GHOSTROOTS

'PEMI AGUDA : GHOSTROOTS

208s.

Virago 2024

Lue maailma vuodessa -lukuhaaste jatkuu, ja sain taas kirjan juuri ennen kuun loppua luettua. Ei näiden kanssa ole kiire, huomaan valinneeni kahteen ensimmäiseen kuuhun kumpaankin viipyilevän ja aikaa vaativan teoksen. Nigerialaisen 'Pemi Agudan esikoisnovellikokoelma Ghostroots on ollut minulla lainassa aiemminkin; nappasin sen viime vuoden lopulla kirjaston suositushyllystä Helmet-haasteeseen, mutta se jäi vielä silloin lukematta. Nyt varasin sen itselleni uudelleen, vaikka nigerialaista kirjallisuutta olen aiemminkin lukenut. Ilman tätä haastetta tämä olisi ehkä jäänytkin muiden varjoon, tai jopa kesken. 12 novellin kokoelma päästi hitaasti luokseen.

Rakastuin siis näihin tarinoihin pikkuhiljaa - kirja kun taisi olla taas jonkinlaisen maagisen realismin ja kauhun rajapinnoille genretetty, mikä jotenkin täällä meillä globaalissa pohjoisessa tuntuu olevan vakio kaikelle muulle kuin reaalikirjalliselle Valkoisen Miehen Kirjallisuudelle. Ilmiö on jännä, ja ohjaa lukemista jo valmiiksi vinoon. Se eksotisoi ja laittaa magiaa sinne, missä lähtömaassa kyse on enemmän aivan oman arjen omista uskomus- ja maailmankatsomusjärjestelmistä. Eksitisoinnin voi käsittää esimerkiksi tätä kautta: entä jos vaikkapa aasilainen kirjallisuus käsittelisi meidän jouluamme maagisena realismina? Tai juhannusjuhlaamme fantasiana, onhan meillä kokkoja ja kukkia tyynyjen alla? Tätä genrettelyä ja magiasoimista tehdään kaikelle ei-valkoiselle kirjallisuudelle Afrikasta Aasiaan, Polynesiasta Keski- ja Etelä-Amerikkaan. Että on tämä Meidän Realismi ja muu on eksoottista magiaa.  

"'Let the past stay there, abed. There are stories we leave buried so our children can move without weight.' 

'But why?'

'Why what?'

'Agnes. Why she was wicked? What happened to her, to make her be that way?'

Your aunt laughs the way she does when she thinks you've been brainwashed by 'the West', like the time you said having house girls was modern slavery. 'O, ọmọ mi,' she says now, 'not everyone needs a reason.'"

Kun tästä ennaltaolettamastani, itselleni päähän jumahtaneesta lukutavasta ja genrettelystä pääsee yli, kirja on juuri omanlaisenaan, ilman Valkoisen Miehen määritelmiä upea. Se kuvaa erilaista nyrjähtänyttä arkea, yllättäviä kohtaamisia, lapsen menetyksen surua, isiä kaikennielevien pienokaisten äärellä. Aguda kirjoittaa suoraa, taitavaa proosaa, novellit vangitsevat, jättävät länsimaalaisen lukijan osin ulkopuolelleenkin, mikä on hyvinkin tervehdyttävää. Niin ikään nigerialainen Akwaeke Emezi on kirjoittanut aiemmin afrikkalaisten länsimaalaisten odotuksiin kirjoittamasta kirjallisuudesta, kirjallisuusmaailman vaatimuksesta taipua stereotypiaan - ja hänen lisäkseen muun muassa ’Pemi Aguda osaa kieltäytyä tästä roolista taiten.

Agudan tarinoita yhdistää jonkinlainen surumielisyys, ulkopuolisuus tai novellien kertoja- tai päähahmojen herkkyys nähdä asioita, joita ympärillä olevat eivät huomaa. Tarinat ovat meluisan Lagosinkin keskellä hiljaisia ja hienovaraisia, ulkopuolelta omaa arkea tarkkailevia. Aguda selittelee hyvin vähän, jättää paljon lukijalle itselleen löydettäväksi. Tavallaan näitä olisi helppo lähteä tulkitsemaan laajemman symboliikan kautta, mutta väittäisin, että myös silloin kompastuisimme ennen kaikkea Valkoisen Miehen symboliikkaan: tunkisimme oman uskomus- ja symbolijärjestelmämme Agudan teksteihin. Yritän välttää sitä, yritän lukea nämä tarinat sellaisina kuin ne ovat. Se ei ole aina helppoa, sillä kuten sanottu, Aguda ei kirjoita ensisijaisesti länsimaiselle yleisölle. Nigerian omien kielien sanat, oma englanti, oma maailma on vahvaa ja voimakasta. Maagisuuskin on tummaa, mutta senkin näkee enää ainoastaan ne, jotka on jollain tapaa syrjään jääneitä tai jätettyjä. 

Moni Agudan tarinoista vaatisi useamman lukukerran auetakseen, mutta voimakas tämä oli näinkin. Toivon tälle suurta kansainvälistä huomiota ja kenties jopa pikaista suomennostakin, Aguda kun kirjoittaa raikkaalla tavalla totuttua vastaan. Tällaista ei-länsimaista kirjallisuutta olisi upea saada käännettynä myös Suomeen huomattavasti enemmän.

Lue maailma vuodessa: Kirjan on kirjoittanut keski- tai eteläafrikkalainen kirjailija, Nigeria 🇳🇬

SILLOIN ENNEN

  OLIVER LOVRENSKI : SILLOIN ENNEN 

277s.

Gummerus 2025

Alkuteos: Da vi var yngre, 2023

Suomennos: Onerva Kuusi

Olen viettänyt viime päivät Oslon kaduilla. Perjantaista asti, vaikka olen ollut lukujumissa jo useamman viikon. Aloin lukea tätä varovasti, ja yhtäkkiä olin sen pauloissa, luin ja luin ja luin, ja vaikka voisi kuvitella, ettei 277 sivussa riitä neljäksi päivää luettavaa tällä tahdilla, tässä riitti. Luvut, kappaleet ja hetket ovat lyhyitä, ei edes sivun mittaisia, ja silti niissä on sellainen paino, ettei kirjaa voi yhtaikaa olla ahmimatta ja toisaalta lukea liikaa kerrallaan, sillä näissä riveissä, pienin kirjaimin kirjoitetussa riimittelyä muistuttavissa kappaleissa on kokonaisten katunuorten elämä.

Kiinnostuin vasta 21-vuotiaan Lovrenskin esikoisteoksesta puhtaasti siksi, että tuo nuori norjalaiskirjailija on tulossa keväällä Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumaan. Kirja olisi mennyt muuten ohi, jäänyt aivan takuulla väliin. Ja nyt, viikonlopun kroatialaistaustaisen Ivorin, somalialaistaustaisen Marcon, intialaistaustaisen Arjanin sekä norjalaisen Jonaksen kanssa viettäneenä totean, että se olisi ollut tämän kirjavuoden suurin menetys. Jättää tämä teos lukematta.

"0 hugs

niin moni juttu on muuttunu aina vaan drugs

drugs drugs mut ei koskaan hugs, rahaa on vetää

huumeita niin paljon kun mieli tekee, mut enää ei

tee mieli, on pakko

yks sossu oli vaa mut sähän tiesit et ne oli kovia

huumeita kun alotit, mä sanoin et kukaa meist

tienny mitä ne oli ennen ku ei pystytty lopettaa"

Silloin ennen on fragmentaalinen katuromaani, vino kasvukertomus, pikkuhiljainen hipuminen huumeiden ja sekakäytön maailmaan 2010- ja 2020-lukujen vaihteen hyvinvointivaltiossa. Kirjan päähenkilön tavoin kroatialaistaustainen Oliver Lovrenski oli vain 19-vuotias tämän romaanin ilmestyttyä, ja hän kertoi tienneensä jo sen kirjoitusvaiheessa tästä tulevan sensaatio. Ja sehän siitä on tullut – vain muutama vuosi myöhemmin kirjaa on myyty himpu Suomea pienemmässä Norjassa yli 70 000 kappaletta ja sen käännösoikeudet on myyty 15 maahan. Romaani voisi ehkä olla jotain young adult - ja kasvukertomuskirjallisuuden välimaastossa, tai se voisi olla norjalainen versio Angie Thomasin Viha jonka kylvät -romaanista. Toisaalta se on kuin katuräppiä – veljeltä toiselle kirjoitettua autofiktiota. Tai meille nuorisokulttuurista kiinnostuneille ja sitä liippaavasti tutkiville täti-ihmisille kurkistus nuorten maailmaan nuorten omalla äänellä. Tai sitten se on kirjallisuutta raivolla uudistava z-sukupolven ääni, jonka edessä me kirjallisuusalaa eri tavoin vielä hallitsevat millenniaalit ja x-sukupolvelaiset saamme pian jo väistyä. 

Lovrenski kirjoittaa kadun, nuoren, maahanmuuttotaustaisen, lukioikäisen kieltä. Onerva Kuusen suomennos on täydellinen, ainakin näin yhtä sukupolvea vanhemman ihmisen näkökulmasta katsottuna: se tavoittaa harvinaisen hyvin nuorten kielen olematta päälleliimattu, yrittämättä liikaa. Kuusen ratkaisut vaihtaa monia norjankielisiä slangisanoja Helsinkin slangiin, nettislangiin, z-sukupolven omaan sanastoon toimii upeasti, rytmi kääntyy täydellisesti, Kalenterikarju-Mikko sanoo instagramissa tämän olevan kuin Suomi-räppiä, ja siltä se tosiaan tuntuu. Kieli vie suoraan kaduille ja nuorten omaan maailmaan, johonkin mitä me ylhäältä moraalihuolen kautta sanoisimme yksilön luisuksi mutta mikä kertojan näkökulmasta taas on maailma, joka vie mukanaan, kun muut eivät pidä huolta. Lovrenski käsitteleekin ystävyyden yhteisöjä lempeällä ja kipeälläkin kauneudella, näyttää aikuisten moraalipanikoinnin kohteena olevat "nuorisojengit" huoltapitävinä yhteisöinä kun muut ovat nämäkin alaikäiset oman onnensa nojaan jättäneet. Moni ajautuu kaduille, kun joku elämän tärkein tukihenkilö katoaa, niin moni tästäkin nelikosta. Toisilla sitä ei ole ollut lainkaan, eikä kontrolloiva sosiaalihuolto korvaa rajoituksillaan kuulluksi tulemista tai läheisyyden puutetta.

"viikkoo myöhemmin toinenkin frendi otettiin

huostaan, molemmat ollu mun veljiä from way

back, tyylii ekalta, ja nyt oltiin ysillä ja poof, ne oli

poissa

ennen pystyin laskee yhen käden sormil ketkä

lähetettiin laitokseen, nyt tarvii tyyliin mustekalan"

Lovrenskia lukiessa nuoria ja aggressiota tutkivana jatko-opiskelijana en voi olla yhdistämättä tätä kirjaa Hesarin eiliseen juttuun 1990-luvun nuorison alkoholikulttuurista. HS haastatteli artikkeliaan varten emeritusprofessoria Matti Rimpelää, jota nykyajan huumekulttuuri ei yllätä – ennen oli ahtaampaa, joten kännättiin, nykyään huumeiden saatavuuden helppouden vuoksi on aivan ennustettavissa ollutta, että alkoholi korvautuu muilla päihteillä. Ilmiö taustalla on silti sama, esittää Rimpelä: kun 1980-luvun jälkeen yhteisöllinen kulttuurimme on romuttunut, kasautuu myös sosiaaliset ongelmat yksittäisten perheiden päälle entistä herkemmin. Ja kuten HS kirjoittaa: "samalla kasvuyhteisö – siis aikuiset – lakkasivat antamasta sosiaalista tukea. Sen tilalle tuli persoonaton virallinen kontrolli: sosiaalityöntekijät, kuraattorit ja psykologit." Rimpelä muisutttaa, että kun ennen koko kylä kasvatti (koulut mukaan luettuina, muistuttaa aggressiotutkija Laura Liukko), ei paine yhden tai kahden vanhemman harteilla ollut niin suuri. Mutta kun nyt ollaan yksin (ja myös koulu painaa omaakin kasvatusvastuutaan kotien harteille, muistuttaa aggressiotutkija Laura Liukko), jää juurikin sosiaalinen tuki saamatta, jos joku/jotkut huoltajat eivät monista sosiaalisista, yhteiskunnallisista tai perusinhimillisistä syistä sitä pysty juuri tarvittavilla hetkillä antamaan. Lovrenskin romaanissa oslolaisnuoret elävät juuri tätä todellisuutta lihaksi. Ivor, Marco, Arjan ja Jonas tulevat kaikki eri tavoin isättömistä tai isiensä kaltoinkohtelemista oloista, väsyneiden ja pärjäämättömien äitien luota. Joidenkin vanhemmat käyttävät itsekin, toisen eivät pysty huolehtimaan kuin yhdestä lapsesta kerrallaan. Ja siinä missä ennen yhteisöllistä sosiaalista tukea tarjosi yhteisö ja yhteiskunta, nyt sitä löytyy enää kaduilta, kaltaistensa joukosta.

Tämä on kirja, joka jokaisen nuorten kanssa työskentelevän opettajan, nuorisotyöntekijän, sosiaaliohjaajan ja päättäjän tulisi lukea. Se muistuttaa tekojemme ja yhteiskunnallisten muutostemme seurauksista, yleisinhimillisen vaihtumisesta yleisrangaistukselliseksi. Se näyttää miten toimimattomia sosiaalihuoltomme keinot ovat, kun ne rankaisevat ja eristävät, kun ne eivät tarjoa nuorten eniten kaipaamia asioita tilalle. Monelle muulle tämä kirja on varmasti muutakin, suurempaa, samastuttavaa, sanoittavaa. Ja silti, Silloin ennen on ilmiö ajassa, jossa yhteiskunta vastuuttaa ihmisiä itse aiheuttamistaan ongelmista. Se on karuista aihesta huolimatta rakkauskirje ystäville, läheisille, omille juurille, itse rakennetuille yhteisöille, valituille perheille. Lovrenskin teksti on kaikessa nuorisolaisuudessaan kirkasta, terävää, eheää. Hän jättää valtavia teemoja rivien väliin, sanoo ääneen enemmän kuin yksikään nuoria paheksuva aikuinen elämänsä aikana koskaan. Silloin ennen oli 18-vuotiaan elämässä ehkä vuosi, kaksi sitten, mutta nuorelle muutakin vuosi voi olla kokonainen elämä. Siksi meillä, joiden käsissä heitä koskevat päätökset ja rajoitteet ovat, täytyy todella pitää se mielessä. 

"sanotaan mutsi ettei tarvii sanoo äiti, mutsi ragee,

sen sijaan et äiti pelkää, äiti pelkää mun puolesta"

PACHINKO-KUULAT

ELISA SHUA DUSAPIN : PACHINKO-KUULAT

175s.

Siltala 2025

Alkuteos: Les billes du Pachinko, 2018

Suomennos: Anu Partanen

Saatu arvostelukappaleena

Dusapinin esikoinen, kaksi vuotta sitten niin ikään Anu Partasen suomentama Sokcho talvella oli ihanan viipyilevä, hento ja melankolinen pienoisromaani Koreoiden rajalta, nyt tänä keväänä suomennettu Pachinko-kuulat taas eloisampi mutta silti syvän kivulias tarina Sveitsistä korealaisten isovanhempiensa luokse Tokioon tulleen Clairen lomaviikoista helteisessä Japanissa. Clairen arki pyörii muutaman vaihtumattoman asian ympärillä kaukana kotoa: 10-vuotiaalle, hieman eriskummalliselle Mieko-tytölle ranskaa opettaen sekä korealaisten isovanhempien, yli 80-vuotiaiden pachinko-halliyrittäjien luona vierautta kokien. Korea on Clairelle lähinnä kuriositeetti, maa, josta isovanhemmat ovat paenneet sisällissotaa, mutta joihin liittyviä tarinoita ei ole kerrottu edes Clairelle, vain aiemmilla reissuilla tämän sosiaaliselle poikaystävälle. Claire on keskellä valtavaa megapolia, vieraampana ja ulkopuolisempana kuin missään muualla maailmassa.

"Istumme kylki kyljessä ja hörpimme vuoronperään Royal Milk teetä suoraan termoksesta. Taivaalle ilmestyy kuun sirppi, joka makaa selällään. Hämmästelen kuten aina miten Japanissa kuu tuntuu nukkuvan kun se Sveitsissä seisoo selkä suorana. Kerron sen Miekolle. Hän kallistaa päätään katsoakseen kuuta toisesta kulmasta."

Pachinko-kuulat on viiltävän surumielinen ja silti kaunis ja inhimillinen pieni romaani minuudesta suhteessa muihin – ja välillä vain suhteessa itseen muut unohtaen. 3-kymppinen Claire ajattelee elävänsä enemmän muille, muiden ehdoilla, muita ajatellen, mutta Dusapin kuvaa hienovaraisesti hänen inhimillistä törmäilyään niin Miekon kuin isovanhempienkin kautta. Miekon kanssa Claire tuntuu toistavan jollain tapaa omia lapsuudentoiveitaan Miekoa näkemättä, isovanhempien luona hän taas hämmentyy siitä muuttuneesta arjesta, jonka vanheneminen on tuonut tullessaan. Luen kirjaa kun oma, äärettömän läheinen ja rakas isoisäni tekee kuolemaa. Luen kirjaa ensisijaisesti sukupolvikuiluna, kipuiluna löytää paikkaansa aikuisen lapsenlapsen ja vanhuuteen uppoavien isovanhempien välillä. Lapselle isovanhempi on aina yhtaikaa niin tuttu ja totaalisen vieras, ja tätä vierautta Dusapin kuvaa todella kauniisti. Kun yhtäkkiä ollaankin aikuisia kaikki, olkoonkin että yli 50 vuoden ikäerolla, roolit sekoittuvat ja hähmäistyvät, isovanhemmat ovatkin yhtäkkiä ihmisiä omine elämäntarinoineen, suruineen ja vaiettuine kipuineen. Pienessä asunnossa on vaikea löytää paikkaa itsensä ja lapsenlapsiroolinsa välistä, ja kaikki tuntuu koko ajan epäonnistuvan uusilla, erilaisilla tavoilla.

Clairen isovanhemmat ovat paenneet Korean sisällissotaa Japaniin, entiseen miehittäjämaahan, kolonialistien maille. He saavat jostain isäntämaan oikusta pitää verottomasti pelihallia, paheksuttua ja alaspäin katsottua Pachinko-kuulapelisalia. Korea on kaukana, Clairen kotimaa Sveitsi vielä kauempana. Dusapinin vahvatunnelmainen romaani etsii paikkaansa, ja tavoittaa tässä toisinkoisessaan paljon sellaista, jonka kanssa ehkä aavistuksen verran vielä Sokcho talvella -romaaninsa kanssa haparoi. Dusapin ei kirjoita ylimääräistä, jättää sopivalla tavalla lukijan löydettäväksi ja pienistä paloista koottavaksi. Mitä pidemmälle romaani pääsee, sen surumielisempi se on, ja sitä enemmän haluan viipyä sen tarkkaan harkituilla sivuilla, pienillä inhimillisillä väärinkäsitysten jatkumoilla.

x

Me millenniaalit, ranskalais-korealainen Dusapin mukaan luettuna, olemme suurinpiirtein viimeiset länsimaalaiset, joiden isovanhemmat ovat kokeneet sodat henkilökohtaisesti. Meidän isovanhempamme ovat piiloutuneet pommisuojiin ja paenneet kokonaan toiseen valtioon sisällissodilta. Osa isovanhemmista puhui kokemuksistaan niin elävästi, että osaamme itse sijoittaa itsemme heidän kanssa sota-aikaan. Toiset taas eivät sano sanaakaan, he vain rakentavat uuden elämän, ehkä uudessa paikassa, ehkä jopa kolonialistinsa kielellä. Sota ja sen kauheudet alkavat kadota vuosi vuodelta yhä kauemmas ja kauemmas. Emme osaa enää edes suhtautua empatialla ja lämmöllä uusien, nuorempien ja tuoreempien sotien pakolaisiin. Emmekä toisiimme – historia on jälleen niin lähellä toistaa itseään, että olen melkein onnellinen, ettei isoisäni ole pian enää näkemässä sitä enää.

VENUS JA MINÄ

EMI YAGI : VENUS JA MINÄ

112s.

Otava 2025

Alkuteos: 休館日の彼女たち / 2023

Suom. Raisa Porrasmaa

Saatu arvostelukappaleena

Rika on nuori opiskelija, kylmävaraston osa-aikainen työntekijä, jota hänen latinanopettajansa on suositellut museon osa-aikatyöhön. Rika on hiljainen, hieman oudosti puhuva, mutta kuolleen kielen uskomattomalla taidolla eloon herättävä opiskelija, jonka vahvuus on keskustelussa. Näinpä hän onkin mitä oivallisin työntekijä juuri siihen työhön, johon häntä on ehdotettu: keskustelemaan latinaksi Venus-patsaan kanssa aina maanantai-iltaisin. Ja kyllä, Venus hyväksyy hänet täysin. Pitkästä aikaa hänkin pääsee keskustelemaan arvoisensa seuralaisen kanssa – kukin patsas kun puhuu kuka mitäkin kieltä, ja toisaalta museon tarkkaan vaalituissa tiloissa ihmisten katseiden keskellä aika käy hyvin pitkäksi. On yllättävän vaikea olla yli 2000-vuotinen veistos, jonka ainoa tehtävä on olla katseiden kohteena.

"Emme voineet puhua kovaa, joten nousin ylös ja menin kuiskuttamaan Venuksen korvan juureen. Sivusta päin hänen korvansa näyttivät kauniilta mutta jotenkin epämuodostuneitla, kuin kuivatuilta sieniltä, joita oli turvotettu vedessä. Piispan lähestyessä meitä katsahdimme äkkiä toisiimme. Mies kurkisti ihmettelevän näköisenä näyttelyhuoneeseen, ja Venuksen huulilta pääsi poskeani hivelevä huokaus, joka ei olut lämmin eikä kylmäkään."

Japanilaisen Emi Yagin toinen suomennettu teos, Venus ja minä, on pieni ja eriskummallinen absurdi, kiinnostava kuriositeetti ja kuitenkin omintakeisella tavallaan syvä tutkielma ihmisyyden ja inhimillisyyden rajoista. Yagi käsittelee yksinäisyyden kahta ääripuolta: kaiken keskellä olevaa jatkuvan katseen keskellä kulminoituvaa sisäistä tyhjyyttä ja toisaalta ikuiseen sadetakkiin piiloutunutta eristyneisyyttä, jossa etenkin naistyypillisillä kehoilla ei ole varaa kuin valita jompi kumpi. Olet aina katseen kohde ellet muutu täysin näkymättömäksi.

Rikan ja Venus-patsaan suhde syvenee pienoisromaanissa hiljalleen, ja yhtäältä Venus alkaa muuttua enemmän katseltavasta objektista subjektiksi ja toisaalta Rika sadetakkiin piiloutuvasta ulkopuolisesta vahvemmaksi toimijaksi. Romaanissa vilahtelee muutamia yksittäisiä muitakin hahmoja, eri tavoin yksinäisiä ja yleensä näkymättömiä. Jokainen tulee lopulta nähdyksi omalla tavallaan, mutta epäsymmetria syntyy siitä todellisuudesta, jossa näin harvoin oikeasti käy. Yagin romaani yltää rikkomaan näkymättömyyden, ja se muistuttaa lempeästi, että tosi elämässä siihen kykenee lopulta aina vain toinen ihminen.  Venuksen ja Rikan suhde kasvaa, ja se ylittää mahdottomat. Miltä tällainen ystävyys näyttäisi tosielämässä?

Yagi jättää jälkeensä litanjan pieniäsuuria kysymyksiä: mitä kirjasta pitää ymmärtää pitääkseen siitä? Pitääkö sitä ymmärtää? Pitääkö mitään ymmärtää? Tarvitseeko aina itseäänkään? Yagi pudottaa lukijansa suoraan tapahtumiin, jättää sen kummemmin taustoittamatta ja päästää Rikan ja Venuksen lopulta jälleen menemään. Rakastan tällaisia pieniä, irrallisia tuokioita, novellimaisia romaaneja, joiden keskiössä on tämä hetki, ei niinkään mennyt tai tuleva. Absurdismin/surrealismin/maagisen realismin/miksi me länsimaiset ikinä haluammekaan nimetä ja kategorisoida kaiken muun kuin puhtaan realismin avulla Rika ja Venus kulkevat ihanan unenomaisen tarinan, jossa heidän ennen niin kovin erillisistä poluista tuleekin hieman yhtä ihmiselämää suurempi kokonaisuus. Siitä tulee toinen toistaan kannatteleva syvä yhteys, ykseys, ystävyys.