Undiscovered

Gabriela Wiener : Undiscovered

192s.

Pushkin Press, 2024

Alkuteos: Huaco retrato, 2021

Espanjasta englanniksi kääntänyt Julia Sanches

Kuinka rakentaa oma elämä ja identiteetti sen tiedon varaan, että oma isoisoisoisäsi on ollut yksi kotimaatasi antaumuksellisimmin tutkineita (lue: ryövänneitä) löytöretkeilijöitä, jättäen jälkeensä paitsi 1800-luvun rasismilla höystetyn klassikkoteoksen tutkimusmatkoiltaan myös nimeään kantaneen pojan, joka on aloittanut yhden kokonaisen hyljättyjen lasten sukukaaren? Espanjassa asuva, perulaistaustainen journalisti ja kirjailija Gabriela Wiener lähtee tutkimaan sekä sukunsa että kotimantereensa kolonialistista historiaa isänsä kuoltua autofiktiivisessä romaanissaan. Salasuhteita, ylisukupolvisia traumoja ja omasta sortajastaan periytyviä, ristiriitaisia tapoja ja traumoja purkava teos on voimakas henkilökohtainen tunnustus, kehollinen irtipyristely sekä kirja, joka pyrkii dekolonialisoimaan itseään sekä henkilökohtaisesta että kansakuntansa menneisyydestä.

Undiscovered kulkee useammassa tasossa, etäisessä esi-isässä, itävallanjuutalaiseksi Karl Wieneriksi syntyneessä, myöhemmin katolilaisuuteen kääntyneestä löytyretkeilijästä ja kirjailijasta Charles Wieneristä sekä hänen lapsenlapsenlapsenlapsestaan Gabrielassa, joka yrittää lähinnä selvitä 2000-luvun globalisoituneessa, ja silti ajalleen kipeällä tavalla rasistisessa maailmassa. Hautoja ryöstänyt Charles on saanut aikaan sukupolvien ketjun, jonka traumaa moni tuntuu elävän, Espanjassa elämäänsä rakentava Gabriela taas elää todeksi sitä espanjalaiskolonialismin perintöä, jossa häntä joko pelätään ulkonäkönsä vuoksi metrossa tai yritetään palkata kotiapulaiseksi muiden eteläamerikkalaissiirtolaisten tapaan.

Undiscovered nousi kaksi vuotta sitten Booker International -palkintoehdokkaiden lyhytlistalle, ja se onnistuu näyttämään henkilökohtaisen haavoittuvuuden kautta ne siirtomaahistorian aikaiset traumat, joita moni joutuu modernissa ja näennäisen vapaata liikkuvuutta tarjoavassa maailmassa kohtaamaan eläessään entisten "isäntämaiden", sortajiensa kanssa rinta rinnan. Wiener kuljettaa lukijansa Charles Wienerin aikaan, ihmiseläintarhoihin ja rotuopin synnyn vuosikymmenille, näyttää sen nykypäivään johtavan kaaren, missä irtaantuminen sosiaalidarwinismin nimissä rakennetuista arvoasetelmissa vaikuttaa edelleen jokaisen rodullistetun ihmisen arkeen ja identiteettiin.

Wienerin katse tekeekin kiinnostavalla tavalla näkyväksi sen, mikä on marginaaliin työnnetylle ihmiselle usein arkea: hän katsoo yllättävälläkin lempeydellä isoisoisoisäänsä, aikaansa kasvattia, joka juutalaisena itävaltalaisena antaisi kaikkensa ollakseen uudessa kotimaassaan Ranskassa jotain, mitä tahansa, mutta jotain. C. Wiener on ryövännyt hautoja, vienyt lapsen alkuperäiskansaan kuuluvalta äidiltään, ottanut muiden muinaisaarrelöytöjä nimiinsä ja järjestää suurnäyttelyä Perun ja Bolivian arkeologisista aarteista, mutta Gabriela katsoo häntä ymmärtäen, sekä yksilöpsykologisesti että aikansa lapsena. Ankaruus ja viha kohdistuu taas itseensä - vaikka G. Wienerillä on kaikki, hän jatkaa traumansa toistamista, itseensä suunnistuvaa rankaisua, rakkaimpiensa poistyöntämistä, jotta myös hän tuntisi jotain, mitä tahansa, mutta jotain. Ristiriita katseiden välillä on lukijalle paikoin vaativa, sillä se pakottaa näkemään sen kolonialisoidun ja rodullistetun ruumiin kivun ja tuskan, jonka valkoinen Eurooppa on toimillaan lukuisia vuosisatoja aiheuttanut. Ja jatkaa aiheuttamistaan, toiseuttamistaan, on hyväntahtoisimmillaankin usein kyvytön kohtaamaan omaa vastuutaan, saati näkemään aiheuttamaansa tuskaa vielä sukupolvien ketjujen jälkeenkin näennäisessä yhdenvertaisuudessaan.

Wienerin Undiscovered on kaikkiaan kiehtova, taitava ja affektiivinen romaani, joka ei suostu palvelemaan valkoisen lukijan mukavuutta. Jälleen kyseessä on kirja, jonka todella soisi suomennettavan - ja jonka samalla melkein tietää jääneen käännösoikeuksitta maassa, jossa oma kolonialistinen historiakin edelleen systemaattisesti kielletään. Se on harmi, sillä Wienerin jos kenen kirjoittamat kokemukset ovat universaaliuden ytimessä.

Lue koko maailma: Peru

Matematiikasta ja tekoälystä: Labatutin Maniac

Benjamín Labatut : Maniac

394s.

Tammi 2026

Alkuteos: MANIAC, 2023

Suomennos Antero Tiittula

Saatu arvostelukappaleena

Kumpi tuhoaa ihmiskunnan todennäköisemmin, teknologinen edistys, joukkotuhoaseet, koneiden vallankumous? Vai ihmisen oma heikkous keksimiensä teorioiden, pommien ja laitteiden äärellä? Jotain tämänkaltaista pohtii Benjamín Labatutin tänä keväänä suomennettu Maniac – kunnianhimoinen historiallinen fiktio, joka kulkee toisen maailmansodan ajan todellisten tutkijoiden mukana lähes tähän päivään saakka, kun tekoäly voittaa ensimmäistä kertaa ihmisen koneille aivan liian luovana ja intuitiivisena pidetyssä go-pelissä.

"Siinä missä jotkut näkivät kvanttivallankumouksen muotoaan muuttavana tulena, joka kipunoi uudenlaisia tuloksia heltymättömällä vauhdilla, Ehrenfest näki lähinnä lamaannusta ja rappiota: 'Ne kauheat abstraktiot! Kaikki se lakkaamaton keskittyminen temppuihin ja tekniikoihin! Matemaattinen vitsaus, joka pyyhkii pois mielikuvituksen voiman!' hän parahti katkerasti opiskelijoilleen Leidenissä. Teoreettisen fysiikan ottama suunta soti täysin hänen periaatteitaan vastaan: todellinen fysiikan intuitio korvautui raa'alla laskentavoiman arsenaalilla, ja matemaattisia kaavoja soviteltiin aineen, atomien ja energian tilalle. Ehrenfest vihasi sellaisia kuin John Von Neumann, se unkarilainen Wunderkind, ja tämän 'hirvittäviä matemaattisia aseita ja lukukelvottoman monimutkaista kaava-aparaattia', samoin kun hän inhosi mahanpurua, joita 'Heisenbergin, Bronin, Diracin ja Schrödingerin loputon makkarakoneiden tehdas' hänelle aiheutti. Hän harmitteli nuorempien opiskelijoidensa asennetta, nämä kun 'eivät enää huomanneet, että heidän päänsä oli muutettu releiksi puhelinverkossa, jolla vältettiin ja levitettiin sensaatiomaisia fysiikan viestejä', eivätkä ymmärtäneet että melkein kaikkien modernien keksintyöjen tavoin matematiikka on vihamielistä elämälle: 'Se on epäinhimillinen niin kuin kaikki aidosti paholaismaiset koneet ja se tappaa kaikki, joiden selkäydintä ei ole tahdistettu sen rattaiden liikkeeseen.'"

Kolmeen osaan jakautuva Maniac on suuri ja kunnianhimoinen historiallinen fiktio, jossa Labatut käsittelee ensin itävaltalaisen teoreettisen fyysikon Paul Ehrenfestin elämän loppuvaiheita Natsi-Saksan nousun aikana, siirtyy siitä unkarilaistaustaisen matemaatikon ja nykyaikaisen tietotekniikan "isän" John Van Neumannin elämään ja tekoihin toisesta maailmansodasta 1950-luvun loppuun, ja lopettaa tarinansa lähes nykyaikaan, eteläkorealaisen Lee Sedolin ammattilaisgo-pelaajauraan, ja sen jonkinlaiseen "huipennukseen", viisisarjaiseen otteluun tekoäly AlphaGo:ta vastaan. Kaikki kolme todellisuudesta lainattua, erityisen älykästä henkilöä ovat keskenään hyvin erilaisia hahmoa muodostavat kiinnostavan ja terävän kokonaisuuden, jonka avulla Labatut tutkii paitsi matemaattisen ja kvanttimenetelmiin perustuvan tutkimuksen totaalista tieteen kaappaamista mutta myös tietokoneiden ja etenkin tekoälyn syntyä. Siinä missä romaanin Ehrenfest vieroksuu jo valmiiksi lähes 100 vuotta hänen kuolemansa jälkeen tulevaa tulevaisuutta, Van Neumann rakentaa sitä vimmaisena elämäntyönään ja Sedol jo viimein meidän kanssamme elää sitä. Matemaattinen ymmärrys maailmasta, algoritmit ja kielimallit tuntuvat tulleen jäädäkseen, ja me otamme sen lähes annettuna kulttuurievoluution huippusaavutuksena tai moraalipaniikkimaisena totaalikieltäytymisenä kaiken keinotekoisuuden edessä keskittymä keskusteluissa juurikaan niihin harmaisiin ja aidosti eettisesti perkaamista vaativiin teemoihin, jota kyseinen kehitys tuo tullessaan.

Generatiivisesta tekoälystä voi olla toki montaa mieltä, mutta Labatut jättää moraaliset valinnat lukijalleen. Hän näyttää etenkin ensimmäisessä ja viimeisessä osassa mitä ihmiselle ja yhden pelin ympärille syntyneelle kulttuurille voi käydä, kun kaiken inhimillisyys typistetään pelkiksi algoritmeiksi ja laskentakaavoiksi. Ihminen tuntuu olevan lajina hurahtaja – kun se on keksinyt yhdenlaisen selityksen tai mallin jollekin asialle, hän soveltaa ja käyttää sitä ihan kaikkialla, pohtimatta lainkaan sopiiko se sinne saati luoko sen tunkeminen itseasiassa kehäpäätelmämäisiä, itseään toteuttavia ennustuksia. Se on kenties inhimillistä yksilötasolla, mutta Ehrenfestin varoituksiin yhtyen melko vaarallista lajitasolla. Kun me ymmärrämme esimerkiksi koulussa lapsia vain matemaattisesti mitattavien määreiden näkökulmasta, olemme onnistuneet jo peruskouluhistorian aikana kadottamaan tärkeitä yhteisöllisyyden, kohtaamisen ja toisaalta yhteiskuntakriittisyyden muotoja, joita myös voitaisiin opettaa – jos kaikkea oppimaa ei siis tarvitsisi alistaa luvuille ja määrälliselle mittaamiselle. Toisaalta taas työnnämme samoja matemaattisia algoritmeja niin sanotun teko"älyn" kehittämiseen – siinä missä Von Neumannin aikalaiset haaveilivat itsestään elävistä epäorgaanisista elämänmuodoista, elämme 2020-luvun puolivälissä valtavaa kielimalleihin perustuvaa tekoälyaikaa, joka jälleen typistää ajattelumme vain todennäköisyyksien varaan. Samanlaistumme ja samanlaistamme. Labatut näyttää tämän ajattelun melko hyytävästi Von Neumannin kautta: siinä missä muut tutkijat vetosivat ydinpommin valmistukseen tähtäävän Manhattan-projektin päätteeksi Yhdysvaltain presidenttiin, jotta pommia ei todellisuudessa koskaan käytettäisi, Von Neumann neuvoi sotaesikuntaa millä korkeudella räjäytettynä atomipommi aiheuttaisi suurimman tuhonsa.

Tieteen, edistyksen ja eettisen vastuun rajapinnoilla (ja hyvin, hyvin kaukana myös niistä rajapinnoista) kulkeva romaani on koukuttava, terävä ja laadukas lukukokemus. Sitä markkinoidaan takakansitekstissä "piinaavana trillerinä, jonka loppua kirjoitamme parhaillaan", mutta todellisuudessa romaani on paljon enemmän. Trilleriyteen ja tekoälyuhkaan piilotettuna markkinointi vetoaa juuri siihen moraalipaniikkiin, jonka tekoälysaa herkästi aikaan, ja se sotii osin jopa Labatutin kirjan sisältöä kohtaan: ihminen häviää todennäköisesti omille keksinnöilleen, koska alkaa pelätä itsensä luomaa, ei siksi, että hänen luomansa olisi ihmistä suurempi. Kun annamme koneille, pommeille ja matematiikalle oman toimijuutemme, käytämme jälleen jotain parhaimmillaan aivan mainiota apuvälinettä itsemme alistamiseen. Sen puolesta sekä matemaattista, algoritmista kuin tekoälyllistäkin kehitystä soisi kritisoitavan enemmän. Niin kauan kun emme pidä kiinni inhimillisyydestämme, saati näe tieteen, taiteen tai arjen kautta kautta muita mitattavia arvoyksiköitä, aiheutamme tuhomme ihan itse. Tekoälyllä tai ilman.

Paperittomat amerikkalaiset

KARLA CORNEJO VILLAVICENCIO : 

THE UNDOCUMENTED AMERICANS

185s.

Swift Press 2021

On Trumpin ensimmäisen kauden aatto. Yhdysvaltain demokraatti- ja maahanmuuttotaustaisten ihmisten tunnelmat ovat lamaantuneet, pelokkaat, huolestuneet. Muureilla ja vihalla valtaan päässyt miljardööri edustaa kaikkea, mikä on heitä vastaan. Haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset ovat yhä heikommalla. Paperittomista siirtoaisista puhumattakaan. Ecuadorilaissyntyisen, perheensä vanhin tytär Karla Cornejo Villavicencio on vihainen. Harvardin alumni, journalisti ja kirjoittaja Villavicencio ei ole huolissaan vain omien dokumenttiensa puutteesta; hänen vanhempansakin ovat maassa ilman papereita. He ovat tulleet Yhdysvaltoihin keräämään rahaa Villavicencion ollessa vauva, ja hakeneet tyttärensä mukaan uuteen kotimaahansa nelisen vuotta myöhemmin.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin, despootti-Trumpin toisella kaudella kaikki on vielä toivottomampaa, mustempaa ja synkempää. Ihmisiä, pieniä lapsiakin karkoitetaan surutta ja systemaattisesti. Ihmiset käyvät toistensa kimppuun kadulla. ICE murhaa paitsi mielenosoittajia, erityisesti vangeikseen ottamia paperittomia siirtolaisia.  Ja juuri siksi The Undocumented Americans on sekä hyytävää että elimellisen tärkeää luettavaa juuri nyt.

“But it’s not just those early years without my parents that branded me. It’s the life I’ve led in America as a migrant, watching my parents pursue their dream in this country and then having to deal with its carcass, witnessing the crimes against migrants carried out by the U.S. government with my hands bound. As an undocumented person, I felt like a hologram. Nothing felt secure. I never felt safe. I didn’t allow myself to feel joy because I was scared to attach myself to anything I’d have to let go of. Being deportable means you have to be ready to go at any moment, ready to go with nothing but the clothes on your body. I've learned to develop no relationship to anything, not to photos, not to people, not to jewelry or clothing or ticket stubs or stuffed animals from childhood.”

Villavicencion teos yhdistää muistelmia ja dokumentaatiota. Kirjoittaja käyttää omaa elämäänsä kehystarinana, kertoo ja näyttää miltä tuntuu kasvaa maassa, jossa et ole oikeastaan olemassa, missä vanhempien jatkuvat uhraukset, selkänahasta revityt työtunnit ja kaiken sosiaalisen turvaverkon totaalinen ulkopuolelle jääminen vaativat ensimmäisen polven amerikkalaislapsilta jatkuvaa suorittamista, kärsimysten korvaamista omalla, paremmalla elämällä. Villavincencion perheessä vain kuipuksella, kertojan 10 vuotta nuoremmalla pikkuveljellä on Yhdysvaltain kansalaisuus, paperit, jotka avaavat mahdollisuudet niin terveydenhuoltoon kuin jonkinlaisiin takeisiin inhimillisistä työoloistakin. 

Muiden paperittomien tarinat risteävät aina miamilaisiin luonnonparantajayhteisöihin, jotka rohtoineen ovat monen siirtolaisen ainoa toivon hippu jonkinlaisista hoidoista esimerkiksi syövän hoitoon ja niiden kautta kirkoissa eläviin, turvapaikkaa juuri ennen karkoitusta hakeneisiin perheenisiin. Villavincencio avaa päivätyöläisten arkea New Yorkissa, viettää aikaa Michiganin Flintissä, Yhdysvaltain kaupungissa, jossa on General Motorsin tehtaiden lakkauttamisen jälkeen saatu kärsiä paitsi suurista rikollisuusmääristä myös vuosikymmenen kestäneestä myrkytyskriisistä, kun poliitikot onnistuivat pilaamaan kaupungin juomaveden lyijyllä. Vavistuttavin luku kirjassa on kuitenkin aivan sen alkupuolilla, Ground Zerolla. Siinä missä sekä Yhdysvallat että länsimaat ylipäätään nostivat WTC-iskujen uhrit, auttavat palopelastajat ja muut auttamiseen osallistuneet kansalaiset sankareikseen, sai paperittomat siirtolaiset osakseen lähinnä rakennus- ja ihmisjääneistä koostuvan tuhon hiljaisen siivoamisen. Ja siinä missä pelastajat, auttajat ja uhrit saavat edelleen korvauksia tuhon seurauksista, kärsivät paperittomat jälleen piilossa – heidän oireensa, tuhoutuneet keuhkonsa, ihmis- ja rakennusjätteessä kirjaimellisesti traumatisoituneet mielensä sekä vuosien päästä kehittyneet syöpänsä eivät jääneet tähänäkään kirjalliseen tarinaan. Ja mitä ei ole dokumentoitu, ei ole olemassa.

“The twisted inversion that many children of immigrants know is that, at some point, your parents become your children, and your own personal American dream becomes making sure they age and die with dignity in a country that has never wanted them.”

Villavicencio esittääkin, miten WTC-iskuista Yhdysvaltain kiristynyt maahanmuutto- ja siirtolaispolitiikka sekä esimerkiksi vuoden sisään lukuisiin murhiin syyllistynyt ICE on saanut alkunsa. Terrori-iskujen jälkeiset sodat saavuttivat kyllä kansainvälisen huomion, mutta sisäpoliittinen viha siirtolaisia kohtaan on tuntunut lähinnä globaalista etelästä paremman elämän perässä tulleita kohtaan – joista suuri osa on amerikkalaisiin alkuperäiskansoihin kuuluvien ihmisten jälkeläisiä. Siirtolaisten kohtalo on poliittisesti kiinnostanut lähinnä rebublikaaneja vastustaessa, eikä ICE juurikaan hidastanut toimintaansa esimerkiksi Obaman kaudella. 

Villavicencio on vihainen. Kirjan sivuilla vilisee vitut ja fuckit. Hän heittää myös varsin pian journalistisen positionsa roskakoriin, ja siirtyy suoraan osaksi haastateltaviensa elämää – hän luo niitä yhteisöjä, tuki- ja turvaverkkoja omilla pienillä voimavaroillaan, jotka näiltä ihmisiltä omassa arjessa puuttuu. The Undocumented Americansia lukiessa lukijan onkin luovuttava omasta sisäisestä, käytöstapoja, hillittyä ja hallittua tyyliä peräänhuutavasta pikkuporvaristaan, ja annettava kirjailijankin tunteiden ja traumojen aaltojen lyödä oman, turvallisen kokemusmaailmansa laidoille. Viha on liikkeelle laittava voima, ja kun tarpeeksi moni on vihainen, voi jopa politiikka muuttua. Valitettavasti tällä hetkellä se toimii polttoaineena entistä ksenofobisemmalle politiikalle, joka pakottaa kaikki muut maan alle. Toivo näkyy vain yksittäisissä ihmisissä, pienissä yhteisöissä ja toisten pyyteettömässä auttamisessa. Ja se jos mikä kaipaisi tässä ajassa entistä enemmän näkyvyyttä.

Lue koko maailma: Ecuador 

KAKSI KIRJAA MAAILMALTA: BRICKMAKERS & SWEET UNDOINGS

SELVA ALMADA : BRICMAKERS

197s.

Charco Press 2021

Alkuteos: Ladrilleros, 2013

Espanjansta englanniksi kääntänyt Annie McDermott

Mykkä maskuliinisuus tappaa. 

 Pájaro Tamai ja Marciano Miranda asuvat samalla kadulla. Heidän molempien isät ovat tiilentekijöitä pikkukaupungin työläislähiössä, voisi joku sanoa. Isät eivät muista itskeään, mistä kaikki on lähtenyt, mutta he eivät ole koskaan tulleet toimeen. He varastavat toisiltaan, kiusaavat toisiaan, tappelevat ja uhkailevat kaulan viiltämisellä. Mutta nyt hengistään taistelevat kummankin miehen vanhimmat pojat, puukon iskut kehoissaan. 

Pohjois-Argentiinaan sijouttuva romaani Brickmakers on latinalaisenamerikan vaikutusvaltaisimmiksi kutsutun feministi Almadan löyhän mies-trilogian keskimmäiseksi osaksi, kun alan lukea sitä, mutta minulle se on kirjailijan ensimmäinen teos. Romaanin luvut ova lyhyitä, kieli toteavaa. Silti alle kahdessa sadassa sivussa Almada näyttää, mihin miehet ja pojat joutuvat, kun he kasvavat niin sanotusti perinteisen, toksiseksikin kutsutun maskuliinisuuden keskellä, kun tunteet ovat naisten asia ja puukot sekä alkoholi puhuvat miesten puolesta. 

Romaanin voi siis nähdä sijoittuvan paikkaan, kun laivat olivat puuta ja miehet terästä – kun kiintymystä toiseen mieheen pystyi näyttämään vain joko naisista puhumalla tai vihamielisyyteen naamioidun keppostelun kautta. Teräksinen mies on yksinäinen, näyttää Almada, ja osoittaa myös terävästi, miten se riistää myös pojiltaan paitsi kyvyn kuvitella muunlaista elämää myös pahimmillaan väkivaltaisesti koko tulevaisuuden. Homofobia jyllää ja kiintymystä vaimolle voi osoittaa ainoastaan seksillä ja hengissä pysymisellä. 

 Almadan romaani kaipaisi ehdottomasti suomenkielisen laitoksen – herkkyyttä ja heikkoutta itsessään vihaavat miehet eivät ole mikään globaalin etelän historiallinen ilmiö, vaan nousussa oleva liike myös niin sanotuissa länsimaissa. Pehmeys, herkkyys ja toisaalta tarvitsevuus kuuluvat maskuliinisuuteen, ihmisyyteen, mutta konservatiivisen ajattelun ja äärioikeisto nousu hyödyntää päinvastaista viestiä – se irrottaa sen siitä, ja palauttaa tunteiden tuntemattomuudesta (ja tunnistamattomuudesta) aiheutuvan aggression keskiöön luoden tilaa sille, miltä jo pitkään omakin millenniaalisukupolveni on terveempien tapojen, terapian, puhumisen ja toisin näkemisen kautta yrittänyt pyristellä irti. 

Almadan romaani on kipeä osoitus tunteettomuuden ja tunteiden hallitsemattomuuden ylisukupolvisuudesta, jota moni nytkin haikailee takaisin. Brickmakers on varoitus, jotka emme halua, mutta kipeästi tarvitsemme. 

YANICK LAHENS : SWEET UNDOINGS

169s.

Deep Vellum Publishing, 2023 

Alkuteos: Douces déroutes, 2018

Ranskasta englanniksi kääntänyt Kaiama L. Gover

Olen tänä vuonna päättänyt olla osallistumatta varsinaisesti mihinkään lukuhaasteeseen, niitä kun on viime vuosina hieman kertynyt. Koko blogini olemassa olon ja sitä kauemminkin lukemisteni taustalla on kuitenkin kulkenut lukea vähintään yksi kirja jokaisesta maailman maasta – ja mieluusti joko suoraan sen maan kansalaisen tai vähintään ensimmäisen polven maahanmuuttotaustaisen henkilön kirjoittamana. Tälle vuodelle ajattelinkin vauhdittaa tätä projektia lukemalla joka kuussa vähintään yhden kirjan maasta, josta en ole ennen kirjaa lukenut. Tammikuussa se oli Eritrea, nyt helmikuussa Haiti.

"But we must remember those men and women who danced on the rubble of a city as it burned to the ground. And we must remember those who came after them, pretending to extinguish the fire with their dreams but doing no more than fanning the embers."

Haitilainen, ranskassa opiskellut Yanick Lahensin romaani Sweet Undoings onkin pieneen kokoonsa nähden runsas, väkirikas ja moniääninen romaani Haitin pääkaupungista Port-Au-Princestä ansiokkaan tuomarin Raymond Berthierin murhan ympärillä. Lahens käyttää lyhyehköjen lukujensa kertojina lähes kymmentä eri henkilöä – keskeisimpinä heistä on murhatun Berthierin vaimon veli Pierre, joka on asunut homoutensa takia vuosia maanpaossa, Berthierin laulajana uraa tekevä tytär Brune, tämän kumppani, juristi Cyprien, journalistisella matkalla oleva ranskalainen Francis, slummien kurjuutta runouteen pakeneva Ézéchiel sekä rikollistaustastaan tunnettu Joubert. Lahens vuorottelee kertojien välillä, ja perinteiseen rikosromaaniin ja kuka-teki-sen-trooppiin taipumaton kerronta keskittyykin enemmän kuoleman jälkeisen ajan ja surun tyhjyyteen, Port-Au-Princen väkivallan ja toisaalta inhimillisen herkkyyden väliseen kuiluun. Kaupungista piirtyy kiireinen, meluisa ja intensiivinen kuva, ja sen sisällä eletään aivan omanlaisia elämiä kaiken korruption, poliittisen pelin sekä murhienkin keskellä.

Lahensin tapa luoda kokonaisuus risteyttämällä lukuisten eri henkilöiden lyhyitä tarinoita keskenään yhden murhatun keskushenkilön ympärille tekee romaanista paitsi mielenkiintoisen myös varsin haastavan. Lahens ei kuvaa, kuvaile tai helpota lukijan työtä tarjoamalla valmiita psykologisia selityksiä, vaan hän korkeintaan näyttää pienin välähdyksin sen laajemman todellisuuden, jonka keskellä saaren pääkaupunki kulkee. Erilaiset rodulliset ja yhteiskuntaluokan aiheuttamat risteykset tulevat esiin ihmisten toiveiden ja motiivien, ei kerrotun ja alleviivatun kautta. Se onkin enemmän kuva koko kaupungista kuin sen yksittäisistä ihmisistä. 

Sweet Undoings onkin oivallinen muistutus "vaikeamman kirjallisuuden" lukemisen tärkeydestä: tuntuu, että vasta ihan viimeisten lukujen aikana sain edes suurin piirtein kiinni mitä ja mistä tässä romaanissa on kyse. Siitäkin huolimatta se jäi kokonaisuutena sirpaleiseksi ja etäiseksi, hankalaksi tavoittaa. Sen vaikeus ei kuitenkaan sinänsä ole kielessä tai kerronnassa vaan myös kulttuurisessa vieraudessa, jonka keskelle valkoisen länsimaisen ihmisen on äärettömän hyvä aina toisinaan asettaa. Siksi suosittelenkin tätä romaania lämmöllä, vaikka sen löytäminen toki Suomesta saattaakin olla hieman hankalaa.

Lue koko maailma: Haiti

THE SIMPLE ART OF KILLING A WOMAN

 PATRÍCIA MELO : THE SIMPLE ART OF KILLING A WOMAN

254s.

The Indigo Press, 2019

Alkuteos: Mulheres empilhadas, 2015

portugalista englanniksi kääntänyt Sophie Lewis

Se alkoi läpsäisystä.

Ei, se alkoi nimittelystä. 

Huora. Lutka.

Sen jälkeen lyönti, suoraan kasvoihin.

18. tammikuuta // Nuori nainen tapettiin Tampereella hotellissa Poliisi löysi sunnuntaina tamperelaisen Lapland Hotels -hotellin huoneesta menehtyneen nuoren naisen sekä 25-vuotiaan miehen, joka otettiin kiinni rikoksesta epäiltynä. Myös uhriksi joutunut nainen oli täysi-ikäinen. Molemmat ovat kotoisin Pohjanmaalta. Poliisi epäilee miestä henkirikoksesta. Poliisi on esittänyt miestä vangittavaksi Pirkanmaan käräjäoikeudessa nimikkeellä murha. Mediatietojen mukaan naisen ja miehen välinen suhde on poliisilla yhä selvityksessä. Epäillyllä miehellä on aikaisempaa rikostaustaa.

Nuori juristi lähtee Riosta Acreen, Brasilian syrjäisimpään osavaltioon kumipuuteollisuuden, alkuperäisasukkaiden ja viidakon äänten keskelle. Hän saa tehtävänannon esihenkilöltään, joka on kirjoittamassa kirjaa naissurmista. Acressa on murhattu erityisen raa'alla tavalla nuori Txupira, alkuperäiskansaan kuulunut tyttö. Hänen kasvonpiirteitään ei tunnista silmittömän väkivallan seurauksena. Hänen kohdustaan löytyy lasinsirpaleita. Juristi siirtyy seuraamaan Txupiran murhan oikeudenkäyntiä, kolmen "hyvän ja kunnollisen pojan" syytteitä. Hän ei ole matkalla kuitenkaan pelkästään töihin liittyvistä syistä – Acressa hän on viimein kaukana poikaystävästään Amir, joka löi häntä huorittelun päätteeksi juristin oman työkaverin juhlissa. Perään viestittää niin Amir kuin ylisuojeleva isoäitikin, joka niin kovin ihmettelee juristin äkillistä lähtöä ja aivan ihanalle ja miellyttävälle Amirillekin aiheutettua huolta.

26. tammikuuta // 38-vuotias nainen tapettiin Naantalissa kotonaan Poliisi tiedotti keskiviikkona 28. tammikuuta, että Naantalissa sijaitsevasta yksityisasunnosta löytyi kuollut ihminen, jonka epäillään joutuneen henkirikoksen uhriksi. Tapausta tutkitaan tappona. Poliisin tietojen mukaan epäilty ja uhri tunsivat toisensa. Poliisi ei kertonut tarkempia yksityiskohtia tapauksesta tuolloin. Iltalehden tietojen mukaan uhri oli 38-vuotias nainen ja epäilty tekijä 38-vuotias mies. Lehti kertoo, että uhri ja epäilty olivat seurustelleet vuodesta 2021 ja menneet kihloihin kaksi vuotta myöhemmin. Tiedossa ei kuitenkaan ole, olivatko he yhä suhteessa. Iltalehti kertoo, että epäiltyä miestä syytetään myös kuolleen naisen pahoinpitelystä. Epäilty pahoinpitely tapahtui vuosi sitten. Syyte nostettiin syksyllä 2025.

Brasilialaisen romaanikirjailija Patrícia Melon The Simple Art of Killing a Woman on sekä temaattisesti että kirjallisesti taitava, hyytävä ja vavisuttava romaani naissurmista, lähisuhdeväkivallasta sekä misogyniasta, joka mahdollsitaa pandemian kaltaisen kuolleisuuden naisten keskuudessa. Naisia kuolee kuin moskiittoja, huomauttaa romaanin henkilöhahmotkin vapaasti suomennettuna. Acre on koko Brasilian synkintä aluetta – Melo muistuttaa, että pitkälti siksi, koska mitä useampaan eri tavalla haavoittuvaan asemaan nainen kuuluu, sitä vähemmän hänen murhaamisensa merkitsee. Melo yhdistää tarinaansa kolme erillistä linjaa: juristin matkan seuraamisen, tämän erilaiset kostofantasiat alkuperäisyhteisön unimaailmassa sekä todelliset naismurhat lukujen välissä. Hieman samaan tapaan kuin itse tässä käytän väleissä Suomen naissurmia. Pelkästään tämän vuoden ajalta. 

Melo yhdistää siis niin henkilökohtaista traumaa (jo ensi sivuilla käy ilmi, että juristin oma isä on murhannut tämän äidin juristin ollessa itse nelivuotias), oikeudenkäyntiä, naismurhien taustalla olevaa aatemaailmaa sekä todellisia murhia kiitettävän kipeällä ja raadollisella tavalla – teosta voisi syyttää liioittelusta ja paisuttelusta, jos ei tasan tietäisi kaiken tutkimuksen, aktivismitoiminnan sekä tosielämän perusteella tämän olevan juuri niin totta kuin Melo näyttää. Mikään ei ole helpompaa kuin naisen murhaaminen läpeensä misogynistisessä ja patriarkaalisessa yhteiskunnassa.

5. helmikuuta // Nuori nainen tapettiin Kokkolassa. Poliisi sai torstaina 5. helmikuuta tiedon tapahtumasta ulkopuolisen kautta. Uhri löytyi asunnosta Pensarinmäeltä. Poliisi kertoi, että on ottanut 30-vuotiaan miehen kiinni epäiltynä taposta. Miestä tullaan esittämään vangittavaksi.

Valkoisen päähenkilön viemistä seuraamaan alkuperäiskansaan kuuluvan tytön murhaoikeudenkäyntiä on kritisoitu jonkin verran kirjan nettiarvioissa, enkä lainkaan kiellä tämän kritiikin tarpeellisuutta. Melo on kuitenkin yrittänyt parhaansa mukaan ottaa tämän huomioon: hän puhuu kirjallaan nimenomaan valmiiksi haavoittuvissa asemissa olevien naisten – köyhien, alkuperäiskansoihin kuuluvien, rodullistettujen, transnaisten, homoseksuaalien, seksityöntekijöiden – yliedustuksesta paitsi murhien kohteena myös murhasta tuomittamatta jättämien miestekijöiden kohdalla. Hän näyttää hiljaisella, mutta päättäväisellä varmuudellaan millaisista murhista miehet selviävät, milloin nuoren miehen tulevaisuus on tärkeämpää kuin nuoren naisen murhasta seurannut oikeudellinen seuraamus. The Simple Art of Killing a Woman onkin kunnianhimoinen tutkielma todellisuudesta, jossa naiset ympäri maailman jatkuvasti elävät. Se tuo esiin paitsi yksilöön jätetyt traumat myös sen yhteiskunnallisen todellisuuden, jossa naisvihapyramidi toteuttaa itse itseään.

7. helmikuuta // 70-vuotias nainen tapettiin kotonaan Malminkartanossa Poliisi löysi lauantaina Helsingin Malminkartanossa sijaitsevasta asunnosta noin 70-vuotiaan kuolleen naisen. Asunnosta löytyi myös vakavasti loukkaantunut, noin 70-vuotias mies, jota poliisi epäilee henkirikoksesta.  Poliisin tietojen mukaan nainen ja mies asuivat kumpikin asunnossa ja ovat olleet parisuhteessa keskenään. Tapausta tutkitaan tässä vaiheessa rikosnimikkeellä murha, poliisi kertoo tiedotteessaan. ”Teko on tehty erityisen raa’alla ja julmalla tavalla”, tutkinnanjohtaja Juha Piippo kertoo. Tapauksen tutkinta jatkuu.

Naiset eivät kuole tyhjiössä. Naismurhat eivät tapahdu tyhjiössä. Ne elävät naisia alistavassa yhteiskunnassa, juuri siinä, missä raiskausvitsit naurattavat, tuomitut seksuaalirikolliset johtavat koko perheen viihdeohjelmia, naisten ulkonäköä kommentoidaan ja esinellistään, sekä naisille selitetään internetissä heidän oma asiantuntemusalansa vain koska mies ajattelee automaattisesti tietävänsä naista enemmän.

Ja miesten murhiin asti yltävä aggressiivisuus ei synny tyhjiössä. Se syntyy, kun miehet opetetaan pojasta asti rooliutumaan haitallisen kapeaan maskuliinisuuden muottiin, jossa tunteet ja hellyyden tarve nähdään heikkouksina ja viha on ainoa tunne, joka pojille sallitaan. Se syntyy kun pojilla ei ole terveitä esikuvia, kun heitä ei opeteta olemaan miehiä vaan olemaan mahdollisimman ei-naisia. Aggressio, väkivaltainen omistuksenhaluisuus ja murhiin asti leimahtava viha ruokkii vihaa, joka jatkaa itsensä kasvattamista. Se alkaa usein pienistä sanoista, kontrolloinnin eleistä, mustasukkaisuudesta. Se kasvaa kerta kerralta, ja se saa aggression muuttumaan uhrin syyksi. Se on todella pandemia, johon naisia kuolee kuin moskiittoja. 

Ja sille todella täytyy tehdä jotain.

Jos koet lähisuhdeväkivaltaa tai sen uhkaa, olethan mahdollisimman pienellä kynnyksellä yhteydessä esimerkiksi seuraaviin auttaviin puhelimiin ja chatteihin.

Nollalinja:

Soita: 080005005, auki 24/7

Chat ma-ke 9–15, to-pe 14–20

Naistenlinja:

Soita: 0800 02400 ma–pe klo 16–20
Chat tiistaisin ja torstaisin 16–20

Jos tilanne on akuutti ja/tai vakava, soita 112, suoraan ympärivuorokauden aukioleviin turvakoteihin tai kuntasi sosiaalipäivystykseen.

Naissurmauutisten lähde: eeva.fi Kyseessä listaus Suomessa väkivaltaan kuolleista naisista vuonna 2026.

Lue koko maailma: Brasilia

PINKISTÄ LIMASTA JA VÄHÄN GENREKIRJALLISUUDESTAKIN

FERNANDA TRÍAS : PINK SLIME

224s,

Scribe Uk, 2023

Alkuteos: Mugre rosa

Espanjasta englanniksi kääntänyt Heather Cleary

Uruguaylaisen Fernanda Tríasin ekokauhu-, dystopia- ja spefi-romaani Pink Slime on puhtaasti Lue maailma vuodessa -lukuhaasteen löytöjä. Jo oikeastaan viimevuotinen, vuosikymmen kerrallaan taaksepäin edennyt lukuhaaste aina 2010-luvun kirjallisuudesta 1900-luvun alun kirjallisuuteen näytti, että olen ns. dystopiatyyppejä. Esimerkiksi Marlene Haushofferin Seinä, Jaqueline Harpanin I Who have Never Known Men, Julia Armfieldin Our Wives Under the Sea ja jo aiemmin luettu Seidi Saikkosen Jälkeen ovat kaikki jättäneet niin lähtemättömän muistijäljen, että pystyn milloin tahansa palaamaan niiden pysähtyneeseen, kauhistuttavaan ja silti inhimilliseen maailmaan. Ja tähän samaan viiden lempi(-genre-)kirjan sarjaan nousee nyt myös tosiaan Pink Slime, jonka tunnelmassa jollain tapaa olen kellunut jo useamman päivän haluamatta lainkaan päästää irti.

“Memory is a broken urn: a thousand shards and fragments of dried mud. What parts of you remain intact? You slip in the mud, lose your balance. And it had been such a delicate balance, one you’d tried so hard to keep, only to fall flat on your ass.”

Pink Slime on ekokatastrofin keskellä sinnittelevän, nimettömän eteläamerikkalaissatamakaupungin nimettömän päähenkilön tarina, joka laajenee kokoaan suuremmaksi kommentaariksi niin pandemioista, ilmastonmuutoksesta, ruokateollisuudesta, perhesuhteista sekä niistä jotka lähtevät ja niistä jotka jäävät katastrofienkin keskelle. Kaupunkia piinaa punainen tuuli – tuuli joka sairastuttaa tappavasti sille altistuneet, siirtää myrkkylevän kukinnon ihmisiholle kuorien tämän lopulta kokonaan päällimmäisistä ihokerroksistaan. Joet ovat kirkaanpunaisia, pinkin liman täyteisiä – ja ne muistuttavat uuden keksinnön, meatriten, ällöttävästä hyytelömäisestä koostumuksesta. Ruoka alkaa käydä vähiin ja kaikki evakuoidaan sisämaahan, mutta päähenkilö jää. Hän jää, vaikka etäinen äiti painostaa lähtemään, hän jää vaikka hänellä on jonkinlainen pakofantasia. Hän jää, vaikka siinä ei ole mitään järkeä.

Vaikka romaani on vain muutaman sadan sivun mittainen, se sisältää valtavasti – sillä on yhteiskunnalliset, ilmastolliset, ekologiset ja teolliset kerrostumansa, mutta se kuljettaa niiden välissä myös tarinaa päähenkilön äitisuhteesta, avioerosta, suhteesta lapsuuden lastenhoitajaan ensisijaisena hoivan tarjoana sekä Maurosta, pienestä geneettisistä virhettä kantavasta hoitolapsesta, jonka elimistö käskee vain syödä syödä syödä. Tríasin taitavissa käsissä kaikki tämä kuitenkin pysyy yllättävänkin eheänä, loogisena kokonaisuutena, jossa yksilöpsykologian avulla näytetään laajempia hoivaan ja kiintymykseen liittyviä rakennelmia sekä toisaalta myrskyn silmässä pysymisen avulla tutkitaan pakolaisuutta, ennakkoluuloja ja yhteiskunnallista jakautumista. Kuka voi lähteä ja kenelle se ei ole edes mahdollista? Ja entä jos mahdollisuus onkin, mutta jokin oman maan, oman myrkkylevän täyttämän merenkin rannalla olevassa kodissa pitää silti kiinni, vaikka ruoka on loppu eikä edes mustan pörssin kauppoja enää löydy. 

“He remained transfixed by his game, cocooned in a space I couldn't enter. Years of life and mistrust separated me from that realm where everything was possible, from those fantasies that made the world a better, kinder place.”

Luen Pink Slimeä ennen kaikkea maailmankirjallisuutena ja toisaalta dystopiana, mutta koska luen sitä samaan aikaan kun kirjallisuusmaailma nahistelee siitä mitä pitää lukea, pitääkö lukea, kunhan lukee ja että eipäs ole sama että kunhan lukee (lähteet: Hosseini, Sevimli, Ylikangas, kirjagram viime viikkoina). En ota nyt keskustelun sinänsä kantaa uudelleen, olen tehnyt sen jo instagramissa, mutta sen juonne genrekirjallisuudesta limittyy hyvinkin paljon tämän kirjan lukemiseen. Moni kun, aivan ymmärrettävästi, tuohtui varsin kovastikin, kun sekä Hosseinin essee että moni viisas kollegani kirjagramissa muistutti, että ei tosiaan ole ihan sama mitä lukee, kunhan lukee, vaan viihdekirjallisuudella on oma funktionsa, viihdytys, ja sitten taas toisenlaisella kirjallisuudella omansa, ja se voi olla vaikkapa sivistys, kriittisyyden lisääminen, yhteiskunnallinen kommentaari tai vaikkapa taide. Mikäänhän ei tietenkään estä sitä, ettei näitä voi olla myös genrekirjallisuudessa eikä toisaalta yleinen kaunokirjallisuus ole automaattinen laadun tae – enkä usko että kukaan näin on sanonutkaan. Mutta jos on tyystin sitä mieltä, että viihdekirjallisuus myös yksin ja ainoastaan luettuna avartaa ja lisää, suosittelen lukemaan Sophie Gilbertin Tytöt vs. tytöt -kirjan: viihde myös vääristää, tekee yksittäisistä (kapitalistisista) totuuksista ainoita olemassa olevia ja toisaalta myös alistaa ongelmallisillekin yhteiskunnallisille kuvastoille. Ja jos taas on tyystin sitä mieltä, että genrekirjallisuus on helvettiin joutavaa roskaa, kannattaa ehkä aloittaa siihen tutustuminen. On eri asia lukea kioskiromansseja kuin dystopiaa, ja toisaalta niin sanotusta korkeakirjallisuudesta on aivan eri asia lukea sitä iän ikuista Sinuhea kuin vaikkapa uuskerronnan mestaria Maggie Nelsonia. Genrekirjallisuuden geneerinen haukkuminen on jopa, no, sivistymätöntä. 

Niinpä vielä loppuun sanon, että olen saanut dystopiaan, scifiin ja spefiin tutustumalla enemmän kuin olisin aiemmin uskonut. Olen ajatellut, etten todellakaan ole fantasiatyyppejä, mutta sitäkin genreä laajentamalla voi löytää maailmoja, jotka jäävät elämään mieliin pitkiksikin ajoiksi. Tríasin Pink Slime on ehdottomasti sellainen – hiljainen ja tyhjentyvä kaupunki, joka elää paikallaan pysyvän, kaiken peittävän sumun ja myrkyllisen tuulen vaihteluiden ehdoilla ilman linnunlaulua ja muita elollisia olentoja kuin ihmisiä ja viimeisiä torakoita näyttää ihmisyydestä enemmän kuin moni kaanoniin kuuluva klassikko. Pink Slime on älykäs, lyyrisesti kaunis, kirjallisesti korkeatasoinen romaani, jonka tutkielma hoivasta, riippuvuudesta, jäämisestä ja lähtemisestä paitsi koskettaa myös sivistää. Se on viiltävän hiljainen huuto ihmisen kyltymättömästä nähdyksi tulemisen tarpeesta ja toisaalta nyky-yhteiskunnan hähmäisten vastuu(ttomuus)verkostojen ongelmallisuuden puolesta. 

“The epidemic had given us back what we’d thought was lost forever: a country of readers buried away far from the sea, the wealthy in their hilltop estates or mansions, the poor overflowing the small cities we used to mock for being empty, lacking, dim.”

Lue koko maailma: Uruguay

Lue maailma vuodessa: Eteläamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

VIIMEISET LUKUVINKIT // LUE MAAILMA VUODESSA, LOKA-JOULUKUU

Lue maailma vuodessa -vuosi alkaa olla vetää jo loppusuoraansa! Tänä vuonna on yhdessä luettu satoja kirjoja ympäri maailman, osa kanssani samaan kuukausitahtiin, osa hypellen kohtien väliltä omaan makuunsa. Vääriä tapoja ei ole, ja yksikin luettu kirja, johon ei ilman haastetta olisi tarttunut, on jo suuri onnistuminen. Tässäpä kuitenkin vielä vuoden viimeisen kirjavinkit haastetta varten:

KIRJOJA VÄLI-AMERIKASTA JA KARIBIAN MERELTÄ

Santiago: Sokeriplantaasin valtiatar / Puerto Rico
Kincaid: Lucy / Antigua & Barbuda
Asturias: Herra Presidentti / Guatemala
Danticat: Verestä viljava maa / Haiti
Belli: Asuttu nainen / Nicaragua
Avecado: Runoilija X / Dominikaaninen tasavalta
Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen / Meksiko

Rhys: Siintää Sargassomeri / Dominica

Garcia: Of Women and Salt / Kuuba
Banwo: When We Were Birds / Trinidad & Tobago
Sinclair: How to Say Babylon / Jamaika
Nettel: Still Born / Meksiko
Walcott: White Egrets / Saint Lucia
Phillips: The Atlantic Sound / Saint Kitts & Nevis
Jones: How the One-Armed Sister Sweeps Her House / Barbados
Donaldson: Greenland / Bahama
Adams: Jackal / Haiti
Zamora: Solito / El Salvador
Arias: Where There Was Fire / Costa Rica
Henríques: The Great Divide / Panama

KIRJOJA ETELÄ-AMERIKASTA

Labatut: Maailman kauhea vihreys / Chile

Lispector: Tähden hetki / Brasilia

Sosa: Yöeläimiä / Argentiina

Reyes: Multasuu / Argentiina

Borgo: Caracasissa on vielä yö / Venezuela

Hasbún: Kiihtymyksiä / Bolivia

Restero: Intohimon saari / Kolumbia

Pueblo: Mielen hiljainen vallankumous / Ecuador

Quintana: The Bitch / Kolumbia

Villavicencio: The Undocumented Americans / Ecuador

Ibañez: What the River Knows / Bolivia

Zerán: Clean / Chile

Trías: Pink Slime / Uruguay

McWatt: Shame on Me / Guayna

Sauma: Everything You Ever Wanted / Brasilia

Wiener: Undiscovered / Peru

KIRJOJA MAISTA, JOITA EI OLLA (TÄYSIN) TUNNUSTETTU

Shibli: Sivuseikka / Palestiina

Abulhawa: Rakkaudetonta maailmaa vastaan / Palestiina

Mohammed: Kadotettujen hedelmätarha / Somalimaq

Lilin: Siperian opetukset / Transnistria

West: Puhu nukke / Saamenmaa

Adeyemi: Koston ja kunnian lapset / Joruba

Statovci: Lehmä synnyttää yöllä / Kosovo

Kemal: Haukkani Memed / Kurdistan

Zaher: The Coin / Palestiina

Casagrande & Gūndogdu : Kurdistan +100 Stories from Future State / Kurdistan

Miaojin: Notes of a Crocodile / Taiwan

Karam: The Singularity / Kurdistan

Hammad: Enter Ghoast / Palestiina

Azem: The Book of Disappearance / Palestiina

Shehadeh: We Could Have Been Friends, My Father and I / Palestiina

Ali: The Last Pomegranate Three / Kurdistan

Tammi-maaliskuun vinkit löytyvät täältä, huhti-kesäkuun täältä sekä heinä-syyskuun täältä. 

CLEAN

ALIA TRABUCCO ZERÁN : CLEAN

272s.

4th Estate 2024

Alkuteos: Limpia, 2022

Espanjasta englanniksi kääntänyt Sophie Hughes

Estela palkkautuu santiagolaiseen yläluokkaiseen perheeseen kodinhoitajaksi – ihan hetkeksi vain, saadakseen rahaa hänen ja äitinsä etelässä olevan talon sinkkikaton korjaamiseen. Hetkestä tulee kuitenkin ensin viikkoja, sitten kuukausia, lopulta vuosia. Ja yhtäkkiä perheeseen Estelan aloittamisen aikaan syntynyt lapsi, tyttö, niña, onkin jo seitsemän. Oli seitsemän. Kuollessaan.

"I've mentioned before that this story has several beginnings. It started the day I arrived at that house, but also everyday I didn't leave."

Chileläisen alia Trabucco Zeránin jännitys-/mysteeriromaani alkaa siitä mihin kirja myös päättyy, tytön, niñan, kuolemaan. Zerán paljastaa ’loppuratkaisun’ jo alkumetreillä, ja alkaa kuljettaa piinaavalla, kujeilevalla ja kiertoteitä kuljeskelevalla tavallaan lukijaa yhdessä Estelan kanssa kohti syitä ja seurauksia. Jos sellaisia maailmassa koskaan on. Zerán leikittelee taiten kerronnalla, joka ei ala – tai jolla on yhtä monta alkua, kuin tarinalla koskaan voi ollakaan. Mistä tarinat edes alkavat? Mikä on se kohta, missä olisi voinut valita toisin? Entä jos niitä kohtia on joka päivä, valtavasti peräjälkeen, onko silloin sellaista kohtaa siis oikeastaan olemassakaan?

Zeránin jännäri on siis kuin kattila, joka lämmittää hiljalleen siellä uiskentelevan sammakon vettä. Merkkejä on, jos niihin kiinnittää huomiota. Toisaalta: yksinään mikään ei ole merkki, merkit muodostuvat vasta kokonaisuuksista, joihin taas tarvitaan etäisyyttä. Estelan äiti on jo aiemmin varoittanut tytärtään kodinhoitajan työstä, sen vangitsevan ja jopa orjuuttavan emotionaalisesta mahdottomuudesta, lähtemisen vaikeudesta, kiintymisen välttämättömyydestä. Zerán paneutuukin taiten nykyajan orjuuteen – luokkaeroihin, orjamentaliteettiin, joka saa meidät kuvittelemaan, että teemme merkityksellistä työtä meitä riistävälle järjestelmälle, joka saa meidät ajattelemaan, että väkivallan teot ovat yksittäisiä sattumia niiden rakenteellisen johdonmukaisuuden sijaan. Estelanhan on vain yhden perheen yksi kodinhoitaja, eikä hänkään ole täydellinen. 

“This is just the way life goes: a drop, a drop, a drop, a drop, and then we ask ourselves, bewildered, how we’ve ended up soaked to the bone.”

Romaanin erronta on verkkaisaa ja kiusoittelevaa, taitavaa ja vangitsevaa. Zerán mahduttaakin jännitysromaaniinsa enemmän kuin genrekirjallisuuteen usein laitetaan: se on myös kommentaari (henkisestä) väkivallasta, luokasta, kotitöistä ja Chilen poliittisesta tilanteesta. Clean kurottaa moneen, ja pysyy hienosti kasassa, venyttää ja onnistuu luomaan piinavan tunnelman jo ensisivuilta asti. Clean näyttää tarkasti, miksi me jäämme paikkoihin, joissa meidän on paha olla, miksi tuttu helvetti on aina henkisesti helpompi kuin tuntematon paratiisi. Cleanin tunnelma on synkkä ja pimeä, se rätisee kuin sähköaita, hajottaa kuin blenderiin salaa laitetut kivet. Estela puhuu romaanissa jollekulle kaksisuuntaisen ikkunan takana, käy läpi jo tapahtunutta, alkua, alkuja, lopputulosten hiljaista ennustettavuutta. Kuin kodinhoitaja päivittäisissä askareissaan äänensä menettäneenä Zerán luo eristyneen maailman, joka rajoittuu kuitenkin yhden perheen sijaan laajemmaksi puheenvuoroksi yhteiskuntaluokkien välisestä räikeän hiljaisesta väkivallasta.

YÖELÄIMIÄ

 

CAMILA SOSA VILLADA : YÖELÄIMIÄ

254s.

S&S 2024

Alkuteos: Las malas // 2019

Suom. Emmi Ketonen

Saatu arvostelukappaleena

Puisto on täynnä naisia, lyhyitä ja pitkiä, siroja ja romuluisia, kulmikkaita ja solakaksi leikeltyjä. He ovat kaikki aikuisia, tavoillaan, nekin jotka ovat vielä alaikäisiä. Elämä on kuitenkin pakottanut heidät omilleen, ulkopuolisuus ja perheiden viha vienyt lapsuuden jo ennen kuin se on kunnolla ehtinyt alkaa. Naiset ovat ystäviä, työtovereita, toistensa perhe. He liikkuvat laumassa toisiaan suojellen, kilpenä maailmaa ja sen asenteita vastaan. Itselleen he ovat naisia, muille kauneimmillaan travesteja ja karuimmillaan jotain, mitä en edes tähän halua kirjoittaa. He kuitenkin ovat olemassa, suostui muu maailma siihen tai ei. He ovat, kuuluvat ja näkyvät, yritettiin heitä piilottaa, hiljentää ja siirtää millä voimalla tahansa. He ovat, elävät ja hengittävät, vaikka emme aina suostu edes katsomaan kohti. 

"Minusta oli yksinomaa välttämätöntä, että muutun täksi naiseksi, joka nyt olen. Väkivaltainen lapsuus ja isä, joka pienestäkin verukkeesta viskoi mitä käteen sattui osumaan, irrotti vyönsä ja rankaisi, hurjistui ja sivalsi: puolisoa, lasta, tavaroita, koiraa. Tuo hurja peto, kummitukseni, painajaiseni: se kaikki oli minulle liikaa, en voinut haluta olla mies. En voinut olla mies siinä maailmassa."

Argentiinalaisen Camila Sosa Villadan esikoinen Yöeläimet on voimakas ja suora autofiktiivinen romaani kahdenkymmenen vuoden takaisesta Córbodan kaupungista ja sen Puistosta, joka on travestiyhteisön omaksi ottamaa aluetta. Yhteiskunnan syrjimät ja hylkimät löytävät toisensa, ja Villada näyttää yhteisön jäsen kerrallaan millaista kadulla tehtävä seksityö ja toisaalta ammatin yhteen tuoma ystävyys sekä karuimmillaan että kauneimmillaan on. Villada kuljettaa lukijan sekä lapsuuteensa että varhaisaikuisuuteensa, ottaa mukaan sekä päivien turvapaikkaan Encarna-tädin vaaleanpunaiseen asuntolaan että Córbodan yöhön etsimään asiakkaita, jotka maksavat travestien ruumiiden koskemisesta. 

Villadan romaani on yhtäältä voimakas ja raju ja silti toisaalta myös pehmeä ja rauhallinen, siten kuin tällaisen elämän eläneen ihmisen kertomus voi pitkän ajan päästä olla. Aika pehmentää ja hioo kulmia, loiventaa surua ja pelkoa, mutta toisaalta näyttää myös suurempia kokonaisuuksia, alkuja, keskipisteitä ja loppuja, tuo yhteen lankoja, joiden hetkeä eläessä ei edes huomannut olleen yhteen solmittuja. Camila Sosa Villada kirjoittaa liioittelematta ja suurentelematta kertoen, maustaen tarinaa ripauksella maagista realismia ja toisaalta myös yhteiskuntakritiikkiä. Villada luottaa lukijaansa ja antaa ymmärtää itse, eikä siltikään mene liian vaikean taakse, vaan näyttää sen mitä päähenkilö itse milloinkin tarinassa on nähnyt. Yöeläimiä on tarina paitsi seksityöstä, seksuaalisuudesta ja sukupuolesta myös ystävyydestä, yhteisöistä ja yhteiskunnasta.

"Halu kuolla syntyy hyvin nuorena, haavekuva itsemurhasta kypsyy varhain, tulen siitä tietoiseksi jo pienenä. Tiedän, että se on siellä, tunnistan sen selvästi, erotan sen kaikkien muiden halujen joukosta, kun en vielä tiedä vapautuvani siitä muuttumalla travestiksi, että toisin kuin on ilmoitettu, pelastuksekseni koituvat korkokengät ja puuterinpunainen huulipuna."

Loppua kohden Villadan romaani on myös suuri kysymys tilasta ja tilan hallitsemisesta – kenelle kaupunkitila kuuluu, ja mihin ihmiset joutuvat, kun sitä muutetaan jatkuvasti keskiluokkista ihannetta paremmin vastaavaksi? Elämme vihamielisen arkkitehtuurin keskellä myös Suomessa, laitamme puistonpenkkeihin välikaiteita, jottei niillä voi nukkua, parannamme puistojen valaistusta kitkeäksemme nimellisesti rikollisuutta ja kadulla tehtävää seksityötä. Todellisuudessa valot ja nukkumisen estävät penkit eivät kuitenkaan tee mitään muuta kuin siirrä ilmiöitä toiseen paikkaan, kauemmas keskiluokkaisista perheistä, vielä syvemmälle syrjään ja piiloon, pois silmistä ja pois mielestä. Seksityö, transsukupuolisuus, päihteiden ongelmakäyttö, kodittomuus ja rikollisuus eivät katoa poistamalla puistoja, vaan ajaa marginaaliin ajetut ihmiset entistä ahtaammalle, hajottaa heille elintärkeää suojaa antavia yhteisöjä ja saa ihmiset voimaan entistä huonommin kun heidät nähdään ainoastaan "torakoina: riitti kun sytytti valot päälle, niin johtan [he juoksivat] piiloon", kuten Camila Sosa Villada sen ilmaisee. 

Herkkä ja silti murtomaton kerronta vie mukanaan, näyttää sekä rakkauden että kuoleman kaikki mahdolliset puolet. Olen itse menossa ensi viikon viikonloppuna kuuntelemaan Camila Sosa Villadaa Helsinki Lit -tapahtumaan, enkä tämän kirjan perusteella muiden esiintymisiä tällä samalla vimmalla edes osaa odottaa. Sitä odotellessa toivon, että Yöeläimet ja sen rakastavaa hyväksyntää vaativan huudon löytää mahdollisimman moni.

Helmet-haaste 2024: 31. Kirjassa on vammainen henkilö

MAAILMAN KAUHEA VIHREYS

BENJAMÍN LABATUT : MAAILMAN KAUHEA VIHREYS

213s.

Tammi 2023

Alkuteos: Un verdor terrible, 2019

Suomennos: Antero Tiittula

Mitä eroa on tiedolla ja näyllä? Milloin kuvitellusta tulee totta, miten ajatelmasta tulee tiedettä? Missä kulkee jopa nerouteen asti yltävän kuvittelukyvyn ja hulluuden raja-aidat? Voiko fiktiota erottaa koskaan faktasta tai faktaa fiktiosta? Tätä kaikkea ja niin paljon muuta kysyy chileläisen Benjamín Labatutin ensimmäinen suomennettu teos Maailman kauhea vihreys, joka tarttui alunperin lukuun muistaakseni, koska Helmi Kekkonen sitä kovasti kehui.

"Herättyään torstaiaamuna kahdeskymmenestoinen huhtikuuta 1915 sotilaat näkivät valtavan vihertävän pilven, joka mateli heitä kohti ei-kenenkään-maalta. Se oli kaksi kertaa ihmistä korkeampi, paksu kuin talvisumu ja ulottui horisontin poikki kuuden kilometrin levyisenä. Sen edetessä puiden lehdet lakastuivat, linnut putosivat kuolleina maahan ja ruoho muuttui kelmeän metallinväriseksi. Ananasta ja lipeää muistuttava tuoksu kutitti sotilaiden kurkkua, kun kaasu reagoi keuhkojen limakalvoilla muodostaen kloorihappoa."

Maailman kauhea vihreys on viehättävä hybridi tiedettä ja kaunokirjallisuutta. Se tempaa mukaansa välittömästi, jo ensimmäisellä sivulla onkin yhtäkkiä osana luentoa preussinsinisestä, syanidikapseleista ja natsioikeudenkäynneistä, toisen maailmansodan jälkinäytöksissä. Teos etenee luento luennolta, tieteen läpimurto toisensa jälkeen, kunnes yhtäkkiä, noin kirjan puolivälin kohdilla, eteen ilmestyykin prologi. Juuri kun luulin ymmärtäväni mitä luen, keikauttaa Labatut asetelman päälaelleen, ja lähteekin aivan uuteen suuntaan. 

Booker-ehdokkaaksikin noussut romaani häikäisee paitsi rakenteeltaan myös sisäisiltä kysymyksiltään. Labatut leikittelee mestarillisesti toden ja kuvitellun ohuilla rajapinnoilla, kuljettaa fiktiota faktan sekaan, sekoittaa totta keksittyyn. Mitä pidemmälle Labatut menee, sen vahvemmin mielikuvitus vie todelta vallan ja samalla sen todemmalta kuviteltu tuntuu. Rakenne on kiehtova ja koukuttava, se muistuttaa taipumuksestamme tarinallistaa ja täyttää tieteen jättämät aukot mielikuvituksella. 

Toisaalta Labatut esittää myös yhden etenkin matemaattis-luonnontieteellistä tutkimusta eniten pohdituttavan kysymyksen ihan jokaiselle: jos tutkija löytää jotain, minkä potentiaalinen tuhovoima voi kadottaa koko ihmiskunnan, mikä on hänen vastuunsa tieteentekijänä? Kenelle hän luo tietoa? Mihin sitä voidaan käyttää? Voiko löytöä tehdessä edes lopulta ennustaa, mitä onkaan todellisuudessa löytänyt? Ja voimmeko me joskus löytää, ymmärtää jopa liikaa? Milloin tiede menee liian pitkälle, mitkä asiat olisi tärkeä jättää aidosti ymmärryksen ohuen verhon toiselle puolelle? Mitä teemme kyvyllä häikäistyä alkuräjähdyksen valolla, jos samalla tiedolla voidaan poistaa koko oma olemassaolomme? 

Labatutin kieli on kiehtovaa, kaunista, elävää. Se virtaa ja kuljettaa mukana, näyttää kauheudet rauhallisesti, rauhan hetket kaiken sen kaoottisuuden läpi, jota ihminen jatkuvassa hälytystilassaan niihin sijoittaa. Romaanilla on toki suvantokohtansa, sekä absoluuttisen täydellisestä kirjasta hieman alemmalle portaalle pudottava heikkoutensa: eikö edes todellisista tieteentekijöistä voi kirjoittaa fiktiivisesti ilman, että mukaan täytyy aina saada kohtaus vanhasta ukkelista kopeloimassa teini-ikäistä impeä? Niin kuin c'mon Labatut, näytät 99% ajasta pystyväsi parempaan, miksi mukaan täytyy ottaa auliisti itseään tarjoava teinin kehoon kirjoitettu Mies Fantasia, kun se ei edes mitenkään mihinkään liity? Tai jos liittyy, niin se ei kyllä tarinaan mitään tuo, ainoastaan vie. Ihmismielen viheliäisyyden ja heikkouden kuvaaminen tällä iänikuisella troopilla on ainoastaan väsynyttä ja tylsää. Tätä näkemystä tosin saa haastaa: lupaan tarjota kahvit, jos joku osaa analysoida tämän käänteen merkityksellisyyden niin, että alankin fanittaa sitä.

Mutta noin muutoin Maailman kauhea vihreys on kertakaikkisen täydellinen romaani noin perusasetuksiltaan tällaiselle tiedenörtille ja -fanille kuin itse olen. Se tuo fysiikan niin kvantti- kuin avaruustieteen tasollakin ymmärrettäväksi, näyttää löydöt löytäjiensä kautta, tuhovoiman mielen tuhoutumisten maisemissa. Mitä pidemmälle romaani etenee, sen enemmän se ottaa vapauksia, kuvittelee, täyttää, kysyy ja kyseenalaistaa. Sitä ahmii ahmimistaan, ja välillä täytyy aivan pysähtyä muistamaan, ettei tämä kaikki ole totta, vaikka se voisikin olla. Tiede on, toki, mutta tieteen ja kuvittelunkin väliin on hyvin vaikea piirtää selkeää viivaa. Kuvittelustahan kaikki tiedekin lähtee, jolloin todellisuuden ja ymmärryksemme välissä on aina vain ja ainoastaan aivojemme totaalinen rajallisuus. Suurimmat löydöt uhraavat tuon rajallisuuden suojaavat tekijät, mutta uhraavatko ne myös ihmiskunnan ja luonnon sellaisina kuin olemme tottuneet ne ymmärtämään?

Helmet-haaste 2024: 6. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle

CARACASISSA ON VIELÄ YÖ

KARINA SAIZ BORGO : 

CARACASISSA ON VIELÄ YÖ

208s.

Aula & Co 2019

Alkuteos: La hija de la española

Karina Saiz Borgon Caracasissa on vielä yö on venezuelaislähtöisen kirjailijan tiivis ja kipeä kuvaus Venezuelasta, romahtavasta yhteiskunnasta ja yksilöistä sen sisällä. Romaani alkaa hautajaisilla, kustannustoimittajana toimivan Adelaidan opettajana toiminut äiti menehtyy syöpään, eikä hoitoja juurikaan ole. Maassa, jossa hyperinflaatio romuttaa rahan arvon ja diktatuurimainen hallinto ihmisyyden, kaaos on kollektiviinen kokemus. Adelaidalla ei ole enää vaihtoehtoja, ja juurikin tulevaisuuden täydellinen puuttuminen saa ihmiset jonkin raa'an ja brutaalin kamppailun valtaan, jossa näköalattomuus ei anna kenellekään armoa.

"Ruumiinvalvojaisten kustannusten hoitaminen oli vielä hankalampaa kuin äidin viimeisten päivien rahoittaminen klinikalla Pankkijärjestelmää ei käytännössä enää ollut. Hautauskappelin henkilökunnalla ei ollut pankkikortinlukijaa eivätkä he hyväksyneet tilisiirtoja, eikä minulla ollut niin paljon käteistä, että olisin voinut maksaa heidän pyytämänsä summan, joka oli noin kaksituhatta kertaa kuukausipalkkani. - - - Rahasta tuli urbaani legenda. Sadan bolivarin seteleitä oli oltava parin tornin verran, jos halusi ostaa pullon öljyä, silloin kun sitä oli saatavilla, ja toisinaan kolme tornia neljänneskilosta juustoa. Arvottomia pilvenpiirtäjä, sitä oli kansallinen valuuttamme, silkkaa silmänlumetta."

Caracasissa on vielä yö kulkee kahdessa aikatasossa, nykyhetkessä sekä Adelaidan lapsuudessa, ajassa, jolloin hyvinvoinnin kohentuminen yhdessä maailman suurimmista öljynporaajamaista oli vielä suhteellisen realistinen haave. Elintason nousu on ollut aivan käsivarren mitan päässä, odotettavissa, ja Venezuelan pääkaupunki Caracas onkin täynnä siirtolaisia, niin muualta Etelä-Amerikasta kuin manner-Espanjastakin. Caracas oli lupaus paremmasta, mutta lopulta sen riisti globaalin talouden muutokset yhdistettynä itsevaltaisiin, korruptoituneisiin johtajiin, poliittiset kriisit yhdistettynä kaoottiseen hyperinflaatioon, joka lopulta on lähes romahduttanut koko yhteiskunnan. Romaanissa yhteiskunta näkyy äidin ja tyttären elämässä, joka lopulta johtaa vain toivottomuuteen.

Tietyllä tapaa kirjan kirjan kieli ja juoni jäävät niin etäisiksi, että hetkittäin romaania lukiessa tulee mieleen, että onko käsissä taas kirja, joka ratsastaa lopulta vain ultimaattisen kurjuuden voimalla. Tuo kurjuuskirjallisuus, joskus kurjuuspornoksikin kutsuttu, on kaunokirjallisen maailman laji, joka ymmärrettävästi jakaa mielipiteitä. Toivottoman kauheuden kuvaaminen on raakaa, ja kaikessa raakuudessaan todella koukuttavaa: se mahdollistaa tirkistelynomaisen katsomisen ilman oman elämän järkkymistä, luo tilaisuuden kauhistelulle oman kodin turvallisten seinien sisällä. Se antaa tilaisuuden paheksua ja todeta, ettei "meillä onneksi ainakaan", ja lopulta kirjan suljettua omaan elämään sukeltaminen voi tuntua jälleen lempeän pehmeältä. Viihteenä kurjuuskirjallisuus tuokin eteen varsin kyseenalaisia puolia mässäilevästä tavastamme kuluttaa kulttuuria, katsoa yhtaikaa kun pidämme silmämme kiinnni. 

Toisaalta taas voidaan ajatella toki, että trauman käsittelyllä kulttuurin kautta on aina paikkansa – emme kai me Suomessa muuten edelleen suhtautuisi niin fanaattisesti vuosien 1918 sekä 1930–1940-lukujen sotiin vielä tänäkin päivänä – jolloin on oleellisempaa kysyä, onko kirja enemmän kirjailijan vai lukijan oma. Jos Caravasissa on vielä yön ajattelee jälkimmäisellä tavalla, voi tulkita kirjoitustyylin kuvaavan upeasti sitä hätäännystä, lamaantunutta selviytymistä, jossa ei ole aikaa tuntea, tunnustella tunteitaan vaan juosta eteenpäin kirjaimellisesti henkensäpitimeksi. Ei pakolaisuutta voi pakottaa tarinaksi, eheäksi ja virtaviivaiseksi kaunokirjallisuudeksi, ja vaikka muoto haastaa lukijaa, on tällainen kirjallisuus kuitenkin ehkä enemmän tosiaan kirjoittajansa omaa. Onnelliset loput, täpärät pelastukset, vaikeuksien kautta voittoon – ne ovat utopiaa maassa, jossa jäljellä on vain dystooppinen nykyhetki.

Lue koko maailma -haaste: Venezuela

Helmet-haaste 2022: 44. Kirjan nimessä on kaupungin nimi

VAATIVAA JA VANGITSEVAA – CLARICE LISPECTOR : PASSIO

CLARICE LISPECTOR : PASSIO – RAKKAUS G.H.:N MUKAAN

206s.

Teos 2014

Alkuteos: A Paixão Segundo G.H. // 1964

Suomennos: Tarja Härkönen

Kirjaston kirja on täynnä merkintöjä, väliin liimattuja pieniä post it -lappuja, joihin on kirjoitettu jotain, tai jätetty vain tyhjänä merkitsemään paikkaa, joka räjäytti jotain sisälläni. Monissa kirjoissa niitä on maksimissaan kolme, ehkä joskus neljä, lempikirjoissani lähes joka sivulla. Passioon niitä ehti kertyä tällä kertaa 17, ennen kuin päätin lopettaa lappujen tuhlaamisen. On ihan yhtä helppoa selailla kirjaa jälkikäteen lapuitta kuin ottaa selkoa, mikä jokaiselle sen sivulle liimattu lappu mahtoi minulle milloinkin tarkoittaa.

"Mikään ei antanut minulle aihetta aavistaa minne olin menossa. Mutta olenkin ollut aina huono erottamaan, mihin suuntaan asiat ovat olleet menossa; aina kun ne ovat saavuttaneet lakipisteensä, minusta on tuntunut kuin jokin olisi revennyt, hetket räjähtäneet tiettynä tarkkana ajankohtana sen sijaan että olisivat jatkuneet keskeytymättä entiseen tapaansa."

Luin viime viikolla brasilialaisen kirjailijan Clarice Lispectorin Passion, ja olen tilanteessa, jossa yhtaikaa tiedän tasan tarkkaan mitä luin ja samalla en yhtään. Itse kirjan tapahtumat voi tiivistää näin: yläluokkainen valkoinen taitelijanainen viettää aamua kotonaan yksin, ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen, sillä hänen musta kotiapulaisensa Janair on lähtenyt. Parvekkeen kautta hän päättää lähteä siivoamaan sitä pimeää ja sottaista luolaa, jonka otaksuu palvelijattarensa jättäneen jälkeensä. Huoneessa hän kuitenkin sokaistuu valosta ja puhtaudesta – huomaa seinällä vain irvokkaan hiilipiirroksen, joka ensi kertaa pakottaa hänet huomaamaan, miten hänen palvelijansa onkaan vihannut häntä. Hänen valkoisuuttaan. Sitä, jota hän on pitänyt aina niin vahvana normina, ettei ennen tuota aamua ole huomannutkaan.

Huoneessa hetken oltuaan G.H. törmää suurimpaan pelkoonsa, torakkaan. Hieman vahingossa torakka iskeytyy kuoliaaksi, ja samalla hetkellä ratkeaa myös jonkinlainen railo G.H.:n sielun ja ruumiin välille. Tai jotain.

"Sillä nykyisyydessä ei ole toivoa eikä nykyisyydessä ole tulevaisuutta: tulevaisuus on tismalleen nykyisyys uudestaan."

Tai jotain. Se kuvaa hyvin paljon sitä, mikä oman ymmärtämiseni ja ymmärrykseksi luulemani rajalla häilyy tämän kirjan kanssa. Yhtäkkinen matka ihmisyyden ja identiteetin syvimmille juurille tempaa kuitenkin mukaansa, vaikka se tuntuukin vaativalta ja selvittämättömältä. Jokin tämän vaativuuden kanssa kuitenkin loksahti paikalleen: Lispector käsittelee kirjan sivuilla ajatuksia niin määrittelemättömän hienolla filosofisella tarkkuudella, että itse ymmärtämisestä tulee toissijaista, kun jokaisen sana ja lauseen paikka on niin tarkkaan harkitun hieno, syvä ja jollain henkilökohtaisella tavalla äärimmäisen osuva. Se on kuin sukellus täysin uudenlaiseen maailmaan, josta henkii kuitenkin sellaista ikiaikaisuutta, että siinä on kotonaan. Kuin maalla vuosimiljoonia asunut palaisi mereen, sopeutuisi jälleen vedenalaiseen elämään.

Torakan tappamista edeltävä kohtaus taas on yksi lukuhistoriani vaikuttavimmin kuvatuista tapahtumasarjoista; on lähes uskomatonta, miten tarkasti Lispector kuvaa kahden eläimen välistä valta-asetelmaa, sitä millä oikeudella ja jopa neutraaliudella vahvempi voi murskata heikomman. Ja miten asetelma olisi täysin sama, jos torakan ja ihmisen mittasuhteet kääntyisivätkin toisin päin. Tuo lyhyt, kerronnan kanssa jossain kronologisessa ajassa kulkeva kohtaus on kuitenkin vain pieni säie siitä, mihin Lispector kykenee. Siirtyessään sisäiseen – vai pikemminkin rajattomaan? – maailmaan, hän kurkottelee sellaisiin ulottuvuuksiin, joita harvassa romaanissa edes kyetään kuvittelemaan. Käsitykseni mukaan hän purkaa niiden kautta jonkinlaisia teoroita ja ajatuksia identiteetistä, olemisesta, puhtauden suhteesta likaisuuteen. Kaikkea upeaa ja monikerroksista, joka avautunee jokaiselle lukijalle omanlaisenaan. Pakko tosin myöntää; minulle myös varsin vajavaisena vain yhden lukukerran perusteella, sillä kun lukemisesta on kulunut päiviä, katoaa punainen lanka hiljalleen. Ei siksi, että se olisi mitäänsanomaton, vaan ennemminkin siksi, että täysin tämän kirjan lumoihin päästäkseen huomaan, että kirja olisi pitänyt lukea vähintään kahdesti. Vielä nyt minun ja kirjan välissä on jotain torjunnan tapaista.

"Jospa minulle kävi niin että yhtäkkiä minä ymmärsin – ja jotta tekisin aidon vaikutelman, minun vain pitää olla edelleen ikään kuin se kaikki olisi mennyt yli ymmärrykseni, olla edelleen ikään kuin en olisi tajunnut mitään. Kaikkinainen yhtäkkinen ymmärtäminen muistuttaa suuresti sitä välähdystä, kun ihminen tajuaa ettei hän ymmärrä."

Skippaan yleensä varsin huoletta kääntäjien jälkisanat tai prologit, mutta tässä teoksessa ehdottomasti esiinnostamisen arvoista on suomentaja Tarja Härkösen loppukommentit. Ne ensinnäkin onnistuivat selkeyttämään moniakin ajatuksia, jotka olivat vain käväisseet päässäni sen tarkemmin hahmottumatta oman lukukokemuksen keskellä, mutta toisekseen myös sijoittamaan tarinan Clarice Lispectorin omaan elämään. Härkönen antaa avaimia tarinan ymmärtämiseen, mutta toisaalta hän on tehnyt sen jo uskomattoman elävällä ja moniulotteisella käännöksellään. Vaikka toki alkukieltä en itse kykenisi lukemaankaan, tuntuu, että tämän hienommin Lispectorin ääntä ei suomeksi edes voisi kuulla. 

Härkönen mainitsee myös Lispectorin itsensä kokeneen olevan hyvin intuitiivinen kirjailija, ja se avaa minulle tarinasta ehkä kaikkein eniten. Kuten aavistelinkin, tämä kertomus – tai mikä se ikinä lopulta sitten onkaan – on syntynyt jostain sisältä ulos, raameitta maailmaan tulleena. Passio löytää muotonsa lukijansa kautta, ja joskus se voi vaatia aikaa. Uskon, että se vaatii sitä minultakin, ja se vaatii vielä useita lukukertoja, jotta todella myös tunnen ymmärtäneeni, mutta toisaalta se lienee myös hienon ja iättömän kirjallisuuden merkkejä. 

Loppuun lainaan vielä bloggaajakollegani Ompun sanoja, sillä hän kiteyttää tämän kirjan harvinaisen hyvin muutamaan virkkeeseen: "Passio on lukijansa psykoanalyysiä. Kun viimeisen sivun on lukenut, ei vielä ole lukenut mitään, sillä silloin kaikki vasta alkaa. Vain hyvin harva kirja puhuttelee niin kokonaisvaltaisesti, että siitä jää jälkiä lihasmuistiin asti."

Lue koko maailma -haaste: Brasilia
Muissa blogeissa: Reader, why did I marry him?, Eniten minua kiinnostaa tie & Tekstiluola

SAMANTA SCHWEBLIN : HOUREUNI

SAMANTA SCHWEBELIN : HOUREUNI

121s.

Like 2018

Alkuteos: Distancia de rescate 2014

Suomennos: Einari Aaltonen

Arvostelukappale

Kesälomani kääntyy kohti loppuaan, vietän viimeisiä viikkoja mökillä ennen Joensuuhun paluuta. Käyn välissä piipahtamassa Helsingissä, viettämässä ystäväpariskunnan häitä Porvoossa, ja lähtiessä hätäännyn ja huomaan, ettei mukanani ole tarpeeksi kirjoja mökille, metsän keskelle, kaiken rauhaan. Nappaan mitä eteen sattuu, katsomatta ja miettimättä, pohtimatta mitä ehkä tekisi mieli lukea. Valinnat ovat satunnaisia, ja pino vaikuttaa mökillä hieman epämääräiseltä, ei lainkaan luonnon helmassa luettavalta.

Oikeastaan olen lukemassa Kytömäen Kultarintaa, mutta koska se on alkanut hieman tökkiä, valitsen epämääräisyyskasastani jonkun, ja tällä kertaa se on arvostelukappaleena postilaatikostani pudonnut Schwebelinin Houreuni. Se kiinnosti keväällä, oli jo hetken lainassakin, mutta unohtui ja jäi. Kultarinta puudutti kuitenkin niin pahasti, että jotain muuta oli luettava välissä, ja niinpä jäin koukkuun tämän kirjan painajaismaiseen, kuumeunimaiseen tunnelmaan ja luin laiturilla tietämättä oikein edes mitä.

"Miksi äidit tekevät sitä?

Mitä?

Yrittävät ennakoida kaiken ja luovat pelastusetäisyyden.

Se johtuu siitä, että ennemmin tai myöhemmin tapahtuu jotain kauheaa. Isoäitini teki sen selväksi äidilleni tämän lapsuudessa, äitini iskosti käsityksen minuun, ja minun tehtäväni on pitää huolta Ninasta."

Houreunen alkuperäinen nimi kääntyy suomeksi pelastusetäisyydeksi, ja pelastusetäisyys kirjaa kuvaakin paremmin. Jos en olisi tuota käännöstä aiemmin tiennyt, olisin todennäköisesti lukenut kirjankin erilailla: enemmän houreunena, viimeisen hetken sekavina ajatuksina, joista ei tahdo saada kiinni niin niiden kokija kuin kokemuksesta lukevakaan. Tavallaan tieto oli siis pelastus, sillä pelastusetäisyytenä tämä kirja oli kipeä, mutta jollain omaleimaisella tavalla myös kaunis.

Helppo tämä ei silti ollut. Schwebelin tiputtaa lukijansa suoraan keskelle painajaismaista unta antamatta juurikaan apua tai avaimia tarinan ratkaisemiseen. Käänteiden yhteensulauttaminen vaati keskittymistä ja rivien välin tarkkaa lukemista, ja silti luulen, että tämä on sen verran omalaatuinen teos, että sen syvin olemus aukeaa jokaiselle hieman erilaisena. Se oli sen verran vaativa, että jätti tavallaan myös etäälle, työnsi pois, ja silti samaan aikaan nurinkurisesti veti puoleensa, vaati yrittämään ja ylittämään itseään. Ei se ylivoimainen ollut, hieno ja hiottu, yksi taitavampia lukemiani pitkään aikaan, mutta silti niin omanlaisensa, että aina jostain kiinni saatuaan se katoaa unenlailla eteenpäin, lähtee karkuun ja jättää yhtä hämmentävän tunteen kuin kuumeunesta herätessä voi vain olla. Sen taitavuudesta kertoo sekin, että vaikka jostain syystä yksi epärelevantti inhokkiasia kaunokirjallisuudessani on unien kuvaaminen (ihan oikeasti, ketä kiinnostaa toisten unet? Paitsi tietysti kaikkia, ketkä kuuntelevat kun kerron omistani, hmm.), ei unenomaisuus, painajaisunimaisuus tässä häirinnyt lainkaan. Se jopa antoi paljon, sai pohtimaan toden, kuvitellun ja alitajunnan väliä sellaisissa mittakaavoissa, etten hetkeen moisiin olekaan uppoutunut. Siksi se niin hienolta tuntuukin, kun se antaa itselleen ja itsestäänkin jotain. Nyrjähtäneesti, mutta antaa kuitenkin.

Houreuni on ollut ehdolla Booker-palkinnon saajaksi vuonna 2017, eikä se todella ole ollut sitä suotta. Kirjan omaleimaisuus polttaa kuin vahva kahvi, se ottaa enemmän kuin antaa. Kun jossain palaset loksahtavat paikalleen, se palkitsee, kuten parhaimmat ja monikerroksisimmat yleensä. Vaikka oma lopputunnelmani on lähinnä hämmentynyt ja sekava, on se sitä yllättävän kutkuttavasti, jopa nautinnollisesti. Todennäköisesti tulen muistamaan tämän kirjan hyvin pitkään, mutten uskalla sanoa, mitä siitä puolen vuoden päästä pidän. Ehkä rakastan, ehkä suosittelen omaleimaisimpien lukemieni joukossa. Aika näyttää, millaiseksi tämän tarina hiljalleen päässäni kasvaa.

(PST! Haluaisitko lukea tämän kirjan? Ajattelin antaa tämän arvostelukappaleen eteenpäin seuraavalle luettavaksi, joten jos olet kiinnostunut, klikkaile itsesi instagram-tililleni @mitaluimmekerran ja käy kommentoimassa kuvaan, jossa tämä kirja esiintyy. Jos halukkaita on useampia, arvon kirjan kaikkien kommentoineiden kesken!)

Lue koko maailma -haaste: Argentiina

Houreunesta muissa blogeissa: Kirja vieköön!, Reader, why did I marry him?, Rakkaudesta kirjoihin, Kosminen K. & Eniten minua kiinnostaa tie

ALEJANDRO ZAMBRA : KOTIINPALUUN TAPOJA

ALEJANDRO ZAMBRA : KOTIINPALUUN TAPOJA

155s.

Fabriikki 2017

Alkuteos: Formas de volver a casa

Suomentaja: Laura Vesanto

Tämän kirjan juonta, henkilöitä, miljöötä, oikeastaan mitään, mikä kansien sisällä on, tuntuu brutaalilta laittaa muutamaan lauseeseen. Voisin sanoa, että tämä on tarina kahdesta lapsesta, jotka kohtaavat maaliskuussa 1985 kun maanjäristys on juuri ravistellut Chileä ja saanut pelokkaat aikuiset leiriytymään talojensa ulkopuolelle. Tai sitten voisin kertoa, että se on tarina kahdessa eri tasossa, se on tarina tarinasta: tarina siitä, miten tarinaa kirjoitetaan, kahden fiktion tason kaunis yhteenkietoutuma. Tai voisin kertoa, että se on tarina kirjailijasta, 3-kymppisestä miehestä, joka pohtii kenen tarinoita hän saa kirjoittaa. 

Tämä on tosiaan tuota kaikkea. Mutta nuo lauseet kertovat tämän kirjan maailmasta niin vähän, että ne olisi sama pyyhkiä kaikki pois.

"Siinä oli jotain kaunista, sillä mitäpä me noina aikoina olisimme olleet ellemme sivuhenkilöitä, kaikki me sadat lapset, vaeltaessamme kaupungin halki farkkulaukkuja olalla tasapainotellen. Naapurit kokeilivat laukkujemme painoa ja saimme kuulla aina saman vitsin: Kiviäkö sinä täällä kannat? Kyynelkaasukranaatit lentelivät Santiagon keskustassa, mutta meidän kivemme olivat algebran tai biologian tai Flaubertin tiiliskiviä."

Kirjoitin jokin aika sitten niin ikään Fabriikin kustantaman Islannissa ei ole perhosia -romaanin kohdalla, että siitä ei voi kertoa, se täytyy kokea. Oikeastaan voisin mitään lisäämättä sanoa täysin samaa tästä pienoisromaanista, ja jättää asian siihen. Toivoa, että kaikki te siellä, jotka tätä postausta nyt satutte lukemaan, ymmärrätte, että se oli painokkaasti sanottu. Että jos et lue, ette koe jotain, mitä todella kannataisi kokea. Islannin perhosten kanssa se lauseeseen kiedottu kehoitus oli vielä pehmeä, ehkä ennemminkin toive, että näkisivätpä kaikki maailman näin kauniina kuin sen tämän kirjan kautta voi kokea. Tämän kanssa haluaisin upottaa tuohon yhteen lauseeseen jotain vielä painavampaa. Sanoa, että se täytyy kokea. En vain tiedä mihin vedoten. Paitsi tietenkin omaan tunteeseeni.

Mutta sepä se tosiaan onkin, se oma tunne. Kuinka pitkälle minun rakkauteni johonkin kirjaan riittää, kun puhutaan sen todellisesta arvosta? Miten se, että minä pääsin jollain henkilökohtaisella tasolla harvinaisen sisälle tähän tarinaan, antaa kenellekään muulle oikeastaan yhtään mitään? Tuntuu hurjan ristiriitaiselta, mutta ehkä se meneekin herkästi näin: mitä tärkeämpi joku kirja minulla itselleni on, sitä vaikeampi sitä on muille suositella. Ei siksi, että pelkäisin sitä, ettei joku muu tästä pidä. Vaan ennemminkin siksi, että se rakkaus tiettyä kirjaa kohtaan on jossain niin syvällä, että olen tämän kirjan kohdalla tunnistavinani sen, ettei tämä kaikille tällaisena aukea. Ehkä siksi vain pitää tyytyä kehoittamaan kokeilemaan itse. Tämä voi olla muillekin suuri tai se voi olla lempeän pieni. En ihan täysin itsekään hahmota, miksi siitä minulle kasvoi lukuhetkessään valtava.

Fabriikin vuoden 2017 käännösromaanien teema oli kokeellinen kirjallisuus, ja tässä se kokeellisuus todella palkitsee. Se on koukuttavaa ja monikerroksista, muttei mene silti liian solmuun oman erilaisuutensa parissa. Se tulee niin arkisen lähelle, että tämän luulisi olevan suurempikin klassikoteos maailman kirjallisuuskartalla. Sen omaäänisyys on niin luontevaa, että hetken voisi kuvitella lukevansa tällaisiä kirjoja ainoastaan. Luonteva, vähäeleinen ja jollain tapaa hurjan tyylipuhdas romaani tämä olikin. Ja se jätti lukijalleen uskomattoman paljon tilaa.

Zambra onnistuu antamaan äänen niille maansa historian sivuhenkilöille, lapsille, jotka elivät autuaan naiivia lapsuuttaan aikana, jolloin aikuiset joutuivat valitsemaan puolensa hyvän ja pahan välillä, hyvästä ja pahasta, joiden välillä ei ollutkaan sellaista kuilua kuin sadut antavat ymmärtää. Se muistuttaa meitä siitä, miten meillä on tapana tehdä oman elämämme pienimmistäkin asioista suuria ja mullistavia, koko elämän meitä vainoavia traumoja, mutta joutuessamme aidosti laittamaan ne mittasuhteisiin, tuntuvat ne jopa hävettävän pieniltä. Että tällaisestako minä kärsin ja kehtaan ääneen valittaa. Toki jokaisen suru on omansa kokoinen, eikä se, että surua on muuallakin tietenkään poista oikeutta  tuntea tulleeksi maailman runtelemaksi, mutta välillä on hyvä katsoa silmiin myös niitä, joita se on aidosti runnellut. Etenkin niitä kaikkein lähimpiä. Zambra kuvaa tätä kaikkea kuitenkin niin ymmärtävästi ja lempeästi, jopa hellästi, että sen äärellä lähes pakahtuu.

"-- minä tajusin jo vuosia sitten, että halusin elää tavallista elämää. Että kaikkein eniten halusin olla vain rauhassa. Olen jo kokenut tunteet, kaikki tunteet. Haluan elää rauhassa, yksinkertaista elämää. Elämää, jossa käydään puistossa kävelyllä."

Muualla: Kirjojen kauneudesta & Mummo matkalla
Lue koko maailma -haaste: Chile
Helmet-haaste: 36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa

LAURA RESTREPO : INTOHIMON SAARI

LAURA RESTREPO : INTOHIMON SAARI

315s.

Fabriikki Kustannus 2015

Alkuteos: La Isla de La Pasión (1989)

Suomennos: Laura Vesanto

Tänä syksynä pieni turkulainen kustantamo Fabriikki on ollut varsin vahvasti edustettuna kirjablogissani, ainakin heidän käännöskirjojensa määrään nähden. Ensin luin hauskan ja edelleen erityisen mainiona pitämäni Alain Macbanckoun Pikku Pippurin, sen jälkeen lukuhetkensä jälkeen hieman jopa parantuneen Deborah Levyn Uiden kotiin -pienoisromaanin. Jokin noissa kahdessa viehätti yhdessäkin, sillä edelliseltä kirjastoreissulta tarttui mukaan taas kaksi saman kustantamon käännöstä, ja nyt lukuvuorossa Restrepon Inhtohimon saari houkuttelevan aiheensa puolesta.

"Paholaisrausku pistää häntä, huusi Victoriano; varmaankin meduusoja, kirkui Faustinon vaimo. Lapset huusivat. Viisi miestä, neljä, kuusipa, kolme miestä ja kaksi naista juoksi kohti laituria. He näkivät Jesús Nerin, joka taisteli nyrkein hampain hyökkääviä mustia varjoja vastaan. He näkivät avuttoman Jesús Nerin, joka antoi periksi kasvoillaan hämmentynyt, ei vaan tuskainen, ei vaan armoa aneleva ilme."

On vuosi 1904 ja meksikolainen kapteeni Ramón Arnaud on juuri laskenut jalkansa pienen atollisaaren valkoselle hiekalle. Hän on nuoren vaimonsa ja tuoreen tukikohtansa sotilaiden kanssa keskellä itäistä Tyyntä valtamerta Clippertonin saarella, sillä samaisella, jonka nimeksi vuosisatoja aiemmin oli annettu kohtalokas Intohimon saari. Arnaud on toilaillut aiemmalla sotilasurallaan kerran jos toisenkin itsensä korkealta aina vain uudelleen alkuun, mutta tämän alun hän päättää olevan viimeinen, se paikka, jossa hän maataan palvelee ja tukikohtaansa suojelee ranskalaisilta. Vielä hän ei aavista saaren, Meksikon sisällissodan ja ensimmäisen maailmansodan kääntyvän vuorotellen kaikki häntä vastaan, ei näe sitä tulevaisuutta, josta yhdeksän vuotta myöhemmin hänen vaimonsa ja nälkiintyneet lapsensa haaksirikkoisina pelastetaan muiden unohtamina. Nyt saari on hänelle uusi alku, sen kolmetoista palmua, kallionkiellekkeet ja tuhannet suulat ja taskuravut jotain, jonka avulla hän voi kunniansa palauttaa.

Restrepon jo 1980-luvulla kirjoittama ja viimein muutama vuosi sitten suomeksi käännetty teos yhdistelee eri kerronnan tasoja, tosipohjaisia tapahtumia, faktoja ja fiktiota sumeilematta yhteen, ja saa luotua hurjan mielenkiintoisen romaanin, jota ei käsistään malta päästää. Pääosin kerronta painottuu Clippertoninsaarelle, mutta välillä se seikkailee metakertojan mukana nykypäivässä, 1980-luvun Meksikossa saarella eläneiden lasten nykyisyydessä tai heidän sukulaistensa luona valottamassa tapahtumien luonnetta heidän näkökulmistaan, vaihdellen sitä aina sen mukaan, kuka milloinkin sattuu tarinaa kertomaan, ja piipahtaapa se välillä myös 1700-luvun Intohimon saarella, jonne pahamainenen merirosvo Clipperton käy saaliinsa piilottamassa. Se luo jotenkin niin taitavan veijarimaisen, kujeilevan ja härnäävän epäluotettavan kertojan, että jo se pitää pauloissaan, ja kyllä tämän romaanin kielikin on hienoa, sellaista, että rikinhajuiset laguunit ja saaren yli pyyhkäisevät hurrikaanit voi todella tuntea itsekin. Se tässä kirjassa onkin ehdottomasti upeinta, tuon kertojan lisäksi siis, se realistisuus ja tunne siitä, kuin eläisi jotenkin itsekin autiosaarella 1900-luvun alun hahmojen kanssa. Söisi taskurapuja ja taistelisi keripukkia vastaan kookosvedellä, joka oli ainoa tuore asia koko pienellä atollisaarella. 

Olen jo hetken jälleen kärsinyt ihan pienimuotoisesta lukujumista, mutta kokenut, että nyt se on ennenkaikkea johtunut siitä, että kesken on liian hyviä, taitavia ja keskittymistä vaativia kirjoja ja oma keskittymiskyky taas kaikkien tenttien keskellä kovinkin olematon. Olen kaivannut jotain kepeämpää, menevämpää ja helpompaa luettavaksi, ja Restrepon Intohimon saari olikin siihen vallan mainio kirja. Ei se silti mitään totaalista hömppää ole, mutta viihdyttävän hienosti kirjoitettu, hieman kuin Bea Uusman Naparetki, mutta henkilöhahmot aidosti eloon herätettyinä. Jotenkin niin todellinen ja taitavasti rakennettu, että moni muu kalpenee rinnalle. Ja ehkä sillä sille antaakin hieman anteeksi loppupuolen kummallisen notkahduksen, sen pienen, mutta hyvin häiritsevän juonikäänteen, joka lopulta tuntui vain todella turhalta mässäilyltä ja raiskausfantasioilta liittymättä silti päätarinaan oikeastaan tarpeeksi hyvin lainkaan. Jonkin muun kirjan kanssa tuo olisi saattanut pilata pahemminkin koko lukukokemusta, mutta nyt sen pystyy suurinpiirtein työntämään taka-alalle ja leikkimään vaikka, ettei sitä ollutkaan. Sen verran tarttuva, mielenkiintoinen ja hieno kokonaisuus tämä tällaisena kirjana muuten nimittäin oli.

Intohimon saaresta muissa kirjablogeissa: Kirjapolkuni, Kohtaamisia, Unelmien aika & Eniten minua kiinnostaa tie