FANTASMA

TANJA TIEKSO : FANTASMA

357s.

S&S 2022

Saatu arvostelukappaleena

Luen paljon,suht monipuolisesti, eniten uutuuskirjoja, kaunoa, kaikkea kaunista. Kirjablogin myötä lukemismääräni on kasvanut hurjasti, luen kuukaudessa suurin piirtein saman verran kuin ennen puolikkaassa vuodessa. Ja sen lisäksi, että ehdin lukea enemmän, erilaisia, olen myös löytänyt sen kaikkein omimman kirjallisuuden; tiedettä, filosofiaa, ihmismielen tutkielmaa, mitä milloinkin sivuavan esseekirjallisuuden. Ja pitkästä aikaa olen juuri sen sellaisen äärellä. Sellaisen, joka sykähdyttää, saa sydämen lyömään nopeammin, sormet hapuilemaan jo pian seuraavaa sivua, ja toisaalta mielen viivyttelemään jokaisen lauseen luona, makustelemaan niitä uudelleen ja uudelleen, alleviivaten parhaat, laittaen marginaaleihin pieniä avainsanoja ja huomioita, ajatuksenjatkeita, huutomerkkejä. Tällä kertaa mukanaan vienyt teos on Tanja Tiekson Fantasma.

Fantasmassa päästään Tiekson seuraan junamatkalle pitkin Euroopan pitkiä junaratoja, asemalaitureille vaihtamaan junaa, Etelä-Euroopan puutarhoihin tutkimaan niiden historiaa, paikkaa luonnontieteissä ja toisaalta taidehistoriassa. Tiekso yhdistelee kerronnassaan niin antiikin myyttejä kuin kristinuskon tarinoita, ja lukija pääsee kulkemaan hänen kanssaan niin Kirken saarelle Kreikkaan kuin kirjastosaleihin lehteilemään 1300-lukulaista käsikirjoitusta. Tiekso jäljittääkin lajien välisten kytkösten historiaa, muodonmuutoksia taruista ja todesta. Missä kohtaa ihminen kadotti itsensä luonnosta? Mikä on johtanut nykyiseen käsitykseen siitä, että olemme me ja ne toiset? Ihmiset ja eläimet? Onko maailmaa enää edes mahdollista käsittää muuten kuin ihmisen kautta, entä jos olemme käsittäneet tämän jo vuosisatoja sitten yhtä väärin kuin vielä keskiajalla maailmankaikkeuden? Entä jos lajien välisiä rajoja ei olekaan, vaan olemmekin kaikki enemmän tai vähemmän yhtä? 

Kuten Tiekso itsekin teoksessaan Foucault'ia lainaa, on oleellista pohtia ihmismielen kategorisoinnin, luokittelun ja määrittelyn seurauksia tarkemmin. Hyväntahtoinen yritys ymmärtää ympäristöään kun kääntyy nopeasti itseään vastaan, kategrisoinnista tuleekin erottelevaa ja tavasta luokitella seuraa myös kyky nähdä poikkeavuuksia normaalijakaumissa. Tällainen määrällisyyteen ja näönvaraiseen hahmottamiseen paneutuva maailman tulkinta on niin hegemonisessa asemassa nyky-yhteiskunnassa, että jo sen kyseenalaistaja leimataan jonkinlaiseksi huruilijaksi, mutta Fantasmassa Tiekso hyppää rohkeasti, rauhallisesti argumentoiden laadullisten, rajattomampien ja määritelmiä karkaavien ilmiöiden ympärille löytäen jotain uutta, raikasta ja monisyisempää, mittaamattomissa olevaa. Hän haastaa, ja hän haastaa taidolla.

"En pyri luomaan kuvaa Hildegardista poikkeuksellisena nerona, sellainen ei yksinkertaisesti ole erityisen kiinnostavaa. On väsyttävä ajatus, että mieskaanonit korvattaisiin naiskaanoneilla ja siten edelleen ylläpidettäisiin samaa patriarkaalista ajattelutapaa, kronologista poikkeusyksilöille perustuvaa historiankirjoitusta. Sen sijaan on hauskempaa ajatella, että Hildegardin luonnonfilosofiset kirjoitukset ehkä ovat yhteisöllisen ajattelun tuotoksia. Että ehkä ne edustavat hukattua kollektiivista tietämisen tapaa ja että niiden kirjoitustapa ehkä radikaalisti poikkeaa myöhemmästä yksilöitä korostavasta ajattelutavasta"

Fantasma on äärimmäisen viehättävä hybridi, jotain matkakertomuksen ja esseen rajatonta yhdistelmää, muodoltaan vapaata, sulavaa ja lentävää tekstiä, jonka kanssa olisi viipynyt mieluusti vielä toisetkin kolmisen sataa sivua. Teksti polveilee sinne tänne, mutta pysyy koko ajan fokuksessa, on ilmava ja sopivan määrittelemätön, mikä toistaa hienosti myös sisällön tematiikkaa. Tiekson teksti on kuin se juna, jossa kirjoittaja itse istuu kulkiessaan ympäri Eurooppaa kaupungista toiseen, se on kaikki ne myytit ja tarinat, joita Tiekso tutkii, tulkitsee ja näyttää muiden tulkitsevan. Tiekson tyyli tuokin mieleen yhden kaikkien aikojen lempikirjailijani, Maggie Nelsonin, sen verran syviä, oivaltavia ja sykähdyttäviä tekstejä Fantasma sisältää.

Tämän tasoista esseekirjallisuutta julkaistaan harmillisen vähän, ja vielä vähemmän sitä saa nauttia suomeksi, suomalaisilta kirjoittajilta. Onneksi Tiekso jättää jälkeensä kuitenkin varsin pitkän varausjonon kirjastoon, sillä hänen lainaamansa tekstit, ajattelijat ja kirjat vain kasvattivat halua syventyä samaan mihin kirjoittaja itse on oman tekstinsä kanssa syventynyt. Jos vaikka aloitetaan niistä antiikin myyteistä, joissa monilajisuuteen sukelletaan.

Helmet-haaste 2022: 27. Kirjaa on suositellut toinen lukuhaasteeseen osallistuva

YUVAL NOAH HARARI : SAPIENS – IHMISEN LYHYT HISTORIA

YUVAL NOAH HARARI : 

SAPIENS – IHMISEN LYHYT HISTORIA

491s.

Bazar 2016

Alkuteos: קיצור תולדות האנושות [Ḳitsur toldot ha-enoshut] // 2011

Suomennos: Jaana Iso-Markku

Äänikirjan lukija: Tuomo Holopainen

Aloitin Sapiensin lukemisen kesäkuussa 2017. Oma opintovapaa oli alkamassa, Hararin kiehtovat ajatukset keräilijä-metsästäjien historiasta, maatalouden vallankumouksesta ja yhteiskunnan sosiaalisesti rakentuneesta luonteesta kiehtoivat. Väliin tuli kuitenkin myös muita kirjoja, vielä enemmän mukanaan vieviä, ja kun Harari siirtyi rahan historiaan, siirryin itse kokonaan toisten teosten pariin.

Nyt, lähes kolme vuotta myöhemmin, vietin järjettömän pitkiä ja pitkäveteisiä päiviä kotona, seuranani jälleen vaikka kuinka monta aloitettua kirjaa, joista mikään ei kuitenkaan vetänyt tarpeeksi puoleensa. Ilmaisessa kokeilussa ollut äänikirjasovellus oli myös vahingossa mennyt maksukuukauden puolelle, joten selailin hieman tylsistyneenä mahdollisimman pitkää kirjaa rahojeni vastineeksi. Vastaan tuli jälleen Sapiens, kirja, johon on enemmän tai vähemmän tehnyt mieli palata jo puolisen vuotta. Niinpä nappasin sen kuunteluun, ja neljä päivää sekä reilu 19 kuunneltua tuntia myöhemmin yksi elämäni intensiivisempia äänikirjakokemuksia on takana.

Sapiens alkaa olla jo modernin, popularisoidun tietokirjallisuuden klassikko, eikä se nimensä ansiostakaan juurikaan esittelyjä enää kaipaa. Kuten siis olettaa saattaa, se on israelilaisen historian tohtorin noin viiteensataan sivuun tiivistämä tarina oman eläinlajimme historiasta ja historiamme suuntia kääntäneistä vallankumouksista. Se on kertomus siitä, miten metsästäjä-keräilijöistä tuli maanviljelijöitä ja miten teollinen vallankumous on ollut ennen kaikkea maatalouden vallankumous. Sapiens on uskomattoman laaja ja tarkka kuvaus siitä, miten ihmisen historia on aina rakentunut sosiaalisen tiedon päälle enenmmän kuin minkään biologisten mahtien ja se on kärsivällinen selitys siitä, miten kristinusko ja kapitalismi ovat toisiinsa verrannollisia, kollektiivisen mielikuvituksen tuotteita, joiden tarkoitus on saada mahdollisimman suuri sapiens-lauma puhaltamaan (lähes kirjaimellisesti) yhteen hiileen.

Avarasta luonnostakin tutun Tuomo Holopaisen ääni kävi tähän äänikirjaan aivan täydellisen hyvin, ja lienee osasyy siihen, miksi se tulikin muutamassa päivässä ahmittua. Joitain juttuja muistin edellisestä lukukerrasta, ja jopa hieman yllätyin huomatessani, että täältäkö omatkin tietyt ajatusketjuni ovatkin olleet kotoisin. Osa taas oli täysin unohtunut, ja loppuosa tokikin sitten täysin uutta, ja sen perässä yritinkin tehdä jonkinlaisia muistiinpanoja siitä, mikä kaikki tällä luku-/kuuntelukerralla erityisesti vakuutti. Nyt muistiinpanoihin palatessani huomaan niiden kuitenkin olevan niin hajanaiset ja oudot, etten enää itsekään saa kiinni, mitä ajattelin, mutta ajatuksia tämä tosiaan herätti. Ajatuksia yleellisyysloukusta, tilasta johon ihminen ajaa itsensä kerta toisensa jälkeen, tekee mielestään mullistavan keksinnön, mutta lopulta päätyy tekemään vain entistä enemmän töitä. Kuvitellun kielen avainasemasta ihmislajin edistyksellisyydestä, tarinoista, jonka avulla olemme vuosisatojen kuluessa päätyneet niin kauas muista ihmisapinoista. Kognitiivisista ristiriidoista, joiden takia kulttuuri ylipäätään kehittyy eteenpäin. Jälkiviisausvirheistä, kapitalistisen ahneuden vertahyytävistä seurauksista. Siitä, ettemme pääse kuitenkaan kapitalismista mihinkään niin kauan, kun emme osaa kuvitella minkään muunlaista todellisuutta.

Sapiens on yhtaikaa siis laaja kuvaus siitä, miten olemme päätyneet tänne, missä nyt mukavasti istumme, vaikkakin toki todennäköisemmin eristyneemmin ja hieman tulevaisuutta huolestuneemmin katsovina kuin vielä muutama hassu kuukausi sitten. Se on myös alkua jonkinlaiselle dystooppiselle tulevaisuudenkuvalle, jota Harari ilmeisesti käsittelee laajemmin seuraavassa teoksessa, Homo Deus'issa. Se on oivallinen muistutus siitä, miksi dystopiat ovat yleensä melko kehnoja: ne kun ovat vain nykyisin tuntemamme todellisuuden siirtämistä kuvitellun tulevaisuuden kulisseihin, ja toisaalta taas vuosituhansien mittaisen mittakaavan tarjoamista nykypäivän mitättömän pienille huolillemme. 

Sapiens on tätä kaikkea, ja yhä vain enemmän. Se, luonnollisestikin, oikoo monia historian mutkia, ja on kiistatta varsin eurosentrinen kurkistus historiaan, vaikka ottaakin huomattavasti seuralaisiaan paremmin huomioon myös Euroopan ulkopuolisten kulttuurien historiat. En tähän asti elämässäni ole koskaan suostunut vastaamaan mitään yksittäistä kirjaa kysymykseen siitä, mikä kirja minun mielestäni ihan kaikkien pitäisi lukea. En edelleenkään pyörrä päätöstäni olla vastaamatta tähän hieman liiankin kapeaan kysymykseen, mutta ehkäpä seuraavan kerran saattaisin sanoa, että vahva suositukseni on ainakin kokeilla Sapiensia. Tieteen, kielen, kulttuurin ja historian asiantuntijoille tämä tuskin tarjoaa hurjasti mitään uutta, sillä sitähän se  on  – tämän kaiken jo tunnettua historiaa – mutta jos on kaltaiseni lukioaikaisen historian nykynuorisolaisittain sanottuna heitteri, tällä on kykynsä korvata yksi jos toinenkin aukko ihmislajin historian tuntemuksesta. Jos tämä olisi ollut olemassa kun minä kävin kouluja, historia olisi saattanut kiinnostaa tuota 2000-luvun alun minuakin enemmän. Sillä jos jotain Harari osaa, niin tarjota vetävän tarinan. Juuri sellaisen, jota hän oman tarinansa sisällä myös kriittisesti piikittelee. 

Lue koko maailma -haaste: Israel
Helmet-lukuhaaste 2020: 32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa

JOHN WILLIAMS : AUGUSTUS

JOHN WILLIAMS : AUGUSTUS 

♥ ♥ ♥ ♥ ♥

429s.

Bazar 2017

Alkuteos: Augustus, 1972
Suomennos: Ilkka Rekiaro

Arvostelukappale

Oi John! Nyt olet saanut minut sellaisen sanattomuuden äärelle, etten tiedä lainkaan mitä tästä postaamisesta tulee. Kaikki sanat tuntuvat jälkeesi latteilta, mutta toisaalta, myöhemmin ne tuntuisivat siltä entistä enemmän, joten kokeillaanpa nyt kuitenkin tuoreeltaan. Vaikka mitään kovin mullistavaa en kyllä lupaakaan.

Mutta niin. Oli huhtikuu 2016 ja oli Stoner. Oli kirjablogini alkukuukaudet, ja ensimmäisiä rakkautta herättäneitä kirjoja, jonka olin toisten blogeista bonganut ja omaani siirtänyt. Ja oli pimeä syksy, kevätkaipuu ja -katalogit, Bazarin lupaus tuoda helmikuuksi auringon lisäksi myös Williamsin viimeiseksi jäänyt romaani. Ja oli helmikuu kun pyytämäni arvostelukappale kolautteli lähipostin hyllyjä, ja se hetki kun se oli viimein käsissäni. Ja nyt on sitten tämä hetki, kaksi viikkoa myöhemmin, kun suljin kirjan viimeisen, 492. sivun viimein takakannen alle. 

"Mutta minä ymmärsin pikemminkin vaistonvaraisesti kuin tiedon avulla, että jos ihmisen kohtalona on muuttaa maailmaa, hänen täytyy muuttua ensin itse. Jos hän aikoo totella kohtaloaan, hänen on löydettävä sisimmistään tai luotava sinne kova, salainen sopukka, joka suhtautuu välinpitämättömästi häneen ja muihin - ja jopa maailmaan, jonka kohtalo on määrännyt hänet laittamaan uuteen uskoon, ei omien halujensa mukaiseksi vaan sen luonnon mukaiseksi, jonka hän maailmaa uudistaessaan löytää."

Mutta niin, aloitetaanpa alusta. Williams on siis tosiaan kevään uusimmassa suomennoksessaan, jo vuona 1972 Yhdysvalloissa julkaistussa teoksessaan onnistunut viimein siinä, mikä taisi aiempien kohdalla olla vain haave: lyödä läpi myös julkaisuaikanaan. Kun Williamsin aiemmat romaanit, Stoner ja Butcher's Crossing liikkuvat Amerikassa, hyppää hän viimeiseksi jääneessään antiikin Roomaan, aikaan ennen ajanlaskun alkua kun Julius Caesar kohtaa loppunsa salamurhan merkeissä, ja hänen nimellisesti adoptoitu sisarenpoikansa Gaius Octavius nousee Rooman ensimmäiseksi keisariksi. Kirja kulkee kirjeiden ja fiktiivisten aikalaiskirjoitusten muodossa, ja se jakautuu kolmeen osaan, ensimmäinen ja pisin varsin pitkäpiimäisestikin taustoittaa kaikkea sitä, jota kahdessa myöhemmässä päästään viimein tarkemmin tarkastelemaan.

Ensimmäinen osa ei todella ollut mikään ihan helpoin luettava. Kirje- ja aikalaiskirjoitusmuoto kertoi oikeastaan kaiken, paitsi sen mitä oikeasti olisi halunnut tietää. Kaikki varsinaiset tapahtumat, tunteet, teot ja motiivit jäivät yksittäisten näkökulmien taakse, ja maailman, ympäristön ja tapahtumien muodostuminen vei todella aikaa ja keskittymistä. (Kirjojen jumalille tosin kiitos, että takana on luettuina esimerkiksi aika paljonkin samankaltaisina pitämäni Waltarin Sinuhe sekä Valtakunnan salaisuus, en tiedä olisinko ilman noita raskassoutuisia, mutta sitäkin mieleenpainuneimpia lukukokemuksia tätä saanut edes toiseen osaan asti kahlattua.) Kirjoittajat, näkökulmat ja kertojat vaihtuivat niin tiuhaan, että en edes meinannut pysyä perässä kuka kertoo ja mistä. Ja kun itse Octavius Caesar ei ollut edes äänessä, oli kuin olisin kiertänyt kivistä patsasta ja yritännyt sitä kautta ymmärtää oikeaa, tuntevaa ihmistä.

Mutta kärsivällisyys tunnetusti usein palkitsee, ja tämän kirjan kanssa se tapahtui viimeistään toisessa osassa. Ajat, paikat ja kertojat hypähtelivät edelleen hieman miten sattuu, mutta viimein tapahtumien keskiössä onkin myös itsestään kertova henkilö: Octaviuksen tytär Julia. Julia, isänsä Pikku Rooma, ainoa lapsi ja yksi elämän suurista rakkauksista nousee kirjassa sellaisille inhimillisille tasoille, ettei enää edes muista samaa teosta aiemmin pitäneensä hankalana. Ja siitä se sitten todella vetääkin mukaansa, antaa, niin hurjan paljon. Teksti soljuu, yhtäkkiä kaikki kymmenet eri kertojatkin ovat tuttuja, tematiikka tuntuu omassa sydänalassa asti ja iätöntä tarinaa myötäelää niin, ettei kirjaa saa laskettua käsistään. Ja viimein se on juuri sitä Williamsia, johon Stonerissa rakastuin: eleetöntä, hienostelematonta ja silti niin järjettömän elämänmakuista, että kertoi kirjailija kenestä tahansa, hän tekee henkilöstään hengittävän, lämpimän ystävän vierelle. Ja siinä kaiken keskellä antiikinajan Rooma onkin niin ajankohtainen, ettei välttämättä tiedä lukeeko ihmisen ahneudesta, korruptiosta, rakkaudesta ja ystävyydestä tuhansien vuosien takaa, 70-luvulta vai juuri tästä nimenomaisesta päivästä. Ja juuri se tekeekin Williamsista niin suuren kirjailijan, minulle. Antiikin Rooma, sen hallitsijat, myrkyttäjät, salajuonijat ja heikkoudet ovat lähempänä minulle kuin koskaan, ja tämä kaleidoskooppimaisesti ytimeen sukeltava teos on kuin sille parvekkeen alla laulettu ikuinen rakkauslaulu.

Ja ehkä se siitä olosta niin haltioituneen tekikin, se alun tahmaisuus, uutteruus, pieni pakottaminen, sillä kaikessa raskassoutuisuudessaan tämä kirja todellakin palkitsi. Se oli hieman henkinen maraton, ja se oli myös päätös, että minähän pidän tästä ja sillä siisti, mutta toisaalta, mikäpä tunne elämässämme ei loppujen lopuksi päätös olisi. Ja kun tämän kanssa sai uida sen pitkän merimatkan yhtärintaa, ja kun loppua kohti kaikki alkoi käydä eheämmäksi ja helpommaksi, ei lopussa voinut olla kuin ihastunut, ehkäpä jopa hieman rakastunutkin. Kuten tässä varsin usean kirjan kohdalla tänä vuonna, mutta sehän toki kertoo vain valitsemisen kehittyneestä taidosta, kaiketi. Mutta valitkaa muutkin tämä, se kannattaa.

Helmet 2017 -lukuhaaste: 06. Kirjassa on monta kertojaa