MAAILMAN KAUHEA VIHREYS

BENJAMÍN LABATUT : MAAILMAN KAUHEA VIHREYS

213s.

Tammi 2023

Alkuteos: Un verdor terrible, 2019

Suomennos: Antero Tiittula

Mitä eroa on tiedolla ja näyllä? Milloin kuvitellusta tulee totta, miten ajatelmasta tulee tiedettä? Missä kulkee jopa nerouteen asti yltävän kuvittelukyvyn ja hulluuden raja-aidat? Voiko fiktiota erottaa koskaan faktasta tai faktaa fiktiosta? Tätä kaikkea ja niin paljon muuta kysyy chileläisen Benjamín Labatutin ensimmäinen suomennettu teos Maailman kauhea vihreys, joka tarttui alunperin lukuun muistaakseni, koska Helmi Kekkonen sitä kovasti kehui.

"Herättyään torstaiaamuna kahdeskymmenestoinen huhtikuuta 1915 sotilaat näkivät valtavan vihertävän pilven, joka mateli heitä kohti ei-kenenkään-maalta. Se oli kaksi kertaa ihmistä korkeampi, paksu kuin talvisumu ja ulottui horisontin poikki kuuden kilometrin levyisenä. Sen edetessä puiden lehdet lakastuivat, linnut putosivat kuolleina maahan ja ruoho muuttui kelmeän metallinväriseksi. Ananasta ja lipeää muistuttava tuoksu kutitti sotilaiden kurkkua, kun kaasu reagoi keuhkojen limakalvoilla muodostaen kloorihappoa."

Maailman kauhea vihreys on viehättävä hybridi tiedettä ja kaunokirjallisuutta. Se tempaa mukaansa välittömästi, jo ensimmäisellä sivulla onkin yhtäkkiä osana luentoa preussinsinisestä, syanidikapseleista ja natsioikeudenkäynneistä, toisen maailmansodan jälkinäytöksissä. Teos etenee luento luennolta, tieteen läpimurto toisensa jälkeen, kunnes yhtäkkiä, noin kirjan puolivälin kohdilla, eteen ilmestyykin prologi. Juuri kun luulin ymmärtäväni mitä luen, keikauttaa Labatut asetelman päälaelleen, ja lähteekin aivan uuteen suuntaan. 

Booker-ehdokkaaksikin noussut romaani häikäisee paitsi rakenteeltaan myös sisäisiltä kysymyksiltään. Labatut leikittelee mestarillisesti toden ja kuvitellun ohuilla rajapinnoilla, kuljettaa fiktiota faktan sekaan, sekoittaa totta keksittyyn. Mitä pidemmälle Labatut menee, sen vahvemmin mielikuvitus vie todelta vallan ja samalla sen todemmalta kuviteltu tuntuu. Rakenne on kiehtova ja koukuttava, se muistuttaa taipumuksestamme tarinallistaa ja täyttää tieteen jättämät aukot mielikuvituksella. 

Toisaalta Labatut esittää myös yhden etenkin matemaattis-luonnontieteellistä tutkimusta eniten pohdituttavan kysymyksen ihan jokaiselle: jos tutkija löytää jotain, minkä potentiaalinen tuhovoima voi kadottaa koko ihmiskunnan, mikä on hänen vastuunsa tieteentekijänä? Kenelle hän luo tietoa? Mihin sitä voidaan käyttää? Voiko löytöä tehdessä edes lopulta ennustaa, mitä onkaan todellisuudessa löytänyt? Ja voimmeko me joskus löytää, ymmärtää jopa liikaa? Milloin tiede menee liian pitkälle, mitkä asiat olisi tärkeä jättää aidosti ymmärryksen ohuen verhon toiselle puolelle? Mitä teemme kyvyllä häikäistyä alkuräjähdyksen valolla, jos samalla tiedolla voidaan poistaa koko oma olemassaolomme? 

Labatutin kieli on kiehtovaa, kaunista, elävää. Se virtaa ja kuljettaa mukana, näyttää kauheudet rauhallisesti, rauhan hetket kaiken sen kaoottisuuden läpi, jota ihminen jatkuvassa hälytystilassaan niihin sijoittaa. Romaanilla on toki suvantokohtansa, sekä absoluuttisen täydellisestä kirjasta hieman alemmalle portaalle pudottava heikkoutensa: eikö edes todellisista tieteentekijöistä voi kirjoittaa fiktiivisesti ilman, että mukaan täytyy aina saada kohtaus vanhasta ukkelista kopeloimassa teini-ikäistä impeä? Niin kuin c'mon Labatut, näytät 99% ajasta pystyväsi parempaan, miksi mukaan täytyy ottaa auliisti itseään tarjoava teinin kehoon kirjoitettu Mies Fantasia, kun se ei edes mitenkään mihinkään liity? Tai jos liittyy, niin se ei kyllä tarinaan mitään tuo, ainoastaan vie. Ihmismielen viheliäisyyden ja heikkouden kuvaaminen tällä iänikuisella troopilla on ainoastaan väsynyttä ja tylsää. Tätä näkemystä tosin saa haastaa: lupaan tarjota kahvit, jos joku osaa analysoida tämän käänteen merkityksellisyyden niin, että alankin fanittaa sitä.

Mutta noin muutoin Maailman kauhea vihreys on kertakaikkisen täydellinen romaani noin perusasetuksiltaan tällaiselle tiedenörtille ja -fanille kuin itse olen. Se tuo fysiikan niin kvantti- kuin avaruustieteen tasollakin ymmärrettäväksi, näyttää löydöt löytäjiensä kautta, tuhovoiman mielen tuhoutumisten maisemissa. Mitä pidemmälle romaani etenee, sen enemmän se ottaa vapauksia, kuvittelee, täyttää, kysyy ja kyseenalaistaa. Sitä ahmii ahmimistaan, ja välillä täytyy aivan pysähtyä muistamaan, ettei tämä kaikki ole totta, vaikka se voisikin olla. Tiede on, toki, mutta tieteen ja kuvittelunkin väliin on hyvin vaikea piirtää selkeää viivaa. Kuvittelustahan kaikki tiedekin lähtee, jolloin todellisuuden ja ymmärryksemme välissä on aina vain ja ainoastaan aivojemme totaalinen rajallisuus. Suurimmat löydöt uhraavat tuon rajallisuuden suojaavat tekijät, mutta uhraavatko ne myös ihmiskunnan ja luonnon sellaisina kuin olemme tottuneet ne ymmärtämään?

Helmet-haaste 2024: 6. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle

NOIN 472 KIRJAA MYÖHEMMIN – KJELL WESTÖ : MISSÄ KULJIMME KERRAN // UUSINTAKIERROS

KJELL WESTÖ : MISSÄ KULJIMME KERRAN

589s.

Otava 2009

Alkuteos: Där vi en gång gått

Suomennos: Katriina Savolainen

Luin Westön Missä kuljimme kerran Finlandia-palkinnonkin pokanneen romaanin ensimmäisen kerran vuonna 2009, 11 vuotta sitten. Olin silloin nuori, aivan keskenkasvuinen, vaikka mielestäni niin kovin aikuinen ja tietävä, kuten 22-vuotiaana niin kovin moni harhaisesti kuvittelee olevansa. En ollut koskaan ollut kovin kiinnostunut historiasta, en siitä mitä oli tapahtunut, en poliittisista käänteistä tai siitä kuka lahtasi kenetkin. Mutta kirjoista olin alkanut taas muutaman vuoden tauon jälkeen innostua, ne toki ovat kuuluneet elämääni aina, mutta lukion pakkolukemisen jälkeen parikymppisyyden tienoilla omavalintaiset kirjat veivät pitkästä aikaa voiton. Ja Westö, häneen rakastuin jo 2007 kun vietin au pair -vuotta Oslossa, suomalaisessa perheessä, lukemattomien kirjojen keskellä, Leijoja Helsingin yllä lukien. Missä kuljimme kerran tuli omaan lukemistoon siitä muutaman vuoden päästä, ja voi että miten se hurmasi. Se vei jalat alta, sai rakastumaan aivan täysin, ymmärtämään maailmaa jollain hurjan hienolla tavalla niin syvällisesti. Sen muistan. Elävästi. Ja kuten blogini nimestä lie päätellä voi, on se tunne tuosta nimenomaisesta kirjasta kantanut tänne saakka. Aina koronakevääseen 2020, kun mieli kaipasi tutun ja turvallisen pariin, ja palasin tähän elämäni kirjana pitämääni romaaniin, sisällissotaan ja 1900–1930-lukujen Helsinkiin. Jopa hieman tietämättänikin.

Tuntuu nimittäin hassulta, mutta en ollut edes muistanut, mistä tämä kirja kertoo. Muistin hetkiä, välähdyksiä, automobiililla tehdyn ajomatkan Pasilan metsiin, Kaisaniemen puistossa ulkonaliikkumiskiellon aikana valkoisen pojan törmänneen punakaartilaisiin. Mutta en muistanut jazzia (muistelin, että se oli joku muu Westön kirja), en henkilöhahmoja. Ja jos totta puhutaan: en edes muistanut, että tämä kertoi sisällissodasta. Muistelin jostain syystä, että tämä oli vanhempi, ajoilta ennen sitä, ei oikeastaan siitä alkava ja vuoteen 1938 asti kurottuva. Mutta sitä se ei tosiaan ollut – se oli noin 30 vuoden läpileikkaus Helsingin historiaan, niin punaisiin työläiskortteleihin kuin ruotsinkielisen eliitin arkeenkin. Westölle tuttuun tapaan kirja oli täpösen täynnä hahmoja, henkilöitä, risteäviä ja risteämättömiä. Kohtaloita, kurjia ja vähemmän kurjia, mutta hyvin harvoin millään tappaa onnellisia.

Missä kuljimme kerran on laaja romaani, jonka Finlandia-voittoa en lainkaan ihmettele: se on juuri sitä hurjan tyypillistä Suurta Suomalaista Kirjallisuutta, jossa sota tulee, mutta pienen ihmisen kohtalo voittaa (tai on voittamatta). Se on Tuntematonta sotilasta kansalle 2000-luvun alun versiona, se on historiallista fiktiota sitä hurjasti rakastavalle peruslukijalle. Se on hieman enemmän kuin lukuromaani, mutta kevyempi kuin painava: se on perusvarma ja siksi niin laajasti lie myös rakastettu. 

Westö on hurjan taitava kuvaamaan kaupunkia, Helsingin kasvamista ja katuja. Siitä kiitän häntä edelleen. Mutta se, mikä tällä toisella kertaa tökki, ja pahastikin, oli hurja pinnallisuus. Hahmoja, tapahtumia ja vuosia oli vajaassa 600 sivussa niin valtavasti, ettei mihinkään syvennytty kunnolla, vaan aika ja kerronta viiletti ohi niin sisällissodan kuin yksittäisten hahmojen traumojenkin. Ihmisiä kuoli, kulki kaduilla, meni naimisiin, erosi, juopui, tanssi ilosta, mutta juuri mihinkään ei pysähdytty, mitään ei tarkennettu, ja se oli pidemmän päälle häiritsevää. Yrityksiä ehkä oli – oli koetusta saada kiinni siitä, miten eri tavoin samalla puolella taistelleet valkoisetkin sisällissodan kokivat – mutta kun itse hahmot olivat yhtä kiireellä ohi juoksevia kuin itse perustarinakin, ei mistään ehtinyt saada otetta, kun näkökulma, ote tai tarina jo vaihtui. Ja se on harmi. Sillä niin Suuri Tarina kuin tämä onkin, rauhoittumalla tästä olisi saanut Suuremman. Lähemmäs tarkentamalla taitavamman. Aidosti niihin mieliin kurkottavan, sen sijaan että oltaisiin tarjottu nyt vähän kaikkea, jokaiselle pieni ripaus jotakin.

Ja se tuntuu hassulta. Muisti on hassu. Se nimittäin sai tämän kirjan mielessäni aivan erilaiseksi, ja suurin osa tästä toisesta lukukerrasta menikin lähinnä omien kokemusten tarkkailuun itse tarinan tarkkailun sijaan. Muisti tallettaa valtavan määrän tunnelmia ja hetkiä, mutta se kiinnittää niihin niin paljon ylimääräistä ja toisaalta taas haalistaa olennaisia asioita, ettei muisto oikeastaan koskaan edes voi olla kovin totta. Harvoin toki muistoihinsa ihan tällä tapaa pääsee palaamaan, mutta vanhoja lempikirjoja uusintalukiessaan sen huomaa. Huomaa, miten oma elämäntilanne, omat haaveet, asenteet ja ylipäätään kyky hahmottaa maailmaa, vaikuttaa jopa tapaan tulkita asioita ympärillä. Muodostaa niistä totuuksia, muistoja, joiden luulee olevan totta. Ja vaikka toki aivan samasta nyt ei kokemusten kanssa ole kyse, kuin tällaisessa lukukokemuksessa, on omia ajatuksia ja itselleen tärkeinä pitämiä asioita oikeastaan vain hauska peilata uudestaan 11 vuoden jälkeen. Noin 472 välissä luetun kirjan tuottamalla perspektiivillä. 

Kuten vuosikymmenen vanhojen pariin palaamisen kanssa usein muutenkin, ei tässäkään nyt varsinaisesti ihan niin hyvin käynyt kuin etukäteen olisi saattanut ajatella. Vaikka kyseinen kirja nyt mikään entinen heila ei tietenkään olekaan, on asioita, joiden pariin kannattaa palata, ja on asioita, joiden nostalgia-arvo säilyy parhaiten, kun niiden antaa olla juuri niitä, mitä ne ovat olleetkin. Nuoruuden rakkauksia. Mutta onneksi tämän lukukokemuksen ja omien ajatusteni väliin ehtii kuitenkin taas tulla pian kirja jos toinenkin. Uskon vakaasti nostalgian vielä palaavan, tämänkin kirjan kohdalla.

Helmet-haaste 2020: 12. Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera

MIKE POHJOLA : SINÄ VUONNA 1918

MIKE POHJOLA : SINÄ VUONNA 1918

527s.

Gummerus 2018

Arvostelukappale

Pohjola hurmasi vuosi sitten hulvattomalla 1827-romaanillaan, joka paljasti kuka todella oli syyllinen Turun tulipaloon. Jostain syystä tuo kirja jäi yhdeksi mieleenpainuneimmaksi ja viihdyttävimmäksi lukukokemukseksi koko vuonna, ja kun joulun alla kuulin Pohjolalta ilmestyvän tänä kevättalvena immersiivisen lukuromaanin sisällissodasta, kiinnostuin välittömästi. Immersiivisyys on tuttua lähinnä muutamasta Annantalon lastennäyttelystä/-esityksestä, joissa työn puolesta olen päässyt käymään, mutta myös eräästä oman lapsuuteni satukirjasta, jossa sai omilla valinnoillaan jatkaa matkaa valitsemaansa suuntaan. Kuinka koukuttavaa, sama satu kun saattoi loppua ihan miten tahansa!

Mutta nyt on aika lähteä Pohjolan kanssa matkalle kohti viime vuosisadan toista vuosikymmentä. Ja koska Pohjola kertoo oman tarinansa hyvin osallistavasti, on aika tehdä se sama nyt postauksessa. Joten ole hyvä, istu mukavasti ja valmistaudu kokoamaan tästä postauksesta oma arviointisi. Hylkää perinteinen lukeminen, ja keskity tekemään valintoja: niitä seuratessasi siirry aina siihen osaan, jonka valitset, kunnes pääset loppuun asti. Se loppu ei edes ole aivan niin kaukana kun postaus nopealla vilkaisulla saattaisi antaa ymmärtää.

Aloitetaan:

Jos koet, että romaanin, olipa se kuinka immersiivinen tahansa, tulee olla eheä ja kerronnaltaan täysin toimiva, siirry postauksen osaan 1. 

Jos taas kokeellisuus ja osallisuuden tunne antaa mielestäsi anteeksi pienet yksittäissäröt, siirry postauksen osaan 2.

O S A  1: Ensimmäinen tarinani, kommunistityttö Marian kohtalo oli varsinainen antikliimaksi. Hän tuli huutokaupatuksi, mutta pakeni, joutui vankilaan ja kuoli. Jaaha. 

Seuraavaksi kokeilin pohjanmaalaisen Lars-pojan tarinaa. Se sentään meni pidemmälle, mutta välissä unohtui muun muassa hänen ruotsinkielisyytensä saati sitten aatelisuutensa. Nyt kuitenkin päästiin sotaan asti, taisteltiin ja palattiin sankareina kotikonnuille. Mikään ei tosin ollut enää kuin ennen, olo oli pöllämystynyt kun vielä hetki sitten huutolaislapsesta ottolapseksi tsaarinaikaisella Venäjällä kasvanut nuori olikin itsenäisen Suomen kansalainen. Kaikkea sitä.

Pohjola lähtee kunnianhimoiseen hankkeeseensa rohkeasti, ja valinnat ohjaavat lukusuuntaa jo muutaman ensimmäisen kappaleen parissa. Ja kuten jo ensimmäisistä lukukokemusesimerkeistäni huomaa, lähtevät ne totaalisesti täysin eri suuntiin, ja valinnoista - tai monissakin kohdissa arpaonnesta - riippuen oltiin vaikka minkälaisten käänteiden keskellä. Harmi vain kun se, mitä tässä tavoiteltiin ei ehkä ihan riittänyt. Tiedän, että kokeellisuus ja immersiivisuus vaatii paljon, mutta jos tarinoista tulee epäuskottavia ja ne eivät pidä edes omaa logiikkaansa, on pettymys hieman väistämätön, etenkin kun tältä odotti hurjasti.

Jos käsittelet pettymystä syventymällä kohtiin, jotka olisivat voineet mielestäsi toimia paremmin, siirry postauksen osaan 3.

Jos taas käsittelet pettymystä etsimällä kuitenkin muutamia mukavia valonpilkahduksia, siirry postauksen osaan 4.

O S A   2: Eräässä tarinassani olin juutalaistyttö, joka sattuman sanelemana päätyy punakaartilaiseksi, mutta onnellisen tarinakulkunsa kautta kuitenkin pelastuu ja pääsee takaisin kiinni siihen elämään, josta joskus aikoinaan sotaan riivittiin mukaan. Vaikkei uskonto osallistumiselta pelastanut, ei se johtanut kuolemaan eikä vankileireillekään, joten todennäköisesti kohtalostani sain kaiken kaikkiaan todella olla onnellinen.

Pohjola on kunnianhimoinen ja toteutuksensa kanssa rohkean monipuolinen. Vaikka näin paksu teos pitää sisällään alle kolmesataa lukua (joka siis tässä tapauksessa ei ole mitenkään hurjasti), pääsee jokaisella lukukerralla täysin eri suuntiin ja eri ihmisten päiden sisään. Sinä-kertoja toimii, sillä eläytyminen on tässä tärkeämpää kuin täysin sataprosenttisesti pitävä tarina. Ja siihen Pohjola panostaa, sillä vaikka jokainen kohtalo on oikeastaan vain pintaraapaisu, tekisi niitä mieli itsekin laajentaa entisestään, jatkaa kuvitteluleikkiä, sukeltaa sisällissodan aikaiseen maailmaan. Kirja tekee mieli aloittaa uudestaan ja uudestaan, ja lukutahti kiihtyy vain entisestään, kun tietyissä tutuissa risteyskohdissa voi nopeuttaa tahtia ja hypätä aina vain uuden langanpäähän kiinni. Ja niitä lankoja tässä todella riittää. 

Jos haluat jos haluat käsitellä onnistunutta kirjaa yksittäisen kirjan tasolla, siirry postauksen osaan 5.

Jos haluat käsitellä onnistunutta kirjaa yleisemmällä tasolla, ja pohtia sen vertauskuvallisuutta, siirry postauksen osaan 6.

O S A  3 : Kun samaan ratkaisuun voi päätyä useampaa eri reittiä (mikä toki on täysin järkevää, muutenhan kirja paisuisi aivan mahdottomaksi), huomaa, miten ihan jokainen pala ei kiinnitykään toiseensa palapelin palan lailla, vaan useimmiten sopivuudestaan huolimatta siihen jää ikäänkuin pieni reikä, jota immersiivisyys ei paikkaa. En kirjoita immersiivisiä kirjoja, mutta jos tekisin jotain tämän kanssa toisin, vähentäisin todennäköisesti vaihtoehtojen määrää, panostaisin enemmän niiden laatuun ja pitävyyteen. Toinen vaihtoehto toki olisi ollut syventää jo tämän vaihtoehtomäärän tarinoita, mutta sellaisen lopputulos olisi todennäköisesti ollut yli 2000-sivuinen opus, joten ymmärrettävästikin sitä olisi saattanut olla ehkä hieman haastavaa myydä. Se olisi kuitenkin lopulta ollut se, joka olisi pitänyt syviä, ehjiä ja loogisesti paikkansa pitäviä tarinoita sisällään, ja se olisi ollut se, mitä tältä ehkä odotinkin. Mutta ehkä ihan kaikkea ei aina toiveistaan huolimatta voi saada.

Myös naishahmojen kuvailu ja rakentaminen jäi hieman köyhäksi. Vaikka valkoisissa ei  ehkä todellisuudessa juurikaan naisia olisi taistellut, ei tämän sukupuolen ainoa tehtävä saa olla hahmo, jonka voi jollain tapaa, aina vain uudelleen ja uudelleen raiskata. Jos kirjoittaa fiktiivistä teosta, on yksinkertaisesti laiskuutta olla keksimättä erilaisia kohtaloita myös naisille. Se ei kuvaa todellisuutta, vaan mielikuvituksen rajallisuutta.

Todennäköisesti myös sinua varten on olemassa jossain joku toinen kirja, joka onnistuu tässä paremmin. Siirry seuraavaksi postauksen osaan Loppu.

O S A  4 : Epäuskottavaa tai ei, ehkä tästä kuitenkin voi ajatella, että näin usean eri palan yhteenliimaamisessa täytyy joustaa jossain toisessa. Lopulta tässä jää varsin paljon tilaa myös omalle mielikuvitukselle, ja koska kirjoittaja vastuuttaa lukijansa jo kohtaloiden valinnoissa, voihan ajatella hänen toivovan lukijan samalla täyttävän ne aukot, johon kirja ei itsessään joka kohdassa kykene. Ja toisaalta, jos lopulta kyse on muutaman kymmenen, maksimissaan sadan sivun mittaisista yksittäisistä tarinoista, voiko niiltä odottaakaan syväluotaavia hahmoja ja ympäristön tyhjentävää kuvausta? Tuskin. Ja jos sellaista kaipaa, kannattaa kokeilla Pohjolan omaa, edellistä romaania 1827, joka kertoo Turun palosta. Se oli mainio, kokonainen ja hulvaton. Siirry seuraavaksi postauksen osaan Loppu.

O S A  5 : Kirjan ehdottomia onnistumisia olivat yksittäisten tarinoiden moninaisuuden lisäksi jatkuva risteäminen jo tutuissa tarinoissa: saatat olla samassa paikassa puolueettomana juutalaistyttönä missä äsken olit valkoinen upseeri. Niinhän se todellisuudessakin menee, ja silti kohtalo tai sattuma, kumpaan ikinä uskookin enemmän, johdattaa sinut aivan eri suuntaan kuin muut tilanteen kanssasi jakaneet. Jossain vaiheessa ohivilahtavat luvut alkavat myös koukuttaa: mitä valintoja pitää tehdä päästäkseen siviiliksi kansalaissodassa? Akselin vaimoksi? Kun kolmenkaan yrityksen jälkeen ei onnistu, alkaa tuo tavoiteltu poikamies tuntua haastavalta saaliilta, mutta samalla kirja entistäkin mielenkiintoisemmalta, kun on taas kulkenut uuden ja erilaisen kohtalon, nyt tataarina oikukkaan tarinan seurassa, seuraavaksi venäläisenä murheellisessa tarinassa. Ketä sitten kokeilisin? Tämä kirja ei todella lopu koskaan, oikeastaan vasta sitten kun on päättänyt saaneensa tarpeeksi. Tiedä sitten milloin sellainen hetki vielä eteen tulisi. 

Jos nyt aloit kuitenkin hieman epäillä, voiko näin moniosainen palapeli todellisuudessa toimia, ja ennenkaikkea luoda tarpeeksi uskottavia yksittäisiä tarinoita, siirry postauksen osaan 4.

Jos kaikki vaikuttaa edelleen ihan loistavalta, ja haluat kuulla aiheesta vieläkin lisää, siirry postauksen osaan 6.

Jos tämä kuulostaa jo hyvältä, ja tahtoisit siirtyä lukemaan jo itse kirjaa, siirry seuraavaksi postauksen osaan Loppu.

O S A  6 : Parhaimmillaan tämä kirja on myös meta-tasolle vietynä mainio vertauskuva vuoden 2018 Suomesta: kenestä tahansa on voinut tulla mitä tahansa, ja heistä olisi voinut tulla mitä tahansa, jos he olisivat tehneet minkä tahansa ratkaisunsa toisella tavalla. Se toki näkyy jokaisenelämässä nykyäänkin, ja on sinänsä jo hurjan mielenkiintoinen ajatusleikki itsessään (kunhan ei taivu ikävänpuoleiseksi jossitteluksi), mutta ennen kaikkea se kuvaa kahtiajakautunutta isänmaatamme sisällissodan kynnyksellä lempeän kuvaavasti. Puolensa valitseminen oli vaikeaa jokaiselle, ja jonkinlaisen välähdyksen siitäkin sai itse pohtiessaan mikä laulu laulaa huutolaismarkkinoilla, kenet valinta houkuttelee sinusta markkoja tarjoamaan, mitä taas tehdä kun eteesi tuodaan karannut vanki ja sinun tehtäväsi on päättää toisen hengestä. Ratkaisevia hetkiä harvoin pystyy peruuttamaan, siirtymään sittenkin epämiellyttävästä luvusta edellisen valinnan kautta johonkin toiseen, mutta tämän kirjan sivuilla sekin näkyy ja vankilaan kuolleen tytön kohtalo pysäyttää siinä missä se olisi vartavasten omaksikin romaanikseen rakennettu. 

Jos haluat lukea vielä ihan vähän hehkutusta, joka ei oikeastaan edes enää välttämättä liity varsinaisesti tähän kirjaan, siirry postauksen osaan 7.

Jos tuli kiitos jo ihan selväksi, siirry seuraavaksi postauksen osaan Loppu.

O S A  7 : Osallisuuden ja immersiivisyyden toivoisi olevan sitä jotain, joka voisi niin sanotusti pelastaa myös tulevaisuuden kirjallisuuden ja taiteen. Siinä on jotain koukuttavaa, pelillistäkin. Kun et olekaan vain passiivinen vastaanottaja, vaan pääset aidosti kokeilemaan ja tekemään, olet mukana maailmassa ja huomaat antavasi sen pieniä kauneusvirheitäkin anteeksi, koska kerrankin saat tehdä jotain. Kokemus on sinun käsissäsi, ei vain sen joka sinulle jotain on antanut koettavaksi. Ja silti se on sen kokemuksen tarjoajankin. Välillä, täysin ajatuksenvirtaisena sivuhuomautuksena nyt sanoen, tuntuu, että osallisuuden ajatellaan olevan jotain, joka siirtää vastuun kokonaan tekijältään pois, antaa sen vain osallistujille. Mutta eihän se ole osallisuutta, se on ihan vain laiskuutta. Ja siihen Pohjola ei todellakaan kirjansa kanssa syyllisty, sillä hän on saanut kasaan sen verran mainion paketin, että sen varassa pärjää myös osallistettava. Ilman tuota työtä lopulta meidän pitäisi kirjoittaa teoksemme itse, ja mitä osallisuutta se nyt olisi. Ei ainakaan sitä, mikä idealistinen tausta-ajatus taitaa olla. Siirry seuraavaksi postauksen osaan Loppu.

L O P P U : Päädyit tähän osioon mitä kautta tahansa, voidaan Pohjolan tapaan kiittää osallistumisesta ja kaikenkattavasta lukemisesta. Voit myös palata alkuun ja tehdä valintasi uudelleen, kokeilla miltä tuntuu asennoitua kirjaan toisella tavalla, ja katsoa vaikuttaako se haluusi tarttua tähän itsekin. Tai vaikka jakaa siitä jo omia ajatuksia, jos sellaisia olet ehtinyt kerryttämään. Niin tai näin, onhan tämä omalla kunnianhimoisella tavallaan kyllä mitä mainioin tapa välillä lukea. Ja poistua niiltä kaiken maailman aluilta, joissa nyt mukavinta on. Pohjolaa ei ainakaan rohkeudenpuutteesta voi syyttää, joten ehkä minäkin menen, ja luen vielä kerran kiellon päälle yhden tarinapolun jälleen alusta. Tämä kirja kun ei ainakaan kesken pääse loppumaan.

Helmet-haaste 2018: 30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan

LAURA RESTREPO : INTOHIMON SAARI

LAURA RESTREPO : INTOHIMON SAARI

315s.

Fabriikki Kustannus 2015

Alkuteos: La Isla de La Pasión (1989)

Suomennos: Laura Vesanto

Tänä syksynä pieni turkulainen kustantamo Fabriikki on ollut varsin vahvasti edustettuna kirjablogissani, ainakin heidän käännöskirjojensa määrään nähden. Ensin luin hauskan ja edelleen erityisen mainiona pitämäni Alain Macbanckoun Pikku Pippurin, sen jälkeen lukuhetkensä jälkeen hieman jopa parantuneen Deborah Levyn Uiden kotiin -pienoisromaanin. Jokin noissa kahdessa viehätti yhdessäkin, sillä edelliseltä kirjastoreissulta tarttui mukaan taas kaksi saman kustantamon käännöstä, ja nyt lukuvuorossa Restrepon Inhtohimon saari houkuttelevan aiheensa puolesta.

"Paholaisrausku pistää häntä, huusi Victoriano; varmaankin meduusoja, kirkui Faustinon vaimo. Lapset huusivat. Viisi miestä, neljä, kuusipa, kolme miestä ja kaksi naista juoksi kohti laituria. He näkivät Jesús Nerin, joka taisteli nyrkein hampain hyökkääviä mustia varjoja vastaan. He näkivät avuttoman Jesús Nerin, joka antoi periksi kasvoillaan hämmentynyt, ei vaan tuskainen, ei vaan armoa aneleva ilme."

On vuosi 1904 ja meksikolainen kapteeni Ramón Arnaud on juuri laskenut jalkansa pienen atollisaaren valkoselle hiekalle. Hän on nuoren vaimonsa ja tuoreen tukikohtansa sotilaiden kanssa keskellä itäistä Tyyntä valtamerta Clippertonin saarella, sillä samaisella, jonka nimeksi vuosisatoja aiemmin oli annettu kohtalokas Intohimon saari. Arnaud on toilaillut aiemmalla sotilasurallaan kerran jos toisenkin itsensä korkealta aina vain uudelleen alkuun, mutta tämän alun hän päättää olevan viimeinen, se paikka, jossa hän maataan palvelee ja tukikohtaansa suojelee ranskalaisilta. Vielä hän ei aavista saaren, Meksikon sisällissodan ja ensimmäisen maailmansodan kääntyvän vuorotellen kaikki häntä vastaan, ei näe sitä tulevaisuutta, josta yhdeksän vuotta myöhemmin hänen vaimonsa ja nälkiintyneet lapsensa haaksirikkoisina pelastetaan muiden unohtamina. Nyt saari on hänelle uusi alku, sen kolmetoista palmua, kallionkiellekkeet ja tuhannet suulat ja taskuravut jotain, jonka avulla hän voi kunniansa palauttaa.

Restrepon jo 1980-luvulla kirjoittama ja viimein muutama vuosi sitten suomeksi käännetty teos yhdistelee eri kerronnan tasoja, tosipohjaisia tapahtumia, faktoja ja fiktiota sumeilematta yhteen, ja saa luotua hurjan mielenkiintoisen romaanin, jota ei käsistään malta päästää. Pääosin kerronta painottuu Clippertoninsaarelle, mutta välillä se seikkailee metakertojan mukana nykypäivässä, 1980-luvun Meksikossa saarella eläneiden lasten nykyisyydessä tai heidän sukulaistensa luona valottamassa tapahtumien luonnetta heidän näkökulmistaan, vaihdellen sitä aina sen mukaan, kuka milloinkin sattuu tarinaa kertomaan, ja piipahtaapa se välillä myös 1700-luvun Intohimon saarella, jonne pahamainenen merirosvo Clipperton käy saaliinsa piilottamassa. Se luo jotenkin niin taitavan veijarimaisen, kujeilevan ja härnäävän epäluotettavan kertojan, että jo se pitää pauloissaan, ja kyllä tämän romaanin kielikin on hienoa, sellaista, että rikinhajuiset laguunit ja saaren yli pyyhkäisevät hurrikaanit voi todella tuntea itsekin. Se tässä kirjassa onkin ehdottomasti upeinta, tuon kertojan lisäksi siis, se realistisuus ja tunne siitä, kuin eläisi jotenkin itsekin autiosaarella 1900-luvun alun hahmojen kanssa. Söisi taskurapuja ja taistelisi keripukkia vastaan kookosvedellä, joka oli ainoa tuore asia koko pienellä atollisaarella. 

Olen jo hetken jälleen kärsinyt ihan pienimuotoisesta lukujumista, mutta kokenut, että nyt se on ennenkaikkea johtunut siitä, että kesken on liian hyviä, taitavia ja keskittymistä vaativia kirjoja ja oma keskittymiskyky taas kaikkien tenttien keskellä kovinkin olematon. Olen kaivannut jotain kepeämpää, menevämpää ja helpompaa luettavaksi, ja Restrepon Intohimon saari olikin siihen vallan mainio kirja. Ei se silti mitään totaalista hömppää ole, mutta viihdyttävän hienosti kirjoitettu, hieman kuin Bea Uusman Naparetki, mutta henkilöhahmot aidosti eloon herätettyinä. Jotenkin niin todellinen ja taitavasti rakennettu, että moni muu kalpenee rinnalle. Ja ehkä sillä sille antaakin hieman anteeksi loppupuolen kummallisen notkahduksen, sen pienen, mutta hyvin häiritsevän juonikäänteen, joka lopulta tuntui vain todella turhalta mässäilyltä ja raiskausfantasioilta liittymättä silti päätarinaan oikeastaan tarpeeksi hyvin lainkaan. Jonkin muun kirjan kanssa tuo olisi saattanut pilata pahemminkin koko lukukokemusta, mutta nyt sen pystyy suurinpiirtein työntämään taka-alalle ja leikkimään vaikka, ettei sitä ollutkaan. Sen verran tarttuva, mielenkiintoinen ja hieno kokonaisuus tämä tällaisena kirjana muuten nimittäin oli.

Intohimon saaresta muissa kirjablogeissa: Kirjapolkuni, Kohtaamisia, Unelmien aika & Eniten minua kiinnostaa tie