LYHYTARVIOITA PAUL AUSTERISTA DAN BROWNIIN

Minkä postausruuhkan olen nyt lukupäissäni saanutkaan aikaan! Olen ehtinyt lukea enemmän kuin ikinä, mutta yhtäkkiä kaiken muun arjen puuhan ja kouluhomman keskellä blogin päivittelylle tuntuu jäävän hieman vähemmän aikaa. Toki kirjoittelen edelleen heti lukemisen lopetettuani päällimmäiset fiilikset postausluonnoksiin - se kun tuntuu ehdottomasti omimmilta tavalta kirjoista kirjoittaa, mutta varsinainen postaaminen, oikoluku (joopa joo, ihan kuin ikinä oikeasti osaisin oikolukea omia tekstejäni) ja hiominen venyvät niin, että tuntuu, että taidan kirjoitella vasta keväällä niistä kirjoista jotka minulla nyt on kesken.

No, tämä ruuhka helpottanee kun vaan ahkerasti istun alas ja otan aikaa myös kirjoittamiselle, mutta osin sitä saa nyt helpottaa nämä lyhytarviot, ihan kaikista kirjoista kun ei välttämättä edes kokonaista postausta irti saa! Tässä nyt on mukana vielä muutama viime vuonna luettukin, mutta haitanneeko tuo, pääasia, että nekin nyt jollain tapaa jättävät lukujäljen itselleni ylös, ovat edes hieman aukikirjoitettuja. Joten tässä siis neljä pientä arviota kirjoista, joita olen viimeisien kuukausien aikana jossain väleissä lukenut!

PAUL AUSTER : SUNSET PARK

365s.

Tammi 2011 (alkuteos 2010)

Suomennos: Erkki Jukarainen
Luettu joulukuussa 2017

Vuoden 2017 yksi parhaita kirjailijalöytöjä oli ehdottomasti Auster, johon hullaannuin alkuvuodesta kun luin Sattumuksia Brooklynissa -romaanin. Nautin myös New York -trilogian tuomasta haasteesta, joten täysin normaalisti odotin myös Sunset Parkilta paljon, vaikka voidaan ehkä tässä vaiheessa toki myöntää, että se tosin päätyi luettavaksi ihan vain siksi, että kuvauksen mukaan päähenkilö harrasti hylättyjen esineiden kuvaamista, ja omasta viimevuotisesta Helmet-haasteestani harrastus-kohta huusi pitkää ja epätoivoista tyhjyyttään.

Mitä itse kirjaan tulee, tajusin jossain vaiheessa lukevani uudelleen Sattumuksia. Toisto toimii aina, ja siihen näemmä luottaa myös Auster. Muistan Sattumuksien kanssa tuskailleeni tylsyyttä ja ikuista valkoinen heteromies tässä kertoo teille isällisesti maailmasta -näkökulmaa, vähän väsynyttä tai kokonaan olematonta naiskuvaa ja sellaista piinallisen rauhallista kerrontaa, josta koko ajan vain odottaa sitä jotain. Mutta kuten aiemmin lukemassanikin, tulihan se käänne viimein tässäkin, tuttuun tapaan viimeisissä lauseissa. Ja siinäpä Auster onkin taitava, mahdottoman nerokas jopa, muuttamaan muutamalla sanalla, kappaleella tai loppuunasti hiotulla yksityiskohdalla koko tarinan toiseksi, ihan muuksi, mitä olit kuvitellut koko matkan lukeneesi. Ihan aiempien Auster-lukukokemusteni tasolle tämä ei päässyt, mutta hieno se silti oli. Suosittelen kokeilemista, jos kirjailijan tuotanto kiinnostaa.

Muissa blogeissa: Luettua, Cillan kirjablogi & Sivutiellä

Helmet-haaste 2017: 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen

SARAH ANDERSEN : AIKUISUUS ON MYYTTI

110s.

Sammakko 2017

Alkuteos: Adulthood Is a Myth: A "Sarah's Scribbles"-collection 2016

Suomennos: Aura Nurmi

Arvostelukappale
Luettu joulukuussa 2017

Andersenin sarjakuvakokoelma on lämmin, sopivan ironinen, mutta silti kiltin hyväksyvä ote introvertin, aikuisuuden kanssa kamppailevan nuoren aikuisen elämästä. Tarinat ja hetket olivat lyhyitä ja hauskan samaistuttavia, mutta koin ehkä paikoin olleeni itse jo hieman yli-ikäinen tälle. Nautin toki silti tästä särmikkäästä huumorista ja samaistuin muutamaankin kohtaan erityisen paljon, ei se kai varsinaisesti ikään katso aina sekään. Epävarmuus, itsetunto, halujen ristiriita ja tämän hetken tematiikka selfiestä sosiaalisuuspakkoon puhuttelevat aina, ja välillä asioita on hyvä lukea siitä samasta lähtökohdasta, jossa itsekin elelee. Eipähän ainakaan vahvistu se harha, että näiden ajatusten kanssa on yksin, vaikka ihan himpun verran sitä erityisyyttä tämä liikaa paikoin tuntuikin korostavan. Hauska ja sydämellinen kokonaisuus noin kuitenkin, vaikkei aivan minun sarjakuvani ollutkaan.

Muissa blogeissa: Ei vain mustaa valkoisella, Kirjojen pyörteissä, Sivutiellä, Kirjavarkaan tunnustuksia & Eniten minua kiinnostaa tie

DAN BROWN : ALKU

463s.

WSOY 2017

Alkuteos: Origin (2017)

Suomennos: Jorma-Veikko Sappinen
Luettu tammikuussa 2018

Olen lukenut Brownin Langdon-sarjasta muistaakseni kaksi tai kolme edellistä osaa, tämä uusin taitaa olla jo viides. Edellisestä lukukerrasta on vuosia, enkä ehkä aivan ole kokenut tämän genren olevan enää se "oma juttuni", mutta niinpä vain mieheni syntymäpäivälahjaksi saatu teos taisi viedä minutkin mennessään. Odotin tältä lähinnä mahdollisuutta totaaliseen silmien pyörittelyyn, sillä muistelin edellisen sellaista aiheuttavan, mutta pakko myöntää, että tämä olikin vallan vetävä ja onnistunut, vaikka näinkin rahastustyyppisellä kirjallisuudella olisi ollut ainesta flopimpaankin.

Brownin tapaan tutusti Alun teemoja oli uskonto, tiede ja tokikin selvitystä vaativat arvoitukset. Huolimatta siitä, että alkaa olla jo varsin epäuskottavaa, että yksi ja sama tutkija joutuu jatkuvasti näin mielikuvituksellisten tapahtumien keskipisteeseen, tarina kesti yllättävän hyvin aiemman toiston, eikä sitä ehkä ihan täysin edes voi laittaa pitkän lukutauon piikkiin. En päässyt niitä silmiä pyörittelemään, vaan ahmin kirjan parissa päivässä, nautin jopa muutamista terävistä sivujuonteista, kuten valeuutisten sekä ihmisten totaalisen mediakritiikittömyyden piikin tarinan välissä. Loppuratkaisukin oli yllättävän onnistunut, ehkä siksi tästä näin hyvä maku jäikin. Voisin ehkä keveyden kaipuuseen lisää Langdomin seikkailuja joskus lukea, näin kai se omalta lukumukavuusalueelta poistuminen voi siis ihmistä palkita. Jos Brown olisi vielä uskaliaasti luonut kerrankin sellaisen naishahmon, joka on vapaaehtoisesti, eikä traagisen sairauden vuoksi lapseton, tätähän olisi voinut jopa vaikka jo kehua.

Alusta muissa blogeissa: Kirjaluotsi, Kirja vieköön!, Kirsin Book Club, Kirja hyllyssä & Kulttuuri kukoistaa

Helmet-haaste 2018: 34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta

ALISON BECHDEL : ÄIDEISTÄ PARHAIN - KOOMINEN DRAAMA

290s.

Like 2012

Alkuteos: Are You My Mother? A Comic Drama (2012)

Suomentaja: Anu Turunen
Luettu tammikuussa 2018

Toisin kuin Andersenin parissa, Bechdelin kanssa olin kovinkin samalla viivalla. Aiemmin lukemani Hautuukoti hurmasi, mutta tämä Äideistä parhain tuli täydellisesti iholle. Se tuli sinne niin paljon, etten oikein edes osaa enkä haluakaan lukukokemustani jakaa, se tuntuu jollain kummalla tavalla niin henkilökohtaiselta, että kertomalla miksi pidin tuntuu, kuin tulisin paljastaneeksi itsestänikin jotain, minkä haluan vain omanani pitää. Se oli henkilökohtainen ja lähellä, ja silti universaali ja yhteinen. 

Siinä missä Hautuukoti kertoi Bechdelin suhteesta isäänsä, on tämä myöhemmin ilmestynyt sarjakuvaromaani jonkinlainen tiivistys hänestä itsestä suhteessa äitiinsä. Kokonaisuutena tämä ehkä oli sekavampi ja moniulotteisempi kuin Hautuukoti, mutta ehkä juuri siksi niin minun. Jos et Bechdelin sarjakuvaromaaneja ole aiemmin lukenut, lue ensin tuo aiemmin ilmestynyt teos, ja sitten vasta tämä. Mutta  l u e  nämä, en toki asiantuntijana vielä itseäni sarjakuvien maailmassa pidä, mutta jotain maagisen tarkkaa näissä molemmissa on.

Äideistä parhain muualla: Kirjanurkkaus, Lukemisen kartasto & Kujerruksia

Helmet-haaste 2018: 33. Selviytymistarina 

ARUNDHATI ROY : ÄÄRIMMÄISEN ONNEN MINISTERIÖ

ARUNDHATI ROY : ÄÄRIMMÄISEN ONNEN MINISTERIÖ

478s.

Otava 2017

Alkuteos: The Ministry of Utmost Happiness

Suomentaja: Hanna Tarkka

Arvostelukappale

On kirjoja, jotka täytyy ymmärtää jättää kesken, jos niitä ei ole kahden kuukauden sisällä aloittamisesta saanut loppuun. Niitä ovat poikkeuksetta olleet lähes kaikki lukemani. Ja kesken jättämäni.

Mutta on myös kirjoja, joiden kanssa itselleen täytyy antaa aikaa. Vaikka lukemiseen menisikin neljä kuukautta. Vaikka koko ajan takaraivossa tuntuisikin hakkaava tunne, että tämä olisi jo pitänyt lukea, koska olen itse tämän arvostelukappaleeksi pyytänyt. Tai ihan vain lopettaa kesken, koska tämä on jotain, mikä ei ole minun lukuaivoilleni tarkoitettu.

Syyskuussa minä tämän aloitin. Ja joulukuun viimeisinä päivinä sen loppuun sain.

"Miten voi kertoa pirstaleisen tarinan?

Muuttumalla hiljalleen jokaiseksi.

Ei.

Muuttumalla hiljalleen kaikeksi."

Arundhati Royn pitkään odotettu uutuusromaani on teos muun muassa rakkaudesta. Se on myös tarina joukkoonkuulumattomuudesta, intersukupuolisuudesta, erilaisuudesta, Kashmirista, sodasta, joukkomurhista, nationalismista ja sen tuhoisuudesta, oikeudesta elää niin kuin haluaa. Se on kirja politiikasta, yhteiskunnasta, Intiasta, uskonnosta, siitä että ei usko. Se on kertomus jokaisesta, mutta ennen kaikkea kaikesta. Erillään ja yhtaikaa.

"Tilo tunsi ensimmäistä kertaa elämässään, että hänen ruumiissaan oli tilaa sen kaikille elimille."

Royn romaani ei ollut helppo. Ja entistä haastavamman siitä minulle teki se, etten osannut edes ajatella, ettei se olisi. Se alkoi rauhallisesti, näennäisen yksinkertaisesti, vaikka poukkoili ja lensi ajasta toiseen niin, että kronologisuus oli vain haave, jonka sai täysin opetella unohtamaan. Mutta varsin pian se vaihtoi suuntaa, eikä vaihtanutkaan, kertoi ajasta ja ajasta ennen aikaa. Meni edelle, palasi, muttei siihen, mistä äsken luettiin, tarkensi, muttei sitä, mitä alkuun luulit tarkennettavan.

Ja silti siinä oli jotain maagista. Jotain sellaista, jota en voi siirtää yhdessä mitättömässä blogipostauksessa kenellekään. 

Siinä oli taikaa, Intian kaoottisuutta, käsinkosketeltavaa surua ja menettämisen kauhua oloissa ja yhteiskunnassa, joka on meille vain eksoottinen tai vaarallinen lomakohde. Surua, toivoa, iloa ja naurua yhtaikaa. Yhdessä ja yksin.

Vaikka aloitin Äärimmäisen onnen jo syyskuussa, luin siitä viikon sisään yli kaksi kolmannesta. Ensin luin liian hitaasti, liian pitkillä tauoilla, sen jälkeen luin liian kiireesti, liikaa ahmien. Ja silti yhtään sopusuhtaisempi lukutahti tuskin olisi auttanut minua lainkaan. Olisin ollut aivan yhtä pihalla tai sisällä, haltioitunut tai epävarma. Ilman suuntaa joka tapauksessa, ja silti täysin kartalla, sillä ei tätä enää lopulta voinut edes laskea käsistään.

Joten joskus todella kannattaa taistella, vaikka kyse onkin lukemisesta, josta kai lähtökohtaisesti pitäisi nauttia. Joskus taistelu tuo suurimmat löydöt, vahvimmat ja elävimmät maailmat. Niin kävi nyt, vaikka tuntuu, että tämä pitäisi lukea vähintään vielä viidesti, jotta tästä ymmärtäisi edes puolet. Mutta jokin alku se tämä ensimmäinenkin jo on. 

Äärimmäisen onnen ministeriöstä on ehditty lukea jo paljon, postauksia muun muassa seuraavissa blogeissa: Kirsin Book Club, Luettua elämää, Reader, why did I marry him?, Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa, Kirjojen keskellä, Illuusioita & Sanoissa ja sivuilla

Helmet-haaste 2017: 33. Kirja kertoo Intiasta

Lue koko maailma -haaste: Intia

HELMET-HAASTEEN KOONTI // 2017

Viimetippaan se meni, mutta juuri äsken luetuksi saadun Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriön jälkeen vuoden 2017 Helmet-haaste on viimein kasassa. Ilman kyseistä haastetta en tätäkään kirjaa todennäköisesti olisi kokonaan luettua saanut, joten pisteet siitäkin kirjaston lukuhaasteelle! Aika monta kohtaa sain tähän bingotyylisesti täytettyä, mutta tuli tämän takia monia hyviä uutuuksiakin löydettyä. Tässä nyt haasteen luetut kirjat, olkaapa hyvät!

01. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis Chimamanda Ngozi Adichie : Huominen on liian kaukana

02. Kirjablogissa kehuttu kirja Riitta Jalonen : Kirkkaus

03. Suomalainen klassikkokirja Minna Canth : Köyhää kansaa

04. Kirja lisää hyvinvointiasi Rosa Meriläinen & Saara Särmä : Anna mennä - opas hauskempaan elämään

05. Kirjassa liikutaan luonnossa John Williams : Butcher's Crossing

06. Kirjassa on monta kertojaa John Williams : Augustus

07. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja Rosa Liksom : Everstinna

08. Suomen historiasta kertova kirja Petri Tamminen : Suomen historia

09. Toisen taideteoksen inspiroima kirja Roxane Gay : Bad Feminist

10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis Katja Kettu : Hitsaaja

11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja: Tove Jansson : Kuuntelija 

 

12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja Alain Mabanckou : Pikku Pippuri

13. Kirja "kertoo sinusta" Tove Jansson : Viesti

14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella Paul Auster : Sattumuksia Brooklynissa

15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen Paul Auster : Sunset Park

16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja Toni Morrison : Minun kansani, minun rakkaani

17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista Bea Uusma : Naparetki - Minun rakkaustarinani

 

18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa Garth Greenwell : Kaikki mikä sinulle kuuluu

19. Yhdenpäivänromaani Hannu Raittila : Ei minulta mitään puutu

20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö Katja Kettu : Piippuhylly

21. Sankaritarina J.K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne : Harry Potter ja kirottu lapsi

22. Kuvitettu kirja Elena Favilli & Francesca Cavalli : Iltasatuja kapinallisille tytöille

23. Käännöskirja Mattias Edvardsson : Melkein tosi tarina

24. Kirjassa selvitetään rikos Petina Gappah : Muistojen kirja

25. Kirja, jossa kukaan ei kuole Elizabeth Gilbert : Eat, Pray, Love

26. Sukutarina Yaa Gyasi : Matkalla kotiin

27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja Tuomo K. Silaste : Warkaus 1918

28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan George Saunders : Joulukuun kymmenes

29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia Kimmo Ohtonen : Karhu - voimaeläin

 

30. Kirjan nimessä on tunne Koko Hubara : Ruskeat Tytöt - tunne-esseitä

31. Fantasiakirja J.R.R. Tolkien : Hobitti - eli sinne ja takaisin

32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta Kazuo Ishiguro : Ole luonani aina

33. Kirja kertoo Intiasta Arundhati Roy : Äärimmäisen onnen ministeriö

34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt Mike Pohjola : 1827

35. Kirjan nimessä on erisnimi Cristina Sandu : Valas nimeltä Goliat

36. Elämäkerta tai muistelmateos Oma isoäitini : Nimettömän tytön muistelmat

37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta Paul Auster : New York -trilogia

38. Kirjassa mennään naimisiin Pajtim Statovci : Kissani Jugoslavia

39. Ikääntymisestä kertova kirja Joan Didion : Iltojen sinessä

40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä Petina Gappah : Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta

41. Kirjan kannessa on eläin Viet Thanh Nguyen : The Refugees

42. Esikoisteos Angie Thomas : Viha jonka kylvät

43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään  Jeffrey Eugenides : Middlesex

44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta Terhi Törmälehto : Vaikka vuoret järkkyisivät

45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja Emmi Nieminen & Johanna Vehkoo : Vihan ja inhon internet

46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja Elizabeth Harrower : Tietyissä piireissä

47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit Han Kang : Vegetaristi

48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän Pajtim Statovci : Tiranan sydän

49. Vuoden 2017 uutuuskirja Hanya Yanagihara : Pieni elämä

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja Pekka Kytömäki : Valo pilkkoo pimeää

Itselleni haasteen myötä parhaita luettuja (tai no oikeastaan kuunneltuja) teoksia oli Minna Canthin Köyhää kansaa sekä Joan Didionin Iltojen sinessä. Etukäteen vaikeimmalta tuntunut Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja täyttyi vähän itsestään afrikkalaisen poliittisen satiirin parissa, ja pystyipä esimerkiksi Kimmo Ohtosen Karhu-kuvakirjalla näppärästi täyttämään kohdan taidosta, jonka haluaisit oppia. Sillä osatapa valokuvata luontoa noin, se olisi varsin mieletöntä. Hyvä fiilis myös tuli ylipäätään siitä, että jokaisen kohdan sain eri kirjalla täytettyä, enkäpä vuoden alkuun olisi uskonut kaikkia viittäkymmentä edes saavani kasaan, mutta siellä ne nyt ovat. Muutamien kohdalla vaihdoin jälkikäteen vielä paikkaa, osan rajoja saatoin mielivaltaisesti venytellä, mutta hyvän mielen haastehan tämä on, ei se niin vakavaa ole.

Ensi viikolla starttailevan vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteestahan jo etukäteen povailin jättäväni väliin, mutta sen verran oli houkuttelevat haastekohdat, että saatanpa sitten kuitenkin pyörtää sanani ja lähteä mukaan, ihan vähän, ihan varovasti.... Ei kai siitä nyt mitään haittaakaan voi olla!

Miten teidän Helmet-haaste meni? Mikä oli paras haasteeseen luettu kirja?

ELIZABETH HARROWER : TIETYISSÄ PIIREISSÄ

ELIZABETH HARROWER : TIETYISSÄ PIIREISSÄ

223s.

Fabriikki 2016

Alkuteos: In Certain Circles (2014)

Suomentaja: Laura Vesanto

Tämän kirjan alkuun on syytä kertoa se samainen pieni tarina, jonka suurin osa tästä bloggaavista kirjoittaa myös omiin postauksiinsa: Harrower on kirjoittanut Tietyissä piireissä -romaanin jo vuonna 1971, mutta vain muutamaa kuukautta ennen sovittua julkaisuajankohtaa hän veti kirjan pois mitään selittävää syytä antamatta. Samoihin aikoihin Harrower lopetti itse kirjoittamisen ja vetäytyi pois julkisuudesta. Kun australialainen kustantamo Australian Text Publishing löysi teoksen uudelleen yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin, antoi kirjailija viimein luvan teoksen julkaisuun, ja nyt se on muutama vuosi siitä myös saatu meille Fabriikin kautta suomeksi.

"Zoe päästi epämääräisen inhon äännähdyksen. Hän pyöritteli päätään eikä näyttänyt toipuvan kuulemastaan. 'Pikku orpo! No jos hän on, niin sitten on hänen veljensäkin, ja tätä nyt et ainakaan voi väittää säälittäväksi.' Yhdellä kauniilla, arvaamattomalla liikkeellä Zoe siirtyi äitinsä rinnalle ovensuuhun, katsoi tätä hymyillen silmiin. Hän oli innoissaan ja vetoava, riehakas mutta hyväntahtoinen, kiusoitteleva mutta haavoittuvainen."

Tietyissä piireissä lähtee liikkelle sidneyläiseltä esikaupunkialueelta, jossa 17-vuotias Zoe tapaa veljensä Russellin ystävän Stephenin sekä tämän siskon Annan. Siinä missä Zoe ja Russell ovat kahden yliopistotutkijan rakkauslapsia, onnellisia ja etuoikeutettuja, kyseenalaistamatta rakastettuja, Anna ja Stephen taas ovat orvoiksi jääneet sisarukset, jotka ovat asuneet mielenterveydellisistaä vaikeuksista kärsineen tätinsä sekä häntä hoitaneen setänsä varjossa. He erkanevat kaikki neljä ympäri maata ja maailmaa, mutta pysyvät löyhällä siteellä yhdessä, kunnes vuosia myöhemmin kohtaavat uudelleen.

Pienessä, pehmeän valkoisessa pumpulissa kasvaminen on ihanaa. Se on helppoa, huoletonta ja maailmaa on ihan mahtava rakastaa, kun se on rakastanut aina sinua juuri sellaisena kuin olet, tukenut, kannustanut ja nauttinut jopa piikikkyydestäsi, onhan se raikasta vaihtelua akateemisuuteen ja ilkikurisuutta sinne, missä normaalisti tahdotaan olla vakavia viivasuita. Mutta kuten lähtökohtaisesti aina, ihmisellä on kummallinen tapa ymmärtää maailmaa hyvin omanapaisesti, käsittää se niin, että vaikka kaikki eivät ihan samanlaisista lähtökohdista tulisikaan, ainakin he kykenevät ihan samanlaisiin asioihin kun he hieman vain viitsivät panostaa. Ja jos taas et koskaan olekaan tuntenut itseäsi rakastetuksi, koskaan ennen rakastanut, on maailma pumpulin pehmeän ihmisen ympärillä vääristynyttä, tihenevää ja toisen lempeän yksinkertainen maailmankatsomus jopa loukkaus, alas tiputettava, omanlaisiisi osiin pilkottava. Hemmotellun nuoren naisen elämän ja sen vaikeamman taustan kasvatin kohtaaminen oli tässä kirjassa todella samaistuttavasti kuvattu, ja Harrower osaa harvinaisen hienosti näyttää näiden kahden maailman väliset säröt ja tahattomat väärinymmärrykset.

Australialaisen kirjailijan romaani on kuin hillitty draamaelokuva, rakkaustarina visuaalin kääntein. Se lähtee varsin rauhallisesti liikkeelle, mutta rakentaa tarinaansa kaarineen taitavasti, niin, että siihen koukuttuu jollain aivan omanlaisellaan tavalla yllättävän nopeasti. Henkilöhahmot ovat  moniulotteisia ja todella tarkasti kuvattuja, heidän inhimillisyytensä ja tekojensa syy-seuraussuhteet tulevat helposti lähelle. Syy-seuraussuhteet, tarkoitukset ja tarkoittamuudet ovatkin hienosti rakennettuja, joskin ehkä aavistuksen alleviivaavia, olisin ainakin itse halunnut ymmärtää rivien välistä ehkä vähän enemmän, näin paljon kertojan armeliasta apua ei välttämättä olisi kaivattu. Turhaudun yleensä kirjallisuuteen, jos koen sen liian helppona, mutta tässä nimenomaisessa oli silti joku hurja ristiriita: siinä, missä se yhdessä kohdassa alleviivasi, toisessa huomasin tippuneeni kärryiltä niin, että jouduin peruuttamaan muutamankin sivun taakse päin ymmärtääkseni mitä juuri tapahtui. Ehkä kaikki riippuukin siitä, kuka tarinaa milloinkin katsoo, mutta ei se lopulta ollutkaan niin itsestäänselvä, kuin joissain kohdin huomasin luulleeni.

Tämä kirja oli paljon, mutta sen loppu ei ollut ihann sitä  hillityn laadukasta  tasoa kuin aiempi kulku, sillä kun pohjustus, itse tarina, oli niin hallitusti ja moniulotteisesti rakennettu, lopussa tapahtunut happy ending -tyylinen ratkaisu jätti hieman liian ilmeisen jälkimaun. Jos minulta kysyttäisiin, veikkaisin, ettei kirjailijakaan ole tähän loppuun ollut tyytyväinen, ja hän on vetänyt siksi tarinansa pois, mutta taas toisaalta, ei se nyt niin huono ollut (tiedä sitten oliko se objektiivisemmin tarkasteltuna huono lainkaan), että sen takia kokonaan olisi kannattanut itsekin julkisuudesta kadota. No, niin tai näin, tämä on kirja niille viipyilevän ja tarkkanäköisen psykologian ystäville, jotka nauttivat siitä, että kaikki kääntyy parhain päin. Itsekin nautin tämän lukemisesta kyllä, ja onpahan taas yksi Helmet-haasteen kohtakin ylivedetty. Kannattaa kokeilla Harroweria, jos vielä uupuu sinultakin haasteesta oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Vielä ehtii tämän vuoden puolella!

Kirjasta muissa kirjablogeissa: Pieni kirjasto, Reader, why did I marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja & Ullan luetut kirjat

Helmet-haaste 2017: 46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja

JOAN DIDION : ILTOJEN SINESSÄ

JOAN DIDION : ILTOJEN SINESSÄ 

151s.

Like 2012

Alkuteos: Blue Nights

Suomentaja: Kirsi Luoma

Helmet-haaste alkaa lähestyä jo loppuaan, ja enää kaksi kirjaa tähän lukematta! Tämä Didionin muistelmateos löytyi haasteeseen mukaan kyseltyäni marraskuussa lukuvinkkejä vielä uupuviin haastekohtiin, ja Helmin minulle tätä vinkatessa en sitä osannut lainkaan ohittaa, taisinpa varata saman tien kuljetettavaksi lähikunnan kirjastosta tuohon naapuriin. Muutamien kirjallisuusihmisten/kirjabloggaajien lukumaku on sellainen, että heidän suosituksiinsa varsin sokeasti luotan, ja Helmi on ehdottomasti heistä kyllä yksi.

"Jatkan laatikoiden availua.

Löydän enemmän haalistuneita ja halkeilleita valokuvia kuin tahdon enää ikinä nähdä.

Monta kutsua sellaisten ihmisten häihin, jotka eivät ole enää naimisissa.

Monta ohjelmalehtistä sellaisten ihmisten hautajaisista, joiden kasvoja en enää muista.

Teoriassa nämä esineet auttavat palauttamaan mieleen eletyt hetket.

Käytännössä ne korostavat vain, miten vähän osasin arvostaa noita hetkiä niiden ollessa käsillä."

Kuusikymmentäluvun puolivälissä Joan Didion saa miehensä kanssa puhelun, sellaisen, jonka sointi sai koko heidän elämänsä muuttumaan. Heille oli syntynyt pieni tyttö, sievä ja kiiltokuvamaisen kaunis pieni lapsi, Quintana Roo, jonka he adoptoivat ja kasvattivat kuin nukkea, rakastaen ja tarviten yli kaiken. Ja samalla kun tuo puhelu oli saapunut, lapsi laskettu heidän syleihinsä, valtasi Didioniin se pelko, joka vallannee jokaisen äidin; menettämisen kauhu, maailmojen vaarojen meri, jonka pienikin yksityiskohta voi olla se, joka lapsen joskus häneltä pois vie. Maailmasta tuli vaarallinen, mutta siitä tuli myös kaunis. Ainakin siihen saakka, kunnes se päivä tulee, kun Quintana Roon henki hiipuu, hengityskone ei ole antanut hänelle tarpeeksi happea, ainakaan tuntiin. Didion on juuri menettänyt miehensä, hän menettää myös tyttärensä, ja samalla hän menettää myös illuusion siitä, ettei vanheneminen ja siihen liittyvät henkiset ja fyysiset tuskat koskisi häntä.

Iltojen sinessä on ensimmäinen kirja, jonka Joan Didionilta luen, vaikka kirjailijan nimi on jostain kaukaa hämärän tuttu. Se on 75-vuotta täyttävän kirjailijan omaelämäkerrallinen muistelmateos, riipivän kipeä kertomus menettämisestä, luopumisesta, siitä, ettei toinen oikeastaan koskaan ihan oma ole ollutkaan. Didion kuljettaa tarinaansa varmoin ja kauniin ottein, jättää paljon kertomatta, antaa juuri sen, minkä tähän teokseen haluaakin antaa. Hän kuvaa adoptiovanhemman tunneskaalaa, pelkoja ja avuttomuutta häikäisevän hienosti, ja jollain tapaa juuri nuo kohdat tässä kirjassa nousivatkin itselleni kaikkein tärkeimmiksi, kaikenlaisen arvostelun yläpuolelle. 

Hieman irrallisiksi minulle jäi silti osa tästä kirjasta, se ehkä amerikkalaisille lukijoille tutumpien nimien pudottelu, kauan sitten kuolleet tai elämässä vaikuttaneet ystävät, se epähenkilökohtainen, joka ei ainakaan näin yhdellä lukemalla oikein auennut. Tapahtumiin hypättiin sisään jotenkin niin suoraan, että voi kuvitella kirjailijan ajattelevan kaikkien hänelle tuttujen ihmisten olevan tuttuja myös minulle, eikä jokaisen mainitun rooli tarinan kannalta kovin oleelliselta tuntunutkaan. Eikä ehkä tarvinnutkaan tuntea, hänen muistelmansahan nämä olivat, mutta kun nautin niistä kaikkein henkilökohtaisimmista kohdista eniten, olisin toki toivonut niitä lisää, vielä syvemmin ja ilman yleismaailmallista kontekstia. En halua udella, tirkistellä tai seurata salaa kenenkään elämää, olen valmis ottamaan juuri sen, minkä Didion haluaa antaa, sillä jo tästä määrästä koin osissa kohti niin vahvaa samaistumisen, yhteisen pelon ja haurauden tunnetta, etten muista hetkeen sellaista kirjallisuudesta irti saaneeni. Kaunis ja hiljaisen syvä teos tämä kyllä oli, täytyy ehdottomasti lukea vielä lisääkin Didionilta. Kunpa tällaisen haavoittuvuuden osaisi nähdä näin kauniisti itsekin itsessään.

Iltojen sinet muissa blogeissa: Sivulauseita, Kujerruksia & Sinisen linnan kirjasto
Helmet-lukuhaaste 2017: 39. Ikääntymisestä kertova kirja

EMMI NIEMINEN & JOHANNA VEHKOO : VIHAN JA INHON INTERNET

EMMI NIEMINEN & JOHANNA VEHKOO : 

VIHAN JA INHON INTERNET

147s.

Kosmos 2017

Niemisen & Vehkoon sarjakuvamuotoon kirjoitettu teos internetin vihapuhekulttuurista on yksi vuoden tärkeimpiä teoksia. Se nostaa puheenaiheeksi sen asian, josta ihan oikeasti pitäisi olla huolissaan laajemminkin, se tuo rohkeasti keskusteluun sen, mitä moni ei uskalla tehdä, sillä internetin trollit ja häiritsijät pitävät huolen siitä, että vastaisku masinoidaan varsin nopeasti. Vihan ja inhon internet esittelee alkuun vihapuheen kohteeksi joutuneita tutkijoita, taiteilijoita, ihan tavallisia Twitterin käyttäjiä. Se pyrkii keskustelemaan trollien ja vihapuheen kirjoittajien kanssa, ja antaapa se lopulta myös ohjeita, miten selvitä, jos tietosi on vuodettu internetin alareunalle, jos olet joutunut maalittamisen uhriksi. Se on hieno, tärkeä, ajankohtainen ja hyvin toivottavasti se saisi olla myös varsinainen mediatapaus. Tavallaan minun ei sitä tarvitsisi lukea, minulle tämä ilmiö on tuttu, mutta jos joku keksii, miten saamme esimerkiksi miesoletettumme ja ilmiöstä tietämättömät tämän teoksen pariin, ideat otetaan vastaan enemmän kuin mielellään.

Ja kyllä kirja hurjasti ajatuksia toki minussakin herätti. Hieman ehkä irrallisina, mutta menkööt. 

Valkoisen heteromiehen yksinäisyys. Kuten kirjakin toteaa, "valkoinen heteromies" on nyt murroksen partaalla kun hänenelle on iskostunut tunne, että hänen etuoikeuttaan horjutetaan oikein huolella, ja se aiheuttaa kovinkin primitiivisen puolustusreaktion, sen, jossa naiset joutavat  mielikuvissa joukkoraiskauksen uhreiksi ja pelon avulla hiljennetyiksi. Monen muutenkin pahoinvoivan henkilön defenssit toki on jollain tasolla, jos nyt ei edes ymmärrettäviä, ainakin rakenteellisesti olemassaololtaan todennettavissa, mutta mikä silti saa heidät rynnistämään tällaisella vauhdilla toisten kimppuun ja ennen kaikkea, miksi tälle asialle ei tehdä mitään? Miten poliisi ja syyttäjät voivat kerrasta toiseen sanoa, ettei uhka vaikuta todelliselta? Täytyykö Suomessakin jälleen kerran jotain tapahtua, että ongelma suostutaan näkemään? Eikö vihapuhepalstoilla masinoidut polttopulloiskut vastaanottokeskuksiin riitä, pitääkö niiden hyökkäyksien vielä kohdistua suomalaisoletettuun naiseenkin? Kenen kohtalo on lopulta viimein sen puuttumisen arvoinen? 

Feministikuplista. Vihapuhe koskee hurjan suurta prosenttia verkkokävijöistä ihan sukupuoleen katsomatta, mutta rankimmillaan, raiskausfantasioillaan ja kalukuvilla se kohdistuu voimallisimmin naisiin. Siksi onkin hurjan huolestuttavaa, että se huolestuttaa lähinnä feministejä. "Tappouhkaukset Pettersson ilmoittaa poliisille, mutta rikosilmoituksista ei ole koskaan seurannut muuta kuin ilmoitus esitutkinnan lopettamisesta." Tämä on ihan käsittämätöntä. Minkä muun takia tällainen ilmiö ylipäätään on niin mahdollinen, jollei se ole virkavallan täydellinen puuttumattomuus, rakenteellinen hyväksyntä? Toki teos avaa myöhemmillä sivuillaan myös puuttumisen vaikeutta, mutta kyllähän tämänkin ilmiön ympärillä on suurin osa päättäjistä aivan hiljaa. Ärähtää ehkä, jos omaa vaimoa on häiritty, mutta silloinkaan ei osaa nostaa keskustelua yleiselle tasolle, ei rohkene miesoletettuna puolustaa koko toista sukupuolta. 

Twiittasin tämän jokin aika sitten, mutta tiedättekös, jos jollakulla on vielä tarvetta nähdä kuviteltuja ääripäitä siellä, missä niitä liikkuu vain yksi, haluaisin muistuttaa, että nämä "eiollamitäännatseja!!"-natsit ovat koulukiusaajia, ja nämä tässä kirjassakin esiintyvät naiset muiden ääneen pienemmän puolta pitävien "suvakkien" lisäksi ovat niitä, jotka kiusattuja nousevat puolustamaan. Ja tiedättekö, keitä "tolkun ihmiset" ovat? Niitä, jotka hiljaisella puuttumattomuudellaan kiusaamisen mahdollistavat. 

Julkisesta puhumisesta. "Sanotaan, että jos puhuu julkisesti, pitää kestää seuraukset." Ja höpövitunhöpö. Jos joku sanoo internetissä, lehdessä, televisiossa tai vaikka kadulla jotain sellaista minkä kanssa et ole samaa mieltä tai mistä et pidä, se ei tarkoita sitä, että saat heittää käytöstapasi romukoppaan. Ennen kaikkea tämä koskee tässä kontekstissa asiapuhumista, mutta ihan samalla se koskee myös vaikkapa tositelevisiotähtiä, jotka menevät kolmeksi viikoksi juomaan alkoholia eristettyyn taloon. Se, että he ovat sinne menneet itse, ei tarkoita sitä, että kenelläkään on oikeus taantua kiusaajaksi. Tämä tuntuu kuitenkin unohtuvan ihan hurjan monelta, ja vaikka se ehkä tietyllä tavalla saattaa lievimmillään olla keskustelupalstojen/anonyymien sovellusten ryhmäläyhäämistä ja selän takana armotonta haukkumista, perustellaan tällä pahimmillaan vihapuhettakin. Kun kohdetta ei osata nähdä oikeana ihmisenä, jonkun äitinä, siskona, veljenä, lapsena, ystävänä, lihana ja verenä, voi tälle muka huutaa mitä tahansa. Kirjassa tuli useampaan otteeseen ilmi, että lopulta vihapuhe harvoin on täysin henkilökohtaista, se on vain pahanolon purskahteluita aina sopivimman kohteen niskaan, mutta jotain tämän maan tunne- ja empatiakasvattamisessa on mennyt pahasti vinksalleen, koska on hyvin yleinen ajattelutapa, että itsensä esille laittanut ihminen on täysin hyväksyttävä purkautumisen kohde. Ja kun näin ajattelee ihan pelottavan moni vihapuhetta arkisemmassakin kontekstissa, luo se hyväksymisen ilmapiiriä myös kovempien puheiden ympärille.

Joku suomalaisessa turvallisuuden ilmapiirin rakentamisen peruspilareissa on saanut nyt osumaa, ja tuntuu, että sitä halkeamaa yrittää tällä hetkellä paikata huomattavasti pienempi joukko kuin sitä toisella puolella muut suuremmaksi takovat. Sama rakenteellisen puuttumattomuuden kulttuuri, joka häilyy koulukiusaamisilmiön ympärillä, leijuu nyt tässä, ja siksi vihapuheen kitkemiseen tarvittaisiin huomattavasti suurempia kampanjoita, hankkeita ja työryhmiä. Tiesittekö, että esimerkiksi poliisin tohinalla perustettu vihapuhetyöryhmä koskee vain kansanryhmää kiihottamista vastaan tehtyjä vihanpurkauksia, ei siis esimerkiksi lainkaan näitä tappouhkauksia ja raiskausfantasioita, joita sen voisi kuvitella pyrkivän kitkemään? Jos ilmiötä ei edes tunnuta tunnistavan, tuntuu toivottomalta toivoa sille jotain tehtävän.

Ja siksi aiheen ympärillä pitääkin olla rummutusta. Keskustelua, kirjoja, tällaisia kannanottoja ja esiintuloja oman vihapuheen kanssa. Maria Petterssonin tapaan tehtyjä vihapuheen arvostelukilpailuja, sitä, että me emme suostu vaikenemaan, teitte te mitä tahansa. Mutta siihen tarvitaan tukea, myös niiltä, joita tämä ei itseään juuri nyt henkilökohtaisesti koske tai koskee vain välillisesti. Tämä on meidän yhteinen työmaa, jotta jokaisella olisi turvallisempaa olla, elää ja käyttää puheenvuorojaan. En tiedä kuinka monesta kirjasta vuoden sisällä on ok näin sanoa, mutta jaettaisiinpa tämä kaikille Suomen yhdeksäsluokkalaisille.

Kirjasta muissa blogeissa: Bookishteaparty
Helmet-lukuhaaste 2017: 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja

LYHYTARVIOITA MINNA CANTHISTA PEKKA KYTÖMÄKEEN

Vaikka lähtökohtaisesti minulla onkin yleensä aika paljon asiaa kirjasta kuin kirjasta, ihan jokaisesta ei sentään kokonaista postausta  synny. Joskus kirja ei itse ole sen arvoinen, joskus taas siitä on jo kaikki sanottu, ja tuntuu, ettei omani siihen päälle enää oikein lisää mitään. Mutta koska kunnianhimoisesti tahdon kuitenkin blogata kaikista lukemistani kirjoista, en halua esimerkiksi että blogistani tulee perusteettoman hehkutuksen tyyssija, tuon mielelläni ilmi myös ei-niin-mairittelevia ajatuksia, jos se tuntuu jollain tapaa perustellulta. Tästä toki voi montaakin mieltä olla, mutta itselleni tämä on se tapa, josta pidän ja jonka haluan jatkossakin säilyttää. Joten nyt, etenkin kun Helmet-haaste alkaa muutenkin olla jo loppusuorallaan, kokosin yhteen postaukseen tässä vuoden mittaan kertyneitä kirjoja, joista ei omaa postaustaan ole syntynyt, syystä tai toisesta. 

TUOMO K. SILASTE : WARKAUS 1918

164s.

Mediapinta 2012
Luettu toukokuussa 2017

Helmet-haasteen kotipaikkaan liittyvä kirja herätti hurjan mielenkiinnon, ja käännyinkin Varkauden kaupunginkirjaston puoleen löytääkseni jotain luettavaa aiheeseen liittyen. Pidin vielä tärkeänä lukea nimenomaan varkautelaisten kirjailijoiden kirjoja, kun sellaisia kerran löytyi, mutta hyvin pieneksi jäi valikoima silti. Aloitin tähän itseasiassa ensin aivan toisen teoksen, mutta se oli niin, no, kehno, etten saanut sitä kovin pitkälle edes väkisin. Tämä Silasteen kirja oli jo hieman lupaavampi, ja koska sisällissota liittyy todella vahvasti oman paikkakuntani historiaan, oli luonnollista siihen aiheeseen myös tässä tarttua. Kirja itsessään oli aika harrastelijatasoista tekstiä, ja se paikoin tuntui siksikin varsin haasteelliselta lukea, mutta tarina oli silti kiinnostava. Jos henkilöhahmot ja tapahtumat olisivat olleet hieman moniulotteisempia, olisin saattanut jollekin tätä vaikkapa suositellakin. Ihan mielenkiintoinen teos, kunpa tuosta kotikaupungista joku kirjoittaisi oikeasti laadukastakin kaunokirjallisuutta, lukisin sitä takuulla!

Helmet-haaste 2017: 27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja

PEKKA KYTÖMÄKI : VALO PILKKOO PIMEÄÄ

76s.

Sanasto 2016
Luettu marraskuussa

"Kirjassa esiintyvien

eläinten mielipiteet

ovat niiden omia

eivätkä välttämättä

edusta lajin

virallista

kantaa"

Joensuun pääkirjaston suositushyllystä napattu pieni mainio runoteos oli hauska välipala! Ja koko blogihistoriani ehkä toinen runokokoelma, jonka ylipäätään luen. Yksi vuodessa, tämänhän määrän voisi vaikka ensi vuonna yrittää tuplata! Sympaattinen ja helpohko kokoelma eläinmaailmasta ja sen vierestä, paikoin kovinkin oivaltava. Ehkä jäin kaipaamaan hieman enemmän sitä oivaltavuutta, mutta sainkin jo Goodreadsissa vinkin Kytömäen aiemman kokoelman sitä olevan enemmän, täytyy etsiä sekin käsiin! Tämä on sellainen, jonka voisin ostaa joululahjaksi vaikka miten monelle eri ystävälle. Sopii erityisen hyvin marraskuun pimeiden hetkien ilahdutukseksi. 

Helmet-haaste 2017: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

MINNA CANTH : KÖYHÄÄ KANSAA

133s.

Julkaisuvuosi:1886

Äänikirja Yle Areenasta
Kuunneltu marraskuussa

Olen kantanut tässä vuoden mittaan ties kuinka monta suomalaista klassikkokirjaa kirjastosta kotiin ja sinne lukemattomina takaisin. Eilen kun en mihinkään muuhun osannut tarttua, laitoin Areenan podcastin taustalle soimaan ja kuuntelin itseasiassa koko pienoisromaanin yhdeltä istumalta. Ja huh. Tässä kohti ehkä pitäisi vähän nolostella, kun myöntää, ettei ennen ole Canthia lukenut tai kuunnellut, mutta koska sellaisiin en suostu, sanon vain, että olipa vahva tutustuminen yhteen maamme tärkeimmistä kirjailijoista.

Kaikessa kurjuudessaan ja realistisuudessaan tämä yli 130 vuotta sitten kirjoitettu teos olisi voinut käytännössä kuvailla tätä päivää, ja se tuntui ehkä kaikkein raa'immalta. Ehkä meillä ei ihan näin yksin kerjuulla tänä päivänä tarvitse käydä (vaikka tosin tässä kohti voi toki pohtia muun muassa leipäjonoja), mutta tunnistan tuon herrasluokan ajatusmaailman köyhyydestä edelleen pelottavan hyvin. Että niskasta itseään vain kiinni, ei rahalla terveyttä ja hyvinvointia saa. Paitsi että milläpä ne sitten saisi, jos ei rahalla? Kuten Canth jo vuosisata sitten sanoi, haepa siinä työtä ja ole yhteiskuntakelpoinen ahkera pieni muurahainen, kun jokainen ajatuksesi on selviämisessä ja ruoanhankkimisessa. Tämä oli niin vahva kuvaus köyhyydestä, kurjuudesta, hyvinvointieroista ja mielenterveydestä, että voisi väittää kuuluvan perusyleissivistykseen  jokaisen tämä lukea. Vaikka kai se sitä jo onkin, vaikka itse olen onnistunut jostain syystä 30 vuotta tätä kiertelemään liian kaukaa. Jotain huonoa näemmä on siinäkin, ettei yläasteellani ja lukiossani harrastettu pakkoluettuja kirjoja.

Helmet-haaste 2017: 03. Suomalainen klassikkokirja

TOVE JANSSON : VIESTI

325s.

WSOY 1998

Alkuteos: Meddelande
Luettu kesäkuusta marraskuuhun

"Minusta on niin kummallista tuo mitä puhutaan, että on niin vaikea olla onnellinen"

Viestin nappasin luettavakseni kesäkuisessa lukumaratonissa, ja sain sen loppuun vasta eilen. Janssonista nyt saisi helpostikin omankin postauksensa, mutta koska Viestissä on lähinnä jo muissa kokoelmissa julkaistuja novelleja yhteen koottuna, koen, että luen ja "arvostelen" (eli hehkutan kritiikittä tässä tapauksessa) ne mielummin alkuperäisissä konteksteissaan. Esimerkiksi Reilua peliä on jo omana itsenään niin upea ja tärkeä, etten ihan täysin edes hyväksy sen pätkiä tällä tavalla irralleen otettavan.

Ehdottoman onnellinen ja vilpittömän rakastunut olen kuitenkin tämän kokoelman ennen muualla julkaisemattomiin novelleihin, jotka tätä varten ovat suomennetutkin. Nämä vuonna 1998 julkaistut novellit sijoittuivat tässä kokoelmassa aivan alkuun ja vielä muutama loppuunkin, ja etenkin Päättäjäispäivä, josta yllä oleva lainauskin on, nousi ehkä elämäni tärkeimmäksi novelliksi. Tietenkin. Ja siis tätä tarkoittaa kritiikitön hehkutus, mutta mitään varsinaisesti rakentavaa en tästä osaa sanoa. Enkä nyt haluakaan. Jotain kun vain tahtoo rakastaa sen kummemmin sitä paloiksi pistämättä, ja sekin lienee ainakin välillä sallittua.

Helmet-haaste 2017: 13. Kirja "kertoo sinusta"

KIRJALLINEN LOPPUVUOSI JA LUKUVINKKITOIVEITA

Oksan hyllyltä -blogissa oli jokin aika sitten hauska Kirjallinen loppuvuosi -haaste, joka jonkin verran on muitakin kirjablogeja kiertänyt ja erityisesti ilmeisesti kirjavlogien puolella ollut enemmänkin esillä. Ja koska mikäänhän ei toki ole hauskempaa kuin kysymyksiin vastaaminen (ja muutaman esseen välttely), ajattelin tähän vapaasti suomennelluilla kysymyksillä vastata itsekin. Aina mahtuu väliin muutama hauska #booktag!

Mitä tänä vuonna aloitettuja kirjoja haluaisit saada loppuun?

Olen kohta puoli vuotta lukenut Tove Janssonin Viesti -novellikokoelmaa, joka olisi ihan hauska loppuunkin vielä saada. Onneksi se on sellainen, jonka nauttiminen pienissä erissä ei kuitenkaan latista tunnelmaa lainkaan, päinvastoin kasvattaa sitä mukavasti. Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriö on toinen, jonka ehdottomasti haluaisin saada luettua loppuun. Muuten mennään aika fiilispohjalla, kesän lopuksi niin sanotusti nollasin kaikki keskeneräiset, mutta etenemättömät, taito on näemmä malttaa myös jättää kesken, jos ei täysin omalta tunnu. Laskin nimittäin, että tällä vuosilukutahdilla ehtinen lukea kasikymppiseksi mennessä enää vain 2000 kirjaa. Tai onhan se toki jo aika monta, mutta se on myös aika monta vähemmän kuin maailmassa kirjoja on. Joten käytetään sekin aika sitten lähinnä hyviin kirjoihin.

Onko sinulla mitään syksyisiä kirjoja loppuvuodelle luettavaksi?

En ole kummoinen vuodenaikalukija, minuun uppoaa kirjat enemmän fiiliksen kuin vallitsevan vuodenajan mukaan, ja voin aivan hyvin lukea kesällä talvesta ja talvella keväästä. En edes keksi yhtään varsinaisesti syksyistä kirjaa, apua! Paitsi Harry Potterit, niissä on aina alkuun mukavan syksyinen fiilis. Voi että, jos lukisikin ne taas uudelleen, edelliskierroksestakin kun alkaa olla jo kolme vuotta. HMM!

Mitä kirjajulkaisuja loppuvuodelta odotat eniten? Onko sellaisia enää tulossa?

Ei taida juurikaan olla, ennemminkin voisin hieman aktivoitua noiden jo julkaistujen lukemisessa, jotka vielä vuoroaan odottavat. Jostain syystä ne vain ovat kaikki varsinaisia paksukaisia, ja kirjatenttien ja kirjallisuuslukupäiväkirjakurssien keskellä tuntuu keveämmältä lukea lyhytlukuisia ja ohuempia kirjoja, jotka jo aloittaessa tietää ehtivänsä saada loppuun lähiviikkojen eikä vain lähikuukausien aikana. 

Mitkä kolme kirjaa haluaisit lukea vielä tämän vuoden puolella?

Hyvä kysymys, apua! Minulla on tapana listata tällaisiin kysymyksiin aina sellaisia kirjoja, joita en sitten lopulta edes saa luettua, olen niin fiiislukija, että kaikenlaiset suunnitelmallisuudet tuntuvat lähinnä ahdistavilta. Vapaamuotoisesti voisin heittää tähän Johanna Vehkoon & Emmi Niemisen Vihan ja inhon internetin, Lauri Mäkisen 50/50 -romaanin  & Karri Miettisen Viides maamme-kirja teokset, mutta toisaalta voin lukea ihan mitä tahansa muutakin. Hah.

Millä kirjalla olisi vielä mahdollisuus yllättää, ja nousta koko vuoden suosikkikirjaksi?

No noilta kahdelta edellämainitulta odotan huomattavan paljon, ja siksi niihin osittain ehkä onkin vähän haastava tarttua. Royn Äärimmäisen onnen ministeriölläkin lienee tähän sarjaan potentiaalinsa, ja ehtiihän tässä vielä useammankin yllätyksen lukea, jospa se vaikka olisi jonkin vanhemman kirjallisuuden parissa. Helmet-haasteesta puuttuu esimerkiksi kohta suomalainen klassikkokirja, joten siihen voisi kasata hieman paineita, jos löytäisi klassikon josta tulee yksi vuoden parhaista? 

Onko sinulla jo lukusuunnitelmia vuodelle 2018?

Ei sentään. Olen maailman epäsuunnitelmallisin lukija noin muutenkin, tuonnehan on vielä hurjan pitkä aikakin. Ehkä ylipäätään taidan asettaa vuositavoitteeni taas 40-50 kirjaan, ja toivoa ehtiväni sen verran vuodessa lukemaan, mitä hyvänsä se sitten onkin. Jos olen oikein optimistinen, olisi ihana lukea pitkästä aikaa lisää vanhempia klassikoita ja ylipäätään vanhempaa kirjallisuutta. Ja vieläkin enemmän käännettyä, voisin aloittaa vaikka maailmanvalloitushaasteen kanssa vähän enemmän tosissani alkuvuodesta alkaen.

Ja hei tähän loppuun kaipaisin teiltä vielä apua! Helmet-haaste alkaa olla loppusuoralla, mutta muutama kohta aiheuttaa päänvaivaa! Mitä te olette lukeneet tai suosittelisitte noin muuten kohtiin 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, 39. Ikääntymisestä kertova kirja & 46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja? Pää lyö ihan tyhjää, saa auttaa! Ja juu, tiedän kyllä, että oseanilaiseen käy australialainenkin kirjailija, mutta miksen keksi sieltäkään ketään, ketä ehdottomasti kannattaisi lukea. Vinkit siis otetaan vastaan enemmän kuin mielellään, kiitos! :-* (Etenkin, jos ne ovat lyhyehköjä, sillä loppuvuosi kutkuttelee jo nurkan takana, haha!)

CRISTINA SANDU : VALAS NIMELTÄ GOLIAT

CRISTINA SANDU : VALAS NIMELTÄ GOLIAT

265s.

Otava 2017

Arvostelukappale

Tänään on se hieno päivä, kun suomalainen kirjallisuuskenttä pöhisee Finlandia-ehdokkaista. Ehdottelin itse Twitterissä aiemmin tällä viikolla palkintoehdokkaiksi Annastiina Stormin Me täytytään valosta -esikoista, Rosa Liksomin Everstinnaa, Marianna Kurton Tristaniaa, Koko Hubaran Ruskeita tyttöjä (ja juu, tiedän kyllä, ettei ole romaani, mutta tämän ohittaminen tieto-puolella kismittää) sekä Cristina Sandun Valasta nimeltä Goliat. Ja koska en aidosti uskonut tänäkään vuonna ehdokaslistaan, joka koostuisi muista kuin varsin geneerisista peruskirjailijoiden kirjoista, oli ilo varsin suuri kun aamulla huomasin Sandun tuonne mukaan nousseen. Joten, toisin kuin suunnittelin, julkaisenkin postauksen tästä kirjasta jo tänään, enkä vasta ensi vikolla. 

"Kun istun bussissa, tällä kertaa matkalla käräjäoikeuteen, Susi on vielä hengissä. Hän on kenties pakottanut silmänsä hetkeksi tv-ruutuun, mutta antaa pian periksi ja vajoaa peittojen sisään."

Alba on nuori tulkkina toimiva helsinkiläinen, suomalainen, romanialainen. Hänet on herätetty henkiin upealla ja varmalla kerronnalla, taianomaisella koukutuksella, joka vie mukanaan ennen kuin edes kyytiin huomaa hypänneensä. Hän on tämän tarinan kertoja, mutta hän on myös sen keskiössä, vierellä, sivussa ja yläpuolella, tarkkailemassa perhettään vuosikymmeniä ennen syntymäänsä, ennen kuin hänen isänsä oli edes ottanut ensimmäisiä askeleitaan. Hän on myös rakastunut ja riutunut menetetyn perässä, hän elää arkeaan kirjoittaen näkymättömiä kirjeitä Albertille, kuvaten Kätilöopistoa ja Kalasataman romanileirin viimeisillään raskaana olevaa tyttöä, kaksosia odottavaa paperitonta, jonka kielen hän osaa omasta lapsuudestaan. Hän on keskellä kaikkea, mutta silti se pieni lintu, joka seuraa sivusta valppaana muiden elämää ja toimia odottaen, että vielä on joskus hänenkin vuoronsa laulaa.

Sandun esikoisteos on mieletön. Se on mieletön, koska se on esikoinen, ja silti niin valmiin ja varman oloinen, että voisi kuvitella Sandun kirjoittaneen jo vuosia. Se on mieletön, koska siinä on ihan vähän jotain samaa kuin kovasti rakastamani Pajtim Statovcsissa, myös Sandu herättää henkiin sitä itäeurooppalaista tarinankerrontaa, kommunismia, taruja ja kertomuksia, mutta onnistuu silti olemaan vahva oma itsensä, ei toisinto jostain jo olemassa olevasta, aiemmin julkaistusta. Ja se on mieletön, koska se on niin monisyinen, täyteläinen ja hurjan moneen suuntaan paisuva, ja se pysyy silti kasassa, on ehjä, tasainen ja vahva. 

Alba on yhtaikaa Suomi ja Romania, hänen äitinsä on täältä, isänsä kauempaa. Hän on kasvanut kahdessa maassa, kahteen kieleen, elänyt lapsuuden kesiä Punaisessa kylässä, joka itsepäisesti kasvaa kiinni Romanian pääkaupunkiin. Hän elää ja hengittää kahta kulttuuria, mutta hän näkee myös sen kasvattaman railon vanhempiensa suhteessa toisiinsa, isovanhempiensa lapsiinsa, serkkunsa suhteessa uuteen kotimaahansa Amerikassa. Hän on tavallinen, sivusta katsova ja valpas, ja silti hän on eksoottinen, vaaleahiuksinen, taivaasta pudonnot enkeli. Ja hänet on kirjoitettu sellaisella varmuudella, että voisin vannoa hänen olevan jossain aivan oikeastikin.

Sandu kokoaa tarinaansa kahdessa aikatasossa, siinä, jota päähenkilö Alba elää, ja siinä toisessa, jossa hänen isänsä kasvaa kommunistisessa Romaniassa, jonottaa tuntikaupalla varpaat kylmyydestä tunnottomina oman isänsä ja veljiensä kanssa kaupunkiin valtavan teltan edessä, jonottaa nähdäkseen Valaan, suuren ja tarunomaisen, joka on kulkenut balsamoituna matkaansa pitkin Euroopan, keräten pennejä, saaden ihmiset maksamaan ennennäkemöttömästä. Sandu kuljettaa henkilönsä myös taitaen eteenpäin, luo syvyyttä tuo tarinoita pikkuhiljaa yhteen. Ja siinä hän onnistuu erinomaisesti.

Nostalgia on saanut pauloihinsa koko Alban suvun jo aikoina, kun hän ei ollut itse vielä ajatuskaan kenenkään silmäkulmissa. Se repii rikki tai saa jäämään juurilleen, vaikka talo kirjaimellisesti lahoaisi alta. Se saa sellaisetkin asiat kasvamaan ennennäkemättömiin mittasuhteisiin, jotka arkisemmin kohdattuina olisivat kaikkea tavanomaisesta mitäänsanomattomaan. Se saa ihmiset muuttamaan lottovoiton perässä luvatun onnen maahan, mutta rakentamaan sinne itselleen alkuperäisen kodin pienoiskoossa. Ja se saa rakkauden tuntumaan kaikkein valtavimmalta, sillä sitähän tarinoiden rakkaus aina on, nostalgista ja menetettyä, sellaista jota arki ei ole päässyt puhaltamaan rikki.

Cristina Sandu on onnistunut kirjoittamaan tämän vuoden hienoimman kotimaisen teoksen, niin uskaltaisin tässä marraskuun kohdilla jo väittää. Hän on tehnyt sen, koska tämä on esikoinen, ja sen varmuus jo siksi niin suuri asia, mutta hän on tehnyt sen myös siksi, että hän onnistuu herättämään jotain sellaista henkiin, jonka kokemista ja näkemistä ei voi ilman kirjallisuutta itse elää. Hän osoittaa, että minä olen totaalisen väärässä väittäessäni, että Suomessa osataan kirjoittaa vain sodasta, masennuksesta ja perheväkivallasta. Ja tämä, jos mikä on asia, jossa olen väärässä enemmän kuin mielelläni.

Kirjasta muualla: Reader, why did I marry him? & Anun ihmeelliset maailmat
Helmet-haaste 2017: 35. Kirjan nimessä on erisnimi 

ELENA FAVILLI & FRANCESCA CAVALLO : ILTASATUJA KAPINALLISILLE TYTÖILLE

ELENA FAVILLI & FRANCESCA CAVALLO : 

ILTASATUJA KAPINALLISILLE TYTÖILLE

200 s.

S&S 2017

Alkuteos: Good Night Stories for Rebel Girls: 
100 Tales of Extraordinary Women (2016)
Suomennos: Maija Kauhanen

Arvostelukappale

Kun keväällä selailin syksyn kirjakatalogeja, ehdottomasti suurin kiinnostukseni heräsi syksyllä julkaistavaa Kapinallisten tyttöjen iltasatukokoelmaa kohtaan. 100 suurta naista ja 60 eri kuvittajan upeat teokset jokaisesta, voisiko tässä vaiheessa hurjasti parempaa toivoakaan?

"Tuli mitä tuli, älä pelkää vaikeita hetkiä.
Niistä syntyvät parhaat asiat.
-Rita Levi Montalcini"

Favilli & Cavallo ajattelivat, että maailma on liian täynnä satuja, joissa nainen on olemassa vain suhteessa mieheen, ja istuu sankarin paikan sijaan taustalla, nostamassa heidän itsetuntoaan ja osoittamassa miehen aidon paikan perheen ja yhteiskunnan päänä. Johan tuo kuvio nähdään Disneyn prinsessaelokuvissakin, jossa kuka tahansa prinsessa seikkailuistaan huolimatta elää vain ajatukselleen prinsisstä, siitä valkoisella ratsulla pelastavasta, ja oli tuo random suutelija sitten kuka tahansa prinssiasemaan päässyt höppänä, jonka luonteella tai muullakaan suurinpiirtein merkittävällä ei ollut mitään väliä, hänen kanssaan eletään aina elämä onnellisena loppuun saakka. Tuohon tarpeeseen tämä lastenkirjailijakaksikko päätti vastata, ja he perustivat joukkorahoitushankkeen, jonka 20 025 osallistujan turvin he saivat rakennettua tämän satukirjan, sen, jossa naiset kerrankin ovat pääosassa.

Kirja esittelee 100 upeaa naista aina ennen ajanlaskun ajoista vuonna 2007 syntyneeseen transtyttöön. Kattaus on ihailtavan monipuolinen, kuvitus on uskomattoman upea ja idea kirjasta tulee todella tarpeeseen. Ajattelin ensin, että olisin mielummin lukenut kymmenestä supernaisesta pitkän tarinan kuin sadasta lyhyen, mutta lopulta juuri tuo valtavan suuri kattaus ja pintaraapaisut jokaisesta naisesta toimivat kuitenkin paremmin, toivat sanomaa perille siitä, että meillä on tosiaan ollut vahvoja, rohkeita, kapinallisia ja upeita naisia pitkin maailmanhistorian rinnallamme. Kirjan rakenne ja tarinat toimivat, ainakin siihen asti, kun sitä lukee vain ilolauluna upeille naisille, niille, jotka voivat olla ihan mitä tahansa.

Mutta koska minä olen kaikessa pohdinnassani minä, on kaikessa aina mutta.

Näitä kun nimittäin voi lukea myös hieman syvemmin kuin vain ilolauluna, ja yhtäkkiä tuossa kauniissa kappaleessa onkin pieni riitasointu. Nimittäin vaikka 100 upeaa, ehdottomasti tarinansa ansainnutta naishahmoa esitelläänkin vaikuttavasti, on tarina harmillisen usein aina sama: miehet/yhteiskunta eivät uskoneet, että hän voi, mutta hän voikin. 

Eli jälleen kerran, naiset ovat olemassa suhteessa miehiin sekä miehiseen yhteiskuntaan ja sen odotuksiin. Tavallaan voisi sanoa, että tietysti, ovathan kaikki olemassa suhteessa toisiin, jos asiaa haluaa oikein halkoa. Mutta kuinka usein tarinoiden miehet ovat olemassa suhteessa naisiin? Kuinka usein heidän tarvitsee pohtia voiko heistä tulla ihan mitä ikinä tahansa? Pintaa syvemmin rapsuttaen kun tuntuu, että jälleen kerran lapsille tarjotaan sitä yhtä ja samaa tarinaa: perusajatus on, että naiset eivät voi, mutta jos oikein taistelee, niin kyllä kapinallinen ehkä sittenkin saattaa! Kunhan olet tarpeeksi rohkea ja vahva, niin taivaat aukeaa, mutta tavallisten tyttöjen paikka on silti edelleen siellä, missä tyttöjen paikka nyt on.

Kukaan ei esimerkiksi uskonut, että Hilary Clinton voisi olla presidenttiehdokas, mutta Clinton sanoi, että "tytöstäkin voi tulla", ja hänestä tuli. Ja samalla hän taas asetti kielen voimalla presidenttiyden lähtökohtaisesti miehen tehtäväksi. Frida Kahlokin oli taiteilijana kantaaottava, monipuolinen ja upea, ja silti hänen alle sivunmittaisessa luvussaan yksi Kahlon elämän merkkipaaluista näytti olevan naimisiin meneminen, eli tadaa, oman prinssin löytäminen. Nyt hänellä on mies, joten Kahlokin oli viimein kokonainen nainen. Puhumattakaan siitä, että Williamsin sisarusten tarina alkoi siitä, että olipa kerran mies, joka myi tacoja heidän harjoitustenniskenttänsä lähellä, ja päättyi siihen, että tyttöjen isä ja tämä satunnainen tacosetämies tulivat ylpeiksi. Niin kenen tarina tämä nyt sitten olikaan?

Yhteiskunta rakentuu kielen ja tarinoiden varaan, siinä Favilli & Cavallo ovat ehdottomasti oikeassa. Ja siksi minä olisinkin odottanut tältä kirjalta hieman enemmän. Se on toki jo paljon, ja sen kuvaukset ovat upeita, esille nostamat naiset ehdottoman tärkeitä, 1990-luvulla syntyneistä keksijöistä poliitikkoihin, mikä on ihan mieletöntä. Mutta silti, silti olisin toivonut, että tämä olisi ollut ajatusketjussaan himpun pidemmällä, himpun terävämpi ja himpun rohkeampi. Olisi toivonut, että  tausta-ajatus ollut enemmän tasa-arvossa, eikä naisissa, jotka pärjäsivät miesten maailmassa. Sillä sanoessaan, että "tyttökin voi olla" / "poikakin voi olla", on tehtävä asetettu alunperin sen toisen sukupuolen omaksi. Ja näin vahingossa vahvistetaan sitä, mitä kuviteltiin vastustavansa. 

Joten pieni pyyntö. Seuraavan kerran kun teette satukirjaa kapinallisille lapsille, jotka viisveisaavat sukupuolirooleista, tehkää se kaikille. Opettakaa tytöille, että he voivat olla poikien rinnalla ihan mitä tahansa ja opettakaa pojille, että he voivat olla tyttöjen rinnalla ihan mitä tahansa, ilman, että ovat automaattisesti suhteessa sitä toiseen sukupuoleen. Ottakaa mallia Peppi Pitkätossusta, joka ei ole millään tavalla olemassa suhteessa miessukupuoleen, vaan suhteessa omaan itseensä. Ja tehkää tarina, jossa oletusarvo ei ole se, että nainen on miehen alla. Olkaa oikeasti kapinallisempia, sukupuoleen katsomatta.

Helmet-haaste 2017: 22. Kuvitettu kirja

ROSA LIKSOM : EVERSTINNA

ROSA LIKSOM : EVERSTINNA

190s.

Like 2017

Äänikirja 5h30min
Lukija Anna Saksman

Suomessa kirjoitetaan kärjistetysti kahdenlaista kirjallisuutta, ensinnäkin herkän kaunista, kieleen ja sen lumihiutalemaisen kevyenä leijailevan kauneuden hauraaseen hiljaisuuteen pohjautuvaa kerrontaa, jossa päivät vanuttuvat, valo osuu tietynlaisesta kulmasta keittiön seinään ja kaikki on niin eteerisen kaunista ja herkkää, että kirjan henkilögalleria on tuskin koskaan esimerkiksi sodasta tai pöydälle unohdetuista tiskeistä kuullutkaan (paitsi jos valo taittuu nihiin jollain tapaa henkäyksen keveästi värjäten ne kultareunaisella lupauksellaan jostain muusta. Tiedän. Näin kirjoittaisin itsekin, jos kirjoittaisin). Ja toisekseen täällä kirjoitetaan tätä Everstinnan edustamaa, rujon inhorealistista, jossa loorat valuvat mahlaansa, naida naksautellaan kilpaa, tuhoamisleirivangit tekevät pihatöitä posket lommolla ja kläpit piestään harjanvarrella, jotta oppivat tottelemaan. Ja jostain syystä nämä jälkimmäiset ovat nyt tahtoneet olla myös kategorisesti A. murteella kirjoitettuja ja B. Lappiin sijoittuvia. Unohdettua ja vaiettua historiaa, josta kaikki juuri nyt yhtaikaa päättävät puhua. Tai kirjoittaa.

"Mie olin valmis kuolehmaan, jos hän niin haluaa. Sillä kaikela ei minun kohala ollu mithään tekemistä Saksan häviön kanssa. Kaksoisittemurha merkitti mulle silloin suuriman rakhauen osotusta. Aattelin vain, että met hävisimmä soan ja nyt menhään etheenpäin niinko Eversti haluaa. Moni oli kuolu rintamalla ennenko kerkesi täyttää kaheksantoista. Mie kävin jo neljääkymmentä ja olin valmis lähtehmää jos rakhaani niin haluaa. Mulla ei ollu ommaa tahtoa, olin sielultani nelivuotias. En ollu kasunu henkisesti."

Everstinna on yhdenyön monologi, yhden naisen elämäkerta, tarina syntymästä kuolemaan, kaari soilta viimeiseen lepoon. Se on tarina pienestä tytöstä, joka kasvaa aikuiseksi äidin ruoskan viuhunnassa, sodan ja vihan kynnyksellä, aikuistuu isänsä ystävän Everstin käskevän katseen alla, antautuu ja alistuu. Elää kaikki sodat, saa vihdoin vakituisen aseman everstinnanna, murtuu kun on murrettu koko elämä. Se on tarina paitsi yhdestä vihanvuosina syntyneestä ihmisestä, se on myös kieltämättä varsin upea rinnastus yksityisen ja yhteisen murtumisen äärellä, ja siitä, miten siitä koskaan jaloilleen voi nousta. Ja mitä se nouseminen todella vaatii, oli sortaja sitten se kaikkein rakkain tai yhteiskunnan suurin toivo nousta itsekin joskus merkittäväksi monipäisten kotkien varjoista.

Liksomin teksti on vahvaa, väkevää ja taitavaa, sitä ei lienee kenellekään tule mieleen kyseenalaistaa. Se kuljettaa tarinan voimalla läpi, kuvaa natsimielisiä henkilöhahmojaan armotta, mutta silti inhimillisesti. Tuo eteen sodan kauhut, vaikka välillä moni onkin liikaa jo ihan inhimillisyyden vuoksi. Mutta toisaalta, eipä sodat nyt yleensä mitään vuosisatojen inhimillinen tekijä -palkintoja ole napanneetkaan, tietenkään. Se kuvaa myös armotta sitä henkistä ja fyysistä väkivaltaa, jonka alle voi jäädä ja päättää siinä pysyä, pysyä, koska aina on helpompi olla lähtemättä, koska vain niin tietää mitä on varmasti tulossa. Ja Anna Saksmanin lukemana tämä monologi herää todella henkiin, en usko, että kovinkaan moni muu kirja voi näin täydellisesti äänikirjana toimia kuin tämä.

Väkevyydestään huolimatta minua kalvoi kuitenkin koko tämän kirjan verran tunne, että tämä on jo luettu. Maailmansodista, Suomen sodista, niin talvi-, jatko- kuin lapinkin, on jo kirjoitettu ja kerrottu kaikki. On kerrottu eri näkökulmat, natseina, natseja vastaan, heidän vierellää, allaa, yllään ja sivullakin. On kuvattu hävitysleirit, ja saksalaiset, jotka hakevat itselleen stoolan naapurin kartanosta, koska sen omistaja on todennäköisesti jo kaasutettu hengiltä. On kuvattu murtuneet mielet, ja ne, jotka tämän kirjan tapaan tulevat ehyiksi vain kun pääsevät tappamaan, kuristamaan hengiltä, raiskaamaan ja lyömään.

Ja raiskaus, siitä sitä vasta onkin kerrottu. Kun naiseen kohdistuu väkivaltaa, on aina pakko raiskata. Rosa Meriläinen muistaakseni kertoi jossain kirjassaan, että hän lopetti yhteen aikaan kirjan kesken aina, kun siinä kohdistui naiseen seksuaalista väkivaltaa. Minunkin tekisi mieli. Eikä siksi, että sitä ei tapahtuisi, tai siitä ei pitäisi vaieta, mutta kun aina sitä, aina se on se äärimmäinen tapa, jolla nainen alistetaan, vaiennetaan, muserretaan. Mutta kuten Meriläinenkin totesi, lopetettuaan tällaiset kirjat siihen pisteeseen kesken, ei saanut enää kirjoja lukea juuri lainkaan. Joten jatkaa siis täytyy, vaikka tämäkin on kerrottu, kirjoitettu ja tuotu jo jokaisesta mahdollisesta suunnasta.

Liksom kuvaa kuitenkin voimakkaalla, mutta silti herkällä tavalla sitä muuttamisen utopiaa, paremmaksi tekemisen haavetta, jota niin moni toisen vallan alle jäänyt joutuu elämään selviytyäkseen. Hän kuvaa sitä rinnakkain valtiotasolla, hän kuvaa nöyristelevää Suomea, joka pitää Saksaa läheisimpänään, ja silti on tuon aseisoveljen silmissä lähinnä mongoloidikansa, jonka voisi huoletta kaasuttaa pois. Ja hän kuvaa sitä yksilötasolla, kun isänsä ikäiseen mieheen rakastunut nainen, rakastumaan pakotettu ehkä tietämättäänkin, kärsii ja yrittää kaikin keinoin pitää vahvempansa tyytyväisenä heräten silti vähän väliä ties miten pitkien tiedottomuusjaksojen jälkeen milloin sairaalasta, milloin komeroon suljettuna. Se tekee yksityisestä julkista, ja se kuvaa raa'asti sitä aikaa, kun perheväkivalta oli perheen asia, sotakauheudet sota-aikojen asia, turtumus pahaan niin nopeaa, että siihen tottui jo muutaman viikon juutalaisten ruumiita lyhtypylväisiin sidottuina katsellessa.

Oli tässä paljon mistä pidin, voimakkuutta ja monitahoisuutta. En vain oikein päässyt yli siitä ajauksesta, että tämä ei silti oikein onnistunut tuomaan aiheisiinsa mitään uutta. Se välillä vähän mässäilikin, tehosti tarpeettomasti ja onnistui siltikin olemaan vain jotain, jonka olin jo aiemmin lukenut. Ja kun aiheesta on lukenut paljon, ei mikään enää shokeeraa. Siihenkin lähinnä turtuu.

Everstinnasta muissa blogeissa: Sivulauseita, Lumiomena, Tuijata. Kulttuuripohdintoja & Amman lukuhetki  

Helmet-haaste 2017: 07. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja

ALAIN MABANCKOU : PIKKU PIPPURI

ALAIN MABANCKOU : PIKKU PIPPURI

191s.

Fabriikki 2016

Alkuteos: Petit Piment

Suomentaja: Saana Rusi

Man Booker -ehdokkaiden pitkälle listalle mukaan päässyt Alain Mabanckoun Black Moses -englanninnos kiinnitti alkuvuodesta huomioni sen kekseliäällä ja kauniilla kannella. Englanninkielisen painoksen nimivalinta on sinänsä oma näkökulmavalintansa, koska suomennos  taas kääntyy suoraan alkuperäisestä ranskankielisestä nimestä, mutta tässä suomennoksessa minua taas hämää kansi. En edes alkuun huomannut näiden kirjojen olevan yksi ja sama, sillä tämän chilipaprikakannen kanssa odottaa lähinnä keskiluokkaista reseptiopusta, kun taas englanninkielisessä on sitä jotain romaanimaisuutta, ja se jopa viittaa aivan suoraan kirjan tarinaan, mitä toki hieman olisin peräänkuuluttanut kyllä tältä kotimaiseltakin versiolta enemmän. Vai mitä itse kansitaiteesta ajattelette? Sinänsähän tässä ei kantena varsinaisesti vikaa ole, mutta en silti ihan näin tarinastaan irrallisten ystävä itse vain ole.

"Kaikki alkoi siihen aikaan, kun minä teini-ikäisenä kummastelin Papa Mupelon, Loangon orpokodin pastorin minulle antamaa nimeä: Tokumisa Nzambe po Mose yamoyindo abotami namboka ya Bakoko. Pitkä patronyymi on lingalaa ja tarkoittaa 'Kiitetty olkoon Jumala, musta Mooses on syntynyt esi-isiensä maille', ja niin lukee syntymätodistuksessani tänäkin päivänä."

Palkitun ranskankielisen kongolaiskirjailijan poliittinen satiiri sijoittuu 1970-luvun Kongoon, jossa Mooses, myöhemmin Pikku Pippuri, on viettänyt 13-vuotisen elämänsä orpokodissa aivan ensimmäisistä elinviikoistaan lähtien. Kun sosialistinen vallankumous ajaa läpi päiväntasaajan alueen Afrikan, kääntyy päälaelleen niin nuorten olot kuin vuosikymmeniä orpokotia hyvä veli -järjestelmällä johtaneen johtajankin elämä. Vaikka kirjassa on sivuja alle 200, mahtuu noiden rivien väliin lähes koko Pikku Pippurin elämä aina orpokodista satamakaupunkiin, ahtaajasta muistin kieputtaviin kadotuksiin. 

Jos minun pitäisi kuvata Pikku Pippuria yhdellä sanalla, olisi tuo sana hyvin todennäköisesti mainio. Sillä sitä tämä on, mainio pieni tarina. Se on veijarimainen kasvutarina, pilke silmäkulmassa kirjoitettu poliittinen satiiri, ja sen lukemisesta nauttii niin, että oli kyseessä lukumaraton tai ei, sen todennäköisesti olisi joka tapauksessa hotkaissut hyvin lyhyessä ajassa. Asiat etenivät joutuisaan, ja kuten jotenkin aiemminkin lukemissani afrikkalaisissa romaaneissa, kääntyy lupaavakin alku lopulta yksilön tuhoksi yhteiskunnan murskaavan askelluksen alla. 

Afrikkalainen kirjallisuus on oikeastaan vasta viime vuosina noin ylipäätään lisääntynyt omassa lukuvalikoimassani, ja se on ollut varsin tietoinen päätös. Ennen omat kokemukseni ovat keskittyneet lähinnä Chimamanda Ngozi Adichien tuotantoon, ja vaikka hän toki yksi tärkeimpiä kirjailijoitani onkin, on se silti jotain erilaista kun nämä lähiaikoina lukemani. Tästä tulee jollain etäisellä tavalla mieleen yksi viime vuoden lempikirjoistani, Chigozie Obioman Kalamiehet, ehkä löydän jotain samaa kerronnassa, ehkä sen hilpeässä poukkoilevuudessa, joka onnistuu hienosti laajentamaan jos sun kenen sivuhenkilön roolia ja henkilöhistoriaa. Ja noista yhtäläisyyksistä minä tässä pidin, erityisesti.

Hauska ja suositeltavakin lukukokemus tämä kyllä oli, vaikka tuntuukin, että siitä saisi huomattavasti enemmän irti, jos Kongon, tai siirtomaiden sosialististen vallankumouksien historia ylipäätään olisi hieman tutumpaa. Mutta ilman sitäkin se oli piikikäs ja terävä. Yhtäältä se on tarina ystävyydestä, tulevaisuudesta ja sen omiin käsiin ottamisesta, toisaalta siinä kummittelee vastakkain alkuperäisten oma ja valkoisten tuotu kulttuuri, puutarhatontut ja dinosaurukset, valtaeliitin kähmintä ja oman edun tavoittelu. Se on oikein näppärästi ja osuvasti kirjoitettu, ja vaikka siitä jääkin hieman epämääräisen ulkopuolinen olo, on se silti, no, mainio. Sillä sitä se todella ensisijaisesti on.

Helmet-lukuhaaste 2017: 12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja

KOKO HUBARA : RUSKEAT TYTÖT

KOKO HUBARA : RUSKEAT TYTÖT 

TUNNE-ESSEITÄ 

 236s. 

Like 2017 

Arvostelukappale 

Koko Hubara on kirjoittanut tärkeän kirjan. Hän ei ole kirjoittanut sitä minulle. Ja se on oikeastaan tärkeintä, mitä tästä kirjasta voin sanoa.

"Kutsun näitä esseitä nimenomaisesti ja tarkoituksella tunne-esseiksi. Viime aikoina olen törmännyt säännöllisesti lehtijuttuihin ja some-keskusteluihin, missä on mollattu tunteen perusteella päättämistä, minä-journalismia, arkisia tarinoita. Mutta tunteet ja järki eivät sulje toisiaan millään tavalla pois, kuten eivät vapaus ja vastuukaan." 

Kaiken muun sanominen tästä kirjasta on hyvin vaikeaa. Tämä ei ole minun tonttini. Nämä eivät ole minun kokemuksiani. Minä olen osa sitä valtavoimaa, enemmistöä, rakenteita, joiden vuoksi Ruskeat Tytöt on kirjoitettu muille Ruskeille Tytöille. Ja vaikken osaakaan kirjoittaa tämän edessä muita kuin päälauseita, se ei tarkoita sitä, etteikö tämä kirja olisi ollut hyvä.

Se oli mielettömän hyvä. Se oli terävä, tarkka ja lempeä, syyllistämättä. Se oli aivan järjettömän hyvin, tunteellisesti ja avoimesti kirjoitettu. Sen teksti soljui, oli laadukkainta mitä aikoihin olen lukenut. Se oli kirja, jonka toivoisin kaikkien sellaisten Tyttöjen ja Poikien lukevan, jotka jakavat Hubaran kokemukset, tunteet ja valkoisen enemmistön ehdoilla eletyn elämän. Sen, miten missään naistenlehdissä ei esitellä samaistuttavana kauneutena itsensänäköisiä ihmisiä, sen, että hyvälläkin tarkoittavat ihmiset aloittavat tutustumisen Hubaraan utelemalla miten hän on saanut alkunsa. Tulisiko minulle mieleenikään kysyä samaa kantasuomalaiselta? Että hei, onpa kiva tavata, missäs vanhempasi ovat tavanneet? Ei. Mutta se on jotain, mitä Ruskeilta Tytöiltä kysytään, minkälaisten ajatusten ajattelusta huomaan itsekin jääväni kiinni tämän kirjan luettuani. 

Minä en voi taistella kenenkään puolesta, heidän äänellään, siitä paikasta, jonka jokainen tässä yhteiskunnassa ansaitsisi. Mutta minä voin seistä heidän vierellään, tukea heitä, puuttua tilanteissa ja kyseenalaistaa normeja, olla hereillä yhtä tasavertaisesti kuin ihminen tuntuu "luonnostaan", eli valtanormien ja tiettyyn tapakulttuuriin kasvaneena, olevan sille, johon eniten samaistuu. Nähdä syrjivät rakenteet ja tehdä kaikkeni sen eteen, että ne voidaan purkaa. Puuttua, jos näen jotain niin äärimmäisen väärää, kuten seksuaalista häirintää tai ahdistelua, vaikka kaksinaismoralistinen yhteisömme, maamme ja uutisointimme ei pidäkään sitä yhtä  jos se tapahtuu valkoiselta mieheltä ei-valkoiselle naiselle, jos se ei uhriuta jotain muka minunkaltaistani. Rohkeutta nostaa muitakin kuin muka tutun näköisiä kasvoja esille, ylemmäs, ääneen. 

Mutta silti, nyt ei ole kyse minusta, nyt on kyse siitä, että moni sellainen ihminen, suomalainen, täysin vääristä syistä näkymötän ja äänetön, on saanut nyt Hubaran kautta äänen. Ja sen äänen en toivoisi hiljenevän. Ja siksi minusta jokaisen, myös muiden valkoisten ja etuoikeutettujen, pitäisi lukea tämä kirja. Ymmärtää, miten sanojen ja tekojen välillä on eroa. Ja ennen kaikkea, ihan vain ymmärtää. Muitakin kuin aina vain itseään ja näennäisesti itsensäkaltaisia.

Helmet-haaste 2017: 30. Kirjan nimessä on tunne (hieman väljä tulkinta juu, mutta näissä tunne-esseissä on niin paljon tunnetta, että se riittää alaotsikkonakin täyttämään minulle tämän kohdan.)