOTA EMME NÄE 

♥ ♥  

544s.

WSOY 2015

Alkuteos: All the Light We Cannot See (2014)
Suomennos: Hanna Tarkka

Kaikki se valo jota emme näe on Anthony Doerrin on Pulitzer-palkittu romaani, josta ei tunnu tulevan vastaan mitään muuta kuin ihastuneita ja huokailevia arvosteluita, kritiikitöntä rakkautta ja onnen houkauksia, että tällaisiakin kirjoja voi olla! Ja mikäpä sen suurempi ennakko-odotusten kerääntymä näistä enää voisi tullakaan. Lisäilin tämän itse alkuvuodesta luettavien listalle, itseni kirjastonvarausjonoon, ja hypistelinpä sitä kirjakaupassakin melkein ostomielellä, mutta sinne se kuitenkin jäi. Kun tämän nyt viime kuun lopulla Stonerin kanssa lähikirjastostani hain, päätin jo jättää sen lukematta kun tuntuu ettei kaiken hehkutuksen keskellä tilaa omille mielipiteille taida olla. No, luin sitten kuitenkin, ja mitäkö tästä jäi käteen?

Kaikki se valo jota emme näe on "suuri lukuromaani", joka lupaa tarjoilla sotaa, rakkautta ja radioaaltoja. Kaiken kehumisen keskellä sen odottaisi olevan jollain tapaa maagisen upea ja sellainen, jota ei malta käsistään laskea, mutta lopulta se on lähinnä keskinkertainen viihderomaani kuluttaen samoja katuja, joista on aiemmin kirjoitettu huomattavasti voimakkaamminkin.

Tarina maalailee vuorotellen tarinaa sokeasta Marie-Lauresta, joka elää lukkoseppäisänsä kanssa Pariisissa ennen sodan syttymistä sekä Werneristä, saksalaisesta orpokodin lapsesta, josta teknisten ihmelahjojen ansiosta koulutetaan taitava vakooja SS-yksiköihin natsikoulutusleirin kautta. Ja sitten tietenkin kaiken sen muun keskellä on olemassa maaginen jalokivi, joka on tietenkin kirottu ja sen vuoksi kuolee,tai on kuolematta kaikki kiven omistajan läheiset. Vuosi vuodelta Wernerin ja Marie-Lauren kohtalot lähestyvät toisiaan, ja mitä tapahtuu kun heidän tiensä vihdoin kohtaavat?

No tarina lässähtää kasaan kuin pannukakku. 

En tiedä oliko se ne ennakko-odotukset, kaikkien muiden kehut. Vai oliko se kuitenkin lopulta tämä kirja, teos, joka parhaimmillaankin on vain ihan sitä perusviihdettä, vähän rankempiin aikoihin ja teemoihin käärittynä, mutta silti ilman yhtä ainoaa uutta näkökulmaa tai vivahdetta. Mutta ei tämä nyt kyllä minun kirjani ollut. Tarina oli imelä, ennalta-arvattava, laiska. Kaikki ketkä kuoli, kuoli oikein sopivan laskelmoiduissa kohdissa, muutama paha juuri siinä missä pitikin. Tarina alleviivasi kaiken valmiiksi, ei jättänyt yhtä ainoaa koukkua pohdittavaksi, vaan tarjoili teemansa valmiiksi pureskeltuina ja lautaselle eteen mössöksi syljettynä. Se, miksi se on myynti- ja arvostelumenestys, ei yllätä minua yhtään, kyllähän tällainen helppo, muka-rankka ja happy ending -ratkaisu myy. Ja on sille oma paikkansakin, lukijakuntansakin, jopa hetkensäkin. Mutta minun tarpeisiini, toiveisiini ja lukuihanteisiini se ei vastannut, joten siksi vain kaksi tähteä, ja niistäkin toinen siitä, että oli tämä sentään varsin nopeasti luettu ja että sitä oli ihan hauska lukea puolitoista tuntia puistossa kun aurinko lämmitti paljaita käsivarsia. Mutta sekään nyt ei varsinaisesti ollut tämän kirjan ansiota, tuo sää tuolla ulkona. Mutta tulipahan luettua, sitten taas seuraavaksi oman hyllyn aarteiden kimppuun, siellä tuota luettavaa kun onkin jo odottelemassa. 

(Kirjasta on kirjoittanut myös Maija ja Katri, joiden ajatuksiin samaistun. Myös Katjalla on siitä hyvä postaus, ehkä vähän armollisempikin kuin omani. Ja muut tätä sitten suitsuttivatkin, niiden kehujen etsiminen on luultavasti hyvin helppoa! Ja mielenkiinnolla myös kuulen, mitä te tästä olette pitäneet, jos se jo luettujen joukosta löytyy!)