Matematiikasta ja tekoälystä: Labatutin Maniac

Benjamín Labatut : Maniac

394s.

Tammi 2026

Alkuteos: MANIAC, 2023

Suomennos Antero Tiittula

Saatu arvostelukappaleena

Kumpi tuhoaa ihmiskunnan todennäköisemmin, teknologinen edistys, joukkotuhoaseet, koneiden vallankumous? Vai ihmisen oma heikkous keksimiensä teorioiden, pommien ja laitteiden äärellä? Jotain tämänkaltaista pohtii Benjamín Labatutin tänä keväänä suomennettu Maniac – kunnianhimoinen historiallinen fiktio, joka kulkee toisen maailmansodan ajan todellisten tutkijoiden mukana lähes tähän päivään saakka, kun tekoäly voittaa ensimmäistä kertaa ihmisen koneille aivan liian luovana ja intuitiivisena pidetyssä go-pelissä.

"Siinä missä jotkut näkivät kvanttivallankumouksen muotoaan muuttavana tulena, joka kipunoi uudenlaisia tuloksia heltymättömällä vauhdilla, Ehrenfest näki lähinnä lamaannusta ja rappiota: 'Ne kauheat abstraktiot! Kaikki se lakkaamaton keskittyminen temppuihin ja tekniikoihin! Matemaattinen vitsaus, joka pyyhkii pois mielikuvituksen voiman!' hän parahti katkerasti opiskelijoilleen Leidenissä. Teoreettisen fysiikan ottama suunta soti täysin hänen periaatteitaan vastaan: todellinen fysiikan intuitio korvautui raa'alla laskentavoiman arsenaalilla, ja matemaattisia kaavoja soviteltiin aineen, atomien ja energian tilalle. Ehrenfest vihasi sellaisia kuin John Von Neumann, se unkarilainen Wunderkind, ja tämän 'hirvittäviä matemaattisia aseita ja lukukelvottoman monimutkaista kaava-aparaattia', samoin kun hän inhosi mahanpurua, joita 'Heisenbergin, Bronin, Diracin ja Schrödingerin loputon makkarakoneiden tehdas' hänelle aiheutti. Hän harmitteli nuorempien opiskelijoidensa asennetta, nämä kun 'eivät enää huomanneet, että heidän päänsä oli muutettu releiksi puhelinverkossa, jolla vältettiin ja levitettiin sensaatiomaisia fysiikan viestejä', eivätkä ymmärtäneet että melkein kaikkien modernien keksintyöjen tavoin matematiikka on vihamielistä elämälle: 'Se on epäinhimillinen niin kuin kaikki aidosti paholaismaiset koneet ja se tappaa kaikki, joiden selkäydintä ei ole tahdistettu sen rattaiden liikkeeseen.'"

Kolmeen osaan jakautuva Maniac on suuri ja kunnianhimoinen historiallinen fiktio, jossa Labatut käsittelee ensin itävaltalaisen teoreettisen fyysikon Paul Ehrenfestin elämän loppuvaiheita Natsi-Saksan nousun aikana, siirtyy siitä unkarilaistaustaisen matemaatikon ja nykyaikaisen tietotekniikan "isän" John Van Neumannin elämään ja tekoihin toisesta maailmansodasta 1950-luvun loppuun, ja lopettaa tarinansa lähes nykyaikaan, eteläkorealaisen Lee Sedolin ammattilaisgo-pelaajauraan, ja sen jonkinlaiseen "huipennukseen", viisisarjaiseen otteluun tekoäly AlphaGo:ta vastaan. Kaikki kolme todellisuudesta lainattua, erityisen älykästä henkilöä ovat keskenään hyvin erilaisia hahmoa muodostavat kiinnostavan ja terävän kokonaisuuden, jonka avulla Labatut tutkii paitsi matemaattisen ja kvanttimenetelmiin perustuvan tutkimuksen totaalista tieteen kaappaamista mutta myös tietokoneiden ja etenkin tekoälyn syntyä. Siinä missä romaanin Ehrenfest vieroksuu jo valmiiksi lähes 100 vuotta hänen kuolemansa jälkeen tulevaa tulevaisuutta, Van Neumann rakentaa sitä vimmaisena elämäntyönään ja Sedol jo viimein meidän kanssamme elää sitä. Matemaattinen ymmärrys maailmasta, algoritmit ja kielimallit tuntuvat tulleen jäädäkseen, ja me otamme sen lähes annettuna kulttuurievoluution huippusaavutuksena tai moraalipaniikkimaisena totaalikieltäytymisenä kaiken keinotekoisuuden edessä keskittymä keskusteluissa juurikaan niihin harmaisiin ja aidosti eettisesti perkaamista vaativiin teemoihin, jota kyseinen kehitys tuo tullessaan.

Generatiivisesta tekoälystä voi olla toki montaa mieltä, mutta Labatut jättää moraaliset valinnat lukijalleen. Hän näyttää etenkin ensimmäisessä ja viimeisessä osassa mitä ihmiselle ja yhden pelin ympärille syntyneelle kulttuurille voi käydä, kun kaiken inhimillisyys typistetään pelkiksi algoritmeiksi ja laskentakaavoiksi. Ihminen tuntuu olevan lajina hurahtaja – kun se on keksinyt yhdenlaisen selityksen tai mallin jollekin asialle, hän soveltaa ja käyttää sitä ihan kaikkialla, pohtimatta lainkaan sopiiko se sinne saati luoko sen tunkeminen itseasiassa kehäpäätelmämäisiä, itseään toteuttavia ennustuksia. Se on kenties inhimillistä yksilötasolla, mutta Ehrenfestin varoituksiin yhtyen melko vaarallista lajitasolla. Kun me ymmärrämme esimerkiksi koulussa lapsia vain matemaattisesti mitattavien määreiden näkökulmasta, olemme onnistuneet jo peruskouluhistorian aikana kadottamaan tärkeitä yhteisöllisyyden, kohtaamisen ja toisaalta yhteiskuntakriittisyyden muotoja, joita myös voitaisiin opettaa – jos kaikkea oppimaa ei siis tarvitsisi alistaa luvuille ja määrälliselle mittaamiselle. Toisaalta taas työnnämme samoja matemaattisia algoritmeja niin sanotun teko"älyn" kehittämiseen – siinä missä Von Neumannin aikalaiset haaveilivat itsestään elävistä epäorgaanisista elämänmuodoista, elämme 2020-luvun puolivälissä valtavaa kielimalleihin perustuvaa tekoälyaikaa, joka jälleen typistää ajattelumme vain todennäköisyyksien varaan. Samanlaistumme ja samanlaistamme. Labatut näyttää tämän ajattelun melko hyytävästi Von Neumannin kautta: siinä missä muut tutkijat vetosivat ydinpommin valmistukseen tähtäävän Manhattan-projektin päätteeksi Yhdysvaltain presidenttiin, jotta pommia ei todellisuudessa koskaan käytettäisi, Von Neumann neuvoi sotaesikuntaa millä korkeudella räjäytettynä atomipommi aiheuttaisi suurimman tuhonsa.

Tieteen, edistyksen ja eettisen vastuun rajapinnoilla (ja hyvin, hyvin kaukana myös niistä rajapinnoista) kulkeva romaani on koukuttava, terävä ja laadukas lukukokemus. Sitä markkinoidaan takakansitekstissä "piinaavana trillerinä, jonka loppua kirjoitamme parhaillaan", mutta todellisuudessa romaani on paljon enemmän. Trilleriyteen ja tekoälyuhkaan piilotettuna markkinointi vetoaa juuri siihen moraalipaniikkiin, jonka tekoälysaa herkästi aikaan, ja se sotii osin jopa Labatutin kirjan sisältöä kohtaan: ihminen häviää todennäköisesti omille keksinnöilleen, koska alkaa pelätä itsensä luomaa, ei siksi, että hänen luomansa olisi ihmistä suurempi. Kun annamme koneille, pommeille ja matematiikalle oman toimijuutemme, käytämme jälleen jotain parhaimmillaan aivan mainiota apuvälinettä itsemme alistamiseen. Sen puolesta sekä matemaattista, algoritmista kuin tekoälyllistäkin kehitystä soisi kritisoitavan enemmän. Niin kauan kun emme pidä kiinni inhimillisyydestämme, saati näe tieteen, taiteen tai arjen kautta kautta muita mitattavia arvoyksiköitä, aiheutamme tuhomme ihan itse. Tekoälyllä tai ilman.

SAIRAUS VERTAUSKUVANA

SUSAN SONTAG :

 ILLNESS AS METAPHOR & 

AIDS AND ITS METAPHORS

180s.

Penguin, 2002/1978 & 1989

(kirjasta olemassa vuonna 2010 suomennettu laitos

Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat, 

suom. Osmo Saarinen. 

Sattuneesta syystä sitä ei etenkään täältä Belgiasta löytynyt.)

Miltä tuntuu sairastaa maailmassa, joka on ottanut sairautesi omakseen aivan muussa merkityksessä? Miltä tuntuu kantaa sisällään virusta, kasvainta tai vaikkapa aivan vääriin paikkoihin sirottunutta kohdun limakalvorakennetta, kun maailma väittää, että sairautesi on rangaistus, häpeän aihe, itse aiheutettua tai jopa loputtoman pahuuden symboli? 30 vuotta syöpää sairastanut, ikoninen filosofi ja kirjoittaja Susan Sontag pysähtyi tämän ajatuksen äärelle, kahteen kertaan. Ensin 1970-luvun lopulla syöpää ja kasvaimia (& sen seurana esimerkiksi tuberkuloosia) sekä niiden vertauskuvia ja kymmenen vuotta myöhemmin aidsia ja sen vertauskuvia syväluotaavasti tutkien.

Sontag näyttää, miten kukin sairaus vuorollaan joutuu tietyllä tapaa yhteiskunnallisen metaforisuuden keskiöön, ja mitä siitä seuraa paitsi kielelle myös sairauksien sairastajille. Siinä missä 1800-luvun loppua ja 1900-luvun alkua leimasi vahva tuberkuloosin aika, oli viime vuosisadan puolivälissä erityisesti syövän vuoro. Aids tuli perässä 1980-luvulla, ja kaikkia metaforiksi päätyneitä sairauksia yhdisti yksi asia: mystisyys ja niiden alkuperäisten syiden tuntemattomuus. Jokainen sairaus on ollut vuorotellen historiansa suurin, mutta jokaisen vertauskuvallisuus on silti syntynyt eri tavoin, eri tarinoista. 

“The age-old, seemingly inexorable process whereby diseases acquire meanings (by coming to stand for the deepest fears) and inflict stigma is always worth challenging, and it does seem to have more limited credibility in the modern world, among people willing to be modern - the process is under surveillance now. With this illness, one that elicits so much guilt and shame, the effort to detach it from these meanings, these metaphors, seems particularly liberating, even consoling. But the metaphors cannot be distanced just by abstaining from them. They have to be exposed, criticized, belabored, used up.”

Illness as Metaphor -essee toi väkisinkin mieleen nykyisen nettipuoskaroinnin, jossa eräätkin arkkitehdit ovat ottaneet vuosisatoja vanhat, jo aikoja sitten virheelliseksi todetut narratiivit omiksi aseikseen: milloin syöpä tai endometrioosi johtuu tukahdetuista tunteista tai "naiseudesta", ja milloin taas miasmateoria syntyy uudelleen nordinlaisissa käsissä koronan aikaan, kaikki nämä kerronta- ja pelottelutavat ovat olleet olemassa jo keskiajalta lähtien. Sontag näyttääkin, miten vaarallista näiden käyttö on: paitsi että se lykkää oikean ja aidosti tehoavan hoidon etsimistä se myös saa kantajansa aina jollain tapaa herättämään ne sisäistyneet äänet, että minäkö tämän tein? Olisinko itse voinut olla jollain tapaa erilainen, jottei kohtuni sirottuisi ympäri sisäelimiäni? Häpeä ja syyllisyys elää sairauksissa, ja Sontag näyttää vahvasti, kuinka pitkälti se on kielenkäyttömme käsissä. 

Historiassa selitykset vaihtelivat tautien mukaan: tuberkuloosi oli tietyn "neuroottisen" ihmistyypin sairaus, ja toisaalta se yhdistettiin (romantisoituun) köyhyyteen, alkeellisiin oloihin ja nuoreena sekä viattomina kuolleisiin neitsyihin. Syöpä taas oli jonkinlainen rangaistus – sotavertauskuvien valtaama taistelu, jossa vahvimmat selviytyivät ja heikommat sortuivat jo alkumetreillä. Aidsin levinneisyystapa (niin homoseksuaalien kuin mustien ihmisten yhteisöissä) taas sai aikaan vahvan (seksuaali-)moralismin, joka erotti jälleen yhdellä tapaa valkoiset Toisista. Ja vaikka näistä teksteistä onkin jo pian 40 ja 50 vuotta, elää tällainen tauteihin ja sairauksiin liittyvä vertauskuvallinen puhetapa edelleen. Ei ehkä samojen sairauksien kanssa, mutta vuoroin aina sen, mikä minkäkin tahon propagandaan parhaiten sopii.

“Nothing is more punitive than to give a disease a meaning - that meaning being invariably a moralistic one.”

Ennen se perustui ehkäpä moralistiseen uskonnollisuuteen, poliittisiin tarkoitusperiin tai muuten esimerkiksi valkoisen luokkayhteiskunnan rajojen tiivistämiseen, mutta nykyään näillä kaikilla tunteisiin vetoavilla ja sitä kautta juuri niin vaarallisilla kerrontatavoilla pyritään lähinnä tuottamaan voittoa yksittäisille ihmisille. Sairastunut on helppo kohde – moni on valmis kokeilemaan mitä tahansa, mistä toivoa olisi vielä saatavissa. Kun sairastuneelle annetaan ymmärtää, että vika ja alkusyy on hänessä, on hänet helpompi saada myös uskomaan, että parannus ja selviytyminen on myös hänessä itsessään. Kolikon kääntöpuoli on kuitenkin ruma ja likainen: se todennäköisemmin vie kauemmas aidosta mahdollisuudesta parantua kuin toisi sen luo. Sairaus kun vain on, se ei kysele yksittäisen ihmisen tahdonvoimaa, selviytymisviettiä tai taistelutahtoa. Kun parantumisestakin tehdään identiteetti, siirtyy sairauden biologiset ja fyysiset mekanismit kauas siitä, mitä ne todellisuudessa kehollisella tasolla ovat.

Pelon ja toisaalta yksilöpsykologisen syyllisyystuotannon ilmapiiri toimiikin itse itseään vahvistaen: tällaiseen pseudotietoon ei toimi parempi, oikea tieto, koska se kiertää pikkusormensa ympärille tunteita, ei niin sanottua järkeä. Samaan tapaan Sontagin esseet tuovat ymmärrettäväksi (muttei suinkaan hyväksyttäväksi) korona-ajan yksilöpsykologiset romahdukset, jotka saivat ihan järkevänkin oloiset ihmiset kaivautumaan syvälle anti-vaxxer- sekä salaliittoteoriakaninkolotunnelia, ja katoamaan niin sanotusti tästä maailmasta. Sairaudet, oikeat mutta useammin keksityt, joita lietsotaan psykologisena aseena, joiden takia ihmisiä kartetaan, eristetään ja jopa kansanmurhataan, ovat valtava, psykologista resilienssiä horjuttava voima, johon harvalla on yksin vastavoimaa. 

“One set of messages of the society we live in is: Consume. Grow. Do what you want. Amuse yourselves. The very working of this economic system, which has bestowed these unprecedented liberties, most cherished in the form of physical mobility and material prosperity, depends on encouraging people to defy limits. Appetite is supposed to be immoderate. The ideology of capitalism makes us all into connoisseurs of liberty—of the indefinite expansion of possibility. Virtually every kind of advocacy claims to offer first of all or also some increment of freedom. Not every freedom, to be sure. In rich countries, freedom has come to be identified more and more with “personal fulfillment”—a freedom enjoyed or practiced alone (or as alone). Hence much of recent discourse about the body, reimagined as the instrument with which to enact, increasingly, various programs of self-improvement, of the heightening of powers.”

Sairauden käyttö vertauskuvana (kommunismi on ihmiskunnan syöpä -henkisesti) sekä sotasanaston käyttö sairauksien vertauskuvina (solut hyökkäävät itse itseään vastaan) luovat todellisuutta, jonka seurauksia Sontag näissä klassikkoesseissään käy taidokkaasti läpi. Kuten koronapandemia, erilaiset influenssauhat, ebola, mielen sairaudet sekä jo mainittu endometrioosi näyttävät, että lähes mikä tahansa sairaus voidaan kaapata narratiivisen todellisuuden keskelle, ja muuttaa niillä jopa yhteiskunnallista suuntaa. Sontag argumentoi, että ainoastaan parempi, oikea tieteellinen tieto voi toimia näitä vastaan, mutta se edellyttää myös siihen uskovien huolellisempaa kielenkäyttöä: hullut päivät, kasvain-kapitalismimetaforat ja toisaalta kaiken kattava halumme medikalisoida ja lokeroida ihmisillistä persoonallisuuden moninaisuutta kulkee tiiviisti kiinni ihmiskunnassa, aatesuunnasta huolimatta. Ja vaikka voidaan väittää, ettei sairaus tai virus valitse kohdettaan, puhetavat valitsevat sen puolesta. Mitä marginalisoidumman ryhmän sairaus on kyseessä tai mitä todennäköisemmin vain valkoiset, keskiluokkaiset ihmiset saavat siihen hoitoa, sen suurempi psykologinen ulottuvuus jokaisella yksittäisellä virustartunnallakin on.

FOUCAULT: TURVALLISUUS, ALUE, VÄESTÖ

 MICHEL FOUCAULT : TURVALLISUUS, ALUE, VÄESTÖ

COLLÈGE DE FRANCEN LUENNOT 1977–1978

380s.

Tutkijaliitto 2025

Alkuteos Sécurité, territoire, population 2004

Suomennos Antti Paakkari

Tutkijaliiton uusi painos Michel Foucault'n klassikosta Turvallisuus, alue, väestö on niin sanotusti paluu juurille. Muistan jo erityispedagogiikan perusopinnoissa kuulleeni sanan biovalta, ja hieman myöhemmin kvalitatiivisten tutkimusmenetelmien kakkoskurssilla kriittisen diskurssianalyysin. Omaan graduseminaariin marssin itsevarmana, ja jo esittelykierroksella kerroin, että aion tehdä lopputyöni jotenkin käyttäytymisestä ja sen hallinnasta sekä opettajien puhetta kriittisesti analysoiden. Foucault tuli mukaan jo tuossa vaiheessa, mutta kunnolla hurahdin 2020-2021, kun tein gradustani tämän artikkelin nimenomaan Foucault'n kuri-, hallinta- sekä pastoraalisen paimenvallan käsitteitä käyttäen. Turvallisuuden, alueen ja väestön analyysit tulivat siis jo tutuiksi aiemman painoksen sekä useampien Foucault Reader -teosten kautta (suuri hurraahuuto Kai Alhasen Käytännöt ja ajattelu Michel Foucault'n filosofiassa -kirjalle). Ihan tällä tapaa kannesta kanteen en ole ennen Foucault'ia lukenut, siis huvikseni ja niin sanotusti vapaasta tahdosta. Projekti hieman jännitti, koska entä jos a. olen ymmärtänyt aiemmin kaiken aivan väärin tai b. en ymmärrä enää yhtään mistään mitään. Mutta aiemmin tänä syksynä luetusta Adornosta innostuneena ajattelin, että nämä luennoista litteroidut ja kirjalliseen muotoon muutetut puheet ja esitelmät vetävät kyllä kirjoitettua ajattelua helpommin. Ja se oli totta myös Foucault'n kanssa.

Foucault'sta on toki kirjoitettu koko maailman sivu. Hänestä on tehty kirjoja, tutkielmia, tutkimuksia, kokonaiset koulukunnat perustavat toimintansa hänen ajattelulleen ja analyyseilleen. Sinänsä yksi kirjablogipostaus siis tuskin voi tuoda – eikä sitä tietenkään yritäkään – mitään lisää tähän keskusteluun. Kyllä Foucault'ia silti lukea kannattaa: hänen valta-analyysinsa, hallinnallisuuden ja hallinnan ja toisaalta muun muassa pastoraalisen paimenvallan käsitteet avartavat ymmärrystä yhteiskunnasta ja etenkin sen rakenteiden varjoon jääneistä vallan/hallinnan tekniikoista. Foucault itse kutsuu tätä tosiaan biovallaksi, hallinnaksi joka pyrkii vaikuttamaan ihmisten syntyvyyteen, kuolleisuuteen, terveyteen ja hyvinvointiin – pitääkseen valtion pystyssä ja toimimassa. Kaikki tämä valta ja hallinta vaikuttaa myös ihmisen subjektiviteettiin, eli siis siihen, mitä yksilö ajattelee voivansa tehdä, haluavansa tehdä ja kykenevänsä olla. Hallintavalta liikkuu normalisoinnin keinoilla, ja vaikka Foucault tässä luentosarjassaan lähinnä taustoittaa historiallisesti hallinallisuuden syntyä, on tätäkin analyysia mahdollista käyttää vaikkapa kouluinstituution toimintojen kriittiseen analysointiin.

Koulu on yhteiskunnallinen paikka, joka koskettaa jok'ikistä väestöön kuuluvaa henkilöä ainakin jollain tapaa. Oppivelvollisuus takaa kaikille paitsi perusvalmiudet itsenäiseen elämään myös valtiolle lisää työntekijöitä, jotka ylläpitävät valtiota itseään. Foucault'ia mukaillen voitaisiinkin esittää, että siinä missä aiemmin koulukulttuuri perustui suoremmalle kurivallalle, valvonnalle, rangaistuksille tai niiden uhalle, pyrkii se nykyään sisäistämään hallintakeinot ihmiseen itseensä. Eli käytännössä manipuloimaan mieliä. Jotenkin näin: kurivaltaan kuuluva antaisi lasin seinään heittäneelle rangaistuksen, ja tekisi sen muiden edessä, jotta kaikki ymmärtäisivät miten väärin teko oli. Hallintavalta taas pyrkisi vetoamaan yksilöön, kertomaan että sinä et oikeastaan halua heittää lasia seinään, koska ymmärrät että hyvät ihmiset eivät toimi niin. Saattaa hallintavaltaa käyttäväkin torua ja rangaista, mutta pääsääntöisesti hän pyrkii palkitsemaan niitä, jotka käyttäytyvät toiveiden mukaisesti. Palkinto on yleensä sosiaalinen: lasia heittämättömästä tulee paitsi hyvä ihminen, hän myös saa hyvän ihmisen edut – helpommat tehtävät, vallan pitäjän suosion, enemmän sosiaalista näkyvyyttä ja suurempia etenemismahdollisuuksia. Lasin heittäjästä tulee siis huono ihminen, jolloin rangaistuskin on sosiaalinen – hän menettää kaiken sen, mitä hyvä ihminen itselleen kerää.

Tämä ei ole aivan ongelmatonta, voisi sanoa, ainakin näin käyttäytymistä ja koulun rakenteita tutkivana väikkärinkirjoittelijana. Kuten itse aiemmin mainitussa artikkelissani kirjoitan: "Tulosten perusteella toteamme, että normaalistava valta luo pohjaa hierarkkiselle kurivallalle, pedagogiselle asiantuntijavallalle ja hallintavallalle ja niiden varaan yksilölle rakentuu subjektiviteetti, joka odottaa oppilaan kykenevän omatoimisesti kannattelemaan itseään, säätelemään käyttäytymistään, sopeutumaan annettuihin sääntöihin niitä kyseenalaistamatta sekä hillitsemään erilaisia impulsseja, joita haastattelupuhe kuvaa arvaamattomuutena, häiritsevyytenä tai jopa aggressiivisuutena." Tällä tarkoitan käytännössä siis sitä, että kun lapsi ei kykene kouluarkeen, jossa hän olisi näyttämättä esimerkiksi negatiivisena pidettyjä tunteita, hänestä aletaan herkästi puhua haastavana, häiritsevänä tai jopa vaarallisena. Foucault'ia mukaillen voitaisiinkin sanoa, että koulu käyttäytyy tässä valtion jatkuvuutta turvaavana institutionaalisena keskittymänä, joka näin pyrkii ohjaamaan oppilaita hyvään ihmisyyteen. Yhteiskunnassa jossa elämme, vihaisuus, turhautuneisuus tai vaikkapa muita hitaammin kehittyminen eivät valitettavasti näin tarkastellessa mahdu tämän hyvän ihmisen kategorian sisälle.

Turvallisuuteen, alueeseen, väestöön palatakseni – tämä on ja ei ole välttämättä kaikkein paras Foucault'n kirjoista aloittaa ko. henkilön ajatuksiin. Sen puhe- ja luentomuotoisuus tekee siitä toisaalta saavutettavamman ja helpomman kuin kirjoitetut versiot, ajattelen. Luennot eli sitä kautta luvut ovat mukavan pituisia, ja kokonaisuus on sitä kautta selkeähkö ja helpohko hahmottaa – etenkin kun loppuun on vielä koottu keskeisiä käsitteitä ja pientä yhteenvetoa. Toisaalta taas TAV on hyvin kaukaa ponnistava, jopa antiikin ajasta analyysilleen tukea hakevaa maalailua, jota on helpompaa lukea jos jo tuntee Foucault'n ajatuksia (tai on lukenut Foucault Readereita tueksi). Jos haluaa ymmärtää valtaa ja hallintaa heti ja tässä ajassa, voi 1400-luvun vallan tekniikoiden kuvailu tai 1600-lukulainen käsitys poliisista puuduttaa. Ja samalla: vain historiaa tuntien voimme nähdä, miten tähän ja nyt on päästy, mitkä tekniikat, mekaniikat ja periaatteet ovat ohjanneet yhteiskuntamme tilaan, jossa hallinta on ihmiselämiin ja hyvinvointiin puuttuvaa, normaaliutta määrittävää ja toisaalta myös sitä kautta tasapainoa säilyttämään pyrkivää. 

Puheet kuitenkin inhimillistävät Foucault'ia jotenkin lempeällä tavalla – joskus hän on myöhässä ruuhkan takia, toisaalla hän on taas niin kovassa flunssassa, ettei luennoinnista tule mitään. Hän myös meinaa sanoa jatkuvasti vaikka ja mitä, ja korjaa itse itseään inhimilliseen tapaan, ja nautin kovin siitä, miten nämäkin on otettu litterointiin mukaan. Valtiojärjen tyyliset ajatukset tuntuvat haltuunotettavimmalta, kun tulee olo että Foucault puhuu myös minulle, että myös minä olen jollain kummalla tapaa osa 1977–1978 pidettyä 12 luennon sarjaa. Joten eiköhän meidän suhteemme edelleen jatku. Foucault on minulle merkittävä työväline, ja tuntui jotenkin yllättävän rohkaisevalta palata hänen pariinsa näin niinkuin 'vapaaehtoisesti. Sillä pelkoni eivät käyneet toteen: olin ymmärtänyt jo aiemmin aivan oikein (ja skipannut silloin sopivalla tavalla monet historialliset taustat) ja toisaalta ymmärsin edelleen (jopa ehkä vähän enemmän). Tästä on ihan mukavaa jatkaa myös oman kakkosartikkelin pariin, jossa yritän tuoda yhteen Goffmanin rooliteoriaa ja Foucault'n valta-analyysia koulukriittisestä näkökulmasta. Lycka till vaan sen suhteen, minä!

TAITEEN HISTORIA (ILMAN MIEHIÄ)

KATY HESSEL : 

TAITEEN HISTORIA ILMAN MIEHIÄ

512s.

Nemo 2024

Alkuteos: The Story of Art Without Men, 2022

Suomennos: Sini Linteri

Pyydetty arvostelukappaleena

Jonkin määritelmän mukaan taiteeseen ja taiteilijuuteen kuuluu vahvasti sekä taiteen tekniikoiden että taiteen historian, sen suuntausten, vaikutteiden, pioneerien ja laajemman yhteiskunnallisen kontekstin tunteminen. Näin tulkiten esimerkiksi saksalaisen taaperon värikylpyteoksia ei voi pitää taiteena vaan ennemminkin internet-ajan ilmiönä, olkoonkin että niistä maksetaan jo kymmeniä ellei jopa satojakin tuhansia euroja. Mutta onko taide taidetta, jos taidehistoriasta, sen pioneereista alkaen tuntee vain yhdenlaiset ihmiset: valkoiset miehet ja heidän hengentuotoksensa?

Tämä kysymys herää vahvana mieleen, kun luin arvostelukappaleena saamaani, keväällä Sini Linterin suomentamaa ja Nemon julkaisemaa Katy Hesselin Taiteen historia ilman miehiä -teosta, joka tarjoaa lähes ensi kertaa laajan, yli viisisataasivuisen katsauksen taiteen historiaan, jossa kerrankin keskiössä on muutkin kuin miehet. (Tai no, suoraan sanoen, naiset, sillä taiteen ja taidehistorian tutkimus ei ole vielä niin pitkällä että tunnistaisi binäärin ulkopuolelle jääviä tekijöitä, ja onhan sukupuolen moninaisuudelle toisaalta saatukin sanat vasta viime vuosikymmenen aikana laajempaankin käyttöön.) Taide kun on – ja on aina ollut – niin paljon enemmän kuin mitä viime vuosisatojen historioitsijat ja kronikoitsijat ovat antaneet ymmärtää: se on täynnä naisia, naisten luomaa, naisten opettamaa, naisia eturintamissa. (Toki olosuhteet, misogynia, naisten asema ja lastenhoitoon katkennut taiteilijuus tekee heistä harvalukuisempia, mutta se ei tarkoita, ettei heitä olisi ollut.) Naisten taiteilijuus on kuitenkin historian saatossa pyritty lyömään alas, kuvaamaan "söpöksi puuhasteluksi" tai harrastajaksi, mutta kun joukkoon mahtuu miehiäkin taitavampia tekijöitä, on aikalaisetkin joutuneet myöntymään, että kyse on jostain muusta, kyse todella on taiteilijuudesta, tasaveroisesti miesten kanssa. (Tämä tosin ei estä nykymiehiä jättämästä silti näitä aikanaan arvostettujakin taiteilijanaisia pimentoon kokoelma- ja historian kirjoja kirjoittaessaan, mutta se nyt tuskin yllättää yhtään ketään. Historia on aina kirjoittajansa näköistä, joten miltäpä se muulta näyttäisi kuin mieheltä, joka tarinaansa on yhteiskunnan rakenteiden myötä aina helpommin päässyt kertomaan.) Naiset ja taiteilijuus on siis jo vuosisatoja vahvasti olemassa ollut ilmiö, ja sellaiseksi Hessel sen muiden muassa tällä taidehistoriakirjallaan myös paikoilleen junttaa. Eikä kyse ole vain siitä, että myös naiset tekivät, vaan hyvin laajalti siitä, että naiset tekivät myös aktiivisesti toisin kuin miehet.

Tämä tulee erityisen hyvin esiin kahdessa Artemisia Gentileschin teoksessa, kun niitä tarkastellaan aikalaismiesten tekemien versioiden kanssa rinnakkain. Teosparissa Judith surmaa Holofreneen Gentilechin työn vasemmalla puolella nähdään Caravaggion kuuluisampi versio (kuvapari linkin takana), ja toisessa kaksikossa taas voidaan vertailla Gentilechin versiota teoksesta Susanna ja vanhimmat vaikkapa tähän Guercinon tai tähän Tintoretton versioon. Judith-kuvaelmissa Gentilechi on tehnyt oman version vanhan testamentin tarinoinnista, jossa juutalaisleski Judith tosiaan pelastaa oman kansansa surmaamalla vihollispäällikön Holofreneen. Kun kuvia katsoo rinnakkain, Caravaggion versiossa Holofrenes on kuitenkin se aktiivinen ja voimakas toimija, ja Judith katsoo häntä lähes säikähtäneenä, passiivisesti oman veritekonsa mieskatseen hempeänä kohteena. Gentilechin versiossa Judith taas on nimenomaan se aktiivinen toimija, se, joka raamatun tarinassakin päämäärätietoisena kuvataan. Gentilechin Judit palvelijansa kanssa ovat aktiivisia toimijoita, ja vihollisarmeijan päällikö Holofrenes todella sen viekkaan juonen uhri, jonka Judith on hänen päänsä menoksi virittänyt. Ja sama tosiaan toistuu toisella tapaa Gentilechin Susanna-kuvauksessa: siinä missä Guercino ja Tintoretto kuvaavat kylpynsä kesken ahdistelluksi joutuneen Susannan viettelevänä ja ikään kuin jopa tirkistelystä nauttivana passiivisena katseen kohteena, nostaa Gentilechin Susannan – teoksen naisen – kokemuksen ahdistuksineen työnsä keskiöön.

Ei siis ole lainkaan yhdentekevää, miten naiset on tavattu taiteessa kuvata. Koska Gentilechin oli nainen, hänen työnsä jäivät marginaaliin, vaikka hän toki arvostettu onkin. Gentilechin versio on kuitenkin vain yksi kymmenistä, ja jos kaikki muut toisintavat mieskatseen voimalla kuvattua passiivista naiskuvastoa, ei yhden naisen panos vielä riitä muuttamaan laajempaa narratiivia. Ne herättävät kuitenkin miesten tekemien versioiden vierellä yhden historian oleellisimmista kysymyksistä: jos emme olisi katselleet jo vähintäänkin 1600-luvulta saakka naisista näitä miesversioita, missä tasa-arvo, muiden kuin miesten toimijuus ja sukupuolikuvastomme olisikaan 2020-luvun länsimaissa? Toki voi aina yrittää käyttää korttia siitä, että miesten versiot olivat aikansa kulttuurin tuotteita, mutta niinhän oli Gentilechinkin? Argumentti hajoaa siis palasiksi omaan mahdottomuuteensa, jos tarkastelemme vain yhden, kapean ihmisryhmän ajankuvaa. Ja juuri siksi nämä historiaa täydentävät taidehistoriakirjatkin ovat edelleen arvokkaita ja jopa ehdottomia vielä tässäkin ajassa, jota jollain tapaa olemme modernina tottuneet pitämään.

Hessel muistuttaa itsekin, ettei kyse ole siis mistään tarkoituksesta korvata aiempaa taidehistoriaa, vaan nimenomaan laajentaa se vastaamaan sitä todellista moninaisuutta, joka taiteessa on vuosisatojen aikana oikeasti vallinnut. Monet taiteilijanaiset aina 1600-luvusta tähän päivään ovat olleet yhteisöissään arvostettuja, merkittäviä tekijöitä, mesenaattien suosikkeja ja taidetta eteenpäin vieviä pioneereja, mutta kun historiaa on tavannut koota kansiin miehet, on historian kerronnastakin tullu vain ja ainoastaan miesten näköistä. Hessel argumentoi, että juuri siksi näitä kirjoja tosiaan tarvitaan, rinnalle, täydentämään, rinnakkain tarkasteltavaksi. Ja hän muistuttaa, ettei tämäkään matka ole todellakaan valmis: me tarvitsemme myös taidehistoriaan yhtä enenevissä määrin sekä tutkimusta että popularisointia mitä tulee rodullistettujen ihmisten, sukupuolibinäärin ulkopuolisten henkilöiden, kolonialisoitujen maiden alkuperäisväestön ja muiden marginaaliin siirrettyjen ihmisten taiteeseen. Taidekäsityksemme on hävyttömän eurooppakeskeistä, ja Hessel myöntää sen näkyvän myös omassa kirjassaan, sillä (taide-)historian tutkimus ei ole vielä tarpeeksi pitkällä näyttämään mitä muualla tehtiin joko ennen kolonialistisen riiston tai sen aikana vielä tähän päivään asti. Miltä näyttää esimerkiksi Saharan eteläpuoleisen Afrikan taidehistoria? Miltä tuntuu kapitalismin halpatyövoimana käyttämien Etelä-Aasian maiden taide? Milloin väli- ja eteläamerikkalaisten alkuperäiskansojen ja Australian alkuperäisväestön taide tunnistetaan taiteeksi, kun sitä ei kohdattaisikaan enää vähätellen "taidokkaana käsityöläisperinteenä", jossa teokset lähinnä eksotisoidaan länkkärille upeiksi unimaailmoiksi tai typistetään uskonnollisten riittien välineiksi. Mitä muuta Caravaggion tai Gentilechin raamatun kohtauksia kuvaavat teot sitten ovat, jolleivät uskonnollisten riittien välineitä?

x

Tätä Hesselin teosta lukiessa saa lempeän muistutuksen siitä, että vaikka konservatiiviset arvot, seksisti, naisviha ja rasismi jyllää maailmanlaajuisestikin politiikassa (ihan myös jokaisten "sivistysporvarien" täydellä hyväksynnällä), mennään kulttuurin alalla sentään eteenpäin. Otetaan mukaan syrjään siirrettyjä, kirjoitetaan historiaa vastaamaan sen todellista moninaisuutta, luodaan turvallista, eheää ja inklusiivista tilaa, jonne jokainen mahtuu keskustelu keskustelulta paremmin. Ja toisaalta – tämän huomioonottaen eipä lie ihme, että juuri kulttuuri (ja korkeakoulutus) on niitä aloja, joita vastaan konservatiivit hyökkäävät. Ei kyse ole siitä, etteivätkö he ymmärtäisi mitä kulttuuri on, päinvastoin he ymmärtävät hyvinkin. Eheys ja moninaisuus on niin suuri uhka, että he mieluummin tuhoavat sen kuin antavat tilaa kenellekään muulle kuin itsensä näköiselle. 

MITÄ ISRAEL PELKÄÄ?

RAJA SHEHADEH : MITÄ ISRAEL PELKÄÄ? 

ISRAEL-PALESTIINA KYSYMYKSEN HISTORIA, NYKYHETKI JA TULEVAISUUS

127s.

Kosmos 2024

Alkuteos: What Does Israel Fear From Palestine? 2024

Suomennos: Koko Hubara, suomenkielinen esipuhe: Noora Dadu

Saatu arvostelukappaleena

Ihmisoikeusjuristi, yksi aikamme merkittävimpiä edelleen elossa olevia palestiinalaiskirjailijoita, Raja Shehadeh on kirjoittanut tiiviin, mutta sitäkin informatiivisemman kirjan Gazan sodasta, joka on nyt hyvinkin tuoreeltaan saatu jo suomeksi Koko Hubaran taitavana suomennoksena, Noora Dadun upealla esipuheella. Kun Israel on lännen silmien alla paitsi miehittänyt, sortanut ja ajanut maanpakoon palestiinalaisia viimeiset 76 vuotta myös nyt viimeisen vuoden kansanmurhannut ihmisiä Gazassa, alkaa tilannetta seuranneena ihan tavan kansalaisenakin olla usko ihmisyyteen ja länsimaiseen oikeudentuntoon varsin vähissä vesissä. Gazan sota ja Israelin systemaattisesti toteuttama kansanmurha tulee silmille ihan jokaiselle, joka ei erikseen ole asialta silmiään sulkenut, mutta silti länsimedia, Suomi mukaan luettuna, puhuu siitä epämääräisenä sotilasoperaationa, suoraan Israelin sotapropagandaa myötäillen. Vaikka alueen todellinen historia on kaikkien saatavilla, juuri kukaan Palestiinaa tukevien aktivistijoukkojen ulkopuolella ei tunnu olevan siitä kiinnostunut. Vähintäänkin etnistä puhdistusta toteuttava Israel tekee tätä valkoisen lännen tuella, ja Suomi on osaltaan mukana tukemassa kyseissä hirmuvaltaa asekaupoillaan. Asia on monimutkainen, väittävät. Ihmisiä mystisesti, passiivimuodossa kuolee, kirjoittavat. Mutta yksittäisiä ääniä lukuunottamatta meilläkään ei sotarikoksista saati kansanmurhasta vieläkään suostuta puhumaan, vaikka monet ihmisoikeusjärjestöt ovat siitä jo lähes vuoden ajan vedonneet kirjoittamaan.

Shehadehin kompakti teos Mitä Israel pelkää? jakautuu kahteen osioon: tilanteeseen, joka on johtanut meneillään olevaan silmittömään ja edelleen länsimaiden osin kieltämäänkin kansanmurhaan sekä itse tapahtumaan, joka myös nimellä Gazan sota tunnetaan. Shehadeh on itse syntynyt muutama vuosi nakban, vuoden 1948 suuren katastrofin jälkeen, mutta elänyt paitsi sen jättämän trauman varjoissa että myöhempien Israelin laajentumisten, tuhovoiman ja apartheid-hallinnon paaluttamisen aikana. Shehadehin katse on Israelissa: siinä, mitä Israel on tehnyt, tavoitellut ja missä se on onnistunut. Shehadeh avaa selkeästi, miten alueen historia kirjoitettiin uudelleen. Hän näyttää, missä rauhanneuvottelut epäonnistuivat, ja miksi Etelä-Afrikan apartheidin murtuessa Israelissa ei kyetty samaan – vaan siellä itseasiassa oltiin juuri käyty ottamassa bantustaneista mallia, ja pyrittiin vakiinnuttamaan tuota samaa järjestelmää omille alueille. Israelia johtaa vähintäänkin laita- ellei jopa äärioikeistolainen hallitus, mutta se ei ole liittolaisia – Yhdysvaltoja ja Suomeakaan – koskaan häirinnyt. Shehadeh muistuttaa, että itseasiassa juuri israelilaisvasemmiston rapistuminen ja Yhdysvalloista valuva rahavirta ovat mahdollistaneet laajamittaiset siirtokuntalaisäänestäjäblokit, jotka paitsi pitävät Netanjahua vallassa varmistavat myös ettei minkään israelilaishallituksen ole mahdollista vetäytyä laittomasti miehitetyiltä alueilta. Ennen Gazan sotaa toki sisäinen liikehdintä ja jakolinja maltillisempien vasemmistoisraelilaisten sekä kiihkeiden ja fasististen äärioikeistolaisisraelilaisten kanssa on uhannut maan tilaa, mutta mikäpä muukaan kuin yhteinen vihollinen, palestiinalaiset, yhdistäisikään paremmin ja nostaisi sisällissodan partaalla olevan israelilaisväestön paremmin saman linjan taakse. 

"Väliaikaista sotitaallista miehitystä voidaan perustella välttämättömyydellä tai jopa laillisena, mutta kolonialismi ja apoartheid ovat laittomia sekä epädemokraattisia. Sen sijaan, että Oslon rauhanprosessi olisi tehnyt miehityksestä lopun, se vain vakiinnutti sen. Kansainvälinen yhteisö on yli viidenkymmenen vuoden ajan suvainnut Israelin tekemiä kansainvälisen oikeuden rikkomuksia ilman, että se on koskaan langettanut seuraamuksia, kuten se on tehnyt lukuisille muille maille niiden rikottua kansainvälistä humanitaarista lakia."

Kirjassa valoitetaan myös tähänastisia rauhanneuvotteluita, ja esimerkiksi sitä, miksi Oslon rauhansopimus itseasiassa jopa saattoi pahentaa alueen tilannetta parantamisen sijaan. Shehadeh muistuttaa, että vaikka suurin osa siirtokunnista on kansainvälisen oikeudenkin laittomaksi tuomitsemia, tällä hetkellä (tai ainakin ennen Gazan sotaa) Israelin suhde palestiinalaisalueisiin muistuttaa enemmän kolonialismia kuin pelkkää miehitystä. Oslon sopimus junttasi paikalleen tilanteen, jossa esimerkiksi Länsirannalla asuu rinnakkain kaksi yhteisöä, Israelin juutalaiset ja Palestiinan arabit, mutta heitä koskee eri lait ja oikeusjärjestelmä. Palestiinalaisilla on omalla maallaan ainoastaan osittainen kansallisuus, ja ihmisestä/ryhmästä riippuen hyvinkin erilaisia oikeuksia ylipäätään liikkua kaupunkien välillä. Osalle kyseistä oikeutta ei ole myönnetty laisinkaan. Siinä missä israelilaissiirtokunnat on yhdistetty moderneilla teillä, tunneleilla ja muilla jo 1980-luvulta asti valmistelluilla verkostoilla, on Israel samalla eristänyt palestiinalaisalueet toisistaan enklaaveiksi, jossa muurit ja tarkastuspisteet valvovat ja säätelevät palestiinalaisten kulkemista ihan jo omien perheiden luokse ja takaisin. 

"Todellinen rauha - - tarkoittaisi, että myytti, jolle koko Israelin valtio on perustettu, pitäisi luoda uudelleen. Siitä saattaisi seurata valtavia vahingonkorvauksia palestiinalaisille, jotka menettivät omaisuutensa, kotinsa ja oikeutensa valtiota perustaessa, sekä tietenkin myös maan jakaminen heidän kanssaan."

Israelin valheeseen ja historian vääristelyyn (& raamatun tarinoihin) perustuva olemassa olo on siis mennyt jo niin pitkälle, että sen myöntäminen myytiksi alkaa olla aivan liian kallista kyseiselle valtiolle. Ja mitä keisari tekee, kun huomaa olevansa todellisuudessa alaston? Ei, hän ei myönnä virhettään, vaan kukistaa viimeisenkin totuuden kertojan, jotta voi säilyttää maineensa ja kasvonsa hirmutuhojenkin keskellä. Mikään ei uhkaa autoritäärista hirmuvaltiasta yhtä raa'lla tavalla kuin totuus.

Tämä ajassa hyvinkin tärkeä kirja muistuttaa, että vaikka asia todella on monimutkainen, monitasoinen ja historian saatossa hyvinkin sotkuisten elementtien, aina holokaustista syvään rasismiin ja arabien toiseuttamiseen, varaan rakennettu, yksi asia on kuitenkin hyvin selkeä: se, mitä Israel tällä hetkellä Gazassa, ja nyt jo Länsirannalla sekä Libanonissa tekee, on kansainvälisten oikeuksien vastaista, sotarikos, ihmisoikeusrikos ja hyvin todennäköisesti rikos ihmisyyttä vastaan. Ja sen ääneen sanomisen ei pitäisi olla niin mahdottoman vaikeaa, kuin se lännen Israel-liittolaisille on. Koska jos jokin mittaa todellisia arvoja, niin se on tilanteet, joissa ne arvot maksavat jotain. On helppo tuomita kaukaa, kun tilanne ei ole aktiivinen, mutta on toista toimia kun tilanne on päällä. Ja kun Suomi valitsee asekauppatoveruuden Israelin kanssa, on ulkopoliittiset arvomme kaikkkien nähtävillä: oma perse ja talous on muiden ihmisten olemassaoloa ja kansanmurhan estämistä tärkeämpiä.

x

Ja silti, samalla: kun siirrymme kirjan viimeiseen osaan, jossa Shehadeh kuroo yhteen nykytilannetta, kansainyhteisön reaktioita sekä syitä, miksei kansainvälinen oikeus edelleenkään päde tai velvoita israelilaisia palestiinalaisten suhteen, näkyy rivien välissä muutakin kuin mustaa, muutakin kuin huutavia lapsia räjähdysjätteen harmaaksi värjääminä. Loppusummaus on terävä, kipeä mutta silti jollain mystisellä tavalla äärimmäisen toiveikas. Parempaa näkevä, toivoa ylläpitävä. Ja se tuntuu jopa ihmeelliseltä, kauniilta ja uskomattomalta, näinkin kaukaa sivusta tilanteen synkkyyttä katsoen. Mutta niin kauan kun on toivoa, on elämää. Ja jos Israel ja sen suorittama kansanmurha ei ole sitä pystynyt nujertamaan, voi toisenlainenkin lopputulos olla mahdollinen. 

Meitä kaikkia, koko maailman yhteisöä, sen luomaa painetta, taloudellista apua ja aktivismia se kuitenkin tarvitsee. Palestiinalaisten tuki on juuri nyt vähintä, mitä voimme tehdä.

FREE PALESTINE,

auta ihmisiä sodan keskellä

Auta Gazan lapsia - UNIFEC

SPR-katastrofirahasto

Pelastakaa lapset Gazassa

Lääkärit ilman rajoja

Lisätietoa tilanteesta

Sumud.fi

MAAILMAN KAUHEA VIHREYS

BENJAMÍN LABATUT : MAAILMAN KAUHEA VIHREYS

213s.

Tammi 2023

Alkuteos: Un verdor terrible, 2019

Suomennos: Antero Tiittula

Mitä eroa on tiedolla ja näyllä? Milloin kuvitellusta tulee totta, miten ajatelmasta tulee tiedettä? Missä kulkee jopa nerouteen asti yltävän kuvittelukyvyn ja hulluuden raja-aidat? Voiko fiktiota erottaa koskaan faktasta tai faktaa fiktiosta? Tätä kaikkea ja niin paljon muuta kysyy chileläisen Benjamín Labatutin ensimmäinen suomennettu teos Maailman kauhea vihreys, joka tarttui alunperin lukuun muistaakseni, koska Helmi Kekkonen sitä kovasti kehui.

"Herättyään torstaiaamuna kahdeskymmenestoinen huhtikuuta 1915 sotilaat näkivät valtavan vihertävän pilven, joka mateli heitä kohti ei-kenenkään-maalta. Se oli kaksi kertaa ihmistä korkeampi, paksu kuin talvisumu ja ulottui horisontin poikki kuuden kilometrin levyisenä. Sen edetessä puiden lehdet lakastuivat, linnut putosivat kuolleina maahan ja ruoho muuttui kelmeän metallinväriseksi. Ananasta ja lipeää muistuttava tuoksu kutitti sotilaiden kurkkua, kun kaasu reagoi keuhkojen limakalvoilla muodostaen kloorihappoa."

Maailman kauhea vihreys on viehättävä hybridi tiedettä ja kaunokirjallisuutta. Se tempaa mukaansa välittömästi, jo ensimmäisellä sivulla onkin yhtäkkiä osana luentoa preussinsinisestä, syanidikapseleista ja natsioikeudenkäynneistä, toisen maailmansodan jälkinäytöksissä. Teos etenee luento luennolta, tieteen läpimurto toisensa jälkeen, kunnes yhtäkkiä, noin kirjan puolivälin kohdilla, eteen ilmestyykin prologi. Juuri kun luulin ymmärtäväni mitä luen, keikauttaa Labatut asetelman päälaelleen, ja lähteekin aivan uuteen suuntaan. 

Booker-ehdokkaaksikin noussut romaani häikäisee paitsi rakenteeltaan myös sisäisiltä kysymyksiltään. Labatut leikittelee mestarillisesti toden ja kuvitellun ohuilla rajapinnoilla, kuljettaa fiktiota faktan sekaan, sekoittaa totta keksittyyn. Mitä pidemmälle Labatut menee, sen vahvemmin mielikuvitus vie todelta vallan ja samalla sen todemmalta kuviteltu tuntuu. Rakenne on kiehtova ja koukuttava, se muistuttaa taipumuksestamme tarinallistaa ja täyttää tieteen jättämät aukot mielikuvituksella. 

Toisaalta Labatut esittää myös yhden etenkin matemaattis-luonnontieteellistä tutkimusta eniten pohdituttavan kysymyksen ihan jokaiselle: jos tutkija löytää jotain, minkä potentiaalinen tuhovoima voi kadottaa koko ihmiskunnan, mikä on hänen vastuunsa tieteentekijänä? Kenelle hän luo tietoa? Mihin sitä voidaan käyttää? Voiko löytöä tehdessä edes lopulta ennustaa, mitä onkaan todellisuudessa löytänyt? Ja voimmeko me joskus löytää, ymmärtää jopa liikaa? Milloin tiede menee liian pitkälle, mitkä asiat olisi tärkeä jättää aidosti ymmärryksen ohuen verhon toiselle puolelle? Mitä teemme kyvyllä häikäistyä alkuräjähdyksen valolla, jos samalla tiedolla voidaan poistaa koko oma olemassaolomme? 

Labatutin kieli on kiehtovaa, kaunista, elävää. Se virtaa ja kuljettaa mukana, näyttää kauheudet rauhallisesti, rauhan hetket kaiken sen kaoottisuuden läpi, jota ihminen jatkuvassa hälytystilassaan niihin sijoittaa. Romaanilla on toki suvantokohtansa, sekä absoluuttisen täydellisestä kirjasta hieman alemmalle portaalle pudottava heikkoutensa: eikö edes todellisista tieteentekijöistä voi kirjoittaa fiktiivisesti ilman, että mukaan täytyy aina saada kohtaus vanhasta ukkelista kopeloimassa teini-ikäistä impeä? Niin kuin c'mon Labatut, näytät 99% ajasta pystyväsi parempaan, miksi mukaan täytyy ottaa auliisti itseään tarjoava teinin kehoon kirjoitettu Mies Fantasia, kun se ei edes mitenkään mihinkään liity? Tai jos liittyy, niin se ei kyllä tarinaan mitään tuo, ainoastaan vie. Ihmismielen viheliäisyyden ja heikkouden kuvaaminen tällä iänikuisella troopilla on ainoastaan väsynyttä ja tylsää. Tätä näkemystä tosin saa haastaa: lupaan tarjota kahvit, jos joku osaa analysoida tämän käänteen merkityksellisyyden niin, että alankin fanittaa sitä.

Mutta noin muutoin Maailman kauhea vihreys on kertakaikkisen täydellinen romaani noin perusasetuksiltaan tällaiselle tiedenörtille ja -fanille kuin itse olen. Se tuo fysiikan niin kvantti- kuin avaruustieteen tasollakin ymmärrettäväksi, näyttää löydöt löytäjiensä kautta, tuhovoiman mielen tuhoutumisten maisemissa. Mitä pidemmälle romaani etenee, sen enemmän se ottaa vapauksia, kuvittelee, täyttää, kysyy ja kyseenalaistaa. Sitä ahmii ahmimistaan, ja välillä täytyy aivan pysähtyä muistamaan, ettei tämä kaikki ole totta, vaikka se voisikin olla. Tiede on, toki, mutta tieteen ja kuvittelunkin väliin on hyvin vaikea piirtää selkeää viivaa. Kuvittelustahan kaikki tiedekin lähtee, jolloin todellisuuden ja ymmärryksemme välissä on aina vain ja ainoastaan aivojemme totaalinen rajallisuus. Suurimmat löydöt uhraavat tuon rajallisuuden suojaavat tekijät, mutta uhraavatko ne myös ihmiskunnan ja luonnon sellaisina kuin olemme tottuneet ne ymmärtämään?

Helmet-haaste 2024: 6. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle

ALUSSA OLI... IHMISKUNNAN UUSI HISTORIA

DAVID GRAEBER & DAVID WENGROW :

ALUSSA OLI.... 

IHMISKUNNAN UUSI HISTORIA

678s.

Teos 2022

Alkuteos: The Dawn of Everything: A New History of Humanity, 2021

Suomennos: Anna Tuomikoski

Mitä jos saisit tietää, että oikeastaan kaikki, mitä todennäköisesti tiedät yhteiskunnan synnystä ja kulttuurievoluutiosta – siis siitä, että oli aika kun olimme villejä metsästäjä keräilijöitä, sitten jotain sivistymättömiä barbaareja, kunnes domestikoimme viljan/vilja domestikoi meidät, jäimme paikoillemme, kehitimme rahan, sodat kapitalismin ja nykyjärjestyksen, joka on jonkinlainen kulttuurillinen evoluution huipentuma, sen väistämätön lopputulos, johon kaikki erilaiset yhteiskuntamuodot ovat olleet matkalla jossain olemassaolonsa vaiheessa? Että olimme ensin joko hupsuja apinoita, paratiisin onnellisia otuksia, mutta viljan, rahan ja kapitalismin väistämätön lineaarinen suhde vei meidän paikkamme onnelassa (kuten rousseaulaisittain on uskottu)? Tai toisin, kuten Hobbes antaa ymmärtää: olimme sivistymättömiä raakalaisia, toisiamme syöviä julmureita, jotka vasta kapitalistisen evoluution kirkkauden ansiosta löysivät sivistyksen ja tämän kaiken hyvän – rahan ja hierarkkisen vallan – ja jättivät moukkamaisen villi-ihmisyyden taakseen? Mitä jos oikeastaan mikään näistä ei olekaan totta?

Nimittäin: mikään näistä ei ole totta.

x

Antropologi, hieman ennen kirjan julkaisua menehtynyt David Graeber sekä arkeologi David Wengrow osoittavat laajassa, nykytutkimusta hurjan kattavasti ruotivassa populaarihistoriateoksessaan Alussa oli... Ihmiskunnan uusi historia, että oikeastaan kaikki länsimaiset käsityksemme ihmiskunnan ja yhteiskuntien historioista on paitsi menneiden vuosisatojen eurooppakeskeisen ja patriarkaalisen tiedon läpi hyvin vinoutuvasti katsottua myös pohjimmiltaan lähes puhdas myytti. Se, mitä olemme pitäneet tähän mennessä totuutena: että sivistys sellaisena kuin sen ymmärrämme, alkoi Euroopasta, antiikin Ateenasta ja polveillen siirtyi nykyaikaan kuin luonnonvalinnan ohjaamana, ja se, että hyvyytemme jäi aikaan ennen paikalleen asettumista, ja on ikuisesti kadotuksen lailla menetetty, onkin vain 1. eurooppalaisten vino käsitys ja 2. muunnelma Raamatun paratiisin karkoitus -tarinasta.

Graeber sekä Wengrow alkoivat omien sanojensa mukaan kirjoittaa Alussa oli... kirjaansa vastapainona vakavasti otettavalle tieteelliselle tiedolle, ikään kuin populaariksi kirjallisuuskatsaukseksi viimeisten vuosikymmenten antropoligisista sekä arkeologisista tutkimuksista. Pian he kuitenkin huomasivat, että tiedemaailman ulkopuolelta itseasiassa puuttui lähes kaikki se tieto, mikä on jo tiedemaailmassa tiedettyä: täällä yliopistojen ulkopuolella kun uskotaan edelleen hyvin sokeasti roussealaiseen tai hobbesilaiseen ihmis- ja kulttuurikäsitykseen, ja niille pohjaa myös tuoreet populaaritietoteokset, Yuval Noah Hararin Sapiens-sarjasta alkaen. Niinpä kevyen tietokirjasen sijaan syntyikin valtaisa runsauden sarvi, kirja, jonka piti itseasiassa aloittaa laajempikin kirjasarja, mutta jonka julkaisua ennen Graeber tosiaan valitettavasti menehtyi. Mutta vaikka kirja jäisikin ainokaiseksi, se on upea ja äärettömän laaja ja monipuolinen katselma menneisyyteen, joka on huomattavasti monipuolisempi ja runsaampi kuin me täällä eurooppalaisen, mieskeskeisen tiedon keskellä olemme tottuneet ajattelemaan.

Graeberin ja Wengrow'n teos siis todella haastaa sen, miten olemme kulttuurien kehityksen ymmärtäneet. Kaksikko syventyy valtaisaan määrään tuoreempaa tutkimusta, ja toisaalta nostaa viimein esiin myös viime vuosisadan alulla ja sitä edellisten vuosisatojen aikoina tehtyä aikalaistutkimusta sekä lännen että idän alkuperäiskulttuureista; siis alkuperäisamerikkalaisista niin Pohjois- kuin Etelä-Amerikassakin, Lähi-Idän ja kauemman Etelä-Aasian kulttuureita unohtamatta. Se siis laajentaa, viimein, voisi jopa sanoa, näkökulmaa pois valkoisen tiedon keskeltä, ja löytää sen monimuotoisuuden, jonka keskellä ihminen on omaa yhteiskuntaansa aikojen saatossa järjestänyt. 

Ja ne järjestämistavat ovat olleet mitä moninaisempia: on täysin hierarkkisia yhteisöjä, joiden johtajat vaihtuvat aina sesongin mukaan niin, että ylin johtaja onkin seuraavana talvena yksi muista alamaisista. On suuriakin yhteiskuntia, joissa ei ole minkäänlaista keskushallintoa, vaan yhteiskunta on järjestynyt ympyränmuotoiseen kaupunkiyhteisöön, jossa naapureita avustetaan myötäpäivään kulkevassa järjestyksessä. On sotaisia alkuperäiskansoja, ja on heidän naapureitaan, jossa vieraat sotilaat otetaan turvaan. On yhteiskuntamuotoja, joissa omia kohtaan ei käytetä koskaan minkäänlaista väkivaltaa, mutta sotavangit kidutetaan koko yhteisön katseen alla armottomasti kuoliaaksi. Ja olemme me eurooppalaiset, jotka olemme jostain historian oikusta tulleet yhdistäneeksi väkivallan ja hoivan samaan paikkaan (siis esimerkiksi perheeseen; patriarkaaliseen sellaiseen, jossa isä paitsi tuo leivän pöytään myös lyö hoivattaviaan), minkä itseasiassa Graeber sekä Wengrow katsovat yhdeksi ydinongelmaksi nyky-yhteiskunnassa etenkin vapauden näkökulmasta.

x

Mutta mitä vapaus sitten itseasiassa edes tarkoittaa? Olemmehan me tottuneet ajattelemaan tässä nykyisessä kapitalistisessa järjestelmässämme, että me kaikki olemme juurikin vapaita. Meillä on vapaus valita ammattimme, puolisomme ja sanamme. Me saamme muuttaa paikasta toiseen, ilmaista mielipiteitämme ja kurittaa toisia, kunhan hierarkkiset suhteet menevät oikein. Graeber ja Wengrow kuitenkin päätyvät käyttämään vapaudesta hieman laajempaa määritelmää jakaen sen kolmeen perusosaan: 1. liikkumisvapauteen (eli vapaus ottaa hatkat ja poistua, jos yhteiskunnan tavat lait eivät miellyttäneet), 2. vapauteen olla tottelematta (eli vapaus olla noudattamatta vallanpitäjän määräyksiä, jos koki ne kehnoiksi) sekä 3. vapauteen luoda uudenlaisia yhteiskunnallisia suhteita (eli vapaus järjestää oman piirin kanssa vaihtoehtoinen yhteiskunnallinen järjestäytymisen muoto). Tämän vapauden määritelmän mukaan itseasiassa vapaus on ollut nimenomaan alkuperäiskansoille jotain automaattista ja ylhäältä annettua: heillä kun on ollut kaikki kolme, kun nykyhetkenä voidaan ajatella, että globaalissa maailmassa vallitsee ainoastaan viimeinen mahdollinen vapaus, ja senkin aikaansaaminen on varsin valtaisien ponnistusten takana. (Ja jos olet sitä mieltä, että saahan nykyään ottaa hatkat tai olla tottelematta, niin kuulut todennäköisesti varsin etuoikeutettuun vähemmistöön: rahalla kun saa ja hevosella voi ajaa ihmisten yli. Liikkumisvapaus on näennäisesti suurin meillä valkoisilla, mutta meidänkään passimme ei vie meitä kaikkialle, paikasta ja ajasta riippumattomasti. Toisaalta emme myöskään voi olla tottelematta, sillä valtiovalta yltää nykyään kaikenlaisen seurantateknologian ansiosta aina puhelimintietojemme seuraamiseen asti: valtiolla on siis keinot rangaista ja vangita tottelemattomia. Ainoastaan tosiaan viimeinen vapaus on olemassa, mutta sekin tuntuu äärimmäisen teoreettiselta ajassa, jossa kapitalismi ja patriarkaalisesti toimiva vapaa markkinatalous on osattu selittää niin ylhäältä annetuksi valtiomuodoksi, että "on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu", kuten tunnettu sanonta kuuluu.

Jos jotain Graeber ja Wengrow onnistuvat kuitenkin argumentoimaan laajan tieteellisen tietonsa kanssa, on se juurikin vaihtoehto kapitalismille. Muistutus siitä, että muitakin yhteiskuntamuotoja sekä on ollut että on mahdollista olla. Tarina siitä, että yli 150 hengen ryhmiä täytyisi johtaa hierarkkisesti on sekä arkeologisen että antropologisen tutkimuksen mukaan täysin kukkua, sanoo oikeistojäbylit X:ssä mitä tahansa. Maailman ja ihmiskunnan historia on täynnä monimuotoisia, vaihtelevia, sovittuja, polveilevia ja herkullisia yhteiskuntajärjestelmiä, jotka ovat nimenomaan pohjautuneet hierarkiattomuudelle, jopa kymmenien tuhansien ihmisten yhteisöissä. Kun viimein saamme tosiperäisempää tietoa menneisyydestämme, voimme tehdä myös enemmän vaihtoehtoisen tulevaisuutemme eteen.

Helmet-haaste: 01. Kirjassa on kartta

NAISET, ROTU JA LUOKKA

ANGELA Y. DAVIS : NAISET, ROTU JA LUOKKA

307s.

Tutkijaliitto 2021

Alkuteos: Women, Race, & Class, 1981

Suomennos: Anna Tuomikoski

Miten orjuuden historia liittyy nykyiseen yhteiskuntaan? Kenestä feministi puhuu, kun hän puhuu rodusta ja luokasta? Kenet vapaan ehkäisyn ja aborttipuheen feministiset liikkeet unohtavat systemaattisesti? Kuka feminismin nimissä ylipäätään eniten puhuu? Näistä kaikista ja paljon muusta akateemikko, aktivisti ja Mustan feminismin puolestapuhuja, professori Angela Y. Davis kirjoittaa klassikkoteoksessaan Naiset, rotu ja luokka, jonka Tutkijaliitto viimein julkaisi suomeksi muutama vuosi sitten. Kulttuuriteko, todellakin, tosin tämän kääntämiseen olisi toivonut olevan vahvempaa painetta jo ennen 2020 vuoden Black Live Matters -liikkeen uutta nousua rasististen poliisien tekemien murhien jälkimainingeissa.

2010-luvulla valtavirtaistunut intersektionaalinen feminismi on viimein saanut meidät puhumaan taas pidemmän tauon jälkeen ihmisten erojen vaikutuksesta yhteiskunnalliseen asemaan. Siinä missä varhainen feminismi tunnisti 1800-luvulla biologisen sukupuolen tuottamat erot sekä 1900-luvun alkupuolella sukupuoliroolien performatiivisuuden, on feminismin neljäs aalto viimein saanut otettua mukaan Mustan feminismin, eli käsityksen siitä, että sukupuolen lisäksi myös muut ihmistä marginalisoivat intersektiot aina seksuaalisuudesta yhteiskuntaluokkaan, etnisyydestä vammaisuuteen vaikuttavat ihmisen yhteiskunnalliseen asemaan. Matka yhteen on ollut pitkä, sillä siinä missä valkoinen feminismi on ollut olemassa naisasialiikkeen muodossa jo vuosisatoja, on se ottanut Mustat sisarensa mukaan liikkeenseen lähinnä, jos se on hyödyttänyt sen omia tarkoitusperiä ja seuraavassa hetkessä hylännyt heidät, jos yhteen on kannattanut lyöttäytyä rasistisien liikkeiden kanssa. Kuten muutkin liikkeet ja ismit, feminismi on aaltoillut, kuohunut ja kehittynyt ajan saatossa muuta yhteiskunnallista liikehdintää joko myötäillen tai vastustaen, mutta sen rasistiset taustat ovat edelleen asia, joita ei täysin osata käsitellä.

Angela Davisin alunperin jo 1980-luvun alussa julkaistu Naiset, rotu ja luokka on terävä puheenvuoro juurikin Mustan feminismin ja intersektionaalisuuden puolesta. Teos on laaja, esseeltä muotoaan lainaava teos rasismista ja rasismin historiasta, eikä se suostu säästämään naisasian osuutta rotusorron olemassaoloon ja ylläpitoon. Davis on taitava kirjoittaja, ja hän tuo yhteen valtavan määrän yhteiskunnallista tutkimusta näyttääkseen, miten rasismi on ujuttautunut yhteiskunnan jokaiseen nurkkaan. Davis aloittaa matkan rasismin historiaan 1800-luvun orjuuden vastaisesta liikehdinnästä sekä Yhdysvaltain sisällissodasta, ja toisin kuin populaarikulttuuri yleensä tahtoo asian esittää, muistuttaa, ettei orjuudesta vapautuminen todella johtanut Mustien vapautumiseen, vaan vielä suurempaan sortoon kapitalistisen monopoliyhteiskunnan massatyövoimana. Davis näyttää myös, miten äänioikeusliike jätti Mustat syrjään, kenties valkoisen miehen pelosta, että jos muille antaa valtaa, he käyttävät sitä yhtä väärin kuin he ovat itse sitä aina käyttäneet, ja toisaalta Davis syventyy työläisliikkeen ja sosialismin nousuun sekä jälleen siihen, miten senkin parissa asioita ajaneet valkoiset aktivistit unohtivat Mustat sisarensa. Davis tuo esiin myös seksuaalirikoskeskustelun ja rankaisuyhteiskunnan äärimmäisen rasistisuuden, mitä ajatusta tällä vuosikymmenellä esimerksi Amia Srinivasan on oivallisesti jatkanut Halun politiikka -teoksessaan, ja teoksessa käsitellään myös ylipäätään sitä haitallista, madonnamaista kotiäidin ihannetta, joka on vasta 1800-luvulla rakennettu keinotekoinen malli, millä nainen saatiin kätevästi pois vallan miesten tieltä, ja toisaalta kotiin kasvattamaan kapitalismille uutta työvoimaa ilman, että yhteiskunnan tarvitsee osallistua työvoimaa uusintavan hoivatyön kustannuksiin. 

Vaikka Naiset, rotu ja luokka on kirjoitettu jo yli 40 vuotta sitten, sen sanoma on edelleen (surullisenkin) ajankohtainen: rasismi on ja voi hyvin yhteiskunnassamme, ja se on taas viimeisten vuosikymmenien aikana nostanut päätään, tullut näkyvämmäksi ja vähemmän epäkorrektiksi ajatusmuodoksi. Jos rasismin historiaa ei tunne, voi niin rakenteellista kuin puheessa esiintyvää rotuun tai ihmisen ominaisuuksiin perustuvaa sortoa olla haastava tunnistaa, sillä se piiloutuu merkityksiin, tapoihin ja tottumuksiin, itsensä nostamiseen ja toisista uhkakuvien maalaamiseen. Rasismi irrotetaan jatkuvasti kontekstista luomalla kuvaa yksittäistapauksista tai vetoamalla siihen, ettei meillä sentään niinkuin Amerikassa. Se häivytetään puolustelemalla toisilta ottamista kuvitteellisten resurssien rajallisuudella ja varaamisella omalle kansakunnalle, omien puolustamisella ulkomaiselta raiskaajalta, ja se vähätellään pois vasemmiston höpsötyksenä, yrityksenä turhaan heiluttaa natsikorttia vastustajien edessä. Rasismi on kuitenkin pohjimmiltaan paljon laajempi ja vaikeammin hahmotettava ilmiö kuin haukkumasanojen huutelu bussissa tai väkivaltarikokset kaupungin yössä, holokaustista nyt puhumattakaan, sen pohja rakennetaan juurikin arjessa, meihin ja heihin lajittelemalla, uhkakuvia luomalla, haitallisista tai laittomista ihmisistä puhumalla. Kaikki se luo puhetapaa, joka normalisoi erojen käyttämisen politiikassa itsensä hyväksi,  kaikki se on rasismia, kuulosti se jonkun korvaan rajulta tai ei. Rasismi kun nimenomaa syntyy toistosta, kaavoista ja historiallisesta jatkumosta, minkä Angela Davis teoksessaan kiitettävästi osoittaa. Tätä kirjaa vaalien aikaan luettaessa onkin varsin kylmäävää, että nykyään maamme toiseksi suurimman puolueen maahanmuutto-ohjelmassa puhutaan aivan suoraan "islamisaatiosta" ja maahanmuuton haitallisuudesta, rinnakkaisyhteiskunnista ja väärän koulutusasteen omaavista kansanryhmistä, kun tismalleen samaa puhetta on käytettyä 1800-luvun Yhdysvalloissa orjuuden puolustamiseen sekä 1930-luvun Euroopassa juutalaisten joukkotuhon perusteluun. Rasismi ja sen määritelmä ei ole mikään mielipidekysymys, se on laaja historiallinen jatkumo, ja tämän päivän maahanmuuttokeskustelu on suoraan yhteydessä yhteiskuntamme viimeisten vuosisatojen järkyttäviin kansanmurhiin, rotusortoon, rotuerotteluun sekä rikoksiin ihmisyyttä vastaan. 

Ja juuri siksi historian tunteminen on äärimmäisen tärkeää. Jos nykypuheen irrottaa laajemmasta kontekstista, ei kaavoja näe. Kaavojen häivyttäminen hyödyttää vain rasistista keskustelua normalisoivaa arvo-oikeistoa, mutta mitä enemmän me ymmärrämme miten tähän on tultu, sitä todennäköisemmin voimme myös välttää sen, ettemme tee suuria virheitämme uudestaan. Sillä kukaan meistä, ei valkoinen mies eikä nainen, ole vapaa, jos muut eivät ole vapaita. Valta sinänsä ei katso sukupuolta, luokkaa tai rotua, jos se jakautuu epätasaisesti tai perustuu toisen ryhmän riistolle. Se on oivallinen muistutus, sillä välillä (valkoinen) feministi unohtuu hekumoimaan ajatuksella, jonka mukaan matriarkaalinen yhteiskunta olisi automaattisesti riistosta vapaa, että naisluonto olisi jotenkin essentiaalisesti vähemmän vallanjanoinen tai sitä väärin käyttävä. Davis osoittaa, että näin ei tosiaan ole, eikä valkoinen nainen ole kapitalistisessa yhteiskunnassamme yhtään sen vähemmän puhdas kuin valkoinen mieskään. Eroista ja erilaisuudesta me emme varmastikaan pääse eroon, mutta jotain tälle epätasaisesti jakautuvalle vallalle me sentään voinemme tehdä. Yhdessä, tilaa antaen, ei jostain kuvitteellisesta ylhäisyydestä alas kaataen.

Helmet-haaste 2023: 15. Kirjan nimessä on ja-sana

EVERYBODY – ESSEITÄ KEHOISTA JA VAPAUDESTA

OLIVIA LAING : EVERYBODY 

A BOOK ABOUT FREEDOM

349s. 

Picador 2021

En muista lainkaan, mistä bongasin brittiesseisti Olivia Laingin. Ehkä sosiaalisesta mediasta? Ehkä Goodreadrista? Jostain syystä Laingin tuotannon kolme kokoelmaa, The Lonely City - Adventures in the Art of Being Alone, Funny Weather: Art in an Emergency sekä nyt ensimmäisenä luettu Everybody – A Book About Freedom olivat ensin kirjaston varauslistalla ja viimeisimmän luettuani myös kirjanettikaupan ostoskorissa, juuri nyt kenties jo matkalla omaan hyllyyni. Tuli kipinä Laingin lukemiseen mistä tahansa, olen kiitollinen että se tuli, sillä Laingia lukiessa tuntuu todella kuin olisin tullut yhteen kirjallisista kodeistani.

Laing kirjoittaa laajalla skaalalla nykypäivän aiheista, raikkaalla ja suoralla otteella. Siinä missä kaksi muuta lukemista odottavaa teosta paneutuvat yksinäisyyteen sekä taitaiteeseen ja kulttuuriin, on Everybody laaja ja painava esseekokoelma kehosta ja sen suhteesta vapauteen. Kaikessa yksinkertaisuudessaan. Aiheen äärellä yksinkertaisuus jää tosin tälle temaattiselle tasolle, sillä Laingin edetessä esseestä ja luvusta toiseen, alkaa olla hyvin selvää, että nykyisen kaltaisessa yhteiskunnassamme kehomme ovat kaikkea muuta kuin vapaita. Laing tutkii laajassa kokoelmassaan filosofian ikuista lempilasta, vapautta, hyvinkin konkreettisin esimerkein ja rajoituksin, ja onnistuu tarjoamaan tätä kautta uusia näkökulmia varsin abstraktiin aiheeseensa. Mitä on ylipäätään edes olla vapaa? Ja ketä vapaus – tai Laingin tapauksessa erityisesti sen puute – erityisesti yhteiskunnassamme 2020-luvulla koskee?

Siinä missä Maggie Nelson kirjoitti viime vuonna käännetyssä teoksessaan Vapaudesta – neljä laulua rakkaudesta ja rajoista vapaudesta erityisesti vapautena johonkin – taiteelliseen ilmaisuun, seksiin, huumeisiin – on Laingin kokoelman keskiössä vapaus jostakin – ja ennen kaikkea vapaus ruumiillisista rajoituksista. Kuka meitä rajoittaa, ja miksi? Millä kaikilla tavoilla kehojamme hallitaan? Ja mikä kaikki niitä hallitsee? Millainen ylipäätään olisi (poliittisesti) vapaa ruumis, ja koskeeko oikeus siihen meitä kaikkia? Kyse ei ole ainoastaan fyysisestä vapaudesta, oikeudesta koskemattomuuteen vaan hallintaan laajemmin – ja siihen, miten kehollisuutemme on sen hallinnan keskiössä.

Laingin vapaus jostakin lähtee liikkeelle ruumillisesta vapaudesta omien sisäistettyjen, perittyjen ja koettujen traumojen painosta. Laing tuo kokonaisuuteen heti alkuun itävaltalaisen psykoanalyytikon Wilhem Reichin, joka toisen maailmansodan alla kiinnostui nimenomaan trauman ja kehon yhteydestä.  Reich oli aikoinaan yksi psykoanalyysin pioneereista, Freudin oppipojankin asemassa oleva psykiatri.  Trauman ja kehon suhteesta kiinnostuneena hän alkoi ajan myötä kehittää erilaisia teorioita ja hoitoja, jotka vapauttaisivat ruumisiimme tallentuneet kokemukset, ja onnistuikin luomaan eräänlaisen orgoniteorian sekä jopa fyysisen orgonikammion, jossa erilaiset orgastiset energiat hoitavat kehoomme pesiytyneitä sairauksia, joita hoitamaton mielemme sinne rakentaa. Ja kyllä – ajatuksessa on kiinnostava kulma, mutta todellisuudessa se on tismalleen mxrianordin-tason pseudotieteellistä huuruilua, jossa syöpä on huonosti voivan mielen ruumiseen rakentama, ja ilmeisesti esimerkiksi endometrioosi "tukahdetun naiseuden ruumiillistuma". Lopulta Reich vangittiinkin puoskaroinnista, ja kaikki orgonikammiot määrättiin hävitettäväksi, koko Reichin poltetun elämäntyön ohella. Reich itse kuoli vankilassa vuonna 1957. 

Reich on kieltämättä hyvinkin kiistanalainen hahmo, mutta Olivia Laing kiinnostui hänen varhaisista teorioistaan mielen ja ruumiin yhteyksistä, ja Reichin traagiseksikin kääntyvästä elämästä muodostuu Everybodyn esseiden yhteinen kantava teema, sivuhohteena juokseva lanka, joka yhdistää kertomukset Reichin elämäkerran ja siihen liittyvien anekdoottien voimalla. Ratkaisu on kekseliäs ja uusi, ja se todella erottaa Laingin muista esseisteistä. Reich ei kuitenkaan ole ainoa lääketieteen, kulttuurin tai yhteiskunnan henkilö, jota Laing käyttää esseidensä kuljettamiseen. Häntä ja muita enemmän tai vähemmän ristiriitaisia hahmoja kulkee Laingin mukana, kun tämä vie lukijansa eri teemojen kautta vapauden ja kehollisuuden välisen rajapinnan äärelle. Reichin pseudotieteellinen seuraajat saavat toisaalta kyytiä, mutta myös eräänlaista ymmärrystä esseessä Unwell, jossa Laing käsittelee ruummillisia sairauksia, ja erilaisia suhtautumisia omaan keholliseen kuolevaisuuteemme. Reichin perillisten lisäksi Laing ottaa mukaan syöpään 1996 kuolleen Kathy Ackerin sekä vajaa kymmenen vuotta häntä myöhemmin menehtyneen Susan Sontagin, ja käsittelee näiden kahden henkilöhistorian kautta täysin päinvastaisia suhtautumisia sairauteen ja sairauden hoitoon. Siinä missä Acker nojautui uskomushoitoihin, Sontag takertuu moderniin lääketieteeseen sellaisella vimmalla, ettei enää ole aivan varmaa, onko se lopulta parantavaa vai sairautta lisäävää.

Unwell'in lisäksi voimakkaimpina lukukokemuksina Laingin kokoelmasta jää mieleen seksuaalisuutta ja orgasmien parantavaa voimaa käsittelevä Sex Acts, seksuaalista väkivaltaa tutkiva In Harm's Way sekä etenkin Cell, joka syventyi vankeuslaitokseen sekä yhteiskuntamme rangaistusmentaliteettiin, jonka suurimpana tarkoituksena on todella rajoittaa kehollista vapauttamme erilaisin kuritoimenpitein. Vankeudessa kuolee niin Reich, kärsii Malcom X, riutuu Oscar Wilde. Laing yhdistää psykoanalyytikko Edith Jacobsonin tutkimuksia ja Foucault'n valta-analyysia, ja muistuttaa erilaisten rangaistuslaitosten äärimmäisistä keinoista hallita yhteiskuntaa ja kansalaisia varsin kyseenalaisinkin keinoin. Laing kuljettaa tekstiään taitavasti kohti kysymystä siitä, mitä ihmiselle vangittuna tapahtuu ja kenen kehot todennäköisimmin joutuvat vangituiksi. Onko kyse todella oikeusjärjestelmästä, jos tiilien sisään päätyy jatkuvasti moraalisista syistä, rakenteellisen rasismin seurauksista tai jopa mielivaltaisesti, kun maahan pyrkiviä pakolaisia majoitetaan samankaltaisiin oloihin, lapsistaan erilleen eristettyinä?

Kuten yllä poukkoilevasta arviosta ehkä huomaa, Laingin kokoelmasta riittäisi niin kirjoitettavaa kuin keskusteltavaakin vaikka millä mitalla. Tämän kirjan lukeminen aiheutti itsellenikin kehollisia kokemuksia, suuria oivalluksia, tietynlaista jaettua vihaisuutta, mutta myös vapautuneisuutta. Meidän kehomme eivät ole meidän, niitä hallitaan, ohjataan ja tarkkaillaan jatkuvasti. Ja se kaikki ruummillistuu meihin myös yksilöinä. Mitä meihin jää jäljelle, jos kehommekaan ei ole niin koskematon kuin saatamme ajatella? Mutta meillä on myös vaihtoehtoja, kuten Laing kirjoittaa: "It was my gateway into understanding that essential Reichian dynamic: that the political world can make bodies into prisons, but that bodies can also reshape the political world." Täytyy vain ymmärtää, miten kehoja voidaan käyttää aseena meidän puolellamme.

Helmet-haaste 2023: 23. Kirja on iso 

FANTASMA

TANJA TIEKSO : FANTASMA

357s.

S&S 2022

Saatu arvostelukappaleena

Luen paljon,suht monipuolisesti, eniten uutuuskirjoja, kaunoa, kaikkea kaunista. Kirjablogin myötä lukemismääräni on kasvanut hurjasti, luen kuukaudessa suurin piirtein saman verran kuin ennen puolikkaassa vuodessa. Ja sen lisäksi, että ehdin lukea enemmän, erilaisia, olen myös löytänyt sen kaikkein omimman kirjallisuuden; tiedettä, filosofiaa, ihmismielen tutkielmaa, mitä milloinkin sivuavan esseekirjallisuuden. Ja pitkästä aikaa olen juuri sen sellaisen äärellä. Sellaisen, joka sykähdyttää, saa sydämen lyömään nopeammin, sormet hapuilemaan jo pian seuraavaa sivua, ja toisaalta mielen viivyttelemään jokaisen lauseen luona, makustelemaan niitä uudelleen ja uudelleen, alleviivaten parhaat, laittaen marginaaleihin pieniä avainsanoja ja huomioita, ajatuksenjatkeita, huutomerkkejä. Tällä kertaa mukanaan vienyt teos on Tanja Tiekson Fantasma.

Fantasmassa päästään Tiekson seuraan junamatkalle pitkin Euroopan pitkiä junaratoja, asemalaitureille vaihtamaan junaa, Etelä-Euroopan puutarhoihin tutkimaan niiden historiaa, paikkaa luonnontieteissä ja toisaalta taidehistoriassa. Tiekso yhdistelee kerronnassaan niin antiikin myyttejä kuin kristinuskon tarinoita, ja lukija pääsee kulkemaan hänen kanssaan niin Kirken saarelle Kreikkaan kuin kirjastosaleihin lehteilemään 1300-lukulaista käsikirjoitusta. Tiekso jäljittääkin lajien välisten kytkösten historiaa, muodonmuutoksia taruista ja todesta. Missä kohtaa ihminen kadotti itsensä luonnosta? Mikä on johtanut nykyiseen käsitykseen siitä, että olemme me ja ne toiset? Ihmiset ja eläimet? Onko maailmaa enää edes mahdollista käsittää muuten kuin ihmisen kautta, entä jos olemme käsittäneet tämän jo vuosisatoja sitten yhtä väärin kuin vielä keskiajalla maailmankaikkeuden? Entä jos lajien välisiä rajoja ei olekaan, vaan olemmekin kaikki enemmän tai vähemmän yhtä? 

Kuten Tiekso itsekin teoksessaan Foucault'ia lainaa, on oleellista pohtia ihmismielen kategorisoinnin, luokittelun ja määrittelyn seurauksia tarkemmin. Hyväntahtoinen yritys ymmärtää ympäristöään kun kääntyy nopeasti itseään vastaan, kategrisoinnista tuleekin erottelevaa ja tavasta luokitella seuraa myös kyky nähdä poikkeavuuksia normaalijakaumissa. Tällainen määrällisyyteen ja näönvaraiseen hahmottamiseen paneutuva maailman tulkinta on niin hegemonisessa asemassa nyky-yhteiskunnassa, että jo sen kyseenalaistaja leimataan jonkinlaiseksi huruilijaksi, mutta Fantasmassa Tiekso hyppää rohkeasti, rauhallisesti argumentoiden laadullisten, rajattomampien ja määritelmiä karkaavien ilmiöiden ympärille löytäen jotain uutta, raikasta ja monisyisempää, mittaamattomissa olevaa. Hän haastaa, ja hän haastaa taidolla.

"En pyri luomaan kuvaa Hildegardista poikkeuksellisena nerona, sellainen ei yksinkertaisesti ole erityisen kiinnostavaa. On väsyttävä ajatus, että mieskaanonit korvattaisiin naiskaanoneilla ja siten edelleen ylläpidettäisiin samaa patriarkaalista ajattelutapaa, kronologista poikkeusyksilöille perustuvaa historiankirjoitusta. Sen sijaan on hauskempaa ajatella, että Hildegardin luonnonfilosofiset kirjoitukset ehkä ovat yhteisöllisen ajattelun tuotoksia. Että ehkä ne edustavat hukattua kollektiivista tietämisen tapaa ja että niiden kirjoitustapa ehkä radikaalisti poikkeaa myöhemmästä yksilöitä korostavasta ajattelutavasta"

Fantasma on äärimmäisen viehättävä hybridi, jotain matkakertomuksen ja esseen rajatonta yhdistelmää, muodoltaan vapaata, sulavaa ja lentävää tekstiä, jonka kanssa olisi viipynyt mieluusti vielä toisetkin kolmisen sataa sivua. Teksti polveilee sinne tänne, mutta pysyy koko ajan fokuksessa, on ilmava ja sopivan määrittelemätön, mikä toistaa hienosti myös sisällön tematiikkaa. Tiekson teksti on kuin se juna, jossa kirjoittaja itse istuu kulkiessaan ympäri Eurooppaa kaupungista toiseen, se on kaikki ne myytit ja tarinat, joita Tiekso tutkii, tulkitsee ja näyttää muiden tulkitsevan. Tiekson tyyli tuokin mieleen yhden kaikkien aikojen lempikirjailijani, Maggie Nelsonin, sen verran syviä, oivaltavia ja sykähdyttäviä tekstejä Fantasma sisältää.

Tämän tasoista esseekirjallisuutta julkaistaan harmillisen vähän, ja vielä vähemmän sitä saa nauttia suomeksi, suomalaisilta kirjoittajilta. Onneksi Tiekso jättää jälkeensä kuitenkin varsin pitkän varausjonon kirjastoon, sillä hänen lainaamansa tekstit, ajattelijat ja kirjat vain kasvattivat halua syventyä samaan mihin kirjoittaja itse on oman tekstinsä kanssa syventynyt. Jos vaikka aloitetaan niistä antiikin myyteistä, joissa monilajisuuteen sukelletaan.

Helmet-haaste 2022: 27. Kirjaa on suositellut toinen lukuhaasteeseen osallistuva

KEVÄÄN UPEIN KURIOSITEETTI – HAKKARAINEN & HÄIKIÖ : CURIOSITAS

ANNA-KAARI HAKKARAINEN & PÄIVI HÄIKIÖ :

CURIOSITAS – ESINEITÄ, TARINOITA 1100–1917

336s.

Suomen kansallismuseo 2021

Saatu arvostelukappaleena

Curiositas on kevään kiinnostavin hybridi. Se on kirjailija Anna-Kaari Hakkaraisen sekä graafikko Päivi Häikiön yhteisteos Suomen kansallismuseon esineiden historiasta, ajanjaksolta 1100–1917, ajasta jolloin Suomi oli vielä Ruotsin Itämaa, ajalle kun samat maat olivat liikkuneet Venäjän keisarikunnan osaksi. Curiositas kurkistaa esineiden, taideteosten ja tarinoiden kautta mennesseen, ja se yhdistelee upeasti niin tieto, fiktiivistä kaunoa, taidetta kuin visuaalistakin näyttämistä. 

Curiositas jakautuu kuuteen eri teemaan, ja se tutkii niin esineitä kuin taidettakin nautinnon, elämysten, tarinoiden ja raikkaiden näkökulmien kautta. Kirja on jo esineenä itsekin kuin taidetta: paksut, mattapintaiset sivut, kaunis taitto ja graafinen suunnittelu tekevät siitä jo itsestään esineen, esineen esineistä, esineen tarinoista. Vaikka historia ei olisikaan se kaikkein suurin mielenkiinnon kohde, kirjaan uppoaa jo sen visuaalisuuden, runsauden ja polveilevuuden kautta niin varmasti, että pian on jo jonottamassa lippuja Kansallismuseon Toista maata -näyttelyyn.

Curiositas on kirja, joka pitää kokea itse. Sitä voi lukea sivu kerrallaan, tai särppiä sieltä täältä. Itse syvennyin perinteisempään lukemiseen, halusin imeä kaiken, kokea, tutkia, palata ja pohtia. Pohdittavaa tämä teos antaakin, sillä näkökulmat ovat kaukana siitä pölyisestä, mieskeskeisestä sankarikerronnasta, johon oman kouluaikani historiankirjat järjestään sortuivat. Curiositas on kirja kauneudesta, ihmisen yleisinhimillisestä halusta ilmaista itseään esineiden ja vaatteiden kautta. Eikä itseilmaisu kuulu vain ylimmille säädyille, kirja tuo esiin myös ne esineet, joiden kautta alemmat säädyt ovat pyrkineet nauttimaan niistä samoista asioista kuin muutkin, omilla tavoillaan vain.

"Historiaa ei koskaan voi perinpohjaisesti ymmärtää, tieteellisesti kuvata tai järjestää ilmiöitä omiin luokkiinsa niin kuin Carl von Linné teki kasveille. Historiasta on mahdotonta tehdä kattavaa kokonaisesitystä, sitä ei voi täysin alistaa valtaansa. Se on kuin kaleidoskooppinen kuva, joka muuttuu jos näkökulmaa vaihtaa vähäisenkin. Jälkikäteen historia näyttäytyy assosiaatioiden verkostona, jota olisi mahdotonta keksiä etukäteen. Totuus on aina fiktiota ihmeellisempää."

Curiositasin ehdoton vahvuus palaa juuri tähän: kieppuvaan, kaleidoskooppimaiseen historiankuvaan, joka viimein alkaa haastaa sitä vanhaa europatriarkaalista tapaa hahmottaa menneisyyttä, jonka alle ainakin oma ikäluokkani on vielä koulunpenkillä alistettu. Historiaa on tähän asti kirjoittaneet ja tutkineet miehet, miesten valitsemista näkökulmista, eurooppalaisen viitekehyksen sisällä. Historia on pakotettu kovien faktojen alle, "näin tämä nyt vain meni" -selityksiin, käsitykseen, jossa kerran lausuttu pitää paikkansa, vaikka eihän tarinat ja muistot koskaan absoluuttisesti pidä, ne elävät, muuntuvat, inhimillisesti paikasta ja ajasta, ihmisestä ja kertojasta riippuen. Ja jos on vuosisatoja kuunnellut vain yhdenlaista näkökulmaa, on siitä tarpeeksi monta kertaa toistettuna muodostunut totuus, yksi ja oikea, totuus yhden näkökulman sijaan. Ja sitä onneksi sekä nykyinen historiakäsitys että tämä Curiositas jo alkaa haastaa, Tarina ja katsoja kerrallaan. Objektiivista tietoa ei ole olemassakaan, tieto, tiede ja historia syntyvät aina yksittäisen ihmisen tai ihmisryhmän intresseistä. Yhdessä ne rakentavat uutta tietoa vanhan päälle. Usein se on johtanut upeisiin läpimurtoihin, kuten monissa esimerkiksi monissa lääketieteellisissä saavutuksissa. Mutta usein se on mennyt myös alusta asti vinoon; kuten monissa lääketieteellisissä saavutuksissa, joita on hieman huomaamatta tutkineet miehet, testanneet miehet, soveltaneet miehet ja läpimurron saavuttaneet, niin, miehet. Onneksi tuo käsitys alkaa jo viimein murtua, ja sillä polulla vahvasti jatkaa myös tämä teos.

Helmet-haaste 2021: 36. Kirjassa liikutaan ajassa

TIE, TOTUUS JA KUOLEMA

SILVIA HOSSEINI : TIE, TOTUUS JA KUOLEMA

238s.

Gummerus 2021

Pyydetty arvostelukappaleena

Rakastin Silvia Hosseinin esikoisesseekokoelmaa Pölyn ylistystä aivan kritiikittä reilu kaksi vuotta sitten. Oma postaukseni on ollutkin aika mykistynyt ylistys, ja muistan sen edelleen; tunnelman esseiden lukemisen jälkeen, että tällaistakin voi olla, suomeksi, suomesta. Miten ihanaa. Ostin Pölyt omaksenikin, mutta sinne ne ovat jääneet, pölyttymään hyllyyn muiden lempikirjojen joukkoon, enkä sen koommin niihin ole palannut. Hosseinin teksteihin kylläkin, Imagessa, muutamassa esseeantologiassa ja ehkä jossain muuallakin internetissä tässä välissä, en ole ihan varma. Ja vielä enemmän muiden arvioihin Hosseinin kirjoituksista, tai jopa kirja-arvioista: ajatukseen siitä, että Silvia Hosseinin kirjoittajaääni olisi snobbaileva, ylimielinen ja elitistinen, joskus jopa ilkeäkin. Hänen teksteissään on kieltämättä sellaista kipakkaa piikikkyyttä, kyllä, jota on tärkeä tarkastella kriittisestikin. Mutta minulle Hosseinin äänessä on jotain lempeän tuttua ja tärkeää, sellaista vähän anttiholmamaista nasevuutta. Ilman tosin sitä Holman nurinkurista ihmisvihasta kumpuavaa ymmärrystä ja lempeyttä, mutta kyllä maailmaan mahtuu ihan vain tarkkuutta ja puhdasta kritiikkiäkin, ilman että sitä luetaan aina iänikuiset snobi- ja elitistikortit edellä. Kyllä, alaspäin lyöminen ja toisen tyhmyyden esiinnostaminen on ongelmallisia tehokeinoja (heh, Hosseini itse kirjoittaa, miten "sietämätön sana [ongelmallisuus on]: 'ongelmallisuuden avulla voi siirrellä mihin tahansa pulmaan liittyvää syyllisyydentunnetta ihmiseltä toiselle itse asiaan puuttumatta."), mutta niin on sekin, että yksi olemassa oleva yhteiskunnallinen normi yksinkertaisesti vain korvataan uudella, sen sijaan että sitä pyrittäisiin aidosti laajentamaan. Tällaisella disclaimerien ja somekohujen aikakaudella kun tuntuu aidosti raikkaalta, että joku on mieltä asioista, ilman että pyytää sitä jatkuvasti jo valmiiksi anteeksi. Se, miten surullista se raikkaudentunne yleisen keskusteluilmapiirin näkökulmasta on, on sitten oma keskustelunsa.

Mutta niin. Nyt kun Hosseini on kirjoittanut kirjallisen lisää esseitään, aivan loogisestikin niiden kimppuun käyminen on kutkuttanut. Ensin tosin kaikesta muiden kritiikistä vähän hämmentyneenä, että muistinko tai luinko itse oman Pölyni vähän liiallisenkin ylistyksen kautta, mutta lopulta lukuvauhtiin päästyäni taas onneksi ihan omin silmin. Hosseini on toisen kokoelmansa kanssa onneksi ehtinyt jo laskeutua siltä maagiselta jalustalta, jonne hänet Pölyjen kohdalla nostin, ja se on tärkeää, sillä näin esseiden lukemiseen mahtuu paremmin myös omia ajatuksia. Ja sitä myötä oikeaa syventymistä, syventämistäkin.

x

Tie, totuus ja kuolema on nimensämukaisesti kolmeen osaan, tiehen, totuuteen ja kuolemaan jakautuva esseekokoelma, jossa sukelletaan niin kulttuurien kirjon, sukupuoliperformanssien, pääoman kuin räjähtävien perseidenkin maailmaan. Hämmennyin itse ehkä hieman siitä itsestäänselvien aiheiden määrästä, siis siitä että Hosseini kirjoittaa siitä, mistä kaikki (vasemmisto-)intellektuellit nyt tuntuvat kirjoittavan: haitallisesta identiteettipolitiikasta, luokkaeroista ja pääoman epätasa-arvoisesta jakautumisesta, woke-kulttuurin ongelmallisuudesta ja trumpistisen logiikan kehäpäätelmistä. En muista, että aiheet olisivat olleet jotenkin näin suoraan tapetilta poimittuja Pölyn ylistyksessä, tai sitten voi vain olla etten ollut itse ihan siellä samalla seinäpaperilla (vielä?) silloin. Niin tai näin, kiinnostavia, oivaltavia ja (meinasin kirjoittaa tärkeitä, mutta sitten muistin, että Hosseini itse kirjoittaa että vihaa kirjoja, jotka ovat tärkeitä) osuvia näkökulmia, mutta joko nykyään luen Hosseinin kanssa liian samaa kirjallisuutta ja keskustelua itse tai sitten nämä alkavat olla jo vain niin pureskeltuja aiheita, että niihin yksinkertaisesti on aika vaikea enää lisätä mitään uutta. En tiedä, miksi Hosseini silti niin haluaa tehdä, osissa teksteissä tulee vähän mieleen että osoittaakseen tietävyytensä, sen että on jo vähän pidemmällä tematiikassa kuin julkinen keskustelu, mutta niissä Hosseinin oma oivallinen kirjoittajaääni pääsee vähän hukkumaan omiin aiheisiinsa. Se tulee kyllä esiin edelleen, vahvimmin aina siellä, missä teemat eivät ole liian kaluttuja, esimerkiksi minuuden liikkuvuutta ihanasti palastelevassa Kuka minä olen? -esseessä.

Ja toki niistä muistakin, itselleni ehkä turhan tutuistakin huomaa, miten taitava kirjoittaja Hosseini on. Useatkin hänen tekstinsä kaipaavat huomattavasti syvempää lukemista kuin miltä ne pelkästään pinnalta katsoen näyttävät. Jos ottaa nyt vaikka esimerkiksi esseen Miesten tarinoita, jossa Hosseini kritisoi Saara Turusen Medusan huone -näytelmää liian helposta feminisistä, mieskirjailijoiden hylkäämistä lyhytnäköisyydestä sekä woke-kulttuuria feminismin yksinkertaistamisesta: kyseinen essee olisi ihastuttavan yksinkertaista lytätä elitismin ja "annas kun viisaampi näyttää" -ylimielisen ongelmallisuuden piikkiin. Mutta tavallaan: se olisi niin helppo luenta, että tuntuu kuin Hosseini jossain kirjan reunalla naureskelisi, että menipä tuo juuri siihen halpaan, mistä itse tässä yritän lukijaa varoittaa. Kyseinen essee on kieltämättä hieman provosoiva, mutta tuskin tarkoituksettomasti: Hosseini tuntuu näyttävän konkreettisesti, miten nykykulttuurin nopea reagointi, woke-kulttuurin uusi normikoodisto sekä reagointiin perustuva sosiaalinen media sokeuttaa hyvätkin tarkoitukset, eikä kukaan juuri enää anna asioille aikaa, vaan ihmiset juoksevat kohusta toiseen, osin hyötyäkseen siitä itse (vain someen paikantuva feminismi) tai saadakseen yksinkertaisesti vain purkaa reaktiviisen tarpeen olla ajan tasalla (some ylipäätään). Oi kyllä, tällä pintatasolla Hosseini on snobbaileva selittäjä, pienellä syventämisellä taas ehkä ennemminkin juuri se performatiivisuuden esiintuoja, jota hän kuljettaa esseessä mukana Jack Kerouacin tulkinnalla. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna kohteena ei ehkä siis olekaan niinkään miehen kirjoittama kirjallisuus kuin itse feminismi, ja se millainen performanssi siitä on tullut toisinaan pohjimmaisen sanomansa kustannuksellakin. 

Kokoelman ehdottomasti kiinnostavin ja ilahduttavin essee taas on päätösessee Aurinkokuningatar, joka alkaa lauseella: "Perseeni räjähti elokuussa 2019." Se risteilee anaalifistelien kautta Aurinkokuninkaaseen, ulosteen historiaan ja instagrammableen tapaan taivuttaa ruumiillisuus tarinoiksi, joissa vahva ja psyykkisesti norminmukainen ihminen selättää syövän tai voittaa taistelun uupumusta vastaan. Hosseini palastelee sairauden, ruumiillisuuden ja ruumiineritteiden tarinallista etäännyttämistä, ja se muistuttaa mieleen Säde Vallarénin, eli instagramin missrukiverin, oivallisen huomion siitä, että ihmiset kyllä kertovat hyväksyvänsä esimerkiksi mielen sairaudet, mutta heti kun ihminen käyttäytyy oman mielenterveydellisen sairautensa oireiston mukaisesti, läheiset kaikkoavatkin ympäriltä. Sairaus, oli kyse sitten masennuksesta tai anaalifistelistä, taipuu hyväksyttäväksi tarinaksi vain voitettuna, etäältä, silloin kun sitä ei oikeasti tarvitse kohdata. Elämme selviytymistarinasta toiseen, mutta niiden takana oleva kärsimys, heikkous ja kipu piilotetaan edelleen, ihan siellä sosiaalisessa mediassa mutta myös sairaalasängyissä leikkauskipujen keskellä itkiessä. On niin kovin eri asia kiitellä lehtien palstalla selviytymisestään kiitollisena paistattelevaa hyvinvointijulkkista avoimuudesta kuin aidosti yrittää pitää yllä ihmissuhdetta, jossa toisen kärsimys on niin syvää, ettei hän lukuisista yrityksistä huolimatta pysty edes ottamaan läheisyyttä vastaan. Kun ruumiillisuus piilotetaan ja siitä tehdään kiusallista, kadotamme paljon. Kadotamme kokonaisen kehollisuuden itsestämme, kehollisina eläiminä. Voiko se johtaa mihinkään muuhun kuin siihen, mitä yritämme kaikista eniten vältellä, ruumilliseen sairauteen?

"En ole uskonnollinen, mutta tunnen omakseni elämänkatsomuksen, jossa ruumiilla on yhtä suuri merkitys kuin hengellä. Siksi en voi olla kirjoittamatta anuksestani; en halua erottaa ajattelua ruumiistani.

Ja miten voisinkaan, onhan tämä koko teos syntynyt repaleisella perseellä istuen."

x

Eli kyllä, jos kaipaat tietoa siitä, pidinkö tästä esseekokoelmasta (tosin mitä väliä minun pitämiselläni loppujen lopuksi tässä edes on? Miksi haluatte tietää siitä?), niin kyllä, erityisen paljon. Vähän kaluttuja aiheita, ehkä, oivallisia näkökulmia, paljon. Hosseinin kirjoittajaääni on vahva, tarkka ja naseva, ja se kuljettaa edelleen todella taiten näennäisesti kaukaiselta tuntuvia lankoja rinnakkain, ja sitten yhdellä hurjan osuvalla lauseella tai havainnolla yhteen niin, ettei tekstin alun ja lopun välinen ristiriita ole epäjohdonmukaisuutta vaan puhdasta taituruutta. Koskaan lukumatkalle lähtiessä ei täysin tiedä, minne ollaan menossa, ja se on raikasta, ihanaa, poukkoilevaa ja hurmaavaa. Hosseinin teksti siis viehättää, tökkii ja ärsyttää, ja se riitasointu tekee tästä kaikesta hienoa. Pidän usein heleästä ja kirkkaasta, mutta Hosseinin kanssa erityisesti vähän limaisesta ja rosoisestakin. Hyvää vastapainoa varsin yhtenäisesteettiseen kulttuuriin tämä.

Helmet-haaste 2021: 46. Kirjassa syödään herkkuja