Name

CONSTANCE DEBRÉ : NAME

144s.

Tuskar Rock, 2025

Alkuteos: Nom, 2022

ranskasta englanniksi kääntänyt Laura Elkin

Isän kuolinvuode on emotionaalinen paikka. Joillekin. Debrén muistelmallisen trilogian kertojalle sekin on tunteeton paikka, paikka jossa kuolemaa on jo odoteltu. On jopa ihme, että sitä on odoteltu näinkin kauan. Siinä missä Debrén äiti kuoli päihteisiin jo kirjailija-kertojan ollessa 16-vuotias, isä elää lähes kahdeksankymmenvuotiaaksi. Isä, joka oli elämässään paitsi palkittu journalisti, myös päihdeaddikti. Isä, jonka isä oli aikoinaan pääministeri Debré. Isä, jonka koko suku on itseasiassa vanhaa Ranskan aristokratiaa pitkälle suorassa polvessa.

"A junkie is an incredibly moral person. Having junkies for parents makes you grow up with a strong moral system. My luck was not to have been born into a family of ministers, no, my real lucky break, the one everyone should be jealous of, is having junkies for parents and a dead mother."

Ranskalaisen Constance Debrén trilogia ulottuu ensimmäisen osan avioerosta ja seksuaalisesta vapautumisesta toiseen osaan, joka käsittelee omasta lapsesta eristämistä ja sitä kautta tähän päätösosaan, jossa Debré tekee selkeää pesäneroa omaan, kahdesta suunnasta tulevaan aristokraattiseen sukuperintöönsä, jonka pitäisi määrätä paitsi elämänkulkua myös sen mahdollisuuksia. Moderni aika on kuitenkin tullut ja ylhäistöt menettävät mahtiaan vähä vähältä – ainakin teoriassa. Debrén kolmas teos näyttää, että tässä ajassa menetys vaatii henkilökohtaista vauhdittamista, irtaantumista, irtipyristelyä. Tavalla, joka on mahdollinen vain sellaisille, jotka ylipäätään tietävät, mitä ylisukupolvinen etuoikeus ja pääoma voivat tuoda elämään. Debrén oma irtaantuminen on tapahtunut trilogian edetessä ensin kirjailijaksi ja myöhemmin niin sanotusti rahattomaksi kiertolaiseksi ryhtymällä. Namessa sukutaustaan, päihdeongelmaisiin vanhempiin ja nimen perintöön keskitytään nyt kunnolla siinä missä aiemmissa osissa sen olemalla on lähinnä vihjailtu, näytetty miksi Debré on voinut valita suvussaan toisin. Nyt Debré tuo suvun ja nimen keskiöön, pyristelee irti omistavasta ja lakeja säätävästä luokasta, päätyy niiden puolelle, joita vastaan lait on aikoinaan suunniteltu. 

Debré haastaa muistelmien ja jopa autofiktion reunoilla leikittelevän kirjallisuuden perinnettä - ei, enemmin stereotypiaa omassa traumassaan kieriskelevästä päähenkilöstä tai muistelijasta. Hänen kertojansa kieltäytyy aktiivisesti traumasta ja vanhempien perinnöstä, sekä siitä satojen vuosien aikana painoaan keränneestä aristokratiasta että omien vanhempien valtavista päihdeongelmista. Debrén camus'lainen kerronta irroittaa kirjan irti tietynlaisesta tunnekirjallisuudesta, haastamalla lukijansa, näyttämällä sen normatiivisen käsityksen siitä miltä missäkin tilanteessa pitäisi tuntea. Kuten Camus, myös Debré herättää hahmojensa/itsensä sijaan tunteet lukijassaan, tunteet tunteettomuusesta, tunteet sellaisen äärellä, josta itsellä ei ole ehkä kokemusta mutta jonka haluaisi jonkun pikkuporvarillisen oikeamielisyyden vuoksi olevan juuri sellaista kuin on totuttu. Debrén voikin ajatella provosoivan, ja jos taantuu provosoitumaan, paheksumaan, antaa lukija kirjalle itseasiassa enemmän kuin tahtoisi myöntääkään.

Mutta täytyy myöntää, Name on myös edeltäjiään hieman epätasaisempi. Sen alku on vahva, analyyttinen ja jopa yhteiskuntakriittinen, mutta loppua kohden sekä elämän, yhteiskuntaluokan että vanhempien päihdetaustan käsittely meinaa ryöpsähtää jo melkein käsistä suoran provokaation, jopa rage bait -henkisen huutelun väliin. Köyhät eivät kiinnosta, suku ja perintö ei kiinnosta, yhteiskunta ei kiinnosta. Ja kuten yleensä, mitä kovempaa joku huutaa, ettei jokin kiinnosta, mitä enemmän sitä täytyy eksplisiittisesti todistella, sitä enemmän se todellisuudessa usein kiinnostaa. Ero on valtaisa esimerkiksi Debrén trilogian edelliseen osaan, Love Me Tenderiin, jossa juuri tietty hieman piilotettu herkkyys ja uudenlainen äitiyden tulkinta nostavat esiin jopa yhteiskunnallisia kysymyksiä rooleista, malleista ja normatiivisen elämän kapeudesta. Vaikka Namessa Debré antaakin palaa nimenomaan haistattaakseen pitkät aristokraattiselle muka-kohteliaisuudelle ja tapakulttuurille, ei hän onnistu Love Me Tenderin tapaan yhdistämään välinpitämättömyyteen muita tasoja kuin hieman kumisevalta tuntuvan tyhjyyden.

En siis tiedä, onko kyse tosiaan tarkoituksellisesta provosoinnista vai vaan hieman kesken jääneestä kustannustoimitustyöstä, mutta kirja (tai oikeastaan koko trilogia?) on hieman eriparinen oman alkunsa ja loppunsa välillä. Jos kyse on tyylivalinnasta, se ei oikein tule lukijalle perustelluksi, eikä syitä tee mieli kirjan luonteen vuoksi henkilöhahmon psykologiastakaan lähteä etsimään. Heikko ja huono se ei ole, ehkä hieman hämmentävä, jos jotain adjektiivia tässä nyt täytyisi erityisesti käyttää. Jään kuitenkin mielenkiinnolla odottamaan tänä vuonna englanniksikin juuri ilmestynyttä Offensea, romaania, jossa Debré palaa aikoihin, jolloin työskenteli väkivaltarikollisten puolustusasianajajana. 

The Anthropologists

AYŞEGÜL SAVAŞ : THE ANTHROPOLOGISTS

186s.

Scribner UK, 2024

Turkkilaistaustaisen, englanniksi kirjoittaman Ayşegül Savaşin The Anthropologists -romaani on erityinen tapaus. Ajassa, jossa kaikki on yleensä Suurta, Nopeaa ja Katkonaista, on jopa mullistavaa kirjoittaa pientä, hidasta ja arkisen lineaarista.

The Anthropologists on kirja, jota yleensä kuvailen pieneksisuureksi kirjallisuudeksi. Se kuvaa nuorista asti yhdessä olleen pariskunnan, Asyan ja Manun suhdetta ja elämää maassa, joka ei ole kummankaan kotimaa, jossa ei puhuta kummankaan äidinkieltä. Heillä on muutama ystävä; Asyan kotoa välillä vierailemaan tuleva Sara, paikallinen Lena sekä niin ikään samaan kaupunkiin muualta muuttanut Ravi, joka on oikeastaan kuin kolmas henkilö Asyan ja Manun suhteessa. Silloin tällöin kylässä käy myös pariskunnan vanhemmat, mutta enemmän heidänkin kanssa eletään suhteessa etänä, puheluiden ja pienten videonäyttöjen välityksellä.

Uudessa maassa, kummallekin tai kaikille vieraassa on aina oma taikansa. Kaiken näkee hieman toisin – ihmiset, ruokakaupat, puistot, baarit ja kotikadut ovat jotenkin enemmän, näkyvämpiä, jopa todellisempia. Kun vierauteen vielä yhdistää kaikkiin paikalla oleviin ihmissuhteisiin limittyvän kielen, joka ei ole ensimmäisenä opittu, ei ole tunnekieli, on moni asia aina juuri ja juuri ulottumattomissa. Ne tuntuvat, näkyvät ja kuuluvat, ovat toki totta. Mutta sekä vieraan maan ja kielen keskellä, miten hyvin ne osaakin ja tunteekin, on ulkopuolisuus aina tunne, jota vastaan joutuu aivan eri tavoin taistelemaan kuin eläessään tunnekielensä ja lapsuuden kotikaupunkinsa kaduilla.

““Throughout my childhood, I’d thought of these friends’ intimacy as an archetype of friendship. I’d imagined I would have friends of my own, from whom I could ask anything in my adulthood: people of character, which was a denomination my father used. Being without character was how he damned anyone he found lacking in integrity.””

Tällaiseen vierauteen ja pieneen sivullisuuteen pohjaava, Savaşin kauniiseen ja rauhalliseen kerrontaan yhdistyvä tyyli imaisee mukaansa jo aivan ensimetreillä, kirjan pienissä ja lyhyissä kappaleissa. Romaani saa kehyksensä sekä Asyan apurahalla työstämästä puistodokumentista että pariskunnan yhteisestä asunnonetsinnästä – vuokralla asuva pari pohtii, miten ja mihin kaupungissa asettua. Ja isommassa mittakaavassa, riveillä ja sen välissä: miten ja mihin asettua, kun ainoa tuttu asia on vieraus, ainoa koti on parisuhde, ainoa perhe on muutamat, harvakseltaan vastaan tulleet ja elämään jääneet ystävät, jotka aiheuttavat ihania, pieniä ja inhimillisiä draamoja sekä erikseen että keskenään. Puistoa ja sen kävijöitä kuvaavana Asya taas näyttää vierauden tunteeseen liittyvän tarkkailijaposition – miten elämä vieraassa kaupungissa ja vieraassa maassa on usein vuosienkin jälkeen hieman sivussa, hieman toisella reitillä kuin paikallisilla. Miten mikään paikka ei ole ihan täysin oma, ihan täysin otettavissa, vaan kaikkeen jollain muulla on aina suurempi sisäänpääsyoikeus.

“During my interview at the park I was mesmerized by the routines of strangers. I wanted to ask questions that borrowed deeper into the fabric of a single day. As I continue filming I was also beginning to articulate a feeling I had had dormant for a long time . Everyone It seemed to me has something truly weird about them something unique and bizarre. This uniqueness was most apparent in everyday act, in the banal rather than the extraordinary : the way to pick clothes for the day, the things they ate, how they spent a free hour. This was their compass. It seemed to me, more so than any more abstraction”

 

The Anthropologists on hurmaava kuvaus asettumisesta, rakkaudesta ja toisaalta myös sen helppoudesta ja silti ikuisesta mystisyydestä – miten toinen ihminen ei uuden kaupungin tapaan voi koskaan olla aivan tuttu, aivan ennalta-arvattava ja oma. Savaşin vahvuus on konstailemattomuudessa: elämä on juuri niin pientä tai suurta kun sen kokee olevan. Rauhallinen, tarkkaileva kertojapositio paljastaa ajatusmaailmoja tekojen ja tekemättä jättämisten kautta, ja kirjan sivuilla saakin olla etuoikeutettu kutsuvieras kahden ennaltatuntemattoman ja niin todentuntuisen henkilöhahmon elämässä. 

Lue koko maailma: Turkki

Paperittomat amerikkalaiset

KARLA CORNEJO VILLAVICENCIO : 

THE UNDOCUMENTED AMERICANS

185s.

Swift Press 2021

On Trumpin ensimmäisen kauden aatto. Yhdysvaltain demokraatti- ja maahanmuuttotaustaisten ihmisten tunnelmat ovat lamaantuneet, pelokkaat, huolestuneet. Muureilla ja vihalla valtaan päässyt miljardööri edustaa kaikkea, mikä on heitä vastaan. Haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset ovat yhä heikommalla. Paperittomista siirtoaisista puhumattakaan. Ecuadorilaissyntyisen, perheensä vanhin tytär Karla Cornejo Villavicencio on vihainen. Harvardin alumni, journalisti ja kirjoittaja Villavicencio ei ole huolissaan vain omien dokumenttiensa puutteesta; hänen vanhempansakin ovat maassa ilman papereita. He ovat tulleet Yhdysvaltoihin keräämään rahaa Villavicencion ollessa vauva, ja hakeneet tyttärensä mukaan uuteen kotimaahansa nelisen vuotta myöhemmin.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin, despootti-Trumpin toisella kaudella kaikki on vielä toivottomampaa, mustempaa ja synkempää. Ihmisiä, pieniä lapsiakin karkoitetaan surutta ja systemaattisesti. Ihmiset käyvät toistensa kimppuun kadulla. ICE murhaa paitsi mielenosoittajia, erityisesti vangeikseen ottamia paperittomia siirtolaisia.  Ja juuri siksi The Undocumented Americans on sekä hyytävää että elimellisen tärkeää luettavaa juuri nyt.

“But it’s not just those early years without my parents that branded me. It’s the life I’ve led in America as a migrant, watching my parents pursue their dream in this country and then having to deal with its carcass, witnessing the crimes against migrants carried out by the U.S. government with my hands bound. As an undocumented person, I felt like a hologram. Nothing felt secure. I never felt safe. I didn’t allow myself to feel joy because I was scared to attach myself to anything I’d have to let go of. Being deportable means you have to be ready to go at any moment, ready to go with nothing but the clothes on your body. I've learned to develop no relationship to anything, not to photos, not to people, not to jewelry or clothing or ticket stubs or stuffed animals from childhood.”

Villavicencion teos yhdistää muistelmia ja dokumentaatiota. Kirjoittaja käyttää omaa elämäänsä kehystarinana, kertoo ja näyttää miltä tuntuu kasvaa maassa, jossa et ole oikeastaan olemassa, missä vanhempien jatkuvat uhraukset, selkänahasta revityt työtunnit ja kaiken sosiaalisen turvaverkon totaalinen ulkopuolelle jääminen vaativat ensimmäisen polven amerikkalaislapsilta jatkuvaa suorittamista, kärsimysten korvaamista omalla, paremmalla elämällä. Villavincencion perheessä vain kuipuksella, kertojan 10 vuotta nuoremmalla pikkuveljellä on Yhdysvaltain kansalaisuus, paperit, jotka avaavat mahdollisuudet niin terveydenhuoltoon kuin jonkinlaisiin takeisiin inhimillisistä työoloistakin. 

Muiden paperittomien tarinat risteävät aina miamilaisiin luonnonparantajayhteisöihin, jotka rohtoineen ovat monen siirtolaisen ainoa toivon hippu jonkinlaisista hoidoista esimerkiksi syövän hoitoon ja niiden kautta kirkoissa eläviin, turvapaikkaa juuri ennen karkoitusta hakeneisiin perheenisiin. Villavincencio avaa päivätyöläisten arkea New Yorkissa, viettää aikaa Michiganin Flintissä, Yhdysvaltain kaupungissa, jossa on General Motorsin tehtaiden lakkauttamisen jälkeen saatu kärsiä paitsi suurista rikollisuusmääristä myös vuosikymmenen kestäneestä myrkytyskriisistä, kun poliitikot onnistuivat pilaamaan kaupungin juomaveden lyijyllä. Vavistuttavin luku kirjassa on kuitenkin aivan sen alkupuolilla, Ground Zerolla. Siinä missä sekä Yhdysvallat että länsimaat ylipäätään nostivat WTC-iskujen uhrit, auttavat palopelastajat ja muut auttamiseen osallistuneet kansalaiset sankareikseen, sai paperittomat siirtolaiset osakseen lähinnä rakennus- ja ihmisjääneistä koostuvan tuhon hiljaisen siivoamisen. Ja siinä missä pelastajat, auttajat ja uhrit saavat edelleen korvauksia tuhon seurauksista, kärsivät paperittomat jälleen piilossa – heidän oireensa, tuhoutuneet keuhkonsa, ihmis- ja rakennusjätteessä kirjaimellisesti traumatisoituneet mielensä sekä vuosien päästä kehittyneet syöpänsä eivät jääneet tähänäkään kirjalliseen tarinaan. Ja mitä ei ole dokumentoitu, ei ole olemassa.

“The twisted inversion that many children of immigrants know is that, at some point, your parents become your children, and your own personal American dream becomes making sure they age and die with dignity in a country that has never wanted them.”

Villavicencio esittääkin, miten WTC-iskuista Yhdysvaltain kiristynyt maahanmuutto- ja siirtolaispolitiikka sekä esimerkiksi vuoden sisään lukuisiin murhiin syyllistynyt ICE on saanut alkunsa. Terrori-iskujen jälkeiset sodat saavuttivat kyllä kansainvälisen huomion, mutta sisäpoliittinen viha siirtolaisia kohtaan on tuntunut lähinnä globaalista etelästä paremman elämän perässä tulleita kohtaan – joista suuri osa on amerikkalaisiin alkuperäiskansoihin kuuluvien ihmisten jälkeläisiä. Siirtolaisten kohtalo on poliittisesti kiinnostanut lähinnä rebublikaaneja vastustaessa, eikä ICE juurikaan hidastanut toimintaansa esimerkiksi Obaman kaudella. 

Villavicencio on vihainen. Kirjan sivuilla vilisee vitut ja fuckit. Hän heittää myös varsin pian journalistisen positionsa roskakoriin, ja siirtyy suoraan osaksi haastateltaviensa elämää – hän luo niitä yhteisöjä, tuki- ja turvaverkkoja omilla pienillä voimavaroillaan, jotka näiltä ihmisiltä omassa arjessa puuttuu. The Undocumented Americansia lukiessa lukijan onkin luovuttava omasta sisäisestä, käytöstapoja, hillittyä ja hallittua tyyliä peräänhuutavasta pikkuporvaristaan, ja annettava kirjailijankin tunteiden ja traumojen aaltojen lyödä oman, turvallisen kokemusmaailmansa laidoille. Viha on liikkeelle laittava voima, ja kun tarpeeksi moni on vihainen, voi jopa politiikka muuttua. Valitettavasti tällä hetkellä se toimii polttoaineena entistä ksenofobisemmalle politiikalle, joka pakottaa kaikki muut maan alle. Toivo näkyy vain yksittäisissä ihmisissä, pienissä yhteisöissä ja toisten pyyteettömässä auttamisessa. Ja se jos mikä kaipaisi tässä ajassa entistä enemmän näkyvyyttä.

Lue koko maailma: Ecuador