maanantai 29. marraskuuta 2021

4 X KELTAINEN // MATALA MAA, NIIN RASKAS ON RAKKAUS, MIEHIÄ ILMAN NAISIA & PÄIVIEN LOPPU


Kirjainstagramissa on menossa marraskuinen #syksynkeltaisetlehdet-lukuhaaste, jossa hurjan moni kirjagrammaaja lukee kilpaa Tammen Keltaisen kirjaston kirjoja. Seurailin alkukuun sivusta, kun osan lukutahti ylitti jo viikoissa oman vuosittaisen tahtini, mutta viimein kuun puolivälin paikkeilla hyppäsin itsekin mukaan, jokin aika sitten täälläkin arvioidulla Väkivallan historialla. Haaste veikin täysin mukanaan ja puhkaisi kohdallani jonkin lukujumintapaisen varsin tehokkaasti. Puolen kuun jälkeen kun lukuvuoroon mahtui neljä muutakin Keltaista, sellaisia, joita en ihan takuulla olisi ilman tätä haastetta aivan ensimmäisenä lukenut. Kovin suuria ajatuksia nyt varsinaisesti näistä mikään ei tosin herättänyt sinänsä, mutta ajattelin ne tänne blogiinkin nyt tällaisina lyhytarvioina nostaa kuitenkin mukaan.



HERTA MÜLLER : MATALA MAA
137s.
Tammi 2009
Alkuteos: Niederungen, 1982
Suom. Raija Jänicke
Kirjastosta

Herta Müllerin Matala maa on roikkunut lukulistoillani aina Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteesta asti, ja olinpa sen jo kesällä käynyt kirjastosta kotiin lainaamassakin. Ilman instagramin lukuhaastetta se tosiaan olisi saattanut jäädä lukematta, ja toisaalta yhden lukukerran perusteella sanoisin, että tämä klassikko täytyisi kenties lukea vielä toistamiseenkin, jotta se aukeaisi kunnolla.

Müller kirjoittaa pienestä romaniansaksalaisesta yhteisöstä, svaabilaisuudesta, vähemmistöistä ja sulkeutuneista kylistä ytimekästä, haastavaa ja syvää proosaa. Matalan maan novellit kiertyvät nimikkotarinan ympärille, ja kuvaavat lyhyillä, terävillä lauseilla kokonaista maailmaa välillä absurdeinkin keinoin. Müllerin tyyliin pääsee sisään hieman pinnistelemällä, mutta pääosin tarinat palkitsevat, ja musta huumorikin pilkahtelee esimerksiki Kyläkronikassa erityisen taitavana. Teksti hakkaa eteenpäin kuin vanhanaikainen kirjoituskone, se ei turhia koristele tai kuvaa. Matala maa on hieno, mutta tosiaan varsin haastava, mutta jätti jälkeensä halun tutustua Müllerin tuotantoon laajemminkin. Suosittelen klassisen kirjallisuuden, tummien sävyjen ja kipakoiden novellien ystäville.

Helmet-haaste: 14. Kirja on osa kirjasarjaa


x x x 


SARA STRIDSBERG : NIIN RASKAS ON RAKKAUS
365s.
Tammi 2026
Alkuteos: Beckomberga: Ode till min familj, 2014
Suom. Outi Menna
Oman hyllyn kirja

Stridsbergin Niin raskas on rakkaus taas on oman hyllyn nosto, kirjamessulöytö kirjailijalta, jota olen jo pitkään halunnut lukea, mutta en ole saanut aikaiseksi. Kirjan keskiöön nousee osin autofiktiivisyyteen pohjaava tarina isä-lapsi-suhteesta, mielenterveydestä, teini-iästä mielisairaalassa sekä rakkaudenkaipuusta, joka ylittää kaiken, jopa oman elämän. Romaani yhdistelee niin henkilökohtaista ja poliittista kuin yksityistä ja tietoakin, ja sen ruotsinkielinen nimi ohjaakin lukukokemusta aivan eri suuntaan kuin hieman hämmentävästi valittu suomennos.

Niin raskas on rakkaus on todella oodi perheelle, tarina Ruotsin valtavasta mielisairaalakompleksista, mielenterveyden poliittisesta puolesta sekä heistä, kelle ei juuri etuoikeuksia olla suotu. Pirstaleinen tarina kuroutuu hienoksi, sydäntäsärkevän kauniiksi kokonaisuudeksi, ja se on varsin runsas mittaansa nähden. Kudelma kantaa loppuun saakka, ja vaikkei tämä ehkä ihan ensimmäiseksi omaan suosikkisarjaani pääsekään, jättää se niinikään halun lukea Stridsbergiä lisää. Onneksi hänen kaksi muutakin suomennettua romaaniansa löytyvätkin jo valmiiksi hyllystäni.

Helmet-haaste: 9. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella

x x x


HARUKI MURAKAMI : MIEHIÄ ILMAN NAISIA
276s.
Tammi 2016
Alkuteos: 女のいない男たち, 2014
Suom. Juha Mylläri
Oman hyllyn kirja

Voihan Muris! Kyseinen japanilaiskirjailija oli pitkään yksi suosikeistani, mutta sitten luin 1Q84:n ja jollain tapaa traumatisoiduin. Kolmeen vuoteen en kyseisen kirjailijan teoksiin ole tarttunut, mutta nyt haasteen myötä nappasin jo kertaalleen luetun novellikokoelman uusintakierrokselle nähdäkseni oliko entisessä maussani jotain vikaa vai iskisivätkö nämä tarinat vielä tänäkin päivänä. Ja kyllä, iskiväthän ne.

Murakami on kirjailijana siitä haastava, että kun on edes hieman perehtynyt feministiseen teoriaan ja ylipäätään näkee yhteiskunnan syrjivät rakenteet, ei tämän japanilaisherran misogynialta enää kykene sulkemaan silmiään. Ja niinhän tämänkin kanssa kävi: miehet ovat moniulotteisia, tuntevia, haavoittuneita ja häröileviä yksilöitä, ja naiset nöpöttävine nänneineen ei-kauniine kasvoineen vain pantavia statisteja oudon tunnelmallisessa maailmassa. Toki Murakamia voi lukea hieman toisinkin: hänen miehensä ovat niin reppanoita, että siinä on toki jotain tuoretta, ja katse tosiaan on miehissä kerrankin aika sukupuolittuneesti. Mies katsoo miestä miehenä, ei neutrina, ja se tuo välillä pilkahduksia siitä, että Murakami tietää mitä tekee. 

Melankolinen, symbolinen ja melko realistinenkin novellikokoelma on siis tosiaan nimensä mukaisesti kokoelma miehistä, jotka syystä tai toisesta ovat ilman naisia, joko kokonaan tai erinäisten menetysten muodossa. Näkökulmat ovat kiinnostavia sinänsä, ja osaahan Muris kieltämättä vangitsevan miljöön kirjoihinsa luoda. Suurin osa tarinoista oli tässä viiden vuoden aikana unohtunut, mutta esimerkiksi Kino-novellin baari oli kissoineen ja tunnelmineen yllättävänkin vahvasti mielessä. Kokonaisuutena tämä kokoelma on siis edelleen hieno, ja pidin näistä tarinoista. Tällä kertaa tosin ihan eri tarinoista kuin ensimmäisellä kerralla, vaikkain kummankin kerran lemppari oli nimikkonovelli Miehiä ilman naisia. Se, sietääkö heidän ilman naisia ollakin, on sitten jokaisen lukijan itse tulkittavissa.

Helmet-haaste: 32. Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa

x x x 



JENNY ERPENBECK : PÄIVIEN LOPPU
314s.
Tammi 2020
Alkuteos: Aller Tage Abend, 2012
Suom. Jukka-Pekka Pajunen
Kirjastosta

Päivien loppu taas tarttui mukaan kirjastosta, ja ihan puhtaasti siksi, että sillä sai pokattua sekä yhden keltaisen kirjaston haasteekirjan mukaan että myös täytettyä historiallisen romaanin kohdan Helmet-haasteesta. Genre on minulle nykyään vaikea, sillä luin joskus historiallisen romaanin jos toisenkin ihan kyllästymiseen asti, eikä nämä oikeastaan koskaan enää jaksa tarjota mitään uutta.

Uutta Päivien lopussa oli kuitenkin rakenne: vuonna 1902 Itävalta-Unkarissa syntyy tyttö, joka elää katsontakannasta riippuen viisi elämää. Hän kuolee yhtä monesti, mutta tarinoiden välissä intermezzoissa hän herää uudelleen henkiin, kirjailija laittaa lukijansa leikittelemään pienillä muutoksilla tarinoissa, jotka olisivat voineet kuoleman välttää. Niinpä päähahmo ehtii kuolla 8-kuisena vauvana, nuorena teininä, Neuvostoliitossa, Itä-Berliinissä kuin vanhainkodissakin. Kaikki voisi olla täysin toisin pienen pienellä muutoksella, ja tällä ajatuksella filosofisesti leikkiminen on kieltämättä varsin kiinnostavaa.

Itse romaanissa idea on kuitenkin parempi kuin toteutus; se meinaa nimittäin kääntyä jo puolivälin kohdalla itseään vastaan. Toisteisuus kyllästyttää, pakittaminen oli alussa hienoa ja lopussa jo aika päälleliimattua. Henkilöhahmot jäävät myös äärimmäisen litteiksi, ohuiksi kuin paperinuket, eikä heihin varsinaisesti kiinny, heidän kuolemaansa/kuolemattomuuteensa suhtautuu välinpitämättömästi. Toki kokonaisuudessa tärkein hahmo lienee Euroopan 1900-luvun pitkä historia, mutta sekään ei herää näillä sivuilla parhaalla mahdollisella tavalla henkiin. Suosittelisin kirjaa kuitenkin raskaista aiheista keveällä tavalla kirjoitettujen lukuromaanien ystäville, sillä oli tässä hetkensä. 

Helmet-haaste: 3. Historiallinen romaani

perjantai 19. marraskuuta 2021

AAVISTUKSIA

ZADIE SMITH : AAVISTUKSIA
 - KUUSI ESSEETÄ ERITYISAJASTA
80s.
WSOY 2021
Alkuteos: Intimations 2020
Suomennos: Irmeli Ruuska

Olen tulossa terapiakäynniltä selvittelemästä päätäni ja kummaa ahdistuneisuuttani, astun ulos yli sata vuotta vanhasta kivitalosta Kaartinkaupungin tyhjille kaduille ja koko kantakaupunki näyttää aivan erilaiselta kuin ennen. Muistikuvissani keskusta on harmaa, sellainen maaliskuisen väritön, missään ei ollut yhtä ainoaa ihmistä. En tiedä onko se todellisuudessa mahdollista, onko keskustassa voinut todella olla keskellä arkipäivää, kolmen aikaan iltapäivällä noin autiota. En tiedä onko tyhjiö todellinen vai mielikuvitukseni tuotetta, muistiväärentymä, mutta yhtäkkiä olen totaalisen yksin aivan erilaisessa todellisuudessa kuin koskaan ennen. Oman pään hiertymät tuntuvat jopa epäoleellisilta, taka-alalle unohtuneilta. Jossain välähtää tummanharmaan auton vilkkuvalot automaattilukituksen merkiksi. Ikkunakaihtimet menevät kiinni. Tien reunassa on tietyömaa-aita, se vilkkuu ei-kenellekään. Hallitus on ilmoittanut, että koulut ja varhaiskasvatus yksiköt siirtyvät etäopetukseen. Maailma menee kiinni.

Potkin itseäni varastolta näyttävässä toimistohuoneessa satulatuolilla huoneen reunasta toiseen. Olen lukenut juuri internetin läpi. Seurannut traumakoulutusta. Aloittanut adhd-lapsen kohtaamisesta kertovan diasarjan kirjoittamisen. Työkaverit siivoavat leluhyllyjä. Voisin olla mukana, pyyhkiä ylähyllyjä työpaikkani pisimpänä. Tuntuu niin turhalta, miksen saa olla kotona. Toisille pölyt ovat tie tomeruuteen, suorittamiseen, hyödyksi olemiseen. Minulle se näyttää vaaralta. Riskeeraan joka päivä terveyteni julkisissa paikoissa, jotta voin pyyhkiä pölyjä ylähyllyltä. Työkaveritkin tuntuvat vaarallisilta. Keittöapulaisemme sanoo, että virusta on myös ilmassa, jota hengitämme. Tuntuu liioittelulta. Haluan kotiin. Olen kriittisen alan työntekijä, näemmä, erityisopettaja, jonka varhaiskasvatusyksikön kaikki lapset ovat kodeissaan eristyksissä.

Olen kuunnellut viikon sisään koko Yuval Noah Hararin tuotannon äänikirjoina. Tietokirjallisuus laittaa jotain mittakaavaan, sijoittaa minut takaisin osaksi luontoa, osaksi maailmaa, historiaa, jotain konkreettista ja järjesteltävää. Siirryn tähtitieteeseen, ja rakastun niin sanottuihin koviin tieteisiin. Vetovoima on. Mustia aukkoja on. Singulariteetti on, aikapoimut ovat, madonreikiä, no ainakin voisi olla. En ymmärrä, mutta joku ymmärtää ja asiat ovat absoluuttisia. Varmoja maailmassa, jossa mikään muu ei ole sitä viikkoihin nähnytkään. Makaan sängyssä ja ajattelen vihlovaa hengitystäni. Ystäväni on juuri käynyt vilkuttamassa minulle ikkunan alla, ja se on kaikessa lohduttavuudessaan sydäntäsärkevää. Sydämen sijaan eniten särkee kuitenkin juuri keuhkoja. En ole koskaan ollut näin yksin.

Metrossa tulee vastaan henkilö, joka on pukeutunut sota-aikaiseen kaasunaamariin. Jokin sisälläni hajoaa, ja saa minut jälleen uskomaan, että tällä kertaa hajoaminen on lopullista. Tämä on liikaa. Miltä me lopulta suojaudumme kun me suojaudumme covid-19-tautia aiheuttavalta pieneltä koronavirukselta? Sairaudelta? Luonnolta? Toisiltamme? Todellisuudelta? Laumoilta?

Kun minun maailmani on tyhjentynyt Helsingissä, tyhjenee Zadie Smithin maailma New Yorkissa, Manhattanilla. Kun maailmassa on enää pelkkää aikaa, alkaa hän tehdä sitä, mitä kirjailijat yleensä ajankulukseen tekevät; kirjoittavat. Syntyy upea, pieni esseekokoelma Aavistuksia - kuusi esseetä poikkeusajasta. Puolitoista vuotta myöhemmin se saadaan viimein suomeksi Irmeli Ruuskan kääntämänä. Tästä kuukauden päästä minä luen kyseisen kirjan, yhdessä päivässä, kahdella istumalla, ja yhtäkkiä olen takaisin keväässä 2020, siinä maailman kummallisimmassa, jonka jälkimainingit paiskovat koko pallomme rantoja edelleen. Virus on tasa-arvoinen, sanotaan. Se ei katso kehen se tarttuu, sanotaan. Olemme yhdessä tämän tilanteen edessä, sanotaan. Ja silti kuolleista suurin osa on mustia. Maahanmuuttajia. Köyhiä. Kouluttamattomia. Yhteiskunnasta syrjään työnnettyjä. Kaukana rikkaista maista. Kaukana Manhattanista. Kaukana Kaartinkaupungista.

Tuntuu, että kevään 2020 jälkeen on tapahtunut niin paljon ja yhtaikaa ei mitään. Ajasta tulee abstrakti kun kaikki kiintopisteet katoavat, omasta kärsimyksestä absoluutio, jotain purkamatonta. Smith rinnastaa kärsimyksen upeasti etuoikeuksiin, ja muistuttaa oleellisesti että siinä missä jälkimmäinen on aina suhteellista, kärsimys ei sitä koskaan ole. Se ei välitä, onko jollain toisella huonommin. 

Smith on kirjoittanut kuusi äärimmäisen taitavaa, lempeää ja älykästä esseetä ajassa (ja ajasta), joka ei tunnu hahmottuvan mitenkään. Aavistuksia on niin tarkkanäköinen ajankuvaus, etten meinaa uskoa, että se on kirjoitettu keskellä kaikkea, ei vasta myöhempänä analyysina, jälkiviisaana. Smith kuvaa ympäristöään, tietämättömyyden aiheuttamia tunteita, todellisuutta epätodellisessa maailmassa lähes kipeän tarkasti. Ja juuri kun ajattelee löytäneensä Smithin tekstin punaisen langan, hän kääntää suuntaa. Hän pyöräyttää asian ympäri ja tekee siitä poliittisen, kriittisen ja tarkkanäköisen. Paljastaa. Kutoo sellaisia lankoja yhteen, joiden olemassa olon teksteissä huomaa vasta niiden loputtua.

Aavistuksia on taitava ja henkilökohtaisesti hyvin tärkeäksi noussut tekstikokoelma, jonka pariin kannattaa palata oli päällä poikkeusaikaa tai ei. Smithin intiimit ja henkilökohtaiset tekstit antavat sanoja sanoittamattomalle, järjestelevät käsittämätöntä. Ja ennen kaikkea muistuttaa sen, mitä itsekin muistan ajatelleeni jossain sivulauseessa jo vuosi sitten keväällä: virus ei tuo yhteiskuntaamme mitään uutta. Se vain sekoittaa pakkaa niin totaalisen järisyttävällä tavalla, että kaikki se rakenteisiin piilotettu kyönä muuttuu hetkellisesti kaikkien nähtäväksi. Ne, ketkä koronaan kuolevat tilastollisesti todennäköisimmin, olisivat kuolleet herkemmin tilastojen mukaan muutenkin. Ne, ketkä saavat rokotuksen kolmansia annoksia kun on maita, joissa ensimmäisiäkään ei päästä jakamaan, ei ole sattuman sanelemaa. Se, toimimmeko tuon näkyvillä olevan valtavan rakenteellisen epätasa-arvon edessä, on sitten eri tarina. Kollektiiviseen tapojen parantamiseen uskominen on kieltämättä lohduttavaa. Mutta miten realistista se on? En tiedä.


keskiviikko 17. marraskuuta 2021

VÄKIVALLAN HISTORIA

ÉDOUARD LOUIS : VÄKIVALLAN HISTORIA
196s.
Tammi 2020 
Alkuteos: Histoire de la violence, 2016
Suomennos: Lotta Toivanen

Luin Édouard Louisin esikoisen Ei enää Eddyn alkuvuodesta, rehellisenä luokkakirjallisuutena ranskalaisesta teollisuuskylästä. Mainetta niittänyt nuori kirjailija onkin koettu nimenomaan yhteiskuntaluokkien äänenä ja kuvaajana, ja hänen toinen romaaninsa Väkivallan historia jatkaa ainakin tietyllä tavalla hieman samaa tematiikkaa, vaikka laajin teema pyöriikin trauman ja sitä seuranneiden päivien ympärillä.

"Piileskelen oven takana ja kuuntelen sisartani, hän kertoo että muutama tunti sen jälkeen, kun pöytälaatikkoon taittelemani rikosilmoitus sai nimen tapon yritys – kutsun sitä paremman puutteessa yhä sillä nimikkeellä, vaikka heti kun ilmausta käyttää, tulee ikävä tunne että tarinani vääristyy – sisareni siis kertoo, että muutama tunti sen jälkeen minä lähdin kotoa ja menin portaat alas."

Väkivallan historia on väkevä pieni romaani traumasta, seksuaalisesta väkivallasta, murhanyrityksestä ja  pelosta, mutta myös henkisestä väkivallasta, jonka systeemi laittaa uhrin käymään läpi oikeuden nimissä. Autofiktiivisen teoksen päähenkilö Édouard tapaa jouluyönä kadulla komean Redan, ja vie tämän kotiinsa, tässä kohtaa varmaan sopivaa sanoa kliseisesti, että kohtalokkain seurauksin. Mutta kuten kertoja-Édouard itsekin kirjassa toteaa, paikka, aika ja henkilö olisivat voineet olla mitä tahansa, ja se mitä tapahtui, oli maantieteellinen väistämättömyys, ei vältettävissä ja varottavissa oleva yksittäistapaus. 

Louis on onnistunut kirjoittamaan jälleen varsin koukuttavan pienoislukuromaanin, joka karkealla suoruudellaan ei väistele tai varo, vaan kertoo asioista niiden oikeilla nimillä, kurjuutta säästellen. Louis kuvaa traumaa, traumaattisen tapahtuman aiheuttamia ajatusvinoumia ja  niiden seurauksia äärimmäisen taitavasti, ja sellaisena tämä pieni romaani onkin varsinainen taidonnäyte. Lisäksi miesten kokema seksuaalinen väkivalta ja raiskaukset ovat edelleen kirjallisuuden marginaaliaiheistoa, joten jo sinänsä Väkivallan historialla on väkevä paikka nykykirjallisuuden kaanonissa.

Kokonaisuutena kirja, noin niinkuin kirjallisuutena, oli kuitenkin hieman epätasainen, ja tavallaan sen kaikki kurjuus, väkivalta ja framille nostettu äärimmäisyys, niin harkittu ja valittu näkökulma kuin se varmasti onkin ollut, tahtoo melkein jo kääntyä kokonaisuuttaan vastaan. Siinä missä Ei enää Eddyä lukiessani odotin turhaan saavani jonkinlaista tirkistelevää kurjuus-/sosiaalipornoa, olikin se lopulta enemmän tässä jälkimmäisessä teoksessa. Mielipideasioita, varmastikin, eikä trauman kaunis ja eheä tarina paranemisesta kuulukaan olla, ei missään nimessä. Autofiktio on siinä myös haastava laji, että se asettaa lukijan ja arvioijan myös aivan erilaiseen asemaan – mikä minä olen muodostamaan mielipidettä siitä, miten joku toinen on tilanteen kokenut, ja miten se on täynnä mustaa synkkyyttä, suoraa ja veristä. 

Ja koska jostain syystä tuon asian kritisoiminen tuntuu aivan joltain, mikä ei ole minun käsissäni, aloin kiinnittää huomiota entistä enemmän teoksen kirjallisiin ansioihin – ja lopulta niiden ohuuteen. Aiheeltaan ja tunnekuvaukseltaan äärimmäisen taitava teos kun painottuu lähinnä juurikin teemaansa. Louis leikittelee toki kirjassa hienosti kertojavaihdoksilla, kiihdyttää ja jarruttelee, osoittaa karkeuksia niin systeemissä kuin yleisissä ajatusmalleissa, ja tuo esiin systeemin traumaa vahvistava tekijyyden, kyllä, mutta jokin muodossa silti tökki. Se poukkoili ei-niin-hyvällä tavalla, oli irrallinen palvelematta kokonaisuutta.

Ja toisaalta hyvä niin. Joskus suuri kirjallisuus syntyy kirjallisuustaiteellisista ominaisuuksista, joskus sisällöstä. Tämä menee selvästi jälkimmäiseen kategoriaan, ja sillä on siellä vahva paikka. Ehkä jokin muu kirja jossain muualla on sitten se, joka toimii vielä vahvemmin keskustelunavaajana, ei vain kaunokirjallisena kuvauksena.

Helmet-haaste 2021: 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

lauantai 6. marraskuuta 2021

ÄITIKORTTI – KIRJOITUKSIA LISÄÄNTYMISESTÄ

ANU SILFVERBERG : ÄITIKORTTI 
KIRJOITUKSIA LISÄÄNTYMISESTÄ
251s.
Teos 2013


"En ole koskaan ajatellut, että lapsen saaminen olisi naiseuden, mieheyden, ihmisyyden, yhtään minkään mitta, tai että elämä ilman lasta olisi epätäydellisempää. En ajattele niin vieläkään. Ihmisarvon etsiminen vanhemmuuden kautta on vain helppo tapa kiertää muut kysymykset siitä, miksi olemme täällä tai mitä haluaisimme elämällämme tehdä."

Anu Silfverberg kirjoineen vei mennessään, kun luin jokin aika sitten Sinut on nähty -esseeteoksen. Äitikortti taas on roikkunut lukulistallani jo muutamia vuosia, siitä asti kun luin Helmi Kekkosen upean Olipa kerran äiti -teoksen, sen suurin piirtein  t o i s e n  Suomeksi ja suomessa kirjoitetun teoksen äitiydestä. Aiheesta, joka koskettaa jollain tapaa jok'ikistä ihmistä, onhan meillä kaikilla äitisuhde, puuttuva, puutteellinen tai puutteeton, enemmän tai vähemmän. Aihe on kuitenkin kaiketi kovin epämyyvä, onhan äitiys sellaista naiserityistä puuhaa. Hoivaamista, hellimistä ja kutsumusta, suoritus ja meriitti yhteiskunnassa. Nainen on tavallaan äitioletettu on hänellä lapsia tai ei, sillä lapsekas äiti on äitiäiti ja ilman lapsia elävä nainen on lapseton äiti, eli siis ihminen ilman jotain, määritelty negaation kautta. Ja niin siitä tupataan kirjoittamaankin – joko äitiyden ihanuuden/kamaluuden kautta, ajasta ja hengestä riippuen tai sitten lapsettomuuden ihanuuden/kamaluuden kauttta, näkökulmasta riippuen. Äitiys on kaikkialla, ja kaikilla on siitä mielipide. Mutta koska se ei kaiketi ole sitten korkeakirjallista, kuten miesten isät ja isäsuhteet, jää keskustelu kahteen (2!) kirjaan ja internetin perhelehtien keskustelupalstoille.

Silfverberg on kirjoittanut kuitenkin Äitikortin lähes kymmenen vuotta sitten, ja nyt viimein tosiaan itsekin pääsin sen pariin. Äitikortti on kirjoituksia lisääntymisestä, aina teini-iän seksuaalivalistuksen (eli raskauspelottelun) kautta lapsen yrittämiseen, lapsettomuuspelkoon, raskauteen, synnytykseen ja syntyneen muukalaisen kanssa elämän aloitteluun. Se on laaja, yhteiskunnallinen ja paikoin kärkeväkin teos siitä, mitä on olla vanhempi 2010-luvulla, mitä on olla ihminen jälkeläistilanteen kautta määriteltynä, mitä on olla eläin muiden eläinten joukossa.

Eläimyys meissä tuntuu usein heräävän vasta lisääntymisen ja syntymän kautta: yhtäkkiä olemmekin nisäkkäitä, jota ohjaa nisäkkään lajityypilliset tarpeet ja halut. Tämä herääminen omaan eläimellisyyteemme on käsitelty kirjassa mainiosti ja aika graavistikin esseessä Eläimen lisääntyminen porsitushäkissä liikkumaan kykenemättömän emakon kohtaloa kiertäen. Olen itseasiassa lukenut kyseisen tekstin aiemminkin, osana erästä sukupuolentutkimuksen kurssiani, ja se herätti jo silloin paljon keskustelua. Ihminen, kuten muutkin nisäkkäät tosiaan lisääntyvät kantamalla jälkeläistä sisällään, valmistautuvat poikimiseen erilaisin lajityypillisin tavoin ja enemmän tai vähemmän täyttyvät huumaavasta hoivavietistä uuden tulokkaan saapuessa maailmaan. Me tiedämme tämän – ja me tiedämme myös, että myös muut eläimet tietävät, ja ennen kaikkea kokevat tämän. Ja silti me riistämme eläimiltä heidän lapsensa, pilkomme, pakkaamme ja syömme ne, juomme heille kuuluvan maidon ja laitamme silppuriin kukonpojat. Hieman nurinkurista, ja silti tähän tunnutaan heräävän kollektiivisesti aika harvoin. Silfverberg kuvaa sitä tyypillisintä heräämishetkeä, eli raskautta ja sen myötä seuraavaa poikimista, ja se kuvaus on väkevä. Klassikkokamaa, tavallaan, vaikka hieman pienen piirin tietoon jääneenä. Olemme äitejä, isiä ja huoltajia ennen kaikkea eläiminä. Nyt ja aina.

"Kun muusikko Björk kesällä 2021 ilmoittautui venäläisen Pussy Riot -punkyhtyeen puolustajaksi, hän teki sen omien sanojensa mukaan 'äitinä ja muusikkona'. Viesti otettiin iloisesti vastaan. Hyvä Björk, siinä vasta hyvä nainen, hyvä ihminen!

Mutta miksi Björk puhui juuri näiden roolien takaa? Onhan hän myös tummatukkainen ja islantilainen ja puhuu hassun lapsekkaasti. Miksei hän vetoa näihin seikkoihin? 'Tummatukkaisena, lapsen lailla puhuvana islantilaisena olen sitä mieltä että...'. Ei. Björk puhui äitinä ja muusikkona, koska oletti näiden roolien antavan lisää painoarvoa puheilleen. Erityisen tehokas keskusteluapu on äitikortti, joka antaa olettaa, että puhuja on vähän muita moraalisempi ihminen, koska on äiti."

Toisaalta eläimyyden lisäksi olemme toki yhteiskunnallinen laji, ja kun kyse on Silfverbergistä kirjoittajana, ei kantaaottavuus jää piiloon rivien väliin. Ihminen suhteessa muihin eläinlajeihin on kiinnostava kela, mutta kiinnostavaa on myös sukeltaa siihen moraaliseen käsitykseen, jossa peilataan naista suhteessa äitiyteen. Äitiys on kaikessa epämyyvyydessään jotain pyhää ja moraalin ylittävää, ja harvassa asiassa voi olla yhtä mustavalkoisesti hyvä tai huono kuin äitiydessä. Silfverberg kuvaa taiten mitä tapahtuu, kun äitiydestä itsestään tulee kulttuurillisesti jotain moraalisesti ylevämpää, ja mihin tämän moraalisuuden vaaliminen johtaa. Oli kyse sitten äitinä asioihin kantaa ottamisesta tai hieman liian pitkälle menevästä kiintymysvanhemmuudesta, ei kirjassa jäädä hiljaiseksi asioiden yhteiskunnallisen puolen edessä. Toki se sisältää myös paradoksin; kun ohjataan muiden moraalia, ollaan jollain moraalisella metatasolla, mutta toisaalta Silfverberg tekee sen hyvin lempeästi, omaa riittävyyttä ja perustarpeita alleviivaten. 

x

Äitiys ylipäätään on aiheena asia, josta kirjoitetaan aina joko puolesta tai vastaan, janan päästä tai toisesta. Niinpä tämä kirja on raikas tuulahdus kyseisellä kirjallisuuden kentällä, ja se kestää aikaakin hurjan hienosti. Henkilökohtaisen kautta kokemuksista tulee suuria, ja toisaalta yhteisiä. Suosittelen tätä teosta lämmöllä kaikille, sukupuoleen tai lapsitilanteeseen katsomatta. Tämän kirjan lukeminen tekee hyvää, kaikille.

Helmet-haaste 2021: 27. Kirjan päähenkilö on eläin